Entisessä Turun ja Porin läänissä on kasvanut ja asunut muutamia armoitettuja koomikkoja Jarkko Laineesta Heli Laaksosen kautta Reijo Mäkeen, jotka ovat toisinaan yrittäneet opettaa varsinaissuomalaisia hymyilemään. Menestys on ollut vaihtelevaa. Huumorin lajit eivät yksinkertaisesti kohtaa.
Sinänsä joulukaupunki Turku ei ole lainkaan ikävä paikka. Se on täynnä mielenkiintoisia kapakoita, divareita ja kokonaisia asuinalueita, jollaisista muualla Suomessa vain unelmoidaan. Myös turkulaiset itse ovat aidosti miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa ei aika käy pitkäksi. Mutta yhden vakavan virheen Jumala teki tuota heimoa Aurajoen savipenkereestä muovaillessaan. Ironiantaju jäi puuttumaan.
Turkulainen ei ymmärrä ja pahoittaa mielensä, jos joku sanoo yhtä mutta tarkoittaa toista.
Kun turkulaiselle sanoo navakassa tuulessa ja lumituiskussa, että kylläpä aurinko mukavasti lämmittää, turkulainen mulkaisee puhujaa silmiään pyöritellen: ”Juu, mut täsä kohral kyl vetää nimpal saatanasti.” Sisimmässään turkulainen pohtii, onko tuo aurinkohöpöttäjä tullut hulluksi.
Muoti-ilmiöksi noussut uusvakavuus – kukahan tuonkin sanan keksi? – sopii siksi hyvin turkulaiseen mentaliteettiin. Kun pidetään tinkimättä kiinni siitä, että missään kommunikaatiossa ei ole minkäänlaista kaksimielisyyttä tai kätkettyä vitsiä, voidaan reagoida helpommin ja nopeammin. Tietenkin se johtaa huomattavaan määrään vihatulkintaa ja oikeusjuttuja, mutta oppivatpa mokomat sarkastikot sitten sitäkin vikkelämmin puhumaan suoraan.
Turun Sanomissa varsinaissuomalainen yksioikoisuus ohjaa julkaisun journalistista sisältöä jopa vahvemmin kuin perinteiset lehtimieshyveet objektiivisesta totuudesta tai vallan mätäpaiseiden puhkomisesta.
Mainio esimerkki Turun Sanomien linjasta on kohuttu blogimerkintä, jonka äärikristityn kansalliskiihkoilijan lieksalainen eduskunta-avustaja viime keväänä kirjoitti. Avustaja vitsaili poliisin työtä helpottavista, väestölle jaettavista hihamerkeistä ja muuttui kertaheitolla natsiksi. Ilmeinen läpänheitto ei olisi missään tapauksessa ylittänyt uutiskynnystä, ellei eräs turkulaistoimittaja olisi ilman muuta hylännyt ironista tulkintamahdollisuutta ja suodattanut blogitekstistä STT:lle ja koko valtakunnalle täysvakavaa vihasähkettä.
Kenenkään ei siksi pidä kummastella, että Turun Sanomien ollessa itse ivan kohteena lehdessä ei tyydytä enää vain tuomitsemaan tekoa natsien salajuonina, vaan soitetaan suoraan poliisille.
Ilmaisjakelumedia Turkulainen oli ensimmäisenä jo marraskuun puolella nostamassa esiin ”erästä paikallista sanomalehteä kaukaisesti muistuttavaa varsin nokkelaa sanomaa”.
Kaupunkilehti tarkoitti, että Turpaan Saatana -sivulle oli rakenneltu muutamia sanomalehtisivun näköisiä kuvia. Metodi on tuttu muun muassa Turun Sanomalehtimiesyhdistyksen edesmenneestä Vappuneekeri-julkaisusta – vai mitä vaikkapa tästä kuvasta pitäisi päätellä? Vitsailunsa kohteeksi Turpaan Saatana oli valinnut oman kylän mahtimedian, Turun Sanomat.
Lehti kuitenkin imaisi herneen nenäänsä toimitusjohtajansa Mikko Ketosen ja päätoimittajansa Kari Vainion respektiivisillä sieraimilla. Aamulehden tietojen perusteella Ketonen on jättänyt poliisille tutkintapyynnön, jotta sivuston ”tarkoitusperät” saataisiin selvitettyä. Siis koska ”julkaisu yhtiön mukaan täyttää kaikki herjauksen tunnusmerkit”.
Kukapa olisi uskonut, että Turun Sanomilla on kunnia, jota voi loukata?`
Mikko Ketonen itse ilmoittaa vain haluavansa poliisitutkinnan keinoin selvittää tekijät parodian taustalla, vaikka hän tietänee, että mitään juridista konstia edes Ketosten perheellä ei ole sivustoa sulkea. On siis oletettava, että mediakeisari aikoo aitoon mafiatyyliin käyttää vallassaan olevia muita, hiukan epävirallisempia konsteja vaientaakseen paikallisen vastarinnan.
Joskus verhotumpikin uhkaus voi olla tehokas, sillä Turpaan Saatana poisti kaiken kuvamateriaalinsa verkosta yhden vuorokauden sisällä Ketosen ulostulosta. Ilman lukuisia kuvakaappauksia emme ikinä ymmärtäisi, mistä oli kysymys.
Yleisradion Turun aluetoimitus haastatteli vitsiniekkoja, jotka vaikuttavat juuri niin vaiteliailta kuin Don Corleonen puhuttelun jälkeen yleensä vaikutetaan:
Kysymys: Mitä mieltä olette Turun Sanomien teettämästä tutkintapyynnöstä?
Vastaus: Emme kommentoi.
K: Tuliko tutkintapyyntö yllätyksenä?
V: Emme kommentoi.
Lehti-lehti teki kalabaliikista analyysin, jonka mukaan on jokseenkin mahdotonta enää tietää, kuka parodioi mitä. Pätevänä ohjeena se tarjoilee tämän:
Jos jonkun henkilön puheet kuulostavat täydellisen pikkusieluisuuden ja naurettavan vitsin yhdistelmältä, niin silloin kyseessä on vitsi. Tiesi henkilö sitä itse tai ei.
Riidan eskaloituessa taustalla on paikallaan myös pohtia, miten nämä konfliktit jatkossa estettäisiin. Ehkä olisi parasta varustaa turkulaiset jollakin helposti erottuvalla tunnisteella, jotta ainakin heidän kanssaan asioivat eriheimoiset voisivat oitis säätää viestintänsä varsinaissuomalaisten edellyttämälle vakavuustasolle.
Turun linnaa esittävä hihamerkki voisi toimia.
Lisäys klo 15.36:
Sosiaalisen median puolella muistutetaan, että Kirjakahvila-aktiivit julkaisivat 1980-luvun alussa Turun Sanomien näköistä, turkulaista kunnallispolitiikkaa kritisoivaa Turun Sanowat -lehteä. Ketoset haastoivat tämänkin lehden oikeuteen. Kirjakahvilan historiikki summaa tapahtuneen näin:
Lehteä vastaan nostettiin syyte. Peruste oli, että Turun Sanomien levikki oli laskenut ja sen liiketoimintaa haitattu. Oikeudenkäynti oli Porissa ja siinä kävi niin, että Turun Sanowat joutui maksamaan oikeudenkäyntikulut, jotka eivät olleet ihan pienet nekään, mutta syyte raukesi.
