IN MEMORIAM
Pudotan aukosta sisään kaksi euroa. Viisi biisiä. Näppäilen huolellisesti hitaita numerokoskettimia. Jos aloittaisi Alma Coganin Tennessee Waltzilla ja jatkaisi Gilbert Bécaud’n Nathaliella? Sitten Narvan marssi ja heti perään Juicea, Vaasankin veri vapisee. Ja lopuksi, niin kuin joka kerta, baltiansaksalainen sopraano Miliza Korjus ja Theo Mabeckenin säveltämä, veret hyytävä Warum?
Miten monta kertaa olen valinnut samat numerot, 1, 8 ja 0!
Osaan saksaa vain heikosti, mutta Milizan ääni kantautuu kahdeksankymmenen vuoden takaa yhä riipaisevan vetoavana. Miksi? Miksi Kaitselmus antoi meille nämä tunteet ja… Sanat loppuvat kesken. Annetaan suunvuoro Mosse Vikstedtille, joka suomensi kaimansa Johann Wolfgang von Goethen tekstin näin:
Oi, miksi näin syvät katseet onkaan,
pelon huomisesta ne vain luo!
Ei lempeen, onnen tuokioonkaan
meidän autuaina luottaa suo.
Oi, miksi näin kohtalomme antaa
nyt nähdä toisiamme sydämeen?
Läpi pauhun harhan meitä kantaa
luokse totuuden jo särkyneen.
Kaikki pois, katoaa.
kaikki pois katoaa.
Miksi? Oi miksi?
Paikka on Kolmas linja 21. Paikan nimi on Pub Sirdie.
Olen asioinut Sirdiessä tasaiseen tahtiin liki viisitoista vuotta.
Tiesin paikan entuudestaan. Aki Kaurismäestä innostunut kaverini mainitsi baarin usein, olihan kohtaus Calamari Unionista kuvattu kyseisessä kuppilassa. Sirdie oli myös noteerattu ohimennen City-lehdessä aikana, jolloin kyseinen riepu yhä edusti jonkinlaista rohkeaa journalismia lukuisine sankaritoimittajineen. Kapakka yhdistettiin keskusteluissa M. A. Nummisen henkilöön. Minun oli pakko käydä siellä.
Ulospäin Sirdie näytti vuosituhannen vaihteessa ja näyttää yhä lähinnä iljettävältä sekakäyttäjäluolalta. Kukaties tyly ensivaikutelma ei ollut baaria alkujaan omistaneiden Sirpa ja Dieter Gehringin tavoite, mutta se toimittaa asiansa eli pitää turhat turistit ulkona. Moni kävelee räkäläbaarin ohi tajuamatta, että sen sisällä sykkii Helsingin sydän. Kaurismäen veljesten perustama Moskova-ravintola Eerikinkadulla käyttää samaa kikkaa, eikä varmasti sattumalta.
Petar Petrov on istunut Pub Sirdien tiskin takana lähes niin kauan kuin olen kapakassa käynyt. Selkeästi ulkomaalaiselta näyttänyt kiharatukkainen miehenroikale puhui halutessaan suomea. Aina ei halunnut. Englantiin Petar vaihtoi ilomielin heti, kun joku oli sitä valmis puhumaan.
Sirdien kanta-asiakkaat mielellään muistavat Petarin lupsakkana miekkosena, eräänlaisena isähahmona, joka rakkaudella huolehti kaljasiepoistaan. Minäkin muistan. Mutta muistan myös ankaran ja hiukan pelottavan Petarin, jonka suhtautuminen asiakaspalveluun oli aidon neuvostoliittolaista. Hän osasi olla tyly tunteettomalla tavalla, jossa ei ollut mitään vihamielistä tai henkilökohtaista.
Moni baarinpitäjä on sovittanut ylleen samaa tympeää palveluasennetta epäonnistuen siinä täydellisesti. On ruvettu passiivis-aggressiivisiksi tai ylimieliksi, vaikka olisi pitänyt vain teeskennellyn tympääntyneesti luimistella kulmiensa alta. Petar oli tässä mestari.
Ei ole – nimittäin – vain yhtä tapaa toimia kapakoitsijana tai kapakan asiakkaana. Juomarin ja juomanlaskijan suhde on mutkikas ihmissuhteiden tähtikartta, jossa on jotain samaa kuin vävyn tai miniän suhteessa appivanhempiinsa. Luottamus ansaitaan hitaasti eikä siihen ole olemassa yhtä peukalosääntöä. Yksikään appiukko ei syleile rehevästi hörähdellen aivan ketä hyvänsä poikaansa tai tytärtään käpälöivää hulttiota. Ynseys tulkitaan usein vihaksi ja mustasukkaisuudeksi, mitä se ei kuitenkaan ole. Enemmänkin kyse on kokemuksen tuomasta epäluuloisuudesta. Lapsihan saattaa valita puolisonsa – ja samalla perheeseen uuden jäsenen – aivan päättömin kriteerein. Melko vähän keskusteltavaa on vävyn kanssa saunassa, jos perillinen on mennyt kihloihin vain siksi, että ”Samppakin tykkää Bruno Marsista”.
Parempi siis pitää suu kiinni ja tarkkailla, josko siellä finnien kirjoman naaman takana olisi jokin rakastettava tai edes siedettävä luonteenpiirre.
Tismalleen samanlaisella appivanhemman katseella baarinpitäjä katselee asiakkaitaan. Ovatko vain käymässä vai tulleet jäädäkseen, ovatko sietämättömiä superhumoristeja vai ihan ihmisiä.
Sinnikkyys palkitaan aina. Soitettuani Warumia Sirdiessä vuositolkulla Petar alkoi yhtäkkiä muistaa naamani ja vakiotilaukseni. ”Kuiva omena, no ice?” Olin muuttunut niin kantikseksi kuin vain kontulalainen tyhjäntoimittaja voi kalliolaisbaarissa muuttua.
Tästä ei pidä rakentaa mielessään ylenpalttista rakkaustarinaa. Olisi omahyväistä liioittelua väittää, että olimme sydänystäviä tai että olisimme oikeastaan edes tunteneet toisemme. Minä poikkeilin Sirdiessä muutamia kertoja vuodessa. Meitä erottivat ikä, elämänkokemus ja baaritiski. En lähettänyt Petarille joulukortteja eikä hän ollut lapseni kummisetä.
Silti meillä oli hetkemme.
Se, kun hän saapui suoraan Ison-Britannian matkaltaan baariinsa, tervehti reissun ajan putiikkia pystyssä pitänyttä rouvaansa ja esitteli meille suupielet korviin asti myhäillen valokuvaa itsestään ja vieraasta herrasta. Tuo mies oli oli Simeon Sakskoburggotski, Bulgarian syrjäytetty kuningas. Olivat tavanneet Lontoossa. Kuningas ja hän!
Se, kun hän murheellisena kertoi kesken loputtoman pöydänpyyhkimisensä, että haluaisi M. A. Nummisen kanssa samanlaiseen kaverikuvaan kuin aiempi kapakoitsija.
Se, kun koetin olla poikkeuksellisen kohtelias ja ajattelin kiittää juomastani bulgariaksi. ”Благодаря”, minun piti sanoa, mutta unohdin kesken sanan, miten se päättyi. Petar peitti naurunsa hymähdykseen.
Se, kun olen istunut selaamassa iltapäivälehtiä ja seurannut siiderini yli kohtausta kuin jostain Jim Jarmuschin elokuvasta: taksia ajanut itäeurooppalainen mies on pysäköinyt koslansa Sirdien oven eteen johtavalle rampille määräämättömäksi ajaksi ja jäänyt keskustelemaan Petarin kanssa ties mistä, mikä on tärkeämpää kuin pokan väijyminen tolpalla. Takahuoneen puolelta taksikuskille on tuotu iso kupillinen kahvia eikä kummallakaan herralla ole kiire yhtään minnekään.
Joulukuun 20. päivä saimme tiedon, että Petar on nukkunut pois.
En tiedä paljoakaan Petarin pitkästä tarinasta. Sen kyllä, että hän oli muusikko, rumpali laivabändissä Viking Linella. Pub Sirdien edellisen omistajan tavoin maahanmuuttaja suomalaisine vaimoineen. Hän ankkuroitui Kolmannelle linjalle 2000-luvun alussa ja ryhtyi pitämään yllä kapakkaa, joka on samoilla sijoillaan eri nimillä toiminut 1960-luvun puolivälistä.
Petar otti paikan haltuunsa nöyrin mielin niin kuin se olisi päätetty hänen syntymänsä hetkellä. Asiakkaat katsoivat hetken, kuka tuo on ja aikooko se tehdä jotain pahaa levyautomaatille. Kun homma pysyi asiallisena, he jatkoivat istumistaan kantapöydissään ja tilasivat uuden oluen.
Ehkä se tekee Helsingistä hiukan ulkopuolisen paikan koko nyky-Suomessa. Se on maalta- ja maahanmuuttajien kaupunki, metropoli, johon kaikki ovat päätyneet omia teitään ja aikojaan. Siellä ei katsota kenenkään passista, mistä sitä on tultu. Itse kunkin henkilöhistoria on vain puheenaihe puheenaiheiden joukossa. Joku puhuu suomea pahemmin murtaen kuin toinen.
Petar oli yksi näistä loputtomana virtana kaupunkiin pelmahtaneista. Suurkaupungit syntyvät muuttoliikkeestä niin New Yorkissa kuin Stadissa. Tulokkaat hakevat kortteerin, keksivät keinon tulla toimeen joko omilla tai toisten rahoilla, hankkivat ystäviä ja rakastajia. Vuosien mittaan he loksahtelevat paikoilleen eikä kukaan pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa heitä ei olisi. ”Maahanmuuttokriitikkojen” hellimä mielikuva suljetuista rajoista ja jonkinlaisesta puhdasoppisesta kansallisesta kulttuurista täyttää helsinkiläisen sydämen kauhulla.
Puhtaus näet tappaa ruumiin ja sielun.
Ilmiö onnistuttiin kuvailemaan Pahkasian Savo-Karjalan matkaoppaassa. Kirjassa luonnehdittiin inhonsekaisin tuntein 1980-luvun alun Kouvolaa ja Imatraa. Markku Paretskoin ja Juha Ruusuvuoren mielestä nämä ”merkonomien” kansoittamat keskiluokkaiset taajamat olivat liian kliinisiä eli kuolleita. Lappeenranta sen sijaan sai täydet pisteet ”loisluokastaan”.
Kaupunki on organismina hiukan samanlainen kuin ihmisruumis. Se koostuu hyödyllisistä ja hyödyttömistä, välttämättömistä ja vahingollisista aineksista, jotka tasapainottavat toisiaan. Jotkut päätyvät myymään olutta, toiset ostamaan sitä. Jos desinfioidaan elämästä pois kaikki epämiellyttävä, jäljelle jäävä ei ole miellyttävää.
Pub Sirdie on tarjonnut vuosikymmenet turvapaikan tehokkuuskulttuurin laidoille ajautuneille taiteilijoille, kirjailijoille, juopoille ja opiskelijoille. Sisällä on vallinnut käytännön sanelema suvaitsemispakko. Pienessä yhden huoneen kapakassa ei kellään ole ollut varaa valita pöytäänsä tai seuraansa. Kun tupa on ollut täynnä, jokainen joutuu tinkimään mukavuudestaan. Kaikki baarin asiakkaat ovat kokeneet sen, kun Petar on järjestellyt istumapaikkoja jo entuudestaan täpötäysiin pöytiin. Keskustelut alkavat rönsyillä pöydästä toiseen. Yhden illan koko ravintola on samaa perhettä. Hipit, jupit, papit ja juopot.
Helsinki elää ja kasvaa, mutta ei ilman ongelmia. Sen ydintä kalvaa ylenpalttisen vaurastumisen tauti. Kaupunkiin on jo muodostunut täysin kuolleita paremman väen kortteleita ja lähiöitä. Edes Kallio ja Kolmas linja eivät ole tyystin turvassa ylempien toimihenkilöiden design-kauneusaistin herkistämältä bakteerikammolta.
Onneksi eräs tuntematon bulgarialainen hetken aikaa viivähti keskuudessamme muistuttamassa, millaista voisi olla.
Kiitos, Petar.
Valokuvat: Joska Pyykkö / We Love Helsinki
Se tosin on Lokalla ja hänen vantteralla entouragellaan yhä perustelematta, millä tavalla heidän viiteryhmänsä vihamielinen huoritteludiskurssi edistää naisrauhaa, jota he kiivaasti väittävät ajavansa.
Huom! 
