Kaasuputki

Kategoria: in memoriam

  • Satakahdeksankymmentä

    IN MEMORIAM

    Pudotan aukosta sisään kaksi euroa. Viisi biisiä. Näppäilen huolellisesti hitaita numerokoskettimia. Jos aloittaisi Alma Coganin Tennessee Waltzilla ja jatkaisi Gilbert Bécaud’n Nathaliella? Sitten Narvan marssi ja heti perään Juicea, Vaasankin veri vapisee. Ja lopuksi, niin kuin joka kerta, baltiansaksalainen sopraano Miliza Korjus ja Theo Mabeckenin säveltämä, veret hyytävä Warum?

    Miten monta kertaa olen valinnut samat numerot, 1, 8 ja 0!

    Osaan saksaa vain heikosti, mutta Milizan ääni kantautuu kahdeksankymmenen vuoden takaa yhä riipaisevan vetoavana. Miksi? Miksi Kaitselmus antoi meille nämä tunteet ja… Sanat loppuvat kesken. Annetaan suunvuoro Mosse Vikstedtille, joka suomensi kaimansa Johann Wolfgang von Goethen tekstin näin:

    Oi, miksi näin syvät katseet onkaan,
    pelon huomisesta ne vain luo!
    Ei lempeen, onnen tuokioonkaan
    meidän autuaina luottaa suo.

    Oi, miksi näin kohtalomme antaa
    nyt nähdä toisiamme sydämeen?
    Läpi pauhun harhan meitä kantaa
    luokse totuuden jo särkyneen.

    Kaikki pois, katoaa.
    kaikki pois katoaa.

    Miksi? Oi miksi?

    Paikka on Kolmas linja 21. Paikan nimi on Pub Sirdie.

    Olen asioinut Sirdiessä tasaiseen tahtiin liki viisitoista vuotta.

    Tiesin paikan entuudestaan. Aki Kaurismäestä innostunut kaverini mainitsi baarin usein, olihan kohtaus Calamari Unionista kuvattu kyseisessä kuppilassa. Sirdie oli myös noteerattu ohimennen City-lehdessä aikana, jolloin kyseinen riepu yhä edusti jonkinlaista rohkeaa journalismia lukuisine sankaritoimittajineen. Kapakka yhdistettiin keskusteluissa M. A. Nummisen henkilöön. Minun oli pakko käydä siellä.

    Ulospäin Sirdie näytti vuosituhannen vaihteessa ja näyttää yhä lähinnä iljettävältä sekakäyttäjäluolalta. Kukaties tyly ensivaikutelma ei ollut baaria alkujaan omistaneiden Sirpa ja Dieter Gehringin tavoite, mutta se toimittaa asiansa eli pitää turhat turistit ulkona. Moni kävelee räkäläbaarin ohi tajuamatta, että sen sisällä sykkii Helsingin sydän. Kaurismäen veljesten perustama Moskova-ravintola Eerikinkadulla käyttää samaa kikkaa, eikä varmasti sattumalta.

    IMG_3342

    Petar Petrov on istunut Pub Sirdien tiskin takana lähes niin kauan kuin olen kapakassa käynyt. Selkeästi ulkomaalaiselta näyttänyt kiharatukkainen miehenroikale puhui halutessaan suomea. Aina ei halunnut. Englantiin Petar vaihtoi ilomielin heti, kun joku oli sitä valmis puhumaan.

    Sirdien kanta-asiakkaat mielellään muistavat Petarin lupsakkana miekkosena, eräänlaisena isähahmona, joka rakkaudella huolehti kaljasiepoistaan. Minäkin muistan. Mutta muistan myös ankaran ja hiukan pelottavan Petarin, jonka suhtautuminen asiakaspalveluun oli aidon neuvostoliittolaista. Hän osasi olla tyly tunteettomalla tavalla, jossa ei ollut mitään vihamielistä tai henkilökohtaista.

    Moni baarinpitäjä on sovittanut ylleen samaa tympeää palveluasennetta epäonnistuen siinä täydellisesti. On ruvettu passiivis-aggressiivisiksi tai ylimieliksi, vaikka olisi pitänyt vain teeskennellyn tympääntyneesti luimistella kulmiensa alta. Petar oli tässä mestari.

    Ei ole – nimittäin – vain yhtä tapaa toimia kapakoitsijana tai kapakan asiakkaana. Juomarin ja juomanlaskijan suhde on mutkikas ihmissuhteiden tähtikartta, jossa on jotain samaa kuin vävyn tai miniän suhteessa appivanhempiinsa. Luottamus ansaitaan hitaasti eikä siihen ole olemassa yhtä peukalosääntöä. Yksikään appiukko ei syleile rehevästi hörähdellen aivan ketä hyvänsä poikaansa tai tytärtään käpälöivää hulttiota. Ynseys tulkitaan usein vihaksi ja mustasukkaisuudeksi, mitä se ei kuitenkaan ole. Enemmänkin kyse on kokemuksen tuomasta epäluuloisuudesta. Lapsihan saattaa valita puolisonsa – ja samalla perheeseen uuden jäsenen – aivan päättömin kriteerein. Melko vähän keskusteltavaa on vävyn kanssa saunassa, jos perillinen on mennyt kihloihin vain siksi, että ”Samppakin tykkää Bruno Marsista”.

    Parempi siis pitää suu kiinni ja tarkkailla, josko siellä finnien kirjoman naaman takana olisi jokin rakastettava tai edes siedettävä luonteenpiirre.

    Tismalleen samanlaisella appivanhemman katseella baarinpitäjä katselee asiakkaitaan. Ovatko vain käymässä vai tulleet jäädäkseen, ovatko sietämättömiä superhumoristeja vai ihan ihmisiä.

    Sinnikkyys palkitaan aina. Soitettuani Warumia Sirdiessä vuositolkulla  Petar alkoi yhtäkkiä muistaa naamani ja vakiotilaukseni. ”Kuiva omena, no ice?” Olin muuttunut niin kantikseksi kuin vain kontulalainen tyhjäntoimittaja voi kalliolaisbaarissa muuttua.

    Tästä ei pidä rakentaa mielessään ylenpalttista rakkaustarinaa. Olisi omahyväistä liioittelua väittää, että olimme sydänystäviä tai että olisimme oikeastaan edes tunteneet toisemme. Minä poikkeilin Sirdiessä muutamia kertoja vuodessa. Meitä erottivat ikä, elämänkokemus ja baaritiski. En lähettänyt Petarille joulukortteja eikä hän ollut lapseni kummisetä.

    Silti meillä oli hetkemme.

    Se, kun hän saapui suoraan Ison-Britannian matkaltaan baariinsa, tervehti reissun ajan putiikkia pystyssä pitänyttä rouvaansa ja esitteli meille suupielet korviin asti myhäillen valokuvaa itsestään ja vieraasta herrasta. Tuo mies oli oli Simeon Sakskoburggotski, Bulgarian syrjäytetty kuningas. Olivat tavanneet Lontoossa. Kuningas ja hän!

    Se, kun hän murheellisena kertoi kesken loputtoman pöydänpyyhkimisensä, että haluaisi M. A. Nummisen kanssa samanlaiseen kaverikuvaan kuin aiempi kapakoitsija.

    Se, kun koetin olla poikkeuksellisen kohtelias ja ajattelin kiittää juomastani bulgariaksi. ”Благодаря”, minun piti sanoa, mutta unohdin kesken sanan, miten se päättyi. Petar peitti naurunsa hymähdykseen.

    Se, kun olen istunut selaamassa iltapäivälehtiä ja seurannut siiderini yli kohtausta kuin jostain Jim Jarmuschin elokuvasta: taksia ajanut itäeurooppalainen mies on pysäköinyt koslansa Sirdien oven eteen johtavalle rampille määräämättömäksi ajaksi ja jäänyt keskustelemaan Petarin kanssa ties mistä, mikä on tärkeämpää kuin pokan väijyminen tolpalla. Takahuoneen puolelta taksikuskille on tuotu iso kupillinen kahvia eikä kummallakaan herralla ole kiire yhtään minnekään.

    Joulukuun 20. päivä saimme tiedon, että Petar on nukkunut pois.

    En tiedä paljoakaan Petarin pitkästä tarinasta. Sen kyllä, että hän oli muusikko, rumpali laivabändissä Viking Linella. Pub Sirdien edellisen omistajan tavoin maahanmuuttaja suomalaisine vaimoineen. Hän ankkuroitui Kolmannelle linjalle 2000-luvun alussa ja ryhtyi pitämään yllä kapakkaa, joka on samoilla sijoillaan eri nimillä toiminut 1960-luvun puolivälistä.

    Petar otti paikan haltuunsa nöyrin mielin niin kuin se olisi päätetty hänen syntymänsä hetkellä. Asiakkaat katsoivat hetken, kuka tuo on ja aikooko se tehdä jotain pahaa levyautomaatille. Kun homma pysyi asiallisena, he jatkoivat istumistaan kantapöydissään ja tilasivat uuden oluen.

    Ehkä se tekee Helsingistä hiukan ulkopuolisen paikan koko nyky-Suomessa. Se on maalta- ja maahanmuuttajien kaupunki, metropoli, johon kaikki ovat päätyneet omia teitään ja aikojaan. Siellä ei katsota kenenkään passista, mistä sitä on tultu. Itse kunkin henkilöhistoria on vain puheenaihe puheenaiheiden joukossa. Joku puhuu suomea pahemmin murtaen kuin toinen.

    Petar oli yksi näistä loputtomana virtana kaupunkiin pelmahtaneista. Suurkaupungit syntyvät muuttoliikkeestä niin New Yorkissa kuin Stadissa. Tulokkaat hakevat kortteerin, keksivät keinon tulla toimeen joko omilla tai toisten rahoilla, hankkivat ystäviä ja rakastajia. Vuosien mittaan he loksahtelevat paikoilleen eikä kukaan pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa heitä ei olisi. ”Maahanmuuttokriitikkojen” hellimä mielikuva suljetuista rajoista ja jonkinlaisesta puhdasoppisesta kansallisesta kulttuurista täyttää helsinkiläisen sydämen kauhulla.

    Puhtaus näet tappaa ruumiin ja sielun.

    Ilmiö onnistuttiin kuvailemaan Pahkasian Savo-Karjalan matkaoppaassa. Kirjassa luonnehdittiin inhonsekaisin tuntein 1980-luvun alun Kouvolaa ja Imatraa. Markku Paretskoin ja Juha Ruusuvuoren mielestä nämä ”merkonomien” kansoittamat keskiluokkaiset taajamat olivat liian kliinisiä eli kuolleita. Lappeenranta sen sijaan sai täydet pisteet ”loisluokastaan”.

    Kaupunki on organismina hiukan samanlainen kuin ihmisruumis. Se koostuu hyödyllisistä ja hyödyttömistä, välttämättömistä ja vahingollisista aineksista, jotka tasapainottavat toisiaan. Jotkut päätyvät myymään olutta, toiset ostamaan sitä. Jos desinfioidaan elämästä pois kaikki epämiellyttävä, jäljelle jäävä ei ole miellyttävää.

    IMG_3388

    Pub Sirdie on tarjonnut vuosikymmenet turvapaikan tehokkuuskulttuurin laidoille ajautuneille taiteilijoille, kirjailijoille, juopoille ja opiskelijoille. Sisällä on vallinnut käytännön sanelema suvaitsemispakko. Pienessä yhden huoneen kapakassa ei kellään ole ollut varaa valita pöytäänsä tai seuraansa. Kun tupa on ollut täynnä, jokainen joutuu tinkimään mukavuudestaan. Kaikki baarin asiakkaat ovat kokeneet sen, kun Petar on järjestellyt istumapaikkoja jo entuudestaan täpötäysiin pöytiin. Keskustelut alkavat rönsyillä pöydästä toiseen. Yhden illan koko ravintola on samaa perhettä. Hipit, jupit, papit ja juopot.

    Helsinki elää ja kasvaa, mutta ei ilman ongelmia. Sen ydintä kalvaa ylenpalttisen vaurastumisen tauti. Kaupunkiin on jo muodostunut täysin kuolleita paremman väen kortteleita ja lähiöitä. Edes Kallio ja Kolmas linja eivät ole tyystin turvassa ylempien toimihenkilöiden design-kauneusaistin herkistämältä bakteerikammolta.

    Onneksi eräs tuntematon bulgarialainen hetken aikaa viivähti keskuudessamme muistuttamassa, millaista voisi olla.

    Kiitos, Petar.

    Valokuvat: Joska Pyykkö / We Love Helsinki

  • Rampa ankka lammikossa

    † In memoriam

    Puolustusministeri Stefan Erik Wallinin, s. 1967, poliittinen ura löydettiin kuolleena pääministeri Jyrki Kataisen hampaista tiistaina 20. maaliskuuta iltapäivällä. Kuolinajaksi on arvioitu noin 14.30. Ennen menehtymistään Stefan Wallinin poliittinen ura oli käynyt lyhyen, mutta tuskallisen eloonjäämiskamppailun jäätyään keskelle itse aiheutettua kärhämää.

    Kuoliniskun lopulliseksi antajaksi ounastellaan presidentti Sauli Niinistöä.

    Wallin sai paksuun poliittiseen nahkaansa fataaleja repeämiä jäätyään kiinni niin sanotusta muunnellusta totuudesta kommentoidessaan puolustusvoimain varuskuntaverkoston uudistamista.

    Yksikään kansalainen ei odottanut, että Suomen ainoa ruotsinkielinen joukko-osasto, Uudenmaan Prikaati – tuttavallisemmin vain Dragsvik –, olisi lakkautuslistalla. Onhan yleisesti hyväksytty ajatus, että molemmilla kansalliskielillä järjestetty varusmieskoulutus on isänmaalle ja sen puolustukselle parhaaksi. Itse asiassa jopa laki edellyttää sitä. Vain kristillisnationalististen suomalaisuusjihadistien keskuudessa on ajateltu, että kaksi- ja ruotsinkielisten osallistumisessa Suomen itsenäisyyden turvaamiseen on jotain pahaa.

    Koska vain poliittisen kentän hullusiivessä voidaan olettaa, että kuuluminen johonkin joukko-osastokiltaan tekee puolustusministerin jääviksi tätä joukko-osastoa koskevissa päätöksissä, Stefan Wallin luultavasti ajatteli asian olevan selvä viimeistään oikeuskanslerin lausunnolla.

    Poliittisen uransa kannalta valitettavasti hän ei kuitenkaan huomannut olla koko asiassa avoin, vaan vetäytyi puolustusvoimain selän taakse, mistä hänellä ei ollut mahdollisuutta enää selvitä. Kielipoliittisen aspektin häivyttely ja siitä narahtaminen oli sikälikin turhaa, sillä Dragsvikin varuskunnan säilyttämiselle olisi ollut jopa aidot maanpuolustukselliset perusteet. Tätä mieltä on kapitalistinenkin tiedemies.

    Ohjausrooliaan aluksi vähätelleiden väitteidensä takia Wallin joutui kiimaisten fennomaanien ohella myös kaikenlaisten poliittisten opportunistien, Johanna Tukiaisen fanien sekä lopulta verta haistaneiden toimittajien kynsiin.

    Stefan Wallinin poliittista uraa jäävät kaipaamaan monet. Ennen kaikkea terve järki, maltillinen keskiluokka ja epäilemättä myös Pentti Oinonen (äär.), jonka täytyy kohta keksiä itselleen uusia viholliskuvia.

    Kansalaisia kehotetaan kuitenkin vielä peijaisten keskellä muistamaan yksi asia: koko jupakassa on alusta asti ollut kyse vain ministerin luottamuksesta eikä koskaan mistään kieliriidasta.

    Siunaustilaisuus pidetään 21.3.2012 kello 14.30 puolustusministeriössä (Neuvotteluhuone Kaarti, Eteläinen Makasiinikatu 8, Helsinki).

  • Joulukalenteri: Juna tuli perille

    8

    IN MEMORIAM: Kari Tapio oli musiikkimies alusta loppuun ja lauloi itsensä monen sukupolven sydämiin.

    Jos Kari Jalkasesta poistaisi Kari Tapion, jäljelle jäisi pitkätukkahippi, viinaan ja naisiin menevä liehuletti, joka ei koskaan hankkinut oikeaa ammattia. Nettipalstojen paremmintietäjien keskuudessa ei paljon rakkautta tunnettaisi mokomaa kohtaan. Maailmankaikkeuden Kari Tapiot eivät koskaan tee kännyköitä tai paperikoneita – itse asiassa he eivät tee mitään hyödyllistä, vaan lurittelevat lauluja fiiliksen mukaan surusta tai rakkaudesta. Eikä se ole oikein. Tämän päivän Suomessa hyödyttömyys on synneistä raskain.

    Onnekseen Klabbi syntyi Suonenjoella jo vuonna 1945. Hän sai kasvaa viihdetaiteilijaksi aikana, jolloin muusikoita tarvittiin pitkin maata ravintoloissa ja tanssilavoilla. Ja hän täytti paikkansa, aloitti uransa laulamalla kaljapalkalla tai palkatta kaikkea, mitä eteen kannettiin: sietämättömiä euroviisurenkutuksia ja riipaisevan kauniita romansseja.

    Lavan takana otettiin hapanta, joskus niin paljon, että lavalle asti ei päästy.

    ”Oikein käytettynä ihan hyvää”, sanoi Kari Tapio viinasta vielä keväällä 2010. ”Mutta minä en ole sitä aina osannut käyttää.”

    Mutta tässä ei muisteltaisi Kari Tapiota, ellei hän olisi – toisin kuin lukemattomat kollegansa – kieltäytynyt hukkumasta alkoholiin. Ei hän silti pannut korkkia kiinni. Hän opetteli uimaan. Usein piti mennä käsipohjaa, mutta tarpeeksi matalassa sekin riitti.

    65-vuotiaana Kari Tapio olisi voinut jo jäädä eläkkeelle. Selkävaivaisen miehen ei toimeentulonsa takia olisi tarvinnut ajella Suomea ympäri. Mutta savolaisukon juna kulki sinnikkäästi.

    Kunnes viimein kuulutettiin pääteasema. Tiistaina 7. joulukuuta 2010 Kari Tapio menehtyi kotonaan sairaskohtaukseen. Musiikki onneksi jäi eloon.

  • Seuraavaksi Kaarina Hazard haukkuu sotiemme veteraanit

    Se alkoi, kun entinen kansanedustaja jätti tämän matoisen maailman. Arvellut kuolinsyyt – sairaskohtaus, itsemurha, vahinko – olivat sivuseikkoja. Tärkeintä oli, että miehisen miehen kuolemantapauksen käsittely ei kuulu naisille. Ja Kaarina Hazard nyt ainakin on aivan liian ruma ja lihava ollakseen mitään muuta kuin kateellinen Tony Halmeelle tämän saavutuksista.

    Kun muutamat poikkipuoliset sanat Tony Halmeen elämäntyöstä murtautuivat kaikkialla hehkuvan ylistyksen seasta pinnalle, nettiraati ehätti muistuttamaan edesmenneen olleen aktiivinen sotaveteraanien asiassa sekä vierailleen Mäntyharjulla lastenkodissa. Halme oli suorastaan poikkeusyksilö suomalaisessa demokratiassa, jossa lasten ja sotaveteraanien päälle sylkeminen on kaikkien poliitikkojen ja julkisuuden henkilöiden suurinta hupia.

    Iltalehden kolumnissaan Kaarina Hazard kuvaa millimetri millimetriltä, millaisen kuvan suomalainen media ja kansalaisfoorumi on kulloinkin antanut Tony Halmeesta: reipas kännitoilailija, ”raitis reppana” ja lopulta, kuoltuaan tarpeeksi miehekkäästi, kosmisten vastoinkäymisten kanssa taistellut klassinen, suorastaan herkuleaaninen sankari.

    Mutta Spotify-musiikkipalvelusta tutulle sinivalkoiselle mainosäänelle tuli kolumnista kiukku. Hän loukkaantui sydänjuuriaan myöten kolumnissa esitetystä ristiriidasta siinä, miten Tony Halme nähtiin ennen kuolemaansa ja kuoleman jälkeen. Hivenen yksioikoisesti mies mainosäänen takana oletti, että vääryys johtui etenkin Kaarina Hazardista.

    Niinpä hän avautui Iltalehden keskustelussa sekä Facebookissa useiden kymmenien muiden samanlaisten kanssa saattaen häpeään suomalaislasten saavutukset luetun ymmärtämistä vertailevissa kansainvälisissä tutkimuksissa.

    Sinänsä kyllä Facebook-ryhmässä käyty keskustelu on hyvin tärkeä. Se esittää aivan alastomana vastauksen kysymykseen, miksi joidenkin kanssa ei voi väitellä. Vaaleanpunaiset humanistit helposti kuvittelevat, että väittely perustuu loogisiin ja vähäisessä määrässä myös tunteisiin vetoaviin argumentteihin, joita asetellaan vastakkain, kunnes saavutetaan jonkinlainen synteesi tai ainakin yhteisymmärrys erimielisyyksistä. Tälle ajatukselle Iltalehti boikottiin, kunnes Hazard saa kenkää -ryhmä näyttää ison, haisevan keskisormensa.

    Seuraavat otteet sisältävät huonoa kieltä ja rumia sanoja, mutta ovat julkisesti kaikkien nähtävillä Facebookissa. (Pahoittelut)

    Aamos V. (sensuroidaan nyt nimiä hiukan, etteivät asianomaiset joudu häpeämään) aprikoi, olisiko kolumnissa jo aineksia rikosjuttuun:

    Rikoslain 24. luku 9 § : ”– Kunnianloukkauksesta tuomitaan myös se, joka esittää kuolleesta henkilöstä valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan kärsimystä ihmiselle, jolle vainaja oli erityisen läheinen.”

    Tähän Mikko K. vastaa:

    Kaarina Hazard on nyrkillä tapettava huora.

    Lisäksi vähän alempana on Tony A:n kontribuutio, jossa hänkin harmittelee sitä, että eräät niin ikävästi syyllistyvät pahoihin puheisiin. Kohteliaita käytöstapoja vainajan kaima toivottaa lisää tähän maailmaan tällä:

    Vitun TALIPALLO Hazard, kyllä joku vielä vie hänet Kaatopaikalle ja Ampuu niskalaukauksen! Pitää nyt Vähä-älyisen Läskikasan alkaa Herjaamaan Vainajia ja koittaa näin päästä ”Julkkikseksi”! Mitä kyseinen ”Talipallo” on tehnyt ”mainetekoja”?, kuten Tony Christian Halme, Hänet tulemme aina muistamaan. Sanoi kuten asiat o…livat. Miksei tämä vitun Talipallo Hazardi, Halmeen eläessä uskaltanut kirjoitella Paskajuttujaan lehtiin???

    Myös Iltalehden keskustelussa on avattu muutamia ketjuja.

    Mukaan maskuliinisen uhon joutsenlauluun riensi pian myös Aamulehti, joka todisti painokkaasti, ettei medialukutaitoa ole aina ammattitoimittajilla itselläänkään: Kolumnisti haukkuu Tony Halmeen: ”Niskamakkara… mulli… elukka”

    LISÄYS: Huhut kansallisen debatin kuolemasta ovat suuresti liioiteltuja täyttä totta. Kaikista meidän Herramme muurahaisista toimittaja Petri Sarvamaa (Kokoomus) ei onnistunut olemaan käyttämättä kaikkien virheargumenttien isoäitiä, natsikorttia.

    Sen sijaan haluan julkisesti ilmoittaa näkemykseni siitä, että Kaarina Hazardin kirjoitus on fasismia.

    […]

    Tiedän ja tunnenkin aivan liian monta tämän lajin edustajaa. He esiintyvät suurina humanisteina, mutta olisivat mielenlaadultaan kelvanneet erinomaisesti esimerkiksi juutalaisten tuhoamisleirien kaasuhanan vääntäjiksi.

    Petri, tälle avautumiselle on olemassa hauska internetinkielinen sana, ja se on FAIL.

    Muualla verkossa:

    Muuten vain:

  • Räätäli Halme

    Tony Halme vuonna 2006Tunnettu suomenruotsalainen valtiopäivämies, urheilija ja runoilija kuoli kotonaan reilut kaksi viikkoa ennen tammisunnuntain 92. vuosipäivää. Terveysongelmiensa kanssa kamppaillut entinen kansanedustaja ja elokuvista sekä televisiostakin tutuksi tullut taiteilija Tony Halme menehtyi vain 47-vuotiaana tammikuun 10. vuonna 2010. Traagiseksi kuolinsyyksi on joissakin viestimissä esitetty itsemurhaa luvattomalla ampuma-aseella. Uutista tosin ei ole vahvistettu.

    Tony Halme ei ollut pienten tekojen mies. Vielä kuoltuaankin hän sai aikaan jotain, jota ei ole koskaan ennen nähty: Internet-poliisit, oikeistolaiset poliitikot ja kaikki toimittajat, kuten Iltalehden Risto Kunnas, löysivät paatuneista sieluistaan kyvyn ymmärtää riippuvuuksiensa kanssa painivaa huumausainerikollista. Kunnas jopa siinä mitassa, että amfetamiinipäissään riehunut, laittomia tuliaseita harrastanut ulkomaalaisvastainen sekakäyttäjä kohottautui kuolemassaan arkisten pikkumaisuuksien yläpuolelle ”katujen sankariksi”. Ehkä siis Halmeen tapaus johtaa suomalaisen keskustelukulttuurin avartumiseen. Monille alakulttuurien edustajille ja ennen kaikkea päihteiden viihde- ja ongelmakäyttäjille tämä on helpotus. Kannabisviljelmiensä keskeltä yllätetyt patukkapäät saavat mediassa ihmismäisen kohtelun – ikinä enää ei Iltalehtikään hutki ennen tutkimista. Puhumattakaan pienemmistä rikoksista tai kansalaistottelemattomuudesta. Totaalikieltäytyjät ja talonvaltaajat voivat sanoa Tony Halmeen tavoin mielipiteensä julki pelkäämättä, että iltapäivälehden eläkeikää lähestyvä miestoimittaja vääristelisi heidän sanomisiaan.

    Reaktiot Tony Halmeen poismenosta ovat olleet parhaimmillaankin mielenkiintoisia. Kokoomuksen Verkkouutisten toimittaja herkistyi antamaan vainajalle itselleen puheenvuoron – sentään hivenen sensuroiden – kun taas Uutispäivä Demarin, Suomenmaan, Vihreän Langan ja Kansan Uutisten toimitukset tyytyivät vaikenemaan tai vain siteeraamaan STT:n uutisvirtaa. Timo Soinin blogiteksti siis riittäköön.

    Emme tiedä, miksi ja miten Tony Halme kohtasi loppunsa. Ylimääräisen vivahteensa tähän toi Halmeen syntymäpäivä, joka oli vain muutama päivä ennen kuolemaa. Seitsemän päivää -lehden mukaan Halmeen tarkoitus oli lauantaina juhlia 47-vuotispäiviään kaikista maailman ihmisistä BB-Antin ja Leuka-Hennan kanssa. Toisin kävi, kuten nyt tiedetään. MTV3-kanavan nettisivujen mukaan vastikään naineet Big Brother -julkkikset täsmentävät, että juhlapaikka oli jo sovittu ja lahjakin hankittu. Nyt iloinen ilta vaihtui suru-uutiseksi, jonka pienjulkimukset aikoivat tiivistää ”muistoblogiksi”. Sen voi lukea täältä.

    Ei, ei tätä kukaan ilku. Kuolema harvoin naurattaa. Tony Halmeen, kuten kenen tahansa kiistellyn kuuluisuuden kuolema herättää yhä hämmennystä – kuinka siihen pitäisi suhtautua? Ehkä esikoiskirjailija Raimo Pesonen pukee asian parhaimmin sanoiksi lyhyellä aforismillaan Facebookissa: ”Eihän se kenenkään kuolema ilahduta, vaikka ei kaikkien elämäkään.”