Gävlen olkipukki on kuollut

In memoriam

* 29.11.2013 –  21.12.2013

Ruotsalaista Gävlen kaupunkia uskollisesti yli kolme viikkoa vartoinut olkipukki menehtyi traagisesti tulipalossa perjantain ja lauantain välisenä yönä 21. joulukuuta.

Olkipukki varttui rakastavien vanhempien hellässä huomassa marraskuun lopussa. Se selvisi kriittisenä pidetyn Lucian päivän yli ehjin oljin, mutta talvipäivänseisaus oli liikaa. Pukkia jäävät kaipaamaan kaikki kunnon kansalaiset.

Viimeisiksi sanoikseen olkipukki totesi:

Olkipukista kerrottua:

Pappilan joulu, osa IV

Viime jaksossa Emil menetti viattomuutensa kukan syntisen Teijan sylissä.

Tekstiä ei vieläkään suositella alle 16-vuotiaille.

4. luku

Hamppuköysi oli hiertänyt Teijan herkät ranteet, nilkat, nivustaipeet ja kaulan vereslihalle, mutta suomalaisen raivaajakansan sisukas sielu ei ollut moksiskaan. Hänellä oli tehtävä, jonka hän aikoi suorittaa parhain päin.

Uusi-Pappilan raskaan kurkihirren alla ei ollut kuunaan haudottu yhtä salakavalaa suunnitelmaa. Pastori Skog oli toki kokenut konspiraattori ja ensimmäisten joukossa kieltäytynyt lukemasta helmikuun manifestia. Siksi hän oli myös saanut niskoittelustaan ankarat nuhteet läheisen garrisonin komentajalta, Tapio Liinojalta. Mutta jopa hänen vankka häränniskansa olisi vavissut, mikäli Herran enkeli olisi käynyt kuiskaamassa, mitä Emil-pojan kamarissa oli tekeillä.

”Haluatko sinä?” Teija kysyi keimaillen pojalta, josta hän oli tehnyt täyden miehen. Hänen suupielensä olivat yhä remmien ruhjomat, mutta silti hymyhuulet yhä puristuivat suutelemaan Emilin sykähtelevää miehuutta.

”Haluan, haluan!” Emil urahti.

Notkeasti nainen kierähti pois syljen, hien, veren ja toinen toistaan syntisempien ruumiineritteiden kirjomilta lakanoilta ja sysäsi nuorukaisen sijalleen. Ennen kuin Emil oli huomannutkaan, hänen kätensä olivat tiukasti sidotut.

”Jumpe”, hän noitui ihastuksissaan.

”Kuka antoi luvan puhua?” Teija kivahti ja antoi sanoilleen pontta ratsupiiskalla, jonka hän oli huomannut Emilin seinällä.

”Auts, auts!” Emil kiljahteli.

”Eihän tässä mikään auta”, Teija äkämystyi ja sitoi Emilille suukapulan. Hän tanssitti piiskaa vielä nuorukaisen pehmeimmillä ruumiinosilla ja sitoi lopulta viimeisetkin raajat.

Emil oli nyt paketissa kuin joululahja.

”Sinä olet nyt paketissa kuin joululahja”, Teija kihersi.

Emil ynähteli tuskan ja kiihkon sekaisin puuskutuksin. Hän ei ollut eläissään ollut yhtä himokas ja pelokas.

”Nyt…” Teija kuiskasi Emilin korvaan. ”Nyt on aika kertoa sinulle totuus.”

Nainen kumartui poimimaan lattialta vaatteensa. Pukeutuessaan hän selosti:

”Viime kesänä sinulla oli suhde erääseen Sirpaan. Turha yrittää kiistää, hän kertoi minulle. Te tapailitte juhannuspyhinä ja heinänteon jälkeen. Jossain vaiheessa Sirpa tuli sinusta raskaaksi. Mutta sinä torjuit hänet ja hän meni koskeen.”

Teijan äänessä oli kyyneleitä, mutta myös terästä.

”Sirpa oli kasvattisisareni, Terovaaran isännän tytär, minun elämäni. Kun hänen eloton ruumiinsa löydettiin rantakivikkoon huuhtoutuneena, minä vannoin kostoa.”

Nyt Teija oli täysissä pukeissa. Hän kumartui alastoman Emilin ylle.

”Ja kostoni minä saan.”

Jatkuu…

Joulureggae O.K.

Suomen kansaa on perinteiseen tapaan piinattu Raskasta joulua -kokoelmalla, jossa ”tunnetut” ja muutamat oikeastikin kuuluisat metallimuusikot esittävät tulkintojaan joululauluista. Houkat! Aivan kuin he eivät tietäisi, että mikään ei sano ”joulu” niin kuin suomenkielinen reggaekappale.

Tänään Kaasuputki tarjoaa tirkistysluukun reggaejouluun, joka on ilman muuta jokaisen sydämessä ympäri vuoden.

Jukka Pojan varsinaista joululevyä pitää ehkä odottaa vielä jokunen kuukausi, mutta hiukan esimakua maailman letkeimmän reggaepukin pussintyhjennysmeiningistä saa kuuntelemalla tämän joulukuussa 2008 IRC -Gallerian joulukalenteria varten taltioidun videon: Jukka poika @ IRC-Gallerian joulukalenteri.

Tuon melko rämäpäisen meiningin vastapainoksi on onneksi olemassa myös hartaampia jamaikalaistunnelmia. Katajainen kansa on kristilliseen reggaeen erikoistunut yhtye, joka pukkasi vastikään markkinoille kokonaisen albumillisen virsiä reggaesovituksina.

Tässä kaikille Spotifyn käyttäjille linkki suoraan Juudan leijonan kitaan. Kyllä taas jaksaa sinnitellä kohti kaamoksen pimeintä ydintä!

Vuoden paavi

Episcopus Romanus, Vicarius Iesu Christi, Successor principis apostolorum, Caput Universalis Ecclesiae, Summus Pontifex Ecclesiae Universalis, Patriarcha Occidentis, Primas Italiae, Archiepiscopus et metropolitanus provinciae ecclesiasticae Romanae, Princeps sui iuris Civitatis Vaticanae, Servus Servorum Dei Franciscus täytti tiistaina 17.12.2013 pyöreät 77 vuotta. Vanha mies vaikuttaa melko vetreältä ikäisekseen, mikä sopii hyvin 1,214 miljardin ihmisen ja yhden Timo Soinin hengelliselle johtajalle. Kaikkiaan 17,5 % maapallon väestöstä ottaa ohjeensa paavilta.

Franciscuksen hyvä pohjakunto saattaa olla perua paavin nuoruusvuosilta, jolloin piemontelaissiirtolaisten poika maksoi opintonsa paiskimalla työtä portsarina ja talonmiehenä kotikaupungissaan Buenos Airesissa. Mainittakoon kaikille vasemmistohakkaraisille, että ennen pappiskoulutustaan Franciscus hankki itselleen myös rehellisen työläisammatin kemianteknikkona.

Maailman suurimman uskontokunnan ylin ja harvinaisen itsevaltainen johtaja on sangen poikkeuslaatuinen hahmo monessa mielessä. Hän on kautta aikojen ensimmäinen paavi eteläiseltä pallonpuoliskolta, kautta aikojen ensimmäinen jesuiitta tässä tehtävässä ja ensimmäinen, joka on ottanut nimen Franciscus samannimisen assisilaispyhimyksen mukaan. Häntä on myös sanottu ensimmäiseksi Euroopan ulkopuolelta tulevaksi paaviksi sitten syyrialaisen Gregorius III:n – tuon vanhan ikonolatrin. Hiukan epävarmaa tosin on puhua ”Euroopasta” aikana, jolloin Syyria edusti huomattavasti roomalaisempaa kulttuuria kuin suurin osa nykyisestä Euroopasta.

Ja koko maailma rakastaa Franciscusta.

Time-lehti valitsi paavin ”Vuoden henkilöksi” piittaamatta lainkaan siitä, että myös Edward Snowden olisi ollut ehdolla. Puhumattakaan Miley Cyrusin tyrmäävästä figuurista. Lehti perustelee valintaa paavin talouskritiikillä. Pienen nikottelun jälkeen nimitys on otettu vastaan tyytyväisin mielin, sillä onhan se sentään edes jossain määrin ymmärrettävä valinta lehdessä tavallisesti viljellyn puolivillaisen populismin sijasta.

Myös Yhdysvaltain suurin HLBT-lehti The Advocate päätti palkita paavin ”Vuoden henkilön” tittelillä, sillä amerikkalaismediat eivät tunnista muita arvonimiä.

Vain Nobelia ei ole hennottu ojentaa paaville vielä, sillä komiteassa podetaan yhä tuhtia krapulaa Barack Obaman ennenaikaisesta rauhanpalkinnosta.

Amerikkalainen Wonkette-sivusto ehättikin jo virnuilemaan Advocaten valinnalle vertaamalla sitä – nimiä mainitsematta – presidentin Nobeliin:

We dunno, considering that Frank still opposes gay marriage, and for that matter, isn’t moving to revise the Church’s position that it’s OK to be gay as long as you don’t do anything like have gay sex, The Advocate’s move feels maybe a little optimistic, like giving a Nobel Peace Prize to some guy who went on to send death robots all over the place. But hey, a gift is a gift — it’s not like he’s going to send it back.

Advocaten lukijoiden keskuudessa ja amerikkalaisessa homoyhteisössä paavin hehkuttaminen on saanut vastaansa vieläkin roisimpaa kritiikkiä kuin Timen vastaava. Yhdysvalloissa kuten kaikkialla vauraassa lännessä ajan polttavin kysymys on adoptio-oikeuden ja avioliittomääritelmän laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevia aikuisia. Eikä paavi ole näissä kysymyksissä tehnyt mitään uusia päänavauksia.

Haastatteluissaan Franciscus on myös itse todennut, ettei hän ole sosiaali- ja talouspoliittisissa tai seksuaalieettisissä kysymyksissä erityisen kova kommunisti. Hän vastustaa homoliittoja, avioeroja ja abortteja niin kuin katolinen kirkko ennenkin eikä koe olevansa vasemmistolainen. Paavi yksinkertaisesti toistelee katolisen kirkon katekismusta kuin opetettu papukaija.

Mutta papukaija on oppinut juttunsa kovassa koulussa keskellä sotilasdiktatuuria ja kuohuvaa kolmatta maailmaa. Vaikka Franciscus ei tunnusta latinalaisen Amerikan vapautuksen teologian marxilaisia oppeja, hän on omaksunut sen tärkeimmän sisällön: kapitalismissa on sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta, jota ei käy korjaaminen pelkin rukouksin.

Sen sanominen ääneen keskellä historian lopun neokonservatismia tekee paavista punahehkuisen vasemmistoliberaalin, jonka rinnalla maailman johtajat näyttävät heikkojen ja sairaiden syrjinnällä poliittista suosiota kalastelevilta rahoitussektorin sätkynukeilta – joita he tietysti ovatkin.

Franciscuksen julkituomat katolisen kirkon klassiset periaatteet saavat yhtäkkiä uutta sisältöä vain sillä, että hän ilmaisee yhteisönsä muuttumattomat dogmit ja doktriinit toisesta kulmasta. Siinä missä kaksi edellistä paavia käytti viisineljättä vuotta tuomitakseen kysymykset oikeudenmukaisesta tulonjaosta törkyisenä kommunistipropagandana ja hirtti sekä naisten että seksuaalivähemmistöjen oikeudet seksuaalieettisiin sääntöpykäliin, ”Paco” on halunnut korostaa, että koko kirkon kannalta on vakavampiakin huolia kuin homouden tai vasemmistolaisuuden torjunta. Esimerkiksi se, että ihmiset vieraantuvat kirkosta, joka keskittyy yksinomaan näihin kysymyksiin ja osaa sanoa vain ”ei”.

Tämä on myös paavin tärkein opetus suomalaisille luterilaisille ja kirkostaeronneille. Hän ei tingi tuumaakaan vakaumuksestaan, mutta yrittää valottaa sitä toisesta suunnasta. Sitä kutsutaan puhetaidoksi ja sitä pitäisi opettaa kaikille kansalaisille esileikkikoulusta alkaen.

Pappilan joulu, osa III

Edellisessä osassa karkumatkalla ollut Teija saapui kylmissään Emilin tykö ja sai osakseen lämmitystä.

Tekstiä ei suositella alle 16-vuotiaille.

3. luku

Emil suuteli Teijan kovaksi paisunutta nänniä. Nainen henkäisi rajusti. Emil tunsi kuinka Teijan selkä jännittyi kaarelle. Puiden räiskyessä kakluunissa hän siirtyi alas pitkin Teijan alastonta vartaloa suudellen naisen vatsaa, lantion kaarta ja sisäreittä.

”Tahdon sinut”, Emil murahti karhealla äänellään.

Teija nyökkäsi. Suukapula esti naista sanomasta mitään, mutta hänen silmissään Emil näki intohimon leiskunnan.

”Karkasit Terovaarasta”, Emil nuhteli. ”Sinua pitää rangaista.”

Teijan silmät avautuivat hämmästyksestä suuriksi. Hän rimpuili köysissään, muttei kyennyt pakenemaan Emilin kättä. Tuskan ulvahdukset karkasivat tukahtuneina ilmoille, kun Emilin vahva käsi tanssi Teijan vaaleilla pakaroilla.

”Kuri ja järjestys olla pitää”, Emil kuiskasi itkevän Teijan korvaan ja kiskaisi väkipyörästä roikkuvasta nuorasta.

”Mhhffp!” Teija kirkaisi tuntiessaan riuhtaisun käsissään.

”Odotahan vain, niin saat lisää aihetta päästellä ääniä”, Emil naurahti. Hän kosketti Teijan sykkivää naiseutta. Se oli kostea, halukas. Emil tunsi veren pakkautuvan sisällään. ”Nyt”, hän ajatteli ja työntyi Teijan sisään hitaasti mutta päättäväisesti.

He saavuttivat hekuman huipun samanaikaisesti.

Leveästi myhäillen Emil päästi nuoran karkaamaan väkipyörältä. Voipunut Teija vajosi pellavalakanoille. Hän hengitti niin raskaasti, ettei nuorella miehellä enää ollut sydäntä pitää neidon kauniita huulia kapuloituna. Hän vapautti Teijan suun.

”Ooh, se oli ihanaa”, kujersi Teija punaisena ja hengästyksissään.

”Ihanko totta?” Emil kysyi, olihan tämä hänen ensimmäinen kertansa.

”Kyllä”, Teija kuiskasi. ”Haluaisitko sinä kokeilla samaa?”

Haluaisiko hän? Emil siveli merimiessolmuja, joilla oli sitonut Teijan melko mutkikkaaseen asentoon. Ehkä, ehkäpä… Olla tuon suloisen neidon armoilla, antautua mitä kekseliäimpien rangaistusten ja palkkioiden sarjalle, joita Teijan kädet tarjoaisivat hänen herkimmille ruumiinosilleen.

”Ihanaa”, Teija sanoi. ”Nyt, viitsisitkö irrottaa kahleeni, niin käydään asiaan.”

Jatkuu…

Arvio: Dan Brown: Inferno

Tämä arvostelu sisältää lukuisia juonipaljastuksia, mikä on saavutus sinänsä.

Joulupukin konttiin lastataan tänäkin vuonna runsaasti kovia paketteja. Yksi kovimmista on keväällä ilmestynyt Dan Brownin Robert Langdon -sarjan neljäs romaani, Inferno. Kaasuputki tutkii nyt, onko kirjasta mihinkään.

Minä olen Varjo.

Läpi lohduttoman kaupungin minä pakenen.

Läpi iankaikkisen vaivan minä karkaan.

Seikkailu alkaa asiaankuuluvasti sillä, minkä Brown osaa paremmin kuin yksikään toinen kynänheiluttaja: kursiivilla.

Kyseessä on eräänlainen parenteesi, selittävä sisärakenne. Dan Brown ei ole koskaan luottanut lukijansa kykyyn tehdä johtopäätöksiä itse toiminnasta, vaan sijoittaa kaiken kuvauksen monologiin, jota pakenija kelaa aivoissaan, ellei peräti luennoi ääneen. Ja sitä riittää.

Inferno on kuulemma saanut innoituksensa Dante Alighierilta. WSOY lainaa maestroa näin:

Vaikka jo opiskeluaikoinani tutkin Danten runoelmaa, vasta tehdessäni hiljattain tutkimustyötä Firenzessä oivalsin sen nykyaikaan heijastuvan, ajan hammasta uhmaavan vaikutuksen. Minulla on ilo ja kunnia johdattaa uuden romaanini lukijat mystisiin syövereihin koodien, symbolien ja lukemattomien salaisten kulkuväylien maisemiin.

Romaanin nimi ja kansikuva sisältävät Dante-viittauksen. Sisältö sen sijaan ei. Runoilijan ääntä ei teoksessa kuulla oikeastaan riviäkään. Infernossa Danten ainoaksi osaksi jää vain lainata nokkelille päähenkilöille kuolinnaamiotaan. Mestaririkollinen, jota ”symbologi” Robert Langdon nerokkaasti jäljittää, on kaikeksi onneksi jättänyt jälkeensä tukkukaupalla tuskastuttavan yksinkertaisia, Dante-elämäkertoihin löyhästi liittyviä vihjeitä, jotka tarjoavat yhä uusia tilaisuuksia tutkia maalauksia, joita renessanssimaalarit ovat sutineet Divina Commedian innoittamina.

Dan Brown on vienyt Langdon-saagaansa kirja kirjalta apokalyptisempään suuntaan. Enkelit ja demonit oli vielä perinteinen trilleri, jossa paaviksi paavin paikalle pyrkivä irlantilaisnousukas suoritti verisen gambiitin, mutta Da Vinci -koodissa koko katolinen kirkko on jo kuvattu Jeesuksen perintöä peitteleväksi sisäkkäisten salaliittojen verkostoksi. Kadonneessa symbolissa loikataan maagisen tieteiskirjallisuuden puolelle ja annetaan ymmärtää vapaamuurareiden pystyvän ylimmällä tasolla manipuloimaan materiaa ajatuksen voimalla.

Ja Infernossa aiheena on koko ihmiskunnan olemassaoloa uhkaava rutto.

Johtoteemaan päästään kirjan puolivälissä eikä mistään oikeastaan selviä, miksi kaikki ovat yhtäkkiä täysin varmoja asiasta. Robert Langdon on teoksen alussa herännyt sairaalassa muistinsa menettäneenä ja paennut neuvokkaan ja hyvännäköisen Sienna Brooksin kanssa selittämättömiä hyökkäyksiä, jotka lopulta osoittautuvat tarinan kannalta turhiksi.

Toimintakohtaukset ovat pitkälti sietämättömän vaikealukuisia sillä professori Langdon on harmilllisen sinnikäs antautumaan vanhojen luentojensa muisteluun keskellä vaarallisinta tohinaa. Yllättävä ominaisuus miehelle, joka on menettänyt muistinsa. Työläintä lukeminen on, kun pakenijat väistelevät salamurhaajaa Palazzo Vecchion vintillä sivu sivun jälkeen.

Ennen kuin Langdon ehti vastustella, Sienna lähti kipuamaan alas käyttäen alekkaisia tukipuita tikkaina. Hän astui varovasti puukehykselle. Se narahti kerran mutta kesti. Sitten hän alkoi hivuttautua seinän viertä pitkin Langdonin suuntaan kuin korkean talon ulkonevalla reunuksella. Kehys narahti taas.

Heikoilla jäillä, Langdon ajatteli. Pysy lähellä rantaa.

Kun kirja etenee, selviää, ettei salamurhaaja ollut salamurhaaja ja että oikeastaan kaikki paitsi yksi henkilö olivat samalla puolella eeppisessä kamppailussa mielipuolista transhumanistigeneetikkoa vastaan.

Näillä paikkein kirjan sisältö muuttuu takaa-ajojännäristä oudoksi malthusilaiseksi pamfletiksi, jossa paasataan väestönkasvusta ja maailmanlopusta lukuisten taulukoiden voimalla. Jo edellisessä romaanissaan Brown osoitti haluja tutkia ihmisen ei-materiaalista olemassaoloa ja nyt vaikuttaisi siltä, että kirjailija on jo hyvän matkaa Wareborg-todellisuudessa.

Tarinan loppuratkaisu onkin melko hyytävä ja tuo mieleen Reijo Mäen rasistiset tulevaisuusdystopiat: kaikki menee eikä piisaakaan. Päähenkilöille jää tehtäväksi vain yrittää elää tapahtuneen kanssa. Herkkämielisille kuitenkin lohduksi kerrottakoon, ettei ihmiskunta sentään kuole uuteen mustaan surmaan. Hullun tiedemiehen kehittämä mikrobi tekee aivan toisenlaista tuhoa.

Kirja on kirjoitettu piinallisen tahmeasti eikä sitä millään jaksaisi lukea pirukaan. Teoksessa on valtavasti Brownille tyypillistä tyhjäkäyntiä, jopa poikkeuksellisen paljon tarinaan mitenkään liittymätöntä kuvailua ja niin typerä juonenkäänne, että sitä hävettää lukea.

Huonon kirjallisuuden ystäville Kaasuputki suosittelee teosta vilpittömästi, mutta todettakoon tässä jälleen kerran, että Dan Brownin edellinen, Kadonnut symboli, on paljon viihdyttävämmin huono kuin tämänvuotinen uutuus.

Dan Brown: Inferno
WSOY
468 s.
Suom. Jorma-Veikko Sappinen

Se pieni ero

Suomella ja Ruotsilla on yhteinen historia ja pääpiirteissään maat ovat täsmälleen samanlaiset, mutta viimeiset pari vuosisataa erilläänoloa on tuonut pienet eronsa. Siitä hetkestä, kun sijaishallitsija, ranskalainen marsalkka Bernadotte laskeutui hevosensa selästä Oslossa ja otti vastaan norjalaisten uskollisuudenvalat, ei Ruotsi ole kokenut sodan kauhuja, vaan vaurastunut rauhassa.

Pohjanlahden itäpuolella kehitys oli ensimmäiset sata vuotta lähes identtinen entisen emämaan kanssa. Etenkin 1860- ja 1870-luvuilla Suomen suuriruhtinaskunta otti melkoisia harppauksia modernisaatiossa. Maahan virtasi ulkomaisia sijoituksia ja edullinen idänkauppa suosi suomalaista teollisuutta. Uskonnonvapauslain kaltaisissa kysymyksissä tsaarille alamainen Itämaa meni jopa Ruotsin edelle.

Silti suomalaisten ikuinen osa on ollut jakaa keskenään niukkuutta, siinä missä Ruotsin arki on jatkuvaa nissepolkkaa milloin joulukuusen, milloin juhannussalon ympäri. Syytkin ovat selvät: viimeistään itsenäistymisen jälkeen Suomessa valtiovalta on aina halunnut pitää julkisen talouden ja yksityisen kulutuksen mahdollisimman pienenä. Lakipykälät ovat pilkulleen samat kuin Ruotsissa, mutta tulkinta on täysin toisenlainen.

Hyvä esimerkki on ”skandinaavinen muotoilu”, joka tarkoittaa useimmille samaa. Se on äärimmilleen pelkistettyä ja selkeäpiirteistä designia, jossa on vahva painotus käytettävyydellä. Harvempi ajattelee, että Suomessa pelkistys on kroonisen pääomavajeen, heikon ostovoiman ja uskonnollisesti motivoituneen kulutuskritiikin vuoksi ainoa mahdollinen vaihtoehto, kun taas Ruotsissa kyseessä on pullean keski- ja yläluokan kannalta pelkkä makuasia, estetiikka, kevytmielinen valinta vaihtoehtojen loputtomasta runsaudesta.

Eräs kaunopuheisimmista tavoista osoittaa Suomen ja Ruotsin identtisten järjestelmien eriseuraisuus on tutkia joulukuun alun kalenteria. Kumpikin maa ja kansa järjestää viikon sisällä suuren banketin. Suomen tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa seuraa Ruotsin kuninkaan isännöimä Nobel-illallinen. Vuonna 2013 toista näistä tapahtumista ei järjestetty kasarikaakelilla verhoillussa uimahallimiljöössä.

Ja sitten on tämä prinsessavauvajuttu.

Voisiko tasavaltalainen jouluvideo näyttää koskaan yhtä hellyttävältä?

Julhälsning från Haga from Kungahuset on Vimeo.

Lucian päivän onnittelukimara

Jokavuotiseen tapaan Kaasuputki-blogi ja koko Suomen kansa onnittelevat joulukuun kolmantenatoista kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäkeä syntymäpäivän johdosta.

Lisäksi toivotettakoon lykkyä Elin Anderssonille, joka valittiin marraskuun lopulla Suomen Lucia-neidoksi, sekä Gävlen olkipukille, joka on vähintään tähän päivään asti urhoollisesti välttänyt tuhoutumisen pyromaanin uhrina.

Itsenäisyyspäivän palloilukierros on jääkiekkovoittoinen

”Se tietysti pitää tehdä selväksi, etteihän tällä mielenosoituksella mitään tekemistä jääkiekon kanssa ollut.”Jukka Kopra, kok.

Itsenäisyyspäivän vastaanottojuhlat ja samanaikaiset mielenosoitukset Tampereella ovat poikineet toinen toistaan oudompia jälkiseurauksia. Yksi masentavimpia on ollut spontaani Kiitos poliisille 6.12. Tampereen toiminnasta -tempaus, jossa kaksi tamperelaista koira-aktivistia – eläinrakkaus saa joskus outoja muotoja – organisoi Facebookissa namikeräyksen poliisihevosille, -koirille ja -miehille.

Positiivisuuden puolesta anarkisteja vastaan suunnatun tapahtuman ylläpitäjät eivät suvaitse tietenkään omalla seinällään kilpailevia mielipiteitä. ”Tähän ryhmään mellakoitsijoita puolustavat kommentit poistetaan”, he ilmoittavat ylpeinä täydellisestä kritiikittömyydestään ja univormunpalvonnastaan. Kielto ei toki koske ryhmän soihtu- ja talikkosiipeä, jossa uhkutaan jo haluja lähteä vahvistamaan valtiollisen väkivaltamonopolin rivejä omilla pesäpallomailoilla. Tai mikä ettei vähän järeämmilläkin aseilla, kuten tämä 150 tykkäystä saanut ylläpidon hyväksymä toivomus järjestäytyneen rikollisuuden käyttämisestä kiljupunkkareita vastaan.

Oli miten oli, Pirkanmaan poliisilaitos hukkuu parasta aikaa kiitollisten kansalaisten lahjoittamiin siankorviin. Poliisia edustavalle Nina Juurakko-Vesikolle itsenäisyyspäivä on ollut kuin syyskuun 11. ja talvisota yhtä aikaa.

Niin, Nina Juurakko-Vesikko. Kiakkovierasjuhlista on kirjoitettu sivukaupalla analyysiä, mutta tapahtuman viihdeulottuvuus on sivuutettu täysin. Kuten se pikkuseikka, mistä Suomen kansa entuudestaan tuntee poliisin tiedottajan. Uuden suurpoliisiaseman viestintäpäälliköksi piakkoin kohoava ylikonstaapeli on Ilta-Sanomien kuvauksessa henkilö, jolle ”mediarumba on tuttua”, koska hän on ”juontanut tv-ohjelmia”. Tarkempaan erittelyyn ei mennä, vaikka syytä olisi. Loppujen lopuksi se oli vain pienestä kiinni, ettei ylikonstaapeli sukunimi ole ”Juurakko-Keskinen”, olihan hän pitkään kyläkauppias Vesa Keskisen avopuoliso.

Miksi siis Tohloppi vitkastelee yhä eikä uusi Tampereen taistelujen sankarittaren kymmenen vuoden takaista viisitoistaminuuttista julkisuudessa?

Vaan tikulla silmään, joka vanhoja muistaa. Oikeasti Kaasuputki-blogi tahtoo vain onnitella yhdeksän vuoden takaisesta erosta mainiosti toipuneita osapuolia iloisista vauvauutisista. Elämäntapavalmentaja Nina Juurakko-Vesikko sai vastikään toisen lapsensa ja Vesa Keskinenkin onnistui jollain kikalla järjestämään itselleen brasilialaisen tyttövauvan. Niin se isompikin haava lopulta arpeutuu, kun passelit kannet napsahtavat napakasti vakkoihin.

Poliisin tiedottajan viihdemenneisyyden jälkeen Kiakkovierasjuhlien toiseksi vaietuin seikka on se, että tapahtuman nimi todellakin oli ”Kiakkovierasjuhlat” eikä esimerkiksi ClassStruggle2013 tai muuta englanninkielistä pölväilyä. Populistimedian ja -poliitikkojen kykloopinkatse on jumittunut mielenosoituksessa ilmenneeseen ilkivaltaan, vaikka jokaisen tolkun ihmisen odottaisi ennen kaikkea miettivän Timo Jutila -naamareita ja jääkiekkoleijonia.

Eikö tosiaankaan kukaan muista Occupy Wall Streetin keskuudessa harrastettua Guy Fawkes -naamiota ja koko Occupy-liikkeen turbovakavaa diskurssia? Juti-maski on kiljupunkkarin lällättelevä vastalause sekä pönöttävälle isänmaallisuudelle että pönöttävälle vallankumousretoriikalle.

Occupy-aktivistit ovat ”kaataneet” systeemiä jo alun kolmatta vuotta suoltamalla eliitin sisällä eliitin kielellä blogeja ja pamfletteja. Valtiovalta ja pääomatahot ovat reagoineet tähän kuolettavaan uhkaan kehottamalla arvoisia sananvapaustaistelijoita kerran kvartaalissa siirtämään leirinsä pois lakaisukoneenkuljettajien tieltä.

Nyt yhdellä ainoalla korkealla mailalla saavutettiin anarkistipiireissä huomio, josta koko kapitalismikriittinen keskustavasemmisto on turhaan haaveillut.

Tosin Kiakkovieraiden ja maamme harvalukuisten anarkisti-ideologien harmiksi keskustelu näkyy satavan Vasemmistoliiton laariin. Taustalla ei ole niinkään vasemmistopoliitikkojen ovela strategia, vaan Suomen parhaimman mediavelhopuolueen, Perussuomalaisten, omituinen pelinavaus. Jytkypuolueen tiedotusmiljoonien päällä työkseen röhnöttävä Matias Turkkila näet päätti valjastaa koko viestintäapparaattinsa Vasemmistoliiton panetteluun.

Tapahtumavyöryn kronologia on selvä:

Matias Turkkila googlaa Veikko Erannin ja oivaltaa, että kyseessä on vasemmistolaisissa kuvioissa toiminut tutkija. Tämä on vakava ongelma, sillä perussuomalainen tieteentulkinta pohjautuu Suomessa harvinaiseen ad hominem -dialektiikkaan, jonka mukaan mistään asiasta ei voida tietää mitään ennen kuin sille on esitetty todistetusti perussuomalaisen tutkijan antiteesi.

Tutkivan journalismin haukat saavat kuuman vihjeen Punk in Finlandilta. Vallankumous toteutetaan Näsilinnankatu 22:ssa! Sijainti on poikkeuksellisen raskauttava, sillä samassa osoitteessa sijaitsee muiden muassa Tampereen Vasemmistoliitto. Lehti ei vihjaa, että se merkitsisi mitään, paitsi että varmasti merkitsee. Ihan varmasti.

Vasemmistoliitosta jo aikoja sitten eronnut, vuoden takainen kunnallisvaaliehdokas heittää Facebook-läpän, joka saa Matias Turkkilan veren hyytymään suonessa. Kaiken muun pahan lisäksi kuvioon liittyy Emilia Kukkalan ylläpitämä Facebook-sivu. Sitoutumaton Kukkala on ollut Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana vuonna 2008, mikä tekee hänestä käytännössä koko puolueen pääideologin.

JACKPOT! Matias Turkkila muistaa yhtäkkiä, etteivät Perussuomalaiset Nuoret ole saaneet yhtä paljon rahaa kuin kuvottavat kommunistit. Tosin tietenkin sillä jännittävällä tavalla, että Kommunistinen Nuorisoliitto on saanut 4 500 euroa ja PS-Nuoret 20 000 euroa.

Perussuomalainen-lehden täkyihin tarttui usea äärioikeistolainen poliitikko sekä omasta puolueesta että kilpailevasta Kokoomuksesta.

Perussuomalaisten kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala ehätti eturivissä jo kaivamaan esiin rikoslain kiihotuspykälät, joiden loiventamista tai poistamista kokonaan hänen puolueensa on tähän asti kannattanut. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Saarakkala näyttäisikin vaativan tiukennuksia niin sanottujen viharikosten tuomitsemiseen. Hänen kirjanpidossaan ”kiihotus kansanryhmää vastaan” tosin saa erikoiskategorioita: uusia suojelun tarpeessa olevia kansanryhmiä ovat kantaväestö, yrittäjät ja kansallismieliset politiikot.

Mielenkiintoiseksi Saarakkalan avauksen tekee tietysti perussuomalainen oikeuskäsitys, joka ei paljon poikkea neuvostoliittolaisesta: valtiovallan tulisi hänen mielestään ”ohjeistaa” oikeuslaitosta, jotta Kiakkovierasjuhlien mystiset organisaattorit saisivat kovennetut rangaistuksensa.

Missä persut keulivat, siellä kokoomuslaiset peesaavat. Lappeenrantalainen Jukka Kopra (”isä, yrittäjä, kansanedustaja ja ennen kaikkea voimakkaasti oikeudenmukaisuuden ja totuuden etsijä”) heitti komeat periaatteensa romukoppaan ja julisti, että ministeri Paavo Arhinmäen on erottava. Siis ”jos se pitää paikkansa”, että Vasemmistoliitto on ollut järjestämässä rettelöä, ”jossa piestään poliiseja ja hevosia”. Ja miksi ei pitäisi?

Kopra on asiastaan varma, sillä hän on ”niin isänmaallinen ja rauhaa rakastava ihminen”, että kerta kaikkiaan tunteethan tässä kuohahtavat. Eivätkä tunteet voi erehtyä.

Kulttuuriministeri itse myönsi antaneensa tulikomennot ulkona väijyneelle anarkistipataljoonalle ovelalla salakoodilla eli puristamalla presidentin kättä Tampere-talon noidankattilassa.

Toveri Arhimäki ei jäänyt ainoaksi vasemmistolaiseksi, joka korjasi tapahtumasta mediahyödyn. Pirkanmaan Vasemmisto otti hämmästyneenä vastaan paikallisen kokoomusmedian edustajat, jotka rikkoivat lähes neljännesvuosisataisen mykkäkoulun saapumalla nuuskimaan perussuomalaistoimittajien paljastamia tiloja Näsilinnankadulla. Valitettavasti mitään todisteita vallankumouksellisesta toiminnasta ei löydetty, mikä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Tampereen maanalainen äärivasemmisto juonii uutta punakapinaa salaisesti.

Ja sekös kismittää Janus Putkosta.

Survivalismiin, kemikaalivanoihin ja Vladimir Putinin palvontaan erikoistuneen Verkkomedian päätoimittaja oli yrittänyt assistentteineen valmistautua huolellisesti vastustamaan pankkien hirmuvaltaa ja eliitin harjoittamaa mässäilyä, kun Kiakkovieraat ehtivät ensin. Vaihtoehtomedian talousdemokraattista mielenilmausta ei edes noteerattu, kun lätkämailat iskivät Handelsbankenin tuulikaapista lasit sisään. Eikä poliisia sittenkään hotsita jäljittää rikollisia.

Asia on selvä: Kiakkovieraat ovat suojelupoliisin järjestämä harhautus.

Sanottua:


(Päivitys 13.12.2013: Jääkiekkomailasta saaneen pankin nimi korjattu.)