Ilomantsi, joulukuun 12. päivä. Mittari on yöllä sukeltanut pariinkymmeneen pakkasasteeseen. Vuosi on 1939 ja Suomi on keskellä nopeasti eskaloituvaa konfliktia itäisen naapurimaansa kanssa. Sota ei ollut täysin odottamaton, mutta yllätti. Pahimpaan tulimyrskyyn on varauduttu Karjalankannaksella, joten Laatokan pohjoispuolen hyökkäysvalmistelut tulevat ikävänä takaiskuna.
Ilomantsin suunnalla kokonaisen divisioonan hyökkäystä tykkeineen ja panssarivaunuineen on vastassa lähinnä rajavartijoista koottu Erillinen pataljoona 11. Nelisensataa suomalaista joutuu pidättelemään yli neljäätoistatuhatta neuvostoliittolaista ennen kuin täydennysjoukot saapuvat. Neuvostojoukkojen kalustoylivoima on sitäkin hätkähdyttävämpi.
Kaikesta alivoimastaan huolimatta suomalaiset kykenevät torjumaan vihollisen. Hyökkäys hidastuu ja lopulta seisahtuu. Linjat alkavat vakiintua. Möhkö jää neuvostoliittolaisille ja Kallioniemen–Oinaansalmen linja erottaa osapuolet toisistaan. Hengähdystauko antaa eversti Paavo Talvelalle mahdollisuuden jopa systemaattiseen vastahyökkäykseen. Everstiluutnantti Aaro Pajarilla on edessä suunnaton tehtävä edetä Tolvajärven suuntaan, jossa Beljajevin jalkaväkidivisioona on jo tekemässä omaa hyökkäystään.
Pajari katselee öiselle itätaivaalle. Aurinko ei ole vielä noussut eikä pitkään aikaan nousisikaan, mutta taivaanranta punertaa. Metallin kalke, moottorien kumu ja satunnaiset räjähdykset kantautuvat metsän takaa. Vastustaja valmistelee seuraavaa siirtoaan.
Everstiluutnantti sytyttää tupakan. Olkoon vain kiellettyä.
– Iivana hautoo jotakin, hän sanoo puoliksi itselleen, puoliksi vieressä torkkuvalle vänrikki Puraselle.
– Ainahan se hautoo, Puranen vastaa syvältä sissitakkinsa alta.
Pajari heittää natsan maahan ja sylkäisee perään.
– On vain sellainen tunne, että niillä on jokin ässä hihassa.
– Meinaatko lentokoneita, tankkeja ja haupitseja? Puranen valpastuu.
– Pahempaa, Pajari murahtaa. – Jotain paljon pahempaa.
Aamun koittaessa osasto P aloittaa vastahyökkäyksensä Tolvajärvellä. Beljajevin 139. jalkaväkidivisioona joutuu kääntämään hyökkäyksensä sekasortoiseksi vetäytymiseksi. Miesylivoimastaan huolimatta se on helppo saalis Pajarin joukoille. Voitto on ilmeinen, runsaasti kipeästi kaivattua taistelukalustoa päätyy suomalaisten haltuun. Vihollinen on tehty taistelukyvyttömäksi ja tie on auki Ägläjärvelle, jossa 75. jalkaväkidivisioona pitää asemiaan.
– Tästähän mennään kohta riemumarssia Suojärvelle asti, vänrikki Puranen nauraa pessimistiselle everstiluutnantille.
Pajari ei naura, vaan jää suu ammollaan tuijottamaan edessä aukeavaa tietä. Omituinen hiljaisuus peittää maiseman. Jokin on tulossa.
– Eiss… Pajari kiroaa. – Paetkaa kaikki! Paetkoon ken voi! Vetäytykää! Vetäytykää!
Puranen kääntyy katsomaan. Hänen polvensa notkahtavat. Tämä on liikaa! Sanat kuolevat Purasen huulille, jotka jähmettyvät epäuskoiseen virnistykseen. Lämmin ulostemassa valuu vänrikin lahkeeseen, mutta mies ei sitä enää tunne. Purasen lasittunut katse jää elottomana seuraamaan Stalinin saatanallisimman aseen aiheuttamaa tuhoa.
Kymmenen islaminuskoista nuorta naista ja heidän kaksikymmentä lastaan kävelee läpi suomalaisten linjojen. Juoksuhaudat täyttyvät verestä. IV armeijakunnan miehet murskautuvat heidän edessään kuin kärpäset. Kolmevuotias jihadistitaapero ottaa yksin vangiksi eversti Talvelan ja tappaa muun esikunnan. Everstiluutnantti Pajarin tuhkat löydetään vasta kuukausia myöhemmin.
– Vittu, toi Stalin on kyllä yksi saatanan perkele, toteaa presidentti Kyösti Kallio allekirjoittaessaan seuraavana päivänä sopimuksen Suomen ehdottomasta antautumisesta ja liittämisestä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon.
– Joo, ei olisi ikinä pitänyt päästää niitä naisia ja lapsia Suomen rajojen yli, vahvistaa Risto Ryti ampuen kuulan kalloonsa.