Kategoria: kommentti

  • Pitäisikö Björn Wahlroosin veroja korottaa?

    Oho, kun pierettää.

    Uhhuh, taisi tulla oikein varren kanssa.

    Äitii, tuu pyyhkimään!

    Kaikki alkoi, kun Björn ”Nalle” Wahlroos pohti maahanmuuttokeskustelua ja ilmoitti vakaasti harkittuna mielipiteenään, että Suomen tulisi ulottaa vihainen suhtautumisensa ulkomaalaisiin myös Suomen valtionrajojen ulkopuoliseen maailmaan.

    Kehitysyhteistyö on näet turhaa ja se riistää leivän lastemme suista, päinvastoin kuin konsernijohtaja Wahlroos.

    Kevyesti verotettu, yhteiskunnan tuella vaurautensa rakentanut ruotsinkielinen kartanonherra on harvoin jos koskaan saanut yhtä paljon umpisuomalaisia ystäviä kuin nyt, ehdotettuaan rahojen takavarikointia niiltä, jotka eivät voi tapella vastaan. Uutinen levisi oitis kaikkiin viestimiin. Maa järisi, kun kiimaiset ulkomaalaisvihaajat klikkailivat äänestysnappuloita työpaikoillaan ja peräkammareissaan.

    Aivan erityisellä intohimolla Suomen kansa on jyrähtänyt Iltalehden nettisivuilla. Tieteellisesti pätevän ja kaikinpuolin validin tutkimuksen perusteella suomalaiset eivät halua ensisijaisesti turvallista elämää, vakaita tuloja, tilavia asuntoja tai rauhallisia eläkevuosia. Ei, he haluavat ennen kaikkea ruskeiden ihmisten kuolevan ja äkkiä.

    Värikoodi sinänsä on sattumaa. Suositun hokeman mukaan ruskeiden ihmisten epäinhimillisyys ei missään tapauksessa johdu heidän ihonväristään, vaan heidän kulttuuristaan. Tämä kulttuuri – päinvastoin kuin kulttuurit yleensä – on kuitenkin hämmästyttävän geneettinen ja siten täysin muuttumaton.

    Kansanäänestyksen tulos on yllättävä, sillä iso osa suomalaisista itse asiassa kannattaa kehitysyhteistyöhön varattujen määrärahojen lisäämistä. Siis näiden, joita Suomi maksaa suurelta osin itse itselleen.

    Kysymys, jota ei ole esitetty, on tämä: jos Suomi yllättäen sanoutuisi irti kansainvälisistä vastuistaan, lakkaisi ottamasta vastaan pakolaisia ja rahoittamasta liike-elämänkin tarpeita varten räätälöityjä kehityshankkeita, mitä näille säästyneille miljoonille tapahtuisi?

    Nettikeskustelijoiden kannoista päätellen ei mitään, sillä sekä haukilahtelaiset toimitusjohtajat kolmenkymmenentuhannen euron kuukausipalkalla että kontulalaiset työkyvyttömyyseläkeläiset pullonpalautusautomaatilla ovat täysin yksimielisiä siitä, että ainakaan tätä rahaa ei tule jakaa yhteiskunnan loisille: työttömille, opiskelijoille, sairaille tai yksinhuoltajille – tai edes eläkeläisille, koska tokihan vanhusten hoitaminen kuuluu heidän lastensa vastuulle, ei veronmaksajalle.

    Jätetäänpä siis kysymys roikkumaan ilmaan. Kommenttiosioon voi itse kukin jättää oman ehdotuksensa siitä, mihin lakkautetusta hyvinvointivaltiosta säästyneet varat voisi laittaa.

  • 105 ihanaa päivää

    Joskus aamuisin herätessä saattaa olla myös kauhea kanuuna.

    Eräänä päivänä muuan tamperelaistoimittaja heräsi ja huomasi pitkästä aikaa saaneensa yöllä erektion. Jokin syy siihen oli oltava. Hän raapi leukansa alta ja palautti mieleensä yöllisiä näkyjään.

    Tosiaankin.

    Tykistökeskitys. 40-asteisessa pakkasessa kuoliaaksi paleltuneita ihmisiä. Kranaatinsirpaleiden pilkkomia raajoja, joukkosidontapaikalla selkärankansa murtaneita, vatsansa ja peniksensä repineitä miehiä, joiden tyhjissä silmissä heijastuu vain šokin viivästyttämä kauhu. Molemmilla puolilla linjoja kokonaiset ikäluokat sisällissodan rampauttamien kansakuntien lapsia vuotamassa kuiviin tiettömille hangille.

    Kun hän pääsi ajatuksissaan vieraalla maalla ilman omaan tahtoaan olevien, jäätyneeseen metsään motitettujen varusmiesten näännytyskuolemaan, hän huomasi jo ejakuloivansa holtittomasti.

    Aamulehti ottaa kantaa. Alma Median lippulaivan mukaan mikään määrä raatoja ei ole liikaa, jos niistä saa vastalahjaksi kansallisen hengen ja toivon mukaan myös sotilasdiktatuurin:

    Sodan hinta oli kallis. Menetimme läheisiä, kotimme, osan Suomesta.

    Menetimme paljon, mutta saimme Talvisodan hengen. Se oli ainutkertaista, senhetkistä, eikä monistaminen pääministerin toiveella onnistu.

    […]

    Riitelyn, narinan, yhteiskunnallisen rillumarein ja politiikan pokerinpeluun tilalle kaivataan nytkin selkeyttä, johtajuutta. Aika on sellainen.

    Puhumattakaan siitä, mikä vaikutus talvisodalla on peruskoulujen opetussuunnitelmaan:

    Ilman taistelua koulussa ensimmäisenä kielenä olisi vuosikymmenet luettu venäjää ja puolet perheestämme ehkä eläisi muualla siirtolaisena.

    Jatkosodan aikanahan Suomi oli virallisesti sodassa myös Ison-Britannian kanssa. Kuinka suunnaton kärsimys lieneekään toimittaja Jorma Pokkiselle se, että suomalaislapsilla on peruskoulussa pakkoenglanti?

    Mutta, siis, oikeesti:

    Kirjoittakaamme Vapaussota, Talvisota ja Jatkosota isolla alkukirjaimella. Se kertoo niiden merkityksen Suomelle.

    Kirjoittakaamme Kai Telanteelle, että katsoisi nyt edes vähän, mitä jengiä firmaansa rekrytoi.

    (Kiitos vinkistä Lehdelle.)

  • Lakkokevättä rinnoissa

    Timo Räty. Kuva: Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT ry

    Auto- ja kuljetusalan lakko alkoi 2. ja päättyi 3. päivä maaliskuuta. Työtaistelu sai aikaan mittavan kansallisen paniikin ja tyhjensi pääkaupunkiseudun pikkukauppojen oluthyllyt. Toivottavasti HOK-Elanto huomasi kiittää markkinointiavusta ja lahjoittaa edes kokousviinerit AKT:n valtuustolle.

    Lakkoa johtanut Timo Räty pahoitteli siviileille aiheutuneita vaivoja, mistä Helsingin Sanomain pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield sai aiheen moraaliseen närkästykseen. Ikään kuin hänen työmatkansa tai iltapäiväkaljansa olisi koskaan ollut uhattuna. ”Jos ette ajattele isänmaata, ajatelkaa lapsia”, hän viestii, sillä lakko, pirun keksintö, vie turmioon.

    Epäilemättä pääkirjoitustoimittajien työpäivät tulevat lähiaikoina venymään 16-tuntisiksi, sillä vaikka kumipyöräliikenne saadaankin taas raiteilleen, ei ahtaajien horisontissa kajasta valo. AKT jatkaa lakkouralla, mikä on saanut Elinkeinoelämän Keskusliiton nokkelat tiedottajat syöttämään joukkoviestimille mielikuvaa setelipatjoillaan löhöilevistä laiskanpulskeista sadisteista, jotka menevät lakkoon vain vääristä syistä.

    Ja sehän toimii!

    Kaikista Suomen asukkaista kirjailija Anja Snellman nieli EK:n vieheen koukkuineen. MTV3:n sattuvasti nimetyssä Huomenta Suomi -ohjelmassa hän tyhjensi pajatson leveästi myhäilevän Lauri Karhuvaaran syliin: Miten nämä kouluttamattomat juntit voivatkaan mennä lakkoon, kun Suomessa on työttömyyttä ja sairaanhoitajia? Tämähän on 70-lukua! Timo Rätykin on ilmeinen Vladimir Putin!

    Hämmentävän vuodatuksen punchline lieni Snellmanin mielestä tämä moneen kertaan hoettu dikotomia: ovatko paperikoneet tärkeämpiä kuin hengityskoneet?

    Ja totta kai se on hyvä kysymys. Kaikille on selvää, että AKT:n tahi paperityöläisten palkankorotukset ja muutosturva ovat suoraan pois sairaanhoitajien, eläkeläisten ja sotaveteraanien kukkaroista. Jokainen SAK:n jäsenen tienaama euro ulosmitataan lyhentämättömänä sodan ja pula-aikojen riuduttamilta isovanhemmiltamme. Lapsemmekin joutuvat tämän takia syömään koulussa halpaa ruokaa, jossa ei ole edes lihaa.

    Seuraavaksi on paikallaan kysyä Anja Snellmanilta, millä sanoin hän tuomitsisi yliopistohenkilöstön lakon 18.3. Tai samanaikaisen Opiskelijarähinä-tempauksen, joka sekin pyrkii mitä stalinistisimmin keinoin nujertamaan OECD:n pyyteettömät ponnistelut suomalaisen kansantalouden tervehdyttämiseksi.

    Onneksi sentään aivan kaikki eivät ole lakossa. Tuoreen uutisen mukaan naantalilainen innovatiivisten huippualueiden keskittymä Virpi & Tauski on ahkeroinut siinä määrin rakkauden työssä, että parivaljakon ensiksi mainitulta osapuolelta putkahti kuin putkahtikin levy ulos.

    Se kuulostaa tältä. Suomi nousuun!

  • Suomen kuningaskunta

    Eikö vain tämäkin nuorukainen mielellään kävisi tositoimiin uusine varusteineen? Kuva: Puolustusvoimat / Juhani Kandell

    Rosa Meriläinen tutkailee Suomen presidenttiä Vihreän langan blogissaan. Kirjailijalla sellaiseen on toki oikeus, vaikka hiukan vaikuttaa, että Taxellin komitean sormeileminen on vain tekosyy. Vihreille asiantuntijoille ominaiseen tyyliin Meriläinen näet käyttää leijonanosan tekstistään vain haukkuakseen mahdollisimman inhottavasti kaikkia näkemiään vasemmistopoliitikkoja (miksiköhän, muuten?).  Mutta tekstin loppusuoralla sentään päästään asiaan. Rosa Meriläinen päätyy samaan johtopäätökseen kuin Kaasuputki-blogin betaversiossa jo lokakuussa uumoiltiin.

    Suomesta on tehtävä monarkia.

    Meriläisen ehdotus personaaliunionista lienee fiskaalisesti tehokkaampi kuin omilla verotuloilla ylläpidetty kruunupää, sillä jäisihän tuolloin kuningashuoneen ylläpito tukholmalaisten päänvaivaksi. Mutta entä itsenäisyys, kulttuuri, henkinen hyvinvointi ja Suomen voitokas armeija? Missä on isänmaallisuus?

    Palautetaanpa siis mieleen, mitä lokakuussa kirjoitettiin:

    Suomalainen oikeisto inhoaa kahta asiaa yli muiden: sosialismia ja rauhaa. Kaikki, mukaan lukien maahanmuutto ja femininismi, ovat vain näiden penteleiden sivutuotteita. Sotaa on janottu esimerkiksi Nato-jäsenyyden siivellä, mihin myös sosialismin saattaisi haudata.

    Presidentti Tarja Halonen on jo jonkin aikaa edustanut Nato-vastaista rauhanasiaa. Siksi hänellä on vannoutuneita vihamiehiä vallankin kokoomuslaisten riveissä. Halos-inho naamioidaan yleensä vaatimukseksi presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Kimmo Sasi ei ole koskaan jättänyt ainoastakaan puheestaan pois catomaista ceterum censeo -lisäystä: ”Presidentin valtaoikeudet ovat jäänne suomettuneisuuden ajalta.”

    Ennätyksellisessä epäsuosiossa vellova SDP on lähtenyt mukaan leikkiin. Puolueessa ei ole ainuttakaan varteenotettavaa presidenttiehdokasta varastossa, joten torjuakseen kokoomuslaisten diktatuurin hekin kiirehtivät poistamaan seuraavalta valtionpäämieheltä luvan mihinkään muuhun kuin pönöttämiseen toisten valtionpäämiesten hautajaisissa.

    Itse asiassa kaikki eduskuntapuolueet ovat hämmästyttävän yksimielisiä presidentti-instituution romuttamisesta. Ja tämä avaa täysin uuden mahdollisuuden, johon ennen kaikkea Kansallisen Kokoomuksen tulisi tarttua kaksin käsin.

    Ilman vahvaa presidenttiä, näet, Suomi voisi saavuttaa kaksi kokoomuslaisten ikivanhaa tavoitetta. Viimeinkin.

    1. Kuningas

    Täysin vallatonta seremoniapresidenttiä ei kaipaa pirukaan. Toisaalta maa tarvitsee keulakuvan, jonkin likaisen päivänpolitiikan ja ennen kaikkea inhan sosialismin yläpuolella olevan hahmon. Kokoomuksella oli jo aikoinaan ratkaisu, joka jäi toteutamatta. Suomesta pitää tehdä kuningaskunta.

    Kuninkuuden eräs periaate on sen tuonpuoleinen ulottuvuus. Kansa ei voi valita kuningasta. Hänellä on oltava jumalallinen suosio joko suurten tekojen, historian pyhittämän sukupuun tai hallitsevan kuninkaan suorittaman adoption kautta. Kun Norjan kuningaskunta perustettiin, sinne kutsuttiin hallitsija Oldenburgien Tanskasta. Entä Suomi?

    Ruotsissa, jolla on Suomen kanssa tuhatvuotinen historia, olisi joutilas mies: Carl Philip Bernadotte. Suomen valtio voisi juhlallisesti pyytää hänet johtamaan maatamme, maailman toista virallisesti ruotsinkielistä kansakuntaa.

    Carl Philip saisi siis määrärahan, palatsin, ritarikuntien suurmestariuden, Ritarihuoneen avaimet ja oikeuden kutsua silmäätekeviä tanssiaisiin joka joulukuun 6:ntena. Voisiko hän kieltäytyä? Suomi on yksi planeetan rikkaimmista maista. Mikäli kuningaskandidaatti empisi, hänelle voisi siirtää kannustimeksi joko suoraan tai säätiöitynä joidenkin miljardien eurojen salkun kansallisvarallisuutta. Lisäksi Carl Philip johtaisi Suomen armeijaa, asia johon palaamme myöhemmin, ja pönkittäisi yhteiskuntarauhaa palauttamalla säädyt ja jakamalla arvonimiä ansioituneille kansalaisille.

    Lama kaatuisi jo yksin siihen, kun suomalainen ja skandinaavinen juorulehdistö saisi nokittavakseen kokonaisen uuden hovin ja aristokratian. Helsingin yöelämässä pörräisi vapaaherroja, kreivittäriä ja sellaisiksi pyrkiviä. Pois joutavat tusinajulkkikset, tilalle aitoa kimallusta!

    Kuninkuuden etuja olisi myös lapsesta asti jatkunut koulutus vaativaan edustustehtävään. Poliitikot ja järjestöihmiset kiinnittävät enemmän huomiota lakipykäliin kuin markkinointiin.

    2. Suur-Suomi

    Marsalkka Montgomeryn laatimien sodankäynnin sääntöjen ensimmäinen pykälä on: ”Älä hyökkää Venäjälle”. Tätä virhettä ei pidä Suomen tehdä. Sen sijaan Suomella on etelänaapurissaan sotilaallinen tyhjiö.

    Viro on Naton jäsenmaa, mutta käytännössä puolustuskyvytön. Venäjän hyökkäys Viroon saattaisi johtaa, etenkin Puolan taholta, Nato-vetoiseen interventioon. Mutta Suomi – se on puolueeton, rauhantahtoinen maa, joka siirtäisi joukkojaan etelänaapuriin vain siellä olevien suomalaisten ja Suomeen paenneen virolaishallituksen pyynnöstä.

    Ruotsin prinssi Suomen kuninkaaksi kutsuttuna, Suomen armeijan ylipäällikkönä, takaisi mahdollisessa konfliktissa Suomelle Ruotsin sotilaallisen tai vähintään taloudellisen ja diplomaattisen tuen. Tätä ei pidä väheksyä etenkään Itämeren piirissä, missä ruotsalaisilla on jokunen kana kynimättä useimpien naapurimaiden kanssa.

    Jos ja kun Viron vapautussodalle haettaisiin vielä ymmärrystä Venäjältä mm. lupaamalla uusia neuvotteluita Viron itärajasta ja Viron venäläisten oikeuksista, Suomella olisi operaatiolleen niin vahva alueellinen tuki, ettei Yhdysvallatkaan sitä horjuttaisi. Pienen Viron tapauksessa kovinkaan moni Nato-maa ei katsoisi tilannetta muutenkaan 5. artiklan arvoiseksi.

    Epäilemättä lyhyeksi jäävän, voitokkaan sodan valloitetut alueet voisi kaikeksi vakuudeksi liittää Suomen kuninkaan perintömaihin. Tämän lupauksen jälkeen tuskin olisi suunnaton ihme, mikäli Viro-offensiivia tukisi jokunen laivue svealaisia hävittäjälentokoneita, sukellusveneitä ja muita tarpeellisia laitteita.

    Virosta Suomi saisi viljavan ja luontevasti suomalaistettavan eteläisen maakunnan. Sotasankareita voisi palkita arvonimin, joista toki Virumaan suurherttua olisi itseoikeutetusti kruununperijän titteli. Eri hautausmaat Suomessa, Ruotsissa ja ex-Virossa saisivat respektiiviset sankarivainajansa. Veteraanijärjestöt voisivat jälleen kerätä rahaa hyvällä syyllä. Viron urhea kansakunta saisi sosiaaliturvan.

    Ja suomalaiset nettinatsit pääsisivät viimeinkin tekemään sen, mistä ovat kaikki nämä masentavat rauhan vuodet haaveilleet: kuolemaan isänmaansa puolesta.

  • Kaksipäisen kotkan varjossa

    Mikael Pentikäinen nojailee aivan muina miehinä, todella rennosti. Kuva: Sanoma News

    Edistyspuolueen pää-äänenkannattaja vaihtaa päätoimittajaa. Janne Virkkunen saa viimeinkin väistyä. Potkuiksikin sellaista on tapana sanoa, kun pomotasolta alennetaan muistelmakirjailijaksi – tulkinta, joka Markkinointi & Mainonnan mukaan on jo ehditty kiistää. Silti voitaneen sanoa, että kaipaavia katseita Virkkusen loittonevaan selkään luodaan melko harvakseltaan. Ainakin, jos luotetaan Painobaarissa toisinaan notkuviin, vähintäänkin epämääräisiin lähteisiin. Ja tietynlainen rakkaudettomuus on saattanut olla jopa molemminpuolista.

    Lähtöä on siis odotettu pitkään. Eikä kukaan sanottavasti ole välittänyt seuraajakysymyksestä. ”Kuka tahansa, kunhan se vain ei ole Max Jakobson.” Vielä vuonna 2007 asia herätti paljon enemmän mielenkiintoa.

    Janne Virkkunen on jäänyt kansakunnan mieleen melko etäisenä, värittömänä hahmona, joka taitavasti sai kuluttajat uskomaan, että hänellä ei ole sisällöllisiä saati poliittisia ambitioita. Jos edes kaupallisia. Hänestä on pitkän uran jälkeen tullut Helsingin Sanomain Jutta Urpilainen, jonka ulostulot eivät tahdo vakuuttaa, vaan korkeintaan ärsyttää. Se on jo sinänsä saavutus toimittajalle, jonka oli mukana Kekkoslovakiaa ravistelleessa Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa. Lehteä jatkuvasti uudistaneelle Nyt-liitteen isälle. Miehelle, jonka sukupuun oksilla riippuvat Snellmanit, Sibeliukset ja Järnefeltit.

    Nyt tilanne muuttuu kertaheitolla kutkuttavammaksi. Sukupolvenvaihdokset ovat aina jännittäviä, mutta onpa muitakin erikoisuuksia. Hesari on kuuluisa pakkomielteisestä puolueettomuudestaan. Toimittajien puoluekytkökset Sanomassa ovat kuin homous Yhdysvaltain armeijassa: don’t ask, don’t tell. Mutta Pentikäinen on niinkin kuuluisa keskustalainen, että jopa Antti-Pekka Pietilä arveli saaneensa potkut Ilta-Sanomien päätoimittajan pallilta silkkaa antikepulaisuuttaan.

    Liberaalipuolueen – käytännössä oikeistovihreiden – lippulaivan luovuttaminen ”uskovaiselle keskustavaikuttajalle” on herättänyt kollegoissa jännittäviä intohimoja. Pahimman lajin keskustasatraappi Erkki Laatikainen ei kyennyt peittelemään voitonriemua sivaltessaan Yleisradiossa itseään kaksi vuotta nuorempaa Virkkusta tämän ”eloisasta sympatiasta sosiaalidemokratiaa kohtaan” ja kiirehtiessään syleilemään Pentikäisen hengiltä kiimaisessa innossaan:

    Mikael Pentikäinen kantaa keskustalaista juuristoa. Hänen isänsä professori Juha Pentikäinen on rantsilalaisia. Hän on uurastanut keskustan avaintehtävissä. Mikael Pentikäinen muistetaan keskustan opiskelijaliiton puheenjohtajana ja järjestön julkaisun Politiikan Puntarin päätoimittajana. Hän on Sanoma Oy:n toimittajakoulun kasvatti, vaateliaiden journalististen ja liiketaloudellisten haasteiden onnistunut kohtaaja.

    Turun Sanomien emeritusdemari Aimo Massinen puolestaan keskittyy blogissaan vain kuittaamaan Pentikäisen puoluekuviot harmittomana hömppänä. Tokkopa Mikael nyt sentään antaa Jumalan ja Santeri Alkion häiritä bisneksiä.

    Massisen huomio keskittyy samaan kuin suurimmalla osalla keskustelijoista. Pentikäisestä tulee huhtikuussa Helsingin Sanomain kautta aikojen voimakkain ei-Erkko-niminen päätoimittaja. Pestiin on yhdistetty myös kustantajan rooli. Asia, jota kilpailevan leirin iltapäivälehti jo ennätti kehuskella heidän ideakseen.

    Pentikäisen nimitys oli sikäli uusi askel Hesarin käytännössä, että nyt sekä journalistinen että taloudellinen vastuu on yksissä samoissa käsissä. Käykö niin, että maan ykköslehden journalismi “markkinaehtoistuu” entisestään? Hesariahan on jo viime vuosina syytetty siitä, että laatulehtipuheistaan huolimatta se on välillä luiskahtanut viihteeseen sensaatio- ja skandaalilehtien lailla. Tähän saakka on journalistipiireissä vain kuiskuteltu, ettei Hesarin linja ole vain pysynyt toimituksen johdon näpeissä, kun nuoret toimittajat ovat kokeilleet rajojaan.

    (Tosin taitaapa Turun Sanomatkin julkaista syvällisten taidekritiikkiensä ja yhteiskunnallisten keskustelunaiheidensa ohella tietoja TPS:n kuulumisista. Että sikäli, Aimo Massinen.)

    Kaksoisrooli on vaarallinen. Pentikäisellä on kovan liikkeenjohtajan maine. Ilmaisjakelulehtien sodassa Sanoma News yksinkertaisesti osti kilpailijat pois ja ajoi ostetut lehdet alas yksi toisensa jälkeen. Sanomalaisten avustajasopimusten kohdalla hän on osoittanut vaativansa torppareiltaan kuuliaisuutta, joka on ennen totuttu yhdistämään vain 1800-luvun kartanonherroihin. Hän odottaa maailman taipuvan hänen tahtoonsa.

    Mikael Pentikäisen päätoimittaja-kustantajakaudella se voi tarkoittaa mitä tahansa. Aletaanko Helsingin Sanomia tehdä entistäkin kireämmällä kustannusrakenteella ilman journalistisia tavoitteita? Tingittäisiinkö toimittajien ja avustajien oikeuksista? Valokuvista vastaisivat lukijat kännykkäkameroineen. Kolumnien paikalle tulisivat tekstaripalstat. Muuttuisiko Sanoma News samanlaiseksi työyhteisön pahoinvoinnista kuuluisaksi firmaksi kuin vihtiläinen Karprint?

    Mutta. Aina on mutta.

    Kukaan ei ole vielä pohtinut toista, paljon pahempaa mahdollisuutta. Elokuvamaailmassa tuottaja-ohjaajia on useitakin eivätkä esimerkit aina ole kauniita. Timo Koivusalo on osoittanut, mitä tapahtuu, kun tuottaja-Koivusalo antaa ohjaaja-Koivusalolle vapaat kädet. Entä jos kustantaja osoittaa samaa armeliaisuutta päätoimittajalle? Mikael Pentikäisen Hesarista voi aivan kirjaimellisesti syntyä uusi Kaksipäisen kotkan varjossa.

    Sellainen valtavan iso, Vesku Loirin tähdittämä pullantuoksuinen asia, jota kukaan ei halua nähdä edes kännissä.

  • Juodaan viinaa

    Retro-AlkoSuomalaiset ovat vuodesta 1969 opetelleet ”eurooppalaisia juomatapoja”. Dokaamisen mannermaista luonnetta ei ole koskaan tarkemmin määritelty – viitataanko sillä itäisen Euroopan yrttiviinaperinteisiin, perunavyöhykkeen paloviinakulttuuriin, saksalaiseen olutpöhnään vai ranskalaiseen maksakirroosiin? Joka tapauksessa me, suomalaiset, olemme edistyneet. Osaamme erottaa toisistaan puna- ja valkoviinin ja joillakin hienostoalueilla jopa koordinoida juomat ruokien mukaan.

    Seuraava askel suomalaisten sivistämisessä olisi päästää viinit ruokakauppoihin.

    Idea ei ole millään tavalla uusi. Päivittäistavarakauppa ry on lobannut päättäjiä jo pitkään saadakseen kaikki-paitsi-väkevät hyllyjään koristamaan. Tavoite on täysin ymmärrettävä, sillä in vino veritas ja laman aikana tarvitaan muutakin kuin peruskeppanaa sisäänheittotuotteiksi. Alkoholi on megatrendi.

    Se, missä PTY ajaa ojaan, on juuri tämän vaatimuksen muotoilu. Se on yhtä aikaa nöyrä ja röyhkeä. Siinä toiveikkaan ovelasti yritetään hivuttaa tilavuusprosenttirajoja kohti kahtakymmentäkahta – aivan kuin Sorbus olisi sosiaali- ja terveysviranomaisten mielestä samaa tavaraa kuin keskikalja. Samalla yritetään näyttää viattomalta; ettei salainen tavoite olisikaan jatkaa rajojen venyttämistä kohti Koskenkorvaa. Hitaampikin virkamies näkee pelin läpi ja neuvoo lainsäätäjää jättämään pykälät nykyiselleen.

    Eikä vaatimuksen muotoilu toisenlaiseksi poista erästä tosiseikkaa: valtio tarvitsee tulonsa. Jos ei minkään muun takia, niin alkoholin aiheuttamien haittojen hoitamiseksi. Asiassa on samanlainen tilanne kuin uhkapeleissä. Pitäisikö valtion kompensoida menettämänsä myyntitulot kolminkertaistamalla alkoholiverot? Ei taitaisi kauppiasta enää siinä vaiheessa naurattaa matkalla S-pankkiin.

    On myös joitakin laatukysymyksiä, jotka ”viini maitokauppoihin” -porukka aina sivuuttaa. Tavalliselle marketille myynnin volyymi on kaiken ydin. Alepan tai Siwan hyllyiltä ei haeta erikoistuotteita, vaan bulkkia. Siksi on pohdittava, olisiko Inexin trokaama Rainbow-viina mitään muuta kuin hädin tuskin juomakelpoista teollisuusjätettä? Sen sijaan Alkolla ei ole vihaisia sijoittajia tai pörssiarvoa, jota menettää. Viinamonopolilla on aikaa ja rahaa miettiä sisäänostoasioita paremmin kuin kvartaalikapitalistilla. Eihän alkoholistinkaan maha ole tehty teräksestä.

    Lisäksi on olemassa kuluttajan omalaatuinen psykologia. Alkoholi on riippuvuutta aiheuttava tuote, jonka ostaminen kirvelee jo muutenkin omaatuntoa. Pitäisikö kiusan päälle lisätä uusi kiusa? Pienituloinen ihminen ei todellakaan halua vähillä rahoillaan subventoida kokoomuslaista viinaporvaria. Sen sijaan yhteiseen, demokraattisesti valvottuun pussiin karttuva tuotto on kuin panisi rahaa pankkiin. Kriittisinkin kuluttaja voi huitaista valtiollisen viinipullon huiviinsa hyvällä omallatunnolla.

    Tilanne voi näyttää umpikujalta, mutta oikeasti, hyvät kuluttajat, tutkijat ja päättäjät sekä arvoisat kauppiaat, tämä kakku voidaan sekä syödä että säästää. Vapautetaan viinanmyynti ja säilytetään Alkon vähittäismyyntimonopoli.

    Kyllä, molemmat.

    Ratkaisu on äärimmäisen yksinkertainen. Jälleen kerran malli on haettavissa yksityiseltä sektorilta. Sanoma Oy on eräänlainen valtio valtiossa ja sillä on monopoliasema jos toinenkin hoteissaan. Ennen kaikkea Sanoman tytäryhtiö, Rautakirja, on kokonainen yksinoikeuksien kokoelma. Suomessa ei myydä kirjoja tai näytetä elokuvia ilman, että raha liikkuu Erkkojen suuntaan. Lehtipisteen kautta firma omistaa käytännössä koko suomalaisen aikakauslehtijakelun.

    Tässä tullaan asian ytimeen. Rautakirja myy tuotteensa omissa liikkeissään (etenkin R-kioskit) sekä aivan toisten omistamissa ruokakaupoissa. Maamme marketit ja huoltoasemat pullistelevat Lehtipisteen hyllyjä, joista tyytyväiset asiakkaat ammentavat itselleen elämyksiä. Ne eivät ole kaupan omaa myyntiä, vaan Rautakirjan liiketoimintaa näissä tiloissa.

    Valtiollinen alkoholimonopoli voisi tehdä samoin. Perustetaan jokaiseen maitokauppaan Alkopiste, A-piste, jonka omistaja ja ylläpitäjä on Alko itse. Itse asiassa koko kaupan virvokehylly voisi olla Alkon omistuksessa, jolloin ruokakauppias välttyisi monelta logistiselta pulmalta ja asiakas tietäisi saavansa tarkoin kontrolloitua laatua.

    Kuluttajalle A-pisteiden esiinmarssi merkitsisi auringonnousua kaamoksen jälkeen. Tavallisten keskiolutpullojen sekaan mahtuisi mihin tahansa lähikauppaan jokunen boksi viiniä, aperitiivipulloja, joitakin ulkomaisia tuontisiidereitä ja vaikka pienenä täkynä jokunen lesti iäkkäämpää konjakkia. Hiiteen kaiken pilaava 4,7 tilavuusprosentin raja ja vaatimukset ”käymistuotteista” – lonkero voisi sisältää aitoa giniä.

    Hittovie, oluet ja siiderit sekä kuohuviinit saattaisivat jopa päästä kylmäkaappeihin!

    (Tarvittaessa väkevät viinat voisi sijoittaa kauppojen A-pisteissä lukittuihin kaappeihin tai kassoille. Eihän kuitenkaan ole tarkoitus saattaa kansalaisia kiusaukseen.)

    Samalla Alko itse voisi säästää myymäläverkostonsa ylläpidossa pitkän pennin. Eikä sittenkään kaikkia pitkäripaisia tarvitsisi sulkea. Päinvastoin, menekkituotteiden markettimyynnin ansiosta Alkoissa olisi enemmän tilaa erikoistuotteille. Korkeatasoisilla alkoholin erikoisliikkeillä on pyhä tehtävänsä kaikkialla maailmassa. Vierailu viinakaupassa on suorastaan sivistävä elämys, kun ärsyttävien kartonkiviinien ja talvisotaviinojen tilalla hyllyssä kimmeltää venäläisiä vodkaharvinaisuuksia ja itävaltalaisia jälkiruokaviinejä. Mikään ei sano ”eurooppalaiset juomatavat” niin kuin arvoviinojen design-pulloihin pakattu kunniakomppania.

  • Haudassa on aikaa keskustella

    Kuva: KT/Henna Aaltonen

    Jarkko Tontti pohtii Vihreän Langan blogissaan, voisiko Suomi kasvaa kahvilakulttuuristaan kuuluisaksi sekulaariksi kansalaisyhteiskunnaksi. No, miksipä ei. Ja jos ei koko Suomi, niin Mikonkadun ja Aleksanterinkadun risteys nyt ainakin.

    Siis jos Luoja suo.

    Sallittakoon nyt teologiselle diletantillekin oikeus pohtia samaa kysymystä. Faktoissa saattaa olla onnahtelua ja johtopäätökset kumpuavat suoraan lauseiden välistä, mutta silti: Onko Suomella mitään keinoa olla sekulaari keskusteluyhteiskunta?

    Tontti ei peittele iloaan siitä, että kirkoksi kutsutusta julkisyhteisöstä erotaan rivakkaan tahtiin. Oikeassahan hän onkin, ettei kirkosta eroaminen ole tykkänään arvoista tyhjä ilmiö. Mutta tarkoittaisiko se Suomen väestön muuttumista keskusteleviksi pariisilaisfilosofeiksi?

    Tuskin.

    Meillä on näet historia. Suomeen on 1600-luvulta alkaen juurrutettu hyvin määrätietoisesti hallintomallia, jossa erehtymätön pappiskuningas johtaa sekä valtiota että kirkkoa. Asetelma on melko suoraan peräisin uskonsotien ajoilta ja rauhan tarjonneesta ad hoc -ratkaisusta ”cuius regio, eius religio”. Maalliset ruhtinaat saivat luterilaisen kirkon hoteisiinsa.

    Vaasa-kuninkaat ja Axel Oxenstierna tekivät luterilaiselta pohjalta kokonaisen kulttuurivallankumouksen, jossa luotiin kirkko-, hallinto- ja opetusuudistuksin vankka yhtenäisvaltakunta. Niin vankka, että se on yhä olemassa. Vielä vastikään Suomessakin kuninkaanvaltaa käytellyt presidentti nimitti piispat ja teologisen tiedekunnan professorit. Valtion arvostelu on jumalanpilkkaa. Vahvan presidentin kaipuu ei ole, kuten Tontti tuntuu uskovan, yksinomaan venäläinen piirre. Sillä on pitkät ruotsalaiset perinteet.

    Adding insult to an injury, kuten sanotaan, suomalaista kirkkokansaa riivaa inhottavin kaikista reformaation lajeista, pietismi. Yksinkertaistetusti ja kärjistetysti sanottuna se on kuin kalvinismia, mutta ilman menestysteologista aspektia. Se on luterilaista puritanismia. Siinä, missä kalvinistille työ on Jumalan siunaus, pietistisuomalaiselle työ on kärsimystä. Elämästä ei pidä nauttia, sillä vain tuskan kautta kirkastumme.

    Pietismin ja koko vanhan herännäisyyden vaivalloisin piirre on se, että opin perusteisiin kuuluu roikkuminen mukana kirkon toiminnassa. Toisin sanoen pietismi hapatti koko kirkon muutamassa vuosikymmenessä. Vallankin, kun kirkolla oli varta vasten hyvin tehokas opetusorganisaatio. Seuraus? Yksinvaltaisen kuninkaan johtama, tarkkaan työnjakoon perustuva säätyvaltio, jossa tavallisen torpparin suurin onni oli kuolla nälkään.

    Malli elää ja voi hyvin. Vaikka Jumala on jo pitkälti poistettu yhtälöstä, arvot ja asenteet sinnittelevät.

    Ei tarvitse kuin lukea ”maahanmuuttokriitikoiden” ja muiden mouhujen verkkotekstejä suomalaisen miehen kukkarolla loisivista tyhjäntoimittajista: veronmaksajaa kuppaavat turvapaikanhakijat, opiskelijat, kansanedustajat ja oikeastaan ketkä tahansa, joiden voidaan olettaa näkyvän päiväsaikaan niin Itäkeskuksessa kuin Kluuvissa juomassa kahvia. Etenkin naistutkijat ja muslimimiehet tekevät sitä aivan päntiönään.

    Vihainen teksti sosiaalipummeista ja laiskureista ei ole kateutta (”nuo saavat laiskotella, kun minä raadan”), vaan omasta nöyryydestä tullutta raivokasta voitonriemua. Suomalainen veronmaksaja näkee, että pakolaismiehet notkuvat Itiksen kahviloissa tienaamassa hänelle taivaspaikkaa.

    Silläpä verkoissa tapahtuva huutaminen toisten laiskuudesta ja omasta ahkeruudesta on suunnattu Jumalalle. Ihan vain varmuuden vuoksi.

    ”Näetkö, Herra? Nuo tuolla eivät tee mitään! Sen sijaan minä lähdin jo isäni mukana savotalle kolmetoistakesäisenä! Ja nyt olen painanut niska limassa duunia, maksanut veroni valtiolle – siis Sinulle, Herra – ja nyt – nyt nuo saatananpalvojat tuolla nauttivat elämästään! Herra, otathan huomioon tämän seikan, että olen kärsinyt kauheasti?”

    Huutoon antaa lämmintä lisäväriä tunne, jossa on jotain samaa kuin housuun kusemisessa talvella, mikä onkin ainoa sallittu nautinto tässä maassa. Omassa uhriudessa rypeminen yksinkertaisesti tuntuu niin järjettömän hyvältä.

    Näilläkö eväillä pitäisi alkaa keskustella?

    Kun suomalaiselle annetaan vapaus keskusteluun, hän käyttää vapautensa vaatimalla maalle diktaattoria, joka panee lurjukset kuriin ja tyhjäntoimittajat töihin. Kun tutkija tai poliitikko ehdottaa jotain kaikkien elämää helpottavaa uudistusta, kansan ääni tuomitsee mokoman käyttäen ylittämätöntä ad hominem -huutoa: ”Mutta onko tämä tyttö/poika tehnyt päivääkään oikeaa työtä?”

    Se, mitä Jarkko Tontti ja me muutkin tarvitsisimme, on samanlainen kulttuurivallankumous kuin Ruotsin suurvalta-aikana. Totaalinen kulttuurivallankumous. Herrajjumala, neljän vuosisadan poisoppiminen! Pois kärsimysteologia, pois työmoraali, pois talvisota, pois Jorma Ollila, pois SDP, pois kaikki, jotka arvostavat ruisleivän syömistä otsa hiessä. Kaikille pakolliset kiintiölomat, joita ei voi ottaa rahana. Terapiaa miehille, jotka eivät osaa istua ruokapöydässä yli varttituntia. Suttupaperia lapsille, jotta he oppivat piirtämään.