Kaasuputki

Avainsana: oulu

  • Bileet Oulussa

    Tämänkin tekstin piti alun perin ilmestyä hiukan yli kuukausi sitten. Vähän venähti. Sori siitä.

    Ei herrajumala! Juhlasalin kattomaalaukset kilpailevat Sikstuksen kappelin ja Eremitaasin freskojen kanssa. Oulun kaupungintalo on järjetön palatsi eikä sillä ole mitään muuta tarkoitusta kuin ottaa luulot pois. Tiiviiseen ruutukaavaan ahdetussa nenäliinan kokoisessa keskustassa hulppea massiivirakennus pomppaa väkisinkin silmille.

    Raatihuone on miljoonakaupungin mittakaavassa eikä vahingossa. Torinlaidan keinotekoiselle saarelle satakunta vuotta myöhemmin pystytetyt kirjasto ja teatteri toistavat samaa julkista jättirakentamista. Tervaporvarit näyttävät maalaisserkuille mallia. Jos Härmässä uhotaan, Oulussa tehdään. Isostihan se iso hevonen pieree, kuten Armas Paskiainen joskus Pahkasiassa totesi ja oikeassa oli.

    Vahtimestareiden haukankatseen editse sisälle livahtavia vasemmistopoliitikkoja ja heidän medialaahustaan odottaa kaikkien Oulun silmäätekevien kunniakuja. Silmänkantamattomiin arvohenkilöitä ottaa kevyttä etunojaa kopra ojossa. Seremonia on puitteiden mukainen. Vaatimattomuus pukee vain satuprinsessoja. Huulet sopertavat kuiskaavia tervehdyksiä ja vastauksia, joissa ei ole ensimmäistä tavua lukuun ottamatta lainkaan vokaaleja. ”Heijtrvtlln.” ”Heiktsktsts.”

    Kun viimeinenkin koura on lopsautettu, vieraat opastetaan hukkuvan maailman herkkuja notkuvien pitopöytien ääreen. Edeskäyvät jakelevat kuplajuomaa arvovieraille, jotka kokoontuvat kuka juhlasaliin, ketkä käytäville. Vasemmistoliitto on vaihtelevasta vaalimenestyksestään huolimatta iso puolue eikä sen puoluekokousta käy yhteen huoneeseen änkeminen komeammissakaan kamareissa.

    Tervetuliaismaljat kohotetaan lopulta monen pitkän ja piinallisen minuutin jälkeen. Moni muki on odottaessa ehtinyt vajeta, mutta onneksi molekyylikin etanolia riittää kilistämiseen. Etevimmät ovat jo hakeneet toisen tai kolmannen annoksen. Puheesta ei jää mitään muuta mieleen kuin Lyly Rajalan esittely.

    Hänkin siis on täällä tänään.

    Monella tavalla Lyly Rajala edustaa kuvaa, minkä Oulu on itsestään suomalaisille antanut. Kristillisistä kokoomukseen loikannut poliittinen helppoheikki, laitaoikeistolainen viihdeammattilainen ja radiotoimittaja, joka muistetaan ennen kaikkea eduskunnan käpälöintisyytöksistä. Hänen jäljessään ovat Oulusta kansalliselle estradille astelleet hyvien tapojen vastaista jihadiaan käyvät kiihkokristilliset rasistit Olli Immosesta Sebastian Tynkkyseen.

    Jos pelkkiä lööppejä uskoisi, oikeistopopulismi tympeimmissä muodoissaan tuntuisi sopivan oululaisille äänestäjille oikein mukavasti. Ei ehkä yhtä alleviivatusti kuin pienemmässä Kajaanissa, mutta samaan suuntaan. Maantiede tekee tepposensa. Puolen Suomen ainoana suurkaupunkina Oululle on jaettu käteen mustapekkakortti – tai oululaista ravintoloitsija Jouni Lanamäkeä mukaillen lakupekkakortti: kaupunki imuroi käytännössä kaikki poronhoitoalueen ruskeapaidat. Otettuaan kierroksia kuntapolitiikassa nämä oikeistotrollit ponkaisevat valtakunnanjulkisuuteen lokaamaan uuden kotikaupungin mainetta. Muualla valtakunnassa natsitaakkaa on jaettu useampien kaupunkien kesken. Oulun kanssa samankokoinen Turku kesti koko Pekka Siitoimen kaikkine oheistuotteineen eikä se aiheuttanut edes lommoa maineeseen Matin ja Tepon sekä useiden missikandidaattien hömppäkaupunkina.

    Vieraanvaraista hyväntuulisuutta huokuvien kaupunginvanhimpien kanssa maljoja kohotellessa ajatus tuntuu väärältä. Voisivatko tosiaan kaikki nämä olla samaa väkeä Olli Immosen kanssa? Ovatko oululaiset paniikin partaalla ulkomaalaisten ja homojen takia? Suurelle korkeakoulu- ja vientiteollisuuskaupungille ei vain tunnu sopivan rooli rasistitukikohtana, vaikka Suomen Sisun eturivin demagogit ovat olleet sitä käsikirjoittamassa.

    Mutta ei pidä liioitella toiseenkaan suuntaan. Ei kaupungin johto siksi kestitse vassareita, että valtuustoa jotenkin elähdyttäisi huoli tuloerojen kasvusta, luonnonvarojen haaskaamisesta tai työn ja pääoman ristiriidasta. Paikkakunnalla on merkkihenkilöitä käymässä ja kuntasektorilla on aina tajuttu maasutuksen päälle. Puoluekokous tarkoittaa rahaa ja mediahuomiota eikä eduskuntapuolueen poliittista vaikutusvaltaakaan pidä aivan kuoliaaksi vähätellä. Kuppi käteen ja lohta lautaselle, sillä tavalla ystäviä tehdään. Eivät oululaiset ole sen kummempia kuin muutkaan. Samanlaisia gryndereiden povitaskussa haudottuja kokoomusbroilereita on kaikkialla Suomessa.

    Kaiken tämän jälkeen oman aikansa äärilaitaa edustanut Lyly Rajala on nykyään Rajat kiinni -vauhkojen silmissä pahimman lajin fillarikommunisti. Kaveri kun ei kerta kaikkiaan vihaa naisia, homoja ja muslimeita tarpeeksi. Ironia on joskus tai oikeastaan aina aika sakeaa.

    Mutta se Lyly Rajalasta, sillä tässähän on nyt aika minglautua puoluekokousdelegaattien ja oululaiseliitin kanssa. Sivupöydille on ilmestynyt saatanallis-perkeleellinen määrä viinipulloja, joita ketterät juomanlaskijat kippaavat kerkeästi ojennettuihin laseihin. Kyllä, tänään Vasemmistoliitto vetää lärvit teidän rahoillanne, Oulun veronmaksajat.

    Paitsi ettei vedä.

    Isokaan määrä viiniä ei riitä kuin kevyesti kostuttamaan puoluekokousväen kuivuuttaan rahisevia kurkkuja. Runsaalla noutopöytätarjoilulla ryyditettynä kaikki nämä normaalit ruokajuomat vain imeytyvät pohjattomiin vasemmistonieluihin kuin kesäinen sadekuuro helteen kurittamaan laidunmaahan.

    On siirryttävä jatkoille Rauhalaan. Oikeammin sanottuna Rauhalan pihalle, jossa huhujen mukaan on elävää musiikkia ja anniskelua.

    Rauhala on ilmiö itsessään. Kiinteistön omistaa paikallinen ylioppilaskunta, mutta tila näyttää siitä huolimatta rennolta, leppoisalta ja opiskelijaystävälliseltä. Oulun yliopiston ylioppilaskunnalla ei ole kirouksenaan samanlaista mahtipontista omaisuusmassaa kuin HYY:llä, joka ei kuunaan kehtaisi omistaa jotain kivaa.

    Korskean kaupungintalon jälkeen Rauhala on kuin tapaisi vanhan ystävän. Mesta näyttää ikuisen squatin ja isoäitikuluttajille suunnitellun teehuoneen yhdistelmältä, mikä on kai yksi tapa kuvata täydellistä onnistumista.

    Autiolla pihalla on loputtoman jonon päässä piileskelevän anniskelupisteen lisäksi hyvin etäinen esiintymislava, jossa pitäisi ennakkotietojen perusteella esiintyä yhtyeiden Samooja, Trokaristiretki ja Ruotomieli. Kaikki oivallisia bändejä, joita olisi kiva kuunnella, ja jotkut kai kuuntelevatkin. Mutta juuri nyt tilanne ja yleisö ovat hiukan haasteelliset. Jos toista sataa ammatti- ja tapapoliitikkoa saatetaan yhteen, he eivät ennätä puhumiseltaan keskittyä rokinrenkutukseen. On liikaa tovereita, liikaa sanottavaa, liikaa höyryjä päästettävänä.

    Kaikki nämä vasemmistovaikuttaja! Tuossa myhäilee oululainen kulttuuri-inkarnaatio Paavo J. Heinonen, tässä hyväntuulinen Veronika Honkasalo pistää köyhälle blogistille punaviinin, tuolla Vasemmistoliiton uusi puheenjohtaja nauraa kera puolisonsa. Viimeksi mainitun asema valtakunnansalaisuutena herättää laajaa hykertyneisyyttä pitkin puoluekokousväkeä.

    Myöhemmin illalla tietenkin jatkot ja jatkojen jatkot, mutta niistä sitten enemmän itse kunkin mukana olleen muistelmissa.

  • Prinsessahäittä

    Vuonna 2010 Kaasuputki oli Jyväskylässä. Kesken lupaavasti alkaneen liveseurannan läppäristä loppui akku eikä kännykkänettikään toiminut. Langatonta verkkoa Laajavuoressa ei olisi edes teoriassa kai ollut. Jatkoilla Vakiopaineessa kantaväestö suuttui, kun helsinkiläiset samppanjasosialistit ottivat KOKO PULLON Fresitaa pöytäänsä. Kokoushumun katkaisivat Ruotsin kruununprinsessa Victorian ja prinssin Danielin (os. Westling) häät.

    Vuonna 2013 Kaasuputki oli Tampereella. Läppärin akku loppui jälleen kerran koko ajan eikä nettiyhteyskään aina ollut parasta 3G:tä. Viralliset puoluekokousjatkot kävivät niin kukkarolle, että tunnelmaa piti hakea Suomen toiseksi viimeisestä aidosta keskustaräkälästä, Bar Alanyasta. Kokoushumun katkaisivat Ruotsin prinsessa Madeleinen ja herra Christopher O’Neillin häät.

    Tänä vuonna 2016 Kaasuputki on koko Vasemmistoliiton mukana Oulussa.

    Luvassa on seikkailu. Tervaporvarien merikaupunki tunnetaan lukuisista merkkihenkilöistään, kuten Itäkeskus-asiantuntija Olli Immosesta, ammattiespoolainen Tuomas Enbuskesta ja Ukkolan toimittajadynastiasta. Verevän ääri- ja laitaoikeiston lisäksi Oulussa kuitenkin kukoistaa myös sitkeä vasemmistolainen kylvös ikään kuin rikkaruohona kuoleman puutarhassa.

    Tähän soppaan siis Kaasuputkikin yhdessä suomalaisen puoluevasemmiston kanssa iskee lusikkansa perjantaista sunnuntaihin 10.–12. kesäkuuta.

    Kohtalon ivaa, kukaties, että Ruotsin hovin ja Vasemmistoliitto rp:n juhlamenot eivät nyt osuneet samalle päivämäärälle, kun puoluekokous valmistautuu nimittämään ruotsinkielisen Li Anderssonin uudeksi puheenjohtajakseen. Syystä tai toisesta prinssi Carl Philip ja prinsessa Sofia (os. Hellqvist) kiirehtivät naimisiin jo viime kesänä. Toivottavasti Andersson ensi töikseen maanantaina soittaa Kuninkaanlinnaan ja vaatii hovimarsalkalta selityksen.

    Kaasuputki joka tapauksessa seuraa kokousta parhaansa mukaan loppuun asti. Kannattaa tarkastella Twitter-tiliä https://twitter.com/Kaasuputki ja tietenkin tätä blogia. Nähdään Oulussa!

  • Yhden miehen kansa

    immonen

    Olli Immonen vihaa suomalaisia. Hän vainoaa kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla pienituloisia lähimmäisiään vain sillä perusteella, että he asuvat paikkakunnalla, josta hän ei pidä, tai ansaitsevat kapean leipänsä laillisesti ammatista, jota hän ei hyväksy. Hän on ajatuspoliisi, joka kieltäisi eriävät mielipiteet siinä missä tosiasiatkin, jos voisi. Immonen on Suomen törkein elitisti.

    Oululaispoliitikon toiminnan irstautta kasvattaa roimasti se totuus, että Immonen itse on hyväpalkkainen poliittinen broileri, jonka tase Suomen valtion kannalta – Perussuomalaisten teettämän tutkimuksen perusteella ­– on raskaasti miinusmerkkinen. Immonen ei ole aikuisen elämänsä aikana ennättänyt edes aloittaa hyvinvointivaltiolta saamiensa etujen takaisinmaksua ennen siirtymistään vieläkin muhkeammille kansanedustajapalkkioille.

    Ajattelukykyiselle ihmiselle koulutustasoon katsomatta tuottaa tuskaa yrittää suhtautua Immosen loputtoman pitkiin, kauttaaltaan vainoharhaisiin vuodatuksiin ikään kuin punnittuja tosiasiaväittämiä sisältäminä poliittisina avauksina. Kaikesta näkee, että Immosen käsitys todellisuudesta on niin pahasti vääristynyt, ettei mitään yhteistä keskustelurajapintaa kansan enemmistön kanssa enää ole. Kaikki mitä Olli Immonen kirjoittaa ”punavihreästä kuplasta” kertoo oikeasti hänestä itsestään.

    Eivätkö nämä Immoselta poimitut lainaukset sovi Immoseen ja hänen tukijoukkoihinsa lähes sellaisenaan?

    Kyseinen muita ylenkatsova porukka on jo puolen vuosisadan ajan kilvan halveksinut ja polkenut kansallisia perinteitä ja kansallisidentiteettiä kansan enemmistön mielipiteistä piittaamatta.

    Tyypillistä vasemmistohegemonialle on se, että se pyrkii kieltämään kaikki ikävät tosiasiat sekä vaientamaan sen kannalta epämieluisan ja haitallisen yhteiskunnallisen keskustelun.

    Vasemmistohegemonian kannattajat pyrkivät tekemään kaikista vähemmistöistä uhreja. Tämän jälkeen he ryhtyvät kiihkomielisesti puolustamaan näitä ”sorrettuja” väestönosia ja siten pyrkivät pönkittämään omaa agendaansa ja valta-asemaansa yhteiskunnassa.

    Ylimielisenä elitistinä Olli Immonen asettuu tavallisen ihmisen yläpuolelle ja jakaa korkeasta norsunluutornistaan väkeä vuohiin ja lampaisiin. Väärentämättömän hybriksen vallassa hän varaa itselleen ja vain itselleen oikeuden määritellä, ketkä ovat hyviä, ketkä pahoja, kuka elää, kuka kuolee.

    Kansanedustaja on vienyt suvaitsemattomuutensa niin pitkälle, että se alkaa muodostua ongelmaksi hänen äänestäjilleenkin. Hän ei halua tutustua haukkumiinsa yliopisto-opiskelijoihin, toimittajiin, tuomareihin, kilpaileviin poliitikkoihin, helsinkiläisiin tai kulttuuri- ja taideammateissa laihaa elinkeinoaan kokoon raapiviin kansalaisiin ympäri Suomea. Hänelle nämä ihmiset ovat kategorisesti vihollisia, eivät ihmisiä ja maanmiehiä.

    Selvää on tietenkin, että näiden kuviteltujen vihollisten uhreja ovat Immosen kaltaiset keski- ja hyvätuloiset miehet.

    Immosen mukaan hänenkaltaistensa nationalistien sanomisen ja ajattelun vapautta on kahlittu julmasti paheksuntaa ja vastaväitteitä käyttämällä. Immoselle porvarilliset käytöstavat näyttäytyvät sensuurina ja hänen nuhtelemisensa vainona. Tässä mielessä mies ei ole kauhean kaukana naapurinsa Sanna Ukkolan ajatusmaailmasta. Muistammehan blogimerkinnän, jossa Ukkola vertasi Kalevan päätoimittajan kokemaa Facebook-keskustelua korruptoituneen diktatuurin harjoittamaan mielivaltaiseen sensuuriin. Lisääköhän Oulun kaupunki juomaveteen jotain perspektiiviharhaa aiheuttavaa hallusinogeeniä?

    Kaikissa salaliittoteorioissa on eräs ristiriita, jota toisen kauden kansanedustaja ei itse halua tai edes kykene näkemään. Hänen mukaansa Suomea pitää lujassa pihtiotteessa kaikkea julkista toimintaa säätelevä ”vasemmistohegemonia”. Jos näin todella olisi, miksi ihmeessä kukaan tämän antinationalistisen diktatuurin jäsen ei ole pysäyttänyt hänen nousuaan lainsäätäjäksi tai estänyt häntä julkaisemasta vihasaarnojaan? Saattaa olla ylittämätön isku vapaustaistelijan identiteetille, kun usva aivoissa hälvenee ja senaattori tajuaa, ettei mitään ”vasemmistohegemoniaa” ole olemassa ja että kukaan ei juonittele Olli Immosen suun tukkimiseen tähtäävää valtiollista salaliittoa.

    Pohjimmiltaan Immonen toki on vain kannattajiaan hyväksikäyttävä oikeistopoliitikko. Hän ajaa kaksilla rattailla niin kuin kuka hyvänsä populisti. Immonen voi kirjoittaa näin…

    Koska vasemmisto ja oikeisto elävät tänä päivänä liitossa keskenään, on tästä syystä kansallismielisyys ainoa varteenotettava vastavoima nykyiselle rahanvallan ja monikulttuurisuuden nimiin vannovalle globalistiselle järjestelmälle. Jos haluamme aidosti palauttaa vallan takaisin kansalliselle tasolle, pois ylikansallisten päätöksentekoelinten, monikansallisten suuryhtiöiden ja niitä tukevien poliitikkojen käsistä, on saatava aikaan kansallismielinen vallankumous.

    … mutta Perussuomalaiset joka tapauksessa kannattavat TTIP-sopimusta. Eikä siinä ole riviäkään Olli Immosen hellimistä kansallissosialistisista tavoitteista.

  • Hyvältähän se pieru omaan nenään haisee

    Pohjois-Pohjanmaalla asuu murheellinen kansa. Kaukana ovat etelän viljavat lehtomaisemat ja kiihkeästi sykkivät metropolit. Marto maa ei ruoki asukkaitaan – aikojen alusta pohjoisen ainoa rikkaus ollut Kainuun ja Itä-Lapin metsistä hakattu vihreä kulta. Erämaat onkin tukki kerrallaan uitettu maalikyliin paperitehtaiden raaka-aineiksi.

    Tätä nykyä savottalegendojensa raunioilla kaljoittelevat sellutyöläiset ja heidän maalaisserkkunsa käyttävät lukuisat luppotuokionsa tasan kahteen asiaan: neekerivitsien kertomiseen ja sen arvailuun, milloin Stora Enso ajaa alas lopunkin tuotantonsa. Kaikki näet tietävät, ettei kitukasvuista peräpohjalaiskuusikkoa ole mitään mieltä yrittää viljellä ainakaan metsäteollisuuden tarpeisiin.

    Tunnettuja pohjoispohjalaisia: Olli Immonen, Ari Paulow, Junes Lokka, Tuulikki Ukkola, Tuomas Enbuske, Piia-Noora Kauppi, Lyly Rajala, Raimo Sailas.

    Olosuhteiden ankaruus heijastuu ihmisluontoon. Eivät pohjoispohjalaiset ole muita suomalaisia pahemmin geneettisesti rappeutuneita – mikä ei ole paljon sanottu – mutta hallaisessa Iijokilaaksossa selviytyäkseen on uudisraivaajan pitänyt kitkeä luonteestaan pois kaikki monimutkaiset ajatukset ja mukautua täydellisesti paikalliseen machokulttuuriin, joka perustuu tietämättömyydellä ylpeilemiseen, heikommille nauramiseen ja vammaisten potkimiseen.

    Sillä ei ole merkitystä, onko ihmistaimi putkahtanut maapallolle Oulaskankaan synnytysosastolla vai muuttanut Oulun seudulle vasta aikuisiällä – tervakaupungissa kansalainen käy läpi lyhyen sopeutumisprosessin ja muuttuu leppoisasta liberaalista väärentämättömäksi mulkuksi.

    Näin ainakin, mikäli mielikuvansa ankkuroi näkyvimpiin pohjoispohjalaisiin mielipidevaikuttajiin.

    Syvimmällä oululaisuuden suonsilmäkkeessä on paikallinen media, jonka tulee toimialansa kriiseistä selviytyäkseen omaksua linjakseen poronhoitoalueella kukkiva ihmisviha. Siksi läänin johtavalle sanomalehdelle haetaan aina päätoimittaja mediakentän luiskaotsaisimmasta luolamieskannasta.

    Nykyinen päätoimittaja Markku Mantila on suorastaan koko maakunnan unelmavävy.

    Ymmärtääksemme, miten Mantila kirjoittaa, meidän on kuviteltava, miten hän vapauttaa suolikaasunsa. Hän ei taatusti päästä ujoa tuhnua ilmakehään, vaan päristelee peräpukamat hölskyen roimat raidat kalsareihinsa. Kun paheksuvat päät kääntyvät äänen ja hajun suuntaan, hän ei pyydä rupsuaan anteeksi tai edes teeskentele syytöntä, vaan höhöttelee äänekkäästi ja löyhyttelee kaksin käsin rikinkatkua ympärilleen. Hän tietää, että siitä Oulun ja koko Pohjois-Pohjanmaan kansa tykkää.

    * * *

    Markku Mantila on syntynyt vuonna 1964 Kuopiossa. Hän saattaisi olla päätoimittaja jossain kotiseutunsa viestimessä tai vähintään herrahississä Etelän Mediassa, mutta ties minkä synnin palkkana asuu nyt Oulussa ja tekee työkseen Kaleva-lehteä. Tässä toimessaan hänellä on velvollisuus kaivautua sielunsa syövereihin, löytää sieltä pilaantunut nakkimakkara kädessään suljetulla tehtaanportilla Viikonloppuisää hyräilevien heteromiesten hiljainen tuska ja lapioida aiheesta haisevimmat parahdukset pääkirjoitussivulle.

    Kun Emilia Kukkala ja Lilja Tamminen (muiden muassa) esittivät vuosi sitten kritiikkiä kaikkeinheteroimman presidentti Sauli Niinistön lanseeraamaa helvetin tavallisten asioiden kampanjaa kohtaan, Mantila oli ensimmäisten joukossa motkottamassa ”pienille vihreille naisille”, jotka tunkevat näsäviisaat nokkansa aikuisten miesten johtamiin Tärkeisiin Asioihin.

    Enteellisesti ”Suhteellisuus kateissa” -otsikon saanut pääkirjoitussivun kolumni jatkoi ihan tavallisten nuorten syrjäytymiskampanjasta ilman minkäänlaista aasinsiltaa suoraan ydinvoimaan, joka tietenkin on toinen asia, mistä ”sosiaalitantat” eivät ymmärrä mitään. Mantila täsmentää vielä uudelleen, että ”kiukkuiset vihreät naiset” ovat hirvittävä vitsaus. Sekä tietenkin Paavo Arhinmäki.

    Kyseessä ei ollut mikään yksittäinen kännikolumni, jollaisia toimittajilta herkästi lipsahtelee printtiin asti, vaan vakaumuksellinen kanta. Mantilan mielestä syntyminen vuoden 1964 jälkeen merkitsee parantumatonta nuoruutta, jonka oireita voi korkeintaan lievittää taukoamattomalla sormenheristelyllä.

    Kun ministeri Paavo Arhinmäki osoitti äärimmäisen varovaisesti mieltään Venäjän vainoharhaisia syrjintälakeja vastaan ja sai kollegaltaan Ville Niinistöltä vieläkin varovaisempaa kannustusta, Kalevan päätoimittajan pajatso tyhjeni tykkänään.

    Mantila muisti taas kerran olevansa suorastaan kansakunnan isä. Onhan hän peräti 12 vuotta vanhempi kuin vastuulliset ministerit. Tämä ikäetuoikeus antaa hänelle mahdollisuuden kuitata valtioneuvoston keski-ikäisten jäsenten puheenvuorot nulikkamaisuuksina:

    Nuoruuden kapinallisuus tuntuu palavan ministereiksi nousseissa miehissä edelleen korkealla liekillä. Auktoriteettien vastustaminen kiehtoo.

    Nuo räkänokkaiset kakarat (s. 1976), ovat ”unohtaneet olevansa nyt auktoriteetteja”, keksii Mantila. Vaaleilla valittuja vallankäyttäjiä, joiden ”keinovalikoimaan kuuluu muutakin kuin marssiminen mielenosoituskulkueessa tai itsensä köyttäminen keloon suon reunalla”. Mitä nämä esimerkit sitten ikinä ovatkaan tarkoittavinaan.

    Lopuksi Mantila vielä mitä hurskaimmin puhkoo reikiä pojankloppien puolustukseen vetoamalla kaikkien kovapalkkaisten päätoimittajien rakkaimpaan mielikuvitusystävään, tuntemattomaan työttömään duunariin:

    Kansaa voi kosiskella muutenkin, esimerkiksi vierailemalla yt-neuvotteluista ilmoittaneen tehtaan työntekijöitä tukemassa, kuten vasemmistossa aiemmin tapana oli.

    Huikeimman lakipisteensä Markku Mantilan tytöttelyt ja pojittelut tavoittivat toista viikkoa myöhemmin, kun päätoimittajalle paljastui, että keskeinen Wikileaks-informantti, silloinen Bradley Manning, on ilmoittanut olevansa transseksuaali transsukupuolinen ja nykynimeltään Chelsea.

    Mitäpä väliä, että Manning tuomittiin kymmeniksi vuosiksi vankilaan sananvapauden marttyyrinä tai että hänen vastapuolellaan harjoitetaan mitä räikeimpiä perusoikeuksien loukkauksia. Kalevassa tiedetään, ettei lukijoita kiinnosta muu kuin se, onko Manningin pikkuhousuissa enää pippeliäkään jäljellä.

    Siispä Mantila laati tämän viestin ihmiskunnalle:

    Tietovuotaja Bradley Manning haluaa muuttua naiseksi. Se ei ole ihme. Laverteluhan on aina ollut ämmämäistä.

    Kansa älähti. Eikä tästä voi kansaa syyttää. Chelsea Manning jäi kiinni tietovuodosta, ei vetoketjustaan. Vuoto on ollut harkittu teko ja siitä voidaan taittaa peistä puolesta ja vastaan maailman loppuun asti. Sen sijaan Manning ei ole valinnut osaansa naisten tai transsukupuolisten edustajana. Hänen sukupuoli-identiteetillään ei ole mitään tekemistä Wikileaksin kanssa. Manningin sijaan Markku Mantilan julkituoma naiskuva kertoo kaiken päätoimittajasta itsestään.

    Tätä ei pidä ymmärtää väärin, huomautettakoon se pontevasti ennen kuin oman elämänsä marttyyrit rientävät paikalle siteeraamaan George Orwellia ja ynisemään sananvapaudesta. Jokainen on vapaa ajattelemaan toisten ihmisten pissavehkeistä niin rumasti kuin omatunto siimaa antaa. Tätä vapautta ei voi pois ottaa.

    Mutta Markku Mantila ei valitettavasti ulosta suunsa kautta ihan vain Markkuna taloyhtiön lenkkisaunassa, vaan päätoimittajana pohjoisen Suomen suurimmassa joukkoviestimessä. Hän johtaa satojentuhansien ihmisten mielipiteenmuodostusta. Hänen pitäisi pystyä edes alkeelliseen harkintaan ulostuloissaan.

    * * *

    Kalevan päätoimittajan Manning-lohkaisussa on päällimmäisenä näkyvän loputtoman typeryyden alla myös toinen, synkempi taso. Mantila näet uskoo, että selittämällä typeryyden vitsiksi sen typeryys maagisesti katoaa. Näinhän ei käy tosielämässä. Oikeasti Mantilan vitsailusta seuraa vain vitsailun kuolema.

    Haastatteluvastauksissaan kaikille Suomen joukkoviestimille Mantila ei ole lainkaan pahoitellut heittolaukaustaan, vaan päinvastoin ylpeillyt sillä. ”Sain muutamaan lauseeseen asian tiivistettyä. Tykkään, että lohkaisu oli aika hyvä”, päätoimittaja kertoo Yleisradiolle.

    Toisin sanoen loukattuaan naisia, transseksuaaleja transsukupuolisia, sananvapautta, oikeustajua ja hyvää makua Mantila päätti vielä loukata myös huumorintajua.

    STT:lle Mantila selittää pökälettään tällä:

    Suomessa on ollut kautta aikain stereotypioita siitä, että livertely ja lavertely kuuluvat naisille. Se stereotypia elää vieläkin, osin jopa aiheesta. Sitten on tämä Manningin touhu. Tässä on kaksi tienhaaraa, jotka risteävät.

    Todistettuaan olevansa valantehnyt sovinisti päätoimittaja vetoaa vielä viimeiseen valttikorttiinsa eli sananvapauteen. Ei tietenkään sellaiseen sananvapauteen, jolla on journalistista merkitystä ja josta voi joutua amerikkalaisvankilaan, vaan tähän oululaismalliseen. Hyvältähän se oma pieru omaan nenään haisee. Markku Mantila heittäytyy ääripersuksi ja puolustaa sananvapauttaan vetoamalla ”liialliseen poliittiseen korrektiuteen”:

    Se, mistä on kenties kauhistuttu, on se, että vähemmistöjä pitäisi Suomessa pitää ihan pumpulissa. Ei sekään ole oikein. Herkkyys, jolla näihin tartutaan, on minusta ylikorostettua.

    Mantilan mukaan vain ääripäät merkitsevät. Jos ei täysin rinnoin yhdy hänen hurtinrempseään huumoritulkintaansa, syyllistyy ”vähemmistöjen” – kuten naisten? – ylisuojelemiseen.

    Eivätkä naiset suojelua kaipaa, jos asiaa kysytään kaikkia maailman naisia omalla ilmoituksellaan edustavalta toimittajakollegalta. Laitaoikeistolaiseen – ja kuinka ollakaan, pohjoispohjalaiseen – toimittajaperheeseen syntynyt Sanna Ukkola aloittaa esseensä kertomalla matkastaan Afrikka-nimisessä maassa. Siellä poliisi vaati lahjuksia eikä korruptiosta kirjoittavaa riippumatonta lehdistöä ollut. Päinvastoin kuin Suomessa:

    Emme joudu hengenvaaraan, eikä meitä heitetä tyrmään, jos kirjoitamme kriittisesti valtaapitävistä.

    Mutta voi! Ukkolan maailmalta putosi pohja, kun hän palasi Suomeen ja sai kuulla, miten toimittajatoveria oli juljettu arvostella. Vieläpä aivan julkisesti, sosiaalisessa mediassa. Tuomio oli selvä: tämä närkästyneisyyden aalto on prikulleen sama asia kuin väkivaltainen sensuuri diktatuurivaltiossa.

    Hallitus ei Suomessa heitä toimittajia tyrmään, mutta ällistyttävän moni on valmis sysäämään väärinpuhujat henkiseen eritysselliin.

    Sensuurin ja vaikenemisen vaatimuksista on tullut sananvapauden mallimaassa arkipäivää.

    Tämän roiman hyperbolansa yhteydessä Ukkola on tainnut unohtaa, mitä itse kirjoitti pari riviä aikaisemmin:

    Mitä keinoja on enää reagoida todellisiin ihmisoikeusloukkauksiin, jos koko verbaalinen arsenaali on jo käytetty puolivillaisten vitsien torjuntaan?

    * * *

    Mainittakoon lopuksi, että kirjoittaja ei oikeasti pidä kaikkia pohjoispohjalaisia rehvakkaina idiootteina. Kyseessä on tietenkin vain humoristinen kärjistys.

    Vitsiksikin voisi sanoa.

  • Mitäs kuoli, oma vika

    Oulussa menehtyi tiettävästi somalialaistaustainen mies pudottuaan kuudennen kerroksen ikkunasta. Poliisi tutkii asiaa toistaiseksi ilman ääneenlausuttuja epäilyksiä suuntaan tai toiseen. Jutussa on joka tapauksessa vahva peruste epäillä rikosta. Kuolleen nuorukaisen asuntoon oli poliisin mukaan ollut pyrkimässä kolme ihmistä, joita luonnehditaan ilman etnisiä lisämääritteitä ”suomalaisiksi”. Tässä kaikki julkisuuteen tihkuneet tiedot.

    Kuten eräästä tamperelaispizzeriasta muistamme, uutisoinnin niukkuus ei ole mikään este Suomen johtavalle rasistifoorumille. Johtopäätökset tehdään täysin siltä pohjalta, että ”hyvä kun kuoli” ja ”varmasti oli oma vika”.

    Mainitussa Tampereen pizzeriapalossa syylliseksi osoittautui lopulta vakuutuspetosta suunnitellut yrittäjä, joka sattumoisin ei ollut Väinön kansaa ja Kalevan heimoa. Homma-keskustelussa oli siis arvattu oikein – Päivi Lipposen erehtyessä omassa veikkauksessaan. Tosin hommalaisten vastaus oli totta vain puoliksi, sillä jostain syystä he saivat päähänsä, että tuhopoltto olisi jotenkin sidoksissa maahanmuuttopolitiikkaan.

    Ehkä vanhaa asiaa pitää vielä täsmentää. Hommalaisille seuraava virke on täydellisesti ylivoimainen, mutta muut ymmärtänevät: vakuutuspetos ei ole millään tavalla sidoksissa tekijänsä uskontoon, ihonväriin tai kansalliseen taustaan, ei edes silloin, kun rikos johtaa kuolemantapauksiin.

    Pizzeriapalon tapauksessa hommalaiset päätyivät omalaatuisella tavalla hurraamaan suomalaisuhreille – olivathan nämä onnettomat nyt maahanmuuttokritiikin sankarivainajia. Suomen Sisun Tampereen osaston historian suurin tragedia lieneekin, ettei ravintolapalon uhreilta jäänyt järjestön käyttöön Blutfahnea, jonka perässä marssia.

    Kyllä, natsikortti.

    Tässä ohessa muutamia valikoituja kuvakaappauksia Hommaforumin keskustelusta Oulun kuolemantapauksesta. Tällä kertaa siis uhri oli sattumalta toisenvärinen ja siten ei niinkään kansallismielisen liikkeen marttyyri kuin hyvä alku.

    (Kuvat voi klikata isommaksi.)

    Jokainen voi aivan kiihkotta puntaroida laajaa keskustelua, jossa vittuillaan kuolleelle ja hänen etniselle taustalleen sekä riemuitaan täysin avoimesti siitä, että Suomessa on yksi tummaihoinen vähemmän. Mikäli keskustelu edustaa forumistien valtavirtaa – kuten vaikuttaisi, ovathan kyseessä tuhansien viestien keskusteluveteraanit eikä vastalauseita näy – voidaan sanoa aivan suoraan, että suomalaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” lopullinen tavoite on joidenkin ihmisten hävittäminen maasta – tuhoamalla, jos ei muuten – tyystin ihonvärin, kansallisuuden tai uskonnon perusteella.

    Tässähän ei sinänsä ole mitään tavattoman pöyristyttävää. Mielipiteitä ovat äärimmäisetkin mielipiteet ja niitä saa esittää, jos on selkärankaa seistä sanojensa takana. Siksi, mikäli he olisivat rehellisiä ihmisiä, hommalaiset voisivat tulla ulos kaapeistaan ja tunnustaa vihaavansa/pelkäävänsä lähimmäisiään pelkän ihonvärin tai uskonnon perusteella. Sen jälkeen keskustelu olisi avointa. Rasisteja voitaisiin auttaa heidän kivuliaassa sopeutumisprosessissaan ja maahanmuuttopolitiikassa päästäisiin pohtimaan todellisia ongelmia maahanmuuttokritiikin varjolla heitettyjen olkinukkeargumenttien sijaan.

    Kuolleesta oululaisnuorukaisesta me kukaan emme tiedä mitään muuta kuin vanhempien kansallisuuden, syntymäajan ja kuolintavan. Kuka tai ketkä ikinä ovatkaan vastuussa hänen varhaisesta kuolemastaan, sitä ei tiedetä. Kuten ei sitäkään, oliko miehenalku sekaantunut johonkin rikolliseen vai oliko hän vain viaton uhri.

    Sen sijaan siitä on valitettavat todisteet, että Hommaforum ennätti ensimmäisten joukossa korkkaamaan väkivaltaisen kuoleman kunniaksi proverbiaalisen skumppapullon.

  • Nälkäinen kurikkalainen, hyönteisiä Bulgariassa sekä koleerinen Mannerheim

    Suomen nuoret ovat itse kukin jälleen kerran valmistuneet opinahjoistaan. Suvivirren veisattuaan he ovat rientäneet Esplanadille kumoamaan punssimaljat kansallisrunoilijan näköispatsaan lyyrisessä katveessa, kenties laulaa luikauttaneet maakuntalaulut – ehkäpä juurikin Kesäpäivän Kangasalla – vain hetkeä myöhemmin kirmatakseen kesälaitumilleen kuin nuoret vasikat. Tätä riviä tapaillessasi, lukijani, nämä spes patriae jahtaavat ylioppilaiden ja maistereiden perinteisin tavoin perhosia valkolakit tuleentuneen ohran värisillä kutreillaan keikkuen, uittavat tukkeja pahaisiksi lentojätkiksi naamioituneina – tai virittelevät helkavirsimaratonia, joka sykähdyttäisi kyynisimpienkin vanhasuomalaisten sydämiä juhannusyön taianomaisissa tunnelmissa.

    Missään tyhjiössä nämä lapsukaiset eivät silti ole lukujaan lukeneet, sillä tapahtumia ja uutisaiheita on ollut Suomi ja maailma väärällään.

    Kehittyvien Maakuntien Suomi:

    Universumi:

    • ”Johnny Depp rakastui ranskalaiseen laulajatähteen Vanessa Paradikseen 12 vuotta sitten”, Iltalehden lainaama konekäännös kertoo, ja mainitsee Deppin tätä ennen seurustelleen Monsieur Mossen Kate-nimisen lehtolapsen kanssa. | Hän on maailman kadehdituin vaimo (Iltalehti)
    • Urheilija juoksi suu auki – saalisti bulgarialaisen hyönteisharvinaisuuden. Tuhannet valkolakkiset perhoshaaveilijat ovat närkästyksissään. | Suomalaissuunnistaja nielaisi ötökän – kisa täysin pipariksi (Ilta-Sanomat)

    * * *

    Ja koska on sunnuntai, niin muistetaan myös tämä:

    Mannerheim

    Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

    ”

    Näen vieläkin edessäni ne tappioilmoituskaavakkeet, mitenkä hän punakynällä veti viivan alle, jos oli jotakin erikoista, josta piti antaa selvitys: Mistä näinkin suuri tappio taas johtuu, mitä siellä oli tapahtunut? Tämä esittely oli aika lailla jännittävä tilaisuus, ja siihen piti valmistua huolellisesti. Jos ei pystynyt vastaamaan, niin hän oli hyvin koleerinen herra, joka antoi aika lailla satikutia. Sattui joskus, ettei ollut asiasta täysin perillä tai joku oli antanut toisenlaisen selityksen vähän ennemmin. Silloin joutui erikoiseen tilanteeseen, josta piti selviytyä nokkeluudella.”

    (Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)