Kuukausi: kesäkuu 2012

I accidentally the whole Internet

Sinä päivänä pakotettiin homot takaisin kaappeihin. Yhdellä blogimerkinnällä murskattiin kymmenien vuosien ajan rakkaudella rakennetun valtarakennesensitiivisen seksuaali-identiteettidiskurssin herkät perustukset.

Kaikki alkoi, kun Facebookiin ilmestyi avoimelle tapahtumaseinälle julkiseksi tarkoitettu palaute. Viesti oli vihainen kuin juhannusöinen hyttysparvi. Pian siihen oli kiinnitetty huomiota pitkin sosiaalista mediaa. Yleinen reaktio oli sangen yksimielinen – HÄH?

Hyvin äkkiä tapahtui jako kahteen tai oikeastaan kolmeen leiriin. Yksi porukka koki heteronormatiivisia valtarakenteita millään tavalla uusintavien sanavalintojen poistamiseen tähtäävän toiminnan tärkeämmäksi kuin keinot, millä siihen pyritään. Toinen porukka – johon Kaasuputki-blogikin melko selvästi kuuluu – jäi ihmettelemään, miten kukaan pystyy vakavissaan perustamaan väitteensä kokonaisen kaupunkikulttuuriorganisaation homovastaisuudesta kahteen 50-lukulaisia juhannustansseja jäljittelevässä tapahtumassa heitettyyn biisienvälihuutoon, joista kumpikaan ei eksplisiittisesti sisällä vaatimuksia homouden kieltämiseksi sen enempää paikan päällä kuin globaalisti.

Kolmas porukka ovat tietenkin ne, jotka eivät halua tökkiä hulluksi muuttunutta keskustelua millään ruumiinulokkeellaan. Melko kuvaavaa oli, että ensimmäisenä koko jupakasta sanoutuivat irti useat kaikkea-muuta-kuin-heterot.

Tyystin näiden kolmen ulkopuolella on neljäs ja kaikkein suurin ryhmä: kaikki muut. Kohu on syntynyt ja elänyt pääasiassa helsinkiläisen ja pitkälti akateemisen väestöryhmän sisällä. Siinä mielessä se muistuttaa 1970-luvun taistolaisvääntöjä. Niin kuin silloinkin väestön ylivoimaisesti suurin enemmistö kaikkine sukupuolineen ja rooleineen ei ole lainkaan kartalla kohusta. Ei edes siinä tapauksessa, että yhteiskuntatieteitä tutkineet kirjanoppineet selittäisivät vaikeimmat sanat. Alkuperäinen kohun aihe menee ehdottomasti yli hilseen, mutta niin mennee myös siitä syntynyt metakeskustelu. Äärimmäisen hienostunut teoreettisuus tai aivan suoranainen skolastiikka eivät ole relevantteja muille kuin teorian tutkijoille itselleen.

Kaasuputkeen asiasta väännetty blogimerkintä keräsi kahdessa vuorokaudessa nelisenkymmentätuhatta kävijää, mikä tarkoittaa, että juttu on blogin historian suosituin. Se on myös jaettu Facebookissa tuhansia kertoja. Joka linkin alla on joku kysynyt, miksi Kaasuputki teki aiheesta blogin ja mitä se ajaa sillä. Huolestuneimmat ovat tivanneet, eikö blogi kanna vastuuta siitä, että tekstiä voi käyttää myös vahvistuksena konservatiivisille arvoille.

Nämä ovat yksinkertaisia vastattavia.

Blogi syntyi puheenvuorona typeryyttä, filmaamista ja vainoharhoja vastaan. Varsinaisen lähdetekstin aihe olisi voinut olla mikä tahansa – kuten se on monta kertaa Kaasuputken historiassa ollutkin. Se, että typeryys tällä kertaa kalahti heteronormatiivisia valtarakenteita pönkittävien tai niiden torjumista liian maltillisesti ajavien sanavalintojen vastaiseen taisteluun, on vain valitettava sivujuonne.

Mitä sitten ajetaan? Ei välttämättä mitään suoraan. Tai jos jotain, niin oikeutta vastata älyttömyyksiin mieluummin naurulla kuin vihalla. Kaiken lisäksi naurunalaiseksi tekeminen saattaa vaikuttaa parhaimmassa tapauksessa niin, että joskus myöhemmin joku muu henkilö muistaa juhannustanssikohun ja nukkuu yön yli ennen kuin astelee julkisuuteen jonkin todellisen tai kuvitellun epäkohtansa kanssa.

Tuloksiakin on saatu. Näin asiasta on keskusteltu muualla:

Vastuuvapauslauseke: Kaasuputki-blogi sen enempää kuin kirjoittajansakaan eivät kannusta ketään syrjimään tai sallimaan syrjintää sillä perusteella, että syrjinnän kohde kuuluu johonkin väestöryhmään. Koitetaan elää ihmisiksi.

Kaikkien aikojen järjettömin keskustelu

Itsenäisen Suomen historian syvin ja kammottavin ihmisoikeusrikos tehtiin We Love Helsinki -verkoston onnentäyteistä jälleenrakennusaikaa ja Aarno Laitisen lapsuutta simuloivissa tanssiaisissa perjantaina, juhannusaattona 2012. Tuona nimenomaisena iltana iskelmämusiikkia levyltä soittanut Antti Suniala eli uusi Hitler sanoi näin:

Lavalla tanssi kolme naisparia, skarpatkaa vähän miehet, ja hakekaa!

Hetkeä myöhemmin toinen tiskijukka – mikäli kuvaus pitää paikkansa – täydensi uuden holokaustin pykälää julmemmalla sortotoimenpiteellä:

Naiset ovat erityisen kauniita, koska ovat laittautuneet – he ovat laittautuneet teitä varten, pojat.

Repliikit taltioi eräässä keskisuuressa ympäristöpuolueessa vaikuttava kansalaisoikeustaistelija, joka näki tässä viiltävimmän yhteiskunnallisen vääryyden sitten kansalaissodan. Hän laati Facebookiin tanssitapahtuman sivulle tuohtuneen avauksen:

Hei! Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, että kyseessä oli eksklusiivisesti heteroseksuaaleille suunnatut tanssit, jotta olisin osannut jättää tulematta. Olen pitänyt tätä We Love Helsinkiä -konseptia raikkaana, enkä siksi osannut odottaa hetero-eksklusiivisuutta.

Tämän jälkeen kaikki sulut olivat auki.

Keskustelu on täydellisen järjetön. Vielä alkumetreillä pari kolme kommentoijaa pyrkii asettamaan tapahtunutta mittakaavaansa. Että kyseessä ovat dj:den välispiikit ja että iskelmätanssiaiset ovat lähtökohtaisestikin melko vahvoihin stereotyyppeihin perustuva sukupuoliroolileikki. Syytetty dj itse kommentoi myös. Hän pahoittelee, että oli mennyt kehottamaan miehiäkin lattialle.

Palautteenantajalle tämä ei käy. Hänen haukankatseensa läpäisee ironian suojakuoret. Hän käy hyökkäykseen. Eihän kukaan pyrkisi vähättelemään hänen tekemäänsä huomiota brutaalista ihmisoikeusloukkauksesta ilman ongelmia omassa seksuaali-identiteetissä.

Itse asiassa, kun kansalaistuohtuja ajattelee asiaa tarkemmin, kyseessä on ilmiselvä yritys suorastaan kieltää aiheesta puhuminen. Ja aihehan on tärkeämpi kuin mikään koskaan. Miksi se halutaan vaieta kuoliaaksi? Salaliitto alkaa hahmottua. We Love Helsingin homovastainen salaliitto.

Vellovassa vuoro- tai oikeammin ohipuhelussa varsinainen aihe katoaa välittömästi. Syntyy kiivaita sivurönsyjä muun muassa siitä, saavatko lesbot hakea heteronaisia tanssiin ja pitäisikö järjestyksenvalvojia ohjeistaa suojelemaan ensiksimainittuja jälkimmäisten aggressiivisilta vastusteluilta. Totuushan on, että heteroseksuaalisuuteen kuuluu luonnostaan väkivaltaisuus.

Tässä vaiheessa Naisasialiitto Unionin jäsenlehti Tulva tulee mukaan debattiin blogimerkinnällään, jossa toimittaja Aikku Meura sivuuttaa heterofobisten herjojen valtavan kimaran ja väittää kylmästi, että juhannustanssijat ovat vähintään sisimmässään pride-kaasuttajia.

Keskustelu käy tätä kirjoittaessani yhä kuumana. Monet nettikeskustelijat osoittavat hyvin selkeästi kaapin paikan niille juhlijoille, jotka eivät mahdu normiin eivätkä suostu alistumaan hetero-oletuksiin.

Logiikka menee homovastaisten kommentoijien mielissä näin: Kaikkia ei voi miellyttää. Homot ja muut erityisryhmät tanssikoot omissa tapahtumissaan, jos eivät ymmärrä huumoria. Nythän on juhannuskin, hymyä huuleen, älkää riidelkö turhista.

Koska mikään ei sano ”Teuvo Hakkarainen” niin kuin Hel-Looksista karanneet stadilaishipsterit Siltasessa, Tulvan blogissa tullaan samaan johtopäätökseen kuin sodan aloittaneen henkilön kommenteissa: We Love Helsinki on entisten ja nykyisten Kallion lukiolaisten keskuuteen ujuttautunut Perussuomalaisten viides kolonna, jonka salakavala aie on tuhota taistelu sukupuolineutraalin kaupunkiympäristön puolesta sisältä päin.

Varhaisessa vaiheessa keskusteluun liittyy jokunen aktiivinen ja ilmiselvä trolli. Tällaisilla tarkoitetaan härnäämismielessä kirjoittuja kommentteja, joita ei missään tapauksessa saisi ottaa vakavissaan, mikäli haluaa säilyttää maineensa ajattelukykyisenä ihmisenä. Valitettavasti nettikoomikot eivät aina tule ajatelleeksi, että sarkamisokeutta esiintyy melko useallakin ihmisellä. Se, mikä on yhdelle suorastaan hävyttömän räikeä liioitelma – käytännössä sama kuin löisi kakun naamaan –, on toiselle vihapuhetta.

Keskustelu toisin sanoen on elävä esimerkki ironiakyvyttömien kokemasta syrjinnästä nettikielenkäytössä.

Monenlaisesta perseilystä ja puhtaasta ärsyttämisenhalusta johtuen keskustelu koostuu enimmäkseen mielettömästä sönköttämisestä puolin ja toisin, mutta tokihan määrä korvaa laadun. Omissa tiukkasävyisissä kommenteissaan Tulvan päätoimittaja Atlas Saarikoski ja keskustelun aloittanut henkilö uskovat, että asia on vakava, koska eihän näin monta viestiä turhasta kirjoitettaisi.

Kaikesta huomaa, että he eivät ole vierailleet Jouko Pihon blogissa.

Kun tanssien järjestäjä, Timo Santala, ehättää lupsakasti vastailemaan syytöksiin, jotka ovat alun dj-huolimattomuudesta paisuneet koskemaan kokonaista homojen vastaisen sodan organisoimista, hän ei oivalla laisinkaan, että vastapuolella on lietsottu itseä vihaan tuntikausien ajan:

Ihmettelen että WHL-brändin toiminnanjohtajalla on varaa olla sanoutumatta irti homofobisuudesta ja olla antamatta kunnon vastinetta. Ihmettelen ettei toiminnanjohtaja voi kuvitella ottavansa kantaa asiaan lomallansa, ellei sitten lennä avaruuteen, jossa netti ei toimi. Minua ei kiinnosta henkilökohtainen keskustelu kanssasi. Kuten sanoin, kyse ei ole henkilökohtaisesta asiasta. Olisin luullut, että näin ison tapahtuman ja tapahtumien (!) järjestäjä tuntisi vastuunsa. Viesti minusta on, ettei WHL:ää kiinnosta kuin enemmistön miellyttäminen. Surullista.

”Enemmistön miellyttäminen” on kiehtova sanapari tilanteessa, jossa puhutaan Siltasessa pidetyistä luovan luokan retrobileistä. Kansakunnan – tai edes sen queer-vähemmistöjen – enemmistö ei ollut edes kuullut koko tapahtumasta. Ja täydellisen varmaa on se, ettei paikalla ole ollut enemmistöksi asti edustusta Suomen Sisusta.

Mutta mistä tässä siis oli kyse loppujen lopuksi? We Love Helsingin Juhannustanssien pääsylipun hinta oli ovella 15 €. Ennakkoon ostettuna 12 € ja kahdelle päivälle hankittuna 10 €/päivä. Epäilemättä tarjoilutkaan eivät olleet ilmaisia ja järjestäjät suorastaan yllyttivät käyttämään baarin palveluita. Suomen korkea alkoholiverotus tunnetaan. Ilman huomattavia vaate- ja matkakulujakin tanssikeikka tuli maksamaan jokaiselle omilla rahoillaan liikkeellä olleelle yli 30 € per päivä.

Se on raha, jolla pienituloinen syö viikon.

Todelliset kustannukset ovat kuitenkin huomattavasti korkeammat, sillä järjestäjät itsekin toivoivat vieraiden erityisen ahkerasti käyttävän puhvetin palveluita ja pukeutuvan ”vanhan ajan malliin”. Parturi- ja kampaajakäynnit, taksimatkat ja Helsingin ulkopuolelta tulleiden hotelliyöt ovat iloja, joihin vaaditaan melko hyvät kuukausitulot.

Mutta missä nyt on valitus aiheesta? Facebook-aktivistien mielestä tapahtuman luokkaluonne ei kuitenkaan ole mikään ongelma. Yhtäkkiä on täysin normaalia olettaa, että jokaisella on varaa vapaasti tehdä valintansa erilaisiin kotkotuksiin osallistumisesta pelkältä fiilispohjalta.

We Love Helsinki tukee ja ylläpitää sortavia luokkarakenteita!

Jos ja kun ollaan riidanhaastamiseen asti huolissaan pienimmistäkin syrjinnän hyväksymiseen viittaavista merkeistä, pitäisi olla tässäkin asiassa johdonmukainen.

Päivitys (27.6., klo 21.35): Artikkelin jatkokommentointi on nyt suljettu. Nähdäkseni tässä on kaikkien osapuolien näkemyksiä julkaistu aivan kiitettävästi.

Päivitys (10.10.2017, klo 20.40): Keskustelun masinoineen henkilön nimi on pyynnöstä poistettu.

Annettiinko edes epiduraalia, kun Jenni Haukiosta tehtiin Suomen kansan äiti?

MTV3.fi-uutispalvelun viihdetoimitus on päättänyt ryhtyä kilpailemaan niin sanottujen naistenlehtien kanssa muotinostoissa. Vaviskaa, Elle, Trendi, Olivia ja mitä teitä nyt onkaan – Maikkari on adoptoinut oman mannekiinin, joka kävelee haute couture -huippumallinne maanrakoon.

Hän on rouva Sauli Niinistö, Jenni Haukionkin nimellä tunnettu runoilija.

Näet MTV3:lle viihdeuutisia tuottava Starvista Oy on kunnostautunut aidossa henkilönpalvonnassa presidentin suhteen, mutta silmä erityisen kovana ja kosteana toimituksessa seurataan presidentin vaimon elämänvaiheita.

”Presidentin puolisolla oli hymy herkässä”, tiesi rakastunut toimittaja julistaa jo kesken virkaanastujaisten. Kun rahvas näki lupamaksuvaroin ylläpidetyistä televisioistaan vaakasuoraksi viivaksi suunsa asetelleen Haukion, toimittaja ymmärsi katsoa kirkkaana aurinkona hohtavaan sieluun:

Presidentti Sauli Niinistön puoliso Jenni Haukio oli yhtä hymyä koko sen ajan, kun presidentti Sauli Niinistö antoi juhlallisen vakuutuksen.

Maikkarilla tiedetään, että suomalaiset eivät usko ennen kuin ulkomaalainen sanoo. Siksi Haukiosta piti oitis uutisoida, että häntä palvotaan Ruotsissakin. Tämä saattaa johtua siitä, että Haukio on tismalleen samannäköinen kuin kruununprinsessa Victoria – mistä epäilemättä kumpuaa myös Svensk Damtidningin toimittajan estoton Jenni-ylistys. Jenni Haukio kerta kaikkiaan näyttää ”yön prinsessalta”.

Haukio otti uunituoreet lapsensa vastaan maaliskuun 1. päivänä Presidentinlinnan parvekkeella, jossa hän vilkutti kuninkaalliseen tapaan – päinvastoin kuin tavalliset kuolevaiset, jotka tunnetusti vatkaavat aivan miten sattuu:

Mustaan mekkoon pukeutuneen naisen ranne pysyi jäykkänä heilutuksesta huolimatta, mikä ei olekaan aivan helppo tehtävä. Elegantti ele näytti irtoavan tuoreen valtionpäänmiehen rouvalta sangen vaivattomasti.

Ilmiselvästi Maikkarin viihdesivuille soluttautuneet rojalistit ovat huomanneet Jenni Haukion olevan kaappikuninkaallinen.

Jenni Haukio on miehensä tärkein valttikortti, jos MTV3:lta kysytään. Ja miksi ei kysyttäisi? Haukio edustaa tyylikkäänä milloin miehensä rinnalla, milloin muuten vain mustassa mekossa. Onnistuminen pukeutumistehtävässä johtuu siitä, että Haukio ei todellakaan hötkyile, vaan luottaa klassiseen tyyliinsä. Siksi Jenni Haukio myös saa kiimaisten valtionpäämiesten niskat ryskymään, kun hän silkkaa supermuodikkuuttaan erottuu kaikista presidentinrouvista edukseen. Vain silloin tällöin pitää Haukionkin vähän pinnistää voittakseen:

Tosin löytyy presidenttien puolisoiden joukosta Jennille myös haastajia, kuten pitkä ja näyttävä Amerikan ykkösnainen Michelle Obama. 48-vuotiaan rouva Obaman lisäksi myös Ranskan presidentin Nicolas Sarkozyn, 57, mallinakin tunnettu 44-vuotias vaimo Carla Bruni-Sarkozy erottuu edukseen.

Yksi avainsyy Jenni Haukion ylivoimaisuuteen elämässä ja kaikessa on hänen värisilmässään, arvioi MTV3. Toisinaan Haukio on ”tyylikkäänä pinkissä asussa”, mikä on rohkean tyttömäinen valinta yli 30-vuotiaalta naiselta ja ihmiseltä, toisinaan taas sävy on lähempänä keisarillista purppuraa, joka luonnollisestikin pukee häntä hyvin. Ikinuoren miehensä rinnalla Suomen maata ja kansaa edustaessaan Jenni Haukion tärkein työ on näyttää nuorelta. Tämänkin hän taitaa suvereenisti sonnustautumalla nuorekkaisiin asuihin. Entä mikä tekee yhdestä koltusta nuorekkaan ja toisesta ei? Värit!

Graafisesti kuvioidussa mekossa oli niin lilan, mustan, vaaleanruskean kuin sammaleenvihreän värejä, joka teki asusta nuorekkaan.

MTV3:n maalaama kuva Jenni Haukiosta ei olisi niin täydellinen kuin se on, ellei kuninkaalliseen komeuteen, tyttömäiseen nuorekkuuteen ja pistämättömään kauneusaistiin voitaisi yhdistää myös perisuomalaista säästäväisyyttä…

Kullanhohtoinen jakkupuku oli nappivalinta äitienpäivänä järjestettyyn juhlatilaisuuteen ja toi esiin 35-vuotiaan Haukion parhaimmat puolet.

… ja suorastaan trendikästä ympäristötietoisuutta:

Haukio näytti ekologista esimerkkiä pukeutumisellaan, sillä puku on Marimekon vanhaa, vuoden 2009 mallistoa.

Toivottavasti suomalaiset ymmärtävät olla vastaisuudessa kiitollisempia kollektiiviselle äidilleen, joka näin uupumatta koordinoi pukeutumistaan. Ja MTV3:n prinsessatoimituksen puolesta kaikki toivovat, ettei Jenni Haukio puolestaan tee mitään radikaalia tyylilleen. Esimerkiksi liho.

Jokapäiväinen piratismimme

Kaasuputki-blogi sai haltuunsa kirjailija, runoilija, lakimies Jarkko Tontin päiväkirjanlehden, joka ajelehti verraten joutilaana Pirate Bayn servereillä. Teksti julkaistaan tässä omalla luvalla sellaisenaan:

28.5.2012

Katselin eilen televisiota. Televisiota! Ilmaiseksi! Tv-maksu menee muiden laskujen mukana ja uusi Yle-vero muuttuu vieläkin näkymättömämmäksi. Ja entäpä mainoskanavat? Tuotteiden hinnoissa maksamme mainoskulut. Walking Dead tuli minulle käytännössä pelkän sähkön hinnalla! Tekijät eivät saa minulta työstään minkäänlaista korvausta.

Tunsin oloni niin piraatiksi, että piti pestä kädet.

Ja radiotakin tuli kuunneltua, kun kävin mökillä. Siihenhän ei ole lupamaksua vuosikausiin edes tarvittu. Jos en maksaisi tv-maksuani – jolla merisäät ja luontoäänet kustannetaan – olisin pelkkä vapaamatkustaja! Paikallisradiosta kuuntelin kasariheviä. Ilmaiseksi sekin! En edes käynyt paikallisessa Agrimarketissa, jonka mainoksella ohjelma ilmeisesti rahoitettiin.

Olen likainen, likainen!

Ajoin landelle autolla, jonka polttoaineesta sentään jouduin pulittamaan pitkän pennin, mutta missä olivat tietullit? Syyllisyys tien ilmaiskäytöstä nakersi omaatuntoani niin kuin Michelinien vulkaanikumi vanhaa asfalttia. Kirottu hyvinvointivaltio on verotuskeinoin katkaissut luonnollisen suhteen hyödykkeen ja sen hinnan välillä.

Olenkin alkanut kannattaa objektivismia. Tilasin Ayn Randia nettikirjakaupasta käypään hintaan. Ellen olisi ateisti, sanoisin, että Luojan kiitos suomalainen sosialistinen kirjastolaitos ei ole huolinut tätä kirjailijaa hyllyihinsä. Kirjasto synnyttää piraatteja. Jos Paavo Arhinmäki olisi laitos, hän olisi kirjasto.

Randistina uskon siihen, että jokainen tekee itse ja vain itselleen. Kaikki ilmaiseksi saatu tai edes sellaiseen mielikuvaan yllyttävä toiminta pitää estää.

Kun kirjoitan kirjan itse, en turru valheelliseen mielikuvaan siitä, että kirjat vain tippuvat taivaasta. Kirjoitan itse, omin käsin tekemälleni paperille, omasta verestä valmistamallani musteella. Yhden kopion teen, mutta vain varmuuskopioksi. Miksi minä helpottaisin piraattien työtä kopioimalla opustani heidän puolestaan? Kopioikoot itse, jos onnistuvat murtautumaan salakätkölleni.

Hiukan vain kaihertaa tämä kirjoittaminen. Opin kirjoitustaidon koulussa, jossa kaikki oli ilmaista. Opin nauttimaan ilmaisesta kouluruoasta, teroittamaan ilmaisella teroittimella ilmaiset lyijykynät, värittämään ilmaiselle paperille luonnostelemani kansallismaisemat ilmaisilla väriliiduilla. Opettaja ei saanut minulta edes omenaa palkakseen. Ei ole mikään suunnaton ihme, että peruskoulusta valmistuu pelkkiä piraatteja.

Nyt minun pitää muistaa kryptata tämä teksti, ettei se pääse nettiin. Sekuntikin huolimattomuutta, niin kaikenlaiset vasemmistonuoret tuuttaavat hengentuotteeni vertaisverkkoihin. Mutta sitä ennen minun ehkä täytyy lopettaa hengittäminen. Käytämme tätä happea aivan häikäilemättömästi maksutta. Jopa sana ”ilmainen” sisältää etymologisen viittauksen hengittämiimme kaasuihin. Tästä eteenpäin en suostu harjoittamaan hengityspirat

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, ilmestyykö päiväkirjaotteista vielä kokonainen esseekokoelma. Ehkä on syytä käydä tekemässä paikalliseen kirjastoon ennakkovaraus.

Some sweet some

Helsingin Sanomain pitkä marssi kohti nuorisoa ja 1990-luvulla muotiin tullutta vuorovaikutteisuutta on kurkottanut aivan uusiin syvyyslukemiin. Kansalaisjournalismiksi hennosti naamioitu kaljamainos tivaa ”nasevia” Facebook-tilapäivityksiä, joiden voimalla siideripissiksiä nauratettaisiin Viikon päivitys -nimisessä talk showssa.

”Näin unta et olin Iron Man mut välil pysty vaihtaa Hulkkiin jos halus, HUH!” – Joonas Wörlin

Koko kuvio haiskahtaa. Sanoma-konserni ei tiettävästi aivan vielä piehtaroi niissä samoissa rahavaikeuksissa kuin muu maa, joten Sol-oluen kanssa solmittu sponsorisopimus ja ilmaiseksi saatu mediamateriaali edustavat pahempaa kuin vain journalistista laiskuutta. Se on kuluttajalle ulkoistettua markkinointia, jossa yhden Meksikon-matkan hinnalla – minkä epäilemättä meksikolainen olutmerkki pistouvaa – saadaan haltuun Sanoman avustajasopimuksen tapaisilla ehdoilla kaikki oikeudet kansalaisten aivoituksiin.

Veera Luoma-aho, joka sijaistaa Anu Silfverbergiä Nyt-liitteen virallisena kolumnistina, kirjaili saman julkaisun häntäpäähän sattumalta teemaa sivuavan tekstin. ”Meidän tehtävämme ei ole olla pörssinoteerattu yhtiö. Tehtävämme on tehdä maailmasta avoimempi ja verkottuneempi”, sanoo Mark Zuckerberg kolumniin lainatussa pätkässä.

Helsingin Sanomat todella rakastaa Facebookia.

Zuckerberg huppareineen edustaa uuden aikakauden – kuinka helposti lanseeraammekaan uusia aikakausia! – yritystoimintaa. Se kaihtaa ironiaa ja kyynisyyttä, jolle Nyt-liitettä tekevät 30–40-vuotiaat ovat altistuneet 1990-luvun lamavuosina.

Luoma-aho pohtii sinänsä oivaltavasti yhteisöpalvelun ja sen rakentaneen nuorisolauman missiota. ”He tahtovat käyttää kykynsä työhön, jolla on merkitys”, hän kirjoittaa parikymppisistä monimiljonääreistä.

Siis sellaisia merkityksiä kuin Viikon päivitys tai esimerkiksi Hesburgerin uusi salaatti.

Kyllä, todellisuus harvoin vastaa markkinointitiimin korulauseita.

”Olin tänään kollegan kanssa taksin takapenkillä, kreattiin ja väsättiin preseä samaa palaveria varten johon oltiin matkalla. Kuski otti asiakseen vilkaista ketkä ne siellä takana istuu ja tiedustella, että ”oottekohan te pojat nyt ihan tosissanne”. En tiedä kertooko tämä enemmän siitä mitä teen, suomalaisista taksikuskeista vai suomesta luovan työn luvattuna maana. Joka tapauksessa olimme hiljaa loppumatkan. Meinasin käydä inttämään et tässä nyt vähän stormataan ja ”et täs vaiheessa kaikki idikset on hyviä”, mut emmä sit jotenkin.” – Olli Sirén

Kaiken pahan lisäksi Nyt-liitteen toimittajat itse ovat siinä määrin arkoja toteuttamaan Zuckerbergin avoimuusissiota, että Helsingin Sanomat on katsonut parhaaksi pestata mystisen päivitysekspertti Kaarle Hurtigin (”1703 Facebook-kaveria”) kuorimaan kerman päältä. Mies tekeekin laatutyötä bongaamalla kuonasta kultahippuja.

Niin kuin tämä:

”Miksi lottoaminen on niin vaikeaa?” – Roosa Rudkiewicz

Voiman Fifi-verkkolehdessäkin toisinaan hirnuva nettipersoona Veera Hidas-Elina yritti Kaasuputken ystävällisellä avustuksella ehdottaa Nyt-liitteen puffijournalisteille sisältöä.

Torjuivat. Päivitys 3.6.: Siellähän se nyt onkin!

Nyt on sinun vuorosi yrittää, lukija.