Eräänä päivänä H:n torin kulmalla, H:n kaupungissa eräs henkilö – ei aivan nuori, muttei järin vanhakaan – pujahti sisään nuoren älymystön suosimaan tavernaan, jonka avarat ikkunat olivat kuin akvaariolasit. Tympeä kapakoitsija tunsi vierailijan, olihan tuo uittanut viiksiään yrityksen alkoholijuomissa jo kymmenen vuoden ajan. Jälleen kerran tilasi tulija saman annoksen, jonka hän oli aina ottanut, ja kohta asiaankuuluvaa maksua köyhempänä, mutta juomahaarikkaa rikkaampana marssi nurkkapöytäänsä, jossa joukko toisia samanlaisia, poikia ja tyttöjä sekä muutamia muita, istui jo odottamassa, kaikki samalla asialla.
He tuijottelivat tuoppejaan ja kuuntelivat, kuinka linja-autot ja raitiovaunut rämistellen ynnä kirskahdellen kiersivät punatiilistä rakennusta, jonka karuissa sisätiloissa aika tuntui pysähtyneen. Niin kuin aina. Vaan lopulta kohensi viimeisin pöytääntulija muodinmukaisia, paksusankaisia silmälasejaan ja viritteli keskustelua:
– Mitäpä olette, kuomaseni, ajatelleet tasavallan presidentin valinnasta?
– Minä, mainitsi heistä oikeanpuoleisin, puolueen jäsen, – annan ääneni Pekka Haavistolle.
– Selvä, entä sinä?
– Pekka Haavisto on ehdokkaani, muisti toinenkin sanoa kätkien Apple-merkkisen matkaviestimensä taskuunsa. – Hänellä voi olla mahdollisuudet toiselle kierrokselle.
Puheenjohtajan roolissa myös alustaja itse tunnusti harkinneensa Pekka Haaviston äänestämistä, vaikka tavallisesti kannattaa aivan toisen puolueen kandidaatteja.
Neljäs, pöytäkunnan vasemmassa kulmassa juomaansa pidellyt roikale, loihe mietteliäänä lausumaan:
– Mä ajattelin äänestää Arhinmäk…
– MIKSI SINÄ VASTUSTAT PEKKA HAAVISTOA? älähtivät toverinsa yhdestä suusta.
Muutamissa asioissa Vihreät ovat hyvin samanlainen puolue kuin Perussuomalaiset. Molemmat ovat kasvattaneet juurensa syvälle Urho Kekkosen yksinvallan ja Neuvostoliiton vastaiseen liikehdintään eikä tavoitteita näiltä osin ole ollut tarvetta päivittää sen koommin. Kannatus on ollut joskus reippaassa kasvussa ja asiain tilaan on totuttu jopa siinä mitassa, että kyseisen linjan on ajateltu olevan Kaitselmuksen erityisessä suosiossa.
Pyhän vapausmission kääntöpuolella on se looginen välttämättömyys, että puolueen soturit kokevat kilpailevat poliittiset toimijat ennen kaikkea vanginvartijoikseen, Pyhän Jumalan kiroamiksi bolševikeiksi. Asenne lienee yleisempi perussuomalaisessa kuin vihreässä maailmankuvassa, mutta outoja reaktioita siitä koituu molemmissa piireissä.
Joskus käy niin, että vihreitä arvoja edustava, vaan Vihreisiin kuulumaton presidenttiehdokas saatetaan demonisoida täydellisesti, koska hän jollakin salatulla kaavalla ”riistää” puolueen omalle ehdokkaalle oikeasti kuuluvat äänet. Diplomaatin tukijoukoissa diplomaattisia pidäkkeitä ei tunneta. Sovinnollisuus hiiteen: vihreässä retoriikassa Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki kuvataan perussuomalaiseksi tappelupukariksi, joka käyttää halpamaista populismia aseenaan pyhimyksellistä Haavistoa vastaan. Netin yhteisöpalvelut täyttyvät mielipuolisilla kuvauksilla Vasemmistoliiton masinoimista neuvostoterroristeista, jotka eivät muuta teekään kuin istuvat YYA-sopimus peräsuolessaan kylvämässä ympärilleen Pekka Haavisto -vastaisia uutislinkkejä.
Viesti on kirkas ja kuuluva: ”Älkää äänestäkö omaa ehdokastanne, niin meidän Pekka pääsee toiselle kierrokselle.”
Strategian toimivuudesta ei ole takeita. Arhinmäki- tai vasemmistovastainen ärhentely saattaa vahvistaa kiihkeimpien Haavisto-jihadistien vaali-intoa, mutta useimpia samettitakki- ja kukkahuivihumanisteja kahden puolueen rajalla moinen sapelinkalistelu ärsyttää. Syntyy myös punasiirtymää, kun rauhantahtoisen diplomaatin tukijat vaihtavat Arhinmäen kannattajiksi tai jättäytyvät tykkänään kotiin aggressiiviseen vastakampajointiin tympääntyneinä.
Vasemmistolle meuhkaaminen on kaiken lisäksi täysin turhaa ajanhaaskuuta Haaviston vaalityön kannalta. Suomalainen ja eurooppalainen politiikka on siirtynyt vahvasti oikealle konservatiivijytkyjen myötä. Perinteisiä sosiaalidemokraatteja ja vasemmistolaisia on lopultakin aika vähän, sieltä ei enää äänestäjiä irtoa. Kasvunvara on oikealla. Sauli Niinistön huippusuosion sulaminen vapauttaa prosentteja poliittisessa keskustassa. Kaupunkilaiselle porvariehdokkaalle on siis enemmän tilaa ja tilausta kuin ympäristötietoiselle viherhipille.
Pekka Haavistolla on kaikki mahdollisuudet menestyä oikeistossa. Hän vaikuttaa maltilliselta ja hyväntahtoiselta isänmaanystävältä. Haavisto on huolellisesti hionut käytöksestään särmiä, jopa fyysisesti: Koijärvi-veteraanin viikset ja nahkahousut ovat saaneet väistyä harmaapäisen saippuaoopperapatriarkan tieltä. Hän uhkuu joka suuntaan kristillistä sovinnollisuutta. Perusvihreään tapaan Pekka Haavisto on äärikiihkoton.
Jumalan siunausta toivottava konservatiivivihreä ei ehkä olekaan ylivoimainen äänestettävä töölöläismummoille ja espoolaisinsinööreille.
Vaalikampanjasivulla korostetaan Haaviston olevan ennen kaikkea isänmaallinen mies. Haastatteluissaan hän on alleviivannut olevansa kuplavolkkareita keräilevä formulaharrastaja. Vain Arttu Wiskari puuttuu.
Vai puuttuuko sittenkään? Haaviston tukiryhmässä messiaanisen ehdokkaan perussuomalaista normaaliutta ylistää väkevästi Suomen tavallisin ihminen ja Wiskarin esikuva, Anssi Kela, väärentämättömällä gospelmuusikon innolla:
Kun Pekka Haavisto matkusti Viitasaarelle tapaamaan Teuvo Hakkaraista, saimme esimerkin siitä millainen presidentti meillä voisi olla. Presidentti, joka uskoo ihmisiin ja on valmis avoimeen keskusteluun myös oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Presidentti, joka pystyy katsomaan tietämättömyyden lävitse ja olemaan takertumatta ajattelemattomasti heitettyihin loukkauksiin. Presidentti, joka ei näe ensimmäisenä sitä mikä meidät erottaa, vaan sen, mikä meitä yhdistää.
Kaunopuheisen blogiryöpsähdyksen alta paljastuu pari mielenkiintoista ajatusta, jotka kertovat enemmän faneista kuin idolista. Se, että Pekka Haavisto ylipäätään puhuu Teuvo Hakkaraiselle, nähdään kautta aikojen suurisydämisimpänä humaaniutena. Piipahdus Keski-Suomessa koetaan suunnattomana sankaritekona, kunpa vain viitasaarelaiset ymmärsivät olla kiitollisia.
Vaikka jokaisessa puolueessa syntyy väkisinkin henkilönpalvontaa oman presidenttiehdokkaan ympärille, Pekka Haaviston saamassa suitsutuksessa alkaa olla jo Steve Jobs -tason jumalointia.
Ehdokkaaseen liitettyjen yliluonnollisten odotusten lisäksi Haaviston kampanjatiimillä ei ole kuin yksi todella vaikea ongelma: Vihreiden vasemmistoleima.
Puolueen kannattajien enemmistö mieltää itsensä pitkälti punavihreiksi, mutta puoluejohdossa tiedetään, että Suomi on porvarillinen maa, jossa hipit eivät juhli. Kuinka ratkaistaan laajan hyväksynnän ongelma ilman, että omat hylkäävät? Parhaimpana konstinaan puolue on yrittänyt tuomita vasemmisto–oikeisto-jaon. Suomeksi se tarkoittaa, että puolueen kellokkaat hyväksyvät vallitsevan talouspolitiikan uusliberalistiset trendit sellaisenaan. Tässäkin suhteessa ratkaisu muistuttaa Perussuomalaisten vastaavaa.
Valitettavasti viesti ei ole tavoittanut muita kuin Vasemmistoliiton jäseniä. Kansalaiset pitävät edelleen vihreitä poliitikkoja rettelöivinä kommunisteina – paitsi vasemmistolaiset, joille puolue on aivan yksiselitteisesti oikeistolainen.
Kuka tietää, ehkä presidentinvaalit auttavat Vihreitä – De Gröna viimeinkin löytämään paikkansa poliittisella kartalla?
