Tekijä: admin

Ruhtinaalle ja isänmaalle

Ruotsiin syntyi helmikuussa kruununperillinen, Estelle Silvia Ewa Mary, Itä-Göötanmaan herttuatar. Iloinen perhetapaus sai kansalaiset jopa svealaisvaltakunnan entisissä itäisissä maakunnissa riemuitsemaan vanhan emämaan mukana. Prinsessakakkua! Skumppaa!

Joitakin suomalaisia juhlinta ärsytti tavattomasti. ”Ei voisi vähempää kiinnostaa, hohhoijaa”, he kommentoivat jokaista prinsessauutista jokaisessa mediassa osoittaen täten olevansa monarkiasta kiinnostuneempia kuin Rita Tainola koskaan.

Monarkian vastustaminen yhdistää natseja ja feministejä, taistolaisia ja piraatteja, maalaisliittolaisia ja demareita. Tunne on täysin vaistonvarainen, eihän kellään ole kokemusta itsevaltiuden ajan sääty-yhteiskunnasta. Se melkein riittääkin. Kuvio on kuin antiikin Roomassa: kaikki nykyiset vallankäytön julmuudet oikeutetaan sillä, että myyttisessä menneisyydessä hallinneet kuninkaat olivat vieläkin pahempia. Niin verenhimoista kansallisbolševikkia ei ole nähtykään, etteikö hän kehtaisi väittää Stalinin vain suojelleen ukrainalaisia maanviljelijöitä Romanoveilta.

Objektiivisesti tarkasteltuna monarkia tarjoaa vallankäyttäjille samanlaiset välineet vallan väärinkäyttöön kuin kaikissa muutkin valtiomuodot.

Ajatellaanpa pahinta yksilöön kohdistettua yhteiskunnallista mielivaltaa, vapauden riistämistä. Rapakon takana Yhdysvaltain kaikkeindemokraattisin tasavaltalainen valtiomuoto ei mitenkään estänyt orjatalouden syntyä. Sen sijaan prinsessa Estellen kotimaa, Ruotsi, kielsi orjuuden jo vuonna 1335. Kommunistien ja libertaarien vihaama tsaari onnistui puolestaan lopettamaan orjuuden Venäjällä pari vuotta ennen kuin Abraham Lincoln pääsi toteuttamaan saman Amerikassa.

Tai, aivan suoraan: onko monarkistinen Ruotsi kansalaisoikeuksiensa puolesta huonompi paikka asua kuin Sierra Leonen tasavalta?

Valtio-oppineen keskiluokan ärtymys perintökuninkuutta kohtaan on luonteeltaan akateemista ja sangen periaatteellista. Syystäkin, onhan varjonyrkkeily kuvitteellista sortajaa vastaan kivempaa kuin oikeiden yhteiskunnallisten ongelmien kampittaminen. Mikään ei hivele lommoutunutta itsetuntoa ihanammin kuin hämmästyttävän menestyksellinen taistelu monarkian leviämisen ehkäisemiseksi – samaan aikaan kuin hyvinvointivaltiota mitä tasavaltalaisimmin tuhotaan ympärillä.

Alemmissa yhteiskuntaluokissa monarkia kaivelee kenties enemmän ja syvemmältä. Ei siksi, että kansakoulupohjalta ponnistavassa työväestössä harjoitettaisiin tavallista laadukkaampaa valta-analyysiä, vaan koska kyseessä on populaarikulttuurista ja etenkin televisiosta tuttu ilmiö. Siis päinvastoin kuin akateemisilla antimonarkisteilla, jotka tunnetusti kieltäytyvät omistamasta mokomaa mölytoosaa.

Viihteessä kuninkaalliset näyttäytyvät jonkinlaisena saippuaoopperana eikä etenkään matalimman koulutustason väestössä vaikuta riittävän välineitä, joilla porvariston ja aristokratian välille voitaisiin luoda distinktioita. Rahvas sekoittaa huolettomasti puurot ja vellit. Kaikki herrojen elkeet ja rikkaiden kotkotukset – filosofiset pohdinnat, porvarilliset käytöstavat ja kosmopoliittinen asenne – koetaan yhdeksi torjuntaa herättäväksi vierausmössöksi. Kansallismieliseen juurevuuteensa tai proletaariseen bon sauvage -identiteettinsä takertuvia kirveskommunisteja ja lähiöperussuomalaisia pelottaa tasa-arvoisesti kaikki yläluokkainen.

Hiukan jalostuneempi kuningasvihan muoto riivaa niitä hyvätuloisia palkansaajia ja ensimmäisen polven yrittäjiä, joilla on asemansa puolesta mahdollisuus itsekin vaurastua ja kohota arvostettuun porvariluokkaan. Kuvitellun uhriasemansa ja vanhemmilta perityn alemmuudentuntonsa siivittämänä heitä risoo kuninkaallisista synneistä pahin, joutilaisuus. Suomalaisen maailmankuva ei kestä ansiotta saatua vaurautta ja hyvinvointia.

Tämä ei tietenkään koske perintöomaisuutta. Omalle jälkikasvulleen haluaa keskiluokkakin jättää kaiken mammonan, minkä on onnistunut toisilta riistämään.

Ja tässä tullaan asian ytimeen: Millä tavalla muodollinen valta-asema poikkeaa käytännön vallasta?

Paraatiesimerkki siitä käsitehämäryydestä, joka vallitsee yksityisen ja feodaalisen omistusoikeuden ja tähän omaisuuteen kohdistuvan vallankäytön ympärillä, voisi olla Belgian Kongo – siirtomaa, jonka valtaamisen kuningas Leopold II yksityisenä, jos kohta erittäin vauraana, yrittäjänä pani alulle käyttämällä bulvaaninaan perustamaansa L’Association internationale du Congo -järjestöä ja häikäilemätöntä amerikkalaista tutkimusretkeilijä Henry Stanleytä.

Kuninkaan rahoilla AIC ja Stanley haalivat vaikutusvaltansa piiriin suunnattomia maa-alueita Kongo-joen yläjuoksulla. Järjestön asema Kongon laillisena haltijana tunnustettiin kansainvälisessä Berliinin konferenssissa vuonna 1884. Erityisesti Yhdysvaltain sana painoi vaa’assa. Vain kaksi vuosikymmentä orjuuden lakkauttaneen sisällissodan jälkeen liittotasavallan huolellisesti lobatut poliitikot antoivat perustaa keskiseen Afrikkaan yhden maailmanhistorian kammottavimmista orjatalouksista, Kongon vapaavaltion.

On huomattava, että Leopold II ei hallinnut siirtomaataan kuninkaana, vaan itsevaltaisena kapitalistisena toimitusjohtajana. Juuri sellaisena patruunana, jollaisista tämän päivän konservatiivit sekä vasemmalla että oikealla haaveilevat.

Suomen kuningas

Maassa, jossa kaikki toiminta lopulta perustuu markkinatalouteen, maksajaa kuunnellaan herkällä korvalla. Suomalaisen Sanoma Osakeyhtiön tapainen yhtiö käyttää usealla tasolla vaikutusvaltaa, joka ylittää kevyesti liki minkä tahansa kuningashuoneen vallan.

Tämän kulttuurisen ja taloudellisen vaikutusvallan on alusta asti omistanut pitkälti yksi ainoa perhe. Silti emme kutsu mainittua viestintäkonsernia monarkiaksi.

Useimmat kansalaiset sekä monet demokratian ja vapauden filosofit näkevät omistuksen ja vallan keskittymisessä yhdelle yhtiölle, saati perheelle, vakavan ongelman, mutta eivät sentään rakenteellista vääryyttä. Erilaisten näkyvien ja näkymättömien oikeuksien kasautuminen jollekin porvarissuvulle on vain valistuneen vapautemme sivutuote. Ja eiväthän Erkotkaan mahda mitään raha- ja valtaperinnölleen, eiväthän?

(Mikä poru siitä nousisi, jos mediaimperiumin omistajaperheen sukunimi olisi Bernadotte!)

Sanoman suurimmalla omistajalla, Aatos Erkolla, ei ole lapsia, mutta hänen edesmenneellä sisarellaan oli kaksikin. Esikoinen, vapaaherra Robin Langenskiöld (s. 1946) peri isältään, Lars Langenskiöldiltä, paikan aateliskalenterissa. Äidiltään Patricia Seppälältä, os. Erkko, hän sai osakesalkun, joka tuotti pelkästään osinkoina 7 364 023 euron tulot. Salkun arvoksi arvioidaan reilu neljännesmiljardi euroa.

Kun monarkkeja moititaan siitä, että he ”loisivat verorahoilla”, unohdetaan pari asiaa. Samalla tavalla kansan kukkarolla on keulakuvapresidenttikin. Ja aivan erityisesti perintörikkaat, jotka eivät ole vaurautensa eteen tehneet mitään muuta kuin suvainneet jäädä syntyessään henkiin.

Porvariston äveriäin murto-osa on maamme hyysätyin väkijoukko. Yksin Robin Langenskiöldin tulonmuodostusta Suomen kansa tukee usealla miljoonalla vuosittain. Ensinnäkin alamaiset suovat vapaaherralle edellä mainituista osingoista 30 % puhtaana käteen; pääomavero kannetaan pörssiyhtiön osinkotuloista 70 prosentin mukaan. Jäljellejäävästä summasta pidätetään ensimmäisten 50 000 euron osalta 30 %, lopuista 32 % veroa. Efektiivinen veroprosentti on pyöristettynä 23.

Rahasta ei mene senttiäkään kuntapalveluiden tuottamiseen Langenskiöldin kotikaupungissa Helsingissä.

Sama summa puhtaana ansiotulona olisi saanut Verohallinnon laskurin perusteella prosentikseen 47,5 %, mikäli oletamme Robin Langenskiöldin olevan evankelis-luterilaisen kirkon kuuliainen jäsen ja maksavan kunnallisveronsa asuinkaupunkiinsa.

Työväenliikkeessä on toki aika ajoin esiintynyt pienehköä halua tasata perinnöllisiä luokkaeroja esimerkiksi varallisuus-, perintö- ja lahjaverojen avulla, mutta SDP:nkin vahtivuorolla Suomeen on luotu veroista vapautettua yhteiskuntaluokkaa. Varallisuusvero katosi ensin, sen jälkeen sukufirmoilta yritettiin poistaa perintövero. Jälkimmäinen tavoite on yhä käynnissä.

Vaatimattomana eleenä luokka-aseman periytymisen loiventamiseksi Jyrki Kataisen tulenpunainen bolševikkihallitus lisäsi perintö- ja lahjaveroihin uuden progressioasteen. Tosin lainsäätäjän tai paremminkin äänestäjän käsityskyvystä kertoo paljon se, että täysi 16 %:n vero napsaistaan jo 200 000 euron perinnöistä. Käytännössä siis tavoitteena on ollut ottaa täysi hyöty suurten ikäluokkien kokoamasta omaisuusmassasta, onhan jokaisella keski-ikää lähestyvällä kansalaisella odotettavissa vähintään tuonsuuruinen perintö. Pelkästään sataneliöinen omakotitalo Etelä-Suomessa riittää sysäämään kuolinpesän ylimpään veroluokkaan.

Kevyellä 23 prosentin verotuksellaan diplomiekonomi Langenskiöld on tietyssä mielessä säästänyt 1 845 065 euroa siitä hyvästä, että sen sijaan, että olisi työskennellyt miljooniensa eteen, hän sattui syntymään rikkaan äidin pojaksi.

Mikäli kadunmieheltä kysyttäisiin, häntä luultavasti ärsyttäisi Langenskiöldissä enemmän tämän ruotsinkielinen nimi ja siihen liittyvä aatelisarvo kuin konsanaan miljoonaomaisuus. Vaikka vapaaherraisältään Langenskiöld ei ole saanut perinnökseen edes ensiyön oikeutta.

Todellista vaurautta ei voi verottaa

Robin Langenskiöldin oma esikoispoika ja vapaaherrallisen tittelin perijä, Christoffer, pyörittää perintöä odotellessaan nippua omia yrityksiä. Eikä tässä ole mitään pahaa; hän työllistää liudan kansalaisia. Pääomia toiminnan tueksi on epäilemättä jo kertynyt pienemmistä perintöosuuksista ja lahjoista, mutta tärkein ominaisuus piilee kirjanpidon ulkopuolella. Tietä yrittäjyyteen kauniisti pohjustaa se käytännön tosiseikka, että Erkkojen perijän luottokelpoisuus on ilman muuta tahraton. Pankkiiri, joka ei luotottaisi Sanoma Oy:n pääperijää, olisi pian entinen pankkiiri.

Langenskiöldien toiminnassa ei loukata kenenkään oikeuksia. Selvästikään ihmiset eivät mellakoi kaduilla perintöjä vastaan. Yleisesti ajatellaan, että onneksi Erkkojen jättiläismäinen omaisuus sattui osumaan näinkin hyviin käsiin. Ettei kukaan huithapeli törsännyt suvun vaurautta uhkapeleihin tai päihteisiin.

Kuinka kävisi, jos Patricia Seppälän kuolinpesä olisi jaettu proletaareille? Mitä vuonna 1994 ansiosidonnaiselta peruspäivärahoille pudonnut vuosaarelaishitsari tekisi, jos hänelle ojennettaisiin yllättäen 260 miljoonan euron arvosta osakkeita? Jo Piia-Noora Kauppi aikanaan sen osoitti, että on kansantaloudenkin kannalta parempi antaa paljon rahaa rikkaalle kuin köyhälle. Vain se, joka on rikkauteen syntynyt, osaa suhtautua rikkauteen normaalina olotilana.

Vauraus synnyttää säädyn, josta ei hevillä pois pudota. Mahdollisuus peritä valtavia omaisuusmassoja verraten pienellä – omaisuuden tuottoa pienemmällä – verolla saa aikaan sen, että maahan muodostuu pysyvä yläluokka, jolla on luovuttamattomat valtaoikeudet. Edes perustuslakivaliokunta ei voi vaikuttaa asiaan.

Aateluus velvoittaa, sanotaan, mutta vielä enemmän rikkaus. Vanhan rahan sukuperintöön kuuluu aina myös aineettomia osa-alueita. Kuten se, että lapset eivät juurikaan voi itse valita ammattejaan tai että jokainen suorittaa akateemisen loppututkinnon. Miespuoliset miljonäärit ovat lähes aina myös suorittaneet reserviupseerikoulun varusmiespalveluksensa aikana. Rikkaiden lapsista tulee yhtä takuuvarmasti johtajia kuin köyhien lapsista johdettavia.

Toki vuosittain muutama miljoonaperijä saa erioikeuden ryhtyä tutkijafilosofiksi tai boheemiksi taiteilijaksi – molemmat ammatteja, joissa muhkeista osingoista ei todellakaan ole harmia. Kun pelko toimeentulon menettämisestä ei ole toiminnan esteenä, on helppo olla tuottelias myös näillä aloilla.

Mahdollisuus ja velvollisuus ylempään koulutukseen sekä saavutuksiin noin yleensä parantaa luonnollisesti entisestään taloudellisesti riippumattoman yläluokan yhteiskunnallisia asemia. Vaikka kyseessä ei ole mitenkään yksiselitteisesti nollasummapeli, jokainen syntymärikas myös jossain määrin estää uusien jäsenten pääsyn eliittikerhoon.

Luokkajako on kaiken aikaa ollut pysyvää.

Ruhtinaalle ja isänmaalle

(Langenskiöldien tunnuslause)

Ei, kukaan ei halua syyttää Langenskiöldin sukua yhtään mistään. Tai vahingoittaa millään tavalla Sanoma Oy:tä. Päinvastoin – työkeikkoja otetaan vastaan (yhteystiedot saa päätoimittajalta).

Ruotsin, Suomen ja Venäjän valtakuntia ansiokkaasti palvelleet Lankiset ovat olemassaolollaan tehneet tästä pohjoisesta maailmankolkasta aivan ilmeisesti paremman paikan elää meille kaikille. Vapaaherra Robin Langenskiöldin isoisä oli kirurgi, hänen isoisänsä johti Ruotsin valtionpankkia ja suku pursuaa monenlaista valtioneuvosta, kenraalia, senaattoria ja muuta ylintä virkamiehistöä. Suomen kansa on paljosta velkaa eteville lapsilleen.

Tässä kysymys on monarkiasta.

Suomen tasavalta on presidentinvirka poislukien perustuslaillinen monarkia. Säädyt, siis vallan periytyminen rahan ja luokka-aseman mukana, on hyväksytty jokseenkin kivuttomasti. Suomessa on jopa olemassa vahvat jäänteet kuningasvallan aikaisesta virka-aatelista kaikkine neuvoksineen. Maassa on Ritarihuone, korkeasti oppineita heraldikkoja ja sukututkijoita sekä Matti Klinge.

Äskettäisissä presidentinvaaleissa otettiin käyttöön ensimmäistä kertaa uusi perustuslaki, jossa valtionpäämiehen asemaa oli entisestäänkin heikennetty.

Tasavallan presidentillä on edelleen hallussaan muutamia valtaoikeuksia, tärkeimpänä nimitysoikeus. Presidentti voi nimittää vastoin eduskunnan pankkivaltuuston esittelyä vaikka hevosensa Suomen Pankin pääjohtajaksi, mikäli humma sattuu täyttämään melko ylimalkaiset, jos kohta hiljattain täsmennetyt kelpoisuusvaatimukset.

Mutta on olemassa laaja konsensus siitä, että näitä oikeuksia tulisi edelleen karsia. Ulkopolitiikan johtaminen, puolustusvoimain ylipäällikkyys sekä loputkin ylimpien virkamiesten nimitysoikeuksista pitäisi jossain vaiheessa siirtää valtioneuvostolle tai eduskunnalle – ja jättää presidentille ehkä vain muodollinen asema näissä kysymyksissä, jos sitäkään.

Laajoja valtaoikeuksia säästellen käyttänyt presidentti Mauno Koivisto harmitteli itse kesken vaaliväännön, ettei suora kansanvaali korkeine äänestysprosentteineen enää ole varsinaisesti suhteessa siihen, mistä vaaleissa äänestetään. Sauli Niinistö valittiin kaikkien aikojen suurimmalla äänimäärällä johtamaan kauppavaltuuskuntia ja myöntämään kunniamerkkejä.

Iskevä keino ratkaista jatkuva vallanjako-ongelma on rohkein mielin lakkauttaa presidentin tehtävä tykkänään ja perustaa Suomeen monarkia. Ajatus ei ole niin etäinen kuin kuvitella saattaa, sillä asiaa on tietyssä mielessä jopa pohdittu. Valtionpään asema etenkin ulkopolitiikassa on nimittäin ongelmallinen kaikissa EU-jäsenmaissa.

Ruotsin kuningaskunnan tapaan valtion muodollinen päämies olisi perintöruhtinas, jonka rooli varsinaisissa johtotehtävissä olisi rajattu täysin seremonialliseksi. Monet presidentille nyt kuuluvat tehtävät ja oikeudet voisi siirtää luottamushenkilöille, jotka eivät muuten oikein keksi palkkiotaan vastaavaa tekemistä.

Parhaimpana esimerkkinä eduskunnan puhemies, jolle on Paavo Lipposen ajoista asti yritetty luoda edes jonkintasoista arvovaltaa jopa panssaroidulla virka-autolla. Tässä olisi opin haun paikka Ruotsista: kun länsinaapurin valtiosääntöä uudistettiin 1970-luvulla, liuta kuninkaallisia tehtäviä – muiden muassa hallituksen muodostamisen johtaminen – siirrettiin puhemiehelle.

Monarkki

Kuten edellä on useaan otteeseen sanottu, muodollisen valta-aseman periytyminen ei poikkea millään tavalla jo nyt olemassa olevasta käytännöstä, jossa todellinen valta omaisuuden, perhesiteiden ja yläluokkaisen asenteen muodossa joka tapauksessa on perinnöllistä.

Voidakseen vastustaa perinnöllistä kuninkuutta pitäisi vastustaa myös perinnöllistä rikkautta. Jos toinen kelpaa, miksei toinenkin?

Itse asiassa kuningaskuntana Suomi olisi hiukan nykyistä toimivampi valtio, koska valtioelinten suhteet olisivat viimeinkin selvät. Nihkeily valtionpäämiehen, pääministerin ja eduskunnan ulkopoliittisista rooleista jäisi pois.

Valtiolliset seremoniat, kuten itsenäisyyspäivän vastaanotto, saisivat astetta ylevämmän luonteen kruunupäineen. Monarkin vienninedistämismatkat olisivat huomattavasti näyttävämpiä kuin presidentin. Kuningas – tai kuningatar – kun on syntymästään asti tehtäväänsä koulutettu yksilö, jolle julkisuus ja siinä oleminen ovat luonnollinen olotila.

Suomen talous kääntyisi välittömään nousuun, kun kaikki sadattuhannet Guggenheim-risteilyturistit tulvisivat Helsinkiin ihailemaan Kuninkaanlinnan vahdinvaihtoa tai räpsimään valokuvia seksikkäistä kruununperillisistä.

Lisäksi kuningas voisi elvyttää Ritarihuoneen ja aloittaa brittiläiseen tyyliin ansioituneiden kansalaisten palkitsemisen ritarinarvoilla. Juorulehdet saisivat palstoilleen muitakin kuin Suurimpia pudottajia ja Miss isoäiti -finalisteja. Suhdejuorut maamme vanhasta ja nousukasaatelista täyttäisivät kokonaisia viikonvaihdejulkaisuja.

Kuninkaan syntymäpäivä olisi kansallinen vapaapäivä.

Ja kansanvallasta ei tingittäisi lainkaan – eihän poliittisten ryhmien tavoittelema vallaton keulakuvapresidentti nytkään millään muotoa edistäisi kansanvaltaisuutta, vaan pikemminkin sumuttaisi herkkäuskoisia äänestäjiä kuvittelemaan, että he elävät demokratiassa.

Onhan kyseessä maa, jossa pääministeri on valittu pahimmillaan pikapäätöksellä Suomen Keskustan puoluehallituksessa.

Enää jäljelle jää kysymys kuninkaan valinnasta. Aivan kuka tahansa tangomarkkinavoittaja kun tähän ei käy. Kuninkaan tulee olla kuninkaan jälkeläinen tai ainakin sellaiseksi adoptoitu – tai Jumalan valitsema, kuten voittamaton sotasankari tai harvinaisen häikäilemätön valehtelija.

Tässä Ruotsi, Suomen entinen emämaa ja ikuisesti intiimein kumppani, voisi mielihyvin tulla avuksemme.

Kruununprinsessa Victorian alaisuudessa voisivat kaksi pohjoismaata muodostaa personaaliunionin, mutta ottaen huomioon Suomen sotahullun historian on epätodennäköistä, että kukaan suostuisi tällaiseen järjestelyyn. Valitettavasti itsenäisyydestä on pidettävä kiinni vaikka kuinka nimellisesti, koska veteraanit.

Vickanin sijaan kääntyköön katse siis pikkuveljeen. Prinssi Carl Philip on osoittautunut tunnolliseksi mieheksi, joka ottaa edustustehtävänsä vakavasti – päinvastoin kuin New Yorkissa liihotteleva bileprinsessa Madeleine. Suomen valtio voisi kutsua nuorukaisen hallitsijakseen aivan niin kuin Ruotsi hänen maineikkaan esi-isänsä, Ranskan marsalkka Jean Bernadotten.

Suomen kuningas Carl Philip, miten olisi?

Maineenhallinta by perkele

”Jos Matti Nykänen olisi lautta”, kuten Image aikanaan virnuili uutiskoosteessaan Suomenlinna II -lautan käyttöönottovaikeuksista. Lause jäi elämään nasevana kuvauksena siitä, miten yhteen pisteeseen voi kasautua jokainen mahdollinen ja muutama mahdotonkin ongelma.

Oireellista on, että Matti Nykänen vaikuttaa äskettäisestä linnatuomiostaan huolimatta melko tasaiselta ja hyvinvoivalta verrattuna Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliittoon sekä sen henkilöstöhallintoon.

Ei, kukaan ei tiedä, mitä helvettiä AKT:ssä on tapahtunut. ”Juoksupojan juoksupojat” toimittavat käskyjä ja iskelmälaulaja Vicky Rostin kerrotaan sanoneen jotakin joskus. Omituisimmat kuviteltavissa olevat asiantuntijat kommentoivat asiaa lööppien pohjalta: Hjallis Harkimo on huolissaan ammattiyhdistysliikkeestä ja Elinkeinoelämän keskusliiton lakiasiainjohtaja näpäyttää liittoa mitä hurskaimmin. Entinen AKT:n lakkokenraali, sittemmin nuorsuomalainen libertaaridemari Risto Kuisma antaa hänkin haastattelun – Suomen Keskustan puoluelehdelle.

Taustalla on parin vuoden ajan kypsynyt tilanne, joka huipentui 2. maaliskuuta 2012. Itsevaltaisista otteistaan tunnettu ja työpaikkakiusaajaksi väitetty liiton puheenjohtaja Timo Räty erotutti syytöksiä esittäneen viestintäpäällikkö Hilkka Ahteen kesken kiusaamisväitteitä koskevan poliisitutkinnan.

Potkujen varsinaiset perusteet ovat julkisuudelta salatut. ”Luottamuspulaa” on hoettu kuin ihmeitätekevää mantraa. Ikään kuin jollekulle Ahteen ja Rädyn katkenneet puhevälit olisivat uutinen. Tätä perustetta pidetään yleisesti riittämättömänä.

Perinteiseen suomalaistapaan ns. viinakorttikin on jo pelattu. Kaksi AKT:n hallituksen jäsentä väittää nähneensä Ahteen kerran juovuksissa. Valitettavasti saman järjestön liittosihteeri kiistää väitteen, joten kyseessä on ratkaisematon tilanne.

Luonnollisesti AKT:n nimissä luottamuspulasta ahkerasti tiedottanut varapuheenjohtaja Veijo Ruonala itse onnistui jäämään kiinni humalaisesta pahoinpitely-yrityksestä – joka kohdistui Hilkka Ahdetta puolustelleeseen AKT-aktiiviin hiukan ennen potkujen antamista. (Sittemmin Ruonala on pahoittanut mielensä saamastaan palautteesta siinä määrin, että on uhannut jättää pyrkimättä jatkokaudelle luottamustoimessaan. Mikä uhma!)

Ja niin edelleen.

Laaja konsensus sekä puoltajien että vastustajien riveissä vallitsee siitä, että Hilkka Ahde erotettiin, koska hänen toimintansa julkisuudessa vahingoitti järjestön ulkoista kuvaa. ”Toiminta” siis ollen hänen esiintuomansa väite työpaikkakiusaamisesta.

Jätetään syrjään irtisanominen ja pohditaan sen seurauksia. AKT:n johtoporras, Rädylle uskollinen hallituskatras ja muutamat ympärillä hääränneet poliitikot kieltäytyvät suorastaan almamedialaisesti reagoimasta julkisuuden paineeseen. Sen sijaan he narahtavat lahjonnasta ja uhkailusta sekä saavat mainetta vainoharhaisina foliohattuina.

Kaiken huipuksi AKT:n jokseenkin pidäkkeetön rahankäyttö viittaa siihen, että liitolla olisi ollut varaa siirtää Ahde palkalliselle virkavapaalle poliisitutkinnan ajaksi – tai aivan suoraan yrittää sovitella rahalla kiusaamissyytöksiä – sen sijaan, että työntekijä yritetään savustaa ulos työsuhdeasunnostaan tai että toimiston avaimet takavarikoidaan kesken läksiäiskahvien.

Kun nyt tarkastelemme tätä tavoiteltua ja strategian mukaista AKT:n mainetta, voimme vain kauhistuneena ajatella:

Miten kauhealta se näyttäisikään ilman potkuja?

Sosiaalinen media

Renessanssista lähtien eurooppalaista yhteiskuntaa ovat rakentaneet yksityinen yritteliäisyys ja sen pönkittämä tarve itsemääräämisoikeuteen. Kun talous liberalisoitiin, ihmisen vapauttaminen oli jo oven takana. Feodalismin kahleet katkottiin ja Amerikan sekä Ranskan vallankumouksissa muotoiltiin moderni järjestys, jossa vapaa markkinatalous ja länsimainen demokratia kulkevat käsi kädessä. Molemmat ovat itseohjautuvia järjestelmiä, joissa erilaisten yksilöiden ja kansanryhmien muodostamat vastinparit haastavat toisensa kauniissa, vankan dialektisessa prosessissa. Markkinoilla ovat yritykset ja kuluttajat, demokratiassa puolueet ja äänestäjät. Kaikkia yhdistää halu toteuttaa itseään vapaasti.

Valtio- ja kauppatieteissä oletetaan, että tämä vuorovaikutus toteutuu yksinkertaisesti molemminpuolisen itsekkyyden kautta: kuluttaja haluaa nautintoa, kauppias haluaa voittoa ja kumpikin saa haluamansa vapailla markkinoilla. Tätä on liberalismi. Yhdistettynä talouden puitteita säätelevään virheettömään demokratiaan tuloksena on moraalisesti tahraton länsimainen oikeusvaltio.

Yhteiskunnassamme puolueet sen enempää kuin yrityksetkään eivät voi pakottaa kansalaisia tyytymään epämukavuuksiin. Nämä reagoivat lompakoillaan tahi äänestyslipuillaan. He tyrmäävät kehnot tarjoukset ja tukevat hyviä. Valintojensa perusteena kuluttaja-äänestäjät käyttävät utilitaristista järkeään: he arvioivat hinta-laatu-suhdetta tai puntaroivat vaaliohjelmaa ja molemmissa tapauksissa suhteuttavat päätöksen omaan elämäntilanteeseensa.

Näin markkinoiden näkymätön käsi jauhaa hyvinvointia ja maailmanhengen tahdonilmaus toteutuu kansanvallassa. Smith ja Hegel myhäilevät synteesin eleganssille sfääriensä kirkkaudessa.

Kommunismin hapattamat 1900-luvun frankfurtilaisfilosofit ovat kuitenkin varauksellisia. Rationaalisen kuluttaja-äänestäjän ideaa ei yksikään ajattelija toki tohdi epäillä, mutta päätöksentekoon vaaditaan myös informaatiota. Tässä tapauksessa se on puutteellista – viestinnän häiriöiden takia vaurioitunutta. Jokainen tietoteoreetikko ymmärtää, että virheellinen viestintä aiheuttaa virheelliset premissit, joista seuraa kumuloituvasti virheellinen deduktio.

Informaatiohäiriöistä suurin ja tärkein on tietenkin valtiollinen sensuuri. Toinen on tiedon monopolisointi ja yleensäkin perinteisen joukkoviestinnän yksisuuntaisuus. Näiden lisäksi on olemassa kaikissa suurissa byrokratioissa sekä yksityisellä että julkisella puolella esiintyvä rikkinäisen puhelimen ongelma.

Vajavaisen tiedon vuoksi oikeusvaltio on yhtäkkiä epäoikeusvaltio sortaessaan alimpien luokkien kansalaisia tai tykkänään oikeudettomia ihmisiä, joiden pääsyä tietoon tahattomasti tai suorastaan tarkoituksella rajoitetaan ja jotka toisaalta eivät pääse itse tuottamaan tietosisältöjä.

Niinpä ei tarvitse olla Pekka Himanenkaan oivaltaakseen, että arabikevät ynnä Occupy Wall Street ovat muuttaneet kaiken.

Twitter, Facebook ja nettikeskustelut ovat paikanneet talouden ja politiikan tärkeimmän ongelman: informaatioaukot. Sosiaalinen media tekee sen, mihin Kansanradio ei kyennyt – se tavoittaa kaikki täydellisessä, sensuroimattomassa vertaisverkossa. Se syöttää informaatiota joka taholle. Liberalistiset vallankumousliikkeet saadaan viimeinkin päätökseensä, kun talouskriisejä ja kansan tahtoa vastustavia poliittisia päätöksiä aiheuttanut viestinnän kitka – etenkin alhaalta ylöspäin suuntautuvassa kommunikaatiossa – on poistettu Facebook-vaseliinilla.

2010-luvulla kansalaisyhteiskunnan kolme perustoimijaa ovat hedelmällisessä yhteistyössä. Yritykset tuottavat, poliitikot lupaavat ja kansalaiset osallistuvat.

* * *

Vuonna 2011 – kansannousujen ja jytkyn keskellä – suomalainen pikaruokafranchise Hesburger lanseerasi nettikampanjan, jossa kansalaiset saivat itse suunnitella ja äänestää mieluisinta hampurilaiskomboa.

Syntyi demokratian, vapaan markkinatalouden ja sosiaalisen median yhteenliittymä, joka osoitti vastaansanomattomasti, miten niin sanottu Twitter-demokratia toteutuu Suomessa.

Vastedes muistettakoon, että aina, kun joku pitää innoittuneen puheenvuoron uuden median ja kansalaisvaikuttamisen ällistyttävästä muutoksesta ja siitä, kuinka se sysää kaiken tieltään, puhutaan yhden megakalorin hampurilaisesta, jossa on ”muhkea megasämpylä, 2 kotimaista naudanjauhelihapihviä, kurkkumajoneesia, BBQ-kastiketta, ketsuppia, salaattia, cheddarjuustoa, sipulikuutioita, pekonia ja sipulirenkaita” ja jonka nimi on Megamättö.

Ai, niin, ja siis Suomen Julian Assange on Juho Kuismin. Onnea myös hänet kouluttaneelle Riihimäen ammattioppilaitokselle.

Työväen presidentti

Kansallinen Kokoomus on pyrkinyt profiloitumaan työväenpuolueena, vaikkakin aivan ymmärrettävistä syistä vältellyt sanoja ”kansallinen” ja ”työväenpuolue” samassa otsikossa. Mainospuheelle on kuitenkin katetta: kykypuolue on osoittautunut eteväksi työllistäjäksi.

Viimeksi Kokoomus työllisti freelancetoimittaja Petri Sarvamaan, jonka Suomen kansa muistaa parhaiten luokkatietoisesta katu-uskottavuudestaan kontulalaisilla nakkikioskeilla.

Eikä puolueen tarvinnut kävellä kuin kansan tahdon ja vaalilain yli.

Nyt, kun Sauli Niinistö valitaan sunnuntaina 5.2.2012 Suomen tasavallan presidentiksi, Kokoomus on työllistänyt toisenkin henkilön. Samalla se etevästi näyttää esimerkkiä työurien pidentämisestä. 64-vuotias Niinistö jatkaa työelämässä vähintään seitsemänkymppiseksi.

Tosin puolue on myös tehnyt alkeellisen virhearvion. Se hassasi kuusivuotisen kansallisen pettymyksen.

Kun presidentinvaalien 2012 nollas kierros pidettiin maaliskuussa 2007, Sauli Niinistö  sai Tarja Halosta (ja ennakoivasti myös Pekka Haavistoa) vastustavia ääniä 60 498 kappaletta. Tämän olisi pitänyt herättää ”kauppakamarinulikat”, käyttääksemme Aarno Laitisen termiä, kalkyloimaan tulevia juonenkäänteitä. Luulisi näet ainakin matematiikan olevan leikkauslistapuolueelle tuttua.

Kokoomus, miksi ette asettaneet emerituspuheenjohtaajanne ehdolle vuoden 2011 eduskuntavaaleissa? Vaikka pakolla.

Perintöprinssi Alexander Stubb sai vain surkeat 41 766 ääntä, mikä johti osaltaan pääministeripuolueen vaalitappioon ja Kataisen sosialistihallitukseen. Porvaririntama joutui ottamaan jopa Vasemmistoliiton mukaan pilaamaan hyvää приватизация-henkeä.

Stubb luonnollisestikin jopa halusi eduskuntaan, mutta Niinistö olisi voinut – Risto E. J. Penttilän tavoin – olla ottamatta vastaan edustajanpaikkaansa. Hän olisi imaissut uusmaalaisten homofobien ja eurokriittisten työläisnationalistien äänet Timo Soinin nenän edestä ennen kuin olisi ilmoittanut jättäytyvänsä tekemään mitä ikinä sitten olikaan ajatellut duunailla.

Jospa oletamme, että Sauli Niinistö olisi saanut vuonna 2011 vaikkapa 90 % neljä vuotta aiemmin keräämistään äänistä ja vähentänyt Alexander Stubbin sekä Jyrki Kataisen äänimäärää neljänneksellä.  Se olisi tarkoittanut kaikkiaan 38 tuhannen äänen lisäystä Uudenmaan kokoomuspottiin.

Vuoden 2011 vaaleissa viimeinen läpimenijä sai d’Hondtin laskutavan mukaiseksi vertausluvukseen 13 106,000. Sattumalta kyseessä oli juuri Kokoomusta edustava Sanna Lauslahti. Kaikkiaan puolue sai Uudeltamaalta 11 parlamentaarikkoa.

Mikäli Sauli Niinistö olisi jämäköittänyt kokoomuslistaa ja muiden kärkiehdokkaiden äänimäärät olisivat kehittyneet aiemmin kaavaillusti, puolue olisi saanut eduskuntaan Uudeltamaalta 13 edustajaa. Ultrakonservatiivinen Elina Lepomäki olisi tiputtanut jokseenkin sosiaalidemokraattisen perussuomalaisedustaja Arja Juvosen. Jytky olisi supistunut yhdellä, mutta Homma sentään olisi ollut nousussa.

Jättämällä mandaattinsa minkä tahansa tekosyyn varjolla käyttämättä Niinistö olisi avannut eduskunnan portit myös Marika Niemelle, josta kukaan ei tiedä mitään muuta kuin oppiarvon (KTM), äitiyden ja jonkinlaisen periaatteellisen espoolaisuuden. Puolue olisi saanut hänestä tottelevaisen soturin.

Sauli Niinistön sädekehää teko ei olisi murtanut. Kun Niinistö hävisi presidentinvaalit 2006 kohtuullisen täpärästi, hän muuttui yhden miehen talvisodaksi.

Hän oli vaalien ”todellinen voittaja”. Kuten Suomi, hän kohtasi ylivoimaisen punakoneen ja toisen kierroksen Taipaleenjoen torjuntataistelut – jääkiekkotermein ilmaistuna – ilman rökäletappiota. Hän yhdisti koko kansakunnan vastustamaan enemmistön valitsemaa presidenttiä, Tarja Halosta.

Halonen, kuten tunnettua, on nainen ja vasemmistolainen. Molemmat ovat ominaisuuksia, joita tietyissä piireissä pidetään maanpetturuutena.

Vaikka Niinistö itse on ollut toisinaan tylsyyteenkin asti korrekti todellisia ja kuviteltuja vastustajiaan kohtaan, hänen faninsa ovat toista maata. Sydäntäsärkevään katkeruuteensa hirttäytyneet saukonservatiivit ovat viimeiset kuusi vuotta täyttäneet sosiaalista ja perinteistä mediaa millä tahansa sisällöllä, joka solvaa istuvaa presidenttiä. Myös muuten niin kokoomuskriittinen kiihkonationalistinen äärioikeisto on alusta asti pyrkinyt kaikin voimin uskomaan jokaista juorua, joka millä hyvänsä logiikalla todistaa Halosen olleen DDR:n agentti ja ehkä jotain kautta myös temppeliherrain ja illuminaattien jäsen.

Monivuotinen antikampanjointi lienee tuontitavaraa Yhdysvalloista, jossa Barack Obaman syntymätodistusta jahdataan yhä, vaikka paperi itsessään on näytetty lukemattomia kertoja kaikille halukkaille. Koska vasemmistolainen presidentti on vääryyttä. Ja kun oikein silmiin katsotaan, oikeistolaisinkin alkaa pian näyttää vähän vasemmistolaiselta.

Pohjoiskorealaisen kansansuosionsa turvin Sauli Niinistö on saavuttanut aseman, jossa hänen jokaista murahdustaan seuraa sarja kopsahduksia. Äänet kaikuvat onnesta pökertyneiden fanien kalloista, kun ne kolahtavat vasten lattiaa. Hän ei pysty eikä suostu häviämään vaaleja ketään vastaan. Onneksi hänen ei tarvitsekaan. Kun tukijoukoissa on kauppaneuvos Paukusta alkaen koko suomalaisen liike-elämän kerma, joukko miljonääriurheilijoita sekä Sipe Santapukki, tappio ei ole vaihtoehto.

Edes itsenäisen Suomen historian hölmöin vaalikampanja ei haittaa. Kun sekä äitiyspakkaus että astiankuivauskaappi ilmoitetaan Sauli Niinistön tukijoiksi, kuka voisi vastustaa? Miksi sinä vihaat astiankuivauskaappia?

Kansa kyllä äänestää. Onhan se heterokin.

Mitäs kuoli, oma vika

Oulussa menehtyi tiettävästi somalialaistaustainen mies pudottuaan kuudennen kerroksen ikkunasta. Poliisi tutkii asiaa toistaiseksi ilman ääneenlausuttuja epäilyksiä suuntaan tai toiseen. Jutussa on joka tapauksessa vahva peruste epäillä rikosta. Kuolleen nuorukaisen asuntoon oli poliisin mukaan ollut pyrkimässä kolme ihmistä, joita luonnehditaan ilman etnisiä lisämääritteitä ”suomalaisiksi”. Tässä kaikki julkisuuteen tihkuneet tiedot.

Kuten eräästä tamperelaispizzeriasta muistamme, uutisoinnin niukkuus ei ole mikään este Suomen johtavalle rasistifoorumille. Johtopäätökset tehdään täysin siltä pohjalta, että ”hyvä kun kuoli” ja ”varmasti oli oma vika”.

Mainitussa Tampereen pizzeriapalossa syylliseksi osoittautui lopulta vakuutuspetosta suunnitellut yrittäjä, joka sattumoisin ei ollut Väinön kansaa ja Kalevan heimoa. Homma-keskustelussa oli siis arvattu oikein – Päivi Lipposen erehtyessä omassa veikkauksessaan. Tosin hommalaisten vastaus oli totta vain puoliksi, sillä jostain syystä he saivat päähänsä, että tuhopoltto olisi jotenkin sidoksissa maahanmuuttopolitiikkaan.

Ehkä vanhaa asiaa pitää vielä täsmentää. Hommalaisille seuraava virke on täydellisesti ylivoimainen, mutta muut ymmärtänevät: vakuutuspetos ei ole millään tavalla sidoksissa tekijänsä uskontoon, ihonväriin tai kansalliseen taustaan, ei edes silloin, kun rikos johtaa kuolemantapauksiin.

Pizzeriapalon tapauksessa hommalaiset päätyivät omalaatuisella tavalla hurraamaan suomalaisuhreille – olivathan nämä onnettomat nyt maahanmuuttokritiikin sankarivainajia. Suomen Sisun Tampereen osaston historian suurin tragedia lieneekin, ettei ravintolapalon uhreilta jäänyt järjestön käyttöön Blutfahnea, jonka perässä marssia.

Kyllä, natsikortti.

Tässä ohessa muutamia valikoituja kuvakaappauksia Hommaforumin keskustelusta Oulun kuolemantapauksesta. Tällä kertaa siis uhri oli sattumalta toisenvärinen ja siten ei niinkään kansallismielisen liikkeen marttyyri kuin hyvä alku.

(Kuvat voi klikata isommaksi.)

Jokainen voi aivan kiihkotta puntaroida laajaa keskustelua, jossa vittuillaan kuolleelle ja hänen etniselle taustalleen sekä riemuitaan täysin avoimesti siitä, että Suomessa on yksi tummaihoinen vähemmän. Mikäli keskustelu edustaa forumistien valtavirtaa – kuten vaikuttaisi, ovathan kyseessä tuhansien viestien keskusteluveteraanit eikä vastalauseita näy – voidaan sanoa aivan suoraan, että suomalaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” lopullinen tavoite on joidenkin ihmisten hävittäminen maasta – tuhoamalla, jos ei muuten – tyystin ihonvärin, kansallisuuden tai uskonnon perusteella.

Tässähän ei sinänsä ole mitään tavattoman pöyristyttävää. Mielipiteitä ovat äärimmäisetkin mielipiteet ja niitä saa esittää, jos on selkärankaa seistä sanojensa takana. Siksi, mikäli he olisivat rehellisiä ihmisiä, hommalaiset voisivat tulla ulos kaapeistaan ja tunnustaa vihaavansa/pelkäävänsä lähimmäisiään pelkän ihonvärin tai uskonnon perusteella. Sen jälkeen keskustelu olisi avointa. Rasisteja voitaisiin auttaa heidän kivuliaassa sopeutumisprosessissaan ja maahanmuuttopolitiikassa päästäisiin pohtimaan todellisia ongelmia maahanmuuttokritiikin varjolla heitettyjen olkinukkeargumenttien sijaan.

Kuolleesta oululaisnuorukaisesta me kukaan emme tiedä mitään muuta kuin vanhempien kansallisuuden, syntymäajan ja kuolintavan. Kuka tai ketkä ikinä ovatkaan vastuussa hänen varhaisesta kuolemastaan, sitä ei tiedetä. Kuten ei sitäkään, oliko miehenalku sekaantunut johonkin rikolliseen vai oliko hän vain viaton uhri.

Sen sijaan siitä on valitettavat todisteet, että Hommaforum ennätti ensimmäisten joukossa korkkaamaan väkivaltaisen kuoleman kunniaksi proverbiaalisen skumppapullon.

Kansanäänestys?

 

Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi, että Timo Soinin lupsakka presidentinvaalikampanja oli liiankin leppoisa. Infamöösistä jytkystä on hämäräperäisen tutkimuksen mukaan haihtunut puolet. Oikeistojohtajien keskuudessa ovatkin puoluesihteerit jo läpsineet yläfemmoja. Kunnallisvaaleihin on kuukausitolkulla aikaa ja trendi on selvä: Kokoomus ja Keskusta purjehtivat navakassa myötätuulessa kohti vaalivoittoa eikä demareillakaan liene hätää. Kaikki pääsevät rohmuamaan itselleen osansa hajoavasta persukannatuksesta.

Ja Vihreät – no, he tietävät joka tapauksessa kuittaavansa 2–3 prosenttiyksikön kannatusnousun Pekka Haaviston piikkiin, kävi mitä kävi.

Muutamissa ryhmissä on siis vallalla ylimielistä, rahvasta täydellisesti halveksivaa ”vastajytkyn” henkeä. Oletetaan, että voidaan tehdä mitä huvittaa. Ainoa haastaja on hajoamassa omiin kriiseihinsä, joten mitäpä hätää tässä. Jos nyt vaikka jossain Loimaalla tai Sievissä menisikin karismaattisen kylänpäällikön imussa läpi valtuustosalillinen persuja, niin väliäkö tuolla. Kunhan Helsinki pysyy Kokoomuksella ja tämän kahdella kilpakosijalla, SDP:llä ja Vihreillä.

Niin, Helsinki. Miksi aina puhutaan Helsingistä eikä vaikkapa Tuusniemestä tai Muoniosta, kyselevät suivaantuneet reunasuomalaiset. Katsotaan lukuja. Lappilaisen Muonion arvioidut verotulot ovat 7,5 miljoonaa euroa, pohjoissavolaisen Tuusniemen 6,9 miljoonaa. Helsingin verotulojen arvioidaan vuonna 2012 olevan yli 2,75 miljardia euroa. Yksi Helsinki siis vastaa karkeasti 370 Muoniota tai hiukan alle neljääsataa Tuusnientä. Kyllä, siitä on keskusteltava toistonkin uhalla.

Pääkaupungilla on erityisenä vitsauksenaan se, että koko stadi on Kansallisen Kokoomuksen pysyvä läänitys. Sellaista kataklysmiä ei ole nähtykään, etteivätkö töölöläismummot rämpisi aamuyhdeksältä lähimmälle äänestyspaikalle raapustamaan kotitalousopettajan virheettömällä käsialallaan suosimansa kokoomusehdokkaan numeroa.

Kaikkien muiden puolueiden täytyy sentään joka vaalikaudella ansaita äänestäjänsä uudelleen.

Siksi on kiehtovaa, jos kohta iljettävää, seurata, millaisella kiireellä Helsingin kolmen suuren valtuustoryhmissä yritetään runnoa läpi galaktista huijausta, Katajanokan Guggenheim-museota. Aivan kuin oletettaisiin, että mikäli helsinkiläisiä viilataan linssiin jo kevättalvella, he eivät ehkä muista asiaa syksyllä.

Muutamaan kertaan tässäkin blogissa esitellyssä taidegalleriassa on kyse hankkeesta, jonka pohjahinta on 180 miljoonaa euroa. Kustannukset tulevat ilman muuta paisumaan tästä, sen pitäisi olla sanomattakin selvää. Vai ovatko Guggenheim-lobbarit valmiit panttaamaan omat asunto-osakkeensa sen puolesta, ettei budjetti ylity?

Projekti, joka jo itsessään on melko epäilyttävä, muuttuu keskellä taantumaa silkaksi ylimieliseksi ihmisvihaksi. Ei budjettia voi toisaalta leikata ja toisaalta räjäyttää. Tosin tämän huomaaminen on populismia eli väärin.

Muutamat sarkasmiinsa tukehtuvat sinivihreät ovat pidelleet ketunhäntää kainalossa kysyessään, eikö juuri tällainen massiivirakentaminen olisi toivottua keynesiläistä, ”vasemmistolaista” elvytyspolitiikkaa. Heille on sanottava, että mikäli verorahoilla heidän mielestään on yhtäkkiä niin suotavaa tehdä interventioita markkinatalouteen, toimittakoon sittenkin suurimman hyödyn perusteella. Voidaan aivan aiheellisesti kysyä, olisiko Guggenheim edes elvytyssyistä kovinkaan korkealla julkisen kuluttamisen toivelistalla.

Jos Helsingillä sattuisi olemaan 180 miljoonaa euroa ylimääräistä nyt ja epämääräisiä miljoonia jaettavaksi seuraavien 20 vuoden aikana kulttuurille, miksi se pitäisi työntää yhteen taloon ja sitä mielensä mukaan käyttävälle ulkomaiselle säätiölle? Yhä, jos puoletkaan koko potista – jota siis ei ole olemassa – käytettäisiin ihan oikeaan taiteentukemiseen Helsingissä, kaupunki ällistyttäisi jo muutamassa vuodessa koko maailmaa.

Kuten sanottua, tolkutonta kiirehtimistä Guggenheim-hankkeessa pidetään yllä, koska projekti halutaan allekirjoittaa nyt – juuri kun kansalaiset ovat sokaistuneita presidentinvaaleista ja suopealla mielellä korruptoituneimpiakin poliitikkoja kohtaan. Mitä julkisempaa keskustelu on ja mitä lähemmäksi kunnallisvaaleja mennään, sitä enemmän myös demokraattisesti valitut luottamushenkilöt joutuvat pohtimaan omaa vastuutaan eli valtuustopaikkansa uusimista. Ja sehän ei olisi ollenkaan kivaa, siis painetaan kaasua.

On kuitenkin olemassa vaikuttamisväylä, jolla voidaan varmasti estää hulluuden leviäminen: kunnallisaloite Helsingin kaupungille. Lyhyesti:

Me allekirjoittaneet äänestysoikeutetut helsinkiläiset esitämme, että Helsingin kaupunginvaltuusto järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen Guggenheim-museohankkeen toteuttamisesta verovaroin.

Tarkemmin asiasta kerrotaan Pörrö Sahlbergin, viikkiläisen vihreän, sanoin hanketta varten perustetussa blogissa:

Tavoitteena on kerätä 25 000 allekirjoitusta. Tavoite on pähkähullu ja realistinen, molempia samanaikaisesti. Uskon, että kuukaudessa on mahdollista kerätä tarpeeksi nimiä, jotta kunnallinen neuvoa-antava kansanäänestys on pakko ottaa käsittelyyn.

Kysymys on lopultakin siitä, miten asiat halutaan hoitaa. On olemassa perinteinen, suomettunut konsensuspolitiikka, jossa valikoitujen eturyhmien edustajat sopivat keskenään asiat, pakottavat luottamushenkilöt ryhmäkurilla kannattamaan valmisteltua päätöstä ja välttävät viimeiseen asti julkista keskustelua. Tätä linjaa kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä yllättävän useat liberaalipoliitikot kannattavat.

Mutta on myös olemassa länsimaisen, avoimuuteen ja vapaaseen mielipiteenvaihtoon perustuvan julkisen valmistelun tie, jossa äänestäjille ja täysivaltaisille kansalaisille aivan oikeasti perustellaan, miksi heidän myönteinen kantansa olisi välttämätön. Tätä puolta edustavia ihmisiä ovat mm. Berndt Arellin tapaiset kulttuurivaikuttajat nimitelleet milloin stalinisteiksi, milloin persujunteiksi.

  • Kansanäänestys Guggenheimista -sivun faniksi on suositeltavaa liittyä heti, vaikkei itse olisikaan helsinkiläinen. Riittää, että on Facebookissa. | Kansanäänestys Guggenheimista (Facebook)
  • Blogi aiheesta ohjeineen ja linkkeineen. | Kansanäänestys Guggenheimista (Blogspot)
  • Into-kustannuksen Guggenheim-pamfletti julkistetaan ma 30.1. klo 13.00 Pressiklubilla Helsingin päärautatieasemalla. | Guggenheimin varjossa

Guggenheimo


Maailmanhistorian paras idea – Guggenheim Helsinkiin – on hienoisessa vastatuulessa. Muuten asiassa ei olisi mitään ongelmaa, mutta valitettavasti jokainen itsenäiseen ajatteluun kykenevä kansalainen vastustaa sitä. Tai ainakin esittää vahvan epäilyksensä projektin toteutukseen niillä ehdoilla, joilla se on kaupunkilaisille haluttu myydä.

Kritiikki puolestaan haavoittaa kuolettavasti pientä, hieman vainoharhaista väestönosaa.

Suomessa, näet, on koko joukko kaksijalkaisia, joiden sisäinen almanakka jäi vuoteen 1986 – siihen maailmaan, jossa jokaisen on valittava joukkonsa Neuvostoliiton ja vapauden välillä. He tietenkin ovat lännen puolella. Heidän henkisessä horisontissaan David Hasselhoff ei koskaan ehtinyt laulaa ”I’ve been looking for a freedomia” sortuvan Berliinin muurin laella.

Tautia on sikäli vaikea itsediagnosoida, koska eräs sen sinnikkäimmistä oireista on vilpitön usko siihen, että on itse yksin tulevaisuuden airut. Vuodesta 2012 katsottuna 80-lukulaisten pakkomielteinen futurismi näyttää tutulta, jos kohta hiukan retrolta, mikä mitä ilmeisimmin johtuu siitä, että valmistautuessaan ikuisesti koittamattomaan tulevaisuuteen he tulivat luoneeksi nykyajan.

Nyt enää he – tai oikeammin heidän mielikuvituksessaan elävät kulttuuritaistolaiset – pitävät yllä Neuvosto-Helsinkiä. Laila Snellmanille, Saska Saarikoskelle  tai Eeropekka Rislakille Happoradion sietämätön renkutus ”Käske miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan” ei ole ironinen viittaus vuosituhannen vaihteen sinipunavihreään festarikansaan, vaan itäsaksalaisten agenttien aivan autenttinen yritys soluttautua heidän töölöläisiin kulttuuriyhdistyksiinsä.

Ehkä kaupungin kokeminen pelkästään taksissa istumalla rajoittaa liikaa näköaloja.

Mutta viis välittäkäämme heistä – tässä kooste uusimmista Guggis-kuulumisista:

Valtiomies

Tämä blogimerkintä on kirjoitettu monella tavalla painavan valokuvateoksen alla. Kookkaassa, seinälle ripustetussa kuvassa kaksi vanhaa miestä istuu nurmikentän laidalla, pensaiden juurella. Toinen synkkänä, toinen seestyneesti hymyillen. Kuva on otettu elokuun lopussa vuonna 1970 kansalaissodan uhrien muistomerkin paljastustilaisuudessa. Alakuloisella miehellä on sylissään rullalle kääritty punalippu.

Ehkä he olivat olleet mukana 52 vuotta aiemmin. Ehkä he olivat olleet vankileireillä. Molempien katseessa on todistusvoimaa. Mietteliästä surua, joka syntyy muistamisesta. Vapautunutta iloa, jonka voi kokea vain antamalla anteeksi. Tunnelma on pyhä, loukkauksien ja ivan ulottumattomissa.

Valokuva oli vielä vuosi sitten osa Helsingin kaupunginmuseon Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyä. Kun näyttely Hakasalmen huvilassa purettiin, vedoksia ei varastoitu minnekään, vaan ne huutokaupattiin Vailla vakinaista asuntoa ry:n toiminnan hyväksi. Kuvat etenkin leikkivistä lapsista myytiin parhaimmillaan yli 600 euron kappalehintaan.

Kaksi punapapparaista puistossa sai vain yhden kilpahuudon ja myytiin kuudellakympillä. Asunnottomat eivät siis erityisemmin hyötyneet verisestä sisällissodastamme.

Kuva ei ole lainkaan katkera tai edes uhmakas, vaikka se on otettu keskellä ristiriitaisia tunteita tilanteessa, jossa työväenpuolueet yhdessä keskustaryhmän kanssa ovat kärsineet vaalitappion nelivuotisen valtansa päätteeksi. Vuoden 1970 vaaleissa vennamolaiset, kokoomuslaiset ja kristilliset ottivat railakkaat hirmuvoitot. Kypäräpapit varastivat hetken aikaa kansanrintamalla lainassa olleen tasavallan takaisin itselleen. Vaan eduskuntia tulee ja menee – olkoon niin. Nyt on syyskesä ja sisällissodan hävinnyt osapuoli on kokoontunut Taka-Töölöön saamaan tunnustusta, joka on luonteeltaan aivan erityistä. Nyt kyse on uuden sukupolven aidosta huomionosoituksesta. Sisällissodan veteraanien, molempien osapuolten, lastenlapset kertovat veistotaiteen keinoin, että he muistavat.

Viikko ennen muistomerkin paljastamista on Turussa järjestetty ensimmäinen Ruisrock.

Koko vuosikymmenen vaihde on hurjan muutosvoimainen. Vasemmistoliberaalit aatteet kukoistavat käytännön teoissa. Vuotta aiemmin keskiolut päästetään yleiseen myyntiin ja abortit laillistetaan, vuotta myöhemmin, 1971, homoseksuaalisuus poistetaan rikoslaista.

Vuonna 1971 Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen aktiivinen jäsen ynnä työntekijä, Paavo Lipponen, täyttää kolmekymmentä. Kuin pyöreitä vuosiaan kunnioittaakseen hän valmistuu myös maisteriksi. Niin järjestötyössään kuin opinnoissaan hän on erikoistunut ulkopolitiikkaan ja kansainvälisiin asioihin. Hänessä on paloa suuriin tehtäviin. Suuri on mies itsekin. Oikea köriläs.

30-vuotias Paavo Lipponen näyttää rujonkomealta. Hän on kaikkia muita kaksi päänmittaa pidempi. Lisäksi jatkuva urheilu on kasvattanut leveän vartalon täyteen lihaksia. Hoikkaa Lipposesta ei voi tehdä kukaan tai mikään. Hän on liian iso mihinkään rooliin. Silti vie vielä neljännesvuosisadan paisuttaa tuimasta nuorukaisesta koko Suomen tuntema valtiomies.

Roikuttuaan puolueen tarjoamissa erilaisissa pätkä- ja hanttihommissa vara-Manu pääsi viimein vuonna 1983 eduskuntaan. Huippusuositun Mauno Koiviston karismasta oli siis tarttunut hitunen poliittiseen sihteeriinsäkin. Kannettu vesi valitettavasti ei pysy kaivossa: Lipponen menetti mandaattinsa muitta mutkitta neljä vuotta myöhemmin.

Kun Suomea alettiin pörssiromahdusvuonna 1987 ajaa ”hallittuun rakennemuutokseen” ja lamaan, Lipponen oli 46-vuotias tuntemattomuus, pelkkä yhden kauden kansanedustaja, työtön ja toimeton mies, jolla oli aikuinen tytär, vaatimaton CV ja kovin vähän tulevaisuutta.

Täyttäessään 50 vuotta Lipponen aloitti vaivalloisen nousunsa tähtiin. Hän pääsi takaisin eduskuntaan, mutta vain todetakseen, että SDP on kriisissä. Porvarihallituksen epäsuosio olisi nostanut demareita, mutta puolueen puheenjohtajan, Ulf Sundqvistin, juppi-imago ei lamakansalaisiin iskenyt. Etenkin, kun ilmeni, että Sundqvist oli itse yksi talouskriisin syyllisistä. Duunarit eivät pankkikeinottelijan puoluetta äänestäisi.

Puolueella oli vuonna 1993 väärentämätön morkkis. Uffe oli huudettu puoluejohtoon typerässä ylimääräisessä paniikkikokouksessa vuonna 1991 – änkyttävä Pertti Paasio oli tulkittu liian seksittömäksi. Nyt ei vaihtoehtoja ollut. Sundqvist erosi ja Lipponen asettui ehdolle. Hänet valittiin lopulta hurjalla äänimäärällä puheenjohtajaksi ja kahta vuotta myöhemmin vaalivoittajaksi.

Outojen koalitiohallitustensa pääministerinä Lipponen oli kaikkien kansanryhmien vihaama ja pelkäämä. Työnantajaliitoille Lipponen oli liian ay-henkinen, vihreille liian teollisuusmyönteinen, työväenpuolueille liian länsimielinen. Syvin raivo Paavo Lipposta kohtaan kypsyi lähimpänä SDP:n vallan ydintä, Helsingin Hakaniemeä. Punavihreälle nuorisolle vanha pääministeri oli Nato-puheineen ja uusliberalistisine uudistushaluineen liian – oikeistolainen. Pahaksi onneksi viha oli myös molemminpuolista, sillä Paavo Lipposessa on ominaisuus, joka kenessä tahansa toisessa huippupoliitikossa olisi täysin väärä: hän suhtautuu tekemisiinsä vakavasti ja kiukustuu epäasialliseksi kokemastaan arvostelusta nopeammin kuin niin kookkaasta miehestä uskoisi.

Kun Lipponen politiikanteon jälkeen otti vastaan toimeksiannon venäläis-saksalaiselta kaasuputkiyhtiöltä, se oli olevinaan jonkinlainen mitä mä sanoin -naula sosiaalidemokratian arkkuun. Edes Suvi-Anne Siimeksen uramuutosta vasemmistojohtajasta lääketeollisuuslobbariksi ei kritisoitu yhtä jyrkin sanankääntein.

Se on jäänyt huomaamatta, että Paavo Lipposta ei kukaan kehtaisi epäillä vaikkapa korruptiosta. Hän oli ja on ikuinen idealisti, jolle aate – mikä se ikinä onkaan – menee muun edelle. Siksi hän on puolueen uskollinen työmyyrä, joka herkeämättä kamppailee sen puolesta, että sosiaalidemokraatit olisivat jokaisessa asiassa ensimmäinen ja paras. Kun hän vitsaili hitaan puhetapansa takia olevansa ”kuin Mooses”, hän luotti hiukan liikaa yleisönsä raamatuntuntemukseen ja sivuutti tärkeimmän: hän todellakin tietää olevansa se, joka johdattaa Israelin lapset Luvattuun maahan.

Vuonna 1993 Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen piti SDP:n XXXVI puoluekokouksessa puheenvuoron, jossa hän kertoi mielipiteensä Paavo Lipposesta:

Tässä vaiheessa voi todeta, että ne ominaisuudet, joihin viittasin – uskollisuus, kunniallisuus, rehellisyys, aatteellisuus, kansainvälisyys, kansainvälisen solidaarisuuden arvostaminen – ovat kaikki ominaisuuksia, joissa Paavo Lipponen on kunnostautunut poikkeuksellisella tavalla SDP:ssä. Häntä ei valta ole koskaan turmellut. Vara-Manusta hän saattoi siirtyä työttömyyteen ja alkaa omaehtoisen poliittisen uran. Vallan turmelemista pahimmillaan oli se, kun sinipunahallituksen jäsenet nimittivät toisiaan korkeisiin pakaste- ja muihin virkoihin, varmistivat asemiaan, vaikka tosiasiassa olivat esteellisiä toisiaan nimittämään. Julkiseen valtaan ei valita henkilöitä ajamaan omaa etua vaan yhteistä etua. Uskon, että tämä seikka on ollut keskeisesti vieraannuttamassa kansalaisia poliittisesta toiminnasta.

Korpisen puheenvuorossa on häivähdys ironiaa. Paavo Lipponen on poikkeuksellinen uskollinen, kunniallinen, rehellinen, aatteellinen, kansainvälinen ja kansainvälisesti solidaarinen – SDP:n riveissä. Silti, liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin, Lipposessa on edelleen jotain samaa. Hän on liian intohimoinen ollakseen pokerinaamainen peluri.

Vanha työväenpuolue kärsi kovan tappion eduskuntavaaleissa 2007. Toisen romahdus tuli 2011. Kevään jytkyvaaleissa enää kourallinen äänestäjiä piti SDP:tä Perussuomalaisisten edellä. Viesti oli selvä eikä siihen auttanut, vaikka puolue turvautui 1990-luvun alun kaltaiseen idioottireaktioon ja vaihtoi puheenjohtajan simpsakamman näköiseen. Kansakunta oli näet täynnä inhoa sosiaalidemokraatteja kohtaan.

Viisaimmatkin poliittiset kommentoijat ilkkuivat puheenjohtaja Jutta Urpilaisen verkkosukkakuvaa ikään kuin henkilön sosiaalidemokraattisuus antaisi luvan harjoittaa inhottavinta sovinismia. Viimeisetkin vahingonilon sulut älymystössä räjähtivät auki, kun libertarismiin ja Mariaansa hullaantunut Mikael Jungner valittiin messiaanisen hurmoksen saattelemana puoluesihteeriksi.

Omalla tahollaan Timo Soinin ei ollut vaikea saada pahamaineista ja -tapaista Matti Putkosta rinnalleen houkuttelemaan työläisiä hylkäämään demarit ja liittymään herravihaliikkeeseensä.

Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta tuli vitsi. Vieläpä hiukan huono sellainen.

Entinen puheenjohtaja oli jo näyttävästi jäänyt syrjään päivänpolitiikasta niin kuin ruhtinailla on tapana tehdä, kun häntä pyydettiin SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuodelle 2012. Suostuessaan Paavo Lipponen on taatusti tiennyt, että hänellä ei ole mahdollisuuksia. Sauli Niinistö oli liian suosittu ja aivan erityisesti ylivoimainen vanhan aisaparinsa rinnalla.

Miksi Paavo Lipponen suostui vanhoilla päivillään julkiseen nöyryytykseen? Koska puolue ja aate velvoittivat. Lipponen lähti pystypäin sotaan. Hän oli liikkeella omalla, koko ikänsä rakentamallaan kansainvälisellä agendallaan, jota oli yrittänyt opettaa SDP:lle ja myöhemmin Suomelle ja jopa Euroopalle. Hän saattoi houkkamaisesti elätellä pientä toivoa päästä keskustelemaankin teemoistaan, opastamaan vielä kerran perussuomalaisuuteen eksynyttä laumaansa. Mielipidetutkimukset osoittivat totaalista tappiota. Osoittakoot!

Vasemmistoliitolle, kristillisille, jopa RKP:lle vaalit olivat mahdollisuus. Suomessa ei vasemmistolaista presidenttiä valita, koska jokainen äänestäjä on kolmannen polven sotainvalidi ja jollakin etäisellä tavalla se on Paavo Arhinmäen syy. On siis tilaisuus kampanjoida vapaasti ja innostaa ihmisiä kunnallisvaaleihin.

Demariehdokkaalla tätä vapautta ei ole. Suomessa on kolmekymmentä vuotta ollut SDP:n presidentti. Tätä odotushorisonttia vasten kenen tahansa kampanja oli näissä vaaleissa tuomittu menemään pieleen. Maineensa takia puolue ei voi nimetä huumoriehdokasta, vaan raskassarjalaisia. Mutta alle viidentoista prosentin kannatusta keräävä demari tulee ensimmäiseltä kierrokselta ulos huomattavasti pienempänä kuin oli vaaleihin ryhtyessään. Alle seitsemän prosentin demari on jo poliittinen ruumis.

Yksikään SDP:n nuori tai keski-ikäinen kyky ei ollut valmis vaarantamaan tulevaisuuttaan. Puolue voi näyttää cityvihreän silmissä elävältä fossiililta tai muuten vain hassulta, mutta se on yhä mahti, jota ei käy sivuuttaminen. Se on iso ja voi kasvaa isommaksi. Sen puitteissa on liikaa menetettävää. Tarvittiin siis kipeästi joku, joka kapuaa rinkiin varmana häviäjänä ja suostuu pelotta ottamaan turpiinsa. Joku, joka uhrautuu puolueen takia.

Tämä henkilö oli Paavo Lipponen, Suomen viimeinen valtiomies.

Kirjoittaja äänesti Paavo Arhinmäkeä ensimmäisellä kierroksella.

G

Jami tutki raha-asioitaan verkkopankissa. Klikkaukset eivät olleet suotuisat. Tili oli ylittynyt ja ensimmäinen huomautusmaksu oli jo veloitettu. Opintolainan lyhennykseen raha oli riittänyt, mutta muilta osin tilanne vaikutti lohduttomalta. Puhelinoperaattorin karhukirje pölyttyi pöydällä. Seuraava kirje olisi jo perintätoimistolta.

Siinä maha missä painitaan: puhelin pärähti soimaan.

– Hei, täällä on Irjakaarina Kaskiahde Sanoma Magazines Finlandista, päivää, sanoi ääni.

Saatanan puhelinmyyjät, miksi ne eivät koskaan selvitä asiakkaittensa verotietoja? Ymmärtäisivät soittaa vain maksukykyisille.

– Me olemme tilanneet sinulle Aku Ankan, ääni jatkoi.

Me? Tilanneet? Aku Ankan? Tokihan Jami mieluusti luki Aku Ankkaa. Hän oli lapsena ollut kateellinen kavereilleen, joille Aku oli kannettu kotiin. Mutta se oli ollut liian kallis silloin, ja se oli liian kallis yhä. Eikä itse asiassa likikään välttämätön osa elämää.

– Anteeksi, kuka tilasi?

– Me täällä tilasimme sinun puolestasi. Saat Aku Ankan tästä lähtien joka keskiviikko.

– Seeelvä… Mistä tässä on kysymys?

– Me olemme tutkineet asiaa. Aku Ankka on tunnettu hahmo kaikkialla maailmassa ja suosituin sarjakuvajulkaisu Suomessa. Tiedämme, että ystäväsi varmaankin arvostaisivat sinua enemmän, jos voisivat vieraillessaan luonasi lukea aina uusimman Aku Ankan.

– Öö? Okei?

– Toivotamme sinulle iloisia lukuhetkiä! Hei, hei!

Puhelu katkesi. Nähtävästi Irjakaarinalla oli kiire soitella myös toisille ihmisille.

Kolme päivää myöhemmin Jami sai kirjeen Aku Ankan kustantajalta. Hän avasi kuoren uteliaana.

”Hyvä asiakkaamme”, kirje alkoi. ”Kiitämme tilauksestanne. Aku Ankan tavallinen vuositilaushinta on 95 euroa, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa joudumme vaatimaan Teiltä 250 euron vuosimaksun. Tilaus on voimassa 20 vuotta eikä sitä voi perua. Ensimmäisten viiden vuoden maksu suoritetaan etukäteen.”

”

The Guggenheim Helsinki would demonstrate a heliotropic quality that makes it responsive to the unique light and seasonal conditions of the Nordic region.

Gutenbergin galaksissa kellään ei ole kivaa ja erityisesti Jorma Janne Gallen-Kallela-Sirénillä on kurjaa. Se näkyy kauas. Maineikas esi-isä pyörii kumpujen kätkössä, kun etäisesti samanniminen perillinen rypee tuntemattomuudessa. Isovaarin lähin partneri oli marsalkka Mannerheim, Jannen paras ystävä on newyorkilainen luomuviljelijä Osmo Rauhala.

Janne Sirén johtaa Helsingin taidemuseota. Hänellä on hallussaan Suomen vaikuttavimpiin kuuluva kokoelma, muttei sanottavammin näyttelytiloja. Taidemuseo on levittäytynyt Helsinkiin yhtä elegantisti kuin kaupunginkirjasto: hiukan sinne ja tänne. Käyntikortissa voi olla mairitteleva titteli, mutta missä kelpaisi vieraita kestitä?

”

Osmo Rauhala still manages his family’s farm, and many of his paintings and videos deal with nature and its relationship to civilization.

Taidemuseolle on toki kaavailtu uusia tiloja, mutta…

Ei pidä aliarvioida tuttavaverkostoja. GKS:n kaveri ”Kisu” Ehrnroothin valinta The Solomon R. Guggenheim Foundationin johtokuntaan avasi portin, jonka kautta amerikkalaissäätiölle selvisi mahdollisuus siirtää pieleen mennyt Vilna-hanke vauraalle ja itsetunto-ongelmaiselle pohjoismaalle. Hankkeella on sitäkin enemmän kiire, kun muistetaan Abu Dhabiin kirjaimellisesti povatun jättiläismenestyksen olevan ”luovalla tauolla”, jossa mikään muu ei edisty kuin Guggenheim-brändin alamäki.

Mannerheimista Guggenheimiin! Säätiön suomalaisjäsenen kautta Helsingin taidemuseon johtaja heitti täkynsä koukkuineen kaupungin päättäjille. Pelissä oli paljon. GKS saisi kukaties ihan oikean jättiläismuseon egonsa loppusijoituspaikaksi, ikuisten rahoitushuoliensa kanssa painiva säätiö saisi miljoonia vastikkeettomia dollareita ja Helsingin kaupunki saisi laskun.

Pakko. Yrittää.

Helsingin päättäjiä on toistakymmentä vuotta pehmitetty puheilla jokseenkin kuvitteellisesta ”kansainvälisestä metropolikilpailusta”, jossa jokin arvoituksellinen taho jakaa pisteitä sen mukaan, kuinka isoja taloja kussakin kylässä on. Ja Guggenheimiin liittyy aina isous.

Apaja oli siis otollinen.

Myönteistä päätöstä auttaa isojen kavereiden tuki. Itse pirukaan ei tiedä, miksi suomalainen bisneseliitti haluaa Guggenheimin, mutta se tosiaan himoitsee sitä. Ehkä siksi, koska museota hallinnoiva säätiö on eräänlainen miljonääriklubi?

Yhtä kaikki, pienemmissäkin kaupungeissa kokoomusvaikuttajien kuolaneritys käynnistyy refleksien nopeudesta riippuen sekuntien kuluessa siitä, kun teollisuusjohtajat vihjaavat olevansa jonkin idean kannattajia – koski se sitten uuden ydinvoimalan rakentamista, taidemuseon ostamista tai pään työntämistä hydrauliseen puristimeen. Reaalikapitalismissahan ei niin suurta julkista menoerää ole keksittykään, etteikö se kelpaisi elinkeinoelämälle. Paitsi jos kyseessä on tuloerojen tasaaminen. Se olisi veronmaksajien rahojen holtitonta tuhlaamista.

Ja tässä yhteydessä on toki hyvä muistaa, ettei pääomatuloista kanneta kunnallisveroa. Siis sitä rahaa, jolla Guggenheim aiotaan maksaa.

Itse asiassa lopuistakin veroista pitäisi päästä eroon, ehdottaa Kansallinen Kokoomus. Kuningaspuolueen masinoimassa vallankumouksen takaisinkelauksessa päästään pian veroista pysyvästi vapautettujen säätyjen luomiseen.

Vauhtisokeudessaan kaupunginisät ja museokauppiaat eivät vaivautuneet edes tiedustelemaan valtiovallan halua päästä jakamaan kustannuksia. Tietenkin valtioneuvosto avaa rahahanat, onhan hankkeessa mainittu innovaatio. Onhan? Katalaksi onneksi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei kuitenkaan anna rahaa. Mistäpä antaisi, kun lompsa on tyhjä. Ketään yllättämättä kokoomuslainen elinkeinoministeri Jyri Häkämies yrittää silti yhä tunkea kymmenien miljoonien menoerää takaisin Arhinmäelle kulttuuribudjettia nakertamaan.

Ehkä Kokoomuksen ideana onkin vain lakkauttaa suomalainen kulttuuri.

”

The city would be responsible for funding and overseeing the development and construction of the museum, possibly with support from the Finnish government, foundations, corporate donors, and private citizens. The city would also provide or secure the museum’s operational funding. The Guggenheim would have no financial obligations with respect to the design, development, construction, or operation of the museum.

Yksimielisessä rintamassa muun työnantajaleirin mukana täysin rajoittamatonta museotuhlausta liputtaa Helsingin Sanomat. Pääkirjoitustasolla lehti ottaa kipakan kannan. Guggenheim on pantava alkuun ennen kuin demokratia alkaa vaikuttaa päätöksentekoon:

Tämä vuosi on kunnallisvaalivuosi, ja mitä lähemmäs vaaleja mennään, sitä vaikeammaksi tällaisen investointipäätöksen tekeminen käy. Päätöksen siirtäminen vaalien yli merkitsisi taas asian viivästymistä ainakin vuodella. Mikään uusi asiahan Guggenheim-hanke ei ole, sillä se julkistettiin lähes tasan vuosi sitten. Olisi onnetonta, jos tällainen mahdollisuus jätettäisiin käyttämättä.

Kokonainen vuosi! Ihmisikä!

Todellisuudessa asiasta ei tietenkään ole keskusteltu, koska kaikki ovat odottaneet nyt saatua selontekoa. Eli Guggenheim-säätiön mainosta, jonka se härskisti teetti asiakkaansa rahoilla.

Helsingin Sanomat tiedusteli myös viisastelijoiden kerholta, HS-raadilta, mitä he tuumivat ajatuksesta. Päätoimittajan harmiksi enemmistö oli vastaan, mutta sentään 39 % raatilaisista kannatti museon rakennuttamista.

Vai kannattiko sittenkään? Vastauksista selviää, että monilla kyllä-puolueenkin jäsenillä on puolustavalle mielipiteelleen tiukemmat täsmennysvaatimukset ja reunaehdot kuin useimmilla vastustajilla.

Mari K. Niemi:

Jos Helsinki on keskeinen maksaja, millaisesta taide- ja kulttuuritoiminnasta rahat ovat pois?

Paula Tuovinen:

Jos venäläisille myönnetään viisumivapaus. Jos muun kulttuuritoiminnan rahoitus ei vähene. Jos hankkeelle saadaan yksityistä rahoitusta. Jos rakennuksen suunnittelussa otetaan huomioon monitaiteisuus.

Matti Kalliokoski:

Jos laskelmat osoittautuvat riittävän realistiksi ja yksityisiä rahoittajia löytyy.

Claes Andersson:

Rahoitus pitää järjestää niin, ettei se kavenna muita julkisia palveluja kaupungissa.

Aku Louhimies:

Yksityisellä rahoituksella.

Katja Tukiainen:

Taiteilijana olen kiinnostunut uusista mahdollisuuksista ja tottunut ottamaan riskejä, mutta kysymys Guggenheimin rahoituksesta saa minut toivomaan että olisin taloustieteilijä.

Maria Pettersson:

[…] Gukkis ei saa olla pois muista suurista kulttuurihankkeista, kuten keskustakirjastosta (jonka muuten voisi sijoittaa uuden taidemuseon yhteyteen).

Seppo Zetterberg:

Ei lisämuseo pahitteeksi ole, kunhan sen varjolla ei kuristeta muita museoita. Suomessa museot ovat valitettavasti harmaita varpusia, joille kulttuuritahdon osoituksena järjestetään pakollista talviruokintaa, mutta muuten ne joutuvat elämään omaa hiljaista elämäänsä. Jos Guggenheim-mantra puhkeaa vuosikymmenen lopulla täyteen kukoistukseensa, se saattaa jättää yhä enemmän vaille huomiota Suomen muun, niukkuudessa elävän mutta tärkeän museolaitoksen.

Riiko Sakkinen:

Taiteilijana iloitsen uudesta museosta, mutta antikapitalistina näen sen dystooppisena. Vastustan julkisen palvelun eli Helsingin taidemuseon yksityistämistä.

[iframe width=”100%” height=”166″ src=”http://w.soundcloud.com/player/?url=http%3A%2F%2Fapi.soundcloud.com%2Ftracks%2F33707605&show_artwork=true”]

Kokoomuslaisten ohella vihreä tuki ajatukselle on ollut alusta asti selvä. Talousliberalistisen estetiikkapuolueen inho Kekkosta, 70-lukua ja agraari-Suomea kohtaan ulottuu henkisten rakenteiden ohella fyysisiin. Jos se on vanhaa, se pitää purkaa.

Ei mikään sattuma, että Helsingin Vihreiden puheenjohtaja toivoo ”valtakunnan paraatipaikan” somistamista suunnilleen millä tahansa, kunhan siihen liittyy wow ja design. Vihreää näet ahdistaa outo käänteisnationalismi, joka sykkii vahvana kuin perussuomalaisen homofobia. Vaikka ulkomaalaisvieras ei ole sitä sanonut ääneen, katseen suunta on sen aina kavaltanut: Kanavaterminaali on niin blasé. Kohta ei enää uskalla käydä edes Barcelonassa – ties vaikka ilkkuisivat helsinkiläiselle maalaisserkulle.

Vihreällä valtuustoryhmällä onkin Helsingin Sanomain tapaan tulenpalava hoppu. Ville Ylikahri pelännee eniten, että valtuutetut saisivat päättää asiasta faktojen, ei sokean innostuksen pohjalta. Punavihreästä marginaalista kumpuavat arvostelevat puheenvuorot sivuutetaan. Jopa Osmo Soininvaaran varoittelut vaikuttavat kaikuvan kuuroille korville. Noloa nillittämistä ties mistä peruspalveluista. Jätetään vaikka joku liikenneympyrä rakentamatta.

Konversio hipeistä jupeiksi kiihtyy.

”

There would be no plastic bags available for customers purchasing items at the store.

Guggenheim-projekti huokuu uutta kulttuuripoliittista paradigmaa, jonka mukaan keskittämällä paljon jännää yhteen paikkaan se tulee maagisesti säteilemään ympärilleen luovuutta. Ajatus on tietenkin saatu talouspolitiikasta, jossa uskotaan suurten tuloerojen luovan vaurautta: kuvitellaan, että keventämällä äveriäimpien ihmisten sekä yritysten verotusta luodaan rikkauskeskittymiä, joista hyvinvointi jollain tieteiskirjallisuudessa keksityllä tempulla valuu ympäristöönsä.

Toisin sanoen panemalla kaikki Helsingin taidemäärärahat yhteen huippumuseoon koko Uusimaa ja lopulta Suomi muuttuu Guggenheim-säätiön kuratoimaksi kulttuurionnelaksi.

Toki – joku saattaisi ehkä haksahtaa ajattelemaan, että jakamalla puoletkin kaavaillusta Guggenheim-panostuksesta taiteentekijöille suomalainen kulttuuriosaaminen saisi ihmiskunnan historian suurimman sähköstartin ja itse asiassa tekisi Suomesta koko maailman ihaileman taidesuurvallan. Mutta koska se on väärää ajattelua, sosialismia, siitä on vaiettava.

”

There is a small antiglobal faction in Finland that considers large international companies “imperialistic.”

Ymmärrettävästi kenenkään pyytämättä ja kaikille yllätyksenä pöydälle kannettu hanke on herättänyt kiivasta keskustelua. Taiteilija Silja Rantanen teilasi projektin valmistelun Ykkösen aamu-tv:ssä ja heti perään kirjailija Kalle Isokallio sanoi samat sanat Jälkiviisaissa ja höysti kommenttiaan Iltalehden kolumnillaan.

Taidemaailman kannatus ylikansalliselle franchiselle on ylipäänsä ollut rajallista. Guggenheimilla on kova maine, muttei välttämättä toivotunlainen. Useat pieleen menneet laajentumishankkeet ja lukuisat taloudelliset väärinkäytökset eivät luo kuvaa niinkään dynaamisesta taideorganisaatiosta kuin markkinoita kahmivasta, aggressiivisesta liikeyrityksestä. Taidekriitikko Otso Kantokorven ynseys Guggenheimia kohtaan on suorastaan eeppistä, mutta nuivia puheenvuoroja on esitetty muuallakin.

”

The permanent collection of the Guggenheim Foundation will not form a centerpiece of the new museum.

Kiasmassa hankkeella ei ole liikaa ystäviä. Vaikka esitettyä tulokasta ei suorastaan torpata, museojohtaja Pirkko Siitarin blogimerkintä sisältää vahvoja varauksia:

Kiasman näkökulmasta hanke tulisi toteuttaa niin, ettei se entisestään kavenna Kiasman tai alan muiden toimijoiden jo pienentyneitä määrärahoja. Jos museohankkeen käynnistäminen kuitenkin tarkoittaisi toimintakykyisten kulttuuri-instituutioiden aseman heikentämistä ja rahoituksen leikkaamista, kaventaa se merkittävästi suomalaista taidekenttää ja vaarantaa monimuotoisen taidetarjonnan.

Kulttuurineuvos Tuula Arkio, entinen Valtion taidemuseon ylijohtaja, pitää laskelmaa tolkuttomana, ylimielisenä ja jopa hiukan moraalittomana:

Jos valtio lähtee mukaan, on rahojen tultava matkailu- tai elinkeinomomentilta. En voi mitenkään pitää eettisesti hyväksyttävänä, jos rahoitus viedään olemassa olevilta kulttuurilaitoksilta, joiden resursseja jatkuvasti supistetaan.

Hanna Ojamo Suomen Taiteilijaseurasta tyrmää Guggenheimin suoraan:

Tämä on jopa taiteen kentällä ymmärretty väärin: uusi Guggenheim ei korvaa vanhan kaupungin taidemuseon toimintoja, vaan hajottaa ne kahtaalle ottaen sen näyttelytoiminnan ja projektit, mutta siirtäen tärkeän funktion, kokoelmat ja niiden esittämisen, muualle. Missään 187-sivuisen raportin sivuilla ei sanota, että kokoelmia esitettäisiin Guggenheimin katon alla.

Hiukan jäsennellymmin Ojamo ja taiteilijaseuralaiset ottavat kantaa Helsingin Sanomain mielipidekirjoituksessaan:

Ajatus siitä, että kuvataiteilijat tarvitsisivat Guggenheim-museota kehittyäkseen, on typerryttävä. Ammatissa aktiivisesti toimivat, erityisesti nuoret suomalaiset kuvataiteilijat ovat jo kansainvälisiä.

”

Of course, a Guggenheim Helsinki would raise the profile of the city, bolster tourism, and create jobs, among numerous other benefits.

Vaikka taidemuseo – tai tässä tapauksessa pelkät kuoret – on kulttuurihanke, museota on myyty kansalaisille ennen kaikkea investointina, josta koituu mittavia kansantaloudellisia hyötyjä. Jopa siinä mitassa, että kaupungin suorastaan kannattaa ottaa lisävelkaa kaksin käsin. Esitystä pitää siis tarkastella samalta pohjalta.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ekonomisti, VTT Jenni Pääkkönen lyttää nämä oletukset blogissaan sekä Taloussanomien haastattelussa: luvut eivät kestä tarkastelua. Kyseessä on totaalinen uhkayritys, jossa riskit on jaettu hiukan epäsymmetrisesti: kaupunki 100 %, Guggenheim-säätiö 0 %.

Tällainen ”heads I win tails you lose” -skenaariohan on tullut ikävä kyllä tutuksi pankkiirien bonuksista, joissa voitot jaetaan pankkiireille ja tappiot veronmaksajille.

Yhden nauloista arkkuun naputtelee Taloussanomien Risto Pennanen. Hän esittää kolumnissaan suorasanaisesti, ettei Helsingin kassan tyhjentäminen Guggenheim-unelmiin itse asiassa edistä metropoliajattelua lainkaan. Espoolaisia voi olla vaikea houkutella maksamaan Katajanokalle rakennettavan parisataamiljoonaisen taidegallerian kulunkeja:

Tässä tilanteessa luulisi, että fuusiohaluinen Helsinki laittaisi oman taloutensa kuntoon ennen kuin se alkaa kosiskella väkipakolla naapureita. Kannattamattomalta näyttävä Guggenheim-hanke tuskin lisää Espoon fuusiohalua, vaikka myönnettäköön, että 200 miljoonan hanke ei sentään millään muotoa ratkaise fuusiokysymystä.

Yllättävää tukea taiteilijat ja palveluistaan huolestuneet kaupunkilaiset saavat kaikkien talousviisaiden ja hallitusammattilaisten äidiltä, Sirkka Hämäläiseltä, joka toteaa MTV3:lle kylmästi:

Jos se on niin kannattavaa bisneksenä kun on sanottu, niin eiköhän silloin pitäisi löytyä yksityisestä sektorista siihen rahoitustakin.

Mutta huoli pois! Tahattoman koomisista itsenäisyyspäivän vastaanoton mekoistaan tunnetuksi tullut Marko Ahtisaaren vaimo sentään lupaa lahjoittaa tuhat euroa museon perustamiseen.

”

On the other side, it might be possible to reduce the funding gap by adopting a tighter policy on personnel and exhibition costs.

Joka tapauksessa kaupungin johto vaikuttaa olevan valmis kävelemään kansalaismielipiteen yli, koska ”tämä tilaisuus ei toistu” ja villin huhun mukaan jokin toinen yhtä pahasti Guggenheimin edessä suomettunut henkisten kääpiöiden valtakunta haluaisi projektin omakseen.

Keskellä säästöbudjettia ja kutistuvaa taloutta satojenmiljoonien satsaaminen fiilispohjalta pilvilinnaan kuvastaa ääretöntä ylimielisyyttä ja äänestäjien halveksuntaa. Valitettavasti Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n omahyväisyyttä ei voi mikään naarmuttaa. Paitsi demokratian ääni, onhan kunnallisvaalivuosi. Perussuomalaiset teroittavat jo hampaitaan tietäen, että jokainen suljettu kirjasto, koulu ja terveysasema tarkoittaa heille viittä valtuutettua lisää.

Vallankin, jos ja kun asia viedään läpi ilman minkäänlaista käsittelyä parissa viikossa.

Helsingin ja helsinkiläisten kannalta prosessista koituu pelkästään huonoja seurauksia. Sopimus valmistellaan kiireellä ja allekirjoitettaneen helmikuussa, jonka jälkeen lisenssimaksut alkavat virrata viivytyksettä Atlantin taakse. Ankara sopimussakko estää prosessin keskeyttämisen. Ja kaiken kukkuraksi syksyn vaalien jälkeen kaupunkia hallitsevat kansallismieliset ultrakonservatiivit, joille guggenheimilaiset ihan vapaaehtoisesti tarjoilevat jytkyn.

Miksi?

Koska Janne Gallen-Kallela-Sirénillä oli tylsää Gutenbergin galaksissa ja Jussi Pajusella tarve päteä.

Tekstiä varten haalittuja linkkejä jokaisen luettavaksi

Lisäyksiä: