Populismi on yhteiskunnallinen syöpä. Sen etäispesäkkeet leviävät kaikkialle julkiseen keskusteluun nopeasti ja ehdottoman kuolettavasti. Politiikassa populismi estää hyvät päätökset, talouselämässä se nitistää innovaatiot. Tieteen se tappaa kehtoonsa.
Ainoa rokote populismia vastaan on informaatio. Siksi populismiin sairastunut journalismi on vaaraksi koko yhteiskunnalle, ei vain itselleen.
Tänään tutkimme erästä ikivanhaa vanhaa lehtijuttua, jossa ilkeämielinen populismi esiintyy räikeimmillään.
Millaisen haalarimerkin saa huuhtoutumalla kuolleena Välimeren rannalle?
Suomen Kuvalehden toimittajat Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö laativat lokakuussa 2015 valtakunnan arvovaltaisimpaan miestenlukemistoon laajan antielitistisen artikkelin, jossa pyrittiin todistamaan, että katkerat yli 55-vuotiaat mieskolumnistit ovat kaikessa enemmän oikeassa kuin konsanaan jutun kirjoittajien omat puiteryhmät.
Otsikolla ”Mitään ei saa enää sanoa – suomalainen loukkaantuu aina” varustettu juttu alkaa anekdootilla ainejärjestön fuksiaisbileistä. Homma luisuu suoraan sivuraiteelle.
Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen, baltialaisten kielten ja kulttuurien sekä slaavilaisten kielten ja kulttuurien opiskelijajärjestöt Vietti, Daina ja Rupla olivat päättäneet juhlistaa alkanutta lukukautta sekä uusia opiskelijoita turvapaikanhakijateemaisella baarikierroksella.
Monet kohtalontovereistanne Välimerellä ja Balkanilla eivät valitettavasti saavuttaneet määränpäätään, uskomme että teillä on paremmat mahdollisuudet.
Tapahtumakutsu levisi Facebookissa samaan aikaan kuin uutiset satojen, jopa tuhansien ihmisten hukkumis- ja tukehtumiskuolemista Välimerellä ja Itä-Euroopassa täyttivät kansakunnan televisiot ja tietokoneet. Vitsailu meneillään olevasta tragediasta saattoi olla ideanikkarien omassa mielikuvituksessa yritys ”ajankohtaisen aiheen käsittelyksi”, mutta ulospäin se näytti väärentämättömältä kusipäisyydeltä.
Kaarenojan ja Rämön mielestä tämän toteaminen ääneen on olevinaan pitäväkin todiste poliittisen korrektiuden vaatimusten karkaamisesta mielettömyyksiin.
Mitä sitten oikein tapahtui? Facebook-tapahtumakutsu kiinnitti ihmisten huomion ilmeisellä ja tarkoituksellisella mauttomuudellaan. Tietenkin, sehän oli opiskelijahuumoria. Piskuiselle slavistiryhmälle tarkoitettu sanoma lähti kuitenkin leviämään uutisvirtaan kaoottisesti ja ristiriitaisin motiivein kavereilta kavereiden kavereille, kuten kaikki idioottimaisuudet aina. Huonosta mausta pöyristyneitä Facebook-jakoja seurasi huumorintajuttomuudesta pöyristyneitä Facebook-jakoja ja päinvastoin. Metataso tukevoitui uusien jakokierrosten mukana. Lopputulos oli #someraivo, joka noteerattiin myös lehdistössä. Juuri tämän takia iltapäivälehdet rakastavat Facebookia.
Jostain syystä sosiaalisen median kohut näyttäytyvät toimittajille ja poliitikoille herkästi jonkinlaisena tiiviin ydinryhmän masinoimana yhtenäisenä rintamana, jonka muodostaminen vaatii huomattavia henkilö- ja aikaresursseja. Systeemin ja siinä pinnalle nousevien puheenaiheiden kasautuvaa – tutkija kai sanoisi ”emergenttistä” – luonnetta ei tajuta. Facebookilla on Suomessa kaksi ja puoli miljoonaa käyttäjää. Tällaista määrää ei komenneta Rytmin kantapöydästä tai Naisasialiitto Unionin aivoriihestä. Ihmiset tekevät tapaus kerrallaan omasta halustaan klikkauspäätöksen.
Ja onko se todellakin niin suunnaton ponnistus ”ottaa kantaa”? Tuskin mikään aktivismin muoto on vaatimuksiltaan yhtä mitätön kuin sosiaalisessa mediassa enemmän tai vähemmän kuohuttaneen artikkelin napsauttaminen eteenpäin. Se sysää pyörät pyörimään. Jokainen tykkäys, jako tai kommentti saa Facebookin algorimit ruoppaamaan samoja tai samansisältöisiä tekstejä yhä useammille silmäpareille. Lumivyöry on alkanut.
Pakolaisten hukkumiskuolemille irvailevien opiskelijabileiden saama nettihuomio ei ollut silloin eikä olisi nytkään todiste aikojen muuttumisesta, saati överiksi menneestä hyssyttelykulttuurista. Salaliiton avain ovat suuret ihmisjoukot, lattiaan asti matalaksi hiottu osallistumiskynnys ja käytännössä kaikki maailman ajat sekä kulttuurit läpäisevä vastenmielisyys viattomien ihmisten kuolemalle nauramiseen.
Eniten oudoksuttaa ammattitoimittajien hämmästely sen edessä, että lehdet tarttuivat ilmiöön ja tekivät jupakasta juttuja. Keskustelu kuitenkin tuntui kiinnostavan laajoja kansalaispiirejä. Se oli sosiaalisessa mediassa suoritetun huolellisen iteroinnin jälkeen kasvanut nopeasti alkuperäisestä sisäpiirivitsistä julkiseksi omaisuudeksi. Pontevimpana todisteena Kaarenojan ja Rämön oma artikkeli – eikö sekin ammenna materiaalia samoista Facebook-inttäjäisistä?
Ajan rakenne on muuttunut
Moni toimittaja etenkin Isoissa ja Tärkeissä lehdissä potee vakavaa sukupolvitautia. Epidemia on riehunut erityisesti Helsingin Sanomissa, mutta ei Otavamedian työterveyshuoltokaan tarjoa kirjoittajilleen rokotetta tartuntaa vastaan. Taudinkuva on melko selkeä: toimittaja näkee anekdootin, kuvittelee siihen ympärille tällaisia anekdootteja synnyttävän rakenteen ja lopuksi arvelee olleensa ensimmäinen kuvittelemansa rakenteen huomannut.
Niinpä Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö päättivät tutkia sosiaalista mediaa, radion keskusteluohjelmia ja Amerikan Yhdysvaltoja niin kuin ei kukaan ennen. He huomasivat, että…
Julkiselle keskustelulle on tapahtunut jotain kummallista viime vuosina.
Eri medioissa sen on analysoitu muuttuneen kuplasta toiseen huuteluksi, jonkinlaiseksi heimosodaksi, jossa pitää valita puolensa.
Mainittuja ”eri medioita” ei nimetä, tietenkään. Enimmältä osalta ne todennäköisesti ovat kommentteja, kolumneita, esseitä ja pääkirjoituksia. Sellaisia kuin Yleisradion Sanna Ukkolan blogimerkintä juontamastaan A-studiosta tai sitä edellinen blogimerkintä ihan vain somekuplista. Tai Nyt.fi:n tuolloinen vetäjä Jussi Pullinen, joka on huomannut ystäviensä dissaavan perussuomalaisia. Siis toimittajia nuhtelemassa nettikeskustelijoita – ennen kaikkea omia ystäviään ja kollegoitaan.
Toimittajat eivät jää kummemmin märehtimään heimosotaheittoaan, johon ei palata enää koskaan artikkelissa. He säntäävät sivulleen vilkuilematta järisyttävään havaintoonsa, että julkinen inttäminen ei yllättäen johdakaan dialektiikan lakien mukaiseen leppoisaan synteesiin. Päinvastoin kuin ennen, ilmeisesti.
On suorastaan brutaali oikeusmurha, ettei Tutkivan journalismin yhdistys suvainnut myöntää vuoden 2016 Lumilapiota tästä oivalluksesta:
Keskustelut kestävät aina vain hetken ja argumentointi puolesta tai vastaan aloitetaan alusta aina, kun uusi kohu samasta aiheesta nousee. Lausunnot pyörivät mukana yksittäisinä sitaatteina: sillä, missä yhteydessä tai mihin viitaten ne on sanottu, ei ole väliä.
Samassa yhteydessä mainitaan, että aina ”löytyy hahmoton ’kansa’, joka on suuttunut milloin mistäkin”. Tämä kultakimpale ajatukseksi tarjoillaan siis kontekstissa, jossa ”viime vuosina” on tapahtunut jotain outoa kehitystä. Ikään kuin kansaa ei olisi keksitty tukemaan milloin mitäkin aatetta vuosikymmenten ajan. Kansa on suuttunut vuodesta toiseen iltapäivälehtien lööpeissä. Tuohtuneella kansalla myytiin lehtiä kauan ennen sosiaalisen median syntyä. Tarvittiin vain häikäilemätön toimittaja ja huomiovärit. (Kaasuputki-blogi ilmestyi vuosikaudet Kansan Uutisissa; ihmiset voivat päissään laskea, koettiinko kyseinen media oikeasti koko kansan uutisina.)
Herranen aika, ajatellaanpa vain vuotta 2000, jolloin vain harvoilla oli kotonaan laajakaistanetti ja Mark Zuckerberg oli vasta 16-vuotias teiniviiksi. Tuolloin parin vuoden takainen Miss Universum -kisan toinen perintöprinsessa Lola Odusoga antoi kohennuttaa poveaan kirurgisesti. Emme tiedä, minkäväriseen kuplaan Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö kunkin osapuolen sijoittaisi, mutta joka tapauksessa Ilta-Sanomat julisti liki sisällissodan syttyneen asiasta. Koska kansa.
Rupesi tuo vasemmistopoliitikko muuten vain just vituttamaan
Muinaisia marxisti-leninistejä tavattiin moittia siitä, että kun heidän nerokas teoriansa ja reaalitodellisuus olivat ristiriidassa, reaalitodellisuus oli väärässä. Ideologiat ovat sittemmin heitelleet, mutta toimintamalli pitää.
Kun Suomen Kuvalehden datajournalistit olivat keksineet, että poliittinen korrektius on mennyt liian pitkälle, reaalitodellisuuden ainoaksi tehtäväksi jäi muuttua tämän ajatuksen todistusaineistoksi. Mikä vain anekdootti oli savuava ase, joten Kaarenoja ja Rämö tarttuivat Twitteriin. Eihän mikään ei kerro totuutta niin kuin tuntemattomien vastaanottajien silmien iloksi ilmaan ripustetut 140-merkkiset heittolaukaukset.
Toimittajat saivat laskettua kuukaudessa 53 tapausta, joissa helsinkiläinen Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, VTT Veronika Honkasalo on esittänyt jollain tavalla epämiellyttävän arvion jostakin julkisesta puheenvuorosta.
Viisikymmentäkolme! Suomen Kuvalehti siis väittää, ettei Honkasalo ole muuta tehnytkään kuin valittanut. Tätä paheksuttavaa toimintaa korostetaan myrkyttämällä kaivo heti osion aluksi:
Honkasalo on ammatiltaan nuorisotutkija, kuntapoliitikko – ja suurimman luokan loukkaantuja.
Seuraava kappale kannattaa lukea hitaasti ja ajatuksella:
Kaarenojan ja Rämön käsittämätön henkilöönkäyvä hyökkäys osui täsmälleen Yleisradion lähettämän Ajankohtaisen Kakkosen teemaillan kohdalle. Honkasalon Twitter-aikajanalla toimittajien poimiman kuukauden ajalla pitkä jono yhtenä iltana hashtagilla #a2ilta varustettuja kommentteja. Ne oli osoitettu ohjelmalle, johon valtiollinen televisioyhtiö oli nimenomaan kommentteja pyytänyt.
Mikäli Suomen Kuvalehden tutkivan journalismin huippukaksikko olisi käyttänyt työajastaan edes yhden kahvitauon katsoakseen, millaista sisältöä #a2ilta-hashtagin kanssa tuolloin kirjoitettiin, he olisivat älynneet, ettei Honkasalon kontribuutio yleiseen keskusteluun ollut edes erityisen raskauttavaa.
Muuten tutkija-poliitikko Honkasalo on tietenkin käynyt sosiaalisessa mediassa hyvinkin laajaa keskustelua lasten talvipukeutumisesta hupaisiin nettimeemeihin. Näitä Suomen Kuvalehti ei kuunaan laskisi yhtälöönsä, koska tärkeintä on saada tekaistua perusteluita alkuperäiselle hypoteesille. (Lähde on julkinen, jokainen voi itse käydä laskemassa Honkasalon kauheat loukkaantumiset samasta osoitteesta: https://twitter.com/veronikahonka)
Miten marina Veronika Honkasalon harjoittamasta mediakritiikistä sitten liittyy artikkelin aiheeseen eli kulttuuriamme näivettävään poliittisen korrektiuden hyökyaaltoon, sitä ei kerrota. Ehkä Honkasalo on nyt vuorostaan Suomen Kuvalehden toimittajille ”hahmoton ’kansa’, joka on suuttunut milloin mistäkin”.
Honkasalon peesiin toimittajat nostavat toisen tunnetun vasemmistolaisen feministinaisen, ex-rehtori Tiina Rosenbergin. Hänen tehtäväkseen tässä artikkelissa jää vain tarjota vihainen puuskahdus Oras Tynkkyselle, joka on juuri kehuskellut tulevansa hyvin toimeen eduskunnan vainoharhaisimpien rasistien kanssa.
Jotain sekin kai jostakin todistaa, mutta tuskin enää poliittisesta korrektiudesta.
Amerikka – totuus Suomesta
Rapakon takana poliittinen korrektius on karannut aivan mahdottomaksi. Ensin ysärillä ja nyt taas.
Koko Yhdysvallat rampauttaneen ylettömän poliittisen korrektiuden laajuus vaikuttaisi olevan niin mittaamaton, etteivät Kaarenoja ja Rämö ole kyenneet suomen kielen ja artikkelin merkkimäärän puitteissa käsittelemään ilmiötä kuin anekdotaalisesti:
Kuluvan lukuvuoden aluksi kalifornialaisen yliopiston opiskelijat toimittivat professoreille listan lauseista, joiden käyttöön pitäisi kiinnittää huomiota. Ei saa sanoa, että ”Amerikka on mahdollisuuksien maa”, sillä se saattaa tahattomasti loukata joitain.
Amerikkalaiset opiskelijat ovat pyytäneet klassikkoromaaneihin varoitustekstejä, niin kutsuttaja trigger warningeja, jos ne sisältävät rasistisia, seksistisiä tai väkivaltaisia kohtia. Harvardin oikeustieteen professorilta taas toivottiin, ettei tämä opettaisi raiskaukseen liittyvää lainsäädäntöä ollenkaan, tai ainakaan käyttäisi sen yhteydessä sanaa ”raiskaus”. Opetus saattaisi laukaista seksuaalista väkivaltaa kokeneissa traumoja.
Kun käytetään kokonaisia kansanryhmiä sisältäviä yleistyksiä (”amerikkalaiset opiskelijat”) tai kerta kaikkiaan kätketään subjekti passiivimuodon taakse, saattaa syntyä mielikuva kaikki yhteiskuntaluokat ja asuinalueet läpäisevästä totaalisesta ideologisesta uudelleenohjelmoinnista tai ainakin vakavasti otettavasta kulttuurien välisestä taistelusta.
Alkuperäiset amerikkalaiset lehtijutut kuitenkin perustuvat melko epämääräisiin lähteisiin.
Kalifornian yliopiston Santa Barbaran kampuksen ylioppilaskunta laati vuosi sitten professoreille ohjeen sisältövaroituksista opinto-ohjelmiin, jotka saattavat laukaista posttraumaattisen stressihäiriön. Suomalaiselle opiskelijalle etäinen huolenaihe, kukaties, mutta Yhdysvalloissa niin kuin kaikissa sotaa käyvissä maissa tosiasia, jonka ottaminen huomioon on joskus aivan paikallaan. Ajatusta on matkittu yksittäisillä kampuksilla siellä ja täällä.
Tarkemmin tutkittuna näyttäisi, että sisältövaroituksia opinto-oppaisiin toivoneita opiskelijajärjestöjä on paljon vähemmän kuin näistä varoituksista suivaantuneita toimittajia, tutkijoita ja poliitikkoja. Esimerkiksi Harvardin oikeustieteellisessä havaitut jäljet opintosuorituksia heikentävään mimosakulttuuriin johtavat yksinomaan professori Jeannie Sukin artikkeliin New Yorkerissa. Mistään perinpohjaisesta tutkimuksesta ei siis voida puhua. Ehkä kyseessä ei ole aivan ensimmäinen professori, jonka mielestä uudet opiskelijasukupolvet ovat täynnä luonnevikaisia vätyksiä.
Vakuuttaakseen lukijansa jenkkikampusten syvästä rappiotilasta Suomen Kuvalehden toimittajat tukeutuvat kahden amerikkalaiskoomikon, Jerry Seinfeldin ja Chris Rockin, kokemuksiin opiskelijayleisöistä. Eläkeikäinen Seinfeld kertoo sitaatissa sanatarkasti näin:
Nuorempi sukupolvi osoittelee mielellään, että tuo on rasistista, tuo on seksististä, tuo on ennakkoluuloista. He eivät edes tiedä, mistä puhuvat. En esiinny yliopistoilla, mutta minulle on sanottu, että älä mene lähelle – siellä ollaan niin poliittisesti korrekteja.
Suunnilleen näillä main pitäisi peli viheltää poikki. Tällaista soopaa ei voi käyttää todistusaineistona yhtään minkään asian puolesta. Kuulopuhe on kuulopuhetta, vaikka sen toistanut henkilö olisi rikas ja kuuluisa eikä mikään rajatietoa kanavoiva nettirasisti. Etenkin kun muistamme, että juuri Seinfeld itse loi miljardiomaisuutensa nimenomaan valtavirtaa miellyttävällä turvallisella keskinkertaisuudella eikä todellakaan rasvaisilla homovitseillä.
Salon-lehden toimittaja Arthur Chu laati elokuussa 2015 laajan ja perinpohjaisen vastalauseen julkiselle kauhistellulle opiskelevan nuorison huumorintajuttomuudesta. Amerikkalaisesta kulttuurikeskustelusta kiinnostuneille juttu on niin sanotusti must read. Muille oheistettakoon tähän eras avainlainaus alkuperäiskielellä:
This isn’t just about the fact that, as Scott Timberg points out, conservatives still ban far more books from libraries and curricula than liberals.
It’s about how one professor coming under Title IX investigation for an article containing a veiled attack on a student is part of the “political correctness gone mad” narrative but another professor straight-up losing his job for negative tweets about Israel is not. It’s about how conservatives get to revise the AP U.S. history exam and kill a Smithsonian exhibit about the Hiroshima bombing because they both contain facts that make them uncomfortable, but this isn’t labeled as “political correctness.” It’s about how Mel Gibson kills his Hollywood career with a rambling anti-Semitic rant and Rose McGowan gets blacklisted for a single snarky tweet about sexist casting notices–but only the former is “censorious p.c. culture,” the latter is just Hollywood businessmen protecting the feelings of the people who sign their checks.
That’s it, isn’t it? It’s only “p.c. gone mad” if it’s the wrong people whose feelings are being policed, the people who are “normally” in the check-signing position.
Lyhyesti ilmaistuna Chu tahtoo sanoa, että kyllä: joidenkin tunteet ovat näemmä arvokkaampia kuin joidenkin toisten. Konservatiivien minäkuvaa varjellaan ilman, että kukaan säntää tuohtumaan itsesensuurista. Puhumattakaan työnantajista, joiden oletettuja tunteita ei haluta loukata ikinä. Se valitsee laulut, joka maksaa viulut. Olemme jo hyvin etäällä herkkähipiäisistä teineistä.
On oireellista, että Kaarenoja ja Rämö joutuvat hakemaan Amerikasta asti referenssimateriaalia artikkeliin, jonka mukaan ”suomalainen loukkaantuu aina”. Ehkä suomalainen loukkaantuu väärin?
Lammaslambada
Suomi on poliittista korrektiutta tivaavan opiskelijaeliitin avuton sätkynukke. Senhän näkee jo siitäkin, että kerran Nyt.fi:ssä oli sisältövaroitus ja sitten ovat nämä akateemiset juomalaulut.
Kyllä, kun oikein pohjaa harataan, saadaan sellainenkin skuuppi, että ”Aalto-yliopiston juomalaulut ’herättävät kysymyksiä’.” Uutisen jäljet johtavat Pasilan viraalitehtaalle.
Yleisradio perusti vuoden 2015 alussa Kioski-nimisen konseptin, jossa yritettiin olla Suomen BuzzFeed. Kioski siis seuraa ja toimittaa nettiä kuohuttavia ilmiöitä yrittäen samalla itsekin luoda sellaisia. Joskus yritys on ollut niin kovaa, että ummetuksen suorastaan tuntee. Yksi tällainen väkipakolla ulos pungerrettu clickbait oli kesäkuussa 2015 sutaistu kohu-uutinen Automaatio- ja systeemitekniikan killan laulukirjan rivosta huumorista. Esimerkkinä Lammaslambada, jossa harrastetaan värssykaupalla rempseää seksiä.
Ei voi muuta sanoo, ku hattuu nostaa. Mainio löytö. Kioski-uutinen on moralisoivassa populismissaan suorastaan pysäyttävän tympeä. Mutta eipä Suomen Kuvalehden tulkinta asiasta paljon korkeammalle kohoa. Kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen viestintävastaava hiukan painostettuna toteaa, että ”lammaslaulusta on käyty opiskelijapiireissä paljon keskustelua”, se ei kuulosta vielä aivan siltä kuin poliittisen korrektiuden panssaridivisioona olisi jyrännyt koko akateemisen mielipiteenvapauden yli.
Suomen Kuvalehden artikkelissa listataan Lammaslambadan lisäksi koko joukko muita sinänsä hupaisia anekdootteja. Ismo Alanko tytötteli Sanni Grahn-Laasosta, Pirkko Ruohonen-Lerner vitsaili eduskunta-avustajiensa raskauksista, Palvelualojen ammattiliiton järjestöjohtaja sanoi, että lakkorikkuri voi saada köniinsä. Jokaisessa tapauksessa joku oli tuohtunut jossain. Kuulemma.
Tasapuolisuuden eli vastakkainasettelun nimissä Vappu Kaarenoja ja Aurora Rämö muistuttavat, että loukkaannuttu on myös toisella puolella. Perussuomalaisetkin pahastuvat.
Demareiden euroedustaja Miapetra Kumpula-Natri yritti kommentoida kevyesti aloitustaan europarlamentissa: ”Vitsinomaisesti: kun tuossa tuli [Jean-Marie] Le Pen, ajattelin, että kamppaanko.”
Kumpula-Natria syytettiin Hommafoorumilla vihapuheesta. Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen ”tyrmistyi”.
”Jos meppi miettii toista aatetta kannattavan poliitikon fyysistä vahingoittamista, hän on väärällä ja vaarallisella tiellä”, Tolppanen ilmoitti.
Esimerkillään Kaarenoja ja Rämö onnistuvat myös sivumennen vesittämään vihapuheen käsitteen. ”Vihapuheen kyttääminen ja poliittisen korrektiuden vaatiminen on perinteisesti katsottu vasemmiston synniksi”, toimittajat kirjoittavat ikään kuin kyse olisi silkasta kiusanteosta. Vihapuheella kuitenkin on vakiintuneet määritelmänsä, jota ohjaavat valtakunnansyyttäjä ja korkeimmat oikeusasteet aina Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta myöten.
Perkele, kysymys on rikokseen yllyttämisestä, ei sitsilauluista.
(Zoofilia on Suomen eläinsuojelulaissa toistaiseksi sallittu.)
Lammaslambadasta yli päästyään artikkeli kolkuttelee viimeinkin informatiivisen journalismin ovia filosofi Ville Lähteen ystävällisellä avustuksella. Ketään erityisesti yllättämättä Lähde ”ajoittaa keskustelun kärjistymisen juuri perussuomalaisten nousuun suomalaisessa politiikassa”, mutta malttaa lukijoiden iloksi myös hiukan avata ajatteluaan:
Populistit ovat kautta aikain esittäneet yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin ja luottaneet selviävänsä niistä retoriikalla.
”Mielipiteistä puhutaan valmiina paketteina, me ja nuo, ikään kuin politiikka olisi vain niiden taistelua. Timo Soini on ajanut sellaista ajattelua johdonmukaisesti”, Lähde sanoo.
Lähteen analyysi on selkeä. Perussuomalaiset ovat Timo Soinin antaman mallin mukaan typistäneet kaiken keskustelun muotoon, jossa he äänestäjineen ja kannattajineen ovat toinen vastapuoli.
Esimerkiksi silloin, kun ulkoministeri Soini paheksui Lahdessa riehunutta Ku Klux Klan -miestä, hän muisti syyttää punavihreää kuplaa asioiden tahallisesta vääristelemisestä ja propagoinnista sosiaalisessa mediassa.
Persujen viestissä toistuu yhä uudelleen sama kuvio. Perussuomalainen heittää ilmoille päättömän letkautuksen. Siihen takerrutaan ja sen totuudellisuudesta aletaan väitellä. Perussuomalaiset toteavat kyseessä olevan puolueeseen kohdistuva ajojahti ja loukkaus perussuomalaisten sananvapautta kohtaan. Ja media käy koukkuun aina.
Imekää tolkkuani
Suomen Kuvalehden juttu on kahden ja puolen vuoden takaa. Ajalta ennen Donald Trumpin vaalivoittoa ja maailman peruuttamatonta vaipumista uhripositiota hakevien vauraiden valkoisten populistien yöhön. Se ei jäänyt ainoaksi. Se on saanut jatkoa.
Iisalmen Sanomien Jyri Paretskoi laati vain kolme kuukautta myöhemmin suorastaan rakkauskirjeen Kaarenojan ja Rämön vilauttamalle ajatukselle, jossa loputtoman viisas toimittaja asettuu tasapuolisesti väärässä olevien kuppikuntien – ääripäiden – yläpuolelle.
Paretskoille nämä ääripäät ovat tietenkin toisaalta natsit, toisaalta heidän vastustajansa. Pohjattomassa ymmärryksessään Paretskoi kertoo, että molemmat ovat lähinnä väärässä, mutta osin oikeassa: ketään ei saa tuomita pelkän ulkonäön perusteella, mutta maahanmuuttajat ovat silti ongelma.
Laupiaassa objektiivisuudessaan Paretskoi toistaa kaikki Hommaforumilta opitut kliseet karvaisia tummaihoisia miehenroikaleita sokean rakkauden pauloissa hyysääviistä kukkahattutädeistä, jotka riistävät leivän lastemme suista antaakseen sen näitä samoja lapsia oikealta ja vasemmalta raiskaileville turvapaikanhakijoille:
Tolkun ihminen on valmis auttamaan apua tarvitsevia, mutta ymmärtää, että rajalliset resurssit on suunnattava kaikista hädänalaisimmille. Tolkun ihminen ymmärtää, että viranomaiset tekevät työnsä, tunnistavat todelliset turvapaikan tarvitsijat ja käännyttävät muut pois.
Tolkun ihminen ei halua, että pakolaisvirta maahamme yltyy hallitsemattomaksi. Tolkun ihminen vaatii poliitikoilta toimia, jotka takaavat yhteiskuntarauhan. Tolkun ihminen ajattelee, että vaikka Suomen täytyykin auttaa, se ei saa tapahtua omien kansalaistemme kustannuksella.
Tolkun ihminen tuomitsee seksuaalisen häirinnän ja väkivallan riippumatta siitä, kuka siihen syyllistyy. Hän haluaa rikoksiin nykyistä kovempia tuomioita ja että rikoksista tuomitut turvapaikanhakijat karkotetaan maastamme. Hän myös ymmärtää, että näitä asioita säätelevät lait, asetukset ja säännökset, joita maamme on sitoutunut noudattamaan.
Paretskoin tolkku-universumissa ulkomaalaiset ovat tervetulleita Suomeen vain, jos ovat… suomalaisia:
Tolkun ihminen olettaa, että ihminen, joka saa maastamme turvaa ja suojaa, osaa antaa sille arvoa eikä ylenkatso tai halveksi kulttuuriamme tai uskontojamme. Tolkun ihminen haluaa, että yhteiskuntaamme sopeutumattomat käännytetään takaisin, mutta osaa myös antaa arvoa niille, jotka kotoutuvat ja osallistuvat yhteiskuntaamme sen täysivaltaisina jäseninä. Tolkun ihminen osaa kunnioittaa mutta myös vaatia kunnioitusta – sekä olla itse sen arvoinen.
Hämmentävien vaatimustensa keskellä Paretskoi pelkää eniten kiivasluontoista keskustelua. Sitä että joku ihan ääntään korottaen ja rumia sanoja käyttäen sanoisi, että natsit vittuun.
Tolkun ihminen ei alennu räyhäämään nimettömänä internetin keskustelupalstoilla vaan esiintyy suoraselkäisesti omalla nimellään eikä kirjoita mitään, mitä ei voisi sanoa toiselle kasvotusten.
Kolumni oli pommi. Koko yhteiskunnan yläkerros päätoimittajista presidenttiin asti syleilivät Paretskoin avausta säihkyvimpänä filosofian timanttina ihmiskunnan historiassa. Sauli Niinistö jakoi kolumnin sosiaalisen median kanavissaan ja sisällytti sen sanoman puheeseensa valtiopäivien avajaisissa. Valtakunnan voimakkaimmat mielipidevaikuttajat huusivat kilpaa rasismin vastustajia vastustamaan rasismia hiljempaa tai olemaan mieluummin kokonaan hiljaa.
Suomen Kuvalehden neuvokkaat toimittajat eivät nähneet tässä sen enempää ammattiloukkaantumista kuin yritystä vaientaa keskustelua. Niin kuin eivät omassa artikkelissaankaan.
