Jatkokertomus: Tohtorin rakkaus

Joulun kunniaksi Kaasuputki-blogi julkaisee romanttisen jatkokertomuksen ”Tohtorin rakkaus”. Kertomuksessa on aiemmin tapahtunut näin:

Nuori ja hehkeä Corinna sekä leskeksi jäänyt perhelääkäri Emmett W. Heaven olivat käyneet Maine’s Honor Hospitalin ravinto-osaamiskeskuksessa lounaalla. Yksi asia oli johtanut toiseen ja ennen kuin he huomasivatkaan, ystävyys oli syventynyt rakkaudeksi. Eräänä romanttisena iltana he olivat saaneet toisensa tohtorin kotona takkatulen ääressä paksulla karhuntaljalla. Mutta sitten Corinna katosi lähdettyään kaukaiseen El Pason kaupunkiin tapaamaan vanhaa sukulaistaan. Mitä oli tapahtunut? Olivatko villin rajaseudun puoliveriset chicanot ryöstäneet ja raiskanneet siveän 19-vuotiaan? Eikö kelpo lääkärin pieni poika saisikaan uutta äitiä? Mitä ajatteli naapurin vanha ja viisas Ephram?

tri

13. osa

new-mexico

Valtatie 54 halkoi viivasuorana diagonaalina kitukasvuisten aavikkopensaiden täplittämää autiomaata. New Mexicon osavaltio katosi horisonttiin vahvan amerikkalaisvalmisteisen pickupin kiihdyttäessä lievään ylämäkeen. Armottoman ilmaston runtelema kestopäällyste oli murentunut monin paikoin. Etelän osavaltiot olivat säästökuurilla eikä talouden taantuma luvannut parempia aikoja kellekään.

Yön pimeimmällä hetkellä auto ylitti osavaltioiden välisen rajan. Yksinäisen Tähden osavaltio otti vieraan vastaan uneliaasti. Edes kojoottien haukahduksia ei kuulunut, kun pickupin kuski painoi kaasua ennättääkseen päämääräänsä.

Trans-Pecos työntyy ulos Texasin valtavasta osavaltiosta kuin naisen pullea rinta, ja El Pason kaupunki on sen herkkä nänni. Valtatien päätepiste. Kaikkialla vastaan rientävät espanjankieliset kyltit viestittävät tulokkaille, että El Paso–Juárezin kaksoiskaupunki on sielultaan väkevästi meksikolainen.

Pickupin kuljettaja ei antanut kielten sekamelskan häiritä. Vakain käsin hän ohjasi autonsa oikeaan liittymään. Valjussa marraskuisessa aamunkajossa ajoneuvo kaartoi De Soto -hotellin edustalle. Väsynyt mutta kiihkeä ajaja oli perillä. Hänen harmaat silmänsä olivat valvomisesta huolimatta kirkkaat. Leveisiin leukaperiin oli kohonnut tummaa parransänkeä. Silkkisen paidan alla pullistelivat treenatut lihakset. Tohtori Emmett W. Heavenin pitkä etsintä oli päättymässä.

Corinna, oletko täällä? mies ajatteli.

Nojautuessaan hyvin ansaitulle levolleen saastaisen hotellihuoneensa virtsan, siemennesteen ja veren tahrimalle, viimeksi Konfederaation aikoihin pestylle päiväpeitolle Emmett tunsi oudon vihlauksen vasemmassa kiveksessään, siinä samassa, jota Corinna oli heidän lemmenyönään ilkamoiden puraissut. Corinna, hän hätkähti. Tämä on merkki.

Toiveikas jomotus liukeni omille teilleen kuolemanväsyneen lääkärin vaipuessa hiljalleen uneen. Jospa tohtori Heaven vain olisi tiennyt tiukasti sidotun Corinnan huutavan samaan aikaan nimeään ainoastaan kahden korttelin päässä.

­– Emmett! Pelasta minut! Emmett!

Jatkuu…

Hyvä maahanmuuttaja

The_inspection_and_sale_of_a_slave

Katja Vilkama, Mari Vaattovaara ja Hanna Dhalmann vertailivat vuonna 2013 julkaistussa tutkimuksessaan Helsingin seudun muuttoliikkeen syitä ”maahanmuuttajavaltaisten” (75–89 % asukkaista etnisesti pohjoismaisia) ja muiden, vieläkin valkoisempien alueiden välillä. Työhypoteesina tutkimuksessa käytettiin kansainvälisestä tutkimus- ja lehtikirjoittelusta tuttua ja rasistipiireissä suosittua white flight -teoriaa, jonka mukaan tummaihoisten asukkaiden kertyminen tietylle alueelle saa valkoisen keskiluokan muuttamaan pois.

Tutkimuksessa tultiin datan pohjalta johtopäätökseen, jonka mukaan white flight ei ole totta: Helsingissä ei ole ”kantaväestön pakoa”. Ongelmat tai pikemminkin tutkimuksen kyselykaavakkeen pohjalta sellaisiksi määrittyneet ilmiöt ruokkivat toisiaan, mutta poismuuton varsinaiset syyt ovat useimmiten sangen käytännölliset. Ihmisten asunnontarve vaihtelee elämäntilanteen mukaan eikä se katso kenenkään ihonväriä.

Eli kuten tutkijat toteavat:

Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa esitetty teoria kantaväestön paosta on kuitenkin sellaisenaan liian yksioikoinen kuvaamaan valikoivan muuttoliikkeen dynamiikkaa pääkaupunkiseudulla. Tuloksemme osoittavat, että tärkein yksittäinen poismuuttosyy liittyy molemmilla aluetyypeillä sopivan asunnon löytymiseen muualta. Lisäksi poismuuttoa suuntaavat vahvasti asuinalueiden sosiaaliseen ympäristöön liittyvät tekijät (erityisesti pyrkimys välttää liiallisia sosiaalisia ongelmia eli niin sanottu ”social flight”).

Helsingin Sanomat sivuutti tutkijoiden johtopäätöksen muitta mutkitta. Nimettömäksi jäänyt pääkirjoitustoimittaja oli sitä mieltä, että Helsingin lähiöt ovat aivan liian täynnä maahanmuuttajia. Ja että asiasta vaietaan, ”hyssytellään”.

On tärkeää, että poliitikot ja virkamiehet saavat päätöstensä pohjaksi tutkittua tietoa Helsingin seudun muuttovirtojen syistä. Hyssyttely ei auta, jos ja kun maahanmuuttajien suuri osuus joillain alueille työntää kantaväestöä muualle.

Pääkirjoituksen takana ei välttämättä ollut – mutta luultavasti oli – toimittaja Annamari Sipilä. Tuolloin pääkirjoitustoimittajana Pohjoismaiden suurimmassa päivälehdessä uurastanut Sipilä tuohtui kirjoituksen herättämistä tyrmistyneistä reaktioista. Hän laati aiheesta pikapikaa raivokkaan puolustuspuheen, jolle hän antoi otsikon: ”Valkoinen pako” on totta, ja asiasta pitää pystyä puhumaan.

Helsingin Sanomain korkeita perinteitä noudattaen Sipilä rakensi tekstin, jossa hän itse on sijoittuvinaan objektiivisesti keskelle kahden melko kuvitteellisen ääripään väliin. Sipilän maailmankaikkeudessa rasistin vastakohta on henkilö, joka ei tunnusta maahanmuuton aiheuttamia mittavia ongelmia. Tärkeimpänä niistä Sipilän mukaan tietenkin saatanallisten hyssyttelijöiden taipumus ”syyllistää” valkoista keskiluokkaa.

Sipilä kirjoittaa:

Tutkimus osoitti, että maahanmuuttajien suhteellisen suuri osuus asuinalueella tai lähikoulussa on jo todellinen – ja ääneen lausuttu – syy muuttaa pois tietyistä lähiöistä. Usein siihen liittyy kyllästyminen alueen sosiaalisiin ongelmiin.

Edellä linkatussa Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissa kuitenkin tulos on toisinpäin. ”Sosiaaliset ongelmat” – siis vähävaraisuuden lieveilmiöt – häiritsevät vaurastunutta keskiluokkaa eniten. Tummaihoiset kansalaiset ovat vain yksi osa koko kuviota. Sipilän mukaan maahanmuuttajat silti pikemminkin aiheuttavat sosiaalisia ongelmia. Ja ymmärrämmehän nyt kaikki, että ”maahanmuuttaja” on eufemismi, jolla salonkirasistit kiertävät neekeri-sanan valitettavan epäkorrektiuden.

Lainataanpa lisää vuoden takaista Sipilää. Ollakseen punavihreän mokuttajamedian toimittaja hän toistaa hämmästyttävän papukaijamaisesti maahanmuuttokriitikkojen lempiväittämiä totuuksina. Kolumnin pohjana siteerattu tutkimus jää syrjään:

Suomessa ja Ruotsissa on perinteisesti ajateltu, että sosiaalinen sekoittaminen koituu koko yhteiskunnan parhaaksi. Hollannissa on sen sijaan jo huomattu, että sekoittamisellakin on rajansa.

Kaikista alueista ei saada taloudellisesti, sosiaalisesti ja etnisesti heterogeenisiä, vaikka kuinka yritettäisiin.

Sipilä ei lopeta tähän. Kuunnelkaa kuinka maailman pienin viulu säestää etabloituneen toimittajan maanvyörymäistä uhriutumista:

Professori Vaattovaaran mukaan Helsingin seudun alueiden eriytyminen jatkuu, jos keskiluokkaa ei aleta ottaa tosissaan. Juuri keskiluokan halut ja unelmat vaikuttavat olennaisesti muuttovirtoihin.

Nyt tiedetään, että keskiluokka välttää tietynlaisia lähiöitä. Keskiluokkaa ei saa syyllistää tästä.

Emme voi tietää, mistä Annamari Sipilä on saanut päähänsä, että keskiluokkaa jotenkin sorrettaisiin tai mikä on hänen nimimerkkinsä Hommaforumilla, mutta meidän kaikkien iloksi ja tyydytykseksi hän ei jäänyt loikoilemaan loukkaantuneen porvari-identiteettinsä runnelluille laakereille. Lontoon-kirjeenvaihtajaksi keväällä 2014 nimetty Sipilä näet kynäili joulukuun ensimmäisenä päivänä niin mojovan rakkauskirjeen neokonservatismille, että Matti Apunenkin saattoi joutua vaihtamaan puhtaat alushousut sen luettuaan.

Kolumnin otsikko ei kainostele: ”Maahanmuuttajat tekevät työt puoleen hintaan ja paljon nopeammin”.

Toimittajan luokkatietoisuus on ylevöitynyt nopeassa tahdissa hänen päästyään pois hyvinvointivaltion holhoavasta sylistä. Lontoossa kukaan ei moiti keskiluokkaa. Toryjen ja ”uuden labourin” synnyttämässä armottomassa kilpailuyhteiskunnassa maahanmuuttajat eivät todellakaan löhöile passivoivan sosiaaliturvan varassa, vaan nääntyvät nälkään työnsä ääressä. Sipilälle tämä on valkoisen naisen paratiisi. Hän pääsee pesulaan vuorokauden ympäri:

Työ ei lopu tekemällä. Jos yksi liikeyritys kaatuu, tilalla on pian toinen. Työvoiman tarjonta ei tyrehdy, sillä Britanniaan virtaa jatkuvasti lisää työhaluista ja -kykyistä väkeä. Tulijat eivät kysele vapaapäivien perään.

Kuluttajan kannalta tilanne on tietysti ihanteellinen. Matalapalkka-alan työntekijä on sen sijaan pinteessä, jos ei pääse urapolulla eteenpäin. Palkka ei välttämättä riitä elämiseen suurkaupungissa, ei vaikka tekisi useaa työtä.

Tosin tämä autuuden ja onnen aika saattaa olla kohta takanapäin. Sipilän suunnattomaksi murheeksi pääministeri David Cameron on ehdotellut maahanmuuton hillitsemistä julkisten palveluiden turvaamiseksi ja kouluttamattomien brittityöläisten suojelemiseksi. Tilanteessa, jossa alimmat palkat eivät ihonväriin katsomatta enää kohoa elinkelpoiselle tasolle.

Ei ihme, että myös Timo Soini rakastaa juuri brittikonservatiiveja.

Annamari Sipilän ihmeellisessä kolumnissa edetään sumuisilta saarilta äkkiä Suomeen, tuohon kurjistuvien maahanmuuttajalähiöiden ja lannistetun keskiluokan maahan. Sipilä lainaa vapaasti Cameronia ja toteaa, että maahanmuuttajien tunku on kunniaksi maalle – mutta…

Huolissaan pitäisi olla sen sijaan Suomesta. Miksi helsinkiläinen pesula menee viideltä kiinni, ja heinäkuussa koko kuukaudeksi? Miksi Suomi ei houkuttele maahanmuuttajia, jotka puskisivat töitä ja vilkastuttaisivat taloutta? Mikä meissä on vikana?

Kunpa maahanmuuttajat muistaisivat meitäkin. Tulijat ovat mittari. Tulijoiden jono kertoo, että maalla on tulevaisuus.

Ne pahuksen maahanmuuttajat. Miksi ne eivät tee töitä, jolla ei tule toimeen? Miksi ne perkeleet eivät palvele Annamari Sipilää ja muuta vitivalkoista keskiluokkaa? Kengänkiillottajista on huutava pula. Aivan kuin Sipilä antaisi ymmärtää, että Suomella on maahanmuuttajaongelma. Että maahamme on tullut aivan vääränlaisia – vääränvärisiä? – ulkomaalaisia, jotka makoilevat kontulalaiskaksiossa sosiaalivirastolta saatujen viisisatasten päällä karkottamassa supisuomalaisia lähiöasukkaita vuokra-asunnoistaan. Ja ovatpa vielä kiittämättömiäkin.

Sipilä haaveilee Suomesta, jossa tuloerojen tasaaminen on kannattamattomana lopetettu ja hyvä maahanmuuttaja palvelee suomalaista isäntäänsä ja emäntäänsä auliisti kuin koira. Kun kiitollinen ulkomaalainen ei enää kykene työhön, menköön nääntymään leipäjonoon, odottaahan ovella luvuton määrä toisia samanlaisia. Siinä olisi maa, jolla on tulevaisuus.

Hiukan harmillisesti Sipilä jättää kolumnissaan kertomatta, mistä se pulska keskiluokka tähän nälkäpalkalla hanttihommiinsa takertuvien työläisten maailmaan saadaan. Sanomatalosta, kukaties?


PS. Samasta teemasta oli juttua jo vuonna 2013, mutta kertaus on opintojen äiti.

Heteroseksuaaliset homorummuttajat

Eduskunta kumosi lakivaliokunnan esityksen, joka mukaan kansalaisaloitetta tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi ei oteta käsittelyyn. Nyt lain valmistelu etenee suureen valiokuntaan, joka tiedetään jo entuudestaan myötämieliseksi lakimuutokselle. Tämän jälkeen lakiesitys tuodaan istuntosaliin ensimmäiseen käsittelyyn, jossa kansanedustajat tekevät siihen muutosesityksensä, ja toiseen käsittelyyn, jossa asiasta äänestetään.

Perjantaisen 105–92-tuloksen perusteella on melko selvää, että tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksytään ennen vaalikauden päättymistä.

Kyseessä on hyvin pienitöinen pätkä lakitekstiä. Sen muuttaminen ei edellytä veronkorotuksia tai lainanottoa. Viranomaisen ei tarvitse ostaa uusia laitteita tai palkata työntekijöitä. Kenenkään ei tarvitse muuttaa mitään elämässään sen takia. Kenenkään ei ole pakko mennä naimisiin, mutta yhä useammalle se on nyt mahdollista. Muutokset eivät ota kantaa avioliiton tarkoitukseen saati sen uskonnollisiin merkityksiin.

Pohjapaperiksi otetussa kansalaisaloitteessa on kourallinen konkreettisia sanamuutoksia nykyiseen lakiin. Lain muotoilusta poistetaan maininnat ”miehestä ja naisesta”, ja korvataan ne vain henkilöillä. Adoptio-oikeus muutetaan vastaamaan nykyisten avioparien oikeuksia. Puolisot voivat ottaa toistensa sukunimet.

On myös muutamia itsestäänselvyyksiä, joihin uusi laki vaikuttaa. Nykymallisessa miehen ja naisen avioliitossa mies oletetaan automaattisesti pariskunnalle syntyvän lapsen isäksi – täysin siitä riippumatta, kuka lapsen on oikeasti siittänyt. Ymmärrettävistä syistä isyysolettamasta on tingittävä naisparien avioliitoissa. Miesparit eivät voisi lapsia tehdäkään.

Uusi laki korjaa lisäksi erään transsukupuolisten henkilöiden catch-22-tilanteen. Naimisissa oleva henkilö ei saa uutta, korjattua sukupuoltaan juridisesti vahvistetuksi niin kauan kuin hän on aviosuhteessa.

Muuten toki transihmisten asema pysyy ongelmallisena – Suomi kuuluu niihin maihin, joissa sukupuolen korjaaminen edellyttää todistetun sterilisaation. (Translain uudistusta kiirehtivän vetoomuksen voi käydä täyttämässä täällä: https://www.amnesty.fi/vetoomukset/translakiuudistus-vaarassa/)

Sukupuolimoraaliselta kannalta tarkasteltuna tasa-arvoinen avioliittolaki on suuri edistysaskel konservatiivien tavoitteille. Uuden lain myötä yhä useammat homo- ja biseksuaalit sitoutuvat yhteen rakkaussuhteeseen loppuelämäkseen. Sukupuolinen holtittomuus vähenee. Vesa-Matti Saarakkalan kaltaisten salskeiden nuorukaisten ei tarvitse enää torjua lemmenkipeiden homomiesten lähentelyitä uimahallien suihkutiloissa. Yksiavioiseen suhteeseen valat vannoen lupautuneet ihmiset kun eivät promiskuiteettiin sorru edes viekoittelevan perussuomalaismiehen silmäniskuista.

Tasa-arvoinen avioliittolaki vahvistaa ennen kaikkea perheen asemaa yhteiskunnan perusyksikkönä.

Lakialoitteen hyväksyminen on silti johtanut joihinkin käsittämättömiin reaktioihin. Erityisen hanakasti on jälleen kerran erottu kirkosta. Syy jää tuntemattomaksi, sillä kaikella käytettävissä olevalla järjellä ajateltuna samaa sukupuolta olevien avio-oikeus ei ota mitään keneltäkään pois, ja joka tapauksessa maallisella avioliittolailla ei ole mitään tekemistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa.

Martti Luther opettaa näin Vähässä Katekismuksessa:

Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja. Jotkut vievät morsiamen kirkkoon kahdesti, illalla ja aamulla, toiset vain kerran. Jossakin morsiuspari kuulutetaan avioliittoon saarnastuolista pari kolme viikkoa etukäteen luetulla kuulutuksella. Antaa ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat kuten haluavat, minulle ne eivät kuulu.

Yksi kirkosta eroamisen syyksi ilmoitettu peruste on ollut arkkipiispa Kari Mäkisen pohdiskelu tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisen tai hylkäämisen mahdollisista seurauksista kirkon kannalta. Facebook-statuksessaan arkkipiispa otti samalla hyvin maltillisesti kantaa lain puolesta. Taustalla oli vankka kristillinen etiikka:

Riippumatta siitä, minkä päätöksen eduskunta nyt tekee ja millaista polkua kirkko tulee kulkemaan, sateenkaariparien ja -perheiden puolustaminen on tärkeää. Se ei minulle ole mielipidekysymys. Se on kristillisen uskon pohjalta nouseva kysymys ihmisarvosta.

Mutta ylihurskas kirkkokansa on kyvytön ajattelemaan mitään muuta kuin panemista. Useat jyrkän linjan uskovaiset menettivät loputkin pidäkkeet, kun jopa arkkipiispa muodosti seksuaalieettisen kannan, joka ei tuominnut kaikkia sodomiitteja jalkapuuhun.

Valitettavasti kansalaiset ovat sattuneet unohtamaan muutamia tosiseikkoja:

  • Homoseksuaalisuus on ollut Suomessa sallittua 43 vuotta.
  • Homoseksuaalisuutta ei ole pidetty sairautena 33 vuoteen.
  • Homoseksuaaliset parit ovat voineet virallistaa parisuhteensa jo 12 vuoden ajan.

Homoseksuaalisuutta ei ole siis ”hyväksytty” nyt sen enempää kirkossa kuin eduskunnassakaan, sillä homous on ollut osa laillista yhteiskuntaamme jo kauan Urho Kekkosen ajoista asti. Homoseksuaalisuus sinänsä on ollut keskuudessamme aina, se ei ole mikään muoti-ilmiö. Se on luonnollisempaa kuin avioliitto. Eläinkunnassa homoutta on havaittu 1 500 lajilla, homofobiaa ei muilla kuin ihmisillä.

Jos siis luontoa käytetään perusteluna, homouden vastustaminen on luomisjärjestyksen itsensä vastustamista.

Nyt olemme tilanteessa, jossa ”homorummutuksesta” keuhkoavat ääriheterot ovat vuodesta toiseen täyttäneet lehtien sivut ja nettifoorumit käsittämättömällä määrällä seksifantasioita miesten välisistä anaaliyhdynnöistä. He louskuttavat kiimaisia leukojaan eläimiin– ja lapsiinsekaantumisesta paljastaen itsestään ehkä enemmän kuin oli tarkoitus. Vastapuoli ei ole mitään siihen suuntaan ikinä edes vihjannut, onhan kyseessä oikeusperiaate eivätkä mitkään bakkanaalit.

Syvimmälle peräsuoleen on tiensä kairannut James Hirvisaari, joka tekee uudelleenvalinnastaan aina vain haastavampaa hämäläisille kannattajilleen.

James Hirvisaari ei voi ajatella kuin yhtä asiaa.

Näiden anaalifiksaatiosta kärsivien heteroiden ansiosta ihmiset ensi kertaa eroavat kirkosta siksi, että sen ylipaimen on pitänyt avioliittoa hyvänä vaihtoehtona vapaille seksisuhteille. O tempora, o mores.


PS. Ensimmäinen adventtisunnuntai 30.11. aloitti uuden kirkkovuoden. Sen kunniaksi voi vaikkapa liittyä kirkkoon.

Pappilan joulu, viimeinen osa

Edellisessä episodissa osat kääntyivät päälaelleen ja Emil joutui pinteeseen.

5. luku

Toivo Emilin katseessa sammui kuin katkaisijasta kääntämällä. Teija ei ollut tunnettu huumorintajustaan – nainen oli ilmeisen vakavissaan. Nuorukaisen aivoissa vilisi toinen toistaan pelottavampia todennäköisyyksiä.

”Yritin keksiä, mikä olisi katalinta, mitä voisin tehdä sinulle”, Teija tokaisi.

Nainen istui tiukasti köyttämänsä Emilin vieressä vuoteella. Eipä ollut Uusi-Pappilan perintöpunkka arvannut, millaista elämää sekin joutui vielä vanhoilla päivillään kokemaan. Mietteliäänä patjan oljet narskahtelivat Teijan helläksi läimäytellyn takamuksen alla.

”Kun tästähän tämä kaikki alkoi”, Teija jatkoi ja puristi monivuotisten heinätöiden kovettamin käsin Emiliä siitä arasta ruumiinosasta, joka oli poikaparkaa synnin tielle viekoitellut. Mies ynähti tuskasta, muttei uskaltanut liikkua.

”Harkitsin jo, että leikkaisin pois”, Teija vihjasi ja kaivoi essunsa taskusta eilen hiotun puukon. Sen veriuraan hyytynyt hurme sai Emilin lähes pyörtymään.

Mutta tyttö puisteli päätään. ”Sitten oivalsin, että se olisi sinulle liian helppoa.”

Teija nousi ylös, oikaisi asuaan ja marssi ovelle.

”Keksin jotain ovelampaa. Odotin oikeaa hetkeä antautua sinulle. Tiesitkö, että viime vuodostani on kulunut kaksi viikkoa?”

Emilin katse oli yhtä kysymysmerkkiä.

”Se tarkoittaa, että me saamme lapsen.”

Hän tarttui ovenripaan ja paiskasi uksen selkoselälleen. Emilin silmät olivat pullistua päästä, kun hän näki isänsä, pastori Skogin, seisovan kynnyksellä kaikessa ankaruudessaan liperit tärkättyinä.

”Sinäkin, poikani!” pastori jyrähti. ”Nyt tiedän sinut tämän nuoren naisen tulevan lapsen isäksi. Jahka olet kylliksi miettinyt sitä synnin taakkaa, jonka olet kontollesi tienannut, tulen vihkimään teidät lailliseksi aviopariksi. Saat luvan kantaa vastuuta teoistasi!”

Teija poisti suukapulan nuorukaisen huulilta. Lannistettuna Emil parahti itkuun: ”Te peijoonit, tähän päättyivät iloiset poikamiesvuoteni!”

* * *

Epilogi

Emilistä varttui suoraselkäinen isänmaanystävä, joka sittemmin taisteli vapaussodassa laillisten joukkojen puolella ja antautui rauhan olojen palattua pellervolaiselle osuustoiminta-aatteelle. Hän kasvatti pojastaan Matti Eskosta kunnon miehen, joka kunnioitti perhearvoja ja puolestaan palkittiin Mannerheim-ristillä urheudestaan rintamapalveluksessa.

Teija vihittiin Emilin kanssa hyvissä ajoin ennen pojan syntymää.

Kotirouvaksi jäänyt Teija oli etenkin appensa mieleen. Usein nämä kaksi, kirkkoherran vakanssista viimein syytingille jäänyt rovasti Skog ja Teija-miniä, keskustelivatkin kahden kesken uskonkysymyksistä myöhään yöhön Uusi-Pappilan pirtissä tai kirkkoherran kamarin puolella. Joskus Emil osui kuulemaan oven läpi tuota vaimealla äänellä käytyä keskustelua. ”Mitä luulet, uskooko hän vieläkin?” oli heidän tavallisin lauseensa.

Kysymys hiukan loukkasi Emiliä, vaikkei hän sitä ikinä puheeksi ottanut. Tottahan hän oli uskossa nyt ja aina kuin viaton pikkulapsi.

Perinteiset traditiot

Perinteisen joulun viettäminen on turhaa puhetta, ellei se ole kirjaimellisesti perinteinen joulu. Jos joulunviettotapoihin ei sattumalta ole kuulunut lanttulaatikko Suvi Teräsniskan mummon lappilaisessa savupirtissä tai rekiajelu joulukirkkoon Taavetin ja Tiinan kanssa, näiden tapojen ottaminen käyttöön ”perinteiden vuoksi” on koko perinteen käsitteen vääristämistä.

Poliisitiedotteissa ”perinteiset menot” tarkoittavat yleensä puukotuskuolemia aamuyön grillijonossa tai mustasukkaista tappelua esikaupunkikaksiossa. Virkavalta tarkoittaa sillä yksinkertaisesti sitä, että sama kaava on toistunut vuodesta toiseen.

Ja poliisi on tietysti oikeassa. Perinteet ovat tällaisia.

Kukaan ei pakota seuraamaan perinnettä. Sitä voi kehittää tietoisesti. Mutta vasta sukupolvesta toiseen toistuva piinallinen rutiini tekee niistä aidon tradition. Sitä ennen on puhuttava pelkistä uusmuotoisista muoti-ilmiöistä.

Eräs kansallinen ja kenties jopa kansainvälinen jouluperinne on Vapaa-ajattelijain liiton ikuinen havainto siitä, että joulu ei ole ”oikeasti” kristillinen juhla. Tämän huomion taustalla on asiakirjoihin perustuva tutkimustieto kaksituhatta vuotta sitten vietetyistä talvipäivänseisauksen tienoon juhlapyhistä. Ja niin kuin Jeesus-lapsi syntyy aina uudestaan, niin sikiää myös tämä uutinen.

Tämä paljastus tuodaan keskusteluun suureen ääneen, sillä jollakin mystisellä tavalla 1 700 vuotta huolellisesti dokumentoitua kristillistä joulunviettoa kaikkine evankeliumeineen ja seimikuvaelmineen menettää kaiken oikeutensa olla olemassa, mikäli jostain raunioista kaivetaan persialainen savenpalanen, jonka mukaan 25.12. vietettiin paikallisen jumalkuninkaan syntymäpäivää kolmetuhatta vuotta sitten.

Kenties jonakin jouluna voisimme kokeilla pyhien viettämistä ilman loputonta vääntöä oletetuista esihistoriallisista hedelmällisyysriiteistä. Suomessa Joosef ja Maria ovat taivaltaneet Betlehemiin joulun alla synnyttämään Vapahtajaa ainakin 1300-luvulta asti, jolloin viimeinen pakana käännytettiin paavinuskoon Hämeen perämetsissä.

Anteeksi vain, uuspakanat, se juna meni jo. Jeesus ei poistu joulusta pelkällä mediatiedotteella.

Etenkin, kun otamme huomioon, että joulu saattaa sittenkin olla oikeasti kristillinen juhlapyhä.

Tänä iltana koko Suomi kuuntelee Olli Lindholmin joululevyä

Olli Lindholmin tämänjouluinen albumi Minun Jouluni rikkoo suomen kielioppia olettamalla joulun erisnimeksi, mutta se ei haittaa Yö-yhtyettä rakastavaa Suomen kansaa saati Rumban musiikkikriitikkoa, joka noteerasi levytyksen peräti viiden tähden arvoiseksi kulttuuriteoksi.

Ratas Musicin sivulla Olli Lindholm kertoo seuraavasti:

Minulla on ollut koko 2000-luvun ajan halu kehittää Yö-yhtyettä orkesteriksi, joka voi esiintyä konserteissa, jäähalleissa tai vaikkapa markkinoilla. Ainoa paikka, johon Yötä ei voi viedä, on kirkko, mutta halusin kokea kirkon tunnelman. Olin Mikko Kangasjärven kanssa Finlaysonin ja Lielahden kirkoissa ja pidin tunnelmasta todella paljon. Nyt kun unelmani joululevystä toteutui oli itsestään selvää, että teen sen myötä kirkkokonsertteja.

Lindholm tietysti liioittelee, sillä onhan Yön tuotannossa lukuisia kirkkokelpoisia arjenharmaita helmiä, kuten tämä vuonna 2007 ilmestyneen Valtakunta-albumin Satukirjan sankari -kappale, jonka Vain elämää -sarjasta tunnettu Pauli Hanhiniemi sanoitti ollessaan kaikesta päätellen poikkeuksellisen masentunut.

Ahkera ex-punkkari joka tapauksessa on jo ehättänyt kirkkokiertueensa loppumetreille. Sunnuntaina 22. joulukuuta Lindholm aikoo laulaa täyteen varatussa Koskenpään kirkossa Jämsän työväenluokkaisissa teollisuusmaisemissa kello 19, ja viimeinen keikka pärähtää käyntiin samalla kellonlyömällä keskieurooppalaisten arkkitehtituristien salamavalojen loimussa aatonaattona.

Minun Jouluni -päätöskonsertti Temppeliaukion kirkossa, Helsingissä, ma 23.12. kello 19.

Gävlen olkipukki on kuollut

In memoriam

* 29.11.2013 –  21.12.2013

Ruotsalaista Gävlen kaupunkia uskollisesti yli kolme viikkoa vartoinut olkipukki menehtyi traagisesti tulipalossa perjantain ja lauantain välisenä yönä 21. joulukuuta.

Olkipukki varttui rakastavien vanhempien hellässä huomassa marraskuun lopussa. Se selvisi kriittisenä pidetyn Lucian päivän yli ehjin oljin, mutta talvipäivänseisaus oli liikaa. Pukkia jäävät kaipaamaan kaikki kunnon kansalaiset.

Viimeisiksi sanoikseen olkipukki totesi:

Olkipukista kerrottua:

Pappilan joulu, osa IV

Viime jaksossa Emil menetti viattomuutensa kukan syntisen Teijan sylissä.

Tekstiä ei vieläkään suositella alle 16-vuotiaille.

4. luku

Hamppuköysi oli hiertänyt Teijan herkät ranteet, nilkat, nivustaipeet ja kaulan vereslihalle, mutta suomalaisen raivaajakansan sisukas sielu ei ollut moksiskaan. Hänellä oli tehtävä, jonka hän aikoi suorittaa parhain päin.

Uusi-Pappilan raskaan kurkihirren alla ei ollut kuunaan haudottu yhtä salakavalaa suunnitelmaa. Pastori Skog oli toki kokenut konspiraattori ja ensimmäisten joukossa kieltäytynyt lukemasta helmikuun manifestia. Siksi hän oli myös saanut niskoittelustaan ankarat nuhteet läheisen garrisonin komentajalta, Tapio Liinojalta. Mutta jopa hänen vankka häränniskansa olisi vavissut, mikäli Herran enkeli olisi käynyt kuiskaamassa, mitä Emil-pojan kamarissa oli tekeillä.

”Haluatko sinä?” Teija kysyi keimaillen pojalta, josta hän oli tehnyt täyden miehen. Hänen suupielensä olivat yhä remmien ruhjomat, mutta silti hymyhuulet yhä puristuivat suutelemaan Emilin sykähtelevää miehuutta.

”Haluan, haluan!” Emil urahti.

Notkeasti nainen kierähti pois syljen, hien, veren ja toinen toistaan syntisempien ruumiineritteiden kirjomilta lakanoilta ja sysäsi nuorukaisen sijalleen. Ennen kuin Emil oli huomannutkaan, hänen kätensä olivat tiukasti sidotut.

”Jumpe”, hän noitui ihastuksissaan.

”Kuka antoi luvan puhua?” Teija kivahti ja antoi sanoilleen pontta ratsupiiskalla, jonka hän oli huomannut Emilin seinällä.

”Auts, auts!” Emil kiljahteli.

”Eihän tässä mikään auta”, Teija äkämystyi ja sitoi Emilille suukapulan. Hän tanssitti piiskaa vielä nuorukaisen pehmeimmillä ruumiinosilla ja sitoi lopulta viimeisetkin raajat.

Emil oli nyt paketissa kuin joululahja.

”Sinä olet nyt paketissa kuin joululahja”, Teija kihersi.

Emil ynähteli tuskan ja kiihkon sekaisin puuskutuksin. Hän ei ollut eläissään ollut yhtä himokas ja pelokas.

”Nyt…” Teija kuiskasi Emilin korvaan. ”Nyt on aika kertoa sinulle totuus.”

Nainen kumartui poimimaan lattialta vaatteensa. Pukeutuessaan hän selosti:

”Viime kesänä sinulla oli suhde erääseen Sirpaan. Turha yrittää kiistää, hän kertoi minulle. Te tapailitte juhannuspyhinä ja heinänteon jälkeen. Jossain vaiheessa Sirpa tuli sinusta raskaaksi. Mutta sinä torjuit hänet ja hän meni koskeen.”

Teijan äänessä oli kyyneleitä, mutta myös terästä.

”Sirpa oli kasvattisisareni, Terovaaran isännän tytär, minun elämäni. Kun hänen eloton ruumiinsa löydettiin rantakivikkoon huuhtoutuneena, minä vannoin kostoa.”

Nyt Teija oli täysissä pukeissa. Hän kumartui alastoman Emilin ylle.

”Ja kostoni minä saan.”

Jatkuu…

Joulureggae O.K.

Suomen kansaa on perinteiseen tapaan piinattu Raskasta joulua -kokoelmalla, jossa ”tunnetut” ja muutamat oikeastikin kuuluisat metallimuusikot esittävät tulkintojaan joululauluista. Houkat! Aivan kuin he eivät tietäisi, että mikään ei sano ”joulu” niin kuin suomenkielinen reggaekappale.

Tänään Kaasuputki tarjoaa tirkistysluukun reggaejouluun, joka on ilman muuta jokaisen sydämessä ympäri vuoden.

Jukka Pojan varsinaista joululevyä pitää ehkä odottaa vielä jokunen kuukausi, mutta hiukan esimakua maailman letkeimmän reggaepukin pussintyhjennysmeiningistä saa kuuntelemalla tämän joulukuussa 2008 IRC -Gallerian joulukalenteria varten taltioidun videon: Jukka poika @ IRC-Gallerian joulukalenteri.

Tuon melko rämäpäisen meiningin vastapainoksi on onneksi olemassa myös hartaampia jamaikalaistunnelmia. Katajainen kansa on kristilliseen reggaeen erikoistunut yhtye, joka pukkasi vastikään markkinoille kokonaisen albumillisen virsiä reggaesovituksina.

Tässä kaikille Spotifyn käyttäjille linkki suoraan Juudan leijonan kitaan. Kyllä taas jaksaa sinnitellä kohti kaamoksen pimeintä ydintä!

Vuoden paavi

Episcopus Romanus, Vicarius Iesu Christi, Successor principis apostolorum, Caput Universalis Ecclesiae, Summus Pontifex Ecclesiae Universalis, Patriarcha Occidentis, Primas Italiae, Archiepiscopus et metropolitanus provinciae ecclesiasticae Romanae, Princeps sui iuris Civitatis Vaticanae, Servus Servorum Dei Franciscus täytti tiistaina 17.12.2013 pyöreät 77 vuotta. Vanha mies vaikuttaa melko vetreältä ikäisekseen, mikä sopii hyvin 1,214 miljardin ihmisen ja yhden Timo Soinin hengelliselle johtajalle. Kaikkiaan 17,5 % maapallon väestöstä ottaa ohjeensa paavilta.

Franciscuksen hyvä pohjakunto saattaa olla perua paavin nuoruusvuosilta, jolloin piemontelaissiirtolaisten poika maksoi opintonsa paiskimalla työtä portsarina ja talonmiehenä kotikaupungissaan Buenos Airesissa. Mainittakoon kaikille vasemmistohakkaraisille, että ennen pappiskoulutustaan Franciscus hankki itselleen myös rehellisen työläisammatin kemianteknikkona.

Maailman suurimman uskontokunnan ylin ja harvinaisen itsevaltainen johtaja on sangen poikkeuslaatuinen hahmo monessa mielessä. Hän on kautta aikojen ensimmäinen paavi eteläiseltä pallonpuoliskolta, kautta aikojen ensimmäinen jesuiitta tässä tehtävässä ja ensimmäinen, joka on ottanut nimen Franciscus samannimisen assisilaispyhimyksen mukaan. Häntä on myös sanottu ensimmäiseksi Euroopan ulkopuolelta tulevaksi paaviksi sitten syyrialaisen Gregorius III:n – tuon vanhan ikonolatrin. Hiukan epävarmaa tosin on puhua ”Euroopasta” aikana, jolloin Syyria edusti huomattavasti roomalaisempaa kulttuuria kuin suurin osa nykyisestä Euroopasta.

Ja koko maailma rakastaa Franciscusta.

Time-lehti valitsi paavin ”Vuoden henkilöksi” piittaamatta lainkaan siitä, että myös Edward Snowden olisi ollut ehdolla. Puhumattakaan Miley Cyrusin tyrmäävästä figuurista. Lehti perustelee valintaa paavin talouskritiikillä. Pienen nikottelun jälkeen nimitys on otettu vastaan tyytyväisin mielin, sillä onhan se sentään edes jossain määrin ymmärrettävä valinta lehdessä tavallisesti viljellyn puolivillaisen populismin sijasta.

Myös Yhdysvaltain suurin HLBT-lehti The Advocate päätti palkita paavin ”Vuoden henkilön” tittelillä, sillä amerikkalaismediat eivät tunnista muita arvonimiä.

Vain Nobelia ei ole hennottu ojentaa paaville vielä, sillä komiteassa podetaan yhä tuhtia krapulaa Barack Obaman ennenaikaisesta rauhanpalkinnosta.

Amerikkalainen Wonkette-sivusto ehättikin jo virnuilemaan Advocaten valinnalle vertaamalla sitä – nimiä mainitsematta – presidentin Nobeliin:

We dunno, considering that Frank still opposes gay marriage, and for that matter, isn’t moving to revise the Church’s position that it’s OK to be gay as long as you don’t do anything like have gay sex, The Advocate’s move feels maybe a little optimistic, like giving a Nobel Peace Prize to some guy who went on to send death robots all over the place. But hey, a gift is a gift — it’s not like he’s going to send it back.

Advocaten lukijoiden keskuudessa ja amerikkalaisessa homoyhteisössä paavin hehkuttaminen on saanut vastaansa vieläkin roisimpaa kritiikkiä kuin Timen vastaava. Yhdysvalloissa kuten kaikkialla vauraassa lännessä ajan polttavin kysymys on adoptio-oikeuden ja avioliittomääritelmän laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevia aikuisia. Eikä paavi ole näissä kysymyksissä tehnyt mitään uusia päänavauksia.

Haastatteluissaan Franciscus on myös itse todennut, ettei hän ole sosiaali- ja talouspoliittisissa tai seksuaalieettisissä kysymyksissä erityisen kova kommunisti. Hän vastustaa homoliittoja, avioeroja ja abortteja niin kuin katolinen kirkko ennenkin eikä koe olevansa vasemmistolainen. Paavi yksinkertaisesti toistelee katolisen kirkon katekismusta kuin opetettu papukaija.

Mutta papukaija on oppinut juttunsa kovassa koulussa keskellä sotilasdiktatuuria ja kuohuvaa kolmatta maailmaa. Vaikka Franciscus ei tunnusta latinalaisen Amerikan vapautuksen teologian marxilaisia oppeja, hän on omaksunut sen tärkeimmän sisällön: kapitalismissa on sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta, jota ei käy korjaaminen pelkin rukouksin.

Sen sanominen ääneen keskellä historian lopun neokonservatismia tekee paavista punahehkuisen vasemmistoliberaalin, jonka rinnalla maailman johtajat näyttävät heikkojen ja sairaiden syrjinnällä poliittista suosiota kalastelevilta rahoitussektorin sätkynukeilta – joita he tietysti ovatkin.

Franciscuksen julkituomat katolisen kirkon klassiset periaatteet saavat yhtäkkiä uutta sisältöä vain sillä, että hän ilmaisee yhteisönsä muuttumattomat dogmit ja doktriinit toisesta kulmasta. Siinä missä kaksi edellistä paavia käytti viisineljättä vuotta tuomitakseen kysymykset oikeudenmukaisesta tulonjaosta törkyisenä kommunistipropagandana ja hirtti sekä naisten että seksuaalivähemmistöjen oikeudet seksuaalieettisiin sääntöpykäliin, ”Paco” on halunnut korostaa, että koko kirkon kannalta on vakavampiakin huolia kuin homouden tai vasemmistolaisuuden torjunta. Esimerkiksi se, että ihmiset vieraantuvat kirkosta, joka keskittyy yksinomaan näihin kysymyksiin ja osaa sanoa vain ”ei”.

Tämä on myös paavin tärkein opetus suomalaisille luterilaisille ja kirkostaeronneille. Hän ei tingi tuumaakaan vakaumuksestaan, mutta yrittää valottaa sitä toisesta suunnasta. Sitä kutsutaan puhetaidoksi ja sitä pitäisi opettaa kaikille kansalaisille esileikkikoulusta alkaen.