Joulukalenteri 2011
Mitä tapahtui suomalaiselle miesmuusikolle?
Autolla ajettiin, siellä käveltiin, pitää olla näin, kun ollaan vähän sinnepäin.
Ja kaiken yllä leijuu jokin niin julkea tapahtumattomuus, että se on pakko ymmärtää miehen uudeksi talvisodaksi. Kilpaillaan siitä, kuka mahtuu kapeimpaan sektoriin. Rasvaton maito, hiilihydraatiton leipä, Espoo. Muistikohan vaimo ostaa rasvatonta maitoa Prismasta? Tekisinkö biisin siitä?
Anssi Kela sen jossain mielessä aloitti Nummela-levyllään – tämän melodiattoman puhelaulun, jossa nuotit kömpivät eteenpäin pienin intervallein ja takertuvat mieheyden kriisistä kuiskaaviin, ahdistaviin puoliriimeihin.
Särisevät sähkökitarat eivät kailota nopeiden autojen ja mustahuulisten tyttöjen ilosanomaa. Sen sijaan, että 25-vuotiaat roikaleet huutaisivat kapinaa ja rakkaudenjanoaan, he määkivät mikrofonit täyteen väärennettyä nostalgiaa, jossa muistellaan – muistellaan! – fiktiivisen parisuhteen virstanpylväitä.
Siellä yläasteella tavattiin, yhteen sitten kasvettiin, nyt Espoossa asutaan, lätkää katsotaan.
Jos joku kääntäisi suomalaisen iskelmärockin englanniksi ja lähettäisi yli Atlantin, Bruce Springsteen ampuisi itsensä vain päästäkseen pyörimään haudassaan.
Ei pidä ymmärtää väärin – todellinen iskelmä on hienoa musiikkia. Jokainen vanhoja schlagereita koskaan kuunnellut ymmärtää, että iskelmämusiikki kertoo seikkailuista, pyrkimyksestä väärien lakanoiden väliin tai sieltä pakoon, hylätyksi tulemisesta ja hylkäämisestä, pitkistä katseista ja käsittämättömistä määristä alkoholia. Ei ole sattumaa, että musiikkitaivaan legendaarisimmat häntäheikit ja miestennielijät ovat ennen kaikkea iskelmämuusikoita.
Mutta jokin meni pieleen, kun suomalainen iskelmä ja rock yrittivät paritella. Syntyi musiikkia, jossa syvimmät tunteet liittyvät arjen heteronormatiiviseen harmauteen, jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuihin, sotaveteraani-isoisiin ja – suvainnette – munien rapsutteluun kotisohvalla. Tuhnu haisee.
Karu totuus on, ettei alle 50-vuotiaalla suomalaismiehellä ole takanaan sellaista elämää, jonka muistelemisesta muut olisivat kiimaisen halukkaita maksamaan. Ei, ellei ole asunut vähintään kolmea vuosikymmentä maailman pahimmissa loukoissa ja pysty aloittamaan kertomustaan sanoilla: ”Silloin kun mä sain n***erisankkerin…”
Valitettavasti tämä ei estä yrittämästä.
Musiikin muutos saattaa myös kertoa jotain surullista koko yhteiskunnasta. Seikkailut ovat pahasta, Perus-Suomi on paras paikka asua. Mies, joka käyttää nuoruusvuotensa mihinkään muuhun kuin ammattikoulutuksensa hankkimiseen, työelämään ja kolmeen jokaperjantaiseen kossubatteryyn, on epäilyttävä olento. Siksi on laulettava avioliitoista, lapsensaamisesta ja ihmiskunnan historian arkisimman arjen hillitystä ylistämisestä. Siitä, miten rankkaa oli lapsena, kun isä ei ostanutkaan lahjaksi Nintendoa.
Tarinan tueksi kuvitellaan sukupolvien ketju, jossa Juha Tapio tai Arttu Wiskari ovat melkein isiensä ja isoisiensä rinnalla sotimassa, melkein rakentamassa jäänmurtajia neuvostoliittolaisille, melkein Globenissa keväällä 1995, melkein naimisissa äitiensä kanssa.
Kenties koskaan ei ole ollut yhtä helppoa käyttää mistä tahansa kulttuurituotteesta sanaparia ”elämää suurempi”.
Alla muutama kappale kauheinta Suomea, elämää suurempaa lässyttämistä:
Ja tietenkin uusin ja kauhein, feat. Sakari Kuosmanen:
