Kaasuputki

Avainsana: tarja halonen

  • Työväen presidentti

    Kansallinen Kokoomus on pyrkinyt profiloitumaan työväenpuolueena, vaikkakin aivan ymmärrettävistä syistä vältellyt sanoja ”kansallinen” ja ”työväenpuolue” samassa otsikossa. Mainospuheelle on kuitenkin katetta: kykypuolue on osoittautunut eteväksi työllistäjäksi.

    Viimeksi Kokoomus työllisti freelancetoimittaja Petri Sarvamaan, jonka Suomen kansa muistaa parhaiten luokkatietoisesta katu-uskottavuudestaan kontulalaisilla nakkikioskeilla.

    Eikä puolueen tarvinnut kävellä kuin kansan tahdon ja vaalilain yli.

    Nyt, kun Sauli Niinistö valitaan sunnuntaina 5.2.2012 Suomen tasavallan presidentiksi, Kokoomus on työllistänyt toisenkin henkilön. Samalla se etevästi näyttää esimerkkiä työurien pidentämisestä. 64-vuotias Niinistö jatkaa työelämässä vähintään seitsemänkymppiseksi.

    Tosin puolue on myös tehnyt alkeellisen virhearvion. Se hassasi kuusivuotisen kansallisen pettymyksen.

    Kun presidentinvaalien 2012 nollas kierros pidettiin maaliskuussa 2007, Sauli Niinistö  sai Tarja Halosta (ja ennakoivasti myös Pekka Haavistoa) vastustavia ääniä 60 498 kappaletta. Tämän olisi pitänyt herättää ”kauppakamarinulikat”, käyttääksemme Aarno Laitisen termiä, kalkyloimaan tulevia juonenkäänteitä. Luulisi näet ainakin matematiikan olevan leikkauslistapuolueelle tuttua.

    Kokoomus, miksi ette asettaneet emerituspuheenjohtaajanne ehdolle vuoden 2011 eduskuntavaaleissa? Vaikka pakolla.

    Perintöprinssi Alexander Stubb sai vain surkeat 41 766 ääntä, mikä johti osaltaan pääministeripuolueen vaalitappioon ja Kataisen sosialistihallitukseen. Porvaririntama joutui ottamaan jopa Vasemmistoliiton mukaan pilaamaan hyvää приватизация-henkeä.

    Stubb luonnollisestikin jopa halusi eduskuntaan, mutta Niinistö olisi voinut – Risto E. J. Penttilän tavoin – olla ottamatta vastaan edustajanpaikkaansa. Hän olisi imaissut uusmaalaisten homofobien ja eurokriittisten työläisnationalistien äänet Timo Soinin nenän edestä ennen kuin olisi ilmoittanut jättäytyvänsä tekemään mitä ikinä sitten olikaan ajatellut duunailla.

    Jospa oletamme, että Sauli Niinistö olisi saanut vuonna 2011 vaikkapa 90 % neljä vuotta aiemmin keräämistään äänistä ja vähentänyt Alexander Stubbin sekä Jyrki Kataisen äänimäärää neljänneksellä.  Se olisi tarkoittanut kaikkiaan 38 tuhannen äänen lisäystä Uudenmaan kokoomuspottiin.

    Vuoden 2011 vaaleissa viimeinen läpimenijä sai d’Hondtin laskutavan mukaiseksi vertausluvukseen 13 106,000. Sattumalta kyseessä oli juuri Kokoomusta edustava Sanna Lauslahti. Kaikkiaan puolue sai Uudeltamaalta 11 parlamentaarikkoa.

    Mikäli Sauli Niinistö olisi jämäköittänyt kokoomuslistaa ja muiden kärkiehdokkaiden äänimäärät olisivat kehittyneet aiemmin kaavaillusti, puolue olisi saanut eduskuntaan Uudeltamaalta 13 edustajaa. Ultrakonservatiivinen Elina Lepomäki olisi tiputtanut jokseenkin sosiaalidemokraattisen perussuomalaisedustaja Arja Juvosen. Jytky olisi supistunut yhdellä, mutta Homma sentään olisi ollut nousussa.

    Jättämällä mandaattinsa minkä tahansa tekosyyn varjolla käyttämättä Niinistö olisi avannut eduskunnan portit myös Marika Niemelle, josta kukaan ei tiedä mitään muuta kuin oppiarvon (KTM), äitiyden ja jonkinlaisen periaatteellisen espoolaisuuden. Puolue olisi saanut hänestä tottelevaisen soturin.

    Sauli Niinistön sädekehää teko ei olisi murtanut. Kun Niinistö hävisi presidentinvaalit 2006 kohtuullisen täpärästi, hän muuttui yhden miehen talvisodaksi.

    Hän oli vaalien ”todellinen voittaja”. Kuten Suomi, hän kohtasi ylivoimaisen punakoneen ja toisen kierroksen Taipaleenjoen torjuntataistelut – jääkiekkotermein ilmaistuna – ilman rökäletappiota. Hän yhdisti koko kansakunnan vastustamaan enemmistön valitsemaa presidenttiä, Tarja Halosta.

    Halonen, kuten tunnettua, on nainen ja vasemmistolainen. Molemmat ovat ominaisuuksia, joita tietyissä piireissä pidetään maanpetturuutena.

    Vaikka Niinistö itse on ollut toisinaan tylsyyteenkin asti korrekti todellisia ja kuviteltuja vastustajiaan kohtaan, hänen faninsa ovat toista maata. Sydäntäsärkevään katkeruuteensa hirttäytyneet saukonservatiivit ovat viimeiset kuusi vuotta täyttäneet sosiaalista ja perinteistä mediaa millä tahansa sisällöllä, joka solvaa istuvaa presidenttiä. Myös muuten niin kokoomuskriittinen kiihkonationalistinen äärioikeisto on alusta asti pyrkinyt kaikin voimin uskomaan jokaista juorua, joka millä hyvänsä logiikalla todistaa Halosen olleen DDR:n agentti ja ehkä jotain kautta myös temppeliherrain ja illuminaattien jäsen.

    Monivuotinen antikampanjointi lienee tuontitavaraa Yhdysvalloista, jossa Barack Obaman syntymätodistusta jahdataan yhä, vaikka paperi itsessään on näytetty lukemattomia kertoja kaikille halukkaille. Koska vasemmistolainen presidentti on vääryyttä. Ja kun oikein silmiin katsotaan, oikeistolaisinkin alkaa pian näyttää vähän vasemmistolaiselta.

    Pohjoiskorealaisen kansansuosionsa turvin Sauli Niinistö on saavuttanut aseman, jossa hänen jokaista murahdustaan seuraa sarja kopsahduksia. Äänet kaikuvat onnesta pökertyneiden fanien kalloista, kun ne kolahtavat vasten lattiaa. Hän ei pysty eikä suostu häviämään vaaleja ketään vastaan. Onneksi hänen ei tarvitsekaan. Kun tukijoukoissa on kauppaneuvos Paukusta alkaen koko suomalaisen liike-elämän kerma, joukko miljonääriurheilijoita sekä Sipe Santapukki, tappio ei ole vaihtoehto.

    Edes itsenäisen Suomen historian hölmöin vaalikampanja ei haittaa. Kun sekä äitiyspakkaus että astiankuivauskaappi ilmoitetaan Sauli Niinistön tukijoiksi, kuka voisi vastustaa? Miksi sinä vihaat astiankuivauskaappia?

    Kansa kyllä äänestää. Onhan se heterokin.

  • Homoskooppi

    Kaasuputki-blogin kirjoittaja tekee tänään samaa kuin Hennes Kunglig Höghet Victoria, Sveriges Kronprinsessa, Hertiginna av Västergötland, Ranskan vallankumous ja vasemmistointellektuelli Ruurik Holm – juhlii syntymäpäiväänsä. Ja sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa: kaikki ovat horoskooppimerkiltään rapuja! Astrologi Tuija Uusitalolla on ravuista vain myönteistä sanottavaa.

    Tosin juuri nyt Uusitalo ei ennätä kommentoimaan heinäkuun lasten elämänkuvioita. Pythian suuri huolenaihe kohdistuu homo- ja lesboterroristeihin, jotka syöksähtelevät työntämään silmiään viattomien paprikasumutteiden eteen. Sinänsä irstaiden sukupuolivähemmistöjen toiminta ei kenties muuten liikuttaisi Jumalan Suulla puhuvaa Uusitaloa, mutta presidentti Tarja Halosen kommentoitua asiaa toimittajalle peli oli menetetty. Vuoden 1918 kauhut toistuvat jälleen. Uusitalo pelkää, että valkoiset joutuvat jälleen suorittamaan punaisten kansanmurhan – toki tällä kertaa siten, että leiritettävät ja surmattavat ovat ”homoseksualisteja”.

    Presidentin tulisi toimia puolueettomasti koko kansan presidenttinä. Liioitellaanpa hetkinen, presidentti on nimellisesti armeijan ylipäällikkö joka voisi aloittaa vaikka sisällissodan jakamalla kansan perinteisten punaisten ja valkoisten sijasta sukupuolellisesti tämän seksin takia. YLE:n entinen pääjohtaja Mikael Jungner sai lähteä kun hän rikkoi tekijänoikeussopimuksia vastaan. Käyttämällä You Tubesta ottamaa musiikkia vaimolleen tehdyn videon taustamusiikkina jonka hän sitten esitti Facabookissa. Mielestäni presidentti Halosen tekemä virkavirhe on paljon vakavampi. Lisäksi näiden rikkeiden luonne on täysin päinvastainen.

    Pahimpien skeptikkojenkin on myönnettävä, että Tuija Uusitalo on paikoin oikeassa. Etenkin kohta, jossa hän toteaa, ettei ”syntymähoroskooppi tee kenestäkään homoa tai lesboa”.

    Millään tavalla natsisympatioita esittämättä Buddhan Inkarnaatio Tuija Uusitalo toteaa myös, että homojen ja koko tuon ”homoseksualistisen aatteen” kimppuun hyökkääminen on toivottavaa ja suorastaan aika hauskaa. Hän myös uskoo, että merkitsemällä visuaalisin tunnuksin, ketkä ovat homoja, voidaan rakentaa kestävä yhteiskuntarauha.

    Pippurisumute on aika vitsikäs valinta ja sitä paitsi hyökkääjät puolustivat oikeuksiaan irstailun leviämistä vastaan, joka on sinällään oli erittäin yhteiskuntavastuullista toimintaa.

    Ehdotankin ”vaakamaisesti” diplomaattista ratkaisua. Paljastetaan kaikki ja tehdään homoista – ja lesboista reilusti merkittyjä, kuten he sitä itsekin haluavat. Saman tien voidaan merkitä myös heterot. Näin vältämme sekaannuksen ja suojelemme lapsia ja nuoria. Samalla takaamme heteroille koskemattomuuden ja ihmisoikeudet. Onhan elämilläkin oikeutensa, miksi ei niillä terveillä yksilöillä jotka vaalivat rakentavia ja elämää ylläpitäviä malleja. Näin saamme jokainen valita henkilön kenen kanssa haluamme asioida päivittäin.

    (Uusitalo kirjoitti alkuperäisen tekstinsä 12.7., mutta huomasi sitten Saturnuksen menneen Vaa’an tähdistöön, minkä takia tekstiin tuli lisätä ”myös heterot”, mikä muuttaakin homofobis-fasistisen tekstin oitis liberaalihyysäykseksi. Ylläolevassa lainauksessa Uusitalon kursivoimana.)

    Tätä totuutta pohtiessa on ymmärrettävä, että astrologia ei ole pelkkää naistenlehtien rakkausennustelua, vaan todellista tarkkuuden tiedettä. Lisää asiasta oppiakseen kannattaa alkaa jo raotella kukkaroaan. Elokuussa näet Tuija Uusitalon ja kumppaneiden luotsaamina risteillään aavan meren yli Tallinnaan. Ja mikäli Kuu ei ole Oinaassa ja Chiron Neitsyessä, laivan tulisi osua laituriin täsmälleen oikeassa kulmassa.

    * * *

    Muuten, Päivi Räsänen on vedonnut päättäjiin, jotta nämä ajattelisivat lapsia.

  • Hahmoja tänään: Thors, Chopin ja Jutila

    Maailma on pyrkinyt parhaimman kykynsä mukaan pysymään kiertoradallaan, vaikka niin moni uutisotsikko on horjuttanut ihmiskunnan henkistä tasapainoa:

    Maakuntasarjassa on yksi lystikäs ja yksi traaginen uutinen:

    Urheilussa ei ole tapahtunut mitään, mutta nämä on mainittava:

  • Suomi on uusi maailmanmestari

    Adolf Ehrnroothin ansiosta Suomi voitti talvisodan. Kuva: Puolustusvoimat

    Sisupuukko on jaettu suomalaisille urheilusankareille vuodesta 1994. Järkyttävä perinne alkoi Lillehammerin olympialaisissa, kun talvisota oli juuri täyttänyt 55 vuotta. Kuka tahansa ajatteleva ihminen saisi paiseita pelkästä nimestäkin, mutta toisaalta nyt puhutaan Suomen olympiakomiteasta ja lajiliitoista, ei varsinaisesti Homo sapiensista. Suomalaisille opetettiin samoihin aikoihin pari muutakin uutta yhdyssanaa, kuten ”roskapankki” ja ”leipäjono”.

    Lama-aika saa aina aikaan jotain omituisia uusfennomaanisia galvaanireaktioita kansakunnan kollektiivisella iholla. Valtiovalta niitä mielellään ruokkii, sillä turvapaikanhakijoita pahoinpitelevät pitkäaikaistyöttömät ovat poissa pahanteosta.

    Myös Vancouverin olympialaisten pistesijakahvilla on taas lykätty pisusuukot muutaman ressukan kouraan. Kunniakkaita yrityksiä on kehuttu ja edessä häämöttäviä koitoksia kiritetty. Koska Adolf Ehrnrooth on kuollut, urheilupomojen on ollut tyytyminen vain Tarja Haloseen. Presidentti toivotti ”tsemppiä”. Valtionpäämiestason paijausta otti vastaan etenkin Juhana-herttuan vaakunaleijonan mukaan nimetty lätkätiimi.

    Miksi? No, talvisodan hengessä taistelevaa leijonamiehistöä on tietysti yllytetty voittamaan pronssia Slovakian maajoukkueelta. Ja mikä, ettei.

    Itse asiassa talviolympialaiset ovat menneet kautta linjan pronssimitalien loisteessa. Vain yksi urheilija on saanut kultaa – nimittäin Virpi Kuitunen, joka on kultansa kanssa viettänyt eräänkin herkän hetken Whistlerin tummassa yössä.

    Tuoreen uutisen mukaan Virpi on jo heittänyt pois haaveensa uusista arvokisoista ja Sotšin hiihtokullista. Edessä on ura Jarin kanssa perustetussa yrityksessä, joka valmentaa hobitteja kamppailussa örkkejä vastaan.

    Mutta ensin Slovakia-ottelu. Panoksena se himmein mitali, joka toki on moraalinen pääpalkinto. Suomellahan on pitkät perinteet voitoiksi tulkituista tappioista.

    Saa nähdä, kuinka äijien käy.

    (Tämä teksti on kirjoitettu kesken Suomi–Slovakia-ottelun. Tilanne on toisen erän jälkeen 1–3. Slovakia karkasi kahden maalin johtoon alivoimalla, kuinkas muuten.)

    UPDATE (7.18): Suomi saavutti kuin saavuttikin pronssimitalin. Ei tyylipisteitä.

  • Suomen kuningaskunta

    Eikö vain tämäkin nuorukainen mielellään kävisi tositoimiin uusine varusteineen? Kuva: Puolustusvoimat / Juhani Kandell

    Rosa Meriläinen tutkailee Suomen presidenttiä Vihreän langan blogissaan. Kirjailijalla sellaiseen on toki oikeus, vaikka hiukan vaikuttaa, että Taxellin komitean sormeileminen on vain tekosyy. Vihreille asiantuntijoille ominaiseen tyyliin Meriläinen näet käyttää leijonanosan tekstistään vain haukkuakseen mahdollisimman inhottavasti kaikkia näkemiään vasemmistopoliitikkoja (miksiköhän, muuten?).  Mutta tekstin loppusuoralla sentään päästään asiaan. Rosa Meriläinen päätyy samaan johtopäätökseen kuin Kaasuputki-blogin betaversiossa jo lokakuussa uumoiltiin.

    Suomesta on tehtävä monarkia.

    Meriläisen ehdotus personaaliunionista lienee fiskaalisesti tehokkaampi kuin omilla verotuloilla ylläpidetty kruunupää, sillä jäisihän tuolloin kuningashuoneen ylläpito tukholmalaisten päänvaivaksi. Mutta entä itsenäisyys, kulttuuri, henkinen hyvinvointi ja Suomen voitokas armeija? Missä on isänmaallisuus?

    Palautetaanpa siis mieleen, mitä lokakuussa kirjoitettiin:

    Suomalainen oikeisto inhoaa kahta asiaa yli muiden: sosialismia ja rauhaa. Kaikki, mukaan lukien maahanmuutto ja femininismi, ovat vain näiden penteleiden sivutuotteita. Sotaa on janottu esimerkiksi Nato-jäsenyyden siivellä, mihin myös sosialismin saattaisi haudata.

    Presidentti Tarja Halonen on jo jonkin aikaa edustanut Nato-vastaista rauhanasiaa. Siksi hänellä on vannoutuneita vihamiehiä vallankin kokoomuslaisten riveissä. Halos-inho naamioidaan yleensä vaatimukseksi presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Kimmo Sasi ei ole koskaan jättänyt ainoastakaan puheestaan pois catomaista ceterum censeo -lisäystä: ”Presidentin valtaoikeudet ovat jäänne suomettuneisuuden ajalta.”

    Ennätyksellisessä epäsuosiossa vellova SDP on lähtenyt mukaan leikkiin. Puolueessa ei ole ainuttakaan varteenotettavaa presidenttiehdokasta varastossa, joten torjuakseen kokoomuslaisten diktatuurin hekin kiirehtivät poistamaan seuraavalta valtionpäämieheltä luvan mihinkään muuhun kuin pönöttämiseen toisten valtionpäämiesten hautajaisissa.

    Itse asiassa kaikki eduskuntapuolueet ovat hämmästyttävän yksimielisiä presidentti-instituution romuttamisesta. Ja tämä avaa täysin uuden mahdollisuuden, johon ennen kaikkea Kansallisen Kokoomuksen tulisi tarttua kaksin käsin.

    Ilman vahvaa presidenttiä, näet, Suomi voisi saavuttaa kaksi kokoomuslaisten ikivanhaa tavoitetta. Viimeinkin.

    1. Kuningas

    Täysin vallatonta seremoniapresidenttiä ei kaipaa pirukaan. Toisaalta maa tarvitsee keulakuvan, jonkin likaisen päivänpolitiikan ja ennen kaikkea inhan sosialismin yläpuolella olevan hahmon. Kokoomuksella oli jo aikoinaan ratkaisu, joka jäi toteutamatta. Suomesta pitää tehdä kuningaskunta.

    Kuninkuuden eräs periaate on sen tuonpuoleinen ulottuvuus. Kansa ei voi valita kuningasta. Hänellä on oltava jumalallinen suosio joko suurten tekojen, historian pyhittämän sukupuun tai hallitsevan kuninkaan suorittaman adoption kautta. Kun Norjan kuningaskunta perustettiin, sinne kutsuttiin hallitsija Oldenburgien Tanskasta. Entä Suomi?

    Ruotsissa, jolla on Suomen kanssa tuhatvuotinen historia, olisi joutilas mies: Carl Philip Bernadotte. Suomen valtio voisi juhlallisesti pyytää hänet johtamaan maatamme, maailman toista virallisesti ruotsinkielistä kansakuntaa.

    Carl Philip saisi siis määrärahan, palatsin, ritarikuntien suurmestariuden, Ritarihuoneen avaimet ja oikeuden kutsua silmäätekeviä tanssiaisiin joka joulukuun 6:ntena. Voisiko hän kieltäytyä? Suomi on yksi planeetan rikkaimmista maista. Mikäli kuningaskandidaatti empisi, hänelle voisi siirtää kannustimeksi joko suoraan tai säätiöitynä joidenkin miljardien eurojen salkun kansallisvarallisuutta. Lisäksi Carl Philip johtaisi Suomen armeijaa, asia johon palaamme myöhemmin, ja pönkittäisi yhteiskuntarauhaa palauttamalla säädyt ja jakamalla arvonimiä ansioituneille kansalaisille.

    Lama kaatuisi jo yksin siihen, kun suomalainen ja skandinaavinen juorulehdistö saisi nokittavakseen kokonaisen uuden hovin ja aristokratian. Helsingin yöelämässä pörräisi vapaaherroja, kreivittäriä ja sellaisiksi pyrkiviä. Pois joutavat tusinajulkkikset, tilalle aitoa kimallusta!

    Kuninkuuden etuja olisi myös lapsesta asti jatkunut koulutus vaativaan edustustehtävään. Poliitikot ja järjestöihmiset kiinnittävät enemmän huomiota lakipykäliin kuin markkinointiin.

    2. Suur-Suomi

    Marsalkka Montgomeryn laatimien sodankäynnin sääntöjen ensimmäinen pykälä on: ”Älä hyökkää Venäjälle”. Tätä virhettä ei pidä Suomen tehdä. Sen sijaan Suomella on etelänaapurissaan sotilaallinen tyhjiö.

    Viro on Naton jäsenmaa, mutta käytännössä puolustuskyvytön. Venäjän hyökkäys Viroon saattaisi johtaa, etenkin Puolan taholta, Nato-vetoiseen interventioon. Mutta Suomi – se on puolueeton, rauhantahtoinen maa, joka siirtäisi joukkojaan etelänaapuriin vain siellä olevien suomalaisten ja Suomeen paenneen virolaishallituksen pyynnöstä.

    Ruotsin prinssi Suomen kuninkaaksi kutsuttuna, Suomen armeijan ylipäällikkönä, takaisi mahdollisessa konfliktissa Suomelle Ruotsin sotilaallisen tai vähintään taloudellisen ja diplomaattisen tuen. Tätä ei pidä väheksyä etenkään Itämeren piirissä, missä ruotsalaisilla on jokunen kana kynimättä useimpien naapurimaiden kanssa.

    Jos ja kun Viron vapautussodalle haettaisiin vielä ymmärrystä Venäjältä mm. lupaamalla uusia neuvotteluita Viron itärajasta ja Viron venäläisten oikeuksista, Suomella olisi operaatiolleen niin vahva alueellinen tuki, ettei Yhdysvallatkaan sitä horjuttaisi. Pienen Viron tapauksessa kovinkaan moni Nato-maa ei katsoisi tilannetta muutenkaan 5. artiklan arvoiseksi.

    Epäilemättä lyhyeksi jäävän, voitokkaan sodan valloitetut alueet voisi kaikeksi vakuudeksi liittää Suomen kuninkaan perintömaihin. Tämän lupauksen jälkeen tuskin olisi suunnaton ihme, mikäli Viro-offensiivia tukisi jokunen laivue svealaisia hävittäjälentokoneita, sukellusveneitä ja muita tarpeellisia laitteita.

    Virosta Suomi saisi viljavan ja luontevasti suomalaistettavan eteläisen maakunnan. Sotasankareita voisi palkita arvonimin, joista toki Virumaan suurherttua olisi itseoikeutetusti kruununperijän titteli. Eri hautausmaat Suomessa, Ruotsissa ja ex-Virossa saisivat respektiiviset sankarivainajansa. Veteraanijärjestöt voisivat jälleen kerätä rahaa hyvällä syyllä. Viron urhea kansakunta saisi sosiaaliturvan.

    Ja suomalaiset nettinatsit pääsisivät viimeinkin tekemään sen, mistä ovat kaikki nämä masentavat rauhan vuodet haaveilleet: kuolemaan isänmaansa puolesta.

  • Valtiopäivittelyä

    Kalterit ovat edelleen liian harvassa. Kuva: Vesa Lindqvist / Eduskunta

    Valtiopäivät avattiin jälleen. Kansanedustajat palasivat jouluvapailtaan kuuntelemaan, mitä tasavallan presidentti ja kuningas halusivat heille sanoa. Kurkistus pidettyihin puheenvuoroihin muistuttaa omalla masentavalla tavallaan, miksi eduskuntatyö ei suorastaan kilpaile ihan-minkä-tahansa kanssa tv-katsojan mielenkiinnosta.

    Tarja Halonen ei ole vielä saavuttanut aivan kuolematonta mainetta järisyttävänä reetorina – eikä tämä puhe tule muuttamaan tilannetta. Laskevalla nuotilla pudotellut viisaudet kuulostavat liiaksi koulussa annetuilta ulkolukutehtäviltä. Puheen terävät kärjet haudataan kapulakieleen. Kun tavallinen kuolevainen sanoisi, että keskellä lamaa ja työttömyyttä on sadistista julmuutta riistää ihmisiltä perusturva ja pakottaa heidät elämään Pyhän Hengen varassa, Halonen muotoilee asian näin:

    Yksittäisten ihmisten halu muutoksiin ei korkean työttömyyden aikana ole suuri. Siksi on tarpeen, että luodaan luottamusta sosiaaliturvan riittävyyteen ja siihen, että yhteiskunnan tuki todella auttaa vaikeiden aikojen yli. Tulevaisuus vaatii kestäviä sosiaalipoliittisia ratkaisuja sekä työelämän sisältöjen kehittämistä.

    Onko kukaan muistanut kertoa Haloselle, että talvisotakortti on jo pelattu? No, riittäähän näistä 105 kunnian päivästä puhuttavaa. Vaikka tämä lienee ensimmäinen kerta, kun talvisodan henki ja kestävä kehitys pääsevät samaan kontekstiin. Jonkun pitäisi kai kertoa tästä uudesta tammikuun kihlauksesta myös työmarkkinajärjestöille, etenkin työntekijäpuolella.

    Keskellä talvisotaa, 70 vuotta sitten solmittiin työmarkkinajärjestöjen ”tammikuun kihlaus”. Se oli signaali ulkopuoliselle maailmalle Suomen kansan yhtenäisyydestä. Samalla se loi myös pohjaa vuosikymmeniä jatkuneelle sopimusyhteistyölle. Sopiminen on mahdollistanut hyvinvoinnin vakaan ja pitkäjänteisen kehittämisen. Sitä tarvitaan edelleen ihmisen ja luonnon kestävän kehityksen turvaamiseksi tässä globaalissa maailmassa. Sopimisen muodot voivat muuttua, mutta luottamuksen säilyminen edellyttää yhteiskunnan päättäjien ja eri osapuolten yhteistä tahtoa ja toimia.

    Puhetaidolliset helmet ovat muualla puheessa. Presidentti Halonen on innokas kuvataiteilija, mutta runotkaan eivät ole hänelle tuntemattomia. Näin siteerataan työministeri Anni Sinnemäen nuoruudentuotantoa:

    Valitettavasti aseellisiakin konflikteja on jatkuvasti olemassa. Nämä konfliktit ovat muuttuneet entistä monimutkaisemmiksi ja siten vaikeammiksi hallita.

    Muuten, muistakaa jatkossa, rouva Tasavallan Presidentti, te ette – todellakaan ette – voi aloittaa mitään virkettä sanoilla ”globalisoituvassa maailmassa”.

    873 sanaa myöhemmin päästään asiaan:

    Julistan vuoden 2010 valtiopäivät avatuiksi.

    Kiitosta vain, siis.

    Jos kohta Tarja Halosen puheen rattaissa oli jokunen kapula, ei Sauli Niinistökään aivan luonteva ole. Kuningas Sauli vaikuttaa Yle Areenan välittämän kuvan mukaan kärsivän jostakin, arvatenkin kankkusesta. Ehkäpä siksi puhemiehen vastausoratoriossa on aimo annos messiaanisia sävyjä.

    Kansallisen yhteistyön osalta palaatte hetkeksi talvisodan tunnelmiin. Totta on, että Suomi kuuluu sotien jälkeen maailman parhaiten menestyneisiin maihin. Ulkonaisia edellytyksiä siihen on ollut niukanlaisesti niin maan väkimäärään, sijaintiin, kieleen tai vaikkapa luonnonvaroihin nähden. Ellei siis ole ollut materiaa, on ollut henkeä. Mitä enemmän vaikeuksia on ollut, sen paremmin niistä on yhteishengellä ja -vastuulla selvitty.

    Tällaisten verbaalisten kultahippujen ansiosta Niinistöä pidetään yleisesti Suomen viisaimpana miehenä. Eikä ihme, ajatuksessahan piilee koko joukko zeniläistä filosofiaa. Vain barbaarit nojaavat materiaan. Suomalaiset ovat onneksi keskittyneet kansalliseen meditaatioon.

    Jos Tarja Haloselle talvisota merkitsee ilmastonmuutoksen torjumista (missä kieltämättä on semanttisesti oma pistämätön logiikkansa), Sauli Niinistölle talvisota on lastentekoa:

    Pääministerimme on, aivan aiheellisesti, kaivannut lisää lapsia syntyväksi. On kestämätön ristiriita, jos samaan aikaan päästämme yhden ikäluokan verran lapsia syrjäytymään. Ei kaveriakaan jätetty, miten voisi lapsen jättää?

    Voi vain arvailla, käväisikö Jenni Haukion hartioilla puheen näillä kohdin tahaton puistatusrefleksi. Kameramies ei hennonut taltioida nuorikon kasvoja, kun kansakunnan isä ja isoisä vihjasi aikeistaan ruveta pukkaamaan jo toista sarjaa maailmaan.

    Lopuksi on pohdittava vakavissaan, onko tämä lupaus vai uhkaus:

    Ojensitte yhteistyön käden. Me, täällä, tartumme siihen.