Ruhtinaskunta

The_Prince_and_Princess_of_Monaco

Sydänkeskiajan Välimeri oli pienten kilpailevien kaupunkivaltioiden temmellyskenttä. Kaksi vaikutusvaltaisinta olivat Genova ja Venetsia, joiden välisen kilpailun huipentumisen on kaunopuheisimmin ilmaissut Mika Waltari romaanissaan Johannes Angelos. Alakuloinen kulttuuripessimisti murehti mysteerien ja kohtalonuskon täyttämän Bysantin – tai yleensä romantisoidun menneisyyden – väistymistä historian romukoppaan, kun nuoret ja nälkäiset teknokraattiyhteisöt vaihtavat vanhempiensa hurskaan uskon faustiseen sopimukseen kaikesta vallasta ja vauraudesta maallisessa maailmassa.

Bysantin moneen kertaan ryöstäneet kauppiastasavallat päätyivät myöhemmin kukin tahoillaan uusien, vieläkin häikäilemättömämpien kansallisvaltioiden saaliiksi, mutta satojen vuosien ajan Genovan tasavalta oli läntisen Välimeren mahtivaltio. Sen hallinnasta kamppaili neljä sukua. näistä yksi oli Grimaldi-nimen omaksunut perhe.

Sisällissotansa tukikohdaksi Grimaldit ottivat vuodesta 1297 alkaen haltuunsa Monacon kallion – strategisesti tärkeän luonnonmuodostelman Ligurian rannikolla. Historia päätti toisin. Grimaldit toki palasivat muutamaan otteeseen Genovaan, mutta lopulta Serenissima Repubblica päätyi toisiin käsiin. Ruhtinassuku luovutti ja jäi Monacoon. Kauppaa ei luultavasti ole tarvinnut katua.

Monacon ruhtinaan arvo periytyy kulloisenkin kruunupään vanhimmalle miespuoliselle jälkeläiselle. Ruhtinaskunnan primogenituuri ei silti ole jäykän agnaattinen. Jos sopivaa ukkoa ei kohdalle osu, myös nainen voi periä valtaistuimen. Näin on myös pari kertaa käynyt, vaikkakaan hallitsevia ruhtinattaria ei ole juuri ollut. Monacolaisrouvat ovat kovin kärkkäästi luovuttaneet vallan aviomiehilleen, jotka puolestaan ovat omaksuneet Grimaldi-nimen.

Tämänhetkinen ruhtinas, Albert II, oli vuosikaudet epämääräisen playboyn maineessa. Kaksi aviotonta lastakaan eivät ole riittäneet kumoamaan huhuja ruhtinaan todellisesta seksuaalisesta suuntautuneisuudesta. Hovijuorupiireissä tavattiinkin huokailla, miten Monacon Albert ja Ison-Britannian Edward olisivat muodostaneet hyvän parin.

Asioilla on tapana järjestyä tai ne järjestetään. Kukaan ei tiedä tai ainakaan tunnusta, miten Albert kohtasi komean arjalaisen eteläafrikkalaisen kilpauimarin, Charlene Wittstockin, mutta kihlat vaihdettiin. Jatko ei silti edennyt aivan niin notkeasti kuin saduissa. Pariskunnan julkiset hellyydenosoitukset herättivät huomiota puuttumisellaan. Ihmiset alkoivat ounastella, että nuorikko on joko huumattu tai ostettu tai molempia. Charlenen jopa väitettiin yrittäneen karata omista vihkiäisistään.

Oli järjestely millainen hyvänsä, sopimus on taatusti nyt täytetty, sillä ruhtinatar Charlene synnytti keskiviikkona kaksi lasta, tytön ja pojan. Kaksosista nuorempi, Jacques Honoré Rainier, noussee jonakin päivänä ruhtinas Jacques II:ksi. Jos eläisimme vanhoja hyviä aikoja, nimi suomennettaisiin Jaakoksi.

Jaskan sisko, Viking Linen suositun risteilyaluksen kaimaksi ristitty Gabriella Thérèse Marie joutuu tyytymään osaansa upporikkaana ylhäisaatelisena perijättärenä.

Pyhä sota

hannes

Pian – jos Luoja suo – 102. syntymäpäiväänsä viettävä pienviljelijä Hannes Hynönen on Suomen uusi sankari.

Hynönen pamahti itsenäisyyspäivänä keskelle harmaan adventin todellisuutta ja otti miettimättä roolin kansakunnan ukkina. Hylkäämällä sotaveteraaneja ympäröivän paatoksen Hynönen muistutti suomalaisia siitä, että rintamalla oli aivan oikeita ihmisiä, ei Väinö Linnan henkilöhahmoja. liivijengien ja kiihkonationalistien pyhittämistä ryssäntappokoneista puhumattakaan.

Kirjailija Jari Tervo rakastui toisten mukana Hannes Hynöseen. Ihastus perustuu kaikkien kaukorakkauksien tapaan silkkaan projektioon. Yleisradion kolumnissaan Tervo maalaa tanssihaluisesta satavuotiaasta pyhimyskuvan. Hän vertaa itsenäisyyspäivänä metrossa ja Helsingin keskustassa mieltään osoittanutta Luokkaretki-joukkiota enkelimäiseen sotaveteraaniin – ”sotasankariin” – eikä kenenkään tarvitse edes yrittää arvata, kumpi saa osakseen kolumnistin sympatiat.

Heristeltyään soimaavaa sormeaan kaikella 55-vuotiaan mieskirjailijan ylimielisyydellä Tervo päättää vielä selittää, että anarkistit ovat pohjimmiltaan muutenkin väärässä, koska talvisota:

Luokkaretkeläisten mielestä kansalaisten odotetaan itsenäisyyspäivän iltana jäävän kotiin katsomaan ”talvisodan tekohengitystä”. Anarkistit eivät näytä tajuavan suomalaisesta yhteiskunnasta mitään. Vielä vähemmän historiasta. Talvisotaa ei Suomessa sopinut näyttävästi muistella ennen Mihail Gorbatshovin aikaa 1980-luvun loppupuolella. Kahteenkymmeneenviiteen vuoteen talvisota ei ole tarvinnut Suomessa minkäänlaista tekohengitystä.

Totta, talvisota ja sotaveteraanit ovat olleet jatkuvasti esillä reilut parikymmentä vuotta. Jokainen hyvää tai omaa asiaansa edistänyt helppoheikki on käyttänyt veteraaneja maskottinaan. Martti Ahtisaaren presidenttikaudellaan (1994–2000) aloittama populistinen veteraaninpalvonta koki hyperinflaation, kun jopa miesten jääkiekon A-maajoukkue koplattiin yhteen talvisodan, kenraali Adolf Ehrnroothin ja koko Funky Bunchin kanssa.

Näin ei siis ole aina ollut, kuten Tervo setämäisesti opettaa. Urho Kekkosen ja osin vielä Mauno Koiviston valtakaudella vaiettiin veteraaneista. Sodan kokeneet miehet suorastaan loistivat poissaolollaan Linnan parketil…

Hetkinen.

2010-luvun hauraita, 90–100-vuotiaita sotaveteraaneja seuratessa unohtuu se, että he ovat joskus olleet nuoria. Veteraanien sukupolvi on syntynyt vuosina 1894–1926, enimmäkseen toki 1910-luvulla ja 1920-luvun alussa. Sota on nuorten miesten laji. Jos otetaan ”tyypillinen veteraani” – vaikkapa Kalle Päätalo – eli vuonna 1919 syntynyt pientilallisen poika, voidaan lyhyellä matematiikalla laskea, että hän on Urho Kekkosen ensimmäisen kauden alkaessa täyttänyt 37 vuotta.

Kekkosen (s. 1900) pitkällä presidenttikaudella sotaveteraanit muodostivat politiikan, hallintokoneiston ja liike-elämän sekä etujärjestöjen ytimen. Tšekkoslovakian miehityksen aikaan 1968 he ovat olleet keski-ikäisiä. He ovat olleet tukevasti vallan kahvassa vuonna 1971, kun uudet ”vaaran vuodet” ovat uhanneet isänmaata ja taistolaisliike on marssinut estradille. Mainittakoon tässä, että myös Taisto Sinisalo (s. 1926) oli sotaveteraani.

Kekkosta presidenttinä seurannut, Lauri Törnin (s. 1919) kanssa kaukopartiossa jatkosodassa hiihtänyt Mauno Koivisto (s. 1923) ei luultavasti edes ajatellut kaltaistensa jermujen kaipaavan sädekehänsä kiillottamista.

Kun puhutaan, miten ”Kekkosen aikaan” talvisotaa ei saanut muistella tai veteraaneja saanut kunnioittaa, pitäisi aivan ensimmäiseksi kysyä, kuka kielsi. Rintamaveteraanit olivat sotakokemustensa myötä tiiviisti yhteen hitsautuneita, kaikki puoluerajat ylittäen verkostoituneita miehiä. Aseveljiä, jotka muodostivat 1980-luvulle asti Suomen taloudellisen ja poliittisen eliitin. Tasavallan presidentti saattoi esittää suoria tai verhottuja toiveita julkisen keskustelun puheenaiheista, mutta päätösvalta asiassa oli sodan käyneiden miesten omassa kädessä.

Vaikka sota-aikaa kuinka glorifioitaisiin jälkeenpäin, Kekkosen ajan nuorisolle sotaveteraanit olivat jokaista johtoporrasta miehittäviä tympeitä konservatiivijääriä. Koko nykymuotoinen talvisotamytologia polkaistiin käyntiin vasta, kun suuret ikäluokat saivat veteraanit heivattua pois palkkatyöstä.

Vuonna 1959 syntynyt Jari Tervo on nyt saman ikäinen kuin sotaveteraanit olivat hänen nuoruudessaan. Hänen ikäluokkansa muistetaan punkkareiden ja diinareiden tappeluista, kansalaistottelemattomuudesta, rauhanmarsseista, Koijärvi-liikkeestä ja Lepakkoluolan valtaamisesta, mielenosoituksista, Keskiolut R-kioskiin -kampanjasta, Pahkasiasta ja toinen toistaan vihaisempien rock-kokoonpanojen raivokkaasta yhteiskuntakritiikistä – kaikesta sellaisesta, jonka keski-ikäinen Jari Tervo nyt äkäisenä tuomitsisi arvottomana huliganismina.

Hannes Hynösen ja häntä 80 vuotta nuorempien luokkaretkeläisten rinnastus on juuri niin mieletön kuin maailmanhistorian tuhoisimpaan sotaan joutuneen torpparinpojan ja ennennäkemättömän rauhanajan kokeneiden jälkiteollisen yhteiskunnan lasten välillä vain voi olla. Se ei kerro mitään Hynösestä tai anarkisteista, mutta sitäkin enemmän punkin kuolemasta.

N-sana

n-back

Journalistipalkittu toimittaja Heikki Aittokoski esitti 3. joulukuuta Helsingin Sanomien verkkoulottuvuudessa, että kansallismieliset ovat sorrettu vähemmistö:

Nationalismihan on nykyään N-sana. Se on saanut kerrassaan ikävän leiman.

N-sana on alkujaan amerikkalainen käsite. Se syntyi, kun poliittinen korrektius ja hyvät tavat estivät loukkaavan sanan lausumisen ääneen jopa silloin, kun sen konteksti on ilmeisen neutraali. Ilmeisesti on haluttu välttää tilanne, jossa sana tai lause irrotetaan asiayhteydestään väärinkäyttötarkoituksessa.

Nyt Heikki Aittokosken mielestä myös kansallismielisyys on kokenut neekerin kohtalon. Melko hirtehistä huumoria, kun muistetaan, minkä aatteen kannattajat Suomessakin ovat kärkkäimmin tummaihoisia kanssaihmisiä vainoamassa.

Miksi kuitenkaan tyytyä pelkkään nationalismiin? Kaasuputki-blogi selvitti asiaa sosiaalisessa mediassa ja esittää nyt oman listansa kiellettävistä n-sanoista. Nämä kaikki pitäisi kitkeä kielenkäytöstä:

Naamakirja, Naamattu

  • Kainalopierun kuulee tänne asti.

Nahkurin orret

  • Liian ysäriä. Suomen toiseksi suosituin tapaamispaikka heti torin jälkeen.

Nais-

  • Ammattinimikkeiden edessä.

Naiskiintiö

  • Ks. ed.

Nalle

  • Wahlroosin yhteydessä.

”Narrien laiva”

  • Helsingin Sanomain toimittaja Heikki Aittokosken blogi, jossa seikkailee maailman viisain ja etevin mies nimeltä Heikki Aittokoski sekä hänen uskollinen avustajansa Jone Nikula.

Narsisti

  • Ex-kumppanista.

Narsku

  • Narsistista.

Nato-optio

  • Todellisuudessa kyseessä on yhtä allekirjoitusta ja tilisiirtoa vaille valmis Nato-jäsenyys.

Natsikortti

  • Keskustelutekninen väline, jota käytetään yhä useammin metatasolla. ”Tuossa pelasit kyllä natsikortin pelaamiskortin.”

Negailu

  • Älkää aina viitsikö.

Neiti, neidit, neitimäinen

  • Väärissä merkityksissään. Kyllä ihmisessä voi munaa olla, vaikka ei olisikaan nainut.

Nestlé

  • Boikottia ei ole purettu.

Nettiraivo

  • Sijoittuu jostain syystä painettuna iltapäivälehtiin.

Neuvostoliitto

  • Ei ole enää, uusi puheenaihe.

Nickelback

  • Vain Avril Lavignen rakkauselämästä uutisoitaessa.

Jone Nikula

  • Ks. Nickelback

Nillitys

  • Nillityksestä nillittäminen on viheliäisintä sisältöä maailmassa.

Nollasopimukset

  • Kun kielletään n-sopimukset, kielletään kätevästi myös n-sana.

Nollatoleranssi

  • Ei se ollut hyvä idea alun alkaenkaan.

Normitalkoot

  • Kyseessä on yritys lakkauttaa hyvinvointivaltio, joten kutsuttakoon sitä nimellä hyvinvointivaltionpurkutalkoot.

Nouhau

  • Juunou?

Nousu

  • Yhteydessä ”Suomi nousuun”.

Nuoretyrittajat.fi

  • Ikään kuin siinä Slush-kundissa ei olisi yksinään tarpeeksi kestämistä.

Nuoriso

  • Universaali syyllinen. Jos jossain rikotaan ikkuna, jätetään luovuttamatta istumapaikka sotaveteraanille, vieroksutaan töitä, juodaan kaljaa, ajetaan ilman turvavöitä tai suoritetaan siviilipalvelus, kyseessä on nuoriso.

Nuorsuomalaisuus

  • Liian ysäriä. Jos ei 1990-, niin 1890-lukua.

Nusuttelu

  • Coituksesta käytettynä. Ei ole syytä sortua vauvakieleen aikusten asioista puhuttaessa.

Nyhtöpossu

  • Oikeasti, ei ei ei.

Näinikkäästi

  • Näinikkäästi.

Sen sijaan sanaa naamapalmu ei kielletä, vaan se määrättäköön pakolliseksi.

Työryhmä: Johan Alén, Veera Hidas-Elina, Kati Isoaho, Jami Järvinen, Petja Jäppinen, Tiina Kristoffersson, Reetta Laitinen, Markus Leikola, Mervi Leppäkorpi, Anna Mäkelä, Hanna Nikkanen, Ilona Pajari, Timo Salo, Anna Seppälä, Tuomo Stenberg, Teivo Teivainen, Joanna Töyräänvuori, Elina Vainikainen ja Antti Vainio.

Työmies on palkkansa ansainnut

putkonen

Dosentti Teppo Eskelinen esitteli klassikoksi muodostuneessa Fifi-blogimerkinnässään vuodelta 2012 suurten eduskunta- ja kuntapuolueiden SDP:n ja Keskustan ”likaisten temppujen osastot”, joiden tehtävänä on keinolla millä hyvänsä tukea tai kasvattaa oman puolueen valta-asemaa ja heikentää kilpailevia puolueita.

Likaisten temppujen osastot eivät ole demareiden ja kepulaisten yksinoikeutta. Luultavasti kaikilla paitsi vihreillä ja perussuomalaisilla sellaiset on. Viimeksi mainituille tätä osastoa on yritetty rakentaa esimerkiksi headhunttaamalla puolueen operatiiviseen yksikköön demaritaustainen ”työmies” Matti Putkonen.

Eräs politiikan sisäpiiriläinen aikoinaan kuiskutteli kapakassa tietävänsä, miksi Putkonen otettiin Perussuomalaisten palkkalistoille. Puheet ”demariäijien” houkuttelemisesta olivat vain savuverho. Varsinainen syy on persujen rahasäiliö: tarvittiin joku, joka osaa jemmata puolueen miljoonat säätiöön, pois poliitikkojen ulottuvilta. Ja sen Putkonen vanhana työväenliikkeen veteraanina taitaa.

Ammattilaispiireissä ymmärretään, että likaisten temppujen osastoa ei saisi päästää puolueen ja äänestäjien rajapintaan kuin tarkan harkinnan jälkeen, jos silloinkaan. Putkonen ei tee poikkeusta. Umpisovinistinen arvomaailma, alatyylinen kielenkäyttö ja messiaskompleksi eivät ole edes populistille toivottavia ominaisuuksia, mikäli kaikki esiintyvät samassa henkilössä.

Työnsä Putkonen toki osaa. Ennen nykyistä pestiään Putkonen työskenteli Metallityöväen liiton viestintäpäällikkönä – lobbarina – asemassa, jossa hän saattoi vapaasti jaella hyväntahdoneleitä toimittajille ja poliitikoille sekä tarpeen vaatiessa ottaa niitä vastaan itsekin. Kaikki tulivat ravituiksi kuin Jeesuksen seuraajat Betsaidan porteilla.

Viestintäpäällikkö oli jo vuonna 1993 oli järjestämässä Paavo Lipposen valintaa SDP:n johtoon. Uuden puheenjohtajan kanssa demarit kehittivät poliittisesti tarkoituksenmukaisen ja sangen henkilöönkäyvän vastakkainasettelun Keskustan kanssa. Esko Ahon porvarihallituksen säikäyttämät duunarit ottivat viholliskuvan vastaan koko sydämestään ja seuraavat kymmenen vuotta olivat demareiden ja Putkosen suurta juhlaa.

Vastapuolen demonisoimisessa Putkonen on taitava. Hänen vahvin perintönsä on lause, joka kreditoidaan alun perin toimittaja Aimo Kairamolle: ”Kepu pettää aina.”

Nykyisessä toimessaan Perussuomalaisissa Matti Putkonen on koko puolueensa tavoin keskittynyt taistelemaan Vihreitä – De Gröna vastaan. Kohde on onnettomasti valittu: se on niin pieni, että se vetää persujakin alaspäin. Vanha sotaratsu alkaa jo luutua.

Suosittu hokema on, että äänestäjällä on lyhyt muisti. Se ei pidä paikkaansa. Äänestäjä muistaa kymmenien vuosien takaisia kupruja niin kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Tämän takia Matti Putkosen suuri elämäntyö keskustalaisten mustamaalaamiseksi on kääntynyt tarkoitustaan vastaan sixpack-hallituksen riitelyn aikana. SDP on heikko. Kokoomuksesta ei ota pirukaan selvää. Perussuomalaiset – no, kinastelkoot he homoseksuaalisuudesta punavihreiden täipuolueiden kanssa. Rajan takana Venäjä tulee hulluksi, talous sakkaa. Keskellä kaaosta ihmiset kääntyvät siltarumpupoliitikkojen puoleen.

Keskustapoliitikot kähmivät. Se on viesti, jonka äänestäjä haluaakin kuulla. Yhä useampi muistaa Putkosen viisauden.  Kepu pettää aina. Siihen voi luottaa.

Mellakka sujui rauhallisesti

linna

Kuvan rakennukseen on kerääntynyt 1 800 jengiläistä. Kuva: Wikipedia/htm


KAASUPUTKI Helsinki – Kontula


Vajaan kahdentuhannen anarkistin mielenosoitus oli vähällä muuttua mellakaksi eteläisessä Helsingissä. Etukäteen varta vasten koolle kutsutut mielenosoittajat kokoontuivat kruununhakalaiseen edustusasuntoon. Rakennus välittömästi saarrettiin ja eristettiin viranomaisvoimin. Presidentinlinna-nimisessä kiinteistössä mielenosoittajat silminnäkijähavaintojen mukaan nauttivat alkoholia ja tanssivat.

Linnan juhlat 2014 -tapahtuman järjestäjien mukaan mielenosoituksella ei tavoitella mitään erikseen rajattua päämäärää. Mutta tuskin kukaan masinoisi näin suurta aktiota ilman viestiä kansakunnan poliittiselle eliitille.

Mellakkaa ilmeisesti johtaa presidentiksi nimetty vanhempi mieshenkilö sekä tätä huomattavasti nuorempi naisseuralainen. Asiantuntijoiden mukaan liikkeessä onkin piirteitä henkilönpalvonnasta. Kokoontumispaikalla on joidenkin kertomusten mukaan suoritettu outo tervehdysseremonia. Jengin aikeista ei ole tarkkaa tietoa, mutta useat alueen yritykset ovat lisänneet vartiointia täksi yöksi.

Viimeisten tietojen mukaan mielenosoittajien poiskuljetukset ovat nyt alkaneet. Poliisi tarkkailee tilannetta.

Itsenäisyyspäivän sitruunainen blogipasta

valkosipuli

Ruoanlaitto on suosittu harrastus nuorten koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa ja jokseenkin välttämätön osa elämää myös Helsingin kantakaupungin ulkopuolella. Voidaan jopa olettaa, että suurin osa maamme aikuisväestöstä on joskus osallistunut ruoanvalmistukseen. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan kokkaaminen on jo muodikkaimmissa kaupunginosissa uhkaamassa vakavasti aiemman ruokatrendin – syömisen – ykkössijaa.

Kaasuputki muuttuu tänään hetkeksi kokkausblogiksi. Valmistamme huomisen itsenäisyyspäivän lounaaksi helpon ja nopean sitruunaisen graavilohipastan. Suosittu ruokalaji on hyvää vauhtia kohoamassa vuoden 2015 blogipastaksi.

Aluksi käydään läpi raaka-aineet, joita tarvitaan. Pastassa käytetään graavi- tai kylmäsavulohta, joten ennen kuin mitään muuta tehdään, on muutettava asumaan kaupunginosaan, jossa on palvelutiskillä varustettu kauppa. Esimerkiksi Kontulaan.

Kalaa tarvitaan yli 200 grammaa. Jos lohi on tarjouksessa, kannattaa tähdätä neljänneskiloon. Lisäksi kaupasta on ostettava sitruuna, sipuli, valkosipuli, tuoretilliä, kermaa tai ruokakermaa, pastaa (tässä tapauksessa gnoccheja) ja tietenkin parmesaania.

ruoka-aineet

Tässä alla vielä lista ainemäärineen:

  • reilut 200 grammaa graavi- tai kylmäsavulohta
  • ½ sitruunaa
  • 1 sipuli
  • 1–3 valkosipulinkynttä
  • puoli puskaa tuoretta tilliä
  • mustapippuria
  • 2 dl kermaa
  • kuusi desiä/kourallista pastaa
  • parmesaania

Työvaiheet:

  1. Lohi luultavasti myydään ruodottomina filesiivuina, joten tehtäväksemme jää vain suikaloida tai paloitella lohet. Tekniikka on vapaa, kunhan sormia ei siivuteta sekaan. Kalanpalat lapioidaan järkevän kokoiseen kulhoon ja sekaan puristetaan puolikkaan sitruunan mehu. Todelliset sissit truuttaavat mehut suoraan sitruunanpalasta, mutta meille toistaitoisille toheloille lienee sitruspuristin turvallisempi vaihtoehto. Kaikille luulisi olevan itsestään selvää, että tähän tehtävään välttää mikä hyvänsä kahden euron halpahallipuristin. Annetaan silpun maustua ruoanlaiton ajan.
  2. Keitetään pasta. Tällä kertaa käytämme chocchi-pastaa, jonka mykyt suorastaan sieppaavat ruoan mukaansa lautaselta. Pastaa kauhotaan kattilaan kuusi työmiehen kourallista. Keittoaika on 8–10 minuuttia.

sipuli

  1. Pastan kiehuessa on hyvin aikaa silputa sipuli ja murskata valkosipulinkynnet. Sanotaan nyt niin, että kolme kynttä on minimi. Oikeastihan valkosipulia ei voi olla liikaa. Sipulisilpun ja -murskan kuullotamme runsaassa öljyssä paistokasarissa tai muuten vain korkealaitaisessa paistinpannussa. (Tässä välissä on syytä vilkaista sitä pastaa, ettei ihan velliksi keity.)
  2. Kipataan kerma sipulisilpun päälle pannuun. Tarkoitukseen voi käyttää yhtä hyvin tavallista kuohukermaa kuin ruokakermaa. Sekoitetaan ja annetaan hautua pienellä lämmöllä 10 minuuttia. Saa hämmentää pari kertaa.

Hautumisen aikana on oivallinen tilaisuus ottaa lasillinen kuohuviiniä ja muistella rintamaveteraanien vuodattamaa uhria isänmaallemme.

  1. Tilli on kauhistuttavan ala-arvostettu mausteyrtti, luultavasti kaikenlaisten koulu- ja 1970-lukutraumojen vuoksi. Annetaan sille nyt viimeinkin jotain arvoa ja silputaan kastikkeeseen ainakin puoli nippua kaupan ruukkutilliä. Saa toki olla mitä tahansa muutakin tuoretilliä, kunhan sitä ammennetaan niin sanoaksemme Porvoon mitalla. Sekaan rouhitaan myllystä mustapippuria niin paljon että ranteisiin sattuu.

tilli

  1. Näin valmistunut kermakastike kumotaan keitetyn ja valutetun pastan sekaan.
  2. Ai, niin, siellä pöydän kulmalla on vadillinen sitruunamehussa uineita lohipaloja. Nyt ripottelemme ne pastan sekaan. Muutama lohenripe jätetään erikseen tarjolle pöytään, sillä niillä voidaan koristaa ruoka-annoksia oman maun mukaan.
  3. Annokset tarjoillaan parmesaanin kera. Ruokahifistit raastavat sen palasta, mutta me voimme yhtä hyvin ja heidän kiusakseen käyttää valmisraastetta. Ei sitä eroa huomaa kuitenkaan.

ruoka-aika

Maittavan ruoan päälle maistuukin sitten Linnan juhlat ja kuppi kuumaa kahvia.

victoria-daniel

Perilliset

H.K.H.+Prins+Carl+Philip.+H.R.H+Prince+Carl+Philip.+Foto+Anna-Lena+Ahlström.+kungahuset.se

Suomen seuraava pääministeri aikoo lakkauttaa perintöveron ja korvata sen luovutusvoittoverolla. Aikomusta perustellaan perheyritysten sukupolvenvaihdosten vaikeudella, mutta se markkinoidaan kansalle käyttämällä verukkeena mummonmökkien kohtuuttomia verorasituksia. Keskustapuoluetta johtavan miljonääriyrittäjän ja puoluetta rahoittavan Perheyritysten liiton juoni on viestinnällisesti niin täydellinen, että olisi poliittinen itsemurha yrittää vastustaa esitystä.

Hallituksen vakiojäsen, RKP, vaatii samaa. Eikä edes Sauna-Timo ole niin löylynlyömä, että kuvittelisi kokoomuslaisten tämän jälkeen vastustavan lahja- ja perintöveron alentamista tai poistamista.

Perintöverokeskustelu on luonteeltaan hiukan epärehellistä niin kuin verokeskustelu aina. Jyrki Kataisen punavihreä bolševikkihallitus onnistui lukuisten rikkaimmille suotujen verohuojennusten vastapainoksi lisäämään perintöveroihin uuden progressioasteen. Todellisuudessa rima kuitenkin jätettiin melko alas: veroprosentti ei kohoa enää yli 200 000 euron arvoisten perintöosuuksien jälkeen. Eteläsuomalaiset kiinteistöt ja asunto-osakkeet menevät siitä yli leikiten. Verouudistus ei siis ollutkaan suunnattu vauraiden sukuyhtiöiden miljoonaperintöjen tasaamiseksi, vaan vain kuorimaan kermat suurten ikäluokkien keräämästä omaisuusmassasta.

Juha Sipilän avauksen jälkeen jokainen uusmaalainen kuolinpesä synnyttää uusia kannattajia Keskustalle ja Perheyritysten liitolle. Juoni on ilmatiivis. Asettamalla kesämökit ja omakotitalot samalle viivalle Fazerin tai Olvin tapaisten jättiyritysten kanssa verolobbarit pakottavat myös köyhät eläkeläiset ja työttömät taistelemaan perintöruhtinaiden etuoikeuksien puolesta.

Kiistely perintöverosta peittää alleen toisen, paljon syvällisemmän tosiseikan. Suomalaiset eivät millään tavoin kyseenalaista lähiomaisten oikeutta periä yksityisomaisuuksia. Kun perintö mainitaan, kansalainen ajattelee leskeä ja huollettavia lapsia, jotka ovat menettäneet perheen elättäjän, mutta jotka voivat sentään korjata tämän elämäntyön jättämät hedelmät. Hän ajattelee esivanhempiensa omakseen lunastamaa torppaa, jonka kiviset pellot taisteltiin velattomiksi keskellä pulavuosia. Hän ajattelee omaa asuntoaan, kenelle se menee.

Hän ei ajattele pörssiyhtiöiden osakkeita pursuavia holding-yhtiöitä, pulleita rahasto-osuuksia, talouselämän yhteiskunnassa kaikkialle ulottuvaa jumalallista päätösvaltaa, joka säätää rajat demokratialle, vaan ei päinvastoin. Hän ei ajattele omaisuuden riippumattomuutta omistajastaan.

Pohditaanpa perintöjä laajemmin. Miljardien eurojen osakesalkkujen ja niiden suomien hallituspaikkojen automaattinen periytyminen tunnustetulle jälkeläiselle on suomalaisen kuluttajan mielestä aivan normaalia ja hyväksyttävää, mutta valtionpäämiehen muodollisen aseman periytyminen ei.

Suomessa takerrutaan tasavaltalaiseen valtiomuotoon siitä huolimatta, että presidentillä ei ole kuin seremoniallinen rooli. Sitä pidetään edistyksellisempänä kuin ruotsalaista monarkiaa, vaikka siinä kuninkaalla ei ole edes niitä vähiä valtaoikeuksia kuin Suomen presidentillä. Molemmin puolin Pohjanlahtea valtiovaltaa käyttelee parlamentaarisesti muodostettu hallitus ja sitä johtava pääministeri. Kummassakaan maassa äänestäjät eivät voi vaikuttaa hallituksen koostumukseen tai pääministerin henkilöön.

Selväsanaisin ero Suomen ja Ruotsin järjestelmien välillä on se, että ruotsalaiset tietävät kaiken olevan pelissä parlamenttivaaleissa. Suomessa kansalaiset marssivat innokkaimmin uurnille presidentinvaaleissa, joissa valitaan henkilö, jonka vastuulla on poimia biisit Linnan juhlien soittolistalle.

Monarkiaa kritisoidaan sekä Ruotsissa että Suomessa. Ruotsissa syyt ovat sisäpoliittiset tai akateemiset, Suomessa debatti koostuu hennon akateemisen sormiharjoittelun lisäksi kaikkialla vellovasta anakronistisesta hurri- ja herravihasta, tekemättä jääneestä valta-analyysistä, perussuomalais-sosiaalidemokraattisesta ruumiillisen työn palvonnasta ja sanotaan herraviha nyt vielä kerran. Ahvenanmaalaisdemari Igge Holmberg ei jäänyt mitenkään yksinäiseksi huutavan ääneksi korvessa nimiteltyään kruununprinsessaparille syntynyttä Estelle-tytärtä ”loiseksi”. Jokainen suomalainen tietää intuitiivisesti, että kuninkaalliset ovat syntyneet hopealusikka suussa suoraan talonpojan selkänahasta revityn pitopöydän ääreen eikä mikään määrä vihapuhetta heitä vastaan ole tarpeeksi.

Toista se on täällä routaisessa Itämaassa, jossa uuttera ugri syntyy köyhään salotölliin ja luo omaisuutensa omalla ruumiillisella työllään, ei alamaisilta ryövätyillä rahoilla. Tämän omaisuuden perijä joutuu väkisinkin aloittamaan tietysti hiukan helpommissa oloissa ja syömään hummerinsa liinalta, mutta onneksi tasavallan oloissa kootut pääomat sisältävät maagisia ominaisuuksia eivätkä ikinä kadota juuriaan. Kuninkaallinen pääoma on tuhannenkin vuoden kuluttua saatu ”liian helposti” ja ehkä vähän rikollisestikin, kun taas talonpoikaispohjalta ponnistavan yrittäjäsuvun miljardit säilyttävät savupirtin tuoksun vielä Kanaalisaarille rekisteröidyn holding-yhtiön tileillekin siirrettynä.

Monarkiakritiikki saanee taas keväällä uutta potkua, kun länsinaapurissa vihitään prinssi ja hänen pitkäaikainen tyttöystävänsä. Kyseessä on varjonyrkkeily, vallankumousroolipeli, jonka kohde on kaiken vääryyden maskotti. Eihän Ruotsin kuningas ole vastuussa luokkayhteiskunnan ongelmista tai työn ja pääoman ristiriidasta, mutta todellisten syypäiden jahtaaminen on laiskalle vallankumoussoturille liian uuvuttava projekti.


PS. Jos ajattelit avautua kommenttiraidalla tekstin sisältämistä argumentaatiovirheistä, älä. Ne ovat siinä aivan tahallaan.

Jatkokertomus: Tohtorin rakkaus

Joulun kunniaksi Kaasuputki-blogi julkaisee romanttisen jatkokertomuksen ”Tohtorin rakkaus”. Kertomuksessa on aiemmin tapahtunut näin:

Nuori ja hehkeä Corinna sekä leskeksi jäänyt perhelääkäri Emmett W. Heaven olivat käyneet Maine’s Honor Hospitalin ravinto-osaamiskeskuksessa lounaalla. Yksi asia oli johtanut toiseen ja ennen kuin he huomasivatkaan, ystävyys oli syventynyt rakkaudeksi. Eräänä romanttisena iltana he olivat saaneet toisensa tohtorin kotona takkatulen ääressä paksulla karhuntaljalla. Mutta sitten Corinna katosi lähdettyään kaukaiseen El Pason kaupunkiin tapaamaan vanhaa sukulaistaan. Mitä oli tapahtunut? Olivatko villin rajaseudun puoliveriset chicanot ryöstäneet ja raiskanneet siveän 19-vuotiaan? Eikö kelpo lääkärin pieni poika saisikaan uutta äitiä? Mitä ajatteli naapurin vanha ja viisas Ephram?

tri

13. osa

new-mexico

Valtatie 54 halkoi viivasuorana diagonaalina kitukasvuisten aavikkopensaiden täplittämää autiomaata. New Mexicon osavaltio katosi horisonttiin vahvan amerikkalaisvalmisteisen pickupin kiihdyttäessä lievään ylämäkeen. Armottoman ilmaston runtelema kestopäällyste oli murentunut monin paikoin. Etelän osavaltiot olivat säästökuurilla eikä talouden taantuma luvannut parempia aikoja kellekään.

Yön pimeimmällä hetkellä auto ylitti osavaltioiden välisen rajan. Yksinäisen Tähden osavaltio otti vieraan vastaan uneliaasti. Edes kojoottien haukahduksia ei kuulunut, kun pickupin kuski painoi kaasua ennättääkseen päämääräänsä.

Trans-Pecos työntyy ulos Texasin valtavasta osavaltiosta kuin naisen pullea rinta, ja El Pason kaupunki on sen herkkä nänni. Valtatien päätepiste. Kaikkialla vastaan rientävät espanjankieliset kyltit viestittävät tulokkaille, että El Paso–Juárezin kaksoiskaupunki on sielultaan väkevästi meksikolainen.

Pickupin kuljettaja ei antanut kielten sekamelskan häiritä. Vakain käsin hän ohjasi autonsa oikeaan liittymään. Valjussa marraskuisessa aamunkajossa ajoneuvo kaartoi De Soto -hotellin edustalle. Väsynyt mutta kiihkeä ajaja oli perillä. Hänen harmaat silmänsä olivat valvomisesta huolimatta kirkkaat. Leveisiin leukaperiin oli kohonnut tummaa parransänkeä. Silkkisen paidan alla pullistelivat treenatut lihakset. Tohtori Emmett W. Heavenin pitkä etsintä oli päättymässä.

Corinna, oletko täällä? mies ajatteli.

Nojautuessaan hyvin ansaitulle levolleen saastaisen hotellihuoneensa virtsan, siemennesteen ja veren tahrimalle, viimeksi Konfederaation aikoihin pestylle päiväpeitolle Emmett tunsi oudon vihlauksen vasemmassa kiveksessään, siinä samassa, jota Corinna oli heidän lemmenyönään ilkamoiden puraissut. Corinna, hän hätkähti. Tämä on merkki.

Toiveikas jomotus liukeni omille teilleen kuolemanväsyneen lääkärin vaipuessa hiljalleen uneen. Jospa tohtori Heaven vain olisi tiennyt tiukasti sidotun Corinnan huutavan samaan aikaan nimeään ainoastaan kahden korttelin päässä.

­– Emmett! Pelasta minut! Emmett!

Jatkuu…

Hyvä maahanmuuttaja

The_inspection_and_sale_of_a_slave

Katja Vilkama, Mari Vaattovaara ja Hanna Dhalmann vertailivat vuonna 2013 julkaistussa tutkimuksessaan Helsingin seudun muuttoliikkeen syitä ”maahanmuuttajavaltaisten” (75–89 % asukkaista etnisesti pohjoismaisia) ja muiden, vieläkin valkoisempien alueiden välillä. Työhypoteesina tutkimuksessa käytettiin kansainvälisestä tutkimus- ja lehtikirjoittelusta tuttua ja rasistipiireissä suosittua white flight -teoriaa, jonka mukaan tummaihoisten asukkaiden kertyminen tietylle alueelle saa valkoisen keskiluokan muuttamaan pois.

Tutkimuksessa tultiin datan pohjalta johtopäätökseen, jonka mukaan white flight ei ole totta: Helsingissä ei ole ”kantaväestön pakoa”. Ongelmat tai pikemminkin tutkimuksen kyselykaavakkeen pohjalta sellaisiksi määrittyneet ilmiöt ruokkivat toisiaan, mutta poismuuton varsinaiset syyt ovat useimmiten sangen käytännölliset. Ihmisten asunnontarve vaihtelee elämäntilanteen mukaan eikä se katso kenenkään ihonväriä.

Eli kuten tutkijat toteavat:

Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa esitetty teoria kantaväestön paosta on kuitenkin sellaisenaan liian yksioikoinen kuvaamaan valikoivan muuttoliikkeen dynamiikkaa pääkaupunkiseudulla. Tuloksemme osoittavat, että tärkein yksittäinen poismuuttosyy liittyy molemmilla aluetyypeillä sopivan asunnon löytymiseen muualta. Lisäksi poismuuttoa suuntaavat vahvasti asuinalueiden sosiaaliseen ympäristöön liittyvät tekijät (erityisesti pyrkimys välttää liiallisia sosiaalisia ongelmia eli niin sanottu ”social flight”).

Helsingin Sanomat sivuutti tutkijoiden johtopäätöksen muitta mutkitta. Nimettömäksi jäänyt pääkirjoitustoimittaja oli sitä mieltä, että Helsingin lähiöt ovat aivan liian täynnä maahanmuuttajia. Ja että asiasta vaietaan, ”hyssytellään”.

On tärkeää, että poliitikot ja virkamiehet saavat päätöstensä pohjaksi tutkittua tietoa Helsingin seudun muuttovirtojen syistä. Hyssyttely ei auta, jos ja kun maahanmuuttajien suuri osuus joillain alueille työntää kantaväestöä muualle.

Pääkirjoituksen takana ei välttämättä ollut – mutta luultavasti oli – toimittaja Annamari Sipilä. Tuolloin pääkirjoitustoimittajana Pohjoismaiden suurimmassa päivälehdessä uurastanut Sipilä tuohtui kirjoituksen herättämistä tyrmistyneistä reaktioista. Hän laati aiheesta pikapikaa raivokkaan puolustuspuheen, jolle hän antoi otsikon: ”Valkoinen pako” on totta, ja asiasta pitää pystyä puhumaan.

Helsingin Sanomain korkeita perinteitä noudattaen Sipilä rakensi tekstin, jossa hän itse on sijoittuvinaan objektiivisesti keskelle kahden melko kuvitteellisen ääripään väliin. Sipilän maailmankaikkeudessa rasistin vastakohta on henkilö, joka ei tunnusta maahanmuuton aiheuttamia mittavia ongelmia. Tärkeimpänä niistä Sipilän mukaan tietenkin saatanallisten hyssyttelijöiden taipumus ”syyllistää” valkoista keskiluokkaa.

Sipilä kirjoittaa:

Tutkimus osoitti, että maahanmuuttajien suhteellisen suuri osuus asuinalueella tai lähikoulussa on jo todellinen – ja ääneen lausuttu – syy muuttaa pois tietyistä lähiöistä. Usein siihen liittyy kyllästyminen alueen sosiaalisiin ongelmiin.

Edellä linkatussa Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelissa kuitenkin tulos on toisinpäin. ”Sosiaaliset ongelmat” – siis vähävaraisuuden lieveilmiöt – häiritsevät vaurastunutta keskiluokkaa eniten. Tummaihoiset kansalaiset ovat vain yksi osa koko kuviota. Sipilän mukaan maahanmuuttajat silti pikemminkin aiheuttavat sosiaalisia ongelmia. Ja ymmärrämmehän nyt kaikki, että ”maahanmuuttaja” on eufemismi, jolla salonkirasistit kiertävät neekeri-sanan valitettavan epäkorrektiuden.

Lainataanpa lisää vuoden takaista Sipilää. Ollakseen punavihreän mokuttajamedian toimittaja hän toistaa hämmästyttävän papukaijamaisesti maahanmuuttokriitikkojen lempiväittämiä totuuksina. Kolumnin pohjana siteerattu tutkimus jää syrjään:

Suomessa ja Ruotsissa on perinteisesti ajateltu, että sosiaalinen sekoittaminen koituu koko yhteiskunnan parhaaksi. Hollannissa on sen sijaan jo huomattu, että sekoittamisellakin on rajansa.

Kaikista alueista ei saada taloudellisesti, sosiaalisesti ja etnisesti heterogeenisiä, vaikka kuinka yritettäisiin.

Sipilä ei lopeta tähän. Kuunnelkaa kuinka maailman pienin viulu säestää etabloituneen toimittajan maanvyörymäistä uhriutumista:

Professori Vaattovaaran mukaan Helsingin seudun alueiden eriytyminen jatkuu, jos keskiluokkaa ei aleta ottaa tosissaan. Juuri keskiluokan halut ja unelmat vaikuttavat olennaisesti muuttovirtoihin.

Nyt tiedetään, että keskiluokka välttää tietynlaisia lähiöitä. Keskiluokkaa ei saa syyllistää tästä.

Emme voi tietää, mistä Annamari Sipilä on saanut päähänsä, että keskiluokkaa jotenkin sorrettaisiin tai mikä on hänen nimimerkkinsä Hommaforumilla, mutta meidän kaikkien iloksi ja tyydytykseksi hän ei jäänyt loikoilemaan loukkaantuneen porvari-identiteettinsä runnelluille laakereille. Lontoon-kirjeenvaihtajaksi keväällä 2014 nimetty Sipilä näet kynäili joulukuun ensimmäisenä päivänä niin mojovan rakkauskirjeen neokonservatismille, että Matti Apunenkin saattoi joutua vaihtamaan puhtaat alushousut sen luettuaan.

Kolumnin otsikko ei kainostele: ”Maahanmuuttajat tekevät työt puoleen hintaan ja paljon nopeammin”.

Toimittajan luokkatietoisuus on ylevöitynyt nopeassa tahdissa hänen päästyään pois hyvinvointivaltion holhoavasta sylistä. Lontoossa kukaan ei moiti keskiluokkaa. Toryjen ja ”uuden labourin” synnyttämässä armottomassa kilpailuyhteiskunnassa maahanmuuttajat eivät todellakaan löhöile passivoivan sosiaaliturvan varassa, vaan nääntyvät nälkään työnsä ääressä. Sipilälle tämä on valkoisen naisen paratiisi. Hän pääsee pesulaan vuorokauden ympäri:

Työ ei lopu tekemällä. Jos yksi liikeyritys kaatuu, tilalla on pian toinen. Työvoiman tarjonta ei tyrehdy, sillä Britanniaan virtaa jatkuvasti lisää työhaluista ja -kykyistä väkeä. Tulijat eivät kysele vapaapäivien perään.

Kuluttajan kannalta tilanne on tietysti ihanteellinen. Matalapalkka-alan työntekijä on sen sijaan pinteessä, jos ei pääse urapolulla eteenpäin. Palkka ei välttämättä riitä elämiseen suurkaupungissa, ei vaikka tekisi useaa työtä.

Tosin tämä autuuden ja onnen aika saattaa olla kohta takanapäin. Sipilän suunnattomaksi murheeksi pääministeri David Cameron on ehdotellut maahanmuuton hillitsemistä julkisten palveluiden turvaamiseksi ja kouluttamattomien brittityöläisten suojelemiseksi. Tilanteessa, jossa alimmat palkat eivät ihonväriin katsomatta enää kohoa elinkelpoiselle tasolle.

Ei ihme, että myös Timo Soini rakastaa juuri brittikonservatiiveja.

Annamari Sipilän ihmeellisessä kolumnissa edetään sumuisilta saarilta äkkiä Suomeen, tuohon kurjistuvien maahanmuuttajalähiöiden ja lannistetun keskiluokan maahan. Sipilä lainaa vapaasti Cameronia ja toteaa, että maahanmuuttajien tunku on kunniaksi maalle – mutta…

Huolissaan pitäisi olla sen sijaan Suomesta. Miksi helsinkiläinen pesula menee viideltä kiinni, ja heinäkuussa koko kuukaudeksi? Miksi Suomi ei houkuttele maahanmuuttajia, jotka puskisivat töitä ja vilkastuttaisivat taloutta? Mikä meissä on vikana?

Kunpa maahanmuuttajat muistaisivat meitäkin. Tulijat ovat mittari. Tulijoiden jono kertoo, että maalla on tulevaisuus.

Ne pahuksen maahanmuuttajat. Miksi ne eivät tee töitä, jolla ei tule toimeen? Miksi ne perkeleet eivät palvele Annamari Sipilää ja muuta vitivalkoista keskiluokkaa? Kengänkiillottajista on huutava pula. Aivan kuin Sipilä antaisi ymmärtää, että Suomella on maahanmuuttajaongelma. Että maahamme on tullut aivan vääränlaisia – vääränvärisiä? – ulkomaalaisia, jotka makoilevat kontulalaiskaksiossa sosiaalivirastolta saatujen viisisatasten päällä karkottamassa supisuomalaisia lähiöasukkaita vuokra-asunnoistaan. Ja ovatpa vielä kiittämättömiäkin.

Sipilä haaveilee Suomesta, jossa tuloerojen tasaaminen on kannattamattomana lopetettu ja hyvä maahanmuuttaja palvelee suomalaista isäntäänsä ja emäntäänsä auliisti kuin koira. Kun kiitollinen ulkomaalainen ei enää kykene työhön, menköön nääntymään leipäjonoon, odottaahan ovella luvuton määrä toisia samanlaisia. Siinä olisi maa, jolla on tulevaisuus.

Hiukan harmillisesti Sipilä jättää kolumnissaan kertomatta, mistä se pulska keskiluokka tähän nälkäpalkalla hanttihommiinsa takertuvien työläisten maailmaan saadaan. Sanomatalosta, kukaties?


PS. Samasta teemasta oli juttua jo vuonna 2013, mutta kertaus on opintojen äiti.

Heteroseksuaaliset homorummuttajat

Eduskunta kumosi lakivaliokunnan esityksen, joka mukaan kansalaisaloitetta tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi ei oteta käsittelyyn. Nyt lain valmistelu etenee suureen valiokuntaan, joka tiedetään jo entuudestaan myötämieliseksi lakimuutokselle. Tämän jälkeen lakiesitys tuodaan istuntosaliin ensimmäiseen käsittelyyn, jossa kansanedustajat tekevät siihen muutosesityksensä, ja toiseen käsittelyyn, jossa asiasta äänestetään.

Perjantaisen 105–92-tuloksen perusteella on melko selvää, että tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksytään ennen vaalikauden päättymistä.

Kyseessä on hyvin pienitöinen pätkä lakitekstiä. Sen muuttaminen ei edellytä veronkorotuksia tai lainanottoa. Viranomaisen ei tarvitse ostaa uusia laitteita tai palkata työntekijöitä. Kenenkään ei tarvitse muuttaa mitään elämässään sen takia. Kenenkään ei ole pakko mennä naimisiin, mutta yhä useammalle se on nyt mahdollista. Muutokset eivät ota kantaa avioliiton tarkoitukseen saati sen uskonnollisiin merkityksiin.

Pohjapaperiksi otetussa kansalaisaloitteessa on kourallinen konkreettisia sanamuutoksia nykyiseen lakiin. Lain muotoilusta poistetaan maininnat ”miehestä ja naisesta”, ja korvataan ne vain henkilöillä. Adoptio-oikeus muutetaan vastaamaan nykyisten avioparien oikeuksia. Puolisot voivat ottaa toistensa sukunimet.

On myös muutamia itsestäänselvyyksiä, joihin uusi laki vaikuttaa. Nykymallisessa miehen ja naisen avioliitossa mies oletetaan automaattisesti pariskunnalle syntyvän lapsen isäksi – täysin siitä riippumatta, kuka lapsen on oikeasti siittänyt. Ymmärrettävistä syistä isyysolettamasta on tingittävä naisparien avioliitoissa. Miesparit eivät voisi lapsia tehdäkään.

Uusi laki korjaa lisäksi erään transsukupuolisten henkilöiden catch-22-tilanteen. Naimisissa oleva henkilö ei saa uutta, korjattua sukupuoltaan juridisesti vahvistetuksi niin kauan kuin hän on aviosuhteessa.

Muuten toki transihmisten asema pysyy ongelmallisena – Suomi kuuluu niihin maihin, joissa sukupuolen korjaaminen edellyttää todistetun sterilisaation. (Translain uudistusta kiirehtivän vetoomuksen voi käydä täyttämässä täällä: https://www.amnesty.fi/vetoomukset/translakiuudistus-vaarassa/)

Sukupuolimoraaliselta kannalta tarkasteltuna tasa-arvoinen avioliittolaki on suuri edistysaskel konservatiivien tavoitteille. Uuden lain myötä yhä useammat homo- ja biseksuaalit sitoutuvat yhteen rakkaussuhteeseen loppuelämäkseen. Sukupuolinen holtittomuus vähenee. Vesa-Matti Saarakkalan kaltaisten salskeiden nuorukaisten ei tarvitse enää torjua lemmenkipeiden homomiesten lähentelyitä uimahallien suihkutiloissa. Yksiavioiseen suhteeseen valat vannoen lupautuneet ihmiset kun eivät promiskuiteettiin sorru edes viekoittelevan perussuomalaismiehen silmäniskuista.

Tasa-arvoinen avioliittolaki vahvistaa ennen kaikkea perheen asemaa yhteiskunnan perusyksikkönä.

Lakialoitteen hyväksyminen on silti johtanut joihinkin käsittämättömiin reaktioihin. Erityisen hanakasti on jälleen kerran erottu kirkosta. Syy jää tuntemattomaksi, sillä kaikella käytettävissä olevalla järjellä ajateltuna samaa sukupuolta olevien avio-oikeus ei ota mitään keneltäkään pois, ja joka tapauksessa maallisella avioliittolailla ei ole mitään tekemistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa.

Martti Luther opettaa näin Vähässä Katekismuksessa:

Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja. Jotkut vievät morsiamen kirkkoon kahdesti, illalla ja aamulla, toiset vain kerran. Jossakin morsiuspari kuulutetaan avioliittoon saarnastuolista pari kolme viikkoa etukäteen luetulla kuulutuksella. Antaa ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat kuten haluavat, minulle ne eivät kuulu.

Yksi kirkosta eroamisen syyksi ilmoitettu peruste on ollut arkkipiispa Kari Mäkisen pohdiskelu tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisen tai hylkäämisen mahdollisista seurauksista kirkon kannalta. Facebook-statuksessaan arkkipiispa otti samalla hyvin maltillisesti kantaa lain puolesta. Taustalla oli vankka kristillinen etiikka:

Riippumatta siitä, minkä päätöksen eduskunta nyt tekee ja millaista polkua kirkko tulee kulkemaan, sateenkaariparien ja -perheiden puolustaminen on tärkeää. Se ei minulle ole mielipidekysymys. Se on kristillisen uskon pohjalta nouseva kysymys ihmisarvosta.

Mutta ylihurskas kirkkokansa on kyvytön ajattelemaan mitään muuta kuin panemista. Useat jyrkän linjan uskovaiset menettivät loputkin pidäkkeet, kun jopa arkkipiispa muodosti seksuaalieettisen kannan, joka ei tuominnut kaikkia sodomiitteja jalkapuuhun.

Valitettavasti kansalaiset ovat sattuneet unohtamaan muutamia tosiseikkoja:

  • Homoseksuaalisuus on ollut Suomessa sallittua 43 vuotta.
  • Homoseksuaalisuutta ei ole pidetty sairautena 33 vuoteen.
  • Homoseksuaaliset parit ovat voineet virallistaa parisuhteensa jo 12 vuoden ajan.

Homoseksuaalisuutta ei ole siis ”hyväksytty” nyt sen enempää kirkossa kuin eduskunnassakaan, sillä homous on ollut osa laillista yhteiskuntaamme jo kauan Urho Kekkosen ajoista asti. Homoseksuaalisuus sinänsä on ollut keskuudessamme aina, se ei ole mikään muoti-ilmiö. Se on luonnollisempaa kuin avioliitto. Eläinkunnassa homoutta on havaittu 1 500 lajilla, homofobiaa ei muilla kuin ihmisillä.

Jos siis luontoa käytetään perusteluna, homouden vastustaminen on luomisjärjestyksen itsensä vastustamista.

Nyt olemme tilanteessa, jossa ”homorummutuksesta” keuhkoavat ääriheterot ovat vuodesta toiseen täyttäneet lehtien sivut ja nettifoorumit käsittämättömällä määrällä seksifantasioita miesten välisistä anaaliyhdynnöistä. He louskuttavat kiimaisia leukojaan eläimiin– ja lapsiinsekaantumisesta paljastaen itsestään ehkä enemmän kuin oli tarkoitus. Vastapuoli ei ole mitään siihen suuntaan ikinä edes vihjannut, onhan kyseessä oikeusperiaate eivätkä mitkään bakkanaalit.

Syvimmälle peräsuoleen on tiensä kairannut James Hirvisaari, joka tekee uudelleenvalinnastaan aina vain haastavampaa hämäläisille kannattajilleen.

James Hirvisaari ei voi ajatella kuin yhtä asiaa.

Näiden anaalifiksaatiosta kärsivien heteroiden ansiosta ihmiset ensi kertaa eroavat kirkosta siksi, että sen ylipaimen on pitänyt avioliittoa hyvänä vaihtoehtona vapaille seksisuhteille. O tempora, o mores.


PS. Ensimmäinen adventtisunnuntai 30.11. aloitti uuden kirkkovuoden. Sen kunniaksi voi vaikkapa liittyä kirkkoon.