Arvio: Hesburgerking

Sofia Belorf: Hesburgerking

Costa Del Crime, 2021

”En vieläkään tiedä, mistä ajatus päähäni pälkähti. Kaivoin esiin paperia ja kynän. Hahmottelin kirjan alle tunnissa. Se kertoisi salaisesta saaresta, joka sijaitsee lyhyen venematkan päässä Ko Pha Nganista.”

Hesburgerking on kuvaus entisestä hipistä, joka salakuljettaa huumeita…

Hesburgerking on kuvaus entisestä hipistä…

Hesburgerking on kuvaus…

Äh.

Nimetön päähenkilö matkustaa junassa kohti Ko Samuin saarta ja unohtaa muistiinpanonsa hattuhyllylle. Juttuseurana istunut tuntematon Alex ottaa paperit haltuunsa. Muutamaa vuotta myöhemmin Alex Garland kirjoittaa menestysromaanin, josta tehdään myös menestyselokuva, jossa pääosaa näyttelee Leonardo DiCaprio.

Kriitikot sanovat Laguunia (Alex Garland: The Beach. Viking Press, 1996) X-sukupolven romaaniksi. Siksi on vain paikallaan, että Hesburgerkingin päähenkilö valitsee saman kirjaimen ainoaksi nimekseen, onhan hän Garlandin romaanin biologinen isä.

Jos siis oletamme X:n mieheksi. Hän itse tuntuisi olettavan.

Hesburgerkingin toinen kirjoittaja on aksentitta kirjoitettu Sofia Belorf. Kirjalla on kaksi esipuhetta, joista voidaan päätellä, että materiaalin on koonnut X ja tarinan on toimittanut Belorf. Kumpikin nimimerkki kiistää tehneensä tämän kirjan.

Kirjaa ei ole tehty vahingossa juuri nyt. Sen tuntemattomat kirjoittajat ja tuntematon kustantaja vihjailevat jostain yhteydestä Katiska-huumevyyhteen, josta tuomiot langetettiin aivan äskettäin. Hesburgerking käsittelee samoja rikoksia ja esittelee useita asianosaisia.

Mutta tarina alkaa Nepalista 1980-luvulla.

Ja tarina alkaa Kaliforniasta 1960-luvulla.

Näettekö?

Hesburgerking on…

Hittovie.

Kauan ennen kuin yksikään Tranberg keksi antaa itselleen lempinimen ”Nacci”, Yhdysvaltain länsirannikolla levittäytyi Hippimafiaksi nimetty laaja rikollisverkosto. Elettiin 1960-lukua ja verkosto salakuljetti hasista Etelä-Aasiasta Yhdysvaltoihin rahoittaakseen LSD-tehtailunsa. Vasta 1970-luvun alussa kiristynyt viranomaisvalvonta pani pisteen vapauden vuosikymmenelle.

X huomasi maan polttavan jalkojensa alla, joten hän heitti repun selkäänsä ja aloitti uuden elämän maanpakolaisena. Ensimmäisenä pysäkkinä Alankomaat, mistä polku kuljetti lopulta Intiaan.

Tästä ei ole ollut puhetta Katiska-poliisitiedotteissa.

Matkallaan Amsterdamista Delhiin X kohtasi Steve-nimisen ulkoilmaelämän karaiseman amerikkalaishipin, joka puolestaan oli jo paluumatkalla Kaliforniaan. Myöhemmin Steven kuva on arvokkaan aikakauslehden kannessa. Sukunimi on Jobs. X:n matka jatkui Goalle.

Anjuna, 1970-luku. Kaikki hipit pajauttelevat ja salakuljetus kukoistaa. X välittää tyttöystävänsä kanssa pian heinää paaleittain. Hänen asiakkaitaan ovat kaikki. Vuosikymmenen vaihtuessa ovet kansainvälisiin rikollispiireihin ovat auki. Huumeet ja miljoonat vaihtavat omistajaa, ihmisiä kuolee tai katoaa.

Paitsi tietenkin silloin, kun X on Nepalissa meditoimassa. Hän viettää kolme vuotta ensimmäisen Kalu Rinpochen oppilaana ja valaistuu.

Tarina hyppii vuorelta vuorelle, saarelta toiselle. Thaimaan Ko Samuilla X juttelee Beck-nimisen miekkosen kanssa. Beck säveltää ja sanoittaa Irwinin Härmäläinen perusjuntti -kappaleen. X järjestää Ko Pha Nganilla maailman ensimmäiset täydenkuun bileet yhdessä irlantilaisen Bobin kanssa. Sir Bob Geldof oppii näin organisoimaan suuria hyväntekeväisyyskonsertteja.

Millään tässä kuvatuilla asioilla ei ole yhteyttä, mutta on kuitenkin.

”Superjahdin tiikkipuiseen kanteen pultatun pöydän ympärillä istuvat minun ja Monzerin lisäksi arvoisat herrat Adnan Khashoggi, Marc Rich, purtilon omistaja Ghaith Pharaon ja ihan oikea prinssi Saudi-Arabiasta. Hohtavan valkoinen, omistajansa mukaan Le Pharaoniksi nimetty alus on köytetty Banúksen sataman vierasvenelaituriin.”

Hän tuntee sekä Italian mafian ja arabimiljardöörit että Niko Ranta-ahon ja Nacci Tranbergin. Nämä kaikki ovat samassa kirjassa ikään kuin se olisi aivan luonnollista. Yhtenä yhteyshenkilönä mainitaan ”JP”, josta kirjoittaja kertoo tarpeeksi, jotta yhdysmerkit talousrikollinen Jukka-Pekka Mattilaan voidaan vetää.

Vai voidaanko? Ehkä kyseessä on harhautus. Kilpapurjehtija Janne Järvinen tuomittiin samassa Katiska-oikeudenkäynnissä. Alluusiot lyövät lukijaa korville.

Eksoottisempiakin nimiä mainitaan, kuten WTC-iskujen väitetty pääarkkitehti, jonka kertoja kuulee autoradiosta matkallaan Helsinkiin.

”Nostan jalan Bemarin kaasulta, sillä kuulin juuri radiosta jotakin hyvin merkillistä. Siellä kerrottiin, että yhden äskettäin kaksoistorneista sisään lentäneen kaverin nimi oli Mohammed Atta. Olen tietysti istunut kyseisen ukon kanssa samassa pöydässä. Tietysti kyse voi olla sattumastakin, mutta sen niminen kaveri oli taannoin lounastamassa Monzerin luona Marbellassa. Hauska kaveri olikin.”

Mahdollisen 9/11-linkin takia pitäisi huolestua liittovaltion viranomaisista, mutta nyt on kiire Hartolaan perimään saatavia pyramidihuijauksiin erikoistuneelta helluntailaissaarnaajalta. (Matkasaarnaajan nimeä ei mainita suoraan, mutta kirjoittaja tarjoaa aliviitteen oikeustapaukseen, jossa Virginian osavaltio tuomitsi Jukka-Pekka Vihkon 222 vuodeksi vankeuteen.)

Kirjassa on yli kolmesataa sivua eikä henkeä vedetä. Tarina etenee Goalta Välimeren kautta Suomeen ja Khashoggit, Monzer al-Kassarit ja Ghaith Pharaonit vaihtuvat surkeiksi suomalaissähläreiksi.

Hesburgerkingin pääasialliseksi kirjoittajaksi on siis ilmoitettu ”Sofia Belorf”. Kyseessä on kummallinen viittaus Katiska-huumevyyhden pääepäiltyihin kuuluneeseen Niko Ranta-ahoon ja hänen julkkistyttöystäväänsä, vuoden 2010 Miss Helsinkiin, Sofia Belórf-Nousiaiseen (ent. Ruusila-Nousiainen, ent. Ruusila, ent. Belórf). Kirjan nimi puolestaan tiedetään tai ainakin arvataan Janne ”Nacci” Tranbergin käyttämäksi nimimerkiksi, jolla hänen uskotaan kaupitelleen huumeita verkossa.

Tranberg (s. 1974), Ranta-aho (s. 1987) ja Belórf-Nousiainen (s. 1990) ovat kaikki liian nuoria muistelemaan X:n tavoin 1970-luvun Goan-trippejä. Jos kertojan omakuvaan on pätkääkään luottaminen – ja täysin varmasti ei ole – hän on syntynyt viimeistään joskus 1950-luvulla. Katiska-vyyhdin ikäpresidentti, teoksen kirjoittajaksi mediassa ounasteltu Tranberg, on kirjan hapokkaimpien osioiden tapahtuma-aikana ollut tuskin muuta kuin työhypoteesi oletettujen vanhempiensa lisääntymiselimissä.

Tämä ei estä kirjoittajaa käsittelemästä sekä Tranbergiä että Ranta-ahoa perinpohjaisesti. Kumpikin hahmo piirtyy lukijan silmiin jokseenkin toivottomina torveloina.

Yllättäen Belórf-Nousiaista ei mainita nimeltä lainkaan, vaikka melkoisen yksityiskohtainen ja taatusti syytekynnyksen ylittävä, ulosteesta lainehtiva kuvaus ”instabeibestä” ja ”sammuneesta fitnesstähdestä” osuukin samalle aikajanalle Sofia Belórfin ja Niko Ranta-ahon seurustelusuhteen ja pidätyksen kanssa.

Hesburgerking on karski, rivo, läkähdyttävän hauska gonzoromaani aikana, jolloin gonzoa ei kertakaikkiaan harjoiteta. Teos noudattaa parhaimpia ja pahimpia Hunter S. Thompsonin oppeja kietoessaan väitetyt, todelliset, mahdolliset ja mielikuvitukselliset tapahtumat toisiinsa niin tiukasti, että lukijalta loppuvat konstit erottaa fakta fiktiosta. Lopuksi on pakko olettaa kaikki jollain metafyysisella tasolla todeksi.

Kirja muodostaa vastoin kaikkea todennäköisyyttä melko ehjän kokonaisuuden. Toimittaja on tehnyt erinomaista työtä. Lukija pysyy kärryillä, vaikka teoksen rakenne on rikottu perinpohjaisesti. Aikajanat poukkoilevat, tekstiin on upotettu yhä uusien kertojien yhä uusia anekdootteja ja muisteluita. Kertomuksia kertomuksissa. Laajat osat kirjasta ovat täysin valkoisia papereita, joiden kerskutaan jääneen sensuurin hampaisiin. Pieniä muutaman rivin kappaleita on ripoteltu ”sensuroitujen” lukujen keskelle kuin silmäniskuksi. Pekka Aarnion nimi käväisee sivulla kuin nännivilautus.

Volter Kilven Alastalon salissa -romaanin katkaisee Albatrossin tarina. Täysin Kustavin talonpoikaismerenkulkijoihin liittymätön kertomus vaasalaisesta puotipuksusta, joka sijoittaa kaiken omaisuutensa Albatrossi-fregattiin. Samalla tavalla Hesburgerkingin keskellä on luvussa 37 anonyymin henkilön tarina poliisista, joka on vangittu ja joka päättää Sörnäisten vankilassa ollessaan perustaa Suomen ensimmäisen todellisen ammattirikollisten koplan. Hän antaa joukolleen nimen Superkerho. Kertomus päättyy tähän.

Hesburgerkingiin on ripoteltu loputon määrä aliviitteitä englanninkieliseen lähdekirjallisuuteen. Niitä on joka sivulla. Viittaukset on tarvittaessa osoitettu niin tarkasti, että kirjan voisi hyväksyä opinnäytteenä.

Neljänneksi viimeisellä sivulla, ”Mitä sitten tapahtui” -liitteissä, kirja julistaa tai oikeastaan vain toteaa Janne Tranbergin olevan syytön.

Kirjoittaja itse kertoo lumilautailevansa Italiassa. Kuka sitten ikinä lienee.

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *