Tekijä: admin

Paistaa se päivä risukasaankin

Kontula on asuinalue ja synonyymi Helsingin 47. kaupunginosalle eli Mellunkylän peruspiirille. Se sijaitsee kaupungin itäisellä laidalla ja on kaupunki itsessään omine lähiöineen ja kaksine metroasemineen. Kaikkiaan kymmenen neliökilometrin alueella asuu ihmisiä yhtä paljon kuin Kajaanissa (2 264,01 km²): yli kolmekymmentäkuusituhatta asukasta, joille Itäkeskus on yksi lähikauppa muiden joukossa ja metro tutumpi kulkuneuvo kuin henkilöauto.

Kontulalla ja itähelsinkiläisillä lähiöillä on paha maine sikäli kuin niiden olemassaoloa tiedetään. Tuskin kukaan Helsingin ulkopuolella on kuullutkaan Puotilasta tai Roihuvuoresta, näistä kulttuuriväen suosimista boheemikaupunginosista. Tammisalon ja Marjaniemen tapaisia kultahammasrannikoita ei mielletä Itä-Helsingiksi edes Itä-Helsingissä, vaikka alueet fyysisesti ovat melkein Itäkeskuksen kainalossa.

Ei, kun sanotaan ”lähiö” ja ”Itä-Helsinki” samassa lauseessa, tarkoitetaan Kontulaa ja jotain, jota Helsingin Katajanokalla asuva rovaniemeläis-espoolainen Jari Tervo nimitti Mogadishu Avenueksi.

Elokuussa 2011 Kontulassa järjestettiin yhdeksättä kertaa KontuFestari-niminen ilmainen musiikkitapahtuma. Tilaisuus on aina ollut suosittu – muun muassa vuonna 2004 paikalle Kontulan Kelkkapuistoon saapui bussilasteittain yleisöä pitkin Keski-Eurooppaa vain todistamaan Amorphis-yhtyeen silloisen laulajan viimeistä keikkaa. Tilaisuus on ollut alusta asti avoin kaikille, minkä vuoksi laajaa, kumpuilevaa nurmikenttää ovat kansoittaneet lapset, nuoret, perheet, juopot, raittiit, suomenkieliset ja ulkomaalaiset.

Viimeisintä festaria kuvailtiin Kontula.com-sivustolla seuraavasti:

KontuFestari onnistui hyvin ja suunnitelmien mukaisesti, jopa edellisvuosia paremmin. Ylimitoitetusta median jälkijulkisuudesta huolimatta itse tapahtuman järjestelyt ja ohjelma saivat kiitosta yleisöltä, jota oli päivän aikana 6 000-7 000 paikan päällä. Loppuillan itähelsinkiläisten räppiyhtyeiden esityksiä seurasi n. 2 500 iloisella ja hyvällä tuulella ollutta ihmistä.

Normaalisti joukkoviestimet uutisoisivatkin riemukkaasti, että festivaalien suosio yllätti. Että tapahtuma oli jymymenestys, kaikilla oli kivaa.

Mutta ei Kontulassa.

Useimmille helsinkiläistoimittajille pääkaupungin alueet yli sadan metrin päässä Lasipalatsin salavasta ovat vieraita ja pelottavia eikä niistä haluta tietää mitään. Toisinaan joku hurjapäisempi avustaja lähtee safarille metron itäpään asemille, mutta tuolloinkin kyseessä on piipahdus eksoottiseen maisemaan katsomaan, miten jalo villi – hyvässä lykyssä vieläpä maahanmuuttaja – elää näissä luonnottomissa oloissa, jonne ei edes pääse raitiovaunulla ja jossa ei ole pieniä kivijalkakauppoja, joista voisi valehdella ostavansa nuorten muotoilijoiden tekemiä taide-esineitä.

Mutta hetkinen, olihan festareilla esiintymässä Suomen kuuluisimpia rap-artisteja. Asan ja Jätkäjätkien sekä Steen1:n esiintymisiä seurasi Notkean Rotan 10-vuotisjuhlakonsertti Rane Raitsikan, Petoksen ja Mato Valtosen kanssa. Ja kulttuuriministeri juontamassa bändejä lavalle. Sattuisiko sellainen kiinnostamaan kaupunki- ja kulttuuritoimittajia, jotka niin kovin hehkuttavat pohjoisen metropolin urbaania sykettä?

Ei, mitä turhia. Onhan Sanomatalolle toimitettu tiedotteet niin tapahtumanjärjestäjältä kuin poliisilta: ensimmäinen kertoo, mitä aiottiin, ja jälkimmäinen, mitä saatiin.

Mitä siis seuraa, kun laiska media käyttää kulttuuriuutisessaan ainoana lähteenään STT:tä ja vahvasti värittynyttä poliisitiedotetta?

Pelko ja vainoa. Otsikoita, joilla yritetään perustella poliisin tarve uusille etälamauttimille ja joukkojenhallintavälineille. Uutisia, joilla ruokitaan perustelematonta pelkoa. Tietoja, jotka ovat aidosti valheellisia. Mielettömiä lauseita, joissa väitetään, että ”sadat päihtyneet käyttäytyivät erittäin aggressiivisesti sekä poliisia että palomiehiä kohtaan”.

STT:n sellaisenaan lainaama poliisitiedote ei kerro mitään konserteista. Se ei näytä festarialuetta, lapsia tanssimassa musiikin tahdissa, hyväntuulisia järjestysmiehiä ja skeittailevia teinejä. Se ei näytä pariskuntia suutelemassa rinteessä. Se ei näytä makkaraperuna-annostaan näykkivä perheitä, metrilakukauppiaita, Njassan stadilaista nasaaliääntä tai lettukahvilan jonoa.

Se kertoo vain, että festivaaleihin liittymätön risukasa paloi ja että humalaiset olivat humalassa. Ja että o tempora, o mores, nykyajan nuoret, miksi ne eivät enää hakkaa halkoja sotaveteraaneille niin kuin me teimme 60-luvulla.

Alma Media sai kunnian laatia omituisimmat uutiset asiasta, josta yhtiön yhdelläkään viestintävälineellä ei ollut minkäänlaista ensi käden tietoa. Iltalehti teki geneerisen ”palavat lähiöt” -uutisensa, mutta muisti sitten, että Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on ennenkin ollut alle sadan kilometrin säteellä jostakin tapahtumasta. Nopealla kynänvedolla umpikokoomuslainen julkaisu päättää korvata sanan ”festivaali” sanalla ”mellakka”.

Ministeri keskellä mellakkaa -jutussa Arhinmäki yrittää sanoa, että eihän siellä tätä nuotiota lukuun ottamatta mitään tapahtunut. Lehti ei tätä usko, vaikka Arhinmäki oli itse paikalla ja toimittaja ei.

Heti perään saman konsernin tamperelainen Aamulehti tiesi linkittää Kontulan ”mellakan” täysin surrealistisesti Tampereen ”mellakkaan”, jotka ovat molemmat kytköksissä ”hip hop -kulttuuriin” ja ehkäpä sitä kautta taianomaisesti Lontoon tapahtumiin ja jos vaikka vähän sosialismiin, maahanmuuttajiin ja muihin lehden sovinistista toimituskuntaa uhkaaviin, porvarillis-patriarkaalista maailmankuvaa kalvaviin ilmiöihin.

KontuFestarin ennätysyleisö rähinöi ja hurrasi tulipalolle:

Myös Tampereen poliisi oli viikonloppuna täystyöllistetty. Hip hop -festivaali Blockfest houkutteli Tampereen keskustaan sankoin joukoin nuoria, jotka tappelivat ja aiheuttivat häiriötä.

Mainittakoon, että Blockfest yritti oikaista kotikaupunkinsa päämedian valheellista väittämää vastineella, jota Aamulehti ei tietenkään julkaissut. Niinpä vastine julkaistiin netissä: Avoin vastine Aamulehdelle: Lehtijuttu tuhosi nuorison maineen

Emme ymmärrä, miksi Aamulehti suhtautuu vihamielisesti nuorisoon. Miksi halutaan tietoisesti synnyttää ristiriitoja ja vastakkainasetteluja?

Helsingin Uutiset sentään antoi palstatilaa myös kontulalaisille.

– Meillä oli tiukemmat turvajärjestelyt kuin aiempina vuosina ja kaikki meni ihan nappiin. Meillä oli entistä tarkemmin valittu turvamiesporukka, yhteensä 20 ammattilaista. Turvapäällikkömme antoi apua sekä poliisille että pelastuslaitokselle, [festivaalituottaja Ilkka] Tuominen toteaa.

– Ohjelma toimi erittäin hyvin. Jätkäjätkät veti erittäin hyvän keikan ja paikalliset bändit esiintyivät omille kannattajilleen, Tuominen selvittää.

– Meistä riippumattomista syistä joku päätti polttaa Porttitien varresta risukasan, Tuominen huokaa.

Näettehän, Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat, Yleisradio, Aamulehti, Iltalehti, MTV3, se ei ole tuon vaikeampaa.

Avoin kirje James Hirvisaarelle

Hyvä Veli,

en ole kirjoitellut sinulle aikaisemmin, koska olet väärästä vaalipiiristä, väärästä puolueesta ja – myönnettäköön – mielestäni väärässä. Nyt kuitenkin panin merkille, että olet siirtymässä pois kansanryhmiä vastaan kiihottamisen tieltä, kohti kompromissihaluista keskustavasemmistoa. Olen iloinen tästä kehityksestä.

Sanot Uuden Suomen Puheenvuoro-kirjoituksessasi näin:

Terrorismi on täysin saatanallinen keino pyrkiä vaikuttamaan politiikkaan pelolla.

Ja silti tunnustat, että terroristi lienee osin oikeassa. Eihän kukaan huvikseen murhaisi lapsia. Taustalla on oltava jokin järkevä, perusteltu motiivi. Tämä on mielenkiintoinen ja perussuomalaisittain nähtynä yllättävän ”ymmärtävä” lähtökohta pohtiessamme kaikkea terrorismia.

Blogitekstisi kommenteissa valat erikseen öljyä laineille toteamalla, että ”tyypillä kilahti kun tuli mitta täyteen”. Ehkä hiukan samalla tavalla kuin Osama Bin Ladenilla ”kilahti”? Tämä osoittaa, että sinulla on suuri ja avara sydän. Tekoja ei tosiaankaan voi perustella vain vakaumuksella saati yleistää koskemaan tekijänsä kulttuuria.

Hiukan oudoksun pitkin tekstiä luettavissa olevaa oletustasi, että suostumalla terroristien vaatimuksiin lakien ja tapojen muuttamisesta voitaisiin rakentaa kestävää yhteiskuntarauhaa. Etenkin, kun vaikutat uskovan, että terroristien tahtoa tulisi mukailla peräti ennaltaehkäisevästi. Suhtaudutko samoin myös islamistiryhmittymien kokemaan ”vääryyden tunteeseen”?

Sanot myös kommenteissa:

Ei politiikka eikä retoriikka muutu vääräksi sen perusteella, että joku pahuuteen langennut yksilö menee äärimmäisyyksiin ja alkaa toimia rikollisesti.

Ääriliikkeitä ei synny, jos yhteiskunta on oikeudenmukainen ja jos ihmisten oikeustajua kunnioitetaan

Sanasihan ovat sellaisenaan sovellettavissa myös Al-Qaidan tapaisiin ryhmittymiin. Islamismi ei ole muita poliittisia aatteita tuomittavampi siksi, että sen nimissä on tehty rikoksia. Terroristit kun kuitenkin ovat vain hajapisaroita maltillisuuden valtavirrassa. Tätä olen yrittänyt toitottaa itsekin kaikille.

– – –

HV, blogitekstissäsi uskot, että ”järkevällä maahanmuuttopolitiikalla voitaisiin hillitä jännitteitä ja torjua hyvin monia ongelmia, myös tällaisia hirmutekoja”. Vaikka itse hiukan kyynisenä vasemmistolaisena arvelen, ettei Anders Behring Breivik olisi jättänyt iskuaan tekemättä maahanmuuttopolitiikan muututtuakaan, koen tässä olevan jotain viisautta.

Suomalainen maahanmuuttopolitiikka on ihmiarvoa alentavaa ja vainoharhaista eikä sen muuttaminen hiukan inhimillisemmäksi ainakaan olisi pois ”uskosta, toivosta ja rakkaudesta”, jotka luettelet oman toimintasi motiiveiksi. Esimerkiksi perheenyhdistämisissä olisi syytä pikaisesti väljentää säädöksiä tai ainakin niiden tulkintaa ja täytäntöönpanoa. Samalla kotouttamiseen ja kielikoulutukseen voisi lisätä tuntuvasti määrärahoja. Niin myös maamme valtaväestön asennekasvatukseen, jotta pelkäisimme vähemmän ja luottaisimme enemmän. Kukaties se vähentäisi väkivallantekojen riskiä lintukodossamme. Onhan rasismi ja rasistisesti motivoitu väkivalta yksi maamme inhottavimmista ongelmista.

Tuus,

Jami Järvinen

Kaasuputki

Kesädekkari: Säädytön talo (3)

Jarmo Vetinen (s. 1975) on yläpirkanmaalainen dekkarikirjailija, jonka uutuusjännäri Säädytön talo julkaistaan Kansan Uutisissa kesän 2011 kuluessa.


5.

Turvauduin tuttuun peruslääkitykseen. Olin saanut selittää kannettavan tietokoneen katoamisen moneen kertaan työnantajalleni ja vielä useammin itselleni. Miksi olin luottanut moukan tuuriini? Edes koneen viimeksi nähnyt Henna Kuri ei tiennyt, missä masiina nyt mahtaisi seikkailla.

– Mitäs sulle? Goran kysyi. – Kuiva omena? No ice?

– Juuri niin.

Keskustelu oli muodollisuus. Pub Sirdien bulgarialainen omistaja-baarimikko oli anniskellut minulle näitä samoja pulloja kymmenen vuotta. Hän tiesi kysymättä hakea oikeanlaisen putelin vitriinistä jo, kun astelin sisään kapakkaan.

Maksoin juomani, mutta annoin kehnon lahtelaissiiderin hapettua pöydällä sen tovin, minkä jukeboksin säätäminen tarvitsi. Warum gabst du uns die tiefen Blicke… Goethen sanat eivät koskaan kaiu kauniimmin kuin Miliza Korjusin laulamana. Jos maailmalla olisi jokin syy olla olemassa, hyvä ehdokas sellaiseksi olisi Sirdien levyautomaatti. Tunsin sietämätöntä halua vain itkeä.

Ilta oli jo pitkällä, mutta baari tapansa mukaan liki autio. Vilkaisin tekstiviestiä. ”15 min”. Sen verran minulla olisi aikaa ennen kuin Veera tulisi paikalle.

– Hei Goran, huikkasin baarinpitäjälle. – Laitatko mulle vielä yhden espresson?

Levitin päivän iltapäivälehdet eteeni. Ne mässäilivät salaliittoteorioilla. Säätytalon tulipalon poliisitutkinta vuoti kuin kainuulaiselle tunkiolle maaltapaossa vuonna 1967 unohtunut vaarivainaan heteka. Jokaisella juorujulkaisulla Alibista Kanavaan oli omat lähteensä keskusrikospoliisissa.

Verenhimoisen kansan harmiksi nämä lähteet paljastivat enemmän sulkeutuneita tutkintalinjoja kuin varsinaisia johtolankoja.

Kokoomusta nuoleskelevat Iltalehden kovapalkkaiset politiikantoimittajat repivät aukeamamittaisia otsikoita ruiskaunokkipuoluetta kohdanneesta ”kommunistien”, ”uusnatsien” ja ”ekoterroristien” attentaatista aina kulloisenkin asiantuntijalähteen jaloviinanhöyryisten jokellusten perusteella. Epäilemättä Hakaniemessä odotettiin jo jännityksellä, milloin Alma Median villinä kieppuvat tykit käännettäisiin Rüdiger von der Goltzilta kopioitujen suuntaustaulukoiden mukaisesti osoittamaan kohti taistelevaa työväenliikettä.

Letkuissa makasi yhä elämän ja kuoleman rajamailla väkeä hiukan joka puolueesta. Tämä ei tuntunut haittaavan iltapäiväjulkaisuja ja niiden leimakirvestoimittajia.

Panin kuitenkin tyytyväisenä merkille, että kristillisdemokraatti Aarne Hintavan Uuden Suomen blogissaan esittämät teoriat ensin militanttiateisteista, sittemmin islamilaisista jihadisteista ja lopulta molemmista yhteistyössä jahtaamassa Pyhän Jumalan viatonta karitsaa, puoluejohtaja Ilta Mäkäräistä, sentään vaiettiin kuoliaaksi jopa alhaisimmassa bulevardilehdistössä.

Iltalehti vaikutti kallistuvan lopulta samalle kannalle kuin kepulainen kilpailijansa Ilta-Sanomat: että asialla olivat tarha- ja ydinvoimalaiskujen karaisemat äärivihreät. En uskonut lehden olevan edes hennosti oikeilla jäljillä. Ajatus kuulosti lähinnä julkaisua avustavan Sonta-Sivulan kolumnilta.

Omat johtolankani viittasivat toisaalle. Olin jo ehtinyt tehdä ison pinon työmuistiinpanoja, jotka osoittivat hämillisen useaan eri lähteeseen. Nyt ne olivat ties missä. Kirosin yhä saamattomuuttani: olisi pitänyt kopioida jokainen asiaankuuluva tiedosto Dropboxiin, kun kone oli vielä hyppysissäni.

Kumosin Sirdien perinteisen triplaespresson kurkkuuni, kun läpikotaisin kastunut Veera Laivasto ilmestyi baarin oviaukkoon.

– Ripottelee, pitkä vaaleaverikkö totesi vettä valuen. Veera on ilmeikkään eleettömyyden mestari.

Goran laski naiselle oluen.

– Monesko sulla on menossa? Veera kysyi istuessaan pöytääni.

Kasvot olivat tutkimattomat. Jos Veera oli huolissaan terveydestäni, hän kätki sen hyvin. Kysymys vaikutti ammentavan motiivinsa ainoastaan jonkinlaisesta tilastotieteellisestä mielenkiinnosta. Kuudes? Seitsemäs? En ollut varma.

– Ensimmäinen tässä baarissa joka tapauksessa, murahdin.

– Sittenhän me ollaan tasoissa. En minäkään ole ottanut täällä kuin yhden, Veera vastasi. – Itse asiassa mä tulen suoraan Vellun näyttelyn avajaisista. Ja…

Enempää ei tarvinnut kertoa. Yhteinen ystävämme Veli Pellonpää oli maineikas kulttuurivaikuttaja, joka oli yhtäkkiä innostunut kokeilemaan taiteentekoa itsekin. Kokeneena mediahahmona hän oli heti taiteilijanuransa alussa oivaltanut, että näyttely on taideteos itsessään – ja avajaiset siis performanssi.

Suomeksi ilmaistuna Vellun näyttelynavajaiset tarkoittivat vain ja ainoastaan bileitä.

Kohta ilmeni, että Veera oli kiskonut samppanjaa ja gintoniceja koko päivän. Hän oli aloittanut jo lounaalla  Vellun entisen aviomiehen kanssa ja jatkanut siitä enempiä jarruttelematta baarin kautta galleriaan.

En voinut kuin hämmästellä hänen rentoa tapaansa imeä viinaksia. Hän kuului siihen siunattuun ihmisryhmään, joka saattoi ryypätä kaksin käsin ilman, että syvä humalatila näyttäytyi mitenkään räikeästi ulospäin. Vain tietynlainen korostunut taipumus promiskuiteettiin paljasti, että nainen ei ollut enää aivan tieliikennelain sallimassa ajokunnossa.

Kuten tänään.

Yritin kiinnittää Veeran huomion taustalla soivaan Zarah Leanderiin. Hän kohotti sormensa huulilleen ja komensi:

– Tuu mun luokse yöksi.

– Mun pitäisi nähdä tänään vielä Elmo Pik… yritin vastustella.

Veera kumartui suutelemaan minua. Hänen kätensä ujuttautui kohti housunetumustani.

– Mä voin näyttää sulle jotain parempaa.

Ulkona kaatosade huuhteli Kallion pornokauppojen reunustamia linjoja, kun lähdimme hoippumaan kohti Veeran asuntoa.

6.

Aivan ilmeisesti joku ei ollut saanut koskea isänsä porakoneeseen lapsena. Nyt hän otti vahinkoa takaisin tarmolla, josta Freud olisi ollut ylpeä. Koko taloyhtiö tärisi, kun hän toteutti isänmurhaansa.

Vaihtoehtoja ei ollut, joten heräsin. Päässäni mönki joukko hitaita ajatuksia, jotka yrittivät ottaa kantaa muuttuneeseen ympäristöönsä. Sälekaihtimen välistä pilkisti kirkas aamuaurinko. Tuntui kuin en olisi nukkunut viittä minuuttia. Oikea käteni oli puutunut Veeran puristuksessa.

Koska Veera kuorsasi sikiunessa, päätin toimia niin kuin herrasmies ainakin ja livahtaa pakoon.

Keräilin vaatteitani ympäri naisen asuntoa. Pesin hampaani, pukeuduin ja katosin pian rappukäytävään. Vain hetkeä myöhemmin olin löntystelemässä huterin askelin ja silmiäni kirkkaassa päivänpaisteessa siristellen alas Porthaninkatua.

Mitä Veera oli puhunut ennen nukahtamistaan? Ainakin hän oli laskuhumalassaan pahoitellut sitä, että oli estänyt minua menemästä sovittuun tapaamiseen.

– Älä nyt viitsi, olin vastannut eroottisen kiihkon ja raskaan humalan väsyttämänä. – Elmo voi kyllä odottaakin.

– Pitikö sun tavata Elmo? Veera oli hätkähtänyt. – Sun pitää soittaa sille!

– Okei…

– Viimeistään aamulla. Soita Elmolle. Se tietää!

Tietää mitä? Vilkaisin puhelintani. Kello oli hiukan yli kahdeksan.

Karaisin luontoni ja soitin.

– Pirun hyvä, kun otit yhteyttä! Elmo huusi puhelimeen. – Meillä on uutta tietoa Säätytalon tulipalosta.

Jäätynyt parta ja mustikkasoppaa

© Ari Pirttisalo

Pahkasika-lehdessä numero 17 (ilmestymisvuosi 1984) oli Ari Pirttisalon sarjakuva ”Mitali-toivomme”. Sarjakuva oli piirretty samana vuonna kuin Martti Vainio kärähti anabolisten steroidien käytöstä tultuaan toiseksi Los Angelesin olympialaisten 10 000 metrin juoksussa.

Sarjakuvan valmistumisaikana kaksinaismoralismi kukoisti likimain yhtä vahvasti kuin nykyäänkin. Maassa oli tapana ylläpitää urheilijoita ruskein kirjekuorin – heille maksettiin palkkaa pimeästi. Nimellisesti jokainen keihäänpaiskoja ja pikaluistelija oli tietysti amatööri, joka treeniensä ohessa suorittelee siviilitointaan eikä suinkaan pyri hyötymään taloudellisesti osaamisestaan.

© Ari Pirttisalo

Urheilujärjestöt olivat – ja ovat – rahan ja vallan kahmimiseen erikoistuneita organisaatioita, joihin on Suomen valtiollisen historian alkuhämäristä asti hakeutunut kahdenlaisia poliittisia toimijoita: pyrkyreitä, joille järjestö tarjoaa näkyvyyttä ja tukea, ja vanhoja konkareita, joille paikka antaa kunniallisen poistumistien päivänpolitiikasta sekä tietenkin ministerin tahi kansliapäällikön palkkaa vastaavan korvauksen olemattomasta työstä.

Urheilijat olivat koko koneistolle vain välttämätön paha.

Täsmällisesti Pirttisalo kuvailee valtavaa valmennus- ja urheilujohto-organisaatiota, jonka huipulla istuu presidenttihaaveita elättelevä karriääripoliitikko ja jonka korkeimmassa päättävässä elimessä ovat vanha natsi, tehokkuusbyrokraatti, kana ja pari likaisen työn tekijää.

© Ari Pirttisalo

Urheiluinstituutiota elättää mahdollisuus rahaan ja maineeseen. Tehovalmennettaviksi rynnivät atleetit haaveilevat ulkomaanmatkoista ja väritelevisioista, joiden hintana on ainoastaan se, että ”vatsa kestää pillereitä”.

Pirttisalon näkemystä voisi pitää liioitellun kyynisenä, ellei tosielämä jotenkin todistaisi sitä. Martti Vainion käryn aikoihin ei julkisuudessa vielä tiedetty suomalaisen huippu-urheilun koko kuvaa.

Doping on ollut järjestelmällistä ja pitkäaikaista. Ja mukana ovat olleet kaikki.

Kun hiihtäjä Mika Myllylä jäi kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä vuonna 2001, hänen rehdin miehen hahmonsa romahti täydellisesti. Ihanteen takana oli pelkkä kertomus isänmaallisella suoharjoittelulla saavutetusta huippukunnosta. Myytissä oli totuuden ripe, sillä kansainvälisen tason kilpaurheilijaksi ei tulla pelkillä lääkkeillä kuin sarjakuvissa. Mutta kaikki harjoittelu, huippuhiihtäjän elämänmittainen rakennustyö, unohtui valmentaja Kari-Pekka Kyrön lääkelaukun kanssa huoltoasemalle Ala-Tikkurilaan.

© Ari Pirttisalo

Myllylältä puuttui tykkänään exit plan. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että dopingista voi jäädä kiinni. Hänellä ei ollut muunlaista tapaa olla olemassa kuin juhlitun kansallissankarin voittajarooli.

Kuuluisassa testamentissaan Mika Myllylä ei pyydä anteeksi valheelle perustuvaa uraansa, vaan pahoittelee kiinnijäämistään. Vakuudeksi hän vielä vierittää osasyyn dopingin käytöstään ja kärähtämisestään itsensä Isä Jumalan leveän eteerisille hartioille:

Uskon, että Jumala tahtoi näin kohdallani käyvän. Sydämeni pohjasta haluan pyytää virhettäni anteeksi Suomen kansalta ja koko urheilevalta maailmalta.

Mutta vielä testamentin tekoaikaan ei tiedetty, millaiselle sylttytehtaalle jäljet johtaisivat. Silloisten urheilujohtajien voisi tosin olettaa jo aavistelleen, ettei paluuta viattoman naaman näyttämiseen ole. Keskellä rehellistä tunnustustaankin Myllylä yhä puolustelee Hemohesin käyttöä ikään kuin muuten vain, ilman mitään yhteyttä kasvuhormonivalmisteisiin.

* * *

Doping-vyyhti oli alkanut purkautua jo kolme vuotta ennen Lahden joukkokäryjä.

STT:n vuoden 1998 uutinen epo-hormonin käytöstä hiihtomaajoukkueessa johti aluksi siihen, että paljastuksen kirjoittanut toimittaja joutui lopettamaan uransa ja STT tuomittiin maksamaan vahingonkorvauksia kaksinaamaisuudessaan uskomattomille urheiluvaikuttajille. Hiihtoliiton puheenjohtajan pallilta viime tingassa pakoon päässyt ex-pääministeri Esko Ahokin ennätti vaatia puolta miljoonaa markkaa kipurahoja ennen kuin päätyi niin sanotusti haukkaamaan paskaa.

Silti ehätti kymmenen vuotta kulua ennen kuin päästiin itse asaan. Asianosaisten rivit alkoivat rakoilla. Urheilupomojen pelastettua nahkansa valmentajat ja sittemmin myös urheilijat alkoivat paljastella asioita. Melko pian kävi ilmi, että kansallinen hiihtourheilu oli medikalisoitu järjestelmällisesti. Yksi todistajista oli kaiken tuon ajan Seiskan maksamana tuurijuoppona Suomen kansaa naurattanut Mika Myllylä.

© Ari Pirttisalo

Ari Pirttisalon pelottavan profeetallinen sarjakuva päättyy urheilijan kuolemaan. Koneisto jatkaa elämäänsä.

Entinen huippuhiihtäjä, alkoholisti Mika Myllylä löydettiin kotoaan kuolleena 5.7.2011. Maastohiihdon päävalmentaja ja lajipäällikkö Pekka Vähäsöyrinki ilmoitti samana päivänä olevansa tyytymätön saamaansa petostuomioon.

Kesäperjantain uutisjytky

Kuuman alkukesän iloksi on korkea aika luoda katsaus menneen viikon pääotsikoihin.

Avaruusuutiset

Illuminati ei ole tyytynyt lepäämään laakereillaan, vaan juutalaisten kansainvälinen salaliitto on jyrännyt jälleen. Onneksi media on ollut valppaana ja paljastanut soin… sionistien juonet.

Perus-Suomen uutiset

Politiikka kehittyy salaliittoteorioista huolimatta. Etenkin äärioikeistossa on säpinää. Kansallissosialistisen työväenpuolueen überlupsakat keulafiguurit saivat naamansa hetkeksi otsikoihin, mutta lopulta Sauli Niinistön vahva viriliteetti pyyhkäisi mediakentän yli tsunamin lailla.

Supisuomalainen savufauna ja muita eläintarinoita

Kuuman kesän eläinuutiset kuuluvat suveen kuin Markus Mustajärvi Perussuomalaisiin.

Päivitys (1.7.2011, 12.30)

Sosiaalinen media lähestyi Kaasuputki-blogia edustajansa välityksellä ja huomautti, että uutinen homopingviinien munista on ikivanha eikä siis teknisesti ottaen enää uutinen kellekään muulle kuin havupäiselle blogistille.

Tämän kunniaksi muodostettakoon blogiin uusi segmentti nimeltä ”Pingviiniuutiset 3 vuotta sitten”:

Kesädekkari: Säädytön talo (2)

Jarmo Vetinen (s. 1975) on yläpirkanmaalainen dekkarikirjailija, jonka uutuusjännäri Säädytön talo julkaistaan Kansan Uutisissa kesän 2011 kuluessa.


3.

Helsingin pelastuslaitoksen johtajan mukaan tulipalo oli syttynyt oudossa paikassa ja oudolla tavalla: ”Tämä ei ole tyypillinen tulipalo millään mittapuulla.”

”Tulipalo saattoi alkaa myös Säätytalon ulkopuolelta”, Yleisradio muotoili.

”Oliko Säätytalon tulipalo tuhopoltto?” kysyi Ilta-Sanomat.

”MURHAPOLTTO!” karjui Alibi koko aukeaman levyisellä otsikolla.

”Säätytaloa remontoineista rakennusmiehistä 85 % on ulkomaalaisia ja näistä vähintään joka kolmas islaminuskoinen”, luki Perussuomalaiset rp:n tiedotteessa.

Poliisi ilmoitti, että se tutkii paloa myös mahdollisena rikoksena.

”Me poltimme Säätytalon vastalauseena romanien karkotuksille”, julistivat anarkistit, joita kukaan ei uskonut.

Helsingin Sanomain kulttuuritoimituksen entinen esimies kirjoitti kolumnin, jossa hän kertoi, missä oli, kun World Trade Centerin kaksoistornit tuhoutuivat Yhdysvalloissa. Ja kysyi, missä lukija oli, kun Säätytalo tuhoutui Helsingissä.

”Hallitustunnustelija Yrjö Pihlainen Bilderberg-kokouksessa juuri Säätytalon surmapalon aikaan – sattumaako?” otsikoi Uusi Suomi.

Hymy-lehti varusti uutisensa faktalaatikolla: ”Nämä hallitusneuvottelijat ovat vapaamuurareita!”

4.

Läppäri hakkasi lonkkaa vasten, kun rämistelin polkupyörällä halki Hakaniementorin ja yli Hämeentien. Toisen linjan ikuinen tietyömaa oli repimässä jälleen yhtä aukkoa katukiveykseen. Taivas oli tummunut pilvimassojen ja tihkusateen alla. Luomakunnan pimentyminen sopi hyvin maailmanlopun tunnelmaan.

Säätytalon tulipalosta oli jo toista viikkoa ja onnettomuuden tutkinta oli täysin vaiheessa. Suomen Pankin portaille kertynyt käsittämätön kukkameri oli jo alkanut lakastua. Kokoomus ja SDP kilpailivat, kumman virtuaalinen surunvalittelukirja täyttyi nopeammin. Yleisradio oli palauttanut palomiehistä kertovan komediasarjan takaisin ohjelmistoonsa.

Presidentti oli tulkinnut perustuslakia luovasti, keskeyttänyt hallitustunnustelut ja nimittänyt maalle virkamieshallituksen siksi aikaa kuin Säätytalolla olleet puolueet yrittivät toipua menetyksistään. Asiasta ei valitettu muualla kuin lämminveriravureita kritisoivalla Hummaforum-keskustelualustalla, jossa teko tulkittiin vallankaappaukseksi.

Talutin munamankelin ylös Arena-talon kulmalle. Baarimikoista Tyly Blondi piti sadetta tupakkaseurueessa Rytmin ovella, joten tiskin takana päivysti Vihainen Intiaani. Tilasin kyypparilta Westonsin luomusiiderin, jonka hinnassa oli tasan yhden euron suuruinen trendibaarilisä.

Suuntasin juomineni kohti MacBookien kalvakkaa kajoa ja teekuppien kilinää. Baari oli useiden toimittajien, poliitikkojen ja järjestötyöntekijöiden työhuone. Tunnistin oitis vakiokalustoon kuuluvan Henna Kurin. Naisen seksikäs hammasrako ei tällä kertaa hymyillyt kellekään. Vihreiden puoluejohdosta oli yksi kuollut ja yksi makasi sairaalassa henkitoreissaan, molemmat hänen pitkäaikaisia ystäviään.

En hennonut häiritä, joten istahdin vihreän poliitikon selän taakse omaan pöytääni. Nostin kannettavan pöydälle ja aloin kolmen pitkän ja hartaan siiderikulauksen jälkeen laatia uutistekstiä.

”Vasemmistoliitto palaa arkeen…”

– Ja Lassie palaa kotiin, ääh, puuskahdin puoliääneen. Muotoilin alun uudelleen. Palautin mieleen muistinvaraisia lainauksia tiedotustilaisuudesta, googlasin poliisin kommentit, varoittelin salaliittoteorioista ja huomasin pian saavani 3500-merkkisen koosteen tämänhetkisestä tilanteesta valmiiksi lähetettäväksi Kansan Uutisille. Se vaatisi vain hiukan editointia, mikä puolestaan edellytti toista tuoppia.

Jätin viisivuotiaan Esprimo-läppärin pöytään ja lähdin tiskille. Kukaan ei kajoaisi laitteeseen, jossa ei hehku omenankuva kannessa.

– Jomppa!

Huuto kaikui yläoikealta. Käänsin päätäni ja toimittaja ”Edge” Liksomin muhkea hahmo ilmestyi näkökenttääni. Amnestyn mies oli ilmeisen ehtymättömän luottokortin kanssa tilaamassa olutlegioonaa ja viittoi minua valitsemaan mielestäni alkoholia samaan laskuun. Osoitin luomusiideriä, joka oitis toimitettiin tiskille.

– Liity seuraan, meillä on tuolla jengiä.

– Ihan kohta, mulla on tuol…

– Ei sulla siellä mitään ole! Edge puuskahti ja ohjasi minut siiderini kanssa salin toiselle puolelle. Rojahdin vapaaseen tuoliin ja jäin seuraamaan, kuinka loput tuopit kannettiin pöytään. Lohduttauduin ajatuksella, että Henna Kuri sentään vahtisi orvoksi jäänyttä tietokonettani tuon pienen hetken, minkä viivähtäisin Rytmin varjohallituksessa.

Tunsin suurimman osa porukasta. Valtavan ikkunan alla toimittaja Elmo Pikkanen lipitti siideriään mietteliään näköisenä ja kuunteli kollegansa Reeta ”Nopsa” Joensuun kuiskuttelua. Heidän vieressään dosentti Otto Rattomaine ei edes yrittänyt peitellä bodattuja lihaksiaan venytellessään. Toisella puolen pöytää tutkija Merja Lipposorvi haukotteli väsyneenä ja vasemmistopoliitikko Ben Mäntykukkula näppäili salaviestejä kännykkäänsä. Lähimpänä vieressäni pöydän päässä istui hiukan alle kolmikymppinen, vaaleatukkainen naishenkilö, jonka arvelin joskus nähneeni kirjamessujen jatkoilla tai Ylioppilaslehden pikkujouluissa. Annoin silmieni vaellella hänen avarassa kaula-aukossaan ennen kuin ojensin käteni.

– Hei, Jorma Naakka, esittäydyin.

– Veera Laivasto, hän vastasi ja ravisti sormenpäitäni. – Me kyllä tavattiin jo DocPointin avajaisbileissä tammikuussa.

Keskustelu pöydässä palasi sitkeästi koko ajan tulipaloon ja Vasemmistoliittoon. Kaikki tunsivat kuolonuhrit jollain tavalla.

– Jos se oli tuhopoltto, mä väännän ne nilkit solmuun omin käsin, Ben murahti.

Uhkaus otettiin vakavasti. Melko nopeasti alkoivat epäilykset syyllisistä singahdella. Perussuomalaiset eivät olleet saaneet edes paperiviiltoa koko episodissa eivätkä keskustalaisetkaan olleet suorastaan kärsineet. Olisivatko jotkin kiljuskinit käyneet Suomen Sisun agitaattoreiden kiihottamana tuikkaamassa talon tuleen? Entä vihaiset maatalousyrittäjät, mitä heille sanottiin tupailloissa? Tai oliko joku ajatellut lavastaa äärioikeiston syypäiksi?

– Vittu, jos se oli jonkun meikäläisen false flag -operaatio. Sitten mä tapan syyllisten lisäksi koko suvun ja kaadan niiden mummojen hautakivetkin, kirosi Nopsa ja teki käsillään kuristuseleitä.

Paljon puhuessa suut kuivuivat, joten juotavaa oli noudettava koko ajan. Melko pian ilmeni, että Edge kestitsi ystäviään niin sanotusti firman piikkiin. Pöytä täyttyi Into-kustannuksen maksamista juomasarvista, joiden hintaa mikään määrä pamflettikauppaa ei koskaan hyvittäisi.

Neljännellä tuopilla viittasin perussuomalaisten tunnettuun tulenarkuuteen ja pidin lyhyen esitelmän viitasaarelaisesta sahasta, joka oli palanut seitsemän kertaa reilussa vuosikymmenessä. Lisäksi pohdin Keski-Suomen henkistä tasoa ja johdatin keskustelun Suomen maakuntien ominaispiirteisiin, joissa kaikissa näin jotain vakavaa moitittavaa.

Viidennen juoman kohdalla keskustelin Veeran kanssa hänen pääkallostaan, jossa olin erottavinani kainuulaispiirteitä. Veera istui tässä vaiheessa sylissäni ja kihersi naurusta.

Kävin välillä vesiklosetin puolella, jolloin Elmo Pikkanen yhytti minut. Jokin Voima-lehden syväkurkuista oli saanut kirjaimellisesti tulenarkaa tietoa Säätytalon onnettomuudesta. Sovimme tapaamisen seuraavalle päivälle.

– Muista sitten, että Veeran poikayst… Elmo yritti vielä evästää. Päätin kuivata käteni Euraasian äänekkäimmän kuumailmapuhaltimen alla juuri sillä hetkellä.

Seuraavan puolen tunnin ajan keskityin kraniometrisiin tutkimuksiini syliini hajareisin majoittuneen Veeran kasvonpiirteistä luotaamalla hänen suunsa sisäpintaa kielelläni. Hänen kätensä suorittivat omaa anatomista kartoitustaan paitani ja housunkaulukseni alla. Kuusi ja puoli järjettömän vahvaa siideriä olivat tehneet tehtävänsä.

Lähtiessämme Veeran kämpille kahden hengen vaakajatkoille huomasin, että Henna Kuri oli poistunut. Ja kannettava tietokoneeni oli varastettu.

Vain laturi oli yhä seinässä.

Kesädekkari: Säädytön talo

Jarmo Vetinen (s. 1975) on yläpirkanmaalainen dekkarikirjailija, jonka uutuusjännäri Säädytön talo julkaistaan Kansan Uutisissa kesän 2011 kuluessa.

1.

Lakanat olivat hikisenä myttynä vuoteen jalkopäässä. Krapula ei vaikuttanut tappavalta, mutta nestehukka pahensi sitä sekunti sekunnilta. Saatanallinen heinäntekohelle oli ajautunut täsmälleen kesämökkini päälle lojumaan eikä öisin harjoitettu seipäitten pystyttely ollut ainakaan vähentänyt vedentarvetta. Vissypullon seireeninkutsu visersi viestiään jopa jääkaapin huurtuneiden eristeiden läpi.

Yritin hivuttautua jaloilleni. Huolellisesti käytetty ja täytetty kondomi luiskahti väsyneestä siittimestäni lattialle toisen samanlaisen viereen. Nielaisin kurkkuun säikähtäneet vatsahapot.

Kuka…?

Kolmas mukillinen hapokasta, erityisen natriumpitoista kivennäisvettä teki tehtävänsä. Maailma jäsentyi jengoilleen. Tunnistin mökinpirtin omakseni. Pöydän pepitakuvioidulla kerniliinalla oli jokunen oluttölkki, kolme… neljä tyhjää kuohuviinipulloa ja puoliksi juotu jallulesti. Viron tuliaiset oli tullut näemmä imaistua huiviin korkojen kera. Joissakin juomalaseissa oli huulipunatahroja.

Arvatenkin eilisellä juomaseurallani oli jokin elimellinen yhteys parketille valahtaneeseen lateksiseen yöasuuni. Mitään nimeä tai edes kasvoja ei palautunut mieleeni. Nostelin lasit tiskialtaaseen ennen kuin uskalsin tutkia matkapuhelintani.

Seitsemän vastaamatonta puhelua. Kaksikymmentäyhdeksän tekstiviestiä. Vatsa alkoi taas kouristella.

”En saanut sua hereille. Lähdin töihin. Kiitos viimeöisestä.”

Ei nimeä, vain lähettäjän numero. Samasta numerosta oli soitettu eilen ja pari kertaa tänään aamupäivällä.

– Otan susta selvää kohta, mumisin ja jatkoin kännykän selaamista. Ketkä muut olivat minua tavoitelleet ja miksi? Yövieraani mustasukkainen puoliso, kukaties?

Tekstiviestikatraan alkupäässä oli terassikutsu tutulta tv-toimittajalta. Sama ihminen oli näemmä yöllä vielä lähestynyt: ”Nyt Städäris. Ootko lähellä? Jatkot mun luona. Teemu on työmatkalla Tukholmassa.”

Tunsin vihlaisun nivusissa.

Ja sitten pommi putosi: ”Avaa telkkari NYT!” Viesti oli tullut aamupäivällä puolisoltani. Hän oli myös yrittänyt soittaa. Heti perässä oli samanlaisia viestejä muilta. Ystäviltä, kollegoilta, vanhemmilta. ”Joko sä näit uutiset?”

Kaikkein ytimekkäin oli erään järjestötiedottajan viesti: ”Vittu huh huh”. Jotain uskomatonta oli näemmä tapahtunut sillä aikaa kuin olin pannut parastani ties minkä metsäteknikonrouvan kanssa.

Mutta mitä? Sieppasin kaukosäätimen ja käynnistin television. Digisovittimen heräillessä avasin kännykän nettiselaimen.

Yksi ja sama uutinen täytti matkapuhelimen pienen ruudun yhä uusin sanamuodoin: ”Seitsemän kuollut Säätytalon tulipalossa!”

Klik. Klik. Klik. Laukkasin linkiltä toiselle uskomatta silmiäni. Suomen jokaisen eduskuntapuolueen puheenjohtajat olivat loukkaantuneet, osa melko vakavastikin. Valtion ylimpiä virkamiehiä makasi kuoleman rajamailla tehohoidossa. Säätytalo itse oli tuhoutunut niin täydellisesti kuin vain kivitalo tulipalossa voi.

Television lastenohjelman päällä pyöri leveänä nauhana uutissyöte. Ylimääräisiä uutislähetyksiä oli tulossa koko päivän, seuraava jo kuuden minuutin kuluttua. Tiedotustilaisuuksia oli jokaisella kellonlyömällä.

En enää pidätellyt oksennustani.

2.

– Kaapo Rahinkäki ei voi hoitaa puheenjohtajan työtä ennen kuin hän pääsee sairaalasta, joten meillä on tässä pieni ongelma, Mia Taimenpuro selitti. Olin tekevinäni muistiinpanoja kuin oikeakin toimittaja.

Vasemmistoliitto oli kriisissä. Kaksi hallitusneuvotteluissa ollutta asiantuntijatoveria oli kuollut, usea oli loukkaantunut. Inhimillistä tragediaa syvensi pinne: puolueella ei ollut minkäänlaista johtoa. Toinen varapuheenjohtaja Laina-Riitta Keponen oli tehohoidossa.

– Ensimmäinen varapuheenjohtaja Taisto Vuorensyrjä on yhä lomamatkallaan Murmanskissa emmekä ole onnistuneet tavoittamaan häntä.

Toimittajia Vasemmistoliiton tiedotustilaisuudessa ei ollut liikaa. Isommilla eduskuntapuolueilla oli sanansa sanottavana myös eivätkä ne kursailleet mediahaltuunotoissaan. Kokoomus oli menettänyt kolme avainhenkilöään ja oli siksi raahannut eläkevaarinsa, Pauli Siivistön, murahtelemaan medialle kuolemanläheiskokemuksistaan Thaimaassa.

Säätytalolla oli ollut meneillään hallitusneuvotteluiden viimeinen vääntö, joten onnettomuushetkellä oli rakennuksessa ollut väkeä paljon. Porrashallissa avustajat, sihteerit ja muutamat luottotoimittajat olivat päässeet pakoon, mutta työhuoneisiinsa lukittautuneet työvaliokunnat olivat jääneet loukkuun. Monet olivat saaneet vakavia savumyrkytyksiä. Osa oli jäänyt romahtavaan taloon.

Kiinnostavin asia, onnettomuuden syy, ei ollut selvinnyt edes viranomaisille.

Tuli oli tarttunut Säätytalon rakenteisiin kuin purukumi kengänpohjaan. Kuumuus oli kohonnut sietämättömiin lukemiin kaikkialla ja kaikesta päätellen pahimmat palopesäkkeet olivat uloskäyntien edessä estäen ulospääsyn.

Koko rakennuksen katto oli romahtanut yllättävän äkkiä. Tuho oli ollut mittaamatonta.

Raapustelin vihkooni: ”Palon syy epäselvä. Puoluejohto huk. Missä kaikki on?”

En ollut missään tapauksessa pätevä kirjoittamaan asiasta mitään. Halusin jonnekin liuottamaan aivojani alkoholiin.

Vaikkapa Rytmiin.

Ajojahti

Ajojahti!

Teuvo Hakkarainen sanoo, ettei hän ole rasisti, kun hän ehdottaa, että tummaihoiset tulisi pakottaa palkattomaan ulkotyöhön.

Niin…

Kun muistetaan Suomen itäinen sijainti ja Teuvo Hakkaraisen muiden puoluetovereiden ilmeinen haluttomuus eriväristen ihmisten laajaan maahantuontiin, saattaisi olla paikallaan kokeilla näille pituusasteille paremmin sopivaa maaorjuutta. Olisiko aika palauttaa torpparilaitos?

Loppuisi samalla se työttömien työnhakijoiden hyöky kaupunkeihin.

Ajojahti!

Erään perussuomalaisen maakuntalehden päätoimittaja jyrähteli jo vapun alla siitä, miten ”etelän media” vainoaa täysin syyttömiä ja syyntakeettomia keskisuomalaisia kylähulluja vain sillä varjolla, että nämä ovat häpeäksi demokraattiselle päätöksenteolle.

Etelän media valitettavasti oli vappubileissä eikä huomannut päätoimittaja Mekka Pervolan riehumista:

Samaan aikaan television viihdeohjelmissa vihaiset nuoret naiset puhuvat höpöjä tai vilauttelevat puseronaluksia, mutta se ei toimittajia kauhistuta – yltiösuvaitsevaisuuden nimissä

(Kuka nainen on vilautellut ja missä? Linkkejä, linkkejä, me vaadimme linkkejä!)

Tasa-arvon nimissä onneksi Teuvo Hakkarainen osoitti oitis, että voi raitis, uskovainen mieskin vilautella paljasta poveaan. Sellainen humaus oli kansanedustajan känni, ettei hän ens’alkuun lainkaan muistanut edes ryypänneensä.

Ajojahti!

Eduskuntaan parinkymmenen vuoden korpivaelluksen jälkeen uudelleen nousseet vennamolaiset ovat ymmärtäväisiä. Kerrankos sitä, pojat on poikia ja kyllähän Pekkakin.

Anssi Joutsenlahti, rovasti ja pyhimys, hehkui suorastaan ylikristillistä laupeutta miettiessään Teukan karhumaisia otteita.

Uskovaisen miehen 20 vuoden raittiusputki katkesi muutamaan kaljaan ja siitäkös media repäisi.

Mediako se paidan siis repäisi? Etelän media! Juotti känniin ja riisui paidan!

Olisiko Perussuomalaisten myös syytä tilata Jukka Jusulalta jokin uusi kielikuva selittämään, miten 39-henkisen ryhmän ahkera suunpieksäntä ”edustaja Markku Eestilän tarpeellisesta aloitteesta 7-numeron kirjoittamisesta äänestyslippuun” on ryhdikästä oppositiopolitiikkaa ja vasemmistolaisten tuskallinen kädenvääntö hallitusneuvotteluissa inhaa opportunismia? Nimittäin tuo puhe paidattomuudesta ei nyt oikein osu kohteeseen:

Näin se takkikin kääntyy tai taitaa koko takki lähteä päältä, löytyykö alta paitaakaan.

Ajojahti!

Teuvo Hakkarainen haluaisi hillitä kieltään, mutta helluntailaisena hän tietää, että usein se käy kalkattamaan aivan omin voimin. Lipsahtelee suuntaan jos toiseenkin.

Media ei ymmärrä, että se on kansan kieli, kun Hakkaraisen suussa pyörii.

Teuvo Hakkarainen on bon sauvage, jonka salatut viisaudet ymmärretään väärin länsimaisen kulttuurin hapattamassa viestintäilmastossa. Helsingissä ei asu enää ihmisiä. Viitasaari on Suomen Tahiti.

Jämsän Seutu -lehden toimittaja Ilkka Palmu sanoo sen suoraan:

Hakkaraiselle ei taida koskaan olla selvää, että häntä haastatellaan. En ole koskaan tavannut julkisuudessa olevaa henkilöä, joka olisi niin umpirehellinen. Hän sanoo juuri sen, mitä ajattelee, eikä osaa pidätellä mitään.

Rehellinen mies ei valehtele. Määritelmällisesti kaikki, mitä Teuvo Hakkarainen sanoo, on totta. Maailmankaikkeus joutuu taas tekemään ylitöitä mukautuakseen perussuomalaiseen narratiiviin.

Ajojahti!

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on tällä vaalikaudella pystynyt yhteen yksimieliseen päätökseen. He päättivät nuhdella Teuvo Hakkaraista ja – voi Jumalan pyssy ja puukuulat! – tuomita rasismin.

Hakkaraisen ja rasismin tuomitsemisesta piti huolta Jussi Halla-aho, josta Uusi Suomi tapansa mukaan julkaisi kammottavasti vääristellyn valokuvan.

* * *

Päivitys 26.5.2011, tilanne kehittyy:

Teuvo Hakkaraisen vastaanottama ryhmäkuranssi annettiin etelän median pahansuovan ajojahdin takia, ei aiheesta. Vuosi vuodelta pahemmin säkittävistä baskereistaan tutun tamperelaisen sarjakuvahahmo Veltto ”Pertti” Virtasen elaboraatin salaliittoteorian mukaan persuryhmä heitti sahurin susille vaikka tämä ei ollut käyttänyt neekeriukko-sanaa sanoessaan, että jokainen tummaihoinen pitäisi panna pakkotyöhön.

Tutkivat journalistit lähtivät Virtasen esoteerisen tiedon innoittamana oitis penkomaan salaisia kansioitaan, josko telepaattisesti äänitetty puhelinhaastattelu jostain pintautuisi.

Ei tullut haastattelunauhaa, tuli pyhällys.

Suomen johtava poliittinen aikakauslehti Seiska törmäsi Teuvo Hakkaraiseen 1980-luvulla, jossa hän oli juuri ryöstämässä Suomussalmen kirkosta – kuten Lapin Kansa tietää siteerata – ”125 hopeista ehtoollispikaria kuljetuslaukkuineen, 24 pulloa ehtoollisviiniä, kolehtirahoja ja ulkomaisia kolikoita”.

Ajojahti!

Hullutusneuvottelut

Kun Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ilmoitti, ettei hän neuvottele hallitustunnustelija Jyrki Kataisen kanssa edes hallitukseen menemisen ehdoista, se palkittiin suosionosoituksin. Soinin toki juorutaan olleen omaan yksimieliseen päätökseensä tyytymätön, mutta kun jytky on puhunut, Soinikin joutuu sommittelemaan turpansa poikkeuksellisen tiukasti rullalle. Sääli sinänsä, sillä Soinilla ei oikeastaan ollut mitään motkottamista jo väistyneen hallituksen linjauksissa. Perussuomalaiset olisi sopinut kivuttomasti kepuksi kepun paikalle.

Voittajan tuska on luettavissa sappea tihkuvista blogi- eli plokimerkinnöistä. Soinin tyyli, joka perustuu kolmen sanan kappaleisiin ja teennäiseen lupsakkuuteen, natisee jo liitoksissaan nillittäessään niin Paavo Arhinmäestä kuin Päivi Räsäsestä:

Paavo Arhinmäellä ei ole enää takkia mitä kääntää, Paavolta puuttuu paitakin.

Kristillisten Päivi Räsänenkin ylistää hallituspohjaa, jossa sekä vihreät että vasemmistoliitto ajavat sukupuolineutraalia avioliittoa. Oi aikoja , oi tapoja.

Arhinmäen notkeus tuo vauhtia SKP:n kannattajakorttikeräykseen. Palefacekin kalpenee.

Lisäys (24.5.2011): Timo Soini äityi riehumaan eduskunnan täysistunnossa, jossa Portugalille annettavan lainan takauksesta keskusteltiin. Tämän linkin takana on Arhimäen puheenvuoro. Huomatkaa Soinin rikkinäinen levy, joka hokee vain ”ensi viikosta”.

Timo Soinin suuri suru on siinä, että hänen poliittinen uransa ei saa kruunuaan. Saavutukset hakevat jo vertaistaan ja jokin painava superministerin salkku olisi sopinut vaalivoiton päälle kuin marenki britakakkuun. Mutta nyt Veikko Vennamon ihmelapsi miettii ohimo tykyttäen, kuinka hän onnistui hävittämään loppumetreillä koko vaikutusvaltansa. Paimen vilkuilee murheissaan katrastaan: 39 kansanedustajan jättiryhmä on täynnä pässejä, jotka kieltäytyvät edes kokeilemasta, olisiko nurkkaan ajetulta Jyrki Kataiselta lypsettävissä etuja.

Siinäpä vasta äänestäjien pettämistä! Puoluetuki ja kansanedustajapalkka kelpasi koko konkkaronkalle Kike Elomaasta Jussi Halla-ahoon, mutta ainuttakaan lupausta ei näemmä ollut edes aietta pitää.

Ei sillä, että lupauksia olisi edes annettu.

Samaan aikaan täipuolueet, Vasemmistoliito (14 edustajaa) ja Vihreät (10), pystyvät kiristämään kokoomusjohtajalta toinen toistaan vasemmistolaisempia klausuuleja vaaliohjelmaan. Se tuntuu ottavan erityisen koville Soinin elimistössä, koska ylisanat ajautuvat jo sfääreihin:

Tämä on rappion toteemi, huijauksen huippu.

Mitäpä Paavo Arhinmäki vastaisi, ellei:

Hehehtshhh!

Vakavasti sanottuna kun vaalivoittaja kieltäytyi käyttämästä vaalivoittoaan mihinkään muuhun kuin verorahojen imuroimiseen aatteettomalle populistipuolueelleen, tarjoutui häviäjille kultainen tilaisuus kääntää tappio voitoksi. Näin Arhinmäki ojensi Timo Soinia Kansan Uutisissa:

Kritiikki siitä, että on muodostumassa häviäjien hallitus, osuu oikeaan, mutta näin on siksi, että vaaleissa oli vain yksi puolue, joka selkeästi voitti, ja se jättäytyi oma-aloitteisesti pois hallitusneuvotteluista

Neuvottelut ovat kesken. Mitään ei ole vielä sovittu, mutta jo yksinomaan Vasemmistoliiton – ja Vihreiden – läsnäolo neuvottelupöydässä pakottaa Jyrki Kataisen ja pienessä määrin Jutta Urpilaisenkin reivaamaan purjeitaan pahimman uusliberalismikiiman osalta.

Mielenkiintonen seuraus Vasemmistoliiton poliittisesta rohkeudesta on se, että vaikka Vasemmistoliitto jäisi pois hallituksesta, hallitusohjelma saattaa olla näiden neuvottelujen jäljiltä sosialistisempi kuin kymmeniin vuosiin.

* * *

Pieni ongelma Paavo Arhinmäellä on. Vasemmistoliiton kannattajakunnassa on fraktio, jolle puoluejohto on myrkkyä joka tilanteessa. Kun Arhinmäkeä oltiin valitsemassa puheenjohtajaksi, hänen ”tiedettiin” olevan Esko Seppäsen aivopesemä äärivasemmistolainen taistolaisrobotti. Nyt Arhinmäen ”tiedetään” syleilevän kokoomuslaista yksityistämisohjelmaa ja jakelevan Portugalille biljoonia euroja pankkitukea legendaaristen ministeri-Audien toivossa.

Nämä niin sanotut vasemmistohakkaraiset eivät missään tapauksessa halua, että Vasemmistoliiton vaaliohjelman vaatimukset pyrittäisiin toteuttamaan. Eivät edes sitä vähää, että puoluejohto marssisi keskustelemaan näistä mahdollisuuksista pääministerikuumeessa hehkuvan Kataisen kanssa.

Jollekin kaikki on aina väärin, vaikka koko puolueohjelma toteutuisi jokaista pilkkuaan myöten. Jos Jyrki Katainen julistaisi kesäkuun alussa Suomen sosialistiseksi neuvostotasavallaksi, jollakin netin keskustelupalstalla olisi tämä sama kommentti:

Taivas varjele, mikä sieltä tulee, voi vain köyhä väki ihmetellä. Seuraavat vaalit ja ääni vaihtuu Persuille.

Kaitselmus yksin tietää, miksi vasemmistohakkaraiset äänestävät puoluetta, jonka ne eivät haluavan käyttävän poliittista valtaa; jonka puoluejohtoa he epäilevät kaikesta pahuudesta ja jonka tavoitteita he eivät allekirjoita. Kaiken järjen mukaan heidän tulisi juuri tällaisista syistä kannattaa Perussuomalaisia, jossa puoluejohdon ei tarvitse ikinä pelätä osallistuvan politiikantekoon.

* * *

Facebookissa Vasemmistoliiton soturi, Karoliina Öystilä, kirjoitti tärkeän muistutuksen kaikille selkäänpuukottajille:

Karoliina Öystilä luettuaan keskusteluja täällä, haluaisi muistuttaa vasemmistoliittolaisia sekä puolueen kannattajia ja symppareita tärkeästä oikeusvaltion periaatteesta: syytön, kunnes toisin todistetaan. Luotetaan nyt meidän neuvottelijoihin, odotetaan, että tiedetään ensin millainen hallitusohjelmasta tulee, ja päätetään vasta sitten, onko se sellainen, että voimme olla mukana. Ei revitä pelihousujamme vielä tässä vaiheessa.

Kuvainraastajat

Lyhyeksi ajaksi viitasaarelainen sahuri varasti helsinkiläistoimittajien huomion, mutta nyt peli on palautettu sinne, minne se kuuluukin: Suomen pääkaupungin palavimpaan ongelmalähiöön, Eirabiaan.

Kaikki alkoi, kun tunnettu lingvisti ja J. R. R. Tolkien -asiantuntija Jussi Halla-aho (عليه السلام‎) antoi puhelinhaastattelun tamperelaiselle vasemmistojulkaisu Aamulehdelle.

Haastattelu on kaikkineen tässä:

Soitan Aamulehteen liittyvästä valokuva-asiasta. Olet kirjoittanut Aamulehden toimittajalle sähköpostilla lehden käyttämistä valokuvista, että…

– Yritä päästä asiaan, kiitos.

Kirjoitit, että niin kauan kuin ”tuollaisia kuvia” julkaistaan, et anna mihinkään asiaan kommentteja. Haluaisin kysyä, että mitä tämä tarkoittaa käytännössä.

– Mä sanoin jo, että sun on turha pyytää mihinkään asiaan kommenttia niin kauan kuin te käytätte tuollaisia valokuvia.

Mitä tämä ”tuollaisia valokuvia” tarkoittaa, mikä niissä on vikana?

– Sä voit miettiä sitä ihan keskenäs. Sä ehkä oivallat sen. Moikka.

Tavallinen kansalainen katselee Aamulehden artikkelia niin kuin mitä tahansa juttua jostakusta kansanedustajasta. Vain ammattivalokuvaaja, graafikko tai innokas amatöörikuvaaja saattaa pohtia, miksi Aamulehden tasoinen julkaisu käsittelee kuvan noin pahasti päin helvettiä.

Mutta ei muuta.

Jussi Halla-aho sitä vastoin näkee kuvassa ajojahdin, joka on osa hänen ja ”median” välistä eeppistä kamppailua. Tämän näkemyksensä – ammattitermein ilmaistuna harhansa – hän vie oikopäätä opetuslapsilleen. Ja nämä myötätuohtuvat.

Puheena ollut valokuva on Lehtikuva Oy:ltä ostettu arkistokuva, jonka valoisuutta on kuvankäsittelyohjelmassa jälkikäteen säädetty.

Näin ainakin pääteltiin lämminverikriittisten raviharrastajien Hummaforumilla, kun kuvaa oli parinkymmenen hengen voimin tuijotettu yhden vuorokauden ajan.

Kirkkaimman vision maahanmuutto- ja mediakriittisten eli ulkomaalais- ja toimittajavastaisten kansalaisten sielunmaisemasta antaa nimimerkki Nimismiehen ylläpitämä blogi, jossa ounastellaan kyseessä olevan musta- eli tässä tapauksessa valkomaalauskampanja.

Siis Aamulehden käyttämä valokuva. Joka esittää Jussi Halla-ahoa.

Mikä tarkalleen ottaen Jussi Halla-ahoa Aamulehden käyttämissä arkistokuvissa ärsyttää niin paljon, että se johtaa vihanlietsontaan ulkomaalaisvastaisella nettifoorumilla? Kun kohdehenkilö lisäksi jääräpäisesti kieltäytyy yksilöimästä ongelmakuvia, edessä on umpikuja.

Media eli joukkoviestimet heräsivät. On harvinaista, jos kohta ei tavatonta, että julkisuuden henkilö haluaa vaikuttaa siihen, millaisia kuvia hänestä levitetään. Viimeksi näin teki Jussi Halla-ahon sielunsisar, Britney Spears. Poliitikkojen parissa tapa on todella poikkeuksellinen.

Koska Halla-aho kieltäytyi vastaamasta Aamulehdelle, millaisia kuvia hänestä saa käyttää, muut lehdet yrittivät kysyä samaa. STT:lle Halla-aho vastasi: ”Juu ei ole aikaa, hei hei.” Iltalehti sai luurin korvaan ja Helsingin Sanomille ei riittänyt enää sanaakaan.

Halla-ahon ja hänen kauko-ohjattujen seuraajiensa jännittävissä päiväunissa nämä puhelinsoitot ovat merkki siitä, että ”media” ei aio vieläkään ”jättää rauhaan” koko kansan tuntojen tulkkina eduskunnassa hääräävää tohtoria. Sananvapauden puolesta jopa kalterien takana istuneiden maahanmuuttokriitikkojen kaksinaamainen huoli kansanedustajansa työrauhan puolesta on sitäkin räikeämpää, kun muistetaan, miten intohimoisesti jokainen heistä on puskaraiskannut maahanmuutosta vastaavan ministerin lausumia.

Entä se kuva? Ivallinen kuvatoimittaja ei missään tapauksessa olisi tyytynyt vain säätämään kuvan gamma-arvoja voidakseen jotenkin ”näpäyttää” hänelle tuntematonta helsinkiläispoliitikkoa. Kuva-arkistot ovat pullollaan otoksia julkisuuden hahmoista, myös Jussi Halla-ahosta, posket pullaa täynnä, silmät puoliummessa, huulet töröllään, räkätippa nenänpäässä. Näitä sitten sopivasti rajaamalla ja sieltä täältä korostamalla saisi vakavimmankin valtiomiehen näyttämään vankimielisairaalan Napoleon-osastolta karanneelta koiriinsekaantujalta.

Siihen nähden Aamulehti on kuvittanut juttujaan sangen neutraalisti.

Perussuomalaisten pahaksi onneksi Jussi Halla-ahon väyrystely ei toimi. ”Media” ei ole henkilö, aate tai edes firma. Se on väline, joka tuottaa juuri sen julkisuuden, jossa Halla-aho ja hänen blogitekstinsä yrittävät toimia. Markkinataloudessa toimiva lehdistö tarvitsee puheenaiheita ja yksi erittäin hyvä sellainen on  kansanedustajan sota journalismia vastaan. Ja ei, netti ei ole mikään median vastakohta, vaan ihan sitä samaa.

Rasistiskene tietenkin kysyy itseltään, miksi media pyrkii ohjailemaan kansalaisia tällaisilla valokuvilla. Miksi aina Jussi? Miksi aina persut? Salaliittoteorioita synnytetään. Yksinkertaisesti vastaus on ”miksi ei?” Toistaiseksi jytkypuolue on ainoa, joka on tarjonnut äänestäjille koko rahalla hupia. Kansa odottaa nyt, keksiikö Teuvo Hakkarainen taas jotakin, vai joko Kike Elomaa tarttuisi haasteeseen.

  • Perussuomalaisten tarjoamat viralliset lehdistökuvat Jussi Halla-ahosta ja muista samanlaisista täällä.
  • Facebookin Halla-aho-pilapiirroskilpailu täällä.