Kuukausi: tammikuu 2012

Mitäs kuoli, oma vika

Oulussa menehtyi tiettävästi somalialaistaustainen mies pudottuaan kuudennen kerroksen ikkunasta. Poliisi tutkii asiaa toistaiseksi ilman ääneenlausuttuja epäilyksiä suuntaan tai toiseen. Jutussa on joka tapauksessa vahva peruste epäillä rikosta. Kuolleen nuorukaisen asuntoon oli poliisin mukaan ollut pyrkimässä kolme ihmistä, joita luonnehditaan ilman etnisiä lisämääritteitä ”suomalaisiksi”. Tässä kaikki julkisuuteen tihkuneet tiedot.

Kuten eräästä tamperelaispizzeriasta muistamme, uutisoinnin niukkuus ei ole mikään este Suomen johtavalle rasistifoorumille. Johtopäätökset tehdään täysin siltä pohjalta, että ”hyvä kun kuoli” ja ”varmasti oli oma vika”.

Mainitussa Tampereen pizzeriapalossa syylliseksi osoittautui lopulta vakuutuspetosta suunnitellut yrittäjä, joka sattumoisin ei ollut Väinön kansaa ja Kalevan heimoa. Homma-keskustelussa oli siis arvattu oikein – Päivi Lipposen erehtyessä omassa veikkauksessaan. Tosin hommalaisten vastaus oli totta vain puoliksi, sillä jostain syystä he saivat päähänsä, että tuhopoltto olisi jotenkin sidoksissa maahanmuuttopolitiikkaan.

Ehkä vanhaa asiaa pitää vielä täsmentää. Hommalaisille seuraava virke on täydellisesti ylivoimainen, mutta muut ymmärtänevät: vakuutuspetos ei ole millään tavalla sidoksissa tekijänsä uskontoon, ihonväriin tai kansalliseen taustaan, ei edes silloin, kun rikos johtaa kuolemantapauksiin.

Pizzeriapalon tapauksessa hommalaiset päätyivät omalaatuisella tavalla hurraamaan suomalaisuhreille – olivathan nämä onnettomat nyt maahanmuuttokritiikin sankarivainajia. Suomen Sisun Tampereen osaston historian suurin tragedia lieneekin, ettei ravintolapalon uhreilta jäänyt järjestön käyttöön Blutfahnea, jonka perässä marssia.

Kyllä, natsikortti.

Tässä ohessa muutamia valikoituja kuvakaappauksia Hommaforumin keskustelusta Oulun kuolemantapauksesta. Tällä kertaa siis uhri oli sattumalta toisenvärinen ja siten ei niinkään kansallismielisen liikkeen marttyyri kuin hyvä alku.

(Kuvat voi klikata isommaksi.)

Jokainen voi aivan kiihkotta puntaroida laajaa keskustelua, jossa vittuillaan kuolleelle ja hänen etniselle taustalleen sekä riemuitaan täysin avoimesti siitä, että Suomessa on yksi tummaihoinen vähemmän. Mikäli keskustelu edustaa forumistien valtavirtaa – kuten vaikuttaisi, ovathan kyseessä tuhansien viestien keskusteluveteraanit eikä vastalauseita näy – voidaan sanoa aivan suoraan, että suomalaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” lopullinen tavoite on joidenkin ihmisten hävittäminen maasta – tuhoamalla, jos ei muuten – tyystin ihonvärin, kansallisuuden tai uskonnon perusteella.

Tässähän ei sinänsä ole mitään tavattoman pöyristyttävää. Mielipiteitä ovat äärimmäisetkin mielipiteet ja niitä saa esittää, jos on selkärankaa seistä sanojensa takana. Siksi, mikäli he olisivat rehellisiä ihmisiä, hommalaiset voisivat tulla ulos kaapeistaan ja tunnustaa vihaavansa/pelkäävänsä lähimmäisiään pelkän ihonvärin tai uskonnon perusteella. Sen jälkeen keskustelu olisi avointa. Rasisteja voitaisiin auttaa heidän kivuliaassa sopeutumisprosessissaan ja maahanmuuttopolitiikassa päästäisiin pohtimaan todellisia ongelmia maahanmuuttokritiikin varjolla heitettyjen olkinukkeargumenttien sijaan.

Kuolleesta oululaisnuorukaisesta me kukaan emme tiedä mitään muuta kuin vanhempien kansallisuuden, syntymäajan ja kuolintavan. Kuka tai ketkä ikinä ovatkaan vastuussa hänen varhaisesta kuolemastaan, sitä ei tiedetä. Kuten ei sitäkään, oliko miehenalku sekaantunut johonkin rikolliseen vai oliko hän vain viaton uhri.

Sen sijaan siitä on valitettavat todisteet, että Hommaforum ennätti ensimmäisten joukossa korkkaamaan väkivaltaisen kuoleman kunniaksi proverbiaalisen skumppapullon.

Kansanäänestys?

 

Ilta-Sanomat uutisoi näyttävästi, että Timo Soinin lupsakka presidentinvaalikampanja oli liiankin leppoisa. Infamöösistä jytkystä on hämäräperäisen tutkimuksen mukaan haihtunut puolet. Oikeistojohtajien keskuudessa ovatkin puoluesihteerit jo läpsineet yläfemmoja. Kunnallisvaaleihin on kuukausitolkulla aikaa ja trendi on selvä: Kokoomus ja Keskusta purjehtivat navakassa myötätuulessa kohti vaalivoittoa eikä demareillakaan liene hätää. Kaikki pääsevät rohmuamaan itselleen osansa hajoavasta persukannatuksesta.

Ja Vihreät – no, he tietävät joka tapauksessa kuittaavansa 2–3 prosenttiyksikön kannatusnousun Pekka Haaviston piikkiin, kävi mitä kävi.

Muutamissa ryhmissä on siis vallalla ylimielistä, rahvasta täydellisesti halveksivaa ”vastajytkyn” henkeä. Oletetaan, että voidaan tehdä mitä huvittaa. Ainoa haastaja on hajoamassa omiin kriiseihinsä, joten mitäpä hätää tässä. Jos nyt vaikka jossain Loimaalla tai Sievissä menisikin karismaattisen kylänpäällikön imussa läpi valtuustosalillinen persuja, niin väliäkö tuolla. Kunhan Helsinki pysyy Kokoomuksella ja tämän kahdella kilpakosijalla, SDP:llä ja Vihreillä.

Niin, Helsinki. Miksi aina puhutaan Helsingistä eikä vaikkapa Tuusniemestä tai Muoniosta, kyselevät suivaantuneet reunasuomalaiset. Katsotaan lukuja. Lappilaisen Muonion arvioidut verotulot ovat 7,5 miljoonaa euroa, pohjoissavolaisen Tuusniemen 6,9 miljoonaa. Helsingin verotulojen arvioidaan vuonna 2012 olevan yli 2,75 miljardia euroa. Yksi Helsinki siis vastaa karkeasti 370 Muoniota tai hiukan alle neljääsataa Tuusnientä. Kyllä, siitä on keskusteltava toistonkin uhalla.

Pääkaupungilla on erityisenä vitsauksenaan se, että koko stadi on Kansallisen Kokoomuksen pysyvä läänitys. Sellaista kataklysmiä ei ole nähtykään, etteivätkö töölöläismummot rämpisi aamuyhdeksältä lähimmälle äänestyspaikalle raapustamaan kotitalousopettajan virheettömällä käsialallaan suosimansa kokoomusehdokkaan numeroa.

Kaikkien muiden puolueiden täytyy sentään joka vaalikaudella ansaita äänestäjänsä uudelleen.

Siksi on kiehtovaa, jos kohta iljettävää, seurata, millaisella kiireellä Helsingin kolmen suuren valtuustoryhmissä yritetään runnoa läpi galaktista huijausta, Katajanokan Guggenheim-museota. Aivan kuin oletettaisiin, että mikäli helsinkiläisiä viilataan linssiin jo kevättalvella, he eivät ehkä muista asiaa syksyllä.

Muutamaan kertaan tässäkin blogissa esitellyssä taidegalleriassa on kyse hankkeesta, jonka pohjahinta on 180 miljoonaa euroa. Kustannukset tulevat ilman muuta paisumaan tästä, sen pitäisi olla sanomattakin selvää. Vai ovatko Guggenheim-lobbarit valmiit panttaamaan omat asunto-osakkeensa sen puolesta, ettei budjetti ylity?

Projekti, joka jo itsessään on melko epäilyttävä, muuttuu keskellä taantumaa silkaksi ylimieliseksi ihmisvihaksi. Ei budjettia voi toisaalta leikata ja toisaalta räjäyttää. Tosin tämän huomaaminen on populismia eli väärin.

Muutamat sarkasmiinsa tukehtuvat sinivihreät ovat pidelleet ketunhäntää kainalossa kysyessään, eikö juuri tällainen massiivirakentaminen olisi toivottua keynesiläistä, ”vasemmistolaista” elvytyspolitiikkaa. Heille on sanottava, että mikäli verorahoilla heidän mielestään on yhtäkkiä niin suotavaa tehdä interventioita markkinatalouteen, toimittakoon sittenkin suurimman hyödyn perusteella. Voidaan aivan aiheellisesti kysyä, olisiko Guggenheim edes elvytyssyistä kovinkaan korkealla julkisen kuluttamisen toivelistalla.

Jos Helsingillä sattuisi olemaan 180 miljoonaa euroa ylimääräistä nyt ja epämääräisiä miljoonia jaettavaksi seuraavien 20 vuoden aikana kulttuurille, miksi se pitäisi työntää yhteen taloon ja sitä mielensä mukaan käyttävälle ulkomaiselle säätiölle? Yhä, jos puoletkaan koko potista – jota siis ei ole olemassa – käytettäisiin ihan oikeaan taiteentukemiseen Helsingissä, kaupunki ällistyttäisi jo muutamassa vuodessa koko maailmaa.

Kuten sanottua, tolkutonta kiirehtimistä Guggenheim-hankkeessa pidetään yllä, koska projekti halutaan allekirjoittaa nyt – juuri kun kansalaiset ovat sokaistuneita presidentinvaaleista ja suopealla mielellä korruptoituneimpiakin poliitikkoja kohtaan. Mitä julkisempaa keskustelu on ja mitä lähemmäksi kunnallisvaaleja mennään, sitä enemmän myös demokraattisesti valitut luottamushenkilöt joutuvat pohtimaan omaa vastuutaan eli valtuustopaikkansa uusimista. Ja sehän ei olisi ollenkaan kivaa, siis painetaan kaasua.

On kuitenkin olemassa vaikuttamisväylä, jolla voidaan varmasti estää hulluuden leviäminen: kunnallisaloite Helsingin kaupungille. Lyhyesti:

Me allekirjoittaneet äänestysoikeutetut helsinkiläiset esitämme, että Helsingin kaupunginvaltuusto järjestää neuvoa-antavan kansanäänestyksen Guggenheim-museohankkeen toteuttamisesta verovaroin.

Tarkemmin asiasta kerrotaan Pörrö Sahlbergin, viikkiläisen vihreän, sanoin hanketta varten perustetussa blogissa:

Tavoitteena on kerätä 25 000 allekirjoitusta. Tavoite on pähkähullu ja realistinen, molempia samanaikaisesti. Uskon, että kuukaudessa on mahdollista kerätä tarpeeksi nimiä, jotta kunnallinen neuvoa-antava kansanäänestys on pakko ottaa käsittelyyn.

Kysymys on lopultakin siitä, miten asiat halutaan hoitaa. On olemassa perinteinen, suomettunut konsensuspolitiikka, jossa valikoitujen eturyhmien edustajat sopivat keskenään asiat, pakottavat luottamushenkilöt ryhmäkurilla kannattamaan valmisteltua päätöstä ja välttävät viimeiseen asti julkista keskustelua. Tätä linjaa kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä yllättävän useat liberaalipoliitikot kannattavat.

Mutta on myös olemassa länsimaisen, avoimuuteen ja vapaaseen mielipiteenvaihtoon perustuvan julkisen valmistelun tie, jossa äänestäjille ja täysivaltaisille kansalaisille aivan oikeasti perustellaan, miksi heidän myönteinen kantansa olisi välttämätön. Tätä puolta edustavia ihmisiä ovat mm. Berndt Arellin tapaiset kulttuurivaikuttajat nimitelleet milloin stalinisteiksi, milloin persujunteiksi.

  • Kansanäänestys Guggenheimista -sivun faniksi on suositeltavaa liittyä heti, vaikkei itse olisikaan helsinkiläinen. Riittää, että on Facebookissa. | Kansanäänestys Guggenheimista (Facebook)
  • Blogi aiheesta ohjeineen ja linkkeineen. | Kansanäänestys Guggenheimista (Blogspot)
  • Into-kustannuksen Guggenheim-pamfletti julkistetaan ma 30.1. klo 13.00 Pressiklubilla Helsingin päärautatieasemalla. | Guggenheimin varjossa

Guggenheimo


Maailmanhistorian paras idea – Guggenheim Helsinkiin – on hienoisessa vastatuulessa. Muuten asiassa ei olisi mitään ongelmaa, mutta valitettavasti jokainen itsenäiseen ajatteluun kykenevä kansalainen vastustaa sitä. Tai ainakin esittää vahvan epäilyksensä projektin toteutukseen niillä ehdoilla, joilla se on kaupunkilaisille haluttu myydä.

Kritiikki puolestaan haavoittaa kuolettavasti pientä, hieman vainoharhaista väestönosaa.

Suomessa, näet, on koko joukko kaksijalkaisia, joiden sisäinen almanakka jäi vuoteen 1986 – siihen maailmaan, jossa jokaisen on valittava joukkonsa Neuvostoliiton ja vapauden välillä. He tietenkin ovat lännen puolella. Heidän henkisessä horisontissaan David Hasselhoff ei koskaan ehtinyt laulaa ”I’ve been looking for a freedomia” sortuvan Berliinin muurin laella.

Tautia on sikäli vaikea itsediagnosoida, koska eräs sen sinnikkäimmistä oireista on vilpitön usko siihen, että on itse yksin tulevaisuuden airut. Vuodesta 2012 katsottuna 80-lukulaisten pakkomielteinen futurismi näyttää tutulta, jos kohta hiukan retrolta, mikä mitä ilmeisimmin johtuu siitä, että valmistautuessaan ikuisesti koittamattomaan tulevaisuuteen he tulivat luoneeksi nykyajan.

Nyt enää he – tai oikeammin heidän mielikuvituksessaan elävät kulttuuritaistolaiset – pitävät yllä Neuvosto-Helsinkiä. Laila Snellmanille, Saska Saarikoskelle  tai Eeropekka Rislakille Happoradion sietämätön renkutus ”Käske miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan” ei ole ironinen viittaus vuosituhannen vaihteen sinipunavihreään festarikansaan, vaan itäsaksalaisten agenttien aivan autenttinen yritys soluttautua heidän töölöläisiin kulttuuriyhdistyksiinsä.

Ehkä kaupungin kokeminen pelkästään taksissa istumalla rajoittaa liikaa näköaloja.

Mutta viis välittäkäämme heistä – tässä kooste uusimmista Guggis-kuulumisista:

Valtiomies

Tämä blogimerkintä on kirjoitettu monella tavalla painavan valokuvateoksen alla. Kookkaassa, seinälle ripustetussa kuvassa kaksi vanhaa miestä istuu nurmikentän laidalla, pensaiden juurella. Toinen synkkänä, toinen seestyneesti hymyillen. Kuva on otettu elokuun lopussa vuonna 1970 kansalaissodan uhrien muistomerkin paljastustilaisuudessa. Alakuloisella miehellä on sylissään rullalle kääritty punalippu.

Ehkä he olivat olleet mukana 52 vuotta aiemmin. Ehkä he olivat olleet vankileireillä. Molempien katseessa on todistusvoimaa. Mietteliästä surua, joka syntyy muistamisesta. Vapautunutta iloa, jonka voi kokea vain antamalla anteeksi. Tunnelma on pyhä, loukkauksien ja ivan ulottumattomissa.

Valokuva oli vielä vuosi sitten osa Helsingin kaupunginmuseon Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyä. Kun näyttely Hakasalmen huvilassa purettiin, vedoksia ei varastoitu minnekään, vaan ne huutokaupattiin Vailla vakinaista asuntoa ry:n toiminnan hyväksi. Kuvat etenkin leikkivistä lapsista myytiin parhaimmillaan yli 600 euron kappalehintaan.

Kaksi punapapparaista puistossa sai vain yhden kilpahuudon ja myytiin kuudellakympillä. Asunnottomat eivät siis erityisemmin hyötyneet verisestä sisällissodastamme.

Kuva ei ole lainkaan katkera tai edes uhmakas, vaikka se on otettu keskellä ristiriitaisia tunteita tilanteessa, jossa työväenpuolueet yhdessä keskustaryhmän kanssa ovat kärsineet vaalitappion nelivuotisen valtansa päätteeksi. Vuoden 1970 vaaleissa vennamolaiset, kokoomuslaiset ja kristilliset ottivat railakkaat hirmuvoitot. Kypäräpapit varastivat hetken aikaa kansanrintamalla lainassa olleen tasavallan takaisin itselleen. Vaan eduskuntia tulee ja menee – olkoon niin. Nyt on syyskesä ja sisällissodan hävinnyt osapuoli on kokoontunut Taka-Töölöön saamaan tunnustusta, joka on luonteeltaan aivan erityistä. Nyt kyse on uuden sukupolven aidosta huomionosoituksesta. Sisällissodan veteraanien, molempien osapuolten, lastenlapset kertovat veistotaiteen keinoin, että he muistavat.

Viikko ennen muistomerkin paljastamista on Turussa järjestetty ensimmäinen Ruisrock.

Koko vuosikymmenen vaihde on hurjan muutosvoimainen. Vasemmistoliberaalit aatteet kukoistavat käytännön teoissa. Vuotta aiemmin keskiolut päästetään yleiseen myyntiin ja abortit laillistetaan, vuotta myöhemmin, 1971, homoseksuaalisuus poistetaan rikoslaista.

Vuonna 1971 Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen aktiivinen jäsen ynnä työntekijä, Paavo Lipponen, täyttää kolmekymmentä. Kuin pyöreitä vuosiaan kunnioittaakseen hän valmistuu myös maisteriksi. Niin järjestötyössään kuin opinnoissaan hän on erikoistunut ulkopolitiikkaan ja kansainvälisiin asioihin. Hänessä on paloa suuriin tehtäviin. Suuri on mies itsekin. Oikea köriläs.

30-vuotias Paavo Lipponen näyttää rujonkomealta. Hän on kaikkia muita kaksi päänmittaa pidempi. Lisäksi jatkuva urheilu on kasvattanut leveän vartalon täyteen lihaksia. Hoikkaa Lipposesta ei voi tehdä kukaan tai mikään. Hän on liian iso mihinkään rooliin. Silti vie vielä neljännesvuosisadan paisuttaa tuimasta nuorukaisesta koko Suomen tuntema valtiomies.

Roikuttuaan puolueen tarjoamissa erilaisissa pätkä- ja hanttihommissa vara-Manu pääsi viimein vuonna 1983 eduskuntaan. Huippusuositun Mauno Koiviston karismasta oli siis tarttunut hitunen poliittiseen sihteeriinsäkin. Kannettu vesi valitettavasti ei pysy kaivossa: Lipponen menetti mandaattinsa muitta mutkitta neljä vuotta myöhemmin.

Kun Suomea alettiin pörssiromahdusvuonna 1987 ajaa ”hallittuun rakennemuutokseen” ja lamaan, Lipponen oli 46-vuotias tuntemattomuus, pelkkä yhden kauden kansanedustaja, työtön ja toimeton mies, jolla oli aikuinen tytär, vaatimaton CV ja kovin vähän tulevaisuutta.

Täyttäessään 50 vuotta Lipponen aloitti vaivalloisen nousunsa tähtiin. Hän pääsi takaisin eduskuntaan, mutta vain todetakseen, että SDP on kriisissä. Porvarihallituksen epäsuosio olisi nostanut demareita, mutta puolueen puheenjohtajan, Ulf Sundqvistin, juppi-imago ei lamakansalaisiin iskenyt. Etenkin, kun ilmeni, että Sundqvist oli itse yksi talouskriisin syyllisistä. Duunarit eivät pankkikeinottelijan puoluetta äänestäisi.

Puolueella oli vuonna 1993 väärentämätön morkkis. Uffe oli huudettu puoluejohtoon typerässä ylimääräisessä paniikkikokouksessa vuonna 1991 – änkyttävä Pertti Paasio oli tulkittu liian seksittömäksi. Nyt ei vaihtoehtoja ollut. Sundqvist erosi ja Lipponen asettui ehdolle. Hänet valittiin lopulta hurjalla äänimäärällä puheenjohtajaksi ja kahta vuotta myöhemmin vaalivoittajaksi.

Outojen koalitiohallitustensa pääministerinä Lipponen oli kaikkien kansanryhmien vihaama ja pelkäämä. Työnantajaliitoille Lipponen oli liian ay-henkinen, vihreille liian teollisuusmyönteinen, työväenpuolueille liian länsimielinen. Syvin raivo Paavo Lipposta kohtaan kypsyi lähimpänä SDP:n vallan ydintä, Helsingin Hakaniemeä. Punavihreälle nuorisolle vanha pääministeri oli Nato-puheineen ja uusliberalistisine uudistushaluineen liian – oikeistolainen. Pahaksi onneksi viha oli myös molemminpuolista, sillä Paavo Lipposessa on ominaisuus, joka kenessä tahansa toisessa huippupoliitikossa olisi täysin väärä: hän suhtautuu tekemisiinsä vakavasti ja kiukustuu epäasialliseksi kokemastaan arvostelusta nopeammin kuin niin kookkaasta miehestä uskoisi.

Kun Lipponen politiikanteon jälkeen otti vastaan toimeksiannon venäläis-saksalaiselta kaasuputkiyhtiöltä, se oli olevinaan jonkinlainen mitä mä sanoin -naula sosiaalidemokratian arkkuun. Edes Suvi-Anne Siimeksen uramuutosta vasemmistojohtajasta lääketeollisuuslobbariksi ei kritisoitu yhtä jyrkin sanankääntein.

Se on jäänyt huomaamatta, että Paavo Lipposta ei kukaan kehtaisi epäillä vaikkapa korruptiosta. Hän oli ja on ikuinen idealisti, jolle aate – mikä se ikinä onkaan – menee muun edelle. Siksi hän on puolueen uskollinen työmyyrä, joka herkeämättä kamppailee sen puolesta, että sosiaalidemokraatit olisivat jokaisessa asiassa ensimmäinen ja paras. Kun hän vitsaili hitaan puhetapansa takia olevansa ”kuin Mooses”, hän luotti hiukan liikaa yleisönsä raamatuntuntemukseen ja sivuutti tärkeimmän: hän todellakin tietää olevansa se, joka johdattaa Israelin lapset Luvattuun maahan.

Vuonna 1993 Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen piti SDP:n XXXVI puoluekokouksessa puheenvuoron, jossa hän kertoi mielipiteensä Paavo Lipposesta:

Tässä vaiheessa voi todeta, että ne ominaisuudet, joihin viittasin – uskollisuus, kunniallisuus, rehellisyys, aatteellisuus, kansainvälisyys, kansainvälisen solidaarisuuden arvostaminen – ovat kaikki ominaisuuksia, joissa Paavo Lipponen on kunnostautunut poikkeuksellisella tavalla SDP:ssä. Häntä ei valta ole koskaan turmellut. Vara-Manusta hän saattoi siirtyä työttömyyteen ja alkaa omaehtoisen poliittisen uran. Vallan turmelemista pahimmillaan oli se, kun sinipunahallituksen jäsenet nimittivät toisiaan korkeisiin pakaste- ja muihin virkoihin, varmistivat asemiaan, vaikka tosiasiassa olivat esteellisiä toisiaan nimittämään. Julkiseen valtaan ei valita henkilöitä ajamaan omaa etua vaan yhteistä etua. Uskon, että tämä seikka on ollut keskeisesti vieraannuttamassa kansalaisia poliittisesta toiminnasta.

Korpisen puheenvuorossa on häivähdys ironiaa. Paavo Lipponen on poikkeuksellinen uskollinen, kunniallinen, rehellinen, aatteellinen, kansainvälinen ja kansainvälisesti solidaarinen – SDP:n riveissä. Silti, liki kaksi vuosikymmentä myöhemmin, Lipposessa on edelleen jotain samaa. Hän on liian intohimoinen ollakseen pokerinaamainen peluri.

Vanha työväenpuolue kärsi kovan tappion eduskuntavaaleissa 2007. Toisen romahdus tuli 2011. Kevään jytkyvaaleissa enää kourallinen äänestäjiä piti SDP:tä Perussuomalaisisten edellä. Viesti oli selvä eikä siihen auttanut, vaikka puolue turvautui 1990-luvun alun kaltaiseen idioottireaktioon ja vaihtoi puheenjohtajan simpsakamman näköiseen. Kansakunta oli näet täynnä inhoa sosiaalidemokraatteja kohtaan.

Viisaimmatkin poliittiset kommentoijat ilkkuivat puheenjohtaja Jutta Urpilaisen verkkosukkakuvaa ikään kuin henkilön sosiaalidemokraattisuus antaisi luvan harjoittaa inhottavinta sovinismia. Viimeisetkin vahingonilon sulut älymystössä räjähtivät auki, kun libertarismiin ja Mariaansa hullaantunut Mikael Jungner valittiin messiaanisen hurmoksen saattelemana puoluesihteeriksi.

Omalla tahollaan Timo Soinin ei ollut vaikea saada pahamaineista ja -tapaista Matti Putkosta rinnalleen houkuttelemaan työläisiä hylkäämään demarit ja liittymään herravihaliikkeeseensä.

Suomen Sosialidemokraattisesta Puolueesta tuli vitsi. Vieläpä hiukan huono sellainen.

Entinen puheenjohtaja oli jo näyttävästi jäänyt syrjään päivänpolitiikasta niin kuin ruhtinailla on tapana tehdä, kun häntä pyydettiin SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuodelle 2012. Suostuessaan Paavo Lipponen on taatusti tiennyt, että hänellä ei ole mahdollisuuksia. Sauli Niinistö oli liian suosittu ja aivan erityisesti ylivoimainen vanhan aisaparinsa rinnalla.

Miksi Paavo Lipponen suostui vanhoilla päivillään julkiseen nöyryytykseen? Koska puolue ja aate velvoittivat. Lipponen lähti pystypäin sotaan. Hän oli liikkeella omalla, koko ikänsä rakentamallaan kansainvälisellä agendallaan, jota oli yrittänyt opettaa SDP:lle ja myöhemmin Suomelle ja jopa Euroopalle. Hän saattoi houkkamaisesti elätellä pientä toivoa päästä keskustelemaankin teemoistaan, opastamaan vielä kerran perussuomalaisuuteen eksynyttä laumaansa. Mielipidetutkimukset osoittivat totaalista tappiota. Osoittakoot!

Vasemmistoliitolle, kristillisille, jopa RKP:lle vaalit olivat mahdollisuus. Suomessa ei vasemmistolaista presidenttiä valita, koska jokainen äänestäjä on kolmannen polven sotainvalidi ja jollakin etäisellä tavalla se on Paavo Arhinmäen syy. On siis tilaisuus kampanjoida vapaasti ja innostaa ihmisiä kunnallisvaaleihin.

Demariehdokkaalla tätä vapautta ei ole. Suomessa on kolmekymmentä vuotta ollut SDP:n presidentti. Tätä odotushorisonttia vasten kenen tahansa kampanja oli näissä vaaleissa tuomittu menemään pieleen. Maineensa takia puolue ei voi nimetä huumoriehdokasta, vaan raskassarjalaisia. Mutta alle viidentoista prosentin kannatusta keräävä demari tulee ensimmäiseltä kierrokselta ulos huomattavasti pienempänä kuin oli vaaleihin ryhtyessään. Alle seitsemän prosentin demari on jo poliittinen ruumis.

Yksikään SDP:n nuori tai keski-ikäinen kyky ei ollut valmis vaarantamaan tulevaisuuttaan. Puolue voi näyttää cityvihreän silmissä elävältä fossiililta tai muuten vain hassulta, mutta se on yhä mahti, jota ei käy sivuuttaminen. Se on iso ja voi kasvaa isommaksi. Sen puitteissa on liikaa menetettävää. Tarvittiin siis kipeästi joku, joka kapuaa rinkiin varmana häviäjänä ja suostuu pelotta ottamaan turpiinsa. Joku, joka uhrautuu puolueen takia.

Tämä henkilö oli Paavo Lipponen, Suomen viimeinen valtiomies.

Kirjoittaja äänesti Paavo Arhinmäkeä ensimmäisellä kierroksella.

G

Jami tutki raha-asioitaan verkkopankissa. Klikkaukset eivät olleet suotuisat. Tili oli ylittynyt ja ensimmäinen huomautusmaksu oli jo veloitettu. Opintolainan lyhennykseen raha oli riittänyt, mutta muilta osin tilanne vaikutti lohduttomalta. Puhelinoperaattorin karhukirje pölyttyi pöydällä. Seuraava kirje olisi jo perintätoimistolta.

Siinä maha missä painitaan: puhelin pärähti soimaan.

– Hei, täällä on Irjakaarina Kaskiahde Sanoma Magazines Finlandista, päivää, sanoi ääni.

Saatanan puhelinmyyjät, miksi ne eivät koskaan selvitä asiakkaittensa verotietoja? Ymmärtäisivät soittaa vain maksukykyisille.

– Me olemme tilanneet sinulle Aku Ankan, ääni jatkoi.

Me? Tilanneet? Aku Ankan? Tokihan Jami mieluusti luki Aku Ankkaa. Hän oli lapsena ollut kateellinen kavereilleen, joille Aku oli kannettu kotiin. Mutta se oli ollut liian kallis silloin, ja se oli liian kallis yhä. Eikä itse asiassa likikään välttämätön osa elämää.

– Anteeksi, kuka tilasi?

– Me täällä tilasimme sinun puolestasi. Saat Aku Ankan tästä lähtien joka keskiviikko.

– Seeelvä… Mistä tässä on kysymys?

– Me olemme tutkineet asiaa. Aku Ankka on tunnettu hahmo kaikkialla maailmassa ja suosituin sarjakuvajulkaisu Suomessa. Tiedämme, että ystäväsi varmaankin arvostaisivat sinua enemmän, jos voisivat vieraillessaan luonasi lukea aina uusimman Aku Ankan.

– Öö? Okei?

– Toivotamme sinulle iloisia lukuhetkiä! Hei, hei!

Puhelu katkesi. Nähtävästi Irjakaarinalla oli kiire soitella myös toisille ihmisille.

Kolme päivää myöhemmin Jami sai kirjeen Aku Ankan kustantajalta. Hän avasi kuoren uteliaana.

”Hyvä asiakkaamme”, kirje alkoi. ”Kiitämme tilauksestanne. Aku Ankan tavallinen vuositilaushinta on 95 euroa, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa joudumme vaatimaan Teiltä 250 euron vuosimaksun. Tilaus on voimassa 20 vuotta eikä sitä voi perua. Ensimmäisten viiden vuoden maksu suoritetaan etukäteen.”

”

The Guggenheim Helsinki would demonstrate a heliotropic quality that makes it responsive to the unique light and seasonal conditions of the Nordic region.

Gutenbergin galaksissa kellään ei ole kivaa ja erityisesti Jorma Janne Gallen-Kallela-Sirénillä on kurjaa. Se näkyy kauas. Maineikas esi-isä pyörii kumpujen kätkössä, kun etäisesti samanniminen perillinen rypee tuntemattomuudessa. Isovaarin lähin partneri oli marsalkka Mannerheim, Jannen paras ystävä on newyorkilainen luomuviljelijä Osmo Rauhala.

Janne Sirén johtaa Helsingin taidemuseota. Hänellä on hallussaan Suomen vaikuttavimpiin kuuluva kokoelma, muttei sanottavammin näyttelytiloja. Taidemuseo on levittäytynyt Helsinkiin yhtä elegantisti kuin kaupunginkirjasto: hiukan sinne ja tänne. Käyntikortissa voi olla mairitteleva titteli, mutta missä kelpaisi vieraita kestitä?

”

Osmo Rauhala still manages his family’s farm, and many of his paintings and videos deal with nature and its relationship to civilization.

Taidemuseolle on toki kaavailtu uusia tiloja, mutta…

Ei pidä aliarvioida tuttavaverkostoja. GKS:n kaveri ”Kisu” Ehrnroothin valinta The Solomon R. Guggenheim Foundationin johtokuntaan avasi portin, jonka kautta amerikkalaissäätiölle selvisi mahdollisuus siirtää pieleen mennyt Vilna-hanke vauraalle ja itsetunto-ongelmaiselle pohjoismaalle. Hankkeella on sitäkin enemmän kiire, kun muistetaan Abu Dhabiin kirjaimellisesti povatun jättiläismenestyksen olevan ”luovalla tauolla”, jossa mikään muu ei edisty kuin Guggenheim-brändin alamäki.

Mannerheimista Guggenheimiin! Säätiön suomalaisjäsenen kautta Helsingin taidemuseon johtaja heitti täkynsä koukkuineen kaupungin päättäjille. Pelissä oli paljon. GKS saisi kukaties ihan oikean jättiläismuseon egonsa loppusijoituspaikaksi, ikuisten rahoitushuoliensa kanssa painiva säätiö saisi miljoonia vastikkeettomia dollareita ja Helsingin kaupunki saisi laskun.

Pakko. Yrittää.

Helsingin päättäjiä on toistakymmentä vuotta pehmitetty puheilla jokseenkin kuvitteellisesta ”kansainvälisestä metropolikilpailusta”, jossa jokin arvoituksellinen taho jakaa pisteitä sen mukaan, kuinka isoja taloja kussakin kylässä on. Ja Guggenheimiin liittyy aina isous.

Apaja oli siis otollinen.

Myönteistä päätöstä auttaa isojen kavereiden tuki. Itse pirukaan ei tiedä, miksi suomalainen bisneseliitti haluaa Guggenheimin, mutta se tosiaan himoitsee sitä. Ehkä siksi, koska museota hallinnoiva säätiö on eräänlainen miljonääriklubi?

Yhtä kaikki, pienemmissäkin kaupungeissa kokoomusvaikuttajien kuolaneritys käynnistyy refleksien nopeudesta riippuen sekuntien kuluessa siitä, kun teollisuusjohtajat vihjaavat olevansa jonkin idean kannattajia – koski se sitten uuden ydinvoimalan rakentamista, taidemuseon ostamista tai pään työntämistä hydrauliseen puristimeen. Reaalikapitalismissahan ei niin suurta julkista menoerää ole keksittykään, etteikö se kelpaisi elinkeinoelämälle. Paitsi jos kyseessä on tuloerojen tasaaminen. Se olisi veronmaksajien rahojen holtitonta tuhlaamista.

Ja tässä yhteydessä on toki hyvä muistaa, ettei pääomatuloista kanneta kunnallisveroa. Siis sitä rahaa, jolla Guggenheim aiotaan maksaa.

Itse asiassa lopuistakin veroista pitäisi päästä eroon, ehdottaa Kansallinen Kokoomus. Kuningaspuolueen masinoimassa vallankumouksen takaisinkelauksessa päästään pian veroista pysyvästi vapautettujen säätyjen luomiseen.

Vauhtisokeudessaan kaupunginisät ja museokauppiaat eivät vaivautuneet edes tiedustelemaan valtiovallan halua päästä jakamaan kustannuksia. Tietenkin valtioneuvosto avaa rahahanat, onhan hankkeessa mainittu innovaatio. Onhan? Katalaksi onneksi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei kuitenkaan anna rahaa. Mistäpä antaisi, kun lompsa on tyhjä. Ketään yllättämättä kokoomuslainen elinkeinoministeri Jyri Häkämies yrittää silti yhä tunkea kymmenien miljoonien menoerää takaisin Arhinmäelle kulttuuribudjettia nakertamaan.

Ehkä Kokoomuksen ideana onkin vain lakkauttaa suomalainen kulttuuri.

”

The city would be responsible for funding and overseeing the development and construction of the museum, possibly with support from the Finnish government, foundations, corporate donors, and private citizens. The city would also provide or secure the museum’s operational funding. The Guggenheim would have no financial obligations with respect to the design, development, construction, or operation of the museum.

Yksimielisessä rintamassa muun työnantajaleirin mukana täysin rajoittamatonta museotuhlausta liputtaa Helsingin Sanomat. Pääkirjoitustasolla lehti ottaa kipakan kannan. Guggenheim on pantava alkuun ennen kuin demokratia alkaa vaikuttaa päätöksentekoon:

Tämä vuosi on kunnallisvaalivuosi, ja mitä lähemmäs vaaleja mennään, sitä vaikeammaksi tällaisen investointipäätöksen tekeminen käy. Päätöksen siirtäminen vaalien yli merkitsisi taas asian viivästymistä ainakin vuodella. Mikään uusi asiahan Guggenheim-hanke ei ole, sillä se julkistettiin lähes tasan vuosi sitten. Olisi onnetonta, jos tällainen mahdollisuus jätettäisiin käyttämättä.

Kokonainen vuosi! Ihmisikä!

Todellisuudessa asiasta ei tietenkään ole keskusteltu, koska kaikki ovat odottaneet nyt saatua selontekoa. Eli Guggenheim-säätiön mainosta, jonka se härskisti teetti asiakkaansa rahoilla.

Helsingin Sanomat tiedusteli myös viisastelijoiden kerholta, HS-raadilta, mitä he tuumivat ajatuksesta. Päätoimittajan harmiksi enemmistö oli vastaan, mutta sentään 39 % raatilaisista kannatti museon rakennuttamista.

Vai kannattiko sittenkään? Vastauksista selviää, että monilla kyllä-puolueenkin jäsenillä on puolustavalle mielipiteelleen tiukemmat täsmennysvaatimukset ja reunaehdot kuin useimmilla vastustajilla.

Mari K. Niemi:

Jos Helsinki on keskeinen maksaja, millaisesta taide- ja kulttuuritoiminnasta rahat ovat pois?

Paula Tuovinen:

Jos venäläisille myönnetään viisumivapaus. Jos muun kulttuuritoiminnan rahoitus ei vähene. Jos hankkeelle saadaan yksityistä rahoitusta. Jos rakennuksen suunnittelussa otetaan huomioon monitaiteisuus.

Matti Kalliokoski:

Jos laskelmat osoittautuvat riittävän realistiksi ja yksityisiä rahoittajia löytyy.

Claes Andersson:

Rahoitus pitää järjestää niin, ettei se kavenna muita julkisia palveluja kaupungissa.

Aku Louhimies:

Yksityisellä rahoituksella.

Katja Tukiainen:

Taiteilijana olen kiinnostunut uusista mahdollisuuksista ja tottunut ottamaan riskejä, mutta kysymys Guggenheimin rahoituksesta saa minut toivomaan että olisin taloustieteilijä.

Maria Pettersson:

[…] Gukkis ei saa olla pois muista suurista kulttuurihankkeista, kuten keskustakirjastosta (jonka muuten voisi sijoittaa uuden taidemuseon yhteyteen).

Seppo Zetterberg:

Ei lisämuseo pahitteeksi ole, kunhan sen varjolla ei kuristeta muita museoita. Suomessa museot ovat valitettavasti harmaita varpusia, joille kulttuuritahdon osoituksena järjestetään pakollista talviruokintaa, mutta muuten ne joutuvat elämään omaa hiljaista elämäänsä. Jos Guggenheim-mantra puhkeaa vuosikymmenen lopulla täyteen kukoistukseensa, se saattaa jättää yhä enemmän vaille huomiota Suomen muun, niukkuudessa elävän mutta tärkeän museolaitoksen.

Riiko Sakkinen:

Taiteilijana iloitsen uudesta museosta, mutta antikapitalistina näen sen dystooppisena. Vastustan julkisen palvelun eli Helsingin taidemuseon yksityistämistä.

[iframe width=”100%” height=”166″ src=”http://w.soundcloud.com/player/?url=http%3A%2F%2Fapi.soundcloud.com%2Ftracks%2F33707605&show_artwork=true”]

Kokoomuslaisten ohella vihreä tuki ajatukselle on ollut alusta asti selvä. Talousliberalistisen estetiikkapuolueen inho Kekkosta, 70-lukua ja agraari-Suomea kohtaan ulottuu henkisten rakenteiden ohella fyysisiin. Jos se on vanhaa, se pitää purkaa.

Ei mikään sattuma, että Helsingin Vihreiden puheenjohtaja toivoo ”valtakunnan paraatipaikan” somistamista suunnilleen millä tahansa, kunhan siihen liittyy wow ja design. Vihreää näet ahdistaa outo käänteisnationalismi, joka sykkii vahvana kuin perussuomalaisen homofobia. Vaikka ulkomaalaisvieras ei ole sitä sanonut ääneen, katseen suunta on sen aina kavaltanut: Kanavaterminaali on niin blasé. Kohta ei enää uskalla käydä edes Barcelonassa – ties vaikka ilkkuisivat helsinkiläiselle maalaisserkulle.

Vihreällä valtuustoryhmällä onkin Helsingin Sanomain tapaan tulenpalava hoppu. Ville Ylikahri pelännee eniten, että valtuutetut saisivat päättää asiasta faktojen, ei sokean innostuksen pohjalta. Punavihreästä marginaalista kumpuavat arvostelevat puheenvuorot sivuutetaan. Jopa Osmo Soininvaaran varoittelut vaikuttavat kaikuvan kuuroille korville. Noloa nillittämistä ties mistä peruspalveluista. Jätetään vaikka joku liikenneympyrä rakentamatta.

Konversio hipeistä jupeiksi kiihtyy.

”

There would be no plastic bags available for customers purchasing items at the store.

Guggenheim-projekti huokuu uutta kulttuuripoliittista paradigmaa, jonka mukaan keskittämällä paljon jännää yhteen paikkaan se tulee maagisesti säteilemään ympärilleen luovuutta. Ajatus on tietenkin saatu talouspolitiikasta, jossa uskotaan suurten tuloerojen luovan vaurautta: kuvitellaan, että keventämällä äveriäimpien ihmisten sekä yritysten verotusta luodaan rikkauskeskittymiä, joista hyvinvointi jollain tieteiskirjallisuudessa keksityllä tempulla valuu ympäristöönsä.

Toisin sanoen panemalla kaikki Helsingin taidemäärärahat yhteen huippumuseoon koko Uusimaa ja lopulta Suomi muuttuu Guggenheim-säätiön kuratoimaksi kulttuurionnelaksi.

Toki – joku saattaisi ehkä haksahtaa ajattelemaan, että jakamalla puoletkin kaavaillusta Guggenheim-panostuksesta taiteentekijöille suomalainen kulttuuriosaaminen saisi ihmiskunnan historian suurimman sähköstartin ja itse asiassa tekisi Suomesta koko maailman ihaileman taidesuurvallan. Mutta koska se on väärää ajattelua, sosialismia, siitä on vaiettava.

”

There is a small antiglobal faction in Finland that considers large international companies “imperialistic.”

Ymmärrettävästi kenenkään pyytämättä ja kaikille yllätyksenä pöydälle kannettu hanke on herättänyt kiivasta keskustelua. Taiteilija Silja Rantanen teilasi projektin valmistelun Ykkösen aamu-tv:ssä ja heti perään kirjailija Kalle Isokallio sanoi samat sanat Jälkiviisaissa ja höysti kommenttiaan Iltalehden kolumnillaan.

Taidemaailman kannatus ylikansalliselle franchiselle on ylipäänsä ollut rajallista. Guggenheimilla on kova maine, muttei välttämättä toivotunlainen. Useat pieleen menneet laajentumishankkeet ja lukuisat taloudelliset väärinkäytökset eivät luo kuvaa niinkään dynaamisesta taideorganisaatiosta kuin markkinoita kahmivasta, aggressiivisesta liikeyrityksestä. Taidekriitikko Otso Kantokorven ynseys Guggenheimia kohtaan on suorastaan eeppistä, mutta nuivia puheenvuoroja on esitetty muuallakin.

”

The permanent collection of the Guggenheim Foundation will not form a centerpiece of the new museum.

Kiasmassa hankkeella ei ole liikaa ystäviä. Vaikka esitettyä tulokasta ei suorastaan torpata, museojohtaja Pirkko Siitarin blogimerkintä sisältää vahvoja varauksia:

Kiasman näkökulmasta hanke tulisi toteuttaa niin, ettei se entisestään kavenna Kiasman tai alan muiden toimijoiden jo pienentyneitä määrärahoja. Jos museohankkeen käynnistäminen kuitenkin tarkoittaisi toimintakykyisten kulttuuri-instituutioiden aseman heikentämistä ja rahoituksen leikkaamista, kaventaa se merkittävästi suomalaista taidekenttää ja vaarantaa monimuotoisen taidetarjonnan.

Kulttuurineuvos Tuula Arkio, entinen Valtion taidemuseon ylijohtaja, pitää laskelmaa tolkuttomana, ylimielisenä ja jopa hiukan moraalittomana:

Jos valtio lähtee mukaan, on rahojen tultava matkailu- tai elinkeinomomentilta. En voi mitenkään pitää eettisesti hyväksyttävänä, jos rahoitus viedään olemassa olevilta kulttuurilaitoksilta, joiden resursseja jatkuvasti supistetaan.

Hanna Ojamo Suomen Taiteilijaseurasta tyrmää Guggenheimin suoraan:

Tämä on jopa taiteen kentällä ymmärretty väärin: uusi Guggenheim ei korvaa vanhan kaupungin taidemuseon toimintoja, vaan hajottaa ne kahtaalle ottaen sen näyttelytoiminnan ja projektit, mutta siirtäen tärkeän funktion, kokoelmat ja niiden esittämisen, muualle. Missään 187-sivuisen raportin sivuilla ei sanota, että kokoelmia esitettäisiin Guggenheimin katon alla.

Hiukan jäsennellymmin Ojamo ja taiteilijaseuralaiset ottavat kantaa Helsingin Sanomain mielipidekirjoituksessaan:

Ajatus siitä, että kuvataiteilijat tarvitsisivat Guggenheim-museota kehittyäkseen, on typerryttävä. Ammatissa aktiivisesti toimivat, erityisesti nuoret suomalaiset kuvataiteilijat ovat jo kansainvälisiä.

”

Of course, a Guggenheim Helsinki would raise the profile of the city, bolster tourism, and create jobs, among numerous other benefits.

Vaikka taidemuseo – tai tässä tapauksessa pelkät kuoret – on kulttuurihanke, museota on myyty kansalaisille ennen kaikkea investointina, josta koituu mittavia kansantaloudellisia hyötyjä. Jopa siinä mitassa, että kaupungin suorastaan kannattaa ottaa lisävelkaa kaksin käsin. Esitystä pitää siis tarkastella samalta pohjalta.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ekonomisti, VTT Jenni Pääkkönen lyttää nämä oletukset blogissaan sekä Taloussanomien haastattelussa: luvut eivät kestä tarkastelua. Kyseessä on totaalinen uhkayritys, jossa riskit on jaettu hiukan epäsymmetrisesti: kaupunki 100 %, Guggenheim-säätiö 0 %.

Tällainen ”heads I win tails you lose” -skenaariohan on tullut ikävä kyllä tutuksi pankkiirien bonuksista, joissa voitot jaetaan pankkiireille ja tappiot veronmaksajille.

Yhden nauloista arkkuun naputtelee Taloussanomien Risto Pennanen. Hän esittää kolumnissaan suorasanaisesti, ettei Helsingin kassan tyhjentäminen Guggenheim-unelmiin itse asiassa edistä metropoliajattelua lainkaan. Espoolaisia voi olla vaikea houkutella maksamaan Katajanokalle rakennettavan parisataamiljoonaisen taidegallerian kulunkeja:

Tässä tilanteessa luulisi, että fuusiohaluinen Helsinki laittaisi oman taloutensa kuntoon ennen kuin se alkaa kosiskella väkipakolla naapureita. Kannattamattomalta näyttävä Guggenheim-hanke tuskin lisää Espoon fuusiohalua, vaikka myönnettäköön, että 200 miljoonan hanke ei sentään millään muotoa ratkaise fuusiokysymystä.

Yllättävää tukea taiteilijat ja palveluistaan huolestuneet kaupunkilaiset saavat kaikkien talousviisaiden ja hallitusammattilaisten äidiltä, Sirkka Hämäläiseltä, joka toteaa MTV3:lle kylmästi:

Jos se on niin kannattavaa bisneksenä kun on sanottu, niin eiköhän silloin pitäisi löytyä yksityisestä sektorista siihen rahoitustakin.

Mutta huoli pois! Tahattoman koomisista itsenäisyyspäivän vastaanoton mekoistaan tunnetuksi tullut Marko Ahtisaaren vaimo sentään lupaa lahjoittaa tuhat euroa museon perustamiseen.

”

On the other side, it might be possible to reduce the funding gap by adopting a tighter policy on personnel and exhibition costs.

Joka tapauksessa kaupungin johto vaikuttaa olevan valmis kävelemään kansalaismielipiteen yli, koska ”tämä tilaisuus ei toistu” ja villin huhun mukaan jokin toinen yhtä pahasti Guggenheimin edessä suomettunut henkisten kääpiöiden valtakunta haluaisi projektin omakseen.

Keskellä säästöbudjettia ja kutistuvaa taloutta satojenmiljoonien satsaaminen fiilispohjalta pilvilinnaan kuvastaa ääretöntä ylimielisyyttä ja äänestäjien halveksuntaa. Valitettavasti Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n omahyväisyyttä ei voi mikään naarmuttaa. Paitsi demokratian ääni, onhan kunnallisvaalivuosi. Perussuomalaiset teroittavat jo hampaitaan tietäen, että jokainen suljettu kirjasto, koulu ja terveysasema tarkoittaa heille viittä valtuutettua lisää.

Vallankin, jos ja kun asia viedään läpi ilman minkäänlaista käsittelyä parissa viikossa.

Helsingin ja helsinkiläisten kannalta prosessista koituu pelkästään huonoja seurauksia. Sopimus valmistellaan kiireellä ja allekirjoitettaneen helmikuussa, jonka jälkeen lisenssimaksut alkavat virrata viivytyksettä Atlantin taakse. Ankara sopimussakko estää prosessin keskeyttämisen. Ja kaiken kukkuraksi syksyn vaalien jälkeen kaupunkia hallitsevat kansallismieliset ultrakonservatiivit, joille guggenheimilaiset ihan vapaaehtoisesti tarjoilevat jytkyn.

Miksi?

Koska Janne Gallen-Kallela-Sirénillä oli tylsää Gutenbergin galaksissa ja Jussi Pajusella tarve päteä.

Tekstiä varten haalittuja linkkejä jokaisen luettavaksi

Lisäyksiä:

Haaveisto

Eräänä päivänä H:n torin kulmalla, H:n kaupungissa eräs henkilö – ei aivan nuori, muttei järin vanhakaan – pujahti sisään nuoren älymystön suosimaan tavernaan, jonka avarat ikkunat olivat kuin akvaariolasit. Tympeä kapakoitsija tunsi vierailijan, olihan tuo uittanut viiksiään yrityksen alkoholijuomissa jo kymmenen vuoden ajan. Jälleen kerran tilasi tulija saman annoksen, jonka hän oli aina ottanut, ja kohta asiaankuuluvaa maksua köyhempänä, mutta juomahaarikkaa rikkaampana marssi nurkkapöytäänsä, jossa joukko toisia samanlaisia, poikia ja tyttöjä sekä muutamia muita, istui jo odottamassa, kaikki samalla asialla.

He tuijottelivat tuoppejaan ja kuuntelivat, kuinka linja-autot ja raitiovaunut rämistellen ynnä kirskahdellen kiersivät punatiilistä rakennusta, jonka karuissa sisätiloissa aika tuntui pysähtyneen. Niin kuin aina. Vaan lopulta kohensi viimeisin pöytääntulija muodinmukaisia, paksusankaisia silmälasejaan ja viritteli keskustelua:

– Mitäpä olette, kuomaseni, ajatelleet tasavallan presidentin valinnasta?

– Minä, mainitsi heistä oikeanpuoleisin, puolueen jäsen, – annan ääneni Pekka Haavistolle.

– Selvä, entä sinä?

– Pekka Haavisto on ehdokkaani, muisti toinenkin sanoa kätkien Apple-merkkisen matkaviestimensä taskuunsa. – Hänellä voi olla mahdollisuudet toiselle kierrokselle.

Puheenjohtajan roolissa myös alustaja itse tunnusti harkinneensa Pekka Haaviston äänestämistä, vaikka tavallisesti kannattaa aivan toisen puolueen kandidaatteja.

Neljäs, pöytäkunnan vasemmassa kulmassa juomaansa pidellyt roikale, loihe mietteliäänä lausumaan:

– Mä ajattelin äänestää Arhinmäk…

– MIKSI SINÄ VASTUSTAT PEKKA HAAVISTOA? älähtivät toverinsa yhdestä suusta.

Muutamissa asioissa Vihreät ovat hyvin samanlainen puolue kuin Perussuomalaiset. Molemmat ovat kasvattaneet juurensa syvälle Urho Kekkosen yksinvallan ja Neuvostoliiton vastaiseen liikehdintään eikä tavoitteita näiltä osin ole ollut tarvetta päivittää sen koommin. Kannatus on ollut joskus reippaassa kasvussa ja asiain tilaan on totuttu jopa siinä mitassa, että kyseisen linjan on ajateltu olevan Kaitselmuksen erityisessä suosiossa.

Pyhän vapausmission kääntöpuolella on se looginen välttämättömyys, että puolueen soturit kokevat kilpailevat poliittiset toimijat ennen kaikkea vanginvartijoikseen, Pyhän Jumalan kiroamiksi bolševikeiksi. Asenne lienee yleisempi perussuomalaisessa kuin vihreässä maailmankuvassa, mutta outoja reaktioita siitä koituu molemmissa piireissä.

Joskus käy niin, että vihreitä arvoja edustava, vaan Vihreisiin kuulumaton presidenttiehdokas saatetaan demonisoida täydellisesti, koska hän jollakin salatulla kaavalla ”riistää” puolueen omalle ehdokkaalle oikeasti kuuluvat äänet. Diplomaatin tukijoukoissa diplomaattisia pidäkkeitä ei tunneta. Sovinnollisuus hiiteen: vihreässä retoriikassa Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki kuvataan perussuomalaiseksi tappelupukariksi, joka käyttää halpamaista populismia aseenaan pyhimyksellistä Haavistoa vastaan. Netin yhteisöpalvelut täyttyvät mielipuolisilla kuvauksilla Vasemmistoliiton masinoimista neuvostoterroristeista, jotka eivät muuta teekään kuin istuvat YYA-sopimus peräsuolessaan kylvämässä ympärilleen Pekka Haavisto -vastaisia uutislinkkejä.

Viesti on kirkas ja kuuluva: ”Älkää äänestäkö omaa ehdokastanne, niin meidän Pekka pääsee toiselle kierrokselle.”

Strategian toimivuudesta ei ole takeita. Arhinmäki- tai vasemmistovastainen ärhentely saattaa vahvistaa kiihkeimpien Haavisto-jihadistien vaali-intoa, mutta useimpia samettitakki- ja kukkahuivihumanisteja kahden puolueen rajalla moinen sapelinkalistelu ärsyttää. Syntyy myös punasiirtymää, kun rauhantahtoisen diplomaatin tukijat vaihtavat Arhinmäen kannattajiksi tai jättäytyvät tykkänään kotiin aggressiiviseen vastakampajointiin tympääntyneinä.

Vasemmistolle meuhkaaminen on kaiken lisäksi täysin turhaa ajanhaaskuuta Haaviston vaalityön kannalta. Suomalainen ja eurooppalainen politiikka on siirtynyt vahvasti oikealle konservatiivijytkyjen myötä. Perinteisiä sosiaalidemokraatteja ja vasemmistolaisia on lopultakin aika vähän, sieltä ei enää äänestäjiä irtoa. Kasvunvara on oikealla. Sauli Niinistön huippusuosion sulaminen vapauttaa prosentteja poliittisessa keskustassa.  Kaupunkilaiselle porvariehdokkaalle on siis enemmän tilaa ja tilausta kuin ympäristötietoiselle viherhipille.

Pekka Haavistolla on kaikki mahdollisuudet menestyä oikeistossa. Hän vaikuttaa maltilliselta ja hyväntahtoiselta isänmaanystävältä. Haavisto on huolellisesti hionut käytöksestään särmiä, jopa fyysisesti: Koijärvi-veteraanin viikset ja nahkahousut ovat saaneet väistyä harmaapäisen saippuaoopperapatriarkan tieltä. Hän uhkuu joka suuntaan kristillistä sovinnollisuutta. Perusvihreään tapaan Pekka Haavisto on äärikiihkoton.

Jumalan siunausta toivottava konservatiivivihreä ei ehkä olekaan ylivoimainen äänestettävä töölöläismummoille ja espoolaisinsinööreille.

Vaalikampanjasivulla korostetaan Haaviston olevan ennen kaikkea isänmaallinen mies. Haastatteluissaan hän on alleviivannut olevansa kuplavolkkareita keräilevä formulaharrastaja. Vain Arttu Wiskari puuttuu.

Vai puuttuuko sittenkään? Haaviston tukiryhmässä messiaanisen ehdokkaan perussuomalaista normaaliutta ylistää väkevästi Suomen tavallisin ihminen ja Wiskarin esikuva, Anssi Kela, väärentämättömällä gospelmuusikon innolla:

Kun Pekka Haavisto matkusti Viitasaarelle tapaamaan Teuvo Hakkaraista, saimme esimerkin siitä millainen presidentti meillä voisi olla. Presidentti, joka uskoo ihmisiin ja on valmis avoimeen keskusteluun myös oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Presidentti, joka pystyy katsomaan tietämättömyyden lävitse ja olemaan takertumatta ajattelemattomasti heitettyihin loukkauksiin. Presidentti, joka ei näe ensimmäisenä sitä mikä meidät erottaa, vaan sen, mikä meitä yhdistää.

Kaunopuheisen blogiryöpsähdyksen alta paljastuu pari mielenkiintoista ajatusta, jotka kertovat enemmän faneista kuin idolista. Se, että Pekka Haavisto ylipäätään puhuu Teuvo Hakkaraiselle, nähdään kautta aikojen suurisydämisimpänä humaaniutena. Piipahdus Keski-Suomessa koetaan suunnattomana sankaritekona, kunpa vain viitasaarelaiset ymmärsivät olla kiitollisia.

Vaikka jokaisessa puolueessa syntyy väkisinkin henkilönpalvontaa oman presidenttiehdokkaan ympärille, Pekka Haaviston saamassa suitsutuksessa alkaa olla jo Steve Jobs -tason jumalointia.

Ehdokkaaseen liitettyjen yliluonnollisten odotusten lisäksi Haaviston kampanjatiimillä ei ole kuin yksi todella vaikea ongelma: Vihreiden vasemmistoleima.

Puolueen kannattajien enemmistö mieltää itsensä pitkälti punavihreiksi, mutta puoluejohdossa tiedetään, että Suomi on porvarillinen maa, jossa hipit eivät juhli. Kuinka ratkaistaan laajan hyväksynnän ongelma ilman, että omat hylkäävät? Parhaimpana konstinaan puolue on yrittänyt tuomita vasemmisto–oikeisto-jaon. Suomeksi se tarkoittaa, että puolueen kellokkaat hyväksyvät vallitsevan talouspolitiikan uusliberalistiset trendit sellaisenaan. Tässäkin suhteessa ratkaisu muistuttaa Perussuomalaisten vastaavaa.

Valitettavasti viesti ei ole tavoittanut muita kuin Vasemmistoliiton jäseniä. Kansalaiset pitävät edelleen vihreitä poliitikkoja rettelöivinä kommunisteina – paitsi vasemmistolaiset, joille puolue on aivan yksiselitteisesti oikeistolainen.

Kuka tietää, ehkä presidentinvaalit auttavat Vihreitä – De Gröna viimeinkin löytämään paikkansa poliittisella kartalla?

Mannerheimin läppä

”

Eräänä uudenvuodenpäivänä taas marski oli yllättäen pistäytynyt Luolaan, Naisvuoressa sijaitsevaan viesti- ja puhelinkeskukseen toivottamaan hyvää uutta vuotta ja kiittämään kuluneesta. Vuorossa olleet lotat olivat niin mykistyneitä, etteivät juuri saaneet sanaa suustaan. Seisoessaan puhelinpöydän ääressä marsalkka kysäisi rauhoittavasti: ’Mistäs se läppä sitten aukeaa, kun minä soitan.’ Asiaa selostaessaan lotan puhekyky palasi.”

– Marski läheltä ja kaukaa. Kirjayhtymä, Helsinki 1964.

Suosittu ja toivottu sunnuntaisten Gustaf Mannerheim -anekdoottien sarja jatkuu taas. Tällä kertaa lystikkäät kertomukset rakastetusta Suomen marsalkasta on poimittu Ea Rahikaisen, Tauno Majurin ja Reino Tuonosen vuonna 1964 toimittamasta kaskusikermästä Marski läheltä ja kaukaa.