Maksan laskun kohta

Otteita koronapäiväkirjasta

Maksan laskun kohta. Varaan hammaslääkärin kohta. Tulen hakemaan sinut kohta.

Kohta tarkoittaa varttituntia, viikkoa tai vuotta.

Vitsi on siinä, että minä en huomaa näissä mitään eroa. Huono vitsi, koska se ei naurata. Lasku menee perintään, ientulehdus vaarantaa yleisterveyteni ja sinä luulet, että olen unohtanut sinut.

Osaan kellon ja tietyt rutiinit. Tiedän, että jos minun on oltava töissä kello 11 ja työmatkaan menee autolla kymmenen minuuttia, voin pakottaa itseni ajoittamaan liikkeeni siten, että käännän virta-avaimesta 10.50 enkä ainakaan kauhean paljon myöhästy. Siinä on taitojeni äärimmäinen raja. Sen jälkeen en voi enää lainkaan luottaa itseeni.

Olettaen, että minulla on yhä työpaikka. Nyt ei ole paras hetki olla töissä ravintolassa.

Sinä kysyt, mikä siinä on niin vaikeaa. Sovitaan aika ja pidetään kiinni siitä. Ja vajoan neuvottomuuteen. Mistä minä tiedän, milloin minulle mikäkin asia sopii. Muiden ihmisten ajankäyttö ylittää kaiken käsityskykyni ja omasta elämästäni pystyn ennakoimaan vain lähimmät minuutit. Kun näen kalenterin, en näe mitään. Almanakan viikko- tai kuukausinäkymä voisi esittää yhtä hyvin elektronimikroskoopin miljoonakertaista suurennosta kärpäsen silmän atomeista.

Liioittelen toki, mutten paljon.

Kaikki ajanvaraukset tulevat minulle vuodesta ja viikosta toiseen yllätyksenä. Ai se on huomenna? Ai se on tänään? Ai se on puolen tunnin kuluttua, ehdinkö käydä suihkussa? Onneksi ainakin hammaslääkärit muistuttavat varauksista lukuisin tekstiviestein.

Jopa samana päivänä lähestyvät määräajat – lapsen noutaminen päiväkodista, töihin lähteminen, ruoan laittaminen perheelle – kääntävät vatsani ympäri. Jos minun on oltava valmis kello 15 ja kello on nyt 13, mitä ehdin vielä tehdä? Jotain olen luvannut tehdä ja se on pakko.

Ja silloin se alkaa, kaiken hidastuminen.

Maailma säntää loppukiriin, jossa minä ja ympäristöni olemme yhä pahemmassa epätahdissa. Kaikki tekoni jäävät jälkeen tavoiteajasta. Vilkaisen kelloon ja se on viisi minuuttia, tunnin, viisi tuntia enemmän kuin sen piti olla.

Mihin aika katosi? Miksi se katosi? Minun piti tehdä vain perunamuusi, miten vitussa voin arvioida ajankäyttöni viisi tuntia pieleen? Tunnen pakokauhua, koska tämä on aivan varmasti tarkoittanut pääni ulkopuolella huomattavan pitkää aikaa. Joku on odottanut, jos on. Nyt se on niin vihainen, etten uskalla silmiin katsoa.

Kaikki ovat aina vihaisia. Tai minä pelkään, että he ovat. Sama lopputulos. Ainoa tunteeni on syyllisyys. Kapakkapöydän pälpätyksessä tai rakkaani syleilyssä pystyn unohtamaan sen hetkeksi, mutta nämä ovat vaarallisia lääkkeitä: usein hintana on lisää kadotettua aikaa, lisää pelkoa ja syyllisyyttä. Hetkiä, jolloin olen liian suuri taakka läheisilleni. Hetkiä, jotka kestävät niin kuin hetket aina: varttitunnin, viikon, vuoden.

Minulle puhutaan ajan- ja elämänhallinnasta. Tekniikoista, joilla ajankäyttöä suunnitellaan helposti. Suhtaudun näihin asioihin niin kuin spekulatiivisen fiktion lennokkaisiin aiheisiin suhtaudutaan. Mielenkiintoinen konsepti. Ei voisi olla totta.

Ehkä siksi Maarit Verronen on lempikirjailijani. Hänen teoksissaan brutaali tieteiskirjallisuus lyö kättä täydellisen elämänhallinnan kanssa. Luen Verrosen ilmeetöntä kerrontaa androgyynien sankareiden rationaalisesta ajattelusta kuin liukkainta ikinä laadittua seksifantasiaa.

Tietenkään koko elämäni ei ole loputonta aika-ahdistusta. Rutiinit ja tuttu ympäristö vaimentavat iskua. Minun ei tarvitse ajatella aikaa, kun tekoni ajoittuvat oikein lähes automaattisesti. Lasten aamutoimet, saunavuorot, ajomatka mökille. Minuutintarkkaa suorittamista ilman, että minulta vaaditaan ajattelua.

Sen sijaan muutokset ympäristössäni suistavat minut kriisiin. Kaukomatkat, muutot ja uudet työpaikat ovat koettelemuksia, joita en tahtoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Hajoan kappaleiksi, kun yritän vieraassa ympäristössä epätoivoisesti takertua johonkin koko ajan katoavaan kiintopisteeseen. Että olisi edes jonkinlainen tieto siitä, etten ole eksyksissä keskellä rannatonta aika-avaruutta, jonka tuntemattomat virtaukset vievät minut unohdukseen ja kuolemaan.

Koronavirus sekoittaa pasmani pahimmalla tavalla, kun se riistää minulta harvat rutiinini eikä tuo tilalle kuin loputtoman pimeyden.

Kirjoitin tämän merkinnän lähinnä itselleni, mutta olkoon se myös selitykseni ja anteeksipyyntöni. Tiedän, että tämä näyttää kuin tekisin itsestäni uhria, ajopuuta ajopuuteoriassa, ja siitä olen pahoillani. Silti: jos kirjoittaisin toisin, tai jättäisin kirjoittamatta, valehtelisin.

Varaan hammaslääkärin aamulla.

Viattomien lasten päivä

Maa oli musta kuin avoin hauta. Taivas oli kietonut sen loputtoman harmautensa käärinliinoihin. Neljäs adventtisunnuntai satoi Hausjärven yllä kuin koko luomakunta itkisi.

Neea Kalpio ei itkenyt. Hän oli itkenyt vuosia. Ne kyynelet riittäisivät yhden ihmiselämän tarpeiksi. Tottuneesti niin kuin aina neljänkymmenen palvelusvuotensa aikana Neea auttoi heikkojalkaisia vanhuksia istumaan palvelukeskuksen ruokalan ikuisesti yhtä epämukaville tuoleille. Pari vuotta tätä vielä, sitten eläkkeelle.

Led-kynttilät lepattivat uskottavan näköisin liekein jokaisessa pöydässä.

Nuori miespastori yskäisi ja aloitti hartaushetken. Lähes kaikki vanhainkodin asukkaat olivat koettaneet päästä paikalle. Sotavuodet ja pula-aika tekevät kovemmistakin työväenaatteen kannattajista hurskaista uskovaisia.

Pappi avasi post-it-lapuin koristellun virkaraamattunsa ja hetken haettuaan löysi kirjanmerkkinsä. Hän yskäisi uudestaan ja luki:

”Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ’Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.’ Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä.”

Neea hätkähti. Pappi oli ottanut päivän raamatunkohdaksi sen, mitä Neea oli lukenut itsekin.

Hän tarkasteli papin viattomia kasvoja. Tiesikö hän?

Pappi ei edes vilkaissut Neeaan päin, vaan luki edelleen:

”Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. ’Menkää sinne’, hän sanoi, ’ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.’ Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo.”

Neean läpi kulki puistatus. Hän kumartui muka korjaamaan sandaaliaan. Silmät eivät pysyneet kuivina. Kuinka paljon vanhaan naiseen mahtui itkua?

”He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.”

Pastori piti pienen tauon. Ehkä Neean liikkeet häiritsivät, ehkä hän itsekin huomasi mitä oli lukemassa.

”Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa. Tietäjien lähdettyä Herran enkeli ilmestyi unessa Joosefille ja sanoi: ’Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin. Pysy siellä, kunnes käsken sinun palata. Herodes aikoo etsiä lapsen käsiinsä ja surmata hänet.’”

Neea pidätti hengitystään.

”Joosef heräsi unestaan, otti heti yöllä mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja lähti kulkemaan kohti Egyptiä. Kun Herodes huomasi, että tietäjät olivat pitäneet häntä pilkkanaan, hän raivostui. Hän antoi käskyn, että Betlehemissä ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat, sen ajan perusteella, jonka hän oli tietäjiltä saanut selville.”

Hartaustilaisuus jatkui omalla vääjäämättömällä kaavallaan ja ehkä pappi olisi kohta päässyt jakamaan syvällisiä opetuksia lukemansa raamatunkohdan perusteella, mutta Neea ei enää voinut olla mukana. Hän vinkkasi harjoittelijalle, että pitäisi nyt tauon.

Vapisevin askelin Neea käveli henkilökunnan taukohuoneeseen ja istahti raskaasti huokaisten kahvipöydän ääreen. Kyynelet virtasivat jo hiukan lommolle painuneilla poskilla, hartiat nytkähtelivät. Betlehemin lastensurmaa hän ei ollut koskaan kyennyt ajattelemaan, ja nyt se iski kaikkein arimpiin kohtiin kaiken kärsineessä sielussa.

Silti tänään itkussa ei ollut samaa pohjattoman surun epätoivoa kuin niin pitkään tätä ennen.

Kädet tärisivät, kun Neea kaivoi esiin kännykkänsä. Hän haki sieltä valokuvan. Vakavailmeinen nelivuotias katseli häntä silmiin. Kasvot olivat tutut kuin olisi tuntenut aina.

Johannan kasvot.

Johannan, kun he ensimmäisen kerran kohtasivat Hyvinkään sairaalan synnytysosastolla. Johannan, kun hän kaikkein kirkkaimmalla äänellä veisasi Hoosiannaa päiväkodin joulujuhlassa. Johannan, kun he juhlivat peruskoulun päästötodistusta yhteisellä risteilymatkalla Tukholmaan. Johannan, kun he viimeisen kerran halasivat Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Neean tytär oli nyt taivaassa. Neean tyttärentytär oli hänen kännykässään. Vakavana niin kuin äitinsäkin oli aina valokuvissa ollut. Isänsä silmät ja hiukset, mutta äitinsä ilmeet.

Viranomaiset eivät olleet vielä voineet kertoa, milloin hän pääsisi näkemään ainoaa lapsenlastaan, mutta toivoa oli. Joulu tietenkin sotki kaiken, mutta ehkä jo välipäivinä. Edes ohimennen. Että voisi koskettaa ja sanoa, että minä olen sinun mummisi. Ja että tervetuloa kotiin.

Ehkä jo viattomien lasten päivänä.

Stalinin salainen ase

Ilomantsi, joulukuun 12. päivä. Mittari on yöllä sukeltanut pariinkymmeneen pakkasasteeseen. Vuosi on 1939 ja Suomi on keskellä nopeasti eskaloituvaa konfliktia itäisen naapurimaansa kanssa. Sota ei ollut täysin odottamaton, mutta yllätti. Pahimpaan tulimyrskyyn on varauduttu Karjalankannaksella, joten Laatokan pohjoispuolen hyökkäysvalmistelut tulevat ikävänä takaiskuna.

Ilomantsin suunnalla kokonaisen divisioonan hyökkäystä tykkeineen ja panssarivaunuineen on vastassa lähinnä rajavartijoista koottu Erillinen pataljoona 11. Nelisensataa suomalaista joutuu pidättelemään yli neljäätoistatuhatta neuvostoliittolaista ennen kuin täydennysjoukot saapuvat. Neuvostojoukkojen kalustoylivoima on sitäkin hätkähdyttävämpi.

Kaikesta alivoimastaan huolimatta suomalaiset kykenevät torjumaan vihollisen. Hyökkäys hidastuu ja lopulta seisahtuu. Linjat alkavat vakiintua. Möhkö jää neuvostoliittolaisille ja Kallioniemen–Oinaansalmen linja erottaa osapuolet toisistaan. Hengähdystauko antaa eversti Paavo Talvelalle mahdollisuuden jopa systemaattiseen vastahyökkäykseen. Everstiluutnantti Aaro Pajarilla on edessä suunnaton tehtävä edetä Tolvajärven suuntaan, jossa Beljajevin jalkaväkidivisioona on jo tekemässä omaa hyökkäystään.

Pajari katselee öiselle itätaivaalle. Aurinko ei ole vielä noussut eikä pitkään aikaan nousisikaan, mutta taivaanranta punertaa. Metallin kalke, moottorien kumu ja satunnaiset räjähdykset kantautuvat metsän takaa. Vastustaja valmistelee seuraavaa siirtoaan.

Everstiluutnantti sytyttää tupakan. Olkoon vain kiellettyä.

– Iivana hautoo jotakin, hän sanoo puoliksi itselleen, puoliksi vieressä torkkuvalle vänrikki Puraselle.

– Ainahan se hautoo, Puranen vastaa syvältä sissitakkinsa alta.

Pajari heittää natsan maahan ja sylkäisee perään.

– On vain sellainen tunne, että niillä on jokin ässä hihassa.

– Meinaatko lentokoneita, tankkeja ja haupitseja? Puranen valpastuu.

– Pahempaa, Pajari murahtaa. – Jotain paljon pahempaa.

Aamun koittaessa osasto P aloittaa vastahyökkäyksensä Tolvajärvellä. Beljajevin 139. jalkaväkidivisioona joutuu kääntämään hyökkäyksensä sekasortoiseksi vetäytymiseksi. Miesylivoimastaan huolimatta se on helppo saalis Pajarin joukoille. Voitto on ilmeinen, runsaasti kipeästi kaivattua taistelukalustoa päätyy suomalaisten haltuun. Vihollinen on tehty taistelukyvyttömäksi ja tie on auki Ägläjärvelle, jossa 75. jalkaväkidivisioona pitää asemiaan.

– Tästähän mennään kohta riemumarssia Suojärvelle asti, vänrikki Puranen nauraa pessimistiselle everstiluutnantille.

Pajari ei naura, vaan jää suu ammollaan tuijottamaan edessä aukeavaa tietä. Omituinen hiljaisuus peittää maiseman. Jokin on tulossa.

– Eiss… Pajari kiroaa. – Paetkaa kaikki! Paetkoon ken voi! Vetäytykää! Vetäytykää!

Puranen kääntyy katsomaan. Hänen polvensa notkahtavat. Tämä on liikaa! Sanat kuolevat Purasen huulille, jotka jähmettyvät epäuskoiseen virnistykseen. Lämmin ulostemassa valuu vänrikin lahkeeseen, mutta mies ei sitä enää tunne. Purasen lasittunut katse jää elottomana seuraamaan Stalinin saatanallisimman aseen aiheuttamaa tuhoa.

Kymmenen islaminuskoista nuorta naista ja heidän kaksikymmentä lastaan kävelee läpi suomalaisten linjojen. Juoksuhaudat täyttyvät verestä. IV armeijakunnan miehet murskautuvat heidän edessään kuin kärpäset. Kolmevuotias jihadistitaapero ottaa yksin vangiksi eversti Talvelan ja tappaa muun esikunnan. Everstiluutnantti Pajarin tuhkat löydetään vasta kuukausia myöhemmin.

– Vittu, toi Stalin on kyllä yksi saatanan perkele, toteaa presidentti Kyösti Kallio allekirjoittaessaan seuraavana päivänä sopimuksen Suomen ehdottomasta antautumisesta ja liittämisestä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon.

– Joo, ei olisi ikinä pitänyt päästää niitä naisia ja lapsia Suomen rajojen yli, vahvistaa Risto Ryti ampuen kuulan kalloonsa.

Kiitos, alkuasukkaat

Kiitospäivän jälkeiseen arkipäivään ankkuroitu ”musta perjantai” on juurtunut suomalaiseen kuluttajamarkkinointiin niin hienosti, että olisi korkea aika inkorporoida myös varsinainen #thanksgiving suomalaiseen kulttuuriperintöön.

Yhdysvaltain kansallisessa mytologiassa kiitospäivä liittyy 1600-luvun alussa Massachusettsiin muuttaneisiin uudisasukkaisiin, jotka pelastuivat nälkäkuolemalta alkuperäisväestön avun turvin.

Mutta entä Suomi, eikö tämä kansa ole yhtä vanha kuin peruskallio, jonka päällä se kävelee?

No ei. Sisä-Suomea ja ennen kaikkea loputonta Savon maakuntaa on yhä raivattu viljelymaaksi, kun Mayflower purjehti puritaanilastissa yli Atlantin. Meidän ei tarvitse venyttää narratiivia käytännössä lainkaan, kunhan jostain ”löydetään” kansantarina Rautalammen tai sanotaan nyt vaikka Kuhmon kaskenkaatajista, joita ystävällinen saamelaisväestö ruokki keskellä pahinta pakkastalvea.

Tästä ei ole kuin kukonaskel ikivanhaan perinteeseen, jossa koko suku kokoontuu kiitospaidat yllään alkukotiinsa tirripaistille. Eikä kukaan pahalla katso, vaikka pitkin Satakuntaa omittaisiin näitä pyhiä savolaistraditioita. Tai ehkä joku helsinkiläinen bloggaaja, mutta kulttuurisesta appropriaatiosta ei voida keskustella liikaa.

Tämä nyt siis oli vain ystävällinen vinkki sinulle, Veijo Markkinatalous. Tuossa olisi todella hyvä paikka vielä yksille kulutusjuhlille ennen joulukiireitä. Hoida hommasi.

Vasemmisto @ Kuopio, osa III

Suomen ainoa vasemmistopuolue kokoontuu sääntömääräiseen puoluekokoukseensa 15.–17.11.2019 Kuopion Musiikkikeskukseen. Kokouksen etenemistä seurataan tässä.

Kello 11.03

Kuopion yöelämästä hengissä selvinneet toverit ovat juurtuneet Musiikkikeskuksen saliin käymään läpi 94 puoluekokousaloitteen sumaa.

Puolueen julistaminen feministiseksi kaatuu äänestyksessä.

Kello 11.35

Tavoiteohjelmaan feminismi lisätään ilman vastalauseita.

Valtavasti huolta ja pulinaa tavoiteohjelman sanasta luottamusmiehet/luottamusihmiset. Työehtosopimusteknisistä syistä toivotaan sukupuolittuneen termin käyttöä. Äänestyksen jälkeen luottamusmiehet voittavat.

Kello 11.50

Puoluejohto kukis… kukitetaan.

Kello 13.28

Tavoiteohjelmaa on nyt hiottu sana kerrallaan piinallisen tarkasti kaksi tuntia. Juuri nyt käsitellään puolueen metsätavoitteita.

Kaikilla puolueilla pitäisi olla metsäpoliittinen ohjelma. Onko sinun puolueellasi metsäpoliittisia tavoitteita?

Kello 14.08

Kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvien vanhusten asioita käsittelevässä tavoiteohjelman kohdassa tehdään rinnastuskonjuktiokorjaus.

Kello 14.13

Tavoitevaliokunta myöntyy toveri Tatu Ahposen yllyttämänä toteamaan, ettei hallituskumppaneita sovi edes epäsuorasti nimitellä militaristeiksi silloinkaan, kun nämä himoitsevat uusia hävittäjälentokoneita.

Kello 14.23

Puolueen tavoitteiden määrittelyssä lähestytään uhkaavasti aluepoliittista ohjelmaa.

Kello 14.27

SE ON TÄYTETTY.

Sitten aloitteet. Voi helvetti.

Vasemmisto @ Kuopio, osa II

Suomen ainoa vasemmistopuolue kokoontuu sääntömääräiseen puoluekokoukseensa 15.–17.11.2019 Kuopion Musiikkikeskukseen. Kokouksen etenemistä seurataan tässä.

Kello 11.45

Lauantai valkenee Pohjois-Savossa. Tiet ja pihat jäässä. Kaupunki on hiljainen. Ensimmäiset puoluekokouksen osallistujat ovat olleet Musiikkikeskuksella aamukahdeksasta.

Puolueen sääntöjä on ehdotettu muutettavan siten, että puoluesihteerin valita siirrettäisiin puoluekokoukselta puoluevaltuustolle. Asiasta äänestetään.

https://twitter.com/SaanaSimonen/status/1195628351106560002

Hupsista. Mutta siis puoluesihteeri valitaan jatkossa hiukan kevyemmällä prosessilla. Puolue välttynee toivon mukaan tällä konstilla samanlaisilta virheliikkeiltä kuin muutamia vuosia sitten.

Kello 11.56

Kokous pannaan paussille. Puheenvuoropyyntöjä jäljellä noin 90. Siirrytään kannatuspuheenvuoroihin.

Kello 12.20

Henkilövalintojen kannatuspuheenvuorot taas kerran osoittavat, että Vasemmistoliitto on täynnä mielettömän lahjakkaita supersosiaalisia markkinoinnin, politiikan, viestinnän ja ihmisuhteiden ammattilaisia, joiden suolikaasutkin tuoksuvat ruusuilta.

Ei tässä voi pahasti käydä.

Kello 12.34

Ai niin, tuli tuosta kannatuspuheenvuorosta mieleen, että Kaasuputki lupasi tukea Mira-Veera Auteren kampanjaa puoluevaltuuston puheenjohtajaksi.

Eikös Auer taivu tuolla tavalla? Vähän niin kuin manner – manteren, askel
– askelen, kyynel – kyynelen? Li Andersson taisi olla ihan oikeassa tokaistessaan ohimennen, että olemme tehneet suomen kielestä tarpeettoman mutkikkaan.

Kello 12.45

Jossain on jo tarjolla ruokaa. RUOKAA.

Kello 13.04

Lounastauko. Mitähän jännää meille on tänään tarjolla?

Kello 13.55

Onko neljä tuulihattua tarpeeksi vai liian vähän? Retorinen kysymys. Pitää ottaa vielä pari, että jaksaa jännittää puolueen puheenjohtajan valinnan herättämiä ”huolestuneita” kolumneita Vasemmistoliiton epädemokraattisuudesta. Viimeksihän ”huoli” nousi neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä, joka suorastaan karjui demokratian puutetta.

Kello 14.08

Aino-Kaisa Pekonen tuo terveisiä valtioneuvostosta. Ministeri saa raivoisia, myrskyisiä, pitkään jatkuvia suosionosoituksia.

Kello 14.17

Paavo Arhinmäki malttaa puhua kokonaisen lauseen ennen kuin päästään jalkapalloon. Puhe sivuaa myös politiikkaa. Ääni on hiukan käheä, mistähän johtuu?

Kello 14.24

Silvia Modig kertoo Strösselin kuulumisia.

Kello 14.55

Kaikkien pohjattomaksi yllätykseksi Li Andersson valitaan ainoana ehdokkaana puolueen puheenjohtajaksi.

Ensimmäisen varapuheenjohtajan paikan saavuttaa puolueen uskollinen soturi, salibandyvalmentaja Jussi Saramo. Lisää raikuvia suosionosoituksia.

Sen sijaan toinen varapuheenjohtaja on täpärällä. Minna Minkkinen saa viidestä ehdokkaasta eniten ääniä ja ehditään jo huutaa voittajaksi. Mutta koska hän ei saa äänten enemmistöä, suoritetaan toinen kierros.

Onneksi tulos ei muutu. Voidaan käyttää samaa kuvaa uudelleen.

Kolmas varapuheenjohtaja (isossa puolueessa ei ole liikaa varapuheenjohtajia) on Jouni Jussinniemi. Onnittelemme valittuja.

Kello 15.00

Puoluesihteeriä valitaan. ”Erkillä ei mene nyt hyvin”, toppuuttelee suivaantunut Jennis Uljas kokouksen puheenjohtajaa, yli-innokasta Erkki Virtasta.

Kello 15.03

MIKKO KOIKKALAINEN!

Kello 20.07

Ilmeisesti valintoja on tehty.

https://www.facebook.com/100982216681939/posts/2531462990300504/

Vasemmisto @ Kuopio

Suomen ainoa vasemmistopuolue kokoontuu sääntömääräiseen puoluekokoukseensa 15.–17.11.2019 Kuopion Musiikkikeskukseen. Kokouksen etenemistä seurataan tässä.

Kello 15.15

Marraskuinen Kuopio on kuin pöydälle eilen illalla unohtunut kahvi, jonka pinnalle on kokkaroitunut maitoa. Aurinko laskee ennen kuin se on edes noussut. Kaikkialla on loskaa, paitsi siellä, missä on jäätä.

”Kokkous alakaa”, kuuluttaa miesääni.

Lehdistötiloissa näppäimistöt napsahtelevat. Lämpiön puolella astiat kilisevät.

”Oliko tänne tarkoitus striimi laittaa?” kysyy toimitsija.

Toimittajat myöntelevät.

Puoluekokousta on kulunut kymmenen minuuttia. Vallankumousta ei ole vielä julistettu.

Kello 15.25

Striimiä ei ole. Toimittajat suhtautuvat tilanteeseen aikuisen kypsästi. Li Anderssonin puheen etukäteisversiota luetaan. Arvuutellaan, toistuuko puhe sellaisenaan vai sensuroituna.

Kello 15.40

Pia Lohikoski julistaa kokouksen avatuksi.

Kuopion kaupunginjohtaja saa puheenvuoron. Snellman, sivistys ja elinkeinoelämä mainittu. Kuopiolla on takanaan niin suuri tulevaisuus, että siitä riittää ammennettavaa sadoiksi vuosiksi.

Investoinnit koulutukseen ja päivähoitopaikkoihin todetaan. Vitostietä saa vuonna 2030 ajaa läpi vuoden satasta ja lentokenttä on ihan fuckin’ awesome. Kaikin puolin Kuopio on paratiisi maan päällä.

Kello 15.48

Kokouksen laillisuus tarkistetaan. Todetaan.

Lämpiön puolella puoluesihteeriehdokas Mikko Koikkalainen päivystää läppäreineen.

Kokouksen äänestyslaitteet mainittu. Saa nähdä, toimivatko tällä kertaa.

Kello 16.17

Menettelytapasäännöt ovat perkeleen tärkeät. Tähän menee nyt pari päivää.

16.25

Li Andersson toteaa ystävällisesti puolueen voittaneen kahdet valtakunnalliset vaalit kuluneella kaudella.

Kello 16.37

Tammikuusta lähtien aktiivimalli löytyy enää poliittisen historian arkistoista, jonne se jää esimerkkinä harvinaisen epäonnistuneesta ja epäoikeudenmukaisesta päätöksestä.

Kello 16.43

Sen sijaan, että perussuomalaiset vaatisivat parannuksia tavallisten suomalaisten arkeen, vaativat rikoksesta tuomitut kansanedustajat, että laki jonka rikkomisesta heidät on tuomittu, pitäisi kumota.

Audi-miesten asemaa ajavat kokoomuslaiset ovat saaneet rinnalleen mersupersut.

Kello 16.49

Seisaalteen annettuja, raivoisia suosionosoituksia.

Kello 18.36

Kahvitauko hiukan jäisine omenapiirakoineen lusikoidaan. Lämpiö vilisee ystäviä ja tovereita. Helsingin piirin uusi puheenjohtaja Antti Kauppinen yrittää sulautua massaan rennossa arkiasussaan, mutta ei onnistu peittämään säihkyvää tyylikkyyttään.

”No niin, immeiset ja turkulaiset, kokkous jatkuu”, kuulutetaan.

Puolueen jäsenmaksun määräytymisperusteiden ja maksuluokkien vahvistaminen ei herätä laajaa keskustelua.

Yleiskeskustelupuheenvuorossa toivotaan puoluesihteerin valinnan siirtyvän puoluekokoukselta puoluevaltuustolle. Lisäpuheenvuorot katoavat korvien ulottumattomiin, kun on aika livahtaa ulos autolle.

Bileet odottavat kaupungin äärimmäisellä laidalla.

DDR

Marxismi-leninismi on Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustajan, Vladimir Iljitš Leninin, syfilispäissään kehittelemä varastettua yksityisomaisuutta hallinnoivan yksipuoluevallan oikeutusnarratiivi. Kuten käsitteen avausosasta voidaan päätellä, Lenin lainasi politiikkansa tueksi saksalaisfilosofi Karl Marxilta lauseita, joilla – hiukan kännissä ja läpällä – voitiin koettaa perustella ”proletariaatin diktatuuri” ilman proletariaattia.

Virallisena tavoitteena marxismi-leninismissä oli rakentaa tietenkin kommunistinen yhteiskunta eikä suinkaan tappaa ihmisiä 50-asteisessa pakkasessa pakkotyöleireillä, mutta jos kommunismi ei millään ota valmistuakseen, pitää leirittää ihmisiä. Karl Marx itse taisi houria jotain ”työstä vapautumisesta” eikä ikiroudan kuokkimisesta, mutta hei – teoria teoriana, käytäntö käytäntönä.

Josif Stalin jatkokehitti marxismi-leninismin teoriaa poistamalla siitä loputkin Karl Marxin kiusalliset ajatukset kaikille yhteisesti jaetusta globaalista hyvinvoinnista ja tappamalla ne, joita valittu suunta arvelutti. Hän myös laajensi uutta stalinistista teoriaansa Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle niin Euroopassa kuin Aasiassa. Valloitussodiksikin tällaista kulttuurivientiä on joskus kutsuttu.

Yksi näistä stalinismin nimissä kaapatuista valtioista oli Saksan Demokraattinen Tasavalta, ystävien kesken Itä-Saksa. Marxistis-leninistinen valtiokokeilu aloitettiin kohta toisen maailmansodan jälkeen ja päätettiin vuonna 1990.

Yleensä vaikka kuinka pintapuolisesti Marxiin ja hänen kommunismikäsityksiinsä tutustunut ihminen tajuaa noin sekunnissa, ettei sodassa maan tasalle pommitettu puna-armeijan raiskaama entisten natsien johtama Moskovasta kauko-ohjattu sotavankileiri täytä pienintäkään kommunismin tunnusmerkkiä. Mutta sehän ei suomalaista oikeistointellektuellia estä.

Huutoetäisyydellä rajan takana kököttänyt Neuvostoliitto ei ole koskaan kelvannut suomalaisessa oikeistodiskurssissa varsinaiseksi kommunismin prototyypiksi. Preussi sen olla pitää! Taustalla kummittelee kai suomalaisen kulttuurieliitin ikuinen kaipuu Berliiniin.

Kun oikein silmin tarkastellaan, kaikki huono ja paha voidaan johtaa Itä-Saksaan. Sitä kautta siis kommunismiin. Ruma kerrostalo? DDR. Peruskoulu? DDR. Kasvisruokapäivä? DDR.  Jos joku joskus kysyisi tiedotustilaisuudessa medialta, että miten hiivatissa kasvisruokapäivä liittyy Itä-Saksaan, Timo Haapala älähtäisi ja toteaisi, että tuo on juuri sellainen kysymys, jolla vapaa joukkoviestintä vaiennettiin Itä-Saksassa.

Suomalainen oikeistolainen uskoo silmää räpäyttämättä Itä-Saksan puoluejohtoa enemmän kuin omia aistejaan. Jos Walter Ulbricht väittää maansa olevan kommunistinen tai edes matkalla siihen suuntaan, niin maailman parhaimmin koulutetut suomalaisjournalistit allekirjoittavat väitteen kynät sauhuten.

Mutta miksi sitten suomalainen oikeistolainen ei usko prikulleen saman puoluejohdon pontevaa todistusta DDR:n demokraattisuudesta? Neuvostoliiton valloittama Itä-Eurooppa oli täynnä sosialistisia kansantasavaltoja, mutta Saksan Demokraattinen Tasavalta sijoitti ison D:n suoraan nimeensä. Maassa oli jopa nimellinen monipuoluejärjestelmä.

Vaan ei, nyt suomalainen porvari älähtää. Miksi tuossa on muuri, jos demokratia? Ikään kuin muuri kuuluisi kommunismiin yhtään sen paremmin.

DDR oli neuvostoarmeijan pistinten päällä tasapainoileva totalitaarinen diktatuuri, jonka julistuksiin oli yhtä paljon luottaminen kuin suomalaisen keskustapoliitikon rehellisyyteen. Kysymys siis kuuluu, miksi oikeistossa niin halukkaasti uskotaan yhä 2020-luvun häämöttäessä itäsaksalaisten neuvostokollaboraattoreiden paskapuheeseen kommunismista, mutta terhakoidutaan suorastaan vigilanteiksi, kun tismalleen samat naamat höperehtivät vasalliruhtinaskuntansa kansanvaltaisuudesta.

Susikoira Roi Alastalon salissa

Suvi lehtevillään, päivyt koroillaan, linnut kuka ilmojen auer-usvassa liverrellen, kuka maankamaran varjoissa säksättäen, kaikki sirkuttajat, huuhkaimet, leivoset ja varikset, haukat ja fasaanit kukin pesiään vihulaisilta vartiomassa, apetta poikastensa auki ammottaviin nokkiin noutamassa. Niin oli myös Alastalon tanhualla vilissyt milloin väsymätön Eevastiina rientänyt aitalle, milloin Siviä nuorin kerkevin jaloin lehahtanut kaivolle, piiat ja rengit hetkenkään lepoa toimiltansa saamatta kiikuttaneet leipää ja kaljaa, kilua ja kalua paikoilleen puunattuina, kiillotettuina, höyryävän kuumana ja jääkylmänä. Olipa jopa Alastalon pappa itsekin, fasuunaltaan ryntävä Herman Mattsson, tuon tuostakin laiturille kapsahtamassa, merelle malttamattomana tähyämään.

Lopulta kuului Jannen, Jata-Fiinan Janne-pojan, kaivattu huuto kallion laelta.

”Langholma on tulossa!”

Ja niin näkyikin jo Langolman Efraimin, isänsä mukaan nimetyn Efraimssonin purje luodon takana kryssaamassa lievässä vastalaitaisessa varmoin ottein kohti Alastalon laituria. Eikä kaukana Ströömillä päilynyt Härkäniemen sluuppikaan. Alastalon leveäharteinen naapuri, Malakias Afrodite Härkäniemi, joka oli yhtä vakaa ja rauhallinen kuin Alastalon kapteeni liukas ja toimeenpaneva. ”Saapa nähdä, saako Härkäniemi tänään suutaan auki”, murehti Alastalo verkkaisen naapurinsa kiireetöntä luovimista.

Niin kokoontuivat kylän isoiset kukin tapojensa mukaisesti Alastalon suureen saliin. Pukkilan isäntä viimeisten joukossa, mieleltään kirppuilevana ja kärsimättömänä. Kademielin katseli hän tätä väenkokousta, joka muhkeana ja partaisena paarusti nyt Herman Mattssonin kynnyksen yli. Miksi ei tätä tapaamista pidetty Pukkilan isossa talossa, Pukkilan Petterin, Petter Pihlmanin isännöimänä, sitä kyseli Pukkilan isäntä itseltään, puhalteli vihaisiaan ja puri poskensa lihoja.

”Evaldille, Evaldille, pojalle, sanoin pojalle, kotona, että maston tikkuakaan ei saa antaa Alastalolle vastaan sanomatta”, mietti Pukkila mieli niistettynä, kun joutui Lahdenperän lautamiehen ja Härkäniemen leveän ruhon väliin kaitaisen vartensa ahtamaan.

Eipä kuitenkaan malttanut Pukkila suuvärkkiään sulkea, kun Alastalon lattialankuille sädetettiin isoisista isoisin tähtialus Enterprisen kapteeni James Tiberius Kirk.

”Tuokin-tuokin taivaskuuttonsa kapteeni malttaa saappaansa maankamaran saveen sotkea”, Pukkila puuskahti niin kuin olisi pojalleen puhunut, mutta sen verran humahti henkeä lauseeseen, että sen kuulivat kaikki salissa istuneet ja ennen kaikkea Langholman isäntä, jota ilman ei pitäjässä kivikään vierähtänyt.

”Niin malttaa, vaan malttoikos Pihlmanin Petter silloin saappaansa korkoakaan möljän tomuissa kopistaa, kun lankonki laidalta karkasi Lyypekin haminassa ja mies meressä ui uusi kultanappinen pyhäsortuutti yllänsä?”

Nyt koeteltiin Pukkilan hermoja, kun kapteeni Kirkin iäkäs perämies, susikoira Roi ratsasti avaruuslaivalta ammutun valonsäteen selässä saliin kuin hollitupaan vanhoja hampaattomia leukojaan louskuttamaan.

”Soo soo!” ärähti jo Kirk-kapteeni nähdessään, miten Pukkilan muoto synkkeni eikä Langholmankaan fasuunassa nauru tuikkinut. Susikoira Roi oli kyllä tosipaikassa koira paikallaan, mutta aina Pukkilan lihassa kiinni. Kipeästi puraisi koirataata nytkin eikä ollut totisten miesten arvollista kinastella kuin paitaressut lapsukaiset tikkunekun kipenestä. Isot olivat isoisten kuutot, mutta vielä isompaa olisi aikomus varustaa.

Mutta liian myöhään oli Kirk suunsa avannut, kun jo Pukkilaa vietiin. Susikoira Roi sai päälleen koko katekismuksen, jota Pukkila oli mahassaan pidellyt.

”Tällaistako, minä kysyn, tällaistako filunkia ja narrinpeliä meidät on tänne Alastaloon kutsuttu kuulemaan? Kotosalla puhuin Evaldillekin, pojalle, puhuin, että houkiksiko Herman meidät luulee, jos kuvittelee, että hänelle parkkinsa annamme. Evaldille, niin, Evaldille sanoin, että katsopa vain, jos se koiran-raato, susikoira Roi, saapuu paikalle, niin tiedämme pilkanteoksi koko vierailun.”

Punaiseksi kävi nyt myös Alastalon muhkea hahmo, mutta tiesipä isäntä sisimmässään, että sielunsa ahdingosta Pukkila häntä tänään kutitteli. Ei Alastalo silti aivan nipistämättä halunnut antaa Pukkilan sydäntään purkaa. Oltiinhan kuitenkin hänen talossaan, hänen salissaan.

”Jaa Evaldinkos päähän Pukkila oli ajatellut parkin kapteenin lakkia sovittaa?” kysyi Alastalo hiukan vihaisemmin kuin oli aikonut.

”Susikoira Roilleko sinä kapteenin pestiä sitten tarjoaisit?” Pukkila ärähti. Nyt oli menty liian pitkälle. Korvat luimussa ja perinpohjaisesti häpäistynä alkoi Pukkila tehdä lähtöä. Poikansa hän kaappasi käsikynkkään ja kääntyi ovea kohti. Silmissä kipenet iskivät, koska ilmankin häntä parkkilaiva tänään alulle pantaisiin ja vaikea olisi Pukkilan kirkonmäellä juttua iskeä, kun häntä vähäisemmätkin kertoisivat laivansa kuulumisia Riosta ja Valparaisosta.

Kirk myös oli hypännyt lattialle puolustamaan uskollisen koiravanhuksensa kunniaa.

”Hyvä kapteeni susikoira Roista tulisi isompaankin kuuttoon!” Kirk ärjäisi, vaikka hyvin ymmärsi, ettei Roille olisi voinut antaa edes soutuveneen päällikkyyttä. Saman tiesivät muutkin salissa. Miesten huvittunut naurunhörinä katkaisi hiljaisuuden penkeillä. Jopa Langholman vakava suu taipui hetkeksi hymyyn, kunnes Efraim Efraimsson muisti asemansa.

”No niin, no!” Alastalo huomasi ja kävi saattelemassa vastahakoisen Pukkilan takaisin saliin. Hän katsahti odottavana etukamarin oveen. Miksei se aukea? Olisi miehillä suurempi myötämieli, jos olisi höyryävä toti nenän alla. ”Muistaahan sen Pukkilankin Petter, että harva parkin kipparoi niin kuin Kirkin pappa-Roi.”

Suomalainen mies lukee tilaston

Kun suomalaiselle miehelle näytetään rikos- ja etenkin raiskaustilasto, hän ei katso rikosten tai raiskausten määrää saati tapausten lukumäärien kehitystä vuosien mittaan, vaan rikoksista epäiltyjen kieltä ja kansallisuutta. Suomalainen älähtää huomatessaan, että ulkomaalaisten rikosepäiltyjen osuus kaikista epäillyistä on suurempi kuin ulkomaalaisten osuus koko väestöstä. Tätä kutsutaan suhteelliseksi yliedustukseksi.

Mies ei tätä sulata. Hän vaatii oitis rajojen sulkemista. Luultavasti se vain kasvattaa tilastovääristymää, mutta ei nyt mennä siihen tämän enempää.

Vaan entä ilmastonmuutos. Mitä tekee suomalainen mies, kun hänelle näytetään globaali rikostilasto?

Suomalaisten suhteellinen yliedustus kasvihuonekaasujen tuottajana on mieletön. Suomalaisia on 0,75 promillea maailman väestöstä, mutta suomalaiset tuottavat 1,5 promillea maailman hiilidioksidipäästöistä. Siis kaksinkertainen yliedustus.

(Emmekä nyt edes yritä aloittaa välillisistä päästöistä, jotka johtuvat suomalaisten omistamista ulkomaisista yrityksistä, suomalaisista turisteista tai suomalaisille kuluttajille valmistetuista kapistuksista.)

Nyt, jos luotamme suomalaisen miehen loogiseen päättelykykyyn, jota naisellinen tunteellisuus ei hämärrä, ainoa rationaalinen ratkaisu tilastovääristymään on vaatia tiukkaan äänensävyyn suomalaisen teollisuuden ja autoliikenteen nopeaa alasajoa. Emmehän suvaitse suhteellista yliedustusta.

Suomalainen mies, maailma katsoo nyt sinua.