Liberaali oikeistopuolue

Vihreät…

Eikun.

Pakitellaanpa nyt aivan aluksi ajassa taaksepäin pari vuosikymmentä. Vuosituhannen vaihteeseen, kun Vihreä Liitto oli yhä vasta varhaisessa teini-iässä. Se oli ollut hurjassa kasvussa koko 1990-luvun, kun 1960- ja 1970-luvulla syntyneet nuoret ja aikuiset tungeksivat mukaan uuteen poliittiseen liikkeeseen. Kuin vaivihkaa puolue on kypsymässä koijärveläisestä raakileesta laajaksi yleispuolueeksi.

Suomen suurinta poliittista voimaa vuosikaudet käytelleen sosiaalidemokraattisen puolueen harmaa eminenssi, moninkertainen pääministeri Kalevi Sorsa, kirjoitti tuolloin poliittisissa muistelmissaan – yhdessä niistä – sivuhuomioita ympäristöpuolueen vaiheista. Hän uskoi, että vihreät olivat matkalla suurten puolueiden joukkoon. Yhdeksi kolmesta.

Suopea arvio ei tullut ilman hintalappua. Vanha demari piti selvänä, että vihreät edustavat liberaalia kaupunkilaisoikeistoa sijoittuen puoluekartalla suunnilleen samaan ekologiseen lokeroon, jossa muinainen edistyspuolue oli vuosikymmeniä aiemmin vaikuttanut.

Se poikkesi jyrkästi vihreiden kellokkaiden hellimästä ääripuolueettomasta omakuvasta. Olihan puolueen motto: ei vasemmalla, ei oikealla, vaan edellä.

Sorsan heitto ei ollut pelkkää vittuilua. Vihreiden perustajissa oli mukana useita vanhan liberaalipuolueen hahmoja ja vuosituhannen lopulla rivit vahvistuivat Risto E. J. Penttilän tiukan oikeistolaisen nuorsuomalaisen liikkeen purkautuessa. Kokoomus ja vihreät jakoivat Penttilän jättämän aatteellisen perinnön keskenään.

Jos vihreiltä kysytään, he eivät missään tapauksessa kiistä liberaaliutta, tuskin nuorsuomalaisuuttakaan. Mutta oikeistolaisuuden takuulla.

Vihreät väistelevät aivan turhaan. Vasemmalla ei ole kertakaikkiaan ollut kasvunvaraa puolueen olemassalon aikana. Kun Kalevi Sorsa kynäili aatoksiaan, koko työväenliike räytyi vuosisadan krapulassa. 1990-luvun pankkikriisi ja Neuvostoliiton romahdus olivat tehneet palkansaajista saamattomia. Suurten ikäluokkien työläiset ja poliittiset broilerit kotiryssineen seurasivat lasittunein katsein, kun vuosikymmenten aikana kerätty poliittinen ja taloudellinen joukkovoima haihtui savupilvenä eurooppalaiselle taivaalle.

1970-luvulla siitetty Suomen kaikkien aikojen koulutetuin ikäluokka kypsyi täysin uudenlaisille työmarkkinoille ilman minkäänlaista hinkua osallistua ancien régimen luokkasidonnaiseen eturyhmäpolitiikkaan. Kutistuva vasemmistoliike oli siirtynyt sotakorvausnostalgiasta elävään nollasummapeliin, jossa keski-ikäisille jaettiin vaurautta ja nuorisolle niukkuutta.

X-sukupolven poliittinen pettymys alkoi lupaavasti tyhjentyä vihreisiin. Ympäristöliike tarjosi kehyksen, jossa epäluulo Korpilammen henkeä kohtaan sai puhjeta täyteen kukkaansa.

Jostain syystä vihreät ovat silti alisuorittaneet. Puolue lähestyy keski-ikää ja se kasvaa yhä, mutta käyrä kipuaa ylöspäin melko tuskaisesti, toistuvien kannatusromahdusten kautta. Vaikka se mittelee hyvänä vaalivuonna aivan kärkipaikoista isojen yliopistokaupunkien kuntavaaleissa, valtakunnallisesti vihreät ovat vain keskikastin puolue. Jopa kohtalainen vaalivoitto eduskuntavaaleissa 2019 oli pettymys. Se tuli kymmenen vuotta myöhässä ja jäi edelleen tavoitteista.

Jokin syö vihreiden kannatusta.

Mielipidetutkimuksista tehdyt analyysit todistavat, ettei vihreistä ole niin isoa kannatusvuotoa kilpaileviin puolueisiin, että se riittäisi katkaisemaan puolueen kuningastien. Etenkin kun paluumuuttoa tapahtuu runsaasti, ovathan vihreät pettyneen kulttuurivasemmiston pohjaton toiveiden tynnyri. Ongelmat ovat kannatuspotentiaalissa, eivät jo hankitussa kannatuksessa.

Politiikan asiantuntijoiden, Helsingin Sanomain ja vihreiden itsensä arvion mukaan puolueen pitäisi olla nyt väkevästi saamapuolella. Liberaali porvaristo rakastaa pyhää kertomusta vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelun – ehkä jopa koko ”historian” – loppumisesta. Tilalla on edistyksellisten ja ankeuttajien välinen taistelu, kuten Mikael Jungner sen sanoisi. Narratiivi on sopinut vihreille erinomaisesti. Ovathan he politiikan yläpuolella ja tulevaisuus ja mitä nyt kukin haluaa.

Mutta ehkä se ei olekaan koko totuus. Jos totta ollenkaan.

Sorsan muinainen ennustus ei ota toteutuakseen, mutta hänen analyysinsä ydin oli aivan oikea. Suomeen on kasvanut uusi, käsittämättömän suuri ja juuri oikealla tavalla sitoutumaton kaupunkioikeistolainen liberaalipuolue. Vihreitä arvoja siitä vain saa hakea elektronimikroskoopilla.

Perussuomalaiset, nimittäin, ovat vaivihkaa livenneet omilta vennamolaisjuuriltaan ja uineet täsmälleen siihen lokeroon, jota Sorsa oli vihreille luonnostellut.

Kaikki alkoi, kun showpainija Tony ”Viikinki” Halme nousi eduskuntaan itähelsinkiläisten lähiöiden hirmuisella äänivyöryllä vuonna 2003. Kalevi Sorsa kuoli vuotta myöhemmin. Hän ehti todistaa Halme-ilmiön, muttei voinut arvata sen seurauksia.

Perussuomalainen puolue oli vielä Tony Halmeen kansanedustajakaudella ja vuosia hänen tuhoutumisensa jälkeenkin melko sekalainen joukko paikalliseksentrikkoja, väsähtäneitä SMP-veteraaneja, esikuvasta innostuneita sovinistibodareita ja sieltä täältä harvakseltaan putkahtelevia ennakkoluulottomia opportunisteja.

Jos puolueella jokin linja oli, niin se oli jossain rahvaanomaisen herravihan ja vaistomaisen EU-vastaisuuden seassa. Mediassa persuja kuvailtiin kernaasti lähes vasemmistopuolueeksi, jonkinlaiseksi alkoholisoituneeksi työväenmuseoksi. Tony Halmeen poliittinen tähdenlento katosi ivanaurun saattelemana viinaa, huumeita ja väkivaltaa tihkuviin lööppeihin ja lopulta hautausmaalle.

Hymy olisi hyytynyt nopeasti, jos Rytmin kantapöydässä olisi ymmärretty, millaista satoa Halmeen kylvämät siemenet olivat kasvamassa. Presidentinvaaleissa 2006 peruspomo Timo Soini pääsi kuittaamaan nimiinsä yli satatuhatta Viikingin herättämää ääntä. Euroopan parlamentin vaaleissa 2009 joka kymmenes äänioikeutettu kannatti perussuomalaisia. Timo Soinia äänesti 130 715 ihmistä.

Jussi Halla-aho liittyi natsilaahuksineen perussuomalaiseen puolueeseen vuonna 2010. Seuraavana vuonna puolue otti jättiläismäisen vaalivoiton eduskuntavaaleissa.

Aluksi näytti, että jytkyksi nimetty temppu olisi todistanut oikeaksi politiikan toimittajien puheenvuorot. Vihreät olivat käyneet tappiollisen kampanjan nimenomaan perussuomalaisia vastaan ja nimenomaan arvopohjalta. Vaaka vain heilahti konservatiivien suuntaan.

Teuvo Hakkaraisen rasistinen kännimölinä peitti alleen sen pikkuseikan, että kyseessä oli vauraan sahayrittäjäperheen perillinen. Sen olisi pitänyt herättää.

Tietysti perussuomalainen liike kerää yhä ääniä rajaseutujen rasisteilta ja muilta erikoissuomalaisilta. Puolueen identiteettipoliittinen populismi ei ole pelkkää savuverhoa, sillä ulkomaalaisviha, homofobia, misogynia ja yleinen koulutuksenvastaisuus ovat syvällä puolueen aatteellisessa ytimessä. Mutta puolueen kannatuksen syyt ovat huomattavasti laveammat kuin pelkkä ajatus äkkiväärästä konservatismista tai samastumisesta ”valkoisen duunarimiehen” eksistentiaaliseen kriisiin.

Kun vihreät ovat alisuorittaneet, perussuomalaiset ovat – karkeaan retoriikkaansa nähden – ylisuorittaneet. Puolueen ohjelmassa on toisin sanoen oltava jotain niin vetoavaa, että se saa keskiluokkaisen toimihenkilön olemaan piittaamatta polttouunien katkusta.

Vaellus oikealle oli alkanut jo kauan sitten, mutta viimeistään Timo Soinin puheenjohtajakauden lopulla väylä oli selvä. Perussuomalaiset pääsivät hallitusvastuuseen ja hakkasivat kirjavasta ohjelmastaan irti tonneittain nostalgista takertumista vanhan sääntelytalouden rippeisiin. Jos puolue olikin vielä vuosituhannen vaihteessa koettanut esittää ahkeruusmyönteistä konservatiividemaria, Juha Sipilän hallituksessa he olivat yksimielisesti ajamassa alas koko työmarkkinajärjestöjen yhdessä rakentamaa sopimusyhteiskuntaa.

Gallupit syöksyivät. Vihreässä oppositiossa myhäiltiin – kyllä äänestäjä sitten rankaisee, kun puolue tuolla tavoin hylkää konservatiiviset työläiskannattajansa. Kuin vakuudeksi tälle puolue valitsi Jussi Halla-ahon puheenjohtajakseen, mikä lopulta pirstoi perussuomalaiset. Uskottiin, että rotutohtorin mukana puolue viimeistään uppoaa fasismin suohon. Jäljelle jää ehkä pieni soinilainen kompromissiporukka.

Kun pöly laskeutui, huomattiin asiantuntijoiden olleen täydellisesti väärässä ja uuden puheenjohtajan kritallinkirkkaan linjan olevan juuri sitä, mitä äänestäjät halusivat. Ei enää tyhjää konservatiivista arvomölinää, vaan tiukkaa oikeistoliberalismia. Gallupit ja vaalitulokset singahtivat taivaisiin.

Kauniissa sadussa liberaalien ja konservatiivien kamppailusta perussuomalaisten riveissä öyhöttävät vakaumukselliset rasistit, uusnatsit ja lastenhakkaajarikolliset olisivat ylittämätön äänestyskynnys, mutta nyt näitä ulostuloja ei edes noteerata. Jussi Halla-aho viljelee alatyylisiä loukkauksiaan enää vain muistutukseksi olemassaolostaan. Hän keskittyy vaatimaan verohuojennuksia hyvätuloisille ihmisille ja yrityksille sekä fossiilisten polttoaineiden ja energian hintaan. Tai lisää piiskaa työttömille ja opiskelijoille, sairaille ja turvapaikanhakijoille.

Itserakas valkoinen keskiluokka kannattaa näitä avauksia, jotka ovat puhdasta oikeistolaisuutta ilman ääri-etuliitettä.

Samalla Halla-aho ulkoistaa rasistisen syrjinnän markkinataloudelle. Perussuomalaisten tarvitsee vain huolehtia, että köyhiltä otetaan loputkin pois. Se iskee suhteettoman lujaa juuri maahanmuuttajiin ja heidän lapsiinsa. Jos valkoista roskaväkeä menee mukana, niin joutavat samaan romukoppaan. Mitäs eivät yrittäneet enemmän.

Jos oikein kyynisesti ajatellaan, raaka rasismi – jota luultiin perussuomalaisten akilleenkantapääksi – voi lopulta olla puolueen vahvuus. Perussuomalaisuuden pikimustassa ytimessä ärhentelevä ääriaines takaa väkivaltaisella polttopullofasismillaan, että puolue ei ikinä haksahda vasemmistohallitukseen. Vasemmisto ja vihreät pitävät siitä itse huolen. Perussuomalaiset ovat kokoomusta luotettavammin Audi-miesten, kaasugrillaajien, osakesijoittajien, personal trainerien ja parturikampaajien puolue, jolle annettu ääni ei muutu matkan varrella kulttuurin koronatueksi tai kehitysyhteistyöksi, joka ulosmitataan verojen tai korkomenojen muodossa uutteralta yrittäjältä.

Kalevi Sorsa osasi kaksikymmentä vuotta sitten lukea ajan merkit ja tiesi, mihin suuntaan Suomen kansantalous on matkalla. Trendi ei ole missään vaiheessa heikentynyt. Jopa taantuman keskellä Suomi on nyt vauraampi kuin koskaan ja vaurautta on lapioitu nimenomaan toimihenkilöiden ja yrittäjien salkkuihin. He ovat voimakkaan allergisia työmarkkinajärjestöille, yleissitoville työehtosopimuksille, progressiiviselle verotukselle, tulonsiirroille ja paloturvallisuusmääräyksille. Kysymys kenenkään uskonnosta, seksuaalipreferensseistä, ihonväristä tai äidinkielestä ei ole yhtä tärkeä. Markkinat hoitaa.

Toisessa todellisuudessa vihreät olisivat määrätietoisesti rientäneet näille osingoille omalla keskustaoikeistolaisella talouspolitiikallaan. Nyt kävi näin.

Kirjallisuuden kulttuurivuosi 2021 alkaa kaunokirjallisella läpimurtoteoksella

”Maaliskuun kolmastoista päivä valkeni Petroskoissa aavemaisen hiljaisuuden vallitessa. Eversti von Kuhlenströmin johtama V ratsuväkidivisioona nosti Suomen lipun kaupungintalon salkoon öisen verisen taistelun jälkeen. Pietarin savotta oli muuttunut Äänislinnaksi. Babuskat kiersivät kaupunkia katu kadulta kerätessään kaatuneet ennen kuin kiristyvä takatalven pakkanen tekisi työn mahdottomaksi. Stalinin terrori oli väistynyt, mutta kuinka pitkäksi aikaa?”

Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa

Näin Suomen jatkosodan taistelutoimia kuvaa uudessa Suomen taistelutoimet jatkosodassa -nonfiktioteoksessaan itseoppinut tietokirjailija Klaus Jormankoski.

Talvisodan raskaan rauhansopimuksen kestämättömien ehtojen käytyä keväällä 1941 mahdottomiksi Suomi oli pakotettu aloittamaan sotatoimet Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa vastaan. Rintama rakentui ylipäällikkö C. G. E. Mannerheimin ja esikuntaa johtaneen kenraali Erasmus Airon sekä kenraaliluutnantti Toivo Oeschin suunnitelman pohjalle hyökkäyskiiloiksi. Presidentti Risto Ryti sekä pääministeri Torsten Kivikoski huolehtivat päätöksen perustuslaillisuudesta eduskunnassa.

Tie sotaan ei ollut yksinkertainen, kuten arvata saattaa. Ulkoministeri Eljas Erkko ja puolustusministeri J. Kaarlo Havukainen tapasivat joulukuussa 1940 Saksan Suomen suurlähettiläs Marius von der Goltzin, vapautusarmeijaa tukeneen kenraalin pojanpojan, jonka Führer oli henkilökohtaisesti nimittänyt luottomiehekseen Neuvostoliiton kriittistä rajaa vartioivaan Suomeen. Jormankoski antaa hyytävän kuvauksen neuvotteluista, joita miehet kävivät ankarana pakkastalvena.

Pieni sekaannus Jormankosken raportissa on siinä, pidettiinkö kokous Kamelin korttelissa Eerikinkatu 2:ssa vai Seepran korttelissa viereisellä Lönnrotinkadulla. ”Havukainen tähyili ikkunasta Agricolan kirkon uusgoottilaisia torneja ja sytytti mietteliäänä savukkeensa”, Jormankoski kirjoittaa, vaikka oli juuri hetkeä aiemmin kertonut heidän pujahtaneen sisään porttikongista – Albertinkadulta! Valitettavasti juuri tällaiset epätarkkuudet vievät kipeästi kaivattua uskottavuutta teokselta, joka muuten niin uskollisesti kronikoi isänmaan kohtalonhetkiä.

Hyökkäyksen alussa suomalaisjoukot saivat tukea Saksan ilmavoimilta sekä kenraali Heinz-Harald Kaufmannin johtamalta IV armeijakunnalta, jonka Kolmas valtakunta oli vaivihkaa kuljettanut Sotkamon–Kemijärven linjalle. Helmikuun 15. päivä harvat venäläisjoukot yllätettin täydellisesti ja pian voitokkaat joukkomme olivat ottaneet haltuunsa kaikki välirauhassa menetetyt alueet.

Erityistä huomiota Jormankoski kiinnittää etenemisvaiheeseen Aunuksen Karjalassa, jossa jääkärieversti Harjuksen johtama ylimääräinen jalkaväkipataljoona hiihti vihollisen selustaan Poventsassa. Ryhmät Koitere ja Andersson ottivat yllätyshyökkäyksellä haltuunsa konekiväärituliasemat Kirovskajan ja Tsusinskin yllä, kun III haupitsipatteri rusikoi venäläisten puolustuksen murusiksi.

Kirjassa harmi kyllä lähes ohitetaan kapteeni Teuvo A. Helmisen johtama kevyt konekiväärikomppania, jonka sivustatuki oli välttämätöntä Poventsan luoteiskulman suomalaishallinnan varmistamiseksi. Jormankoski tietää Helmisen, mutta jättää kuvauksen Mähnänsuon huomattavan haastavasta ylityksestä pelkän maininnan asteelle. Näin isot aukot ansiokkaassa teoksessa eivät voi johtua pelkästään huolimattomuudesta, vaan on kysyttävä, sensuroiko Jormankoski kapt. Helmisen henkilökohtaisen urotyön jostain ideologisesta syystä. Olihan Helminen pastorinvirkansa ulkopuolella tunnettu vapaamuurari – teema jota Jormankoski on tutkinut aiemmissa omakustanneteoksissaan Vapaamuurarit vanjan asialla ja Masoninen salaliitto.

Ylipäällikkö määräsi Poventsan–Äänislinnan (Petroskoi) huoltoyhteyden turvaamiseksi majuri Turkanaisen hiihtojoukot ottamaan haltuun matalan Öppösenvaaran, jonka venäläiset olivat linnoittaneet vahvasti jo aivan sotatoimien alussa. Jormankosken kuvaus tapahtumien kulusta on ehkä kirjan kiistanalaisin kohta, sillä traditionaalinen näkemys suomalaisten poikkeuksellisen kovasta tappiosta aivan sodan alkuvaiheissa on korostanut ennen kaikkea tiedustelussa tehtyä virhettä. Tässä Jormankoski poikkeaa vertaisarvioidusta historiantutkimuksesta huomattavasti – kiitos uusien venäläisten asiakirjalähteittensä – ja toteaa vakuuttavasti tappion aiheutuneen ratkaisevalla hetkellä suomalaiset yllättäneestä lumimyräkästä. Vahva väite kaipaisi kenties todistukseksi muutakin kuin NL:n luoteisen sotilaspiirin meteorologisista havaintoilmoituksista kootun tekstikorpuksen. Esimerkiksi sotahistorioitsija, FT Kauno Onttola on osoittanut lukuisissa Öppösenvaaran rökäletappiota käsittelevissä tutkimuksissaan, että henkiinjääneiden haastatteluissa johdonmukaisesti jätetään mainitsematta äkillinen lumimyrsky.

Oli todellinen vastaus sitten tiedusteluvirhe tai säähaitta, valtausyritys päättyi kolmentoista suomalaistaistelijan kaatumiseen ja neuvostojoukkojen pysyvään läsnäoloon aivan elintärkeän huoltosuonen kupeessa. Tästä koitui suomalaisille huomattavaa harmia rintaman vakiinnuttamispyrkimyksissä Itä-Karjalassa.

Huolimatta pienistä lapsuksista Jormankosken teos on mukaansatempaavasti kirjoitettu, kirjan 800 sivua suorastaan hujahtavat silmien ohi. Viisikymmensivuinen kuvaliite on toimitettu Sota-arkiston vanhojen tuttujen valokuvien lisäksi yksityiskokoelmista ja jopa Leningradin oblastin vastikään digitoiduista kuvista, jotka neuvostosensuuri oli pimittänyt maailmalta pitkälle 2000-luvulle asti.

Teoksen varsinainen aarre ovat tekstiliitteet, joita seuraakin peräti kolmessa niteessä. Joukko-osastojen sijoitukset päivästä päivään jatkosodan alusta aina välirauhansopimukseen asti kerrotaan yksityiskohtaisesti. Älypuhelimeen ladattavalla sovelluksella voi myös skannata jokaisesta ruudusta QR-koodin, joka sijoittaa osastot interaktiiviselle kartalle. Jormankoski on nähnyt suunnattomasti vaivaa tarjotakseen myös sodan rinnakkaistietoa: muonituksen kirjanpitoa, varusvarastojen inventaarioita, polttoainetilausten kuitteja.

Kuriositeettina mainittakoon myös pitkin kirjaa toistuva tieto lottakanttiinin munkkimyynnistä. Naisilla oli sodankäynnissä oma tärkeä roolinsa.

Käänne sotaonnessa tuli keskellä kauneinta heinäpoutaa 1942, kun asemasodaksi jähmettynyt rintama alkoi väsyä ja puna-armeija ryhmittyi uudelleen hyökkäysmuodostelmaan. Virallinen propaganda oli yhä rakentamassa Suur-Suomea, mutta Jormankoski nostaa esiin historiantutkimuksessa usein vaietun Kyheröaavan taistelun.

Kenraali Lubontševin 3. panssaridivisioona iski Kyheröaavan lohkon etulinjaan kuin teräsnyrkki. Suomalaisjoukot ja pahimman tyrmäyksen kokenut kapteeni Lautta-Rintalan ähtäriläis-keuruulainen polkupyöräpataljoona kestivät, mutta vain juuri ja juuri. Jormankoski ei säästele sanojaan kuvaillessaan Suomen armeijan kokemaa suoneniskua. Välikohtaus päättyi hirvittävällä hinnalla ostettuun voittoon.

Kiinnostavaa kyllä Jormankoski vähättelee neuvostohyökkäyksen vastaiskuluonnetta. Hirvonen et al. ovat tutkimuksissaan osoittaneet, että Lubontševin manööveri oli suoraa seurausta epäonnistuneesta yrityksestä räjäyttää Mkraskojen kanavan sulut ja edetä kaaoksen turvin aina Ohtopohjaan asti. Tapauksesta tehtiin tv-näytelmä jo vuonna 1976, mutta tuolloin se ”yleisistä syistä” hyllytettiin. Yleisradiolta olisi kulttuuriteko päästää teos yleisön arvioitavaksi.

Jormankosken mukaan Lubontšev oli asiassa aloitteellisempi kuin aiemmin on uskottu ja lähtökäsky oli jo annettu, kun suomalaiset vasta käynnistivät ovaa offensiiviaan. Panssarit jyräsivät kärkijoukot helposti ja vain – miestappioiden jo valmiiksi hupentamaa – vahvistuskomppaniaa komentaneen yliluutnantti Ala-Mikkolan pohjalainen sisukkuus esti neuvostojoukkojen täydellisen riemuvoiton. Olivat tosiasiat miten olivat, kertomusta lukee kuin Ilkka Remeksen jännitysromaania.

Melkoisen näppärää ajattelua Jormankoskelta edustaa keksintö sitoa taistelutoimet yhteen henkilönarratiivin kautta. Veijarihahmon manttelia kantava puolifiktiivinen vänrikki Seppo Sorjonen pilkahtelee pitkin kirjaa milloin Aunuksen, milloin Kannaksen rintamalohkolla. Näkyypä hän toisinaan myös tuuraavan Marskin adjutanttia Päämajassa. Sorjosen sähäkät ”tsäh!”-huudahdukset vapauttavat etenkin loppusodan tappiomielialaa, kun neuvostojoukot murtautuvat läpi Kannaksella. Vaikka punainen vaara uhkaa niellä koko Suomen, toivoa on edelleen Sorjosen iloisessa karjalaishahmossa. Jormankoski onkin lukijan tyydytykseksi lisännyt jälkisanoihin muutamia rivejä Seppo Sorjosen myöhemmistä vaiheista vakaana ja varmaotteisena ammattiautoilijana ja pienviljelijänä aluksi asutustilalla Lieksassa ja sittemmin jo vaurastuneena taksiyrittäjänä Espoossa.

Kenties tästä Sorjosesta saamme lukea myöhemmin lisää, sillä tuottelias Jormankoski on jo luvannut uutta romaania isänpäivämarkkinoille 2021.

Klaus Jormankoski: Suomen taistelutoimet jatkosodassa. (WSOY, 2020)

Tilanpuutteen vuoksi arviot Emmi Moikaraisen nuoren lesken yksinhuoltajaäitiyttä käsittelevästä Emo-romaanista sekä työryhmän Iida Tallgren, Senja Kandelin & Mariyam Albatula toimittamasta katsauksesta Yes all men – sukupuolirepresentaatioiden epätasaisuudet valtamediassa tullaan julkaisemaan myöhemmin keväällä tai kesällä.

Tulkaa pois mielenhäiriöstä

Näyttelijä Ville Virtanen kertoo Helsingin Sanomain haastattelussa ajastaan Jouko Turkan opissa ja kokemuksistaan myyttisen ”miesneron” hampaissa. Hän oli oppinut tuntemaan itsensä ja rajansa eikä suostunut ottamaan sitä riskiä, että kohtaisi traumansa uudelleen Aku Louhimiehen ohjauksessa.

Traumat, nimittäin, eivät kohtaamalla parane. Virtasella on perusteltu syy olettaa kokevansa Louhimiehen metodit uhkaavina. Hän itse puhuu särkymisestä viitaten jonkinlaiseen dissosiaatiohäiriöön tai ainakin kuvaten sellaista. Ville Virtanen tietää mistä puhuu, koska ajautui psykoosiin 1980-luvun lopulla. Kesken teatteriesityksen.

Niinpä Virtanen sanoo suoraan, että pelkää.

Ville Virtanen tunnustaa, ettei olisi uskaltanut kertoa peloistaan, elleivät hänen naispuoliset näyttelijäkollegansa olisi rohkaistuneet ensin, #metoo-liikkeen myötä, puhumaan Louhimiehen toimintatavoista.

Tunnustus tekee Virtasesta tuhansia kertoja rohkeamman kuin yksikään arvostelijansa.

Jos ajattelemme rohkeutta vanhaan tapaan miehekkäänä ominaisuutena, Ville Virtanen on mittaamattomasti miehekkäämpi kuin… professori Panu Rajala.

Panu Rajala kirjoittaa elämäkertoja Suomen kulttuurin suurnimistä ja viihtyy hyvin heidän nahoissaan. Siksi ammattinäyttelijän ja Panu Rajalan suurin ero on siinä, että näyttelijä tietää vain esittävänsä jotakuta.

Ei ihme, että vieraillessaan toisten kulttuuriaristokraattien kanssa Raatteen tien talvisotamuseossa Rajala (s. 1945) kohottaa itsensä sodassa taistelleiden ja kaatuneiden suomalaisnuorukaisten kuolemattomaan kunniaan. Hän alkaa nähdä näissä ammoin eläneissä lapsissa omaa kuvaansa. He jähmettyvät hänen ajatuksissaan vanhoiksi kärttyisiksi miehiksi sen sijaan, että olisivat olleet niitä mitä todella olivat: pelokkaita poikasia väistämättömän edessä.

Kuviteltujen sotajumaltensa takaa Rajala nälvii Ville Virtasta:

Kun näitä muistimme, voinette kuvitella miltä tuntui lukea lehdestä urhean näyttelijän Ville Virtasen kieltäytyneen filmauksesta hirmuisen ohjaajan Aku Louhimiehen alaisuudessa! Virtasta ohjaajan kovat otteet pelottavat! Rauhan ajan herkkähipiäinen näyttelijä voi joutua jopa fyysiseen ja psyykkiseen höykytykseen! Virtanen sanoo ”menevänsä rkki, jos häntä manipuloidaan”. Voihan hellanlettas. Onko suomalainen miesaines jo näin pehmentynyt? Vai tapahtuuko tämmöistä vain taiteen lasinhauraassa taikapiirissä?

(Terveiset Raatteen tieltä)

Hellanlettas, todellakin! Miten Ville Virtasen ulostulo voikin näin uhata Panu Rajalan tunteita?

Jaa-a, mitenkähän tosiaan. Tarina selkenee yllättävästi, kun sukellamme vuoteen 2018 ja Suomen Kuvalehden artikkeliin:

Opiskelijat katsovat, että professori Rajala olisi voinut puuttua opettajan toimintaan ja mahdollisesti näin estää Kallion lukion myöhemmät tapahtumat. Rajala ei näin tehnyt, vaan opiskelijoiden mukaan päin vastoin ahdisteli itsekin naisopiskelijoita muun muassa illanvietoissa.

(SK 22.2.2018)

Panu Rajala työskenteli vuosituhanteen vaihteessa Tampereen yliopistossa teatterin ja draaman tutkimuksessa professorina. Oppiaine oli pieni: sen toinen vakituinen työntekijä oli opettaja, joka sittemmin tunnettiin ”Kallion lukion ahdistelijana” Ei mikään ihme, että tamperelaisopiskelijat tunnistivat opettajansa heti, kun syytökset hänen toiminnastaan tulivat julki.

Viisi entistä opiskelijaa laati Rajalan professorikaudesta Tampereella muistion vuonna 2017. Mistään koko perheen iloisesta naurupommista ei voida puhua. Teksti toteaa opiskelijoiden joutuneen jatkuvan seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun kohteeksi. Rajala on esimiehenä ollut vastuussa opiskelijoiden turvallisuudesta, mutta häntä ei kiinnostanut sen enempää opettajan kuin vierailevan ammattinäyttelijän harjoittama ahdistelu. Päinvastoin:

Muistion mukaan Rajalan omiin tapoihin kuuluivat muun muassa naisopiskeilijoihin kohdistuvat seksuaaliset vihjaukset ja ehdottelut, heidän ulkonäkönsä kommentointi ja humalaiset lähentelyt oppiaineen yhteisissä tilaisuuksissa. Rajalan asennetta pidettiin yleisesti sovinistisena.

(SK 22.2.2018)

Yleisradio teki Kuvalehden artikkelin pohjalta haastattelun. Rajala käytti paikkansa valtakunnanmediassa vähättelemällä ahdistelukokemuksia. Silminnähden #metoo-liikkeestä mielensä pahoittaneena hän pani professorikautensa tapahtumat 1990-luvun ”vapaamman, huolettomamman ja iloisemman” opiskeluilmapiirin piikkiin. Ja mitäpä vastuullinen tutkija olisi, ellei epäilisi koko muistiota jonkinlaiseksi ajojahdiksi.

Ahdistelijaopettaja menetti lopulta työnsä Kallion lukiossa, mutta ei Panu Rajalan ansiosta.

Panu Rajala itse on säilyttänyt asemansa ja arvovaltansa koskemattomana. Nyt hän on tekemässä oopperaa Raatteen tien taisteluista, koska miksi helvetissä ei.

Testosteronia uhkuvassa blogimerkinnässään Rajala ihmettelee, miksi tällaista oopperaa ei ole ennen tehty, ja pelaa taas kerran suomettumiskortin. Se kertoo jotakin Panu Rajalan todellisuuskäsityksestä. Koko hänen ikäluokkansa miesvaikuttajien kalentereilla on tämä yhteinen piirre, että ne ovat seisahtuneet vuoteen 1990 eikä kukaan ole kertonut näille korvaamattoman tärkeille herroille muutamista pienistä yhteiskunnallisista muutoksista, joita maailmassa on näinä kolmena vuosikymmenenä tapahtunut.

Yhtenä muutoksena – kenties! – #metoo ja sen uudelleen avaama keskustelu.

Panu Rajala luulee vierailuaan taistelupaikalla kokonaiseksi talvisodaksi ja hänen silmissään Ville Virtasen puheenvuoro on päälle vyöryvä neuvostopanssari. Siksi professori viskoo juoksuhaudastaan näitä verbaalisia polttopulloja kohti Virtasta.

Ei Panu Rajala yksin käy loputonta talvisotaansa. On hänellä rinnallaan liuta muitakin samanlaisia setämiehiä, joiden ainoa reaktio pelkoon on silmitön raivo. Katalaa myötätuntoa näille mantelitumakkeillaan ajatteleville ukkeleille antavat äärioikeistolaiset populistipoliitikot, joille vanhojen vauraiden miesten kokema irrationaalinen kastraatiopelko on kuin huumetta.

Ville Virtasen rohkeus on tässä mieskulttuurissa pelkästään ihailtavaa. Hän on taatusti tiennyt, ettei Aku Louhimiestä sovi epäillä. Miesneroa. Hän tekee sen silti antaen tarpeellista tulitukea Louhimiehen työtapoja arvostelleille naisnäyttelijöille. Ette ole yksin!

Luultavasti tärkeintä silti Virtasen puheenvuorossa on viesti miehille: häpeän aika on ohi.

1900-luvun alussa sodat ja pula-ajat tuhosivat kaksi sukupolvea suomalaisia. Arvatenkin juuri sotien pitkän varjon takia suomalainen mies ei vieläkään saa tunnustaa epävarmuutta, pelkoa ja heikkoutta. Nämä tunteet, joita jokainen mies kokee koko ajan, pitää haudata vihaan ja viinaan. Spartalaista itsekuria arvostetaan yli kaiken järjenkäytön. Kyynelen saa vuodattaa, juuri ja juuri, kun äiti kuolee tai jossakin soi Finlandia. Muina aikoina huudetaan homoa, huoraa ja neekeriä niin kovaa, ettei kukaan vain saa tietää. Ei kukaan.

Mies vapisee oman salaisuutensa kanssa. Hän vuotaa verta ja pelkää, että joku näkee.

Avainsana on pelko: pelko kasvojen menettämisestä.

Siksi Virtanen on kaksinverroin oikeassa ja Panu Rajala yhtä paljon väärässä. Pelon ja häpeän kierteen pitää katketa. Jos Rajala pystyisi tunnistamaan ja tunnustamaan pelkonsa, hänen ei tarvitsisi kääriä sitä solvauksiin ja vähättelyyn. Sillä itsestäänhän puhuu, kun öyhkii ”lasinhauraudesta”.

Pelossa ei ole mitään noloa. Me kaikki pelkäämme. Minä pelkään. Sinä pelkäät. Niin karskia jätkää ei ole keksittykään, että hän olisi pelon ulottumattomissa.

Jos pelkoa ei tunne, on jo hävinnyt pelin. Ville Virtanen kertoo puheessaan, että psykoosissa ollessaan hän ei tuntenut kipua tai pelännyt kuolemaa. Sitäkö Panu Rajala tahtoo miesten olevan? Ilmeisesti sekin on Rajalalle parempi vaihtoehto kuin mies, joka on avoimesti heikko.

Sadistisen miesneron on kuoltava, jotta mies saa elää.

Tekstiä on päivitetty 1.12.2020 klo 23.59: lisätty tieto Rajalan osallisuudesta seksuaaliseen häirintään ja ahdisteluun Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksessa sekä välillisesti Kallion ilmaisutaidon lukiossa.

30 tosiasiaa

  1. Mustanaamio on paras supersankari.
  2. Podcast on sinä nauramassa itseksesi omille sutkauksillesi.
  3. Fizz Original Dry on ihan hyvää kotimaista siideriä.
  4. Suomen tulee siirtyä monarkiaan ja kutsua Carl Philip maamme kuninkaaksi.
  5. Itse asiassa Euroopan unioni pitäisi konvertoida Pyhäksi (saksalais-)roomalaiseksi keisarikunnaksi.
  6. Säädyt pitäisi perustaa uudelleen.
  7. Björn Wahlroosista on tehtävä kreivi ja katsottava, rauhoittuisiko hän siitä.
  8. Yksikään meemi ei esitä sinua.
  9. Te ette voi kaikki olla introverttejä.
  10. Olut on aina, loppujen lopuksi, pahaa.
  11. Vana Tallinn -likööristä ei voi tulla humalaan; se ei ole syy olla yrittämättä.
  12. Juhlapyhät pitäisi kieltää; tilalle vaikka kymmenen vapaasti valittavaa vapaapäivää.
  13. Kaj Chydeniuksen säveltämä Kalliolle kukkulalle on nyt kuultu tarpeeksi usein ja sen esittäminen juhlatilaisuuksissa voidaan lopettaa.
  14. Kissa on turhake.
  15. Raivostuit hallitsemattomasti tuosta yllämainitusta, koska sinulla on toksoplasmoosi.
  16. Suomalainen rap on niin huonoa, että se saa suomalaisen reggaen kuulostamaan hyvältä.
  17. Suomalainen reggae on sietämätöntä kuraa.
  18. Rafael Sabatinin Scaramouche sisältää kaiken tarvittavan hyvän elämän rakennuspuiksi.
  19. Kun on kuullut yhtä kitaransoittajaa, on kuullut kaikkia kitaransoittajia.
  20. Fernet Branca auttaa kaikkiin vaivoihin.
  21. Ajokortti on sijoitus omaan mielenterveyteen.
  22. Kontulan ostoskeskus ei ole pelottava.
  23. Kirjailija, editoi ruoanlaitto-osiot pois dekkarisi käsikirjoituksesta.
  24. Kouvola on hyvä paikka asua.
  25. Suomeen pitäisi perustaa kiitospäivä, ihan vaikkapa talvisodan verukkeella.
  26. Lasten hankkimatta jättäminen ei ole saavutus.
  27. Ei lasten hankkiminenkaan ole erityinen ansio; jopa aivan mielettömät idiootit ovat lisääntyneet onnistuneesti.
  28. Lappi ei ole aito.
  29. Yksikään Helsingin kaupunginosa ei ole ”uusi Berliini”.
  30. Kansalla, joka pitää ananasta ja sinihomejuustoa maukkaana ruoka-aineyhdistelmänä, ei ole mitään oikeutta arvostella kenenkään ruokavaliota.

Luksuspuolueen syöksykierre

Kuka muistaa sellaisen puolueen kuin Perussuomalaiset rp? Valtava jytkyjengi täynnä oikeita vastauksia kysymyksiin, joita huolestuneet perheenisät esittävät.

Paitsi että ei.

Entinen protestipuolue osoittautui ensimmäisen todellisen kriisin iskiessä pelkäksi kuplaksi. Ilmapallo täynnä peilikuvalleen masturboivien keskiluokkaisten miesten huohotusta.

Lopultakin.

Merkit ovat olleet ilmassa kauan. Tyhjyys on tavallaan sisäänrakennettu populismiin, mutta kehitys huipentui, kun Suomen Sisun ja sittemmin Hommaforumin riveistä tihkunut rationaalinen rasismi alkoi kalvaa puolueen vennamolaista selkärankaa.

Timo Soini, perussuomalaisten perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja kirjoitti vuonna 2014 poliittisissa muistelmissaan lähes sivulauseeseen oleellisen huomion:

Olli Immoselle minä olen joskus ihmetellyt, että ”Etkö sinä nyt muuta ongelmaa näe kuin monikulttuurisuuden. Luulisi, että kun olet pienen lapsen isä, sinulla olisi lapsilisistä ja neuvoloista asiaa, mutta ei, sinä ajat yhtä raidetta.”

(Timo Soini: Peruspomo)

Olli Immonen, peruspomoa yli kaksikymmentä vuotta nuorempi työkyvyttömyyseläkeläinen, ei tietenkään nähnyt ongelmia, koska eihän hänellä sellaisia ollut. Immonen on koko elämänsä ollut yhteiskunnan rahanjaossa saamapuolella. Epäilemättä tylsän ja kaikin puolin puhtoisen arkensa suojissa Immonen kehitti itselleen monenlaista aavesärkyä, tässä tapauksessa salaliittoteorian ”monikulttuurisuudesta”. Siitä tuli hänen mielikuvitusvihollisensa, jota vastaan hänet on tuomittu kamppailemaan.

Ja mikäpä kamppaillessa. Itseään vastaan on miellyttävää painia. Vastustaja on aina yhtä helppo aina selättää, mutta silti se palaa takaisin odottamaan uutta löylytystä.

Puoluejohdon riemuksi Immosen turbovaihteella sykkineen mantelitumakkeen paisuttelemat pelkotilat osuivat kauniisti yksiin perussuomalaisten vaaliohjelman kanssa. Eikä Immonen ollut suinkaan ainoa. Immosta tekopyhästi ripittäneen Soinin lahjomaton nenä haistoi kentällä pelon jo kaukaa. Niinpä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa listalla oli huikea joukko immosia; varjojen, peilikuvien ja tuulenpuuskien säikyttämiä tyhjänsäpsähtelijöitä. Kruununjalokivenä tietenkin yli-immonen, FT Jussi Halla-aho.

Nämä immoset olivat omana aikanaan täsmälleen kansakunnan pulssilla. Heitä tarvittiin, koska perussuomalaiset myyvät uhkakuvia hyvinvoivalle keskiluokalle. Se on puolueen sisäänheittotuote. Ensin piirretään kuva mörrimöykystä, sitten ehdokkaat tai kannattajat kukin taipumustensa mukaan esittävät väkivaltaisia ratkaisuja mörrimöykyn nujertamiseksi. Tärkeintä on, että kaikki uskovat mörrimöykyn olemassaoloon.

Viimeisinä vuosinaan puoluejohdossa jopa Soinikin luovutti ja koetti ammentaa syvältä pullean itsetyytyväisyytensä uumenista jotain, jolle irvistellä kauhusta. Hän keksi tällaiseksi koko kansaa yhdistäväksi kuolemanvaaraksi polkupyöräilijät, fillarikommunistit. Kohtalon ironiaa, että hänet syrjäytti polkupyöräilevä fasisti.

Laariin satoi niin kauan kuin Suomessa ei oikeasti ollut mitään pelättävää. Perussuomalaiset keksivät päättömiä kauhuvisioita palavista lähiöistä, maahanmuuttajista, islamisaatiosta, uimahalleista, kasvisruokapäivästä, naisista ja feminismistä – sekä polkupyöristä – ja keskiluokkaiset äänestäjät hyväksyivät viestin, koska tulosta näytti syntyvän. Ei ole Oulusta tullut jihadistista kalifaattia Olli Immosen vahtivuorolla. Hyvä kun siellä kirjoittelee niitä blogejaan.

Yksimielisesti peruskansa äänesti vaalista toiseen eduskunnan ja kunnanvaltuustot täyteen lapsenhakkaajia, uusnatseja ja muita ammattirikollisia.

Sitten immosten aika päättyi kuin seinään. Iloisen 20-luvun ja Blutfahnea leyhyttelevien ruskeapaitojen ryhdikkään marssin sijaan Eurooppaan ja Suomeen saapui COVID-19-keuhkotauti. Kylväessään ympärilleen tuhoa koronavirus tuli repineeksi ammottavan aukon perussuomalaisten pelkokoneiston kylkeen. Rasistien Titanic alkoi vajota hyiseen hautaansa.

Muuttuneessa tilanteessa kaikki puheenaiheet nollattiin. Ihmisiä alkoi kuolla ja joutua teholle. Työttömyys räjähti kokonaisten toimialojen sulkeutuessa. Ja kaikki tietävät, että tämä on vasta alkua, ensimmäinen tuotantokausi. Horisontissa kasvaa suunnaton talouskriisi. Osa yleisöstä alkaa ounastella, että ilmastonmuutos iskee vielä lujempaa. Keskellä nopeasti leviävää aivan todellista katastrofia perussuomalainen vihapuhe paljastaa todelliset karvansa.

Se on, mikä se on aina ollut: vauraan eliitin ylellisyystuote.

Mielipidetiedustelut osoittavat, että kyllä kansa tietää. Hätääntyneet ihmiset kokoontuvat luotettujen johtajiensa ympärille hakemaan turvaa ja opastusta. Pääministerin puolue saa suomalaisessa kontekstissa poikkeuksellisia kannatuslukuja, kun taas äärioikeiston suosio romahtaa.

Tai vielä pahempaa: äärioikeisto unohdetaan.

Uudessa todellisuudessa ketään ei kahta sekuntia kiinnosta perussuomalaisen varavaltuutetun epäilemä burkini iisalmelaisessa uimahallissa, kun oma äiti kamppailee elämästään teho-osastolla henkitorviavanne kurkussaan.

Koko kevään valtakunta on kököttänyt kukin kodissaan tai lähimmässä sellaista vastaavassa laitoksessa katsomassa, kun pääministeri Sanna Marin toistaa valtioneuvoston kansliassa laaditun tiedotteen sanasta sanaan huolellisesti ääntäen kuin puhuisi keskittymishäiriöiselle alakoululaiselle. Pääministeri tietää mitä tekee. Tampereen kaupunginvaltuuston raitiovaunukeskustelu opettaa. On poliittinen itsemurha olettaa yleisön koostuvan aikuisista.

Myötämielisinä yhtiökumppaneina vasemmiston, vihreiden ja ruotsalaisten ministerit toteavat oman osuutensa. Jopa keskustalaiset komppaavat.

Kukaan ei kuule Matti Putkosen muminaa räjähtelevistä lepakoista.

Ei edes silloin, kun kansanrintamaan tulee rakoja. Niin kuin nyt, kun entinen talonpoikaispuolue rimpuilee hukatun tasavaltaisen perintönsä ja 2000-luvun oligarkkimissionsa puristuksissa. Oppositiolle olisi tässä paikka iskeä kiilaa, laajentaa railoa. Olisi, vaan ei ole.

Erityisesti kykypuolue ei kykene. Petteri Orvolla ja muilla kuninkaantekijöillä olisi kukaties haluja suorittaa vallankaappaus, mutta nyt ei ole aika tai paikka vaarantaa koronapandemian hoitoon varattuja miljarditukiaisia puolueen eturyhmille. Tuttuun tapaan äänekkäimmät ulostulot on jätetty kokoomuksen nuoriso-osaston salonkifasistien kontolle.

Mitä siis tekevät perussuomalaiset, kun hallituksen horjahtelun säikäyttämät kansalaiset kääntyvät eduskunnan suurimman oppositioryhmän puoleen? Mitä vastauksia suomalaiset Jussi Halla-aholta saavat, kun huoli toimeentulosta, vanhempien henkiinjäämisestä ja lasten tulevaisuudesta kalvaa mieltä?

Persujen vastaus pelokkaalle kansalle oli 420 sivua pitkä kirjainbukkake, joka kuuluu tiivistäen suunnilleen näin:

”Vittu, kun muijat ei anna pillua kuin mamuille.”

Tämähän on aivan linjassa halla-aholaisen ydinviestin kanssa jo kahden vuosikymmenen varrelta, joten ei ole mikään suunnaton ihme, että sitä kirjoittamaan palkattiin Jussi Halla-ahon ja perussuomalaisen ohjelmajohdon hyvin tuntema kaikkien alojen tohtorintutkinnon kahdesti suorittanut Jukka Hankamäki.

Pirukaan ei tiedä, mitä tällä loputtoman pitkällä valikoimalla 2000-luvun alun salaliittoteorioita yritettiin kertoa, mutta kirjan julkaisusta ja siten myös sisällöstä vastanneen ajatuspajan toiminnanjohtaja Marko Hamilon mukaan:

Asiasisältö oli hyvin suuressa osassa kirjaa aivan täyttä timanttia.

Totuus kiihottaa -timanttia hiottiin pitkään ja hartaasti. Hankamäki aloitti työnsä Suomen Perusta -ajatushautomossa projektitutkijana jo elokuussa 2018. Hänen työtään valvoivat ja ohjasivat Suomen Perustan johtajat Simo Grönroos ja edellä mainittu Hamilo sekä perussuomalaisten julkaisutoiminnasta vastaava Matias Turkkila. Hänelle maksettiin palkkaa valtion kukkarosta sekä suorana ajatushautomotukena että perussuomalaisten puoluetuesta.

Koska teos vaikuttaa kootun sen kummemmin toimittamatta Hankamäen omista blogimerkinnöistä, se paikka paikoin pulppuaa kämynostalgiaa paremmilta ajoilta, kun Suomi eli yhä vahvaa Nokia-vetoista huippusuhdannetta. Tuttuakin tutummat salaliittoteoriat nousevat Hankamäen tekstimassassa haudoistaan. Hän muistuttelee nuoria lukijoitaan Bilderbergistä…

Jo Marko Hamilo ja Martti Valkonen paljastivat kirjoissaan Punavihreä kupla ja Journalismin salat, miten tiettyjä juttuaiheita vastaan aloitetaan valtava sensurointivyörytys toimituksissa, ja tiettyjä henkilöitä sekä puolueita halveksutaan avoimesti ja ylimielisesti. Sensuroijat ovat yleensä joko ”edistyksellisen” sukupolven über-tankkeja, uusvasemmistolaiseen agendaan sitoutuneita nuoria tai pääomapiireissä ja Bilderberg-seurassa marinoituja päätoimittajia, jotka määrittelevät asenteiden muokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävät tarkoitusperät viestimissä.

… Oikeuspoliittinen yhdistys Demla ry:stä…

Tieteilijöiden listautuminen maahanmuuton kautta tapahtuvan maailmanvallankumouksen kannattajiksi sekä valtamedian tapa vetää verkkoihinsa vihervasemmistolaisen ideologian sokaisemia tutkijoita antaa selvän näytön median ja tieteen yhteistoiminnasta, jossa kiilusilmäiset kommunistit, feministinaiset ja Demla-juristit vetävät yhtä köyttä kansallisvaltiomme kiskomiseksi kohti katastrofia. Monet tieteenharjoittajat ryömivät deportationaktivistien riveihin vain merkkinä halustaan ilmaista aggressiota turvapaikkapolitiikkaa kiristäneen oikeistohallituksen tekemiä yliopistojen määrärahaleikkauksia kohtaan. He eivät ymmärtäneet, millä tavoin pakolaisten vastaanottokulut ja yliopistojen määrärahaleikkaukset liittyivät toisiinsa. Yliopistolaisten resursseista jouduttiin leikkaamaan, koska maahan oli humahtanut satojen miljoonien kulut aiheuttava vierasmaalaisten joukkio.

… Uuden Suomen blogialustasta…

Esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuoropalsta mainostaa itseään ”vaikutusvaltaisen suomalaisen mediaksi” ja ”maan vaikuttavimmaksi blogipalveluksi”, vaikka kyseiseen verkkolehteen ovat jääneet kiistelemään lähinnä vihervasemmistolaiset kommentaattorit, ja lehti itse tuottaa valheellista kuvaa maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä sensuroimalla oppineiden tekstejä. ”Poimintoihin” lehden toimitus nostaa suosikkiensa Eija-Riitta Korholan (kok.), Sari Essayahin (kd.) ja Anneli Jäätteenmäen (kesk.) blogitekstejä. Heitä kaikkia yhdistää sovinnainen ja keskustahakuinen kristillis-konservatiivisuus, poliittinen pudokasmaisuus ja pelastautuminen Euroopan unionin huomaan.

… kommunistien hallitsemasta korkeakoulusektorista…

Ikävä totuus on, että vihervasemmistolla on poliittinen värisuora yhteiskuntatieteellisellä koulutusalalla Helsingin yliopistossa, eikä tilanne ole muissa yliopistoissa yhtään parempi vaan jopa huonompi. Maailmanpolitiikan politiikan professori Heikki Patomäki on Vasemmistoliiton puoluehallituksen jäsen, ja toinen saman oppiaineen professori Teivo Teivainen on kirkkain silmin julistautunut ”vasemmistolaiseksi” blogissaan. Yleisen taloustieteen professori Markus Jäntti kuuluu Vasemmistoliiton perustajiin. Poliittisen historian professori Kimmo Rentola on entinen Suomen Kommunistisen Puolueen jäsen. Yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo on Vihreän liiton jäsen ja vaaliehdokas. Yliopistonlehtorit ja dosentit Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.) puolestaan pitävät huolen poliittisesta monipuolisuudesta filosofiassa. Heille ei siis riitä asiantuntijavallan käyttö eikä se manipulaatio, jolla he taivuttelevat uusia opiskelijoita omaksumaan vasemmistolaisen maailmankuvan, vaan he tavoittelevat myös poliittista valtaa poliittisissa toimielimissä. Heitä säestävät edellä mainitut yleisvasemmistolaiset oikeustieteilijät ja poliittisin perustein ”tieteelliselle” uralle nostettujen tutkijoiden kuoro. Heidän toimintansa niin on räikeässä ristiriidassa tieteellisten puolueettomuusihanteiden kanssa, että arvonantoni heitä kohtaan on painunut nollan alapuolelle, täysin pakkasen puolelle.

… jokseenkin yllättävästi nimetyistä kommunistitoimittajista…

Toteamus vaikuttaa viattomalta, mutta oikeasti siinä sanotaan, että ‟meillä toimituksissa pitää olla koko ajan käsitys siitä, miten jutut toimivat valitsemamme poliittisen agendan hyväksi‟. Sama näkemys kiteytyy myös lehden toimittajan Saska Saarikosken toteamuksessa, että ”Helsingin Sanomissa me ajatellaan itse. On sattumaa, että me ajatellaan kaikki samalla tavalla.” Tämä on samanlaista sattumaa kuin se, että kolhoosissa kaikki ovat kommunisteja. Lauseen itseironia oli tuomittu epäonnistumaan, sillä lehden puolueellisuus on arkinen tosiasia.

… ja Hikipedia-vittuilusivustosta, jolle itselleenkin tämä täyden luvun mittainen suitsutus oli täydellinen yllätys.

Mutta eniten Hankamäki tietysti vaahtoaa kahdesta asiasta: rotuopista ja naisista. Tarkemmin muotoiltuna valkoisista heteronaisista, joiden emättimet harmillisen suppusuisina estävät valkoista heteromiestä toteuttamasta rodunjalostustehtäväänsä. Homoseksuaalisuudestaan äänekäs tohtori Hankamäkihän on itse joutunut – oletettavasti harmikseen – irtisanoutumaan tästä kansallisvelvoitteesta.

Jakojäännöksiksi itsensä kokeneet suomalaiset naiset ovat pariutuneet kehitysmaista tulleiden miesten kanssa, niin kuin myös ne kauniina pidetyt ja liian korkeasti itsensä arvottaneet naiset, jotka ovat joutuneet suomalaisten miesten hyljeksimiksi oman ylpeytensä ja koppavuutensa vuoksi. Osa naisista on saattanut haluta kostaa joitakin kaunojaan suomalaiselle yhteiskunnalle pariutumalla ulkomaalaisen kanssa, ja asiaan liittyvä epäreiluus on saanut suomalaismiesten veren kiehumaan. Samalla naiset ovat käyttäneet myös väestöpoliittista valtaa, sillä rajat ylittävillä pariutumisillaan he ovat muokanneet kansamme geeniperintöä tavalla, joka on rikkonut biologisen rodun, etnisesti määriteltävissä olevan kansan, valtio-opillisesti jäsenneltävissä olevan kansakunnan, juridisen kansalaisuuden ja valtiofilosofisesti voimassa olevan kansallisvaltion välisen ekvivalenssin sekä korrelatiivisen ja luottamuksellisen suhteen.

Hankamäen tekstin kommentoiminen on ongelmallista, koska se suhtautuu olemassa olevaan todellisuuteen täysin välipitämättömästi. Tai kuten hän itse toteaa Yleisradiolle: ”Tällainen tulkinta ei ole sen kummemmin todistuva oikeaksi kuin vääräksikään.”

Perussuomalaisten omasta palautteesta päätellen puoluepamput olivat kuvitelleet tilaavansa Hankamäeltä mediakritiikin, eivät umpirasistista vuodatusta, jossa syyllistetään 13-vuotiaita tyttöjä (”lutkanarsistit”) siitä, etteivät he suo sulojaan valkoisille heteromiehille. Lopputulos ei silti ollut yllätys sen kummemmin tilaajalleen kuin äänestäjille. Kuten todettua, Hankamäki on ollut mukana perussuomalaisessa liikkeessä ja sen liepeillä vuosikaudet eikä hänen ajattelunsa ole sen enempää vierasta kuin kavahdettavaakaan Halla-ahon tutkijankammiossa.

Vaikka perussuomalaiset vetivät tekstin pois serveriltään, lopputulos on ja pysyy. Puolueen kärki on immoistunut täydelliseksi mustaksi aukoksi. Siinä missä Timo Soini vielä viitsi vatkata äänestäjiensä pitkän päivätyön kovettamia käsiä liitosalueiden raviradoilla tyhjää puhuessaan, on Jussi Halla-aho uponnut ajatushautomoineen niin syvälle akateemisilla käsitteillä saivartelun suohon, ettei se kiihota enää kuin innokkaimpia lahkolaisia. Perussuomalaisuus ei vastaa millään tasolla yhdenkään suomalaisen arkihuoliin. Se on hyvien aikojen puolue.

Sitä saa mitä tilaa.

Suomen vihaisin mies

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi ”tunnetaan vahvoista mielipiteistään”.

Juho Romakkaniemen ”vahvojen mielipiteiden” suorat ja välilliset uhrit voisivat sanoa, että Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja valehtelee päin näköä, solvaa ja panettelee. Mutta he eivät ole Juho Romakkaniemi, joten he valehtelevat päin näköä, solvaavat ja panettelevat.

Romakkaniemen lähipiirissä ollaan järkyttyneitä, kun heidän paras ystävänsä on aina nettivainojen kohteena. Hänhän on niin mukava mies. Toki hänellä on niitä ”vahvoja mielipiteitä”, mutta silti.

Vuonna 2020 Juho Romakkaniemi ei voi hävitä. Hän on pelannut kaikki korttinsa oikein. Maailma saattaa tuhoutua. Ihmiskunta nyt ainakin. Ja Suomi aivan varmasti. Mutta kaiken poltettuaan Juho Romakkaniemi yhä seisoo jaloillaan kytevän tuhkakasan kuninkaana. Missä ovat närkästyneet suvaitsevaiset silloin? Missä vegaanit ja feministit, äärivasemmisto ja ääripolkupyöräilijät? Tomuna kavereilleen ystävällisen riidankylväjän kengänpohjissa.

Juuri nyt Juho Romakkaniemi koordinoi vastakampanjaa, jossa pyritään sabotoimaan Finnwatchin #430miljoonaa-kampanjaa ja sen tukijoita. Hän vetoaa sosiaalisen median tileillään suoraan huonosti käyttäytyviin seuraajiinsa. Hän on valittanut piispoille kristillisten hyväntekeväisyysjärjestöjen osallisuudesta kampanjaan, mikä saikin Helsingin piispa Teemu Laajasalon hätkähtämään varakkaimpien seurakuntalaistensa puolesta.

Ennen kaikkea Romakkaniemi on kannustanut yrittäjiä ja yksityisiä lahjoittajia jättämään kampanjaan osallistuvat järjestöt ilman tukea – toki verhotusti niin kuin halla-aholaisen spam & destroy -taktiikan ammattilainen osaa.

Koko operaatio vain, koska joukko kansalaisjärjestöjä ja ammattiliittoja ehdottaa kaikkein varakkaimpien tulonsaajien verotuksen kohtuuttomimpien porsaanreikien tukkimista valtiovarainministeriön asiantuntijoiden suositusten mukaisesti. Romakkaniemi vihaa verovälttelyn ehkäisemistä valkoisena hehkuvalla raivolla. Se näkyy ja kuuluu kauas ja tästä äärimmäisen julkisesta räyhäämisestä Keskuskauppakamari hänelle rahalla maksaa.

Tulevaisuuden Suomi on rakennettu seuraavien arvojen varaan: Vapaus ja vastuullisuus, toimiva markkinatalous ja vapaa kilpailu, sekä mahdollisuuksien tasa-arvo jokaiselle ihmiselle ja yritykselle kehittyä parhaaseensa sekä menestyä sen mukaisesti.

(Keskuskauppakamari: Visio)

Keskuskauppakamari on yksi elinkeinoelämän lukuisista vaikuttamisjärjestöistä. Sen toiminta on aina poliittista eikä kytköksiä Kansallisen Kokoomuksen suuntaan peitellä edes huumorimielessä. Romakkaniemi ei näe mitään outoa tilanteessa, jossa hänen organisaationsa lobbaa päättäjiä kaksin käsin, mutta haluaa kieltää muita vaikuttajajärjestöjä edes lähestymästä politiikan tekijöitä.

Kolmen koon putiikki huokuu omissa periaatejulistuksissaan pelkkää vapautta ja mahdollisuuksia, mutta rakentaa ”mahdollisuuksien tasa-arvoa” koordinoimalla täsmäiskuja hyväntekeväisyysjärjestöjen rahoitukseen, mikäli nämä haksahtavat edes nimellisesti kannattamaan rikkainta prosenttia ärsyttäviä ohjelmia.

World Vision on oivallinen esimerkki. Kristillistaustainen kansainvälinen lastensuojelujärjestö joutui vetäytymään kampanjasta, jottei Romakkaniemen masinoima vastakampanja olisi enempää vahingoittanut lasten eteen tehtävää työtä.

Luit aivan oikein, Juho Romakkaniemi ja Keskuskauppakamari olivat täysin valmiit kostamaan maailman köyhimmille lapsille sen, että joku julkesi huomauttaa, ettei Suomen rikkaimpien ihmisten suurten ansiotulojen muuttaminen listaamattoman yrityksen höyhenenkevyesti verotetuiksi osinkotuloiksi ole aivan täsmällisesti paras keino rakentaa toimivaa hyvinvointiyhteiskuntaa.

Romakkaniemi todistaa olemassaolollaan, että ihmisiä kannattaa ärsyttää ja kiusata. Ihmisille kannattaa vittuilla. Viha on kauppatavaraa siinä missä hääsuunnittelu ja kinuskimunkitkin. Niin kauan kuin potkii itseään heikompia itseään vahvempien tilauksesta, mikään ylilyönti ei ole liian raju. Ei edes silloin, kun hyökkäyksen kohteena on lastensuojelujärjestö. Tätä työtä Romakkaniemi on tehnyt siitä asti, kun puoluetoveri ja naapurinpoika Jyrki Katainen poimi hänet siipimiehekseen. Hän on siinä tappavan hyvä.

Tietenkään Juho Romakkaniemi ei ole yksin ammatissaan. Hänen tavallaan Tere Sammallahti, Ulla Appelsin, Jari Sarasvuo, Peter Vesterbacka, Ivan Puopolo, Sanna Ukkola, Ben Zyskowicz, Mikael Jungner ja perussuomalaisen eduskuntaryhmän laaja sosiopaattikaaderi tietävät, että vihalle on paremmat markkinat kuin yhteistyölle. Viha on uusi Nokia. Ei mikään ihme, että nämä laitaoikeiston ammattihäiriköt ovat keskenään hyviä ystäviä.

Ystävilleen, kuten todettua, Juho Romakkaniemi on maailman mukavin mies.

Maksan laskun kohta

Otteita koronapäiväkirjasta

Maksan laskun kohta. Varaan hammaslääkärin kohta. Tulen hakemaan sinut kohta.

Kohta tarkoittaa varttituntia, viikkoa tai vuotta.

Vitsi on siinä, että minä en huomaa näissä mitään eroa. Huono vitsi, koska se ei naurata. Lasku menee perintään, ientulehdus vaarantaa yleisterveyteni ja sinä luulet, että olen unohtanut sinut.

Osaan kellon ja tietyt rutiinit. Tiedän, että jos minun on oltava töissä kello 11 ja työmatkaan menee autolla kymmenen minuuttia, voin pakottaa itseni ajoittamaan liikkeeni siten, että käännän virta-avaimesta 10.50 enkä ainakaan kauhean paljon myöhästy. Siinä on taitojeni äärimmäinen raja. Sen jälkeen en voi enää lainkaan luottaa itseeni.

Olettaen, että minulla on yhä työpaikka. Nyt ei ole paras hetki olla töissä ravintolassa.

Sinä kysyt, mikä siinä on niin vaikeaa. Sovitaan aika ja pidetään kiinni siitä. Ja vajoan neuvottomuuteen. Mistä minä tiedän, milloin minulle mikäkin asia sopii. Muiden ihmisten ajankäyttö ylittää kaiken käsityskykyni ja omasta elämästäni pystyn ennakoimaan vain lähimmät minuutit. Kun näen kalenterin, en näe mitään. Almanakan viikko- tai kuukausinäkymä voisi esittää yhtä hyvin elektronimikroskoopin miljoonakertaista suurennosta kärpäsen silmän atomeista.

Liioittelen toki, mutten paljon.

Kaikki ajanvaraukset tulevat minulle vuodesta ja viikosta toiseen yllätyksenä. Ai se on huomenna? Ai se on tänään? Ai se on puolen tunnin kuluttua, ehdinkö käydä suihkussa? Onneksi ainakin hammaslääkärit muistuttavat varauksista lukuisin tekstiviestein.

Jopa samana päivänä lähestyvät määräajat – lapsen noutaminen päiväkodista, töihin lähteminen, ruoan laittaminen perheelle – kääntävät vatsani ympäri. Jos minun on oltava valmis kello 15 ja kello on nyt 13, mitä ehdin vielä tehdä? Jotain olen luvannut tehdä ja se on pakko.

Ja silloin se alkaa, kaiken hidastuminen.

Maailma säntää loppukiriin, jossa minä ja ympäristöni olemme yhä pahemmassa epätahdissa. Kaikki tekoni jäävät jälkeen tavoiteajasta. Vilkaisen kelloon ja se on viisi minuuttia, tunnin, viisi tuntia enemmän kuin sen piti olla.

Mihin aika katosi? Miksi se katosi? Minun piti tehdä vain perunamuusi, miten vitussa voin arvioida ajankäyttöni viisi tuntia pieleen? Tunnen pakokauhua, koska tämä on aivan varmasti tarkoittanut pääni ulkopuolella huomattavan pitkää aikaa. Joku on odottanut, jos on. Nyt se on niin vihainen, etten uskalla silmiin katsoa.

Kaikki ovat aina vihaisia. Tai minä pelkään, että he ovat. Sama lopputulos. Ainoa tunteeni on syyllisyys. Kapakkapöydän pälpätyksessä tai rakkaani syleilyssä pystyn unohtamaan sen hetkeksi, mutta nämä ovat vaarallisia lääkkeitä: usein hintana on lisää kadotettua aikaa, lisää pelkoa ja syyllisyyttä. Hetkiä, jolloin olen liian suuri taakka läheisilleni. Hetkiä, jotka kestävät niin kuin hetket aina: varttitunnin, viikon, vuoden.

Minulle puhutaan ajan- ja elämänhallinnasta. Tekniikoista, joilla ajankäyttöä suunnitellaan helposti. Suhtaudun näihin asioihin niin kuin spekulatiivisen fiktion lennokkaisiin aiheisiin suhtaudutaan. Mielenkiintoinen konsepti. Ei voisi olla totta.

Ehkä siksi Maarit Verronen on lempikirjailijani. Hänen teoksissaan brutaali tieteiskirjallisuus lyö kättä täydellisen elämänhallinnan kanssa. Luen Verrosen ilmeetöntä kerrontaa androgyynien sankareiden rationaalisesta ajattelusta kuin liukkainta ikinä laadittua seksifantasiaa.

Tietenkään koko elämäni ei ole loputonta aika-ahdistusta. Rutiinit ja tuttu ympäristö vaimentavat iskua. Minun ei tarvitse ajatella aikaa, kun tekoni ajoittuvat oikein lähes automaattisesti. Lasten aamutoimet, saunavuorot, ajomatka mökille. Minuutintarkkaa suorittamista ilman, että minulta vaaditaan ajattelua.

Sen sijaan muutokset ympäristössäni suistavat minut kriisiin. Kaukomatkat, muutot ja uudet työpaikat ovat koettelemuksia, joita en tahtoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Hajoan kappaleiksi, kun yritän vieraassa ympäristössä epätoivoisesti takertua johonkin koko ajan katoavaan kiintopisteeseen. Että olisi edes jonkinlainen tieto siitä, etten ole eksyksissä keskellä rannatonta aika-avaruutta, jonka tuntemattomat virtaukset vievät minut unohdukseen ja kuolemaan.

Koronavirus sekoittaa pasmani pahimmalla tavalla, kun se riistää minulta harvat rutiinini eikä tuo tilalle kuin loputtoman pimeyden.

Kirjoitin tämän merkinnän lähinnä itselleni, mutta olkoon se myös selitykseni ja anteeksipyyntöni. Tiedän, että tämä näyttää kuin tekisin itsestäni uhria, ajopuuta ajopuuteoriassa, ja siitä olen pahoillani. Silti: jos kirjoittaisin toisin, tai jättäisin kirjoittamatta, valehtelisin.

Varaan hammaslääkärin aamulla.

Viattomien lasten päivä

Maa oli musta kuin avoin hauta. Taivas oli kietonut sen loputtoman harmautensa käärinliinoihin. Neljäs adventtisunnuntai satoi Hausjärven yllä kuin koko luomakunta itkisi.

Neea Kalpio ei itkenyt. Hän oli itkenyt vuosia. Ne kyynelet riittäisivät yhden ihmiselämän tarpeiksi. Tottuneesti niin kuin aina neljänkymmenen palvelusvuotensa aikana Neea auttoi heikkojalkaisia vanhuksia istumaan palvelukeskuksen ruokalan ikuisesti yhtä epämukaville tuoleille. Pari vuotta tätä vielä, sitten eläkkeelle.

Led-kynttilät lepattivat uskottavan näköisin liekein jokaisessa pöydässä.

Nuori miespastori yskäisi ja aloitti hartaushetken. Lähes kaikki vanhainkodin asukkaat olivat koettaneet päästä paikalle. Sotavuodet ja pula-aika tekevät kovemmistakin työväenaatteen kannattajista hurskaista uskovaisia.

Pappi avasi post-it-lapuin koristellun virkaraamattunsa ja hetken haettuaan löysi kirjanmerkkinsä. Hän yskäisi uudestaan ja luki:

”Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ’Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.’ Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä.”

Neea hätkähti. Pappi oli ottanut päivän raamatunkohdaksi sen, mitä Neea oli lukenut itsekin.

Hän tarkasteli papin viattomia kasvoja. Tiesikö hän?

Pappi ei edes vilkaissut Neeaan päin, vaan luki edelleen:

”Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. ’Menkää sinne’, hän sanoi, ’ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.’ Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo.”

Neean läpi kulki puistatus. Hän kumartui muka korjaamaan sandaaliaan. Silmät eivät pysyneet kuivina. Kuinka paljon vanhaan naiseen mahtui itkua?

”He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.”

Pastori piti pienen tauon. Ehkä Neean liikkeet häiritsivät, ehkä hän itsekin huomasi mitä oli lukemassa.

”Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa. Tietäjien lähdettyä Herran enkeli ilmestyi unessa Joosefille ja sanoi: ’Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin. Pysy siellä, kunnes käsken sinun palata. Herodes aikoo etsiä lapsen käsiinsä ja surmata hänet.’”

Neea pidätti hengitystään.

”Joosef heräsi unestaan, otti heti yöllä mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja lähti kulkemaan kohti Egyptiä. Kun Herodes huomasi, että tietäjät olivat pitäneet häntä pilkkanaan, hän raivostui. Hän antoi käskyn, että Betlehemissä ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat, sen ajan perusteella, jonka hän oli tietäjiltä saanut selville.”

Hartaustilaisuus jatkui omalla vääjäämättömällä kaavallaan ja ehkä pappi olisi kohta päässyt jakamaan syvällisiä opetuksia lukemansa raamatunkohdan perusteella, mutta Neea ei enää voinut olla mukana. Hän vinkkasi harjoittelijalle, että pitäisi nyt tauon.

Vapisevin askelin Neea käveli henkilökunnan taukohuoneeseen ja istahti raskaasti huokaisten kahvipöydän ääreen. Kyynelet virtasivat jo hiukan lommolle painuneilla poskilla, hartiat nytkähtelivät. Betlehemin lastensurmaa hän ei ollut koskaan kyennyt ajattelemaan, ja nyt se iski kaikkein arimpiin kohtiin kaiken kärsineessä sielussa.

Silti tänään itkussa ei ollut samaa pohjattoman surun epätoivoa kuin niin pitkään tätä ennen.

Kädet tärisivät, kun Neea kaivoi esiin kännykkänsä. Hän haki sieltä valokuvan. Vakavailmeinen nelivuotias katseli häntä silmiin. Kasvot olivat tutut kuin olisi tuntenut aina.

Johannan kasvot.

Johannan, kun he ensimmäisen kerran kohtasivat Hyvinkään sairaalan synnytysosastolla. Johannan, kun hän kaikkein kirkkaimmalla äänellä veisasi Hoosiannaa päiväkodin joulujuhlassa. Johannan, kun he juhlivat peruskoulun päästötodistusta yhteisellä risteilymatkalla Tukholmaan. Johannan, kun he viimeisen kerran halasivat Helsinki-Vantaan lentoasemalla.

Neean tytär oli nyt taivaassa. Neean tyttärentytär oli hänen kännykässään. Vakavana niin kuin äitinsäkin oli aina valokuvissa ollut. Isänsä silmät ja hiukset, mutta äitinsä ilmeet.

Viranomaiset eivät olleet vielä voineet kertoa, milloin hän pääsisi näkemään ainoaa lapsenlastaan, mutta toivoa oli. Joulu tietenkin sotki kaiken, mutta ehkä jo välipäivinä. Edes ohimennen. Että voisi koskettaa ja sanoa, että minä olen sinun mummisi. Ja että tervetuloa kotiin.

Ehkä jo viattomien lasten päivänä.

Stalinin salainen ase

Ilomantsi, joulukuun 12. päivä. Mittari on yöllä sukeltanut pariinkymmeneen pakkasasteeseen. Vuosi on 1939 ja Suomi on keskellä nopeasti eskaloituvaa konfliktia itäisen naapurimaansa kanssa. Sota ei ollut täysin odottamaton, mutta yllätti. Pahimpaan tulimyrskyyn on varauduttu Karjalankannaksella, joten Laatokan pohjoispuolen hyökkäysvalmistelut tulevat ikävänä takaiskuna.

Ilomantsin suunnalla kokonaisen divisioonan hyökkäystä tykkeineen ja panssarivaunuineen on vastassa lähinnä rajavartijoista koottu Erillinen pataljoona 11. Nelisensataa suomalaista joutuu pidättelemään yli neljäätoistatuhatta neuvostoliittolaista ennen kuin täydennysjoukot saapuvat. Neuvostojoukkojen kalustoylivoima on sitäkin hätkähdyttävämpi.

Kaikesta alivoimastaan huolimatta suomalaiset kykenevät torjumaan vihollisen. Hyökkäys hidastuu ja lopulta seisahtuu. Linjat alkavat vakiintua. Möhkö jää neuvostoliittolaisille ja Kallioniemen–Oinaansalmen linja erottaa osapuolet toisistaan. Hengähdystauko antaa eversti Paavo Talvelalle mahdollisuuden jopa systemaattiseen vastahyökkäykseen. Everstiluutnantti Aaro Pajarilla on edessä suunnaton tehtävä edetä Tolvajärven suuntaan, jossa Beljajevin jalkaväkidivisioona on jo tekemässä omaa hyökkäystään.

Pajari katselee öiselle itätaivaalle. Aurinko ei ole vielä noussut eikä pitkään aikaan nousisikaan, mutta taivaanranta punertaa. Metallin kalke, moottorien kumu ja satunnaiset räjähdykset kantautuvat metsän takaa. Vastustaja valmistelee seuraavaa siirtoaan.

Everstiluutnantti sytyttää tupakan. Olkoon vain kiellettyä.

– Iivana hautoo jotakin, hän sanoo puoliksi itselleen, puoliksi vieressä torkkuvalle vänrikki Puraselle.

– Ainahan se hautoo, Puranen vastaa syvältä sissitakkinsa alta.

Pajari heittää natsan maahan ja sylkäisee perään.

– On vain sellainen tunne, että niillä on jokin ässä hihassa.

– Meinaatko lentokoneita, tankkeja ja haupitseja? Puranen valpastuu.

– Pahempaa, Pajari murahtaa. – Jotain paljon pahempaa.

Aamun koittaessa osasto P aloittaa vastahyökkäyksensä Tolvajärvellä. Beljajevin 139. jalkaväkidivisioona joutuu kääntämään hyökkäyksensä sekasortoiseksi vetäytymiseksi. Miesylivoimastaan huolimatta se on helppo saalis Pajarin joukoille. Voitto on ilmeinen, runsaasti kipeästi kaivattua taistelukalustoa päätyy suomalaisten haltuun. Vihollinen on tehty taistelukyvyttömäksi ja tie on auki Ägläjärvelle, jossa 75. jalkaväkidivisioona pitää asemiaan.

– Tästähän mennään kohta riemumarssia Suojärvelle asti, vänrikki Puranen nauraa pessimistiselle everstiluutnantille.

Pajari ei naura, vaan jää suu ammollaan tuijottamaan edessä aukeavaa tietä. Omituinen hiljaisuus peittää maiseman. Jokin on tulossa.

– Eiss… Pajari kiroaa. – Paetkaa kaikki! Paetkoon ken voi! Vetäytykää! Vetäytykää!

Puranen kääntyy katsomaan. Hänen polvensa notkahtavat. Tämä on liikaa! Sanat kuolevat Purasen huulille, jotka jähmettyvät epäuskoiseen virnistykseen. Lämmin ulostemassa valuu vänrikin lahkeeseen, mutta mies ei sitä enää tunne. Purasen lasittunut katse jää elottomana seuraamaan Stalinin saatanallisimman aseen aiheuttamaa tuhoa.

Kymmenen islaminuskoista nuorta naista ja heidän kaksikymmentä lastaan kävelee läpi suomalaisten linjojen. Juoksuhaudat täyttyvät verestä. IV armeijakunnan miehet murskautuvat heidän edessään kuin kärpäset. Kolmevuotias jihadistitaapero ottaa yksin vangiksi eversti Talvelan ja tappaa muun esikunnan. Everstiluutnantti Pajarin tuhkat löydetään vasta kuukausia myöhemmin.

– Vittu, toi Stalin on kyllä yksi saatanan perkele, toteaa presidentti Kyösti Kallio allekirjoittaessaan seuraavana päivänä sopimuksen Suomen ehdottomasta antautumisesta ja liittämisestä Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon.

– Joo, ei olisi ikinä pitänyt päästää niitä naisia ja lapsia Suomen rajojen yli, vahvistaa Risto Ryti ampuen kuulan kalloonsa.

Kiitos, alkuasukkaat

Kiitospäivän jälkeiseen arkipäivään ankkuroitu ”musta perjantai” on juurtunut suomalaiseen kuluttajamarkkinointiin niin hienosti, että olisi korkea aika inkorporoida myös varsinainen #thanksgiving suomalaiseen kulttuuriperintöön.

Yhdysvaltain kansallisessa mytologiassa kiitospäivä liittyy 1600-luvun alussa Massachusettsiin muuttaneisiin uudisasukkaisiin, jotka pelastuivat nälkäkuolemalta alkuperäisväestön avun turvin.

Mutta entä Suomi, eikö tämä kansa ole yhtä vanha kuin peruskallio, jonka päällä se kävelee?

No ei. Sisä-Suomea ja ennen kaikkea loputonta Savon maakuntaa on yhä raivattu viljelymaaksi, kun Mayflower purjehti puritaanilastissa yli Atlantin. Meidän ei tarvitse venyttää narratiivia käytännössä lainkaan, kunhan jostain ”löydetään” kansantarina Rautalammen tai sanotaan nyt vaikka Kuhmon kaskenkaatajista, joita ystävällinen saamelaisväestö ruokki keskellä pahinta pakkastalvea.

Tästä ei ole kuin kukonaskel ikivanhaan perinteeseen, jossa koko suku kokoontuu kiitospaidat yllään alkukotiinsa tirripaistille. Eikä kukaan pahalla katso, vaikka pitkin Satakuntaa omittaisiin näitä pyhiä savolaistraditioita. Tai ehkä joku helsinkiläinen bloggaaja, mutta kulttuurisesta appropriaatiosta ei voida keskustella liikaa.

Tämä nyt siis oli vain ystävällinen vinkki sinulle, Veijo Markkinatalous. Tuossa olisi todella hyvä paikka vielä yksille kulutusjuhlille ennen joulukiireitä. Hoida hommasi.