Suomen seksikkäin Paavo

Pekka Saurin huomio Vihreässä Langassa esitettynä kahdella sorsalla. Kuva: wili_hybrid / Flickr
Lukijakilpailu!

  • Ensimmäinen, joka keksii apulaiskaupunginjohtajan tolkuttoman arvoituksellisen pilakuvan mahdollisen jujun, voittaa – no, jotain ilmaista ja aineetonta, kuten vaikkapa kunniaa. | Just joo (Vihreä Lanka)

Seksiä!

Mitä yhteistä on Ilkka Alangolla, Samuli Edelmannilla, Aleksei Eremenko Jr:lla, Janne Erjolalla, Joel Haahtelalla, Aku Hirviniemellä, Jouni Hynysellä, Sami Hyypiällä, Mikael Jungnerilla, Anssi Koivurannalla, Mika Lehkosuolla, Antti Reinillä, Sebastian Rejmanilla, Carl-Kristian Rundmanilla, Tuomo Ruudulla, Sami Saikkosella, Ville Valolla, Esko Valtaojalla, Anssi Vanjoella, Ilkka Villillä ja Stefan Wallinilla? No, tietenkin…

  • … he kaikki häviävät Paavo Arhinmäelle Eeva-lehden äänestyksessä Suomen seksikkäimmän miehen tittelistä, kunhan vain jokainen tekee velvollisuutensa ja käy klikkaamassa Seksi-Paavon kisan kärkisijalle. | Äänestä Suomen seksikkäin mies! (Eeva)

Muuta käsittämätöntä ja pelottavaa viime päiviltä:

Uutisia tekniikasta:

Lisäksi kyseinen uutinen on väärä

Taloussanomat esittelee mielenkiintoisen – ja faktuaalisesti virheellisen – vertailun mainitsemalla, miten vähän Nokian ihmepuhelinta on myyty verrattuna täysin erilaiseen, eri markkinoille suunnattuun kuluttajatuotteeseen.

Toisin sanoen:

  • Kokoomuksella on noin 40 000 jäsentä. SAMAAN AIKAAN KIINAN KOMMUNISTISEN PUOLUEEN JÄSENMÄÄRÄ ON 76 MILJOONAA. | Nokia N900 floppasi (Taloussanomat)

Letkajenkka olisi voittanut

Ruotsalaiset eivät ole oikein tottuneet olemaan huonoja popissa. Kuva: Aftonbladet

Ruotsissa on maansuru penkin alle menneiden Eurovision laulukilpailujen takia. Suomalaisiahan länsinaapurin nielemä karvas kalkki ei niin paljon harmita – viisuissa jos missä kansallinen ylpeys kukoistaa ja tärkeintä on Ruotsin häviö. Eikä lajillakaan ole niin väliä.

Lisäksi ruotsalaisten murhe on kuin kylmägeeliä ugrien jomottavaan itsetuntoon. Vastahan toissapäivänä Suomen kiljuva jalopeura joutui antautumaan samassa tilanteessa.

Totuuden nimissä pitäisi silti muistaa, ettei Suomen viisumenestys ole ollut koskaan kummoinen. Siksi Yleisradion tapaamien asianharrastajien kommentit kaipaisivat ns. reality checkin:

– Sen on oikeastaan unohtanut, miltä se tuntuu, kun Suomi ei pärjää viisuissa. Nyt se sitten konkretisoitui, kuvaili tuntojaan Martti Heikkinen.

Lordi on ainoa koskaan voittanut suomalaisartisti Euroviisujen historiassa. Yhtään kakkos- tai kolmossijaa ei ole koskaan tullut. Suomen ”menestyminen”, so. pääseminen nykymuotoisten Euroviisujen finaaliin asti, on ollut tuttu näky Lordin jälkeen vain kolme kertaa. Varsinaisesti sitä ei vielä voi nimittää riemuvoitoksi.

Mutta ei tappiota ilman russofobista salaliittoteoriaa:

Heikkisen mieleen tuli ensimmäisenä, että Itä-Euroopan maat äänestivät toisiaan ja tämän takia Suomi ei selvinnyt finaaliin.

Euroviisujen äänestysjärjestelmää on muutettu täksi vuodeksi siten, että yleisöäänien osuus on puolet ja toisen puolen muodostavat kansallisten ammattilaisraatien antamat äänet. Radio Suomen viisukommentaattori Jorma Hietamäki pohti kisan ratkettua, onko äänestyssysteemi edelleenkään oikeudenmukainen.

– En usko, että on sellaista Valko-Venäjän raatia, joka ei antaisi Venäjälle pisteitä. Raatien jäsenet kuitenkin pitävät sen oman piirinsä musiikista. Tämä ei ole kuitenkaan moite. Tämä on pelkää viihdettä ja musiikkia ja kyse ei ole urheilusuorituksesta, jossa sadan metrin juoksun voittaa se, joka juoksee nopeimmin.

Joillekin ihmisille Eurovision laulukilpailu on tuhahteluiden aihe. Muusikot ilman muuta tuomitsevat koko kisan, koska heidän rock-purisminsa ei salli mitään muuta kuin tiluttavan kitarasankaruuden. Mutta aivan oma joukkonsa ovat ne lukemattomat ihmiset, jotka näkevät huomattavan paljon vaivaa ilmoittaakseen, että viisut ovat ”joutava” tapahtuma.

Mielenkiintoista joutavuutta se, joka niin paljon tunteita herättää.

Mikä Euroviisuissa sitten on niin erinomaista? Yksinkertaisesti niiden tolkuttomuus. Eurovision laulukilpailu on maailmanhistorian ainoa hanke, jossa kiihkomielinen nationalismi kanavoidaan kolmen minuutin mittaisiksi, kansainväliselle homoyleisölle suunnatuiksi kimalluspurskeiksi.

Ympäri Euraasiaa yrmyt levy-yhtiöpomot, Neuvostoliitossa oppinsa saaneet kulttuuriministerit ja vasta äsken verisistä sisällissodista selvinneet pikkudiktaattorit valjastavat kaikki maittensa voimavarat tuottaakseen televisioon teoksen, jossa koko kansakunnan keikistelevin komeljanttari huokailee käsittämättömiä interjektioita ysäridancen tahdissa – pukeutuneena pelkkiin kultapaljettistringeihin.

Juuri näin pitäisi aina kaiken kansallismielisyyden ja patriotismin ilmetä!

Torstaina 27.5. oli Euroviisujen toinen semifinaali. Tässä otteita Kaasuputken Facebook-sivulla olleesta liveseurannasta:

Liettua – InCulto

  • Liettua & ruutuhousu-galore.
  • Tämän kappaleen taustalla ovat Suurlähettiläät ja Sami Saari.

Armenia – Eva Rivas

  • BOSAT.
  • Hyvin oli kameramies zoomannut Eva Rivasin/Rivaksen laulusuoritukseen.

Israel – Harel Skaat

  • Ovatko PALESTIINALAISTERRORISTIT kivittäneet Israelin laulajan ikkunat?
  • Uoo-vooouu-uooo-oooouuvoooouu…

Tanska – Chanée & N’evergreen

  • Bogart Co.!
  • Kuka muistaa vuoden 1989? Nämä ovat sieltä.

Sveitsi – Michael von der Heide

  • BALALAIKKASOOLO!
  • Sveitsi ei ikinä saa anteeksi Celine Dionia, mutta kyllä tää ”golden shower” -biisi AIKA PALJON auttaa.

Ruotsi – Anna Bergendahl

  • Ruotsi luottaa tänä vuonna Jasminen blondiversioon.
  • Mitä hittoa? Kitara katosi, mutta SE SOI EDELLEEN?

Azerbaidzan – Safura

  • Portaissa oli valot, jotka syttyivät, kun niille astuu. Tästä onkin ollut aikaa, kun viimeksi on nähty sellaista.

Ukraina – Alyosha

  • Ukrainan larppaajatyttö ottaa kantaa.

Alankomaat – Sieneke

  • Vader Abraham! Smurffit!
  • Shalalii, shalalaa!

Romania – Paula Seling & Ovi

  • Soittakaa tää biisi joskus Comeetassa, jooko?
  • Romania, laulajatar-pianistinne äänestä ja ruumiinmuodoista 12 x 12 points!

Slovenia – Ansambel Žlindra & Kalamari

  • Folkkia ja sporttia.
  • Hitto, miten MIKÄÄN voi näyttää yhtä paljon siltä kuin ala-asteen opettajat olisivat tehneet ”rokki-shown” kaikkien kuudesluokkalaisten myötähäpeäksi?

Irlanti – Niamh Kavanagh

  • Irlanti luottaa siihen, että kun kyllin monta vuosituhatta vetää tätä samaa balladia huilusooloineen, kahdeksas viisuvoitto on väistämätön.
  • Titanic epäilemättä upposi vain saadakseen irlantilaisballadit loppumaan.

Bulgaria – Miro

  • Perhana, täähän on Via Dolorosa.
  • Sehän sujui kuin rasvattu kerubi.

Kypros – Jon Lilygreen & The Islanders

  • Kyproksenwalesilaiset, tuo liian vähän sorrettu minoriteetti.
  • ”Mä vähän rämpytän kitaraa ja laulan sun esipuberteettisen tyttäresi kyyneliin.”

Kroatia – Feminnem

  • Kroatian joukkue jätti sitten Mirandan kotiin.
  • Kello on liian paljon pelkille balladeille, ihmiset!

Georgia – Sopho Nizharadze

  • Georgian vahvaa kansallistunnetta edustaa norjalainen jollotus.
  • Jolloti-jolloti.

Turkki – maNga

  • ”Emoturkkilaisia!” huudahtaa studioyleisö sohvalta, tyrmistyneenä.
  • Rokki saavutti viimeinkin Turkin. Ja siellä siirryttiin suoraan pomppuheviin.

Jatkoon eli finaaliin etenivät nämä maat: Georgia, Ukraina, Turkki, Israel, Irlanti, Kypros, Azerbaidzan, Romania, Armenia ja Tanska.

UPDATE (10.04): Ruotsalaisten maansuru on saanut raivokkaita muotoja. Melodifestivalenin johtaja Christer Björkmania ollaan savustamassa pois palliltaan ja viisufinaalin boikotti on ainakin Aftonbladetin lukijoiden mielestä välttämätöntä.

Aftonbladetin lukijat eivät tällaista menoa sulata!

Tylypahkan oppilaskunnan puheenjohtaja

Kaarina Hazard & Mikael Jungner. Kuva kaapattu Yle Areenasta sitaattioikeudella.

”Syytät minua pessimismistä”, Kaarina Hazard toteaa.

”Syytän sua ankeuttamisesta”, vastaa Harry Potter.

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue aikoo suorittaa pitkän marssin Kokoomuksen ja Perussuomalaisten oikealle puolelle. Puoluejohdon maahanmuuttovastaiset päänavaukset ovat parhaansa mukaan houkutelleet demaririveihin takaisin kansallissosialistiseen aatteeseen uskovia teollisuustyöläisiä. Mutta entä toimihenkilöportaan verokapinalliset, kuka kaappaa heidän äänensä kokoomuslaisilta uusliberalisteilta?

Tietenkin Mikael Jungner, taistelevan työväenliikkeen radikaali uudistaja.

Kuka itse asiassa on Mikael Jungner? Hänestä tiedetään hyvin vähän – aivan niin kuin Kanki-Kaikkonen tai Tanja Karpela myös Jungner kätkee todellisen minänsä mieluummin huutavaan julkisuuteen kuin vainoharhaiseen yksityisyyteen.

Itse Junger tai hänen mediahahmonsa ilmoittaa, että what you see is what you get, taka-ajatuksia tai salattuja motiiveja ei ole. Silti hänessä on ainesta politiikan likaiseen peliin.

Hän osaa leimata vastustajansa, todelliset ja kuvitellut.

Näin SDP:n tuleva puoluesihteeri muotoilee aatemaailmaansa vieraillessaan ex-työnantajansa tiloissa Pressiklubi-ohjelmassa.

Tosiaan useassakin tilaisuudessa olen pohdiskellut, mikä tänä päivänä jakaa politiikkaa. Mä uskon, että se kaikkein osuvin jako tulee siitä, että mitä mieltä ollaan siitä, että yksittäisille ihmisille annetaan lisää valtaa päättää heidän omasta elämästään. Nyt kai edistysmieliset ovat sitä mieltä, että ”lisää valtaa, ihmiset tekevät päätöksiä, jotka ovat yhteiskunnan kannalta hyviä”. Konservatiivit uskovat, että ne ihmisten tekemät päätökset ovat kokonaisuuden kannalta huonoja ja sen takia tarvitaan lisää sääntöjä. Ja itse olen vahvasti edistysmielinen.

”Ole oman onnesi seppä” -aatetta kannattava Jungner onkin tervetullut lisä politiikkaan, kun hänen hengenheimolaisensa, Kokoomuksen Hanna-Leena Hemming, jättää politiikan.

Mikä oli Liisa Hyssälän Kela-nimitystä koskevan esiintymisen mediastrateginen idea? Pressiklubin vakiokaartiin kuuluva Kaarina Hazard pohtii mediapoliitikko Mikael Jungneria.

Jungnerin ulostulohan oli yllättävä ennen kaikkea siksi, että mies ei itsekään noussut Ylen johtoon mitenkään puoluepolitiikan ulkopuolelta. Silti hän ”ensi töikseen puoluesihteerivaalin alla katsoo asiakseen lähteä ärhäkkäästi hyökkäämään”, kuten Hazard sen muotoilee.

Miten Jungner reagoi?

Musta toi on juuri se, mikä on vikana tässä ajassa ja tässä maailmassa. Sun tavalla ajattelevia ihmisiä on ihan liikaa. Siis sellaisia, joille maailma ja elämä on shakkipeliä, jossa tehdään strategisia siirtoja. Jos halutaan, että Suomi menestyy, pitäisi enemmänkin luottaa siihen, että kerrotaan, mitä mieltä ollaan; olla avoimia ja unohtaa nuo taktiset pelit, koska se on tylsää ja ankeata.

Hazard huomauttaa, että ohjelman idea on puhua asioista viestintävälineiden, median, näkökulmasta. Kommenttiin Jungner vastaa hyväksi havaitsemallaan taktiikalla:

Sä et puhunut mediasta vaan siitä, että pitäisi olla jotain taktisia shakkisiirtoja. Se vain kuvaa sitä, että mun mielestä sun koko peruslähtökohta on väärä.

Näin siis demaritoivotalkoiden vetäjäksi itseään kaavaileva Jungner.

* * *

Pressiklubin keskustelu on jo suistunut raiteilta, kun Hazard yrittää pohtia vielä Jungnerin julkista imagoa. Hän huomauttaa, että monin tavoin Mikael Jungnerin olento – media-Mikael – on melko vähän substanssikeskeinen; media keskittyy enemmän hänen pinnallisiin tempauksiinsa. Siten, Hazard sanoo, Jungnerin profiili on hyvin feminiininen ja yllättävää on vain se, etteivät nämä feminiinisyyden kukinnot tuhoa Mikael Jungnerin uskottavuutta. Eivät ainakaan siinä määrin kuin naisjohtajan kohdalla olisi käynyt.

Jungner takertuu f-sanaan kuin hukkuva oljenkorteen.

Jungner:

Tavallaan sä nostat feminismin joka on hirveän eteenpäin menevä, maailmaa muuttava…

Hazard:

En mä nostanut mitään, mä puhuin feminiinisistä…

Jungner:

Kyllä sä nostit!

Hazard:

Feminii…

Jungner:

Saanko mä puhua?

Ja tietenkin Jungner saa:

… Niin se, että sä tavallaan nostit sen tukemaan tätä sun ankeuttajaideologiaa.

Ankeuttajat ovat tuttuja J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjan kirjoista. Ehkä olisi siis paikallaan alkaa nimittää Jungnerin laissez-faire-maailmankuvaa huispausideologiaksi?

Pressiklubin toinen vakiovieras, Jouni Tervo, yrittää vuorostaan kritisoida Jungneria siitä, että tämä vaientaa kritiikin esittäjät ankeuttaja-argumentillaan. Jungnerista tämä puheenvuoro on briljantti:

Toi mitä äsken sanoit, on ihan loistavaa kritiikkiä. Se missä mä käytän tätä ankeuttajateemaa, ei suinkaan ole sitä, että joku on eri mieltä – se on keskustelua. Minkä takia mä käytin sitä tässä, on että jos esittää jonkun mielipiteen, niin sen jälkeen mennään niihin motiiveihin, että miksi sä olet tota mieltä. Silloin tavallaan kokonaan jää se keskustelu siitä mielipiteestä käymättä. Mennään suoraan niihin motiiveihin ja maailma nähdään pelinä.

Toki Jungner pidättää itsellään oikeuden päättää, milloin palautteen antaja on reipas Rohkelikko eikä vain tylsän analyyttinen Luihuinen. Ennen kaikkea hän pitää visusti huolen, ettei itse käräytä itseään toisten motiivien epäilemisestä.

* * *

Samaisessa Pressiklubissa Jungner esittää työväenjohtajalle vaarallisen väitteen, jonka mukaan maailma on liian kaoottinen paikka rationaaliselle pohdiskelulle. Siksi ihmisten on tehtävä päätökset tunteen varassa, intuitiivisesti. Jungnerin ja ihmiskunnan onneksi tunnepäätökset ovat – Kaitselmuksenko ansiosta? – kategorisesti oikeita ja koituvat kaikkien hyväksi.

Kaarina Hazardille spontaanit tunnereaktiot eivät riitä yhteiskunnan rakennuspuiksi; ne jättävät vain reagoinnin mahdollisuuden. Niinpä hän ihmetteleekin, onko valistuneen, ajattelevan kansalaisen kuva kokonaan hylätty vanhanaikaisena ja hitaana.

Jungner miettii hetken, katsoo Hazardiin, nyökkää laupiaasti hänen suuntaansa. Käydään seuraava dialogi:

Jungner:

Nyt tää menee tosi hyväksi… Tämä on mun mielestä hyvää keskustelua. Toi on hyvää kritiikkiä.

Hazard:

Mä en kaipaa sun arviota tän keskustelun tasosta!

Jungner:

Ei, en puhunut sulle, puhuin sadoilletuhansille suomalaisille. Älä ole niin itsekäs.

Uuden johtajuuden lupsakka airut on puhunut.

* * *

Entä SDP? Olisiko huispauksen maailmanmestarista pelastamaan patakonservatiivinen luddiittipuolue? Uusimpien mielipidetutkimusten mukaan Mikael Jungneria pidetään jo nyt, ilman mitään asemaa puolueessa, Jutta Urpilaista parempana demarijohtajana.

Siis miestä, joka sanoo valtakunnallisessa televisiolähetyksessä, ettei ydinvoimala- tai NATO-päätöksillä ole mitään väliä, sillä ne ovat vain mielipiteitä eivätkä ”kerro mitään” päättäjistään.

Miestä, joka ilmoittaa, että hänen poliittinen vakaumuksensa on ”kaikki on mahdollista”.

Jep-jep. You’re a wizard, Harry.

Kaasuputken viisuseuranta Facebookissa

Kaasuputki-blogin Facebook-sivuilla tarkkaillaan porukalla Eurovision laulukilpailujen ensimmäistä semifinaalia. Kaikki mukaan!

Otteita laajasta ja hetteikköisestä viestiketjusta:

Moldova

  • Moldovan naissolisti on lainattu Kullervo Koivistolta, uivelomaskista ei voi erehtyä.

Venäjä

  • Ihanaa tää dialogi. Vai sanoisko dialektiikka?

Viro

  • Mitä, Reino Nordin?
  • Sun elämä on ollut yhtä laimea kuin sun biisiskin, poikakulta.

Slovakia

  • Tää biisi ei voittanut kymmenenä edellisenä vuonna, miksi se voittaisi nytkään?

Suomi

  • Party like it’s 1971!
  • Tää biisi on nyt se letkajenkka, jolla Suomi voitti viisut 1965.

Latvia

  • Stalin mainittu.
  • Taustakuorona Sex and the City?

Serbia

  • Borat-leffan soundtrack, Brünon päähenkilö.
  • Herrajjumala, tosiaan, Serbian Danny veti nyt pohjat.

Bosnia ja Herzegovina

  • Tatu Ferchen edustaa Bosniaa.

Puola

  • Puolan johto on vaihdettava.

Belgia

  • Mää ja mun kitara. Mää vaan täällä äireen kanssa hoiran kissoja. Emmää viitti mennä tyähön, kun on tätä eloo ja semmosta.

Malta

  • Jaha, minuutti laulettu, enää sata vuotta jäljellä tätä kappaletta.

Albania

  • Miljoona nörttipistettä synataustasta ja scifiunivormusta.

Kreikka

  • OPA!
  • OPA!

Portugali

  • Portugali luottaa Disneyn klassiseen säveltaiteeseen.

Makedonia

  • Herttinen, tuollainen äijänplösö ja MILLAINEN HAAREMI!

Valko-Venäjä

  • You sing like a girl, dude.

Islanti

  • Hera Björk. Eyjafjöll of Iceland.
  • Perus euro humppa biisi. Kiitos 1993-1996.

Suomen hanuritiimin iloinen ylistys kapitalismille ei sijoittunut kymmenen parhaan joukkoon. Ihmisiä kehotetaan palaamaan kotiin Kauppatorilta; siellä ei ole mitään nähtävää.

Mannerheimillakaan ei ollut heilaa helluntaina

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


Hän oli aivan erilainen kuin kaikki toiset miehet ja vaikeasti tavoitettava saalis. Kauneimmat ja älykkäimmät arvelivat, että sellainen yksinäinen sankari oli suuren vaivan arvoinen. Mutta kuinka kiivaaksi ajo tulikin, näytti Mannerheim aina väittävän kiinni joutumisen vaaran. Hän oli hetken ansassa, mutta jo seuraavassa pääsi vapaaksi. Hän oli myös hyvin avomielinen naisellisen kauneuden ihailija, mutta hän ihaili mieluummin turvallisen välimatkan päästä kuin antoi sitoa itseään ja ne, jotka valitsivat hänet riistaotukseksi, huomasivat pian, että häntä oli yhtä vaikea vangita kuin saada kotka hämähäkin verkkoon. He nakkelivat oikukkaasti niskojaan, kun lopuksi ymmärsivät, että lintuja ei pyydetä samalla tavoin kuin kärpäsiä.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Sortokausi

Kuva: /Sizemore/ @ Flickr

Kuluneet päivät ovat olleet sellaista feminismiä pullollaan, että YK:n tulisi julistaa vuoden 20. viikko täst’edes Miesten Sortamisen Viikoksi. Miehiä on hakattu, vähätelty ja jätetty – mutta miksi? Feministimafian julmuuden ja ilkeyden paljastamiseksi myös Kaasuputki-blogi aikoo työntää syyttävän sormensa syvälle uutispuuron voisilmään: kuinka valkoinen heteromies kärsiikään naisen luontaisen pahuuden vuoksi!

Viikon tapaus [PDF] oli tietenkin hätäkeskuksessa päivystänyt konstaapeli, joka oli naureskellut vaimonsa harjoittaman väkivallan uhriksi joutuneelle perheenisälle. Tämä 112:n äärifeministi – vieläpä miespuolinen sellainen – oli muun muassa provokatorisesti kysellyt, aikooko mies ottaa ”pataan” naiselta. Feministit, etenkin miesfeministit, tunnetusti suhtautuvat väkivaltaan lähinnä lupsakasti hörähdellen, joten näin tälläkin kertaa.

Tai, kuten Henry Laasanen sen naisteloituskomppaniaa uhmaten sanoo Uuden Suomen blogissaan:

Mitä feministisestä biaksesta seuraa? Se tuottaa miehiä syrjiviä käytäntöjä arkeen, kuten viime päivinä kohua herättänyt hätäkeskus-causti osoittaa.

Muutamat harhaanjohdetut tai muuten vain feministisen maailmankuvan omaksuneet ihmiset tietenkin olivat olettaneet, että hätäkeskuksen vähättelijämies olisi ollut vain vanhakantainen sovinisti, jonka mukaan ”mies ei itke” tai ainakaan ota turpaan muijaltaan. Mutta sehän ei nyt voi pitää paikkaansa, sanoo Kaarina Hazard mitä tahansa.

Uutisen toistivat eri muodoissaan mm. Yleisradio, MTV3 ja Helsingin Sanomat.

Kaikkien, mutta etenkin jälkimmäisen median uutisesta virisi vilkas nettikeskustelu, jonka avausviesti summaa koko kysymyksen ja kaikkialla käydyn keskustelun tason:

Teemu 17.5.2010 14:42

Tasa-arvo

Tässä taas näkee kuinka tasa-arvoinen on mies yhteiskunnassa.

Mikään, siis mikään instanssi ei suojele miestä naisen väkivaltaiselta käytökseltä. Mies saa kohdata vain vähättelyä ja epäluuloa.

Todennäköisesti tässäkin tapauksessa annetaan vielä lasten huoltajuus naiselle.

Kuten nimimerkki ”Teemu” ja feminismin veri-ikeessä kituva Suomen kansa tietää, tapaus tulee päättymään siten, että naisen pahoinpitelemäksi tullut mies kuohitaan julkisesti Olympiastadionilla Naisasialiitto Unionin toimesta ja jätetään valumaan kuiviin naurunremakan saattelemana. Sillä feminismi on täsmälleen sama kuin natsismi ja sen ainoa tavoite on lopullinen ratkaisu eli kaikkien miesten julma kidutuskuolema. Tähänkö verorahojamme syydetään?

Muitakin tarinoita miesten sorrosta on viime ajoilta kertynyt:

Yksin häpein

Yleisradion käsittämättömän loisteliaassa 1980-luvun Fakta homma -sarjassa oli kohtaus, jossa päähenkilönelikko laati tuohtuneen yleisönosastokirjeen. Erään korkeatasoisen (”ei ehkä enää”) hotellin töykeä portieeri oli tullut hätistelemään porukan hotellin nurmikolta makkaraa paistamasta. Tästä oli oitis kerrottava maailmalle.

Samalla, kun koettua vääryyttä puettiin sanoiksi, juolahti naapurusten mieleen muinainen tiekiista. Vääryys sekin, vaikka täysin eri asiasta. ”Noo, ne menee yksin häpein”, sanoo Aulis, kun hänen vaimonsa kummastelee, miksi nämä toisiinsa liittymättömät epäkohdat tulee ängetä samaan kirjeeseen.

Kirjailija-toimittaja Jarkko Tontti kävi Vihreän Langan verkkokolumnissaan miettimään kaatuneiden muistopäivää 16.5. ja vuorokautta myöhemmin ollutta kansainvälistä homofobian vastaista päivää. Apunaan hän käytti Katariina Lillqvistin Uralin perhonen -nukkeanimaation herättämää kansalaiskeskustelua. Miksipä ei, tarjoaahan se oivan linkin puolustusvoimien ja homoseksuaalisuuden välille.

Kesken sananvääntelyn on tekstiin kuitenkin putkahtanut teemaan liittymätön kummajainen:

Yhtä paljon kuin Hägglundin kommenttia, minä ihmettelen Katariina Lillqvistin ja käsikirjoittaja Hannu Salaman vanhavasemmistolaista maailmankuvaa, jossa homoseksuaalisuutta käytetään nolaamistarkoituksessa.

Aivan epäilemättä homous on ollut naurunaihe 1950-luvun Pispalassa, jos se on vielä 2010-luvun Helsingissäkin. Homous on koomista – siis ilmenemismuodoiltaan. Sukupuoliroolien rajojen rikkominen, ”mies naisten vaatteissa”, on ihmiskunnan kestävintä farssiperintöä ja siksi sitä on käytetty aina vanhoissa kansantarinoissa tehokeinona.

Mutta Uralin perhosessa ei ole ainuttakaan homo- tai transvestiittivitsiä. Eikä Tontti ole mitä luultavimmin koskaan nähnyt kyseistä elokuvaa, koska tuollainen arvio ”nolaamisesta” voi perustua vain asiasta kirjoitettuihin yleisönosastokirjoituksiin.

Tosin se ei olekaan tässä pääasia, vaan mikä tahansa tekosyy päästä sanomaan, miten epäilyttävää, suorastaan moraalitonta väkeä vasemmistolaiset ovat.

Tontti esittelee konservatiivisen ahdistavan maailmankuvan ja kuin ohimennen toteaa, että nämä kirotut stalinistit pelaavat ilman muuta tätä samaa peliä. Että homoseksuaalisuutta ei edes voisi esiintyä vasemmistolaisten tekemässä taiteessa muuten kuin ärsyttämässä porvaria. Harmi sinänsä, sillä kirjoitustensa perusteella Tontti voisi muuten olla pätevä ja lahjakas vasemmistoaktiivi.

Näitä Suomi on täynnä. Lahjakkaita kynäniekkoja, joiden ajatuskulku on sujuvaa, monisärmäistä, laaja-alaista ja ennakkoluulotonta, kunnes he törmäävät sokeaan pisteeseensä. Jarkko Tontilla on siinä mielessä jännittävää petiseuraa.

Kuten Aarno ”Loka” Laitinen.

Laitinen on kolumnoinut vuosikausia jokseenkin samalla tekstillä, jossa kritisoidaan kulutusyhteiskuntaa, maahanmuuttovastaisuutta, Suomen maatalouspolitiikkaa, kokoomuslaisia teknokraatteja eli ”kauppakamarinulikoita” ja yleistä umpimielistä impivaaralaisuutta. Aiheita, jotka ovat Laitisen ja Vihreiden kannalta lähes tai tykkänään ristiriidattomia.

Mutta Laitisella on hermopisteensä, josta painamalla retoriikka sukeltaa alatyyliseksi. Se on vihreiden olemassaolo.

Silloinkin, kun kolumnissa käsiteltävä asia ei tangeeraa ympäristöliikkeitä, Laitinen keksii keinon uittaa heidät tekstiinsä. Pahanmakuinen kahvi tai tympeä suomalainen markettiruoka – tai vaikkapa naisten keskipainon kasvaminen vuosien mittaan – paisuu raivokkaaksi huudoksi DDR:n kasvattamista taistolaisista ekoterroristeista.

Lukijalle nämä ovat tuskan hetkiä. Juuri kun on päässyt nyökyttelemään osuville sivalluksille ja etevälle sanankäytölle, kirjoittaja ryntää torvet soiden aiheeseen, joka on liian tärkeä, jotta sen voisi jättää koplaamatta samaan yhteyteen.

Kunpa vain Jussi Halla-aho pystyisi pohtimaan edes kasvisruokaa ilman islamia. Voisiko Henry Laasanen olla näkemättä inhaa feminismiä jokaisessa mieheen kohdistuneessa nyrkiniskussa? Jopa Erkki Tuomioja tylsistyttää sanan säiläänsä iskiessään sillä vasemmistolaisia hengenheimolaisiaan asioissa, joissa on juuri ollut koko Vasemmistoliiton kanssa samaa mieltä.

Tässä on kolumnien – ja blogien – heikkous. Niitä ei toimiteta. Ne lähetetään sellaisenaan, korkeintaan hiukan oikoluettuna, julkaistavaksi. Yhtäkään ajatusta ei sensuroida, vaikka pitäisi. Liian helposti mukaan lurahtavat, yksin häpein, kaikki mieleen juolahtaneet vääryydet.

Tästäkin merkinnästä olisi pitänyt tappaa koko joukko lemmikkejä.

Mannerheim ja eheytys

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


Marskille suotiin varsin vähän vaikuttamisen mahdollisuuksia, mutta aina kun mahdollisuus aukeni, hänen teoilleen antoi leimansa kokonaisnäkemys, valtiomiehen näkemys. Toukokuun 16. päivän muuttaminen sankarivainajien päiväksi oli sellainen teko; se tasoitti viimeisenkin kansaa halkaisevan kuilun. Ei ole ehkä liikaa sanoa, että koko itsenäisyytemme aikana Mannerheim elävimmin oivalsi kansan eheyttämisen tarpeellisuuden.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Lievestuoreen Liisa

Kun tehdas avas porttinsa, mä liksaa jälleen sain
Ja Kisapurren lavalta sun, Liisa, tanssiin hain.

Tämä teksti on kirjoitettu perjantaina 14.5.2010 Lievestuoreen Shellin ravintolassa, ravitsevan huoltoasemaruoan voimalla. Takana Kuopio, edessä Jyväskylä. Legendaarisen lietelammen kotikylä kuuluu nykyään Laukaaseen, kuten kaikki muutkin keskisuomalaiset kunnat. Selluteollisuus on jäänyt menneisyyteen, sen mukana koko taajama.

Lievestuoreen sulfiittisellutehtaan omisti Haarla-yhtymä, joka lakkautti tuotannon kannattamattomana vuonna 1967. Haarlakin on myyty. Se on osa UPM-Kymmene-konsernia.

Yksi sellutehtaan kannattamattomuuden syistä oli tiukentunut ympäristölainsäädäntö. Katkeroituneet duunarit pakkasivat tavaransa velka-Fiatinsa katolle ja ajoivat kuka Tornioon, kuka Vaasaan, mutta kaikki lopulta Ruotsiin. Känsäisissä työmiehen kourissaan he puristivat rattia. Nortti vapisi suupielessä. Huulten taosta purkautui hiljaisia kirouksia ympäristönsuojelijoita kohtaan. Miksi mokomat puunhalaajat menivät kiusaamaan hyvää työnantajaa?

Onhan selvä, ettei Raf. Haarla Oy olisi lopettanut sellunkeittämistä, ellei yrityksen johtoa olisi ehdoin tahdoin ärsytetty.

Työmarkkinajärjestöjen yhteistyön salaisuus oli aikoinaan tässä. SAK ja sen poliittinen siipi, SDP, on turvannut vakaat työolot ja jarruttanut ympäristönsuojelua kaikin keinoin. Elinkeinoelämä ollut olevinaan tästä kiitollinen ja antanut ymmärtää säilyttävänsä osan työpaikoista Suomessa vastalahjaksi.

Diili on ollut toimiva. Moni uskoo vieläkin, että ihmiset on jaettu säätyihin, ei luokkiin. Ylempisäätyiset, kuten teollisuudenharjoittajat, ovat ankaran asiallisia isähahmoja, jotka ottavat alempisäätyisiä, proletariaattia, liukuhihnojensa ääreen töihin. Kuuliainen lapsi saa hyvää viikkorahaa, kun taas kuriton kakara on ansainnutkin joutua mierontielle.

Toivo Rafael Valdemar Haarla, oli juuri sellainen isäntä, josta Eero Heinäluoma, Timo Koivusalo ja SAK yhä haaveilevat. Jämerä mies, joka loi työpaikkoja ja vaurautta ympäri maan. Olisipa vanha patruuna ollut elossa yhä 60-luvulla! Tai nyt. Ei Anni Sinnemäki hyppisi moisen tehtaanjohtajan nokille.

Toki, Haarla oli äärioikeistolainen Lapuan liikkeen kannattaja. Hän otti osaa Mäntsälän kapinaan, muilutuksiin ja vasemmistojohtajien pahoinpitelyihin. SDP:n ja oikeistovasemmiston (kyllä, sellainenkin ryhmä on) mielestä se on oikein. Onhan selvä, että työväenliike on joskus itselleenkin vaaraksi esittäessään porvareille kohtuuttomia vaatimuksia.

Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Mutta juuri nyt, vanhojen ukkojen keskellä huoltoasemalla, tuntuu ettei Lievestuoreen rahanhajuinen lipeälampi ala pulputa uudelleen, vaikka hallitus ja demarioppositio myöntyisväti kaikkiin EK:n vaatimuksiin, kuuden päivän työviikkoon, 10-tuntisiin työpäiviin, kolmeen ydinvoimalaan ja aateliston ensiyönoikeuksien palauttamiseen.

Ei kapitalistin ystävyyttä voi ostaa. Ei Lievestuore ole siksi autio, että on olemassa Vihreät De Gröna tai maahanmuuttajia.

Ehkä vasemmistopuolueet ja ay-liike voisivat vaihteeksi uskoa itseensäkin. Irwin on kuollut. Liisa on jo eläkkeellä.

Mannerheim ja professorin erehdys

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.


Mannerheimin asunnon edustalla seisoi kerran v. 1918 vartiossa muudan professori. Ajan käydessä pitkäksi hän sytytti tupakan, mutta huomasi samassa kenraalin saapuvan. Professori koetti pitää tupakkaa piilossa takanaan ja nosti viimein lakkia. Ohi mennessään Mannerheim pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi vapaaehtoisen vartiomiehen korvaan:

– Sekin oli väärin.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)