Oi aikoja, oi tapoja

Tänä vuonna on kulunut vasta 160 vuotta Suomen alueellista koskemattomuutta äärimmäisen vakavasti loukanneen sodan alusta.

Osmanien valtakunta julisti Venäjälle sodan 4. lokakuuta 1853. Tästä alkanut tapahtumasarja tunnetaan Krimin sodan nimellä. Turkkilaiset saivat rinnalleen Ison-Britannian, Ranskan ja Sardinian kuningaskunnan – sellainenkin oli joskus. Vuoteen 1856 venyneen niin kutsutun itämaisen sodan yksi syrjähyppy oli Oolannin sotana tunnettu järjestelmällinen hyökkäys köyhän Suomen satamiin. Kahden vuoden ajan brittiläinen laivasto-osasto tuhosi, poltti ja raiskasi monivuotisessa rauhassaan uinuneen suuriruhtinaskunnan herkkiä rannikkoalueita.

Oulun, Raahen ja Kokkolan laivojen, tervavarastojen ja satamarakennelmien lisäksi britit pommittivat Suomenlahden merilinnoituksia: Viapori ja Svartholma kärsivät vahinkoja, Kotkan liepeillä sijainnut Ruotsinsalmen linnoitus tuhottiin täysin. Ahvenanmaalla britit valtasivat yhdessä ranskalaisten kanssa Bomarsundin linnoituksen. Tämä myös räjäytettiin sodan aikana. Tiukimpaan käsikähmään sodan aikana ajauduttiin Kokkolan Halkokarilla, jossa suomalaiset voittivat maihinnousua yrittäneet engelsmannit.

Sivuseikkana mainittakoon, että jokainen Volter Kilpensä lukenut muistaa, miten Oolannin sodan aikana kustavilaiset talonpoikaiskipparit harhauttivat kauppasaartoa vahtineita englantilaislaivoja ja kaupan päälle onnistuivat petkuttamaan Venäjän tullia arvokkaine sokerilasteineen.

Suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella ei maanmiehillämme ollut yhtään rauhallisempaa: Suomen kaarti lähetettiin aluksi Pietariin ja kahinoiden yltyessä turvaamaan keisarikunnan länsirajaa muun muassa Valko-Venäjälle.

Sotatoimet loppuivat 30.3.1856. Hävityn sodan jälkipyykki johti laajassa Venäjän keisarikunnassa lukemattomiin uudistuksiin alkaen maaorjalaitoksen lakkauttamisesta aina Suomen suuriruhtinaskunnan herättämiseen valtionyöstään. Sekä tietenkin siihen, että vielä tänäkään päivänä ahvenanmaalaisnuorukaiset eivät suorita varusmiespalvelusta. Vaikka näet Suomi on julistanut jokseenkin kaikkien vanhojen rauhansopimuksiensa rajoituspykälät kumoutuneiksi, Krimin sodan voittajien määräämä Ahvenanmaan demilitarisointi on pysynyt voimassa.

Mutta kaikesta tästä Suomen historiaan syvästi vaikuttaneesta toimeliaisuudesta ja rannikkojamme sekä emämaamme loittoja rajoja puolustaneiden urhojen vuotamasta verestä huolimatta yksikään tämän päivän nuori ei enää muista Krimin sodan sankareita. Englantilaisten upottamien alusten nimiä ei päntätä päähän, Suomen kaartin komentavia upseereita ei muisteta Suomi-marssia kuorossa laulaen. Ikään kuin he olisivat… historiaa.

Kyllä nyt on nuoriso pilalla.

Talvisota pois itsenäisyydestä

Yleisradion toimittaja Sari Huovinen tapaa itähelsinkiläisen skeittarin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla Tampere-talolla ja kysyy:

Sinä olet nyt samaa ikäluokkaa kuin moni veteraani silloin, kun hän joutui sotaan. Mitä sinä ajattelet veteraaneista ja Suomen sodista?

1990-luvun puolivälissä syntynyt Silver Gyninen on hämillään ja vastaa:

Mä ajattelen, etten mä osaa sanoa niistä mitään, koska ne on historiaa. Ne on niinku silleen sama… Emmä osaa oikein kumma… En mä osaa sanoo, koska se on niinku niitten aikaa. Se on sama kun katotaan kymmenen vuotta taaksepäin: ei ollu mitään koneita meillä, kun me kasvettiin. Me leikittiin ulkona. No, nykyään jengi leikkii kaikilla kännyköillä tai näillä ja silleen. Et silleen niinku se on paljon helpompi kysyy joltain vanhemmalta ihmiseltä noist, mä veikkaisin.

Toimittaja menee puihin rehellisen kommentin edessä. Hänen odottamansa standardivastaus ”veteraanien maallemme antaman uhrin” tärkeydestä ja arvostettavuudesta jäi saamatta. Hän silti yrittää jatkokysymystä:

Mutta veteraanien ansiosta Suomi on itsenäinen maa. Mitä se itsenäisyys merkitsee nykynuorille?

Gyninen alkaa kohteliaasti muotoilla vastausta, joka ei olisi aivan tavattoman loukkaava. Hän kertoo olevansa tyytyväinen itsenäisyyden kautta saavutettuihin kansalaisvapauksiin ja siihen, ettei tarvitse koko ajan pelätä sotaa. Gynisen kasvoista näkee, että toimittaja olisi yhtä hyvin voinut kysyä mielipidettä rautakansleri Bismarckin vaikutuksesta rullalautailijan arkeen.

Nyt on vuosi 2013. Itsenäisyyspäivää on vietetty sotajuttuja muistelemalla viimeistään vuodesta 1989 alkaen, jolloin kylmän sodan ja suomettuneisuuden viimeisetkin pidäkkeet laukesivat ja koko kansakunta sai tilaisuuden ryhtyä piehtaroimaan taistelukokemuksillaan.

Talvisota on äärimmäinen valttikortti, joka kumoaa kaikki vastaväitteet.

Ei olisi maata puolustettu vuonna 1939, jos miehet olisivat vain jääneet odottamaan palkankorotustaan, sapattivapaitaan, uusia iPhonejaan, subjektiivista päivähoito-oikeutta, opintorahan indeksikorotusta, yli kymmeneen auki olevia terasseja Kallioon. Mitä tahansa. Valtiovarainministeriölle ”talvisodan henki” on se, johon vedotaan, kun kansakunnan heikoimmilta leikataan pois sosiaalietuudet.

Siksi maamme ainoa toivo on Silver Gyninen, Kontulan pommarissa skeittaileva nuorimies, jolle kertomukset talvisodasta ovat samanarvoisia kuin kaikki muutkin hämärät legendat. Kun hän ja hänen toverinsa ottavat Suomen asiat hoitaakseen, heitä ei voi maanitella mukaan mihinkään epämääräiseen vain siksi, koska jossain unohtuneessa menneisyydessä on ollut sota.

Ehkä jonakin päivänä Tuntematon sotilaskin palaa takaisin kaunokirjallisuuden hyllyyn.

Pappilan joulu

1. luku

Tuuli oli tyyntynyt kiedottuaan suomalaisen järvimaiseman unenomaiseen kuurahuntuun. Pilvet haihtuivat taivaan korkeampiin kehiin ja tekivät tilaa viimeiselle valonkajolle ennen iltapäivän harrasta hämärää. Lyhyen hetken ajan auringon hiipuvat säteet kultasivat koko luonnon. Ne kurkottivat yli Kotivaaran, hyppäsivät yli syvän Hevoskurun ja lopulta koskettivat Uusi-Pappilan päärakennuksen luoteiskulman keltamullalla sudittua seinää.

Hehku viipyi laudoituksella vain sen aikaa, minkä Kaitselmus oli säätänyt. Kohta varjot peittivät maan. Ikkunoihin syttyivät kynttilät. Pakkanen kiristyi talon ympärillä.

Sisällä talossa reipas Emil-nuorukainen laati kirjettä Teija-piialle naapurikylään.

”Rakas Teija”, hän oli jo raapustanut kömpelöllä käsialallaan. Rakas-sana oli sutattu yli. Sen päälle oli korjattu ”hyvä”.

Varovaisuus sai Emilin nostamaan lyijykynän kärjen paperilta. Oli niin paljon, mitä hän halusi kertoa, ja niin vaikea keksiä oikeita sanoja.

”Tunnen yhä kuumotuksen munaskuissani viime kohtaamisemme jäljiltä. Olisin voinut melkein räjähtää, niin hyvältä tuoksuit, kun pitelin sinua polvillani.”

Itse asiassa Emil oli pidellyt Teijaa hiukan syvemmällä sylissään eikä aivan jokainen vaatekerta ollut siinä vaiheessa enää nuorten yllä. Ja olihan siinä eräänlainen räjähdyskin sattunut. Mutta mitäpä jokaista noloa yksityiskohtaa muistelemaan. Lisäksi Emilillä oli vahva epäilys, että isä, pastori Skog, saattoi vähintään vilkaista poikansa kirjettä ennen kuin pani viestin postiin. Ja isä ei ikinä hyväksyisi ajatusta siitä, että hänen poikansa heilastelisi Teijan tapaisen huonon naisen kanssa.

”Kunpa voisimme kohdata tänä jouluna”, Emil jatkoi. ”Vaikkapa joulukirkon aikaan.”

Joulu. Emil katsoi huoneensa ikkunasta pimeään luontoon. Hän tunsi haikeuden kaihertavan sielussaan. Tämä olisi kaikkien aikojen ikävin joulu.

Juuri sillä hetkellä joku koputti Emilin ikkunankehykseen. Tumma varjo näkyi kuurankukkien kirjoman lasin takana.

”Teija?” Emil kysyi epäuskoisena.

Jatkuu…

Kaikkien aikojen typerimmän keskustelun pojan paluu

Eräänä päivänä musiikkikriitikko ja kulttuuritoimittaja Oskari Onninen kirjoitti Rumba-musiikkilehteen arvion Jare Tiihonen -nimisen lahtelaismuusikon uudesta albumista. Koska levyllä ei ollut mitään musiikillista arvoa, Onninen keskittyi pohtimaan levyn suhdetta ilmiöön sen ympärillä, hän tarttui mediahahmoon nimeltä Cheek.

Arvostelu herätti pohjattoman myötäloukkaantumiskierteen.

Ei siksi, että Onninen olisi ollut väärässä. Cheek on monin tavoin tympeä hahmo, Jare Tiihosen mielikuva alfauroksesta, joka luettelee tappeluitaan ja valloituksiaan kuin vakuuttaakseen itsensä siitä, että ne ovat tapahtuneet. Sillä nykyisiä ei ole ja uusia ei tule. Naisseikkailut kuuluvat menneisyyteen.

Albumeillaan elämäänsä tilittävä Cheek on moralisti, joka uskoo, että saisi kenet haluaa, mutta joka juuri siksi ei huoli ketään, jonka saisi. Jäljelle jää vain katkera naisvihaaja. Tyttöjen kaipaaville katseille saatetaan nyökätä suopeasti, mutta siihen vedetään raja. Jo Sokka irti – levyllä tehtiin selväksi, että Cheek keräilee hienoja ja nopeita autoja vain ajaakseen niillä pakoon seksinjanoisia miestennielijöitä.

Melkein voisi ajatella, että Cheek on kivekset sinisinä tanssilattiaa nurkkapöydästään vahtiva ujo lahtelainen teinipoika, joka todistelee itselleen, että menisi iskemään itselleen seksiseuraa, elleivät nämä ämmät olisi niin kauheita horoja.

Siksi se, että Oskari Onninen kutsuu Jare Tiihosta levyarvostelussaan ”vässykäksi”, ei ole solvaus, vaan neutraali arvio siitä, mitä artisti yleisölleen tarjoaa. Totuus ei voi loukata. Kritiikki on itse asiassa poikkeuksellisen tarkka luonnehdinta artistista, joka ei uskalla päästää luomustaan kasvamaan. Kriitikko kirjoittaa auki pettymyksensä tähän päijäthämäläiseen tasalatvaisuuteen:

Olen jo pitkään fantasioinut ajatuksella, että Cheek vieraantuisi todellisuudesta lopullisesti ja alkaisi Kanye Westin kaltaiseksi hulluksi miesneroksi, joka laukoisi absurdismeja Hesarin haastattelussa ja nousisi samalla vihattavuuden ja vakavuuden yläpuolelle.

Kohuttu levyarvostelu lähestyy uutta albumia siis artistin petollisen hahmon kautta. Asia on tehtävä näin, jotta lukija ymmärtäisi, miksi levy on jättää kriitikon kylmäksi siinäkin tapauksessa, että sen musiikilliset heikkoudet sivuutetaan. Albumin pliisu sisältö on todiste siitä, ettei Cheek tule koskaan kasvamaan täysin myyttiseksi olennoksi. Artisti on jäänyt keskinkertaisen osaamisensa vangiksi juuri nyt, kun hänen täytyisi paisua koko valtakunnan varjoonsa jättäväksi supertähdeksi.

Hälyä ja mielensäpahoittamisen tsunamia ei olisi kenties lainkaan syntynyt, ellei Jare Tiihonen olisi ottanut nokkiinsa. Hän ilmoitti pitävänsä 19.11. tiedotustilaisuuden, jonne Rumbakin on tervetullut, kunhan Oskari Onninen pysyy poissa paikalta. Luonnollisesti Rumba otti pyytämättä ja yllättäen saamastaan kohusta kaiken irti. Onnisen musiikkikritiikki tuupattiin kiireen vilkkaa nettiin, jossa se pomppasi kertaheitolla saitin kautta aikojen luetuimmaksi artikkeliksi.

Luultavasti Onnisen yhden tähden teilaus on Suomen eniten luettu Cheek-arvostelu. Eikä tästä voi kiittää ketään muuta kuin Cheekiä itseään.

Kohu sinänsä on joutava, mutta sen jälkiseuraukset mielenkiintoisia. Monelle taiteen ja kulttuurin ammattilaiselle kysymys avautuu osana ikuista keskustelua taiteen ja kritiikin dialektiikasta. Cheekin kielto olisi siis samanlainen veto kuin kirjailija Teemu Kaskisen seitsemänsivuinen ad hominem -riemumarssi Imagessa kesällä 2010 tai oppilaan tönimisestä tunnetuksi tulleen kohuopettajan avoin kirje esikoisromaaninsa arvostelijalle syksyllä 2008.

Harvempi on huomannut, että kohussa on vain kaksi aktiivista osapuolta: toimittajat ja julkisuudentavoittelijat. Ja nämähän eivät missään tapauksessa ole toisensa poissulkevia kategorioita.

Toimittajien sisäisessä keskustelussa väitellään maailman loppuun asti, kumpi on tärkeämpi, muoto vai sisältö. Sama väittely on toistunut erilaisin sanavalinnoin aina. Tuleeko toimittajan kuvailla vai kertoa, selittää vai näyttää. Pohjimmiltaan kyse on siitä, tuleeko toimittajan toistaa kuulemansa kyseenalaistamatta kuin papukaija, vai vaikuttaa tapahtumiin itsekin.

Huomattavasti laajempaa on poliittinen suosionkalastelu Cheekin vanavedessä. Tuohtumusta uhkuvan fanikatraan ympärillä kelpaa huutaa mukana. Erityisesti Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa ja sen oikeistolaisessa sisarjärjestössä, Kansallisessa Kokoomuksessa, on havaittu, että Cheekin mollaajien mollaamisella voi tavoittaa uusia yleisöjä. Keskustelussa on tuotu esiin yhä uudelleen koulukiusaaminen ja jopa Stalinin hirmuhallinto. Jälkimmäisen nosti pöydälle SDP:n varapuheenjohtaja Eero Vainio, joka kuvitteli kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen ”vähättelevän” Cheekiä jossain Vainion oman pään sisällä sijaitsevassa taikamaailmassa, mikä on tietenkin täysin sama asia kuin kulakkien leirittäminen.

Eero Vainion ja koko Suomen onneksi on kuitenkin olemassa Alexander Stubb, jolta voi aina odottaa jotain syvällisempää. Tässä siis syvällisyydellä tarkoitetaan, että jokin on syvältä.

Kansallisen lehtoyhtiömme Blue Wings -lehdessä Stubb näet kertoo, miksi hän ja Kokoomus ovat maailman johtavat rap-asiantuntijat.

Kaksi sanaa: MC Hammer.

Vuoden henkilö: Miley Cyrus

Time-lehden perinteisen kunnianimen ”Time Person of the Year” on saanut moni tärkeä poliittinen ja kulttuurinen vaikuttaja aina vuodesta 1927, jolloin lehden kanteen nostettiin ymmärrettävästi yksinlentäjä ja kansallissosialisti Charles Lindbergh.

Myöhemmin tittelin haltijoita ovat olleet niin Mahatma Gandhi kuin herrat Josif Stalin ja Adolf Hitler, kaikki Yhdysvaltain presidentit, sinä ja amerikkalainen sotilas.

Tänä vuonna tämä kunniakas tehtävä vuoden henkilön hakemiseksi on osin joukkoistettu (kahdessa osassa) koko maapallon kaikille ihmisille. Siksi äänestyksen kärjestä tippuivat hyvin varhain kaikki odotetut poliittisen journalismin lemmikit, kuten tietovuotaja Edward Snowden tai kohupaavi Franciscus.

Itse asiassa äänestys alkaa muistuttaa jo vahvasti Euroviisuja.

Melko tasaisissa luvuissa titteliä tavoittelee joukko Orienttia hallitsevia vaikuttajia: Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan, Egyptin armeijan komentaja Abdel Fattah al-Sisi ja Intian Gujaratin pääministeri Narendra Modi. Kaikilla paksut ansioluettelot ja ansaittu paikka amerikkalaisjulkaisun etusivulla.

Mutta yksi on yli muiden: Miley Cyrus.

Kantrimuusikko Billy Ray Cyruksen lahjakas tytär ratsasti alasti purkupallolla kaikkien ihmisten sydämiin Wrecking Ball -videollaan, mutta tämän lisäksi hän on osoittanut suurta lahjakkuutta twerkingiksi kutsutussa pyllynpuistelu-urheilussa, polttanut jointin televisiolähetyksessä ja roikottanut kieltään härskisti. Kaiken lisäksi hän ei vaikuta olevan ollenkaan pahoillaan kepposistaan, kuten mainettaan varjelevan tyttölapsen kai kuuluisi.

Time-lehti antaa äänestysaikaa aina joulukuun neljänteen päivään asti, joten menkääpäs kaikki nyt klikkaamaan Mileylle lisäpisteitä. Nuoren poptähden ihanan hävytön asenne on parempi juttu koko maailman kannalta kuin kaikki valtionpäämiehet yhteensä.

Joulukalenteri 2013

Perinteiseen tapaan Kaasuputki-blogi käynnistää jälleen niin sanotun joulukalenterinsa eli tarjoaa joka päivä vähintään yhden uuden artikkelin kansalaisten silmien iloksi aina joulun ihmeeseen asti.

Luvassa on runoja, videoita, koskettava joulukertomus ja tuttuja Kaasuputki-juttuja.

Aloitamme joulunodotuksen tällä bassobaritoni Hannu Forsbergin esittämällä kappaleella Kotipihan kuusi (säv. & san. Mika Vanhanen, sov. Jussi Miilunpalo).

Videon oheistietojen mukaan sama kappale on Suomen Lions-liiton tuottamalla albumilla Hyvän Tahdon Joulua 3.

Jouluaaton riemukimara

Tänään on jouluaatto. Huomenna hiljennymme juhlimaan vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa, mutta vielä nyt voimme ottaa ilon irti ja kuunnella nuorison suosimaa rähinämusiikkia. Sitä tarjoilee meille kanadalainen Justin Bieber. Koska aitous.

Seuraavissa valitettavasti ei ole videota, mutta äänihän riittää:

Aatonaaton liikuttava joulutarina

1.

”Isä, en osaa pakata mummon lahjaa!” Pirjoriitta kiljahti. Hän oli taistellut urhoollisesti Oiva Toikan muotoileman lasisen lintuveistoksen kanssa, mutta lopulta pienen lapsen kärsivällisyys ei enää riittänyt.

Vain kerran Pekka-isä vielä käytti höylää ruuvipenkkiin kiilatun tuolinkarmin yli ennen kuin jätti puhdetyönsä sikseen ja riensi auttamaan tytärtään.

”Miten teillä sujuu?” huikkasi Teija-äiti keittiöstä, jossa hän rypytti karjalanpiirakoita. Vastaukseksi hän sai harmistuneen ähkäisyn. Ei tainnut isälläkään sujua erikoisen mallisen käyttötaideteoksen paketoiminen.

Jouluvalmistelut olivat täydessä tohinassa Kortteenluoman perheessä, kun yhtäkkiä ovi kävi.

”Kuka siellä?” äiti kysyi.

Iloinen haukahtelu kertoi kaiken. Jere-koirahan siellä ravisteli lumisateen kastelemaa turkkiaan. Perheen Toivo-poika oli riisumassa saappaitaan eteisessä.

”Kunpa et säikäyttäisi minua noin”, äiti huokaisi pojanvintiölle. ”Aiheutat minulle vielä keskenmenon.”

”Anteeksi, äiti”, Toivo pyysi. Jerekin näytti olevan pahoillaan ja katseli Teijaa pää niin lystikkäästi kallellaan, ettei äiti voinut kuin hymyillä.

”Voi teitä!” äiti kihersi.

Yhdessä ahertaen isä ja Pirjoriitta olivat viimein paketoineet mummon joululahjan kauniiseen käärepaperiin. He saapuivat olohuoneen puolelle paijaamaan Jere-koiraa.

”Niin, saittekos te nyt joulutodistukset?” isä havahtui nykyhetkeen ja katseli lapsiaan kuin olisi peräti rehtori.

”Ai, niin!” lapset kiljahtivat kuin yhdestä suusta. Salamannopeasti he säntäsivät huoneisiinsa kaivamaan kaivatut asiakirjat koululaukuistaan. Hälinästä hämmästynyt Jere päästi kimakoita haukkuja.

Onneksi todistukset olivat hyvät. Pirjoriitta oli saanut yhdeksiköt kaikista lukuaineista ja ruotsin kielestä peräti kympin. Toivon arvosanoissa oli hiukan enemmän parantamisen varaa, mutta isän kurtistuneet kulmat silisivät viimeistään liikunta-, taito- ja taideaineiden riveillä.

”Oho, vallan yhdeksäinen veistosta. Ja pyöreä kymppi urheilusta!” isä myhäili ja huusi äidillekin kyökin puolelle, että tulisi ihailemaan lastensa koulusaavutuksia.

Kyyneleet kimalsivat Teija-äidin silmissä, kun hän syleili eteviä jälkeläisiään. ”Rutistaisin kunnolla, mutten halua, että saatte pyhävaatteisiinne jauhotahroja”, hän silti huomautti.

”Jauhotahroja? Leivotko sinä jotakin?” Toivo äkkäsi. ”Saanko maistaa taikinaa?”

”Maista toki”, äiti naurahti ja iski silmää isälle.

Toivo harppoi keittiöön. Kohta kaikui huuto: ”Voi ei, tämähän on suolaista!” Koko perhe heresi nauramaan sydämensä kyllyydestä.

2.

Kello löi jo seitsemää, kun Kortteenluomat saivat viimeisetkin lahjapaketit lastattua Volvoonsa. Kohta aurinkokin jo nousisi.

”Rientäkääpä!” isä hoputti perhettä, joka istahti autoon rivakasti. Vain äiti jäi varmistamaan, että talon ovet menivät lukkoon.

Kohta ajoneuvo jo kaartoi moottoritien rampille. Jere-koira hiukan ynisi, se ei ollenkaan pitänyt automatkoista. Pirjoriitta ja Toivo lauloivat heleillä lapsenäänillään lystikkäistä jouluralleja laulukirjasta, jonka äiti oli heille antanut pienenä ennakkolahjana.

”Me pidämme pienen pissa- ja kahvitauon tuolla Kuortin ABC:lla”, isä ilmoitti olkansa yli, kun oli ajettu vasta pari tuntia.

”Saammeko kaakaota ja luumutortut?” Pirjoriitta kysyi takapenkiltä.

”Katsotaan sitä sitten”, isä vastasi, mutta hymynkare suupielessä enteili hyvää.

Moni muukin joulumatkalainen oli poikennut samaan liikennemyymälään keräämään hetkeksi voimiaan matkalla kuka kenenkin isovanhempien luokse. Jonot olivat pitkät, mutta luontaisella huumorintajullaan Kortteenluomat ja useat kanssajonottajat jaksoivat odottaa vuoroaan. Lapset saivat herkkunsa ja isä kahvinsa.

”Muistakaahan sitten kaakaonne juotuanne käydä pissalla”, äiti muistutti lapsia. Hän päätti joulun kunniaksi hiukan itsekin tuhlailla ja otti mineraaliveden.

”Porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, oomme kaikki”, lauloivat välipalan piristämät lapset kovalla äänellä, kun matka kohti pohjoista taas jatkui.

”Oomme kaikki!” yhtyi jo isäkin mukaan lauluun mehevällä bassollaan. Myös häntä oli tauko virkistänyt.

”No, Pekka, mikäs sinuun nyt…?” äiti punasteli. Hiukan miehen käytös nolotti.

Tuskin he olivat ajaneet tuntiakaan, kun isältä pääsi suusta kokonainen ärräpää.

”P*rhana!” hän puuskahti.

Lasten laulu taukosi ja Teija-äitikin laski kutimet syliinsä. Mitä nyt oli tapahtunut?

Vaitonaisesti isä kytki vilkun oikealle ja jarrutti. Edessä oli poliisiauto, jonka vieressä viranomainen näytti pysäyttämismerkkiä. Lainvartijat vaanivat ajoturvallisuutta joulun menoliikenteessä tarkalla silmällä.

Muhkean näköinen poliisimies asteli Kortteenluomien ison tila-auton kyljelle ja naputti ikkunaan. Pekka-isä avasi lasin.

”Puhaltakaapa tähän mittariin oikein kunnolla”, poliisi opasti isää ja ojensi tätä kohti laitteen, jossa oli näppärä pillimäinen suukappale.

Isä totteli ja päästi reippaan uloshengityksen mittalaitteelle analysoitavaksi.

”Jahah, yksi pilkku yksi…” poliisi ärähti. ”Antakaapa nyt ajokortti ja rekisteriote. Teidän matkanne loppui nyt tähän!”

”Se sinun konjakkisi!” äiti parahti harmissaan. Samassa häneltä pääsi tuskanhuuto.

3.

”Äiti!” lapset huudahtivat. Teija ei saanut sanaa suustaan, vaan vääntelehti kivulloisen näköisenä. Poliisit olivat ällistyksissään, mutta vielä ällistyneempiä he olivat kohta, kun Jere-koira hyppäsi etupenkille.

”Jere!” lapset huudahtivat, kun viisas eläin kävi latkimaan auton lattialle ilmestynyttä nestettä.

”Tuo on lapsivesi! Hän synnyttää!” poliisi tiesi kokemuksesta. Samassa hänen muotonsa synkkeni. Hän oli tullut isäksi aivan vastikään. Synnytys oli ollut alusta asti vaikea. Lopulta oli pitänyt turvautua hätäsektioon, mutta mikään ei ollut auttanut. Potra poika oli parkaissut ensimmäisen itkunsa orpona.

Kyynel ujuttautui ikävän muiston yllyttämänä silmäkulmaan, mutta tunteiluun ei ollut nyt aikaa.

”Te jäätte nyt tähän pitämään seuraa koirallenne!” ärjäisi poliisi Pekka-isälle ja viittasi parilleen, että pitäisi huolen lainopillisista kommervenkeistä. Lapset hän osoitti poliisiautoon, jonne tenavat kuuliaisesti kipittivät. Sen jälkeen poliisi kiersi apukuskin puolelle, nosti vaikeroivan Teija-äidin vahvoille käsivarsilleen ja kantoi naisen lastensa seuraan.

”Vuh!” haukahti Jere-koira kuin ymmärtäen, että nyt olivat kyseessä vakavat asiat. Alkoholisti-Pekka painoi päänsä häpeästä. Hän oli menettänyt paitsi itsekunnioituksensa, myös perheensä rakkauden.

Poliisiauto ruopaisi pakkaslunta. Neuvokas viranomainen otti ohjat suoraan kohti Mikkelin keskussairaalaa, jossa osattaisiin huolehtia pienokaisen päästämisestä maailmaan paremmin.

Teija-äiti alkoi tointua ensimmäisestä supistuksestaan. Hän ymmärsi heti, mistä on kysymys. Hän siveli vatsaansa, muttei pelännyt. Vieras mies ajoneuvon ohjaksissa vaikutti luotettavalta, vakaalta kuin peruskallio. Poliisin ilme oli keskittynyt. Pakkasluminen, jäinen tie oli haastava ajettava eikä mies halunnut enempää vaarantaa arvokasta lastiaan.

”Te tulitte hätiin!” Teija kuiskasi. Hänen silmäluomensa värähtivät.

”Nimeni on Reima Sorjonen”, poliisi vastasi paksulla äänellä. ”Teidät pitää viedä Mikkeliin, jossa pääsette sairaalahoitoon.” Sulavalla ranneliikkeellä hän kytki päälle hälytyssireenin ja -vilkut.

Teijaa poliisimiehen reippaat otteet ja varmuus ihastuttivat. Reima oli aivan toisenlainen kuin Pekka, jonka heikko itsetunto ja arkailu oli usein rasittanut heidän suhdettaan. Ajattelematta enempää Teija nosti kätensä vaihdekepin nupilla olleen Reiman käden päälle.

Poliisi hätkähti, muttei protestoinut.

”Koittakaapa kestää” Reima-poliisi sanoi tukahdutetulla äänellä. ”Ja te myös siellä takapenkillä! Pyyhkikää kyyneleenne ja laulakaa vaikka jotain iloista.”

Lapset tottelivat ja kohta taas raikasi joululaulu kirkkaista lapsenkurkuista.

4.

Pakkaslumen verhoama talousmetsä vilisi talvipäivänseisauksen alkukantaisessa hämäryydessä, kun Reima Sorjosen poliisiauto kiidätti kovia kokenutta perhettä kohti pelastusta.

Yksinäinen pantasusi nosti kirsunsa hangen pinnasta ja vilkaisi valtatien suuntaan. Se arvasi, että jotain oli tekeillä. Mutta pieni lauma oli ruokittava, joten päättäväinen hukka jatkoi hirven jäljittämistä. Talvi oli kietonut koko Suomen ankaraan syleilyynsä eikä yhdelläkään korven kesyttömistä eläimistä ollut aikaa murehtia ihmiselämän vaikeuksia.

Halki metsän, yli peltojen jatkui tie, jonka Suomen tasavalta oli jo nuoruudessaan rakennuttanut. Tämä oli tie, joka yhdisti itäisten maakuntien suuret kaupungit, loputtomat metsät ja viljavat järvenrantavainiot Etelä-Suomen kaupan ja hallinnon keskuksiin. Kiviset kilometripylväät vuosikymmenten takaa kertoivat, kuinka samaa tietä oli jo isoisien aikaan kuljettu.

Tuntui kuin matka ei koskaan päättyisi. Teija-äidin supistukset jatkuivat yhä kiivaampina. Synnytys lähestyi.

Poliisiauto pääsi lopulta Mikkelin sisäänajoväylälle. Se ohitti hitaan rekan ja lähestyi taajama-aluetta. Moottoritieksi levinneen valtatien opaskyltit neuvoivat punaisin ristisymbolein matkalaiset kohti sairaalaa.

”Koita kestää, Teija!” poliisi karjaisi.

”Minä kestän!” Teija vastasi. ”Sinun vuoksesi, Reima”, hän ajatteli.

Mikkelin keskussairaalassa oli jo osattu varautua pikaiseen synnytykseen, olihan Reima älykkäästi ymmärtänyt varoittaa heitä etukäteen radioitse. Lapsen tuleminen kylmään maailmaan ei koskaan ollut pelkkä rutiinitoimenpide, joten henkilökunta noudatti aivan erityistä tarkkaavaisuutta. Etuajassa syntyvä vauva oli muutenkin haaste suomalaiselle terveydenhuollolle, mutta kiitos Arvo Ylpön aikanaan aikaansaamien uudistusten lääkärit uskalsivat luottaa ja toivoa, että kaikki menisi hyvin.

Hetken aikaa näytti vaaralliselta, mutta kohta terve tyttövauva lepäsi äitinsä rinnoilla. Vaikka se oli syntynyt kuukauden etuajassa, se vaikutti terveeltä ja hyvinvoivalta.

Ulkona käytävässä odottanut poliisimies Reima kutsuttiin katsomaan äitiä ja lasta.

”Rukoilin Jumalaa säästämään sinut ja lapsesi”, Reima kuiskasi Teijalle. ”Minusta tuntuu, että Hän tahtoi meidän kohtaavan.”

”Tiedän”, Teija vastasi voipuneella, mutta onnellisella äänellä. ”Lapseni saavat sinusta uuden, paremman isän.”

”Teet minut niin iloiseksi!” Reima urahti.

Pirjoriitta ja Toivo pääsivät myös kohta katsomaan uutta pikkusiskoaan. He ihmettelivät ja ihastelivat äärettömän pientä vauvaa, kunnes äiti sanoi, että heidän oli aika lähteä ja jättää hänet ja pienokainen lepäämään.

”Reima-setä vie teidät luokseen yöksi. Hänelläkin on pieni vauva”, Teija-äiti sanoi.

Luottavaisin sormin lapset tarttuivat poliisia käsistä. He olivat oppineet illan aikana pitämään sedästä.

Epilogi

”Tulkaapa katsomaan, täällä on kirje isältänne!” Teija-äiti huudahti.

Pirjoriitta ja Toivo keskeyttivät joululahjapakettien tekemisen ja harppoivat olohuoneeseen, jossa äiti ja Reima istuivat. Yksivuotias Rebekka ja puolitoistavuotias Jorkki olivat jo nukkumassa. Pöydällä oli valtava pino joulukortteja sekä avattu kirjekuori.

Pekka-isä oli lähettänyt postia uudesta kodistaan Sallasta. Hän oli avioeron saatuaan jättänyt suurimman osan omaisuudestaan entiselle vaimolleen ja lähtenyt Jere-koiran kanssa aloittamaan uuden elämän rajavartiolaitoksen palveluksessa Pohjois-Suomessa lähellä vanhoja synnyinseutujaan. Hän oli lopettanut alkoholinkäytön tykkänään ja omistautunut vapaa-aikana lempiharrastukselleen kalastukselle.

Isän kirje oli täynnä rakkautta:

”Heipä hei! Arki täällä pohjoisessa sujuu rattoisasti. Pidätimme pienen joukon huligaaneja, jotka yrittivät ujuttaa isänmaahamme ryssäläistä tupakkaa, mutta muuten elämä on rauhallista. Jerelle kyllä kävi vähän hupsusti ja olenkin ajatellut, että pitäisikö sen nimeksi antaa vaikka Jertta.

On meinaan niin, että narttuhan se olikin. Viime kuussa se pyöräytti maailmaan korillisen koiranpentuja, ja minä vähän tuumiskelin, että taitaisivat lapset siellä tykätä omasta pikkukoirasta.”

Pirjoriitta ja Toivo vilkaisivat toisiaan silmiin.

”Voi, tämä on joulun paras lahja!” he kiljahtivat kuin yhdestä suusta.

Sen jälkeen he keskittyivät kuuntelemaan Suvi Teräsniskan kappaletta Hei mummo, koska jotenkin kaikkien mielestä tuntui, että se kertoi heidän elämästään.

Rakas Joulupukki…

Kaasuputki-blogi sai haltuunsa Jamin, 6 vuotta, laatiman joulutoiveen, jonka hänen perhepäivähoitajansa Anna-Liisa oli luvannut lähettää Korvatunturille. Liikuttavalla lapsentöherryksellä laaditussa kirjeessään Jami toivoo, että erilaiset sisällöntuottajat, olivatpa he sitten toimittajia tai kirjailijoita, lakkaisivat esiintymästä fiktiivisinä lapsina edes hyvän asian puolesta.

Saatekirjeessään Anna-Liisa kertoo, että Jamia on jo hyvän aikaa kismittänyt kaikenlainen kuvitelmien ja todellisuuden rajan hämärtäminen journalismissa. Jos aiotaan käyttää fiktiota tehokeinona toimituksellisessa aineistossa, sen tulisi ilmetä tekstistä. Esimerkiksi pakinatyylissä tai gonzojournalismissa on selvää, ettei toimittaja pyri kertomaan totuutta niin kuin se ilmenee, vaan niin kuin se hänestä tuntuu. Tätä ei kuitenkaan sekoiteta yleensä edes vahingossa faktatietoihin. ”Paitsi tietenkin Turun Sanomissa”, kuten Jamilla on Anna-Liisan mukaan tapana sanoa.

”Jami toivoi, että aikuiset joisivat mieluummin kaliaa kuin yrittäisivät korjata yhteiskunnan epäkohtia noin älyttömillä keinoilla”, Anna-Liisa päättää kirjeensä.