kommentti – Sivu 5

Pyhä sota

Pian – jos Luoja suo – 102. syntymäpäiväänsä viettävä pienviljelijä Hannes Hynönen on Suomen uusi sankari.

Hynönen pamahti itsenäisyyspäivänä keskelle harmaan adventin todellisuutta ja otti miettimättä roolin kansakunnan ukkina. Hylkäämällä sotaveteraaneja ympäröivän paatoksen Hynönen muistutti suomalaisia siitä, että rintamalla oli aivan oikeita ihmisiä, ei Väinö Linnan henkilöhahmoja. liivijengien ja kiihkonationalistien pyhittämistä ryssäntappokoneista puhumattakaan.

Kirjailija Jari Tervo rakastui toisten mukana Hannes Hynöseen. Ihastus perustuu kaikkien kaukorakkauksien tapaan silkkaan projektioon. Yleisradion kolumnissaan Tervo maalaa tanssihaluisesta satavuotiaasta pyhimyskuvan. Hän vertaa itsenäisyyspäivänä metrossa ja Helsingin keskustassa mieltään osoittanutta Luokkaretki-joukkiota enkelimäiseen sotaveteraaniin – ”sotasankariin” – eikä kenenkään tarvitse edes yrittää arvata, kumpi saa osakseen kolumnistin sympatiat.

Heristeltyään soimaavaa sormeaan kaikella 55-vuotiaan mieskirjailijan ylimielisyydellä Tervo päättää vielä selittää, että anarkistit ovat pohjimmiltaan muutenkin väärässä, koska talvisota:

Luokkaretkeläisten mielestä kansalaisten odotetaan itsenäisyyspäivän iltana jäävän kotiin katsomaan ”talvisodan tekohengitystä”. Anarkistit eivät näytä tajuavan suomalaisesta yhteiskunnasta mitään. Vielä vähemmän historiasta. Talvisotaa ei Suomessa sopinut näyttävästi muistella ennen Mihail Gorbatshovin aikaa 1980-luvun loppupuolella. Kahteenkymmeneenviiteen vuoteen talvisota ei ole tarvinnut Suomessa minkäänlaista tekohengitystä.

Totta, talvisota ja sotaveteraanit ovat olleet jatkuvasti esillä reilut parikymmentä vuotta. Jokainen hyvää tai omaa asiaansa edistänyt helppoheikki on käyttänyt veteraaneja maskottinaan. Martti Ahtisaaren presidenttikaudellaan (1994–2000) aloittama populistinen veteraaninpalvonta koki hyperinflaation, kun jopa miesten jääkiekon A-maajoukkue koplattiin yhteen talvisodan, kenraali Adolf Ehrnroothin ja koko Funky Bunchin kanssa.

Näin ei siis ole aina ollut, kuten Tervo setämäisesti opettaa. Urho Kekkosen ja osin vielä Mauno Koiviston valtakaudella vaiettiin veteraaneista. Sodan kokeneet miehet suorastaan loistivat poissaolollaan Linnan parketil…

Hetkinen.

2010-luvun hauraita, 90–100-vuotiaita sotaveteraaneja seuratessa unohtuu se, että he ovat joskus olleet nuoria. Veteraanien sukupolvi on syntynyt vuosina 1894–1926, enimmäkseen toki 1910-luvulla ja 1920-luvun alussa. Sota on nuorten miesten laji. Jos otetaan ”tyypillinen veteraani” – vaikkapa Kalle Päätalo – eli vuonna 1919 syntynyt pientilallisen poika, voidaan lyhyellä matematiikalla laskea, että hän on Urho Kekkosen ensimmäisen kauden alkaessa täyttänyt 37 vuotta.

Kekkosen (s. 1900) pitkällä presidenttikaudella sotaveteraanit muodostivat politiikan, hallintokoneiston ja liike-elämän sekä etujärjestöjen ytimen. Tšekkoslovakian miehityksen aikaan 1968 he ovat olleet keski-ikäisiä. He ovat olleet tukevasti vallan kahvassa vuonna 1971, kun uudet ”vaaran vuodet” ovat uhanneet isänmaata ja taistolaisliike on marssinut estradille. Mainittakoon tässä, että myös Taisto Sinisalo (s. 1926) oli sotaveteraani.

Kekkosta presidenttinä seurannut, Lauri Törnin (s. 1919) kanssa kaukopartiossa jatkosodassa hiihtänyt Mauno Koivisto (s. 1923) ei luultavasti edes ajatellut kaltaistensa jermujen kaipaavan sädekehänsä kiillottamista.

Kun puhutaan, miten ”Kekkosen aikaan” talvisotaa ei saanut muistella tai veteraaneja saanut kunnioittaa, pitäisi aivan ensimmäiseksi kysyä, kuka kielsi. Rintamaveteraanit olivat sotakokemustensa myötä tiiviisti yhteen hitsautuneita, kaikki puoluerajat ylittäen verkostoituneita miehiä. Aseveljiä, jotka muodostivat 1980-luvulle asti Suomen taloudellisen ja poliittisen eliitin. Tasavallan presidentti saattoi esittää suoria tai verhottuja toiveita julkisen keskustelun puheenaiheista, mutta päätösvalta asiassa oli sodan käyneiden miesten omassa kädessä.

Vaikka sota-aikaa kuinka glorifioitaisiin jälkeenpäin, Kekkosen ajan nuorisolle sotaveteraanit olivat jokaista johtoporrasta miehittäviä tympeitä konservatiivijääriä. Koko nykymuotoinen talvisotamytologia polkaistiin käyntiin vasta, kun suuret ikäluokat saivat veteraanit heivattua pois palkkatyöstä.

Vuonna 1959 syntynyt Jari Tervo on nyt saman ikäinen kuin sotaveteraanit olivat hänen nuoruudessaan. Hänen ikäluokkansa muistetaan punkkareiden ja diinareiden tappeluista, kansalaistottelemattomuudesta, rauhanmarsseista, Koijärvi-liikkeestä ja Lepakkoluolan valtaamisesta, mielenosoituksista, Keskiolut R-kioskiin -kampanjasta, Pahkasiasta ja toinen toistaan vihaisempien rock-kokoonpanojen raivokkaasta yhteiskuntakritiikistä – kaikesta sellaisesta, jonka keski-ikäinen Jari Tervo nyt äkäisenä tuomitsisi arvottomana huliganismina.

Hannes Hynösen ja häntä 80 vuotta nuorempien luokkaretkeläisten rinnastus on juuri niin mieletön kuin maailmanhistorian tuhoisimpaan sotaan joutuneen torpparinpojan ja ennennäkemättömän rauhanajan kokeneiden jälkiteollisen yhteiskunnan lasten välillä vain voi olla. Se ei kerro mitään Hynösestä tai anarkisteista, mutta sitäkin enemmän punkin kuolemasta.

Perilliset

H.K.H.+Prins+Carl+Philip.+H.R.H+Prince+Carl+Philip.+Foto+Anna-Lena+Ahlström.+kungahuset.se

Suomen seuraava pääministeri aikoo lakkauttaa perintöveron ja korvata sen luovutusvoittoverolla. Aikomusta perustellaan perheyritysten sukupolvenvaihdosten vaikeudella, mutta se markkinoidaan kansalle käyttämällä verukkeena mummonmökkien kohtuuttomia verorasituksia. Keskustapuoluetta johtavan miljonääriyrittäjän ja puoluetta rahoittavan Perheyritysten liiton juoni on viestinnällisesti niin täydellinen, että olisi poliittinen itsemurha yrittää vastustaa esitystä.

Hallituksen vakiojäsen, RKP, vaatii samaa. Eikä edes Sauna-Timo ole niin löylynlyömä, että kuvittelisi kokoomuslaisten tämän jälkeen vastustavan lahja- ja perintöveron alentamista tai poistamista.

Perintöverokeskustelu on luonteeltaan hiukan epärehellistä niin kuin verokeskustelu aina. Jyrki Kataisen punavihreä bolševikkihallitus onnistui lukuisten rikkaimmille suotujen verohuojennusten vastapainoksi lisäämään perintöveroihin uuden progressioasteen. Todellisuudessa rima kuitenkin jätettiin melko alas: veroprosentti ei kohoa enää yli 200 000 euron arvoisten perintöosuuksien jälkeen. Eteläsuomalaiset kiinteistöt ja asunto-osakkeet menevät siitä yli leikiten. Verouudistus ei siis ollutkaan suunnattu vauraiden sukuyhtiöiden miljoonaperintöjen tasaamiseksi, vaan vain kuorimaan kermat suurten ikäluokkien keräämästä omaisuusmassasta.

Juha Sipilän avauksen jälkeen jokainen uusmaalainen kuolinpesä synnyttää uusia kannattajia Keskustalle ja Perheyritysten liitolle. Juoni on ilmatiivis. Asettamalla kesämökit ja omakotitalot samalle viivalle Fazerin tai Olvin tapaisten jättiyritysten kanssa verolobbarit pakottavat myös köyhät eläkeläiset ja työttömät taistelemaan perintöruhtinaiden etuoikeuksien puolesta.

Kiistely perintöverosta peittää alleen toisen, paljon syvällisemmän tosiseikan. Suomalaiset eivät millään tavoin kyseenalaista lähiomaisten oikeutta periä yksityisomaisuuksia. Kun perintö mainitaan, kansalainen ajattelee leskeä ja huollettavia lapsia, jotka ovat menettäneet perheen elättäjän, mutta jotka voivat sentään korjata tämän elämäntyön jättämät hedelmät. Hän ajattelee esivanhempiensa omakseen lunastamaa torppaa, jonka kiviset pellot taisteltiin velattomiksi keskellä pulavuosia. Hän ajattelee omaa asuntoaan, kenelle se menee.

Hän ei ajattele pörssiyhtiöiden osakkeita pursuavia holding-yhtiöitä, pulleita rahasto-osuuksia, talouselämän yhteiskunnassa kaikkialle ulottuvaa jumalallista päätösvaltaa, joka säätää rajat demokratialle, vaan ei päinvastoin. Hän ei ajattele omaisuuden riippumattomuutta omistajastaan.

Pohditaanpa perintöjä laajemmin. Miljardien eurojen osakesalkkujen ja niiden suomien hallituspaikkojen automaattinen periytyminen tunnustetulle jälkeläiselle on suomalaisen kuluttajan mielestä aivan normaalia ja hyväksyttävää, mutta valtionpäämiehen muodollisen aseman periytyminen ei.

Suomessa takerrutaan tasavaltalaiseen valtiomuotoon siitä huolimatta, että presidentillä ei ole kuin seremoniallinen rooli. Sitä pidetään edistyksellisempänä kuin ruotsalaista monarkiaa, vaikka siinä kuninkaalla ei ole edes niitä vähiä valtaoikeuksia kuin Suomen presidentillä. Molemmin puolin Pohjanlahtea valtiovaltaa käyttelee parlamentaarisesti muodostettu hallitus ja sitä johtava pääministeri. Kummassakaan maassa äänestäjät eivät voi vaikuttaa hallituksen koostumukseen tai pääministerin henkilöön.

Selväsanaisin ero Suomen ja Ruotsin järjestelmien välillä on se, että ruotsalaiset tietävät kaiken olevan pelissä parlamenttivaaleissa. Suomessa kansalaiset marssivat innokkaimmin uurnille presidentinvaaleissa, joissa valitaan henkilö, jonka vastuulla on poimia biisit Linnan juhlien soittolistalle.

Monarkiaa kritisoidaan sekä Ruotsissa että Suomessa. Ruotsissa syyt ovat sisäpoliittiset tai akateemiset, Suomessa debatti koostuu hennon akateemisen sormiharjoittelun lisäksi kaikkialla vellovasta anakronistisesta hurri- ja herravihasta, tekemättä jääneestä valta-analyysistä, perussuomalais-sosiaalidemokraattisesta ruumiillisen työn palvonnasta ja sanotaan herraviha nyt vielä kerran. Ahvenanmaalaisdemari Igge Holmberg ei jäänyt mitenkään yksinäiseksi huutavan ääneksi korvessa nimiteltyään kruununprinsessaparille syntynyttä Estelle-tytärtä ”loiseksi”. Jokainen suomalainen tietää intuitiivisesti, että kuninkaalliset ovat syntyneet hopealusikka suussa suoraan talonpojan selkänahasta revityn pitopöydän ääreen eikä mikään määrä vihapuhetta heitä vastaan ole tarpeeksi.

Toista se on täällä routaisessa Itämaassa, jossa uuttera ugri syntyy köyhään salotölliin ja luo omaisuutensa omalla ruumiillisella työllään, ei alamaisilta ryövätyillä rahoilla. Tämän omaisuuden perijä joutuu väkisinkin aloittamaan tietysti hiukan helpommissa oloissa ja syömään hummerinsa liinalta, mutta onneksi tasavallan oloissa kootut pääomat sisältävät maagisia ominaisuuksia eivätkä ikinä kadota juuriaan. Kuninkaallinen pääoma on tuhannenkin vuoden kuluttua saatu ”liian helposti” ja ehkä vähän rikollisestikin, kun taas talonpoikaispohjalta ponnistavan yrittäjäsuvun miljardit säilyttävät savupirtin tuoksun vielä Kanaalisaarille rekisteröidyn holding-yhtiön tileillekin siirrettynä.

Monarkiakritiikki saanee taas keväällä uutta potkua, kun länsinaapurissa vihitään prinssi ja hänen pitkäaikainen tyttöystävänsä. Kyseessä on varjonyrkkeily, vallankumousroolipeli, jonka kohde on kaiken vääryyden maskotti. Eihän Ruotsin kuningas ole vastuussa luokkayhteiskunnan ongelmista tai työn ja pääoman ristiriidasta, mutta todellisten syypäiden jahtaaminen on laiskalle vallankumoussoturille liian uuvuttava projekti.

PS. Jos ajattelit avautua kommenttiraidalla tekstin sisältämistä argumentaatiovirheistä, älä. Ne ovat siinä aivan tahallaan.

Heteroseksuaaliset homorummuttajat

Eduskunta kumosi lakivaliokunnan esityksen, joka mukaan kansalaisaloitetta tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi ei oteta käsittelyyn. Nyt lain valmistelu etenee suureen valiokuntaan, joka tiedetään jo entuudestaan myötämieliseksi lakimuutokselle. Tämän jälkeen lakiesitys tuodaan istuntosaliin ensimmäiseen käsittelyyn, jossa kansanedustajat tekevät siihen muutosesityksensä, ja toiseen käsittelyyn, jossa asiasta äänestetään.

Perjantaisen 105–92-tuloksen perusteella on melko selvää, että tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksytään ennen vaalikauden päättymistä.

Kyseessä on hyvin pienitöinen pätkä lakitekstiä. Sen muuttaminen ei edellytä veronkorotuksia tai lainanottoa. Viranomaisen ei tarvitse ostaa uusia laitteita tai palkata työntekijöitä. Kenenkään ei tarvitse muuttaa mitään elämässään sen takia. Kenenkään ei ole pakko mennä naimisiin, mutta yhä useammalle se on nyt mahdollista. Muutokset eivät ota kantaa avioliiton tarkoitukseen saati sen uskonnollisiin merkityksiin.

Pohjapaperiksi otetussa kansalaisaloitteessa on kourallinen konkreettisia sanamuutoksia nykyiseen lakiin. Lain muotoilusta poistetaan maininnat ”miehestä ja naisesta”, ja korvataan ne vain henkilöillä. Adoptio-oikeus muutetaan vastaamaan nykyisten avioparien oikeuksia. Puolisot voivat ottaa toistensa sukunimet.

On myös muutamia itsestäänselvyyksiä, joihin uusi laki vaikuttaa. Nykymallisessa miehen ja naisen avioliitossa mies oletetaan automaattisesti pariskunnalle syntyvän lapsen isäksi – täysin siitä riippumatta, kuka lapsen on oikeasti siittänyt. Ymmärrettävistä syistä isyysolettamasta on tingittävä naisparien avioliitoissa. Miesparit eivät voisi lapsia tehdäkään.

Uusi laki korjaa lisäksi erään transsukupuolisten henkilöiden catch-22-tilanteen. Naimisissa oleva henkilö ei saa uutta, korjattua sukupuoltaan juridisesti vahvistetuksi niin kauan kuin hän on aviosuhteessa.

Muuten toki transihmisten asema pysyy ongelmallisena – Suomi kuuluu niihin maihin, joissa sukupuolen korjaaminen edellyttää todistetun sterilisaation. (Translain uudistusta kiirehtivän vetoomuksen voi käydä täyttämässä täällä: https://www.amnesty.fi/vetoomukset/translakiuudistus-vaarassa/)

Sukupuolimoraaliselta kannalta tarkasteltuna tasa-arvoinen avioliittolaki on suuri edistysaskel konservatiivien tavoitteille. Uuden lain myötä yhä useammat homo- ja biseksuaalit sitoutuvat yhteen rakkaussuhteeseen loppuelämäkseen. Sukupuolinen holtittomuus vähenee. Vesa-Matti Saarakkalan kaltaisten salskeiden nuorukaisten ei tarvitse enää torjua lemmenkipeiden homomiesten lähentelyitä uimahallien suihkutiloissa. Yksiavioiseen suhteeseen valat vannoen lupautuneet ihmiset kun eivät promiskuiteettiin sorru edes viekoittelevan perussuomalaismiehen silmäniskuista.

Tasa-arvoinen avioliittolaki vahvistaa ennen kaikkea perheen asemaa yhteiskunnan perusyksikkönä.

Lakialoitteen hyväksyminen on silti johtanut joihinkin käsittämättömiin reaktioihin. Erityisen hanakasti on jälleen kerran erottu kirkosta. Syy jää tuntemattomaksi, sillä kaikella käytettävissä olevalla järjellä ajateltuna samaa sukupuolta olevien avio-oikeus ei ota mitään keneltäkään pois, ja joka tapauksessa maallisella avioliittolailla ei ole mitään tekemistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa.

Martti Luther opettaa näin Vähässä Katekismuksessa:

Maassa maan tavalla, sanoo sananlasku. Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä. Jokainen kaupunki ja maa noudattakoon omaa käytäntöään ja totuttuja tapoja. Jotkut vievät morsiamen kirkkoon kahdesti, illalla ja aamulla, toiset vain kerran. Jossakin morsiuspari kuulutetaan avioliittoon saarnastuolista pari kolme viikkoa etukäteen luetulla kuulutuksella. Antaa ruhtinaan ja raadin järjestää semmoiset asiat kuten haluavat, minulle ne eivät kuulu.

Yksi kirkosta eroamisen syyksi ilmoitettu peruste on ollut arkkipiispa Kari Mäkisen pohdiskelu tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisen tai hylkäämisen mahdollisista seurauksista kirkon kannalta. Facebook-statuksessaan arkkipiispa otti samalla hyvin maltillisesti kantaa lain puolesta. Taustalla oli vankka kristillinen etiikka:

Riippumatta siitä, minkä päätöksen eduskunta nyt tekee ja millaista polkua kirkko tulee kulkemaan, sateenkaariparien ja -perheiden puolustaminen on tärkeää. Se ei minulle ole mielipidekysymys. Se on kristillisen uskon pohjalta nouseva kysymys ihmisarvosta.

Mutta ylihurskas kirkkokansa on kyvytön ajattelemaan mitään muuta kuin panemista. Useat jyrkän linjan uskovaiset menettivät loputkin pidäkkeet, kun jopa arkkipiispa muodosti seksuaalieettisen kannan, joka ei tuominnut kaikkia sodomiitteja jalkapuuhun.

Valitettavasti kansalaiset ovat sattuneet unohtamaan muutamia tosiseikkoja:

Homoseksuaalisuus on ollut Suomessa sallittua 43 vuotta.
Homoseksuaalisuutta ei ole pidetty sairautena 33 vuoteen.
Homoseksuaaliset parit ovat voineet virallistaa parisuhteensa jo 12 vuoden ajan.

Homoseksuaalisuutta ei ole siis ”hyväksytty” nyt sen enempää kirkossa kuin eduskunnassakaan, sillä homous on ollut osa laillista yhteiskuntaamme jo kauan Urho Kekkosen ajoista asti. Homoseksuaalisuus sinänsä on ollut keskuudessamme aina, se ei ole mikään muoti-ilmiö. Se on luonnollisempaa kuin avioliitto. Eläinkunnassa homoutta on havaittu 1 500 lajilla, homofobiaa ei muilla kuin ihmisillä.

Jos siis luontoa käytetään perusteluna, homouden vastustaminen on luomisjärjestyksen itsensä vastustamista.

Nyt olemme tilanteessa, jossa ”homorummutuksesta” keuhkoavat ääriheterot ovat vuodesta toiseen täyttäneet lehtien sivut ja nettifoorumit käsittämättömällä määrällä seksifantasioita miesten välisistä anaaliyhdynnöistä. He louskuttavat kiimaisia leukojaan eläimiin– ja lapsiinsekaantumisesta paljastaen itsestään ehkä enemmän kuin oli tarkoitus. Vastapuoli ei ole mitään siihen suuntaan ikinä edes vihjannut, onhan kyseessä oikeusperiaate eivätkä mitkään bakkanaalit.

Syvimmälle peräsuoleen on tiensä kairannut James Hirvisaari, joka tekee uudelleenvalinnastaan aina vain haastavampaa hämäläisille kannattajilleen.

Näiden anaalifiksaatiosta kärsivien heteroiden ansiosta ihmiset ensi kertaa eroavat kirkosta siksi, että sen ylipaimen on pitänyt avioliittoa hyvänä vaihtoehtona vapaille seksisuhteille. O tempora, o mores.

PS. Ensimmäinen adventtisunnuntai 30.11. aloitti uuden kirkkovuoden. Sen kunniaksi voi vaikkapa liittyä kirkkoon.

Ymmärtämisen vaikeudesta

Helsingin alueella käväisi syksyllä rikosaalto. Tekijöiksi osoittautui joukko nuoria miehenalkuja. Ikä ja sukupuoli kannattaa panna merkille.

Koska poliisin rikostiedotteissa oli jo aiemmin mainittu kiinniotetuiksi yhtäällä neljä ja toisaalla kolme ”ulkomaalaistaustaista” alaikäistä epäiltyä, mediassa riemastuttiin. Nyt saatiin stadiin kertaheitolla kaikki Pariisin palavat lähiöt.

Helsingin Sanomain mukaan jengi ”pahoinpitelee nuoria Alppipuistossa, Heurekan luona ja Espoossa”. MTV3 luuli Alppipuiston, Heurekan ja Espoon sijaitsevan Helsingin itäisissä kaupunginosissa: ”Katujengi hakkaa lapsia ja nuoria Itä-Helsingissä”. Ilta-Sanomat luotti isojen numeroiden voimaan nostamalla kärkeen ”70 tapausta”, mistä ei suoraan saa selville, viitataanko sillä kirjattuihin rikoksiin vai jengiläisten päälukuun.

Asia on selvä: monikymmenpäinen huligaanijoukkio mellastaa juuri tällä hetkellä pitkin laitakaupungin slummeja kuin pahimmassa 1980-luvun tulevaisuusdystopiassa. Betonierämaassa on kaikkien sota kaikkia vastaan. Asemalla soitellaan ja svengaillaan.

https://www.facebook.com/olli.immonen.3/posts/10152794171614847

Pelaisivat mieluummin pesäpalloa

Erityisen innokkaita toimittajat ja kansalaisjournalistit ovat olleet mahdollisesta kytköksestä ”knockout gameen” – kuvittelliseen katutappeluharrastukseen, joka keksittiin yhdysvaltalaismediassa noin kaksikymmentä vuotta sitten. Mehevien otsikoiden laatimista ei ole annettu häiritä senkään, että järjestelmällistä pelaamista ei ole todettu missään, ei Yhdysvalloissa, saati Suomessa. Ilmiöstä alettiin pitkästä aikaa kohkata rapakon takana viime syksynä eikä tarvitse olla mikään tietokoneaivo päätelläkseen, että sieltä se saatiin myös suomalaisiin joukkoviestimiin. Mikäli lajin lyhyt historia kiinnostaa, kannattaa katsoa Jon Stewartin The Daily Show’n katkelma vuoden takaa. Suosittu toimittaja murskaa koko käsitteen melko huolellisesti. (Video saattaa vaatia geosuojauksen kiertämisen esimerkiksi Hola-selainlaajennuksella.)

Suhtautuminen asiaan vaihtelee sen mukaan, miten katujengin käsite ymmärretään eri puolilla. Herkempien kansalaisten keskuudessa katujengillä tarkoitetaan mitä tahansa yli kahden alle 35-vuotiaan miehen oleskelua samalla tieosuudella. Poliisin mukaan katujengissä kuitenkin on kyse ryhmästä, jolla on selkeä johtaja ja taloudellinen hyötymistarkoitus. Ja juuri tämänkaltaisia organisoituja jengejä ei Helsingissä juuri nyt satu olemaan.

https://www.facebook.com/Helsinginpoliisilaitos/posts/709394715808732

Poliisi julkaisikin netissä kainon pyynnön, että ihmiset malttaisivat jättää asian selvittämisen viranomaisille – etenkin kun homma on jo hoidossa. Poliisi on ottanut kiinni parikymmentä sakilaista ja käräjäoikeus on vanginnut pääpukarit.

Kadut ovat rauhoittuneet – mutta netissä öyhötys vasta alkoi.

Ei perkele, ne tosiaan pelaa pesäpalloa

Kukaan ei usko poliisia. Tietenkin viranomainen valehtelee. Oikeuspoliittinen yhdistys Demla tai jokin muu Suomea kulissien takana johtava ”mokuklusteri” on vaientanut lainvalvojat. Kuten aiemminkin on todettu, perussuomalaiseen liikkeeseen sisältyy todella vahva uhrimentaliteetti ja usko valtiollisiin salaliittoihin.

Suomen kansa tai ainakin sellaiseksi itseään kuvitteleva sekopäälauma päätti yhtenä miehenä ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Facebookiin perustettiin oikopäätä Katupartio suomalaisten turvaksi -ryhmä, joka ilmoittaa torjuvansa pahoinpitelyitä pahoinpitelemällä ihmisiä pesäpallomailoin. Toistaiseksi uho on jäänyt pelkän vihapuheen tasolle.

Perussuomalaisen puolueen todellisuuspakoisinta laitaa edustava Suomen Sisu innostui myös mahdollisuudesta päästä aloittamaan pitkästä aikaa ruskeiden ihmisten hakkaaminen. Eli kuten kansanedustaja Olli Immonen (PS) hehkuttaa: ”Mikäli viranomaisilla ei ole halua tai resursseja huolehtia kansalaistensa turvallisuudesta, Suomen Sisu on järjestönä valmis käynnistämään katupartioinnin uudelleen alueilla, joissa ongelmia ilmenee.”

Immosen ystävät Kansallisessa Vastarintaliikkeessä ottivat askelen pidemmälle ja jalkautuivat useana päivänä mitä fyysisimmin Helsingin kaduille. Äärioikeistolaiset törmäsivät pariin otteeseen itse määrittelemiinsä ”vasemmistolaisiin” sekä lopulta tietenkin poliisiin, joka olikin jo ehtinyt tiedottaa olevansa huolissaan rikollisesta toiminnasta ja lukuisista pahoinpitelyistä tunnettujen jengiläisten partiotoiminnasta.

Tässä välissä onkin hyvä muistella, miten äärioikeistossa järkytyttiin luvattomista järjestyksenvalvojista Jyväskylän kirjastossa tammikuussa 2013. Tuolloin Kansallisen Vastarinnan puukonheiluttajia vastassa olivat paikalliset vapaaehtoiset, mistä nousikin melkoinen häly. Siksi on jopa yllättävää, että lisensoimaton katupartiointi nähdään isänmaanpuolustajien riveissä aivan normaalina vapaa-ajan harrastuksena.

Onneksi perussuomalaiset eivät hallitse b- ja g-kirjaimia

Kaikki ITE-poliisit eivät kuitenkaan ryntää aivan arpapelillä etsimään syksyisen Helsingin tyhjiltä kaduilta hakattavaa, vaan konsultoivat ensin netissä kiertävää nimilistaa.

Nimilistaa? Kyllä. Murha.infolta liikkeelle lähtenyt nimi- ja yhteystietoluettelo kiertää ympäri sosiaalista mediaa. Huolestuneet perheenisät puolustelevat henkilötietojen laitonta levittelyä ja mahdollisia opettavaisia pahoinpitelyjä sillä, että tuskinpa nämäkään nimet olisivat listalla, jos olisivat aivan syyttömiä. Tai että mitäs pyörivät rikollisten seurassa. Tai mitä nyt milloinkin. Pääasia, että aikuiset miehet tuntevat vetoa teinipoikien koskettamiseen ja ovat valmiit perustelemaan fantasiansa millä tahansa tekosyyllä.

(Murha.infon keskustelua aiheesta ei tähän linkata. Eve Hietamies on kirjoittanut nimilistaterrorismista mainion tekstin Apuun jo helmikuussa 2013. Kannattaa lukea.)

Minäkö tyhmä, nyt en ymmärrä

Ylivoimaisesti eniten kostonhimoisia kansalaisia kismittää se, että poliisi ja sosiaali- sekä nuorisotyöntekijät ovat halukkaita ”ymmärtämään” alaikäisiä rikollisia. Kun Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio ja komisario Tuomo Lotta käyvät läpi ilmiön syitä aivan asiallisesti, uutisen kommenttiraita täyttyy sapekkaasta palautteesta, jossa vihaansa tukehtuvat rasistit vaativat vääräuskoisten kivitystuomiota. Ei jengiytymistä saa selittää!

Eräs huikeimmista vihanpurskeista tulee vähemmän yllättävästi Muutos 2011 -nimisen räikeästi ulkomaalaisvastaisen puolueen puheenjohtajalta. Jari Leino lainaa blogimerkinnässään kaikkia vihaamiaan ”suvaitsijoita” ja yltyy vainoharhaisessa raivossaan vaahtoamaan tavalla, joka on syytä lainata tähän kokonaisuudessaan:

Nyt alkaa olla liian myöhäistä. Suomalaisiin kohdistuva kansanmurha on jo alkanut.

Ei se murhilla ala. Se alkaa pikkuhiljaa näin. Tämänkertaiset mamujengit herättävät aikansa kohua, ehkä pari päivää. Sitten asia haudataan ja unohdetaan. Vuosien kuluessa vastaavia tapauksia tulee lisää. Lukemattomia. Suomalaislapset tottuvat siihen, että heidän elinympäristössään on agressiivisia mamujengejä, jotka pahoinpitelevät heitä kenenkään puuttumatta asiaan. Suomalaislapset väistävät ja suvaitsevat ja pyytävät anteeksi.

Pikku hiljaa kansanmurha etenee. Kunnes suomalaislapsilla ei ole enää paikkaa tässä maassa. Kunnes suomalaisia ei enää ole.

Kaikkein pahinta on, että tämän kaiken ovat Suomen vallanpitäjät tehneet aivan tarkoituksella. Juuri ne ihmiset, jotka on valittu tai nimitetty tehtäviin, joissa heidän olisi pitänyt ajaa suomalaisten etua ovat saaneet toiminnallaan aikaan tilanteen, joka johtaa vääjäämättä suomalaisten kansanmurhaan.

Näin siis ajattelee eduskuntapuolueen puheenjohtaja.

Poliisi valehtelee aina, ellei satu olemaan kansanedustaja

Poliitikot eivät ole yksin suoltaneet nettiin ymmärtämisvastaista viestiään. Loimaa Bisonsin ”Godfather”, vedonlyöntimannekiini Aleksi Valavuori, päätti tulla ulos sekä blogissaan että 12 592 Facebook-seuraajalleen perinteisenä ”en ole rasisti, mutta” -rasistina. Perussuomalaista poliisikansanedustaja Tom Packalénia ylistävässä kirjoituksessa ammennetaan faktoja lööppipohjalta ja perustellaan ne hompanssilogiikalla. Ja koska siis kyseessä ei ole rasismi, Valavuoren eriväriset ystävät valjastetaan puolustamaan äärioikeistolaista koripallomanageria:

Tämä ei ole millään tavoin rasistinen kirjoitus. Rakastan monikulttuurillisuutta ja olen toiminut monikulttuurillisessa ympäristössä niin kauan kuin muistan. Ystävä- ja tuttavapiirini koostuu lukemattomista erilaisista kulttuureista.

Valavuori on lietsonut itsensä ristiretkeläisen pyhään vihaan. Hänelle Packalénin Puheenvuoro-blogimerkintä on totuus, jota salakavalat monikulturistit hyssyttelevät. Kun ex-poliisi kertoo tiedotusohjeesta, jonka perusteella epäiltyjen etnisiä tunnusmerkkejä ei sopinut julkaista, Valavuori on jo täysin vakuuttunut siitä, että rasismilla tarkoitetaan sitä, että muutaman tuhannen hengen vähemmistö sortaa muutaman miljoonan hengen enemmistöä.

Mikä on harmi, sillä sekä Packalén että Valavuori olisivat voineet tehdä niin kuin Nyt-liitteen toimittaja. 16. lokakuuta päivätyssä artikkelissa asiat avataan lainaamalla poliisin viestintäohjetta:

Epäillyn nimeä tai kuvaa ei normaalisti anneta julkisuuteen eikä poliisin pidä antaa asianosaisista esim. yksityiselämää, terveydentilaa tai etnistä taustaa koskevia tietoja, ellei niiden julkaisemisella ole oleellista merkitystä jutun tutkinnalle.

Erityisen visusti epäillyn henkilöllisyyden paljastamiseen johtavia tietoja vahditaan silloin, kun asiaan liittyy alaikäisiä. Kuten sattumalta juuri nyt.

Kulttuuri söi kotitehtäväni

Mutta eipä anneta hyvien käytöstapojen ja lastensuojelun häiritä Valavuorta, joka tunnustautuu ennen kaikkea kulttuurirasistiksi. Hänen maailmankuvassaan ”kulttuurit” ovat ilmatiiviitä, perintötekijöiden tavoin lähes muuttumattomia ominaisuuksia, jotka kaatavat tieltään kaiken yksilöllisen vaihtelun. Tämä ei tietenkään koske ulkomailta Suomeen tuotua koripallokulttuuria, vaan jotain muuta. Jotain, johon liittyy käsittämätön ”hama tappi”:

Annan teille yhden selkeän neuvon, jonka jopa perussuomalainen peruskoululainenkin ymmärtää. Olisiko jo vihdoin aika ymmärtää se tosiasia, että ihan kaikki kulttuurit eivät yksinkertaisesti pysty toimimaan sopuisasti toisten kulttuurien joukossa. Voimme toki yrittää tätä hamaan tappiin asti, mutta me, tai edes meistä seuraava sukupolvi ei tule näkemään yhteiskuntaa, jossa kaikki kulttuurit elävät sulassa sovussa keskenään. Olen pahoillani, jos pilasin nyt jonkun illuusion.

Ymmärtämisen aika on ohi, väkivalta on ratkaisu. Eikä nyrkki katso ihonväriä.

Hei, me ymmärretään

Tulitukea äärimielipiteille saadaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa pyöritetyltä Hommaforumilta. Yli 80 sivua pitkässä selkääntaputteluketjussa ”katujengeille” ei ole tarjolla edes leikkimielistä ymmärtämistä. Epäillyt ja kaikki muutkin toivotetaan ensimmäisellä lennolla ulos synnyinmaastaan, ovathan he syyllistyneet ihonväriin.

Valavuoren ja muiden kostonhimoisten rauhaanpakottajien syvällinen inho ymmärtämistä kohtaan on sikäli vittumainen tunne, että se näyttäisi koskevan ainoastaan tiettyä uskontoa tai kansallisuutta edustavia rikollisia – tai ihan vain näiden liepeillä tepastelevia sivullisia.

Mikäli syyllinen näyttää tutummalta, kaikki ymmärryshanat aukeavat.

23. heinäkuuta 2011 Aamulehdessä julkaistiin koskettava kirjoitus suomalaisten koulusurmaajien ja 77 murhasta elinkautiseen vankeuteen tuomitun norjalaisterroristi Anders Breivikin pahoinvoinnin syistä.

Toimittaja Markus Määttänen päätyi arviossaan siihen, että valkohipiäisiä massamurhaajia yhdistää halipula. Sekä kouluampumiset että Utøyan joukkomurha olisivat voineet olla estettävissä, jos vain pojille olisi ajoissa lohjennut pillua. Seksineuvos Henry Laasanen komppasi mielipidettä omilla uutisnostoillaan seuraavana keväänä.

Koko kansakunnalle täysin tuntematon muusikko Julius Sarisalmi hyppäsi isojen poikien naisvihajunaan tämän vuoden kesäkuussa Etelä-Suomen Sanomissa julkaistussa henkilökuvassa, jossa hän arveli oman pitkäksi venähtäneen poikuutensa ajaneen hänet masennukseen sekä päihdekierteeseen ja lähes tehneen hänestä kouluampujan. Toimittaja ei epäile lainkaan, olihan aivan vastikään Kaliforniassa tehty värkkiään säästelleistä naisista johtuva murhasarja.

Toisin sanoen murhaajien motiiveja ollaan valmiit ymmärtämään hyvinkin pitkälle, kun vain sopivat kriteerit täyttyvät.

Miksi samaa diagnoosia ei ole vielä tehty puistoissamme holtittomasti mellastavien jenginuorten väkivallasta? Luulisihan näidenkin kohupahoinpitelyiden loppuvan kuin seinään, jos hameväen edustajat ymmärtäisivät vastuunsa ja ryhtyisivät harjoittamaan suopean tyttöystävän roolia.

Vartioiduissa kauppakeskuksissa tapetaan enemmän ihmisiä kuin avoimissa ostoskeskuksissa

Koulusurmien lisäksi Suomessa on tehty muutamia huomattavan julkisia massamurhia. Vuonna 2002 tehtiin Vantaalla Kauppakeskus Myyrmannissa itsemurhapommi-isku, jossa kuoli seitsemän ja haavoittui 80 ihmistä. Seitsemän vuotta myöhemmin Espoossa Kauppakeskus Sellossa kuoli kuusi henkeä ^* – syyllinen itse mukana – ammuskelussa.

Vertailua vaikeuttaa hiukan se, että Myyrmannin räjähdykselle ei ole osoitettu perustelua, kun taas Sellon ammuskelijalla oli rikosrekisteri ja mustasukkainen kostomotiivi. Suomalaisyleisön antamassa palautteessa kahden kauppakeskussurmaajan eroavaisuudet kuitenkin syntyivät aivan muualla ja paisuvat sekä äärettömiksi että lopullisiksi.

Myyrmannin pommin rakensi ja räjäytti suomalaissukuinen Petri Gerdt. Sellossa ammuskeli Ibrahim Shkupolli, kosovolainen albaanimies. Mediassa ja nettikeskusteluissa Gerdtistä maalattiin alusta alkaen kuvaa ujona ja hiljaisena koulukiusattuna pojanrassukkana siinä, missä Shkupolli tiedettiin jihadia toteuttavaksi kunniamurhaajaksi.

Sama narratiivi on sittemmin toistunut kaikissa surma- ja pahoinpitelyuutisissa:

Suomalainen nuorimies on koulukiusattu, ujo neitsyt, joka virran viemän ajopuuna vain joutuu tilanteeseen, jossa hänen on pakko tappaa lukuisia sivullisia. Koululaitos ei tee mitään kiusaamiselle ja mielenterveyspalveluita ei anneta.
Islaminuskoinen maahanmuuttaja tai tämän jälkikasvu on uskontonsa aivopesemä puskaraiskaaja, jolla on geneettinen taipumus toteuttaa näitä impulsseja. Maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut.

Mielenkiintoisinta näissä ennakkoluuloissa on se, että vaikka molempia pidetään jollain tasolla väistämättömyyksinä – koulukiusattu peräkammarinpoika ja islaminuskoinen maahanmuuttaja on predestinoitu tekemään joukkosurmia – vain muslimimiehiä pidetään uhkana. Saivarteluun taipuvainen henkilö voisi tässä melkein jo kysyä, miksi Aleksi Valavuori ei kiihota kansaa vihaamaan valkoihoisia sinkkunörttipoikia.

Ampuja oli toisen polven koulukiusattu

Sisäministeriön käyttöön laaditussa muistiossa vuodelta 2012 käydään läpi kahdeksan suomalaisnuorten tekemää tai yrittämää joukkosurmaa vuosina 1989–2012. Toistuva motiivi on ”ihmisviha” ja kosto yhteiskunnalle tai kiusaajille. Koulunsa kiltisti käyneet ugrit ovat yhteiskunnalle yhtäkkiä suurempi uhka kuin sepitteellisessä Itä-Helsingissä melskaavat ”toisen polven maahanmuuttajat”.

Ennen kuin kuitenkaan käymme lahtamaan nörttejä, on hyvä lainata Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahon viisaita sanoja:

Riippumatta siitä, mitä mieltä itse kukin näistä kysymyksistä on, hyveenä ja tavoitteena voitaneen pitää sitä, ettei laajoja ihmisjoukkoja koskevia ja kauaskantoisia päätöksiä tehtäisi paniikissa ja kiihtymyksen tilassa, kuten arvoisalla pääministerillämme valitettavasti on tapana. Ja sitten, kun ollaan rauhoituttu, pyrittäisiin tekemään päätöksiä, jotka noudattavat suurimman hyödyn ja vähäisimmän haitan periaatetta. Ettei vain puuhasteltaisi ja tehtäisi jotain näyttävää näön vuoksi.

Linkkejä teemasta

Samalla voitaisiin kertoa myös toimeentulotuen saajien henkilötunnukset. | Mikseivät poliisi ja media kerro, mikä on rikollisen ihonväri? (Nyt-liite)
Aikuiset toimittajat saavat palkkaa teinien vainoamisesta. | Seiska löysi Helsingin katujengin pomon: juoksi pusikkoon karkuun – kuva! (Seitsemän päivää)
Nuorisotyöntekijä väittää tuntevansa nuoret. | Nuorisojengien väkivalta ei yllätä nuorisotyöntekijää – ”Kaduilla hirveä määrä aikuisennälkäisiä nuoria” (Yleisradio)
Poliisi ja poliisisurmaajan mukaan taiteilijanimensä ottanut räppäri istuvat vierekkäin epäilyttävän hyvissä väleissä. | Poliisi: Helsingissä ei ole katujengiä, eikä rikosaallon taustalla ole yksittäinen jengi (Yleisradio)
Koira puri miestä. | Nettiraivo karkasi pahasti käsistä (Iltalehti)
”Viranomaiset toimivat tehokkaasti ilmiön parissa, eikä helsinkiläisten ei ole syytä tuntea oloaan aiempaa turvattomammaksi.” | Nuorisoväkivaltaa kitketään pitkäjänteisellä viranomaisyhteistyöllä (Poliisi)

Korjauksia:

Suomen Vastarintaliike/Kansallinen Vastarinta ja Finnish Defence League ovat kaksi erillistä järjestöä. SVL/KV:n taustalla on ruotsalainen Svenska Motståndsrörelsen, kun taas FDL:n emoyhteistö on englantilainen English Defence League.

Kauppakeskus Sellon ammuskelussa kuoli neljä henkeä. Kaksi muuta ampuja mukaanluettuna kuolivat muualla.

Tasapuolisuusharhan maailmanennätys

Taneli Heikka. Kuva: Alma Media

Suosittu hokema on, että vasemmisto–oikeisto-jako on ”vanhanaikainen” ja että nyt poliittinen valinta on tehtävä arvoakselilla liberaali–konservatiivi. Puhe on tietenkin puppua, sillä pääomavalta ei ole kadonnut minnekään, vaikka työväenliike onkin monissa maissa onnistunut kiristämään palkansaajille jonkinlaisia etuja tai rakentamaan maltillisen porvariston kanssa demokraattisia ja kansantaloudellisia tasausmekanismeja, joilla omistamattoman luokan asemaa voidaan parantaa.

Tämä ei silti tarkoita, ettei liberaali–konservatiivi-jakoa voisi sovitella politiikkaan. Se on yksi akseli monien joukossa. Historiallisesti se kuitenkin on kahden oikeistopuolueen välinen kiista ajalta, jolloin politiikka oli vain rikkaiden ja etuoikeutettujen asia.

Suomessa Helsingin Sanomat on taustaltaan vapaamielisen oikeiston äänenkannattaja. Sen on siksi helppo esiintyä ryhdikkäästi kansalliskiihkoista konservatiivisuutta vastaan. Lehden nuorsuomalaisesta näkökulmasta katsottuna äärioikeistolaisuus esitetään pelkkänä rasistien ja uskovaisten hihhulointina.

Se Hesarilta jää näkemättä, että myös liberaali oikeistolaisuus on oikeistolaisuutta ja että se sisältää omat ääriaineksensa, jotka eivät epäröi julistaa sotaa konservatiivioikeiston lisäksi myös vasemmistolle. Helsingin Sanomat antaa näille negatiivisen vapauden aggressiivisille julistajille auliisti palstatilaa. Vihapuhetta hipovia äärioikeistolaista kirjoituksia ovat Pohjoismaiden suurimpaan printtimediaan suoltaneet muiden muassa Elinkeinoelämän valtuuskunta -nimisen agitaatio- ja propagandajärjestön johtaja Matti Apunen sekä aivan viimeksi viestintäkonsultti, toimittaja Taneli Heikka.

Apusen taannoisen, lukuisiin ad hominem -solvauksiin sortuneen kolumnin on purkanut mainiosti osiinsa retoriikkakouluttaja Severi Hämäri blogissaan, joten keskitytään tässä Taneli Heikan vihapurskahdukseen.

Heikka aloittaa omituisen palopuheensa väittämällä Vallilassa kivitettyä ikkunaa todisteeksi monikymmenvuotisesta vallankumouksellisesta kehityksestä.

Vasemmistoanarkistien viimeviikkoinen isku perussuomalaisten Helsingin piirin toimistoon on osa pitkään jatkunutta kehitystä. Poliittisen kentän äärilaidat tarttuvat kiviin, pippurisuihkeisiin ja kiekkomailoihin. Väkivaltaan turvautuvia on vähän, mutta he ovat ajan merkki.

Ja nyt jarrutetaan. Suomessa ei ole tapana hyökätä poliittisten puolueiden tilojen tai henkilöiden kimppuun. Perussuomalaisten toimiston ikkunan poliittisesti motivoitu särkeminen on vakava asia, josta sopii olla huolissaan. Mutta se ei ole silti muuta kuin ikkuna. Sen särkeminen ei ole toimenpiteenä itsessään suurempi uhka yhteiskunnalle kuin Tampereella 2013 murjottu Handelsbankenin tuulikaappi.

Perussuomalaiset ovat itse tietenkin syyttäneet vahingonteosta Vasemmistoliittoa sekä itse keksimäänsä mielikuvitusvihollista, ”vihervasemmistoa”.

Koillis-Helsingin Perussuomalaisten puheenjohtaja ilmoitti jopa vaativansa 1930-luvun kommunistilakien palauttamista ja Vasemmistoliiton puheenjohtajan vangitsemista. Taneli Heikan mielestä tässä ei tietenkään ole mitään ongelmaa, sillä häntä eivät kiinnosta todelliset uhkaukset, vaan… symbolit.

Symbolisella väkivallalla leikittely alkoi suomalaisissa vasemman laidan anarkistiporukoissa 2000-luvun vaihteessa. Tehtiin kakkuiskuja rahavallan johtohahmoihin. Tönittiin Presidentinlinnan edustalla ja käytiin Keski-Euroopan suurmielenosoituksissa opiskelemassa katujen haltuunottoa. Viesti alkoi hahmottua. Vastapuolen valta oli oikeudetonta ja sen väkivaltainen vastustaminen perusteltavissa.

Tämän liikkeen seuraava polvi on nyt aktivoitunut. Meno on astetta kovempaa. Kiakkovierashenkisten anarkistien väkivalta on organisoitua ja poliittista. Porvaripresidentti halutaan grillata.

Heikan houreiset kauhuvisiot ympäri maata lätkämailat tanassa mellastavista kadunvaltaaja-paistinkääntäjistä saavat lähtölaukauksensa niinkin äskettäin kuin vuosituhannen vaihteesta. Heikka aloittaa nykymuotoisen sisällissotatilanteen hahmottelun kolmentoista vuoden takaa, vuodesta 2001, jolloin Suomessa vieraillut Maailmanpankin johtaja James D. Wolfensohn sai kermakakun kasvoilleen.

Maailmanpankki niin kuin monet muut kylmän sodan jälkeen kukoistukseen nousseet vapaakauppaorganisaatiot herättivät näet kritiikkiä opiskelija- ja ammattiyhdistyspiireissä 1990-luvu loppupuolelta lähtien. Globalisaatiokriittinen liikehdintä näyttäytyi useissa mielenosoituksissa, joissa väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta harjoittavat ”valkohaalarit” tekivät debyyttinsä. Viitatessaan näiden mielenosoittajien ja – herra paratkoon – kadunvaltaajien oletettuun väkivaltaisuuteen Heikka ilmeisesti tarkoittaa, että topattuine suojapukuineen nämä aktivistit ovat tehneet väkivaltaa joukkojenhallintapoliisin kumiluodeille.

Globalisaatiokriittisestä liikkeestä muodostui sittemmin kaksi pysyvää instituutiota: Maailman sosiaalifoorumi ja Attac. Jokainen Heikan säikäyttämä kansalainen voi tarkistaa omalta hakukoneeltaan, milloin nämä kaksi ikuisen keskustelun laitosta ovat viimeksi olleet minkäänlainen uhka tai edes haitta vapaasti mellastaville investointipankkiireille.

Tässä välissä on muuten mainittava, että eräs Facebook-kommentoija harmitteli Heikan kolumnin aikarajauksia. Toimittaja ei ollut jaksanut sisällyttää väkivaltaiseen grillaussymboliikkaansa Suomen Keskustaa ja Maataloustuottajain Keskusliittoa edustaneita EU-kriitikkoja, jotka olisivat tarjonneet journalistille paljon enemmän ja symbolisempia aktioita kuin hipit vaahtokumipatjoineen. EU-vastaisissa mielenosoituksissa 1990-luvulla ”mm. kuormattiin lunta kadulle, kaadettiin mellakka-aitoja, heiluteltiin poliisiautoja, tuotiin sian ruho kadulle, poltettiin talikoissa heinää ja hirtettiin ministerinukkeja.”

Heikka jatkaa tekstiään koplaamalla yhteen äärioikeiston ja äärivasemmiston. Hän perustelee ”vasemmistoanarkistien” ja ”maahanmuuttokriitikoiden” pohjimmaisen samuuden sillä, että hän on lukenut molempien tahojen ylläpitämiä nettipalstoja. Ainutkertaisena havaintonaan Heikka lisää, että ulkomailla on ilmeisesti käyty ja vieraita kieliä osataan lukea.

Viereistä raidetta on kulkenut perussuomalaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” juna. Sen hengenheimolaiset ovat iskeneet nyrkein ja pippurisumuttein vasemmiston ja seksuaalivähemmistöjen tilaisuuksiin Oulussa, Jyväskylässä ja Helsingissä. Mamut halutaan hirttää.

Hirttäminen ja grillaaminen ovat nettivitsejä. Kunnes mailat ja pippurikaasu alkavat suhista ilmassa.

Ja nyt päästään Heikan vihapuheosuuteen. Tohtorikoulutettava tutkija-toimittaja on saanut salaisesta lähteestä tiedon, jonka mukaan perussuomalaiset ovat oikeassa ja että Vasemmistoliitto on suoraan vastuussa ”Kiakkovieraiden ja Takku.netin anarkistien” toiminnasta.

Politiikan tutkija ja piispan poika aivan vakavalla naamalla kirjoittaa, että nämä perkeleelliset anarkistit ”vievät loogiseen johtopäätökseen vasemmiston puheen riistävästä eliitistä, jonka omaisuus ja turvallisuus on vääryydellä otettu.”

Onko kolumnisti menettänyt todellisuudentajunsa? Luultavasti, sillä teksti alkaa tämän jälkeen kertoa tykkänään rinnakkaisuniversumista.

Porvaristoon kohdistuva viha ja arvonriisto ovat osa vasemmiston perinnettä. Vasemmisto ei tarvitse olkiukkovihollisikseen maahanmuuttajia, koska heillä on jo Wahlroos. 70-luvun vihaviisu kahdestatoista perheestä on muuttunut valitusvirreksi yhdestä pankkiirista. Puhe yhden prosentin eliitistä, joka pilaa ahneudellaan Suomen, on yhtä fiksu yleistys kuin se, että kahden prosentin maahanmuuttajaväestön musliminokare ottaa isänmaan haltuun.

Taneli Heikka on asunut maassa, jossa vuonna 1969 levytetty pilkkalaulu nimeltään ”Laulu 20 perheestä” on muuttunut 1970-luvun ”vihaviisuksi”. Hitto vieköön, luultavasti biisiä hyräili Björn Wahlroos itsekin. Lisäksi Heikka sekoittaa täydellisesti rasistien hullut Eurabia-teoriat ja vallitsevan tilanteen: maahanmuuttokriitikoiden puheet kahden prosentin islamisaatiosta olisi verrattavissa kapitalismikriitikoiden puheisiin ”yhdestä prosentista” vain, mikäli Suomi todella olisi islamistinen kalifaatti.

Heikka piiskaa kolumniaan juoksuun, vaikka jo veri tirskuu tekstiparan sieraimista:

Kumpikin osapuoli vihaa toisen olemusta, essentiaa. Vastapuolen pahuus johtuu sen kulttuurisesta ominaisuudesta, yhteisöissä periytyvästä negatiivisten piirteiden kimpusta. Porvareilla se kiteytyy ahneuteen ja kylmyyteen; maahanmuuttajilla väkivaltaisuuteen ja laiskuuteen.

Tämän olkinukkensa jälkeen politiikan tutkija hajoaa kappaleiksi. Omistava luokka on nyt epäinhimillistetty ja kansanmurha kolkuttelee ovella!

Vastustajan muuttaminen epäihmiseksi on pitkällä. Onko radikalisaatiosta paluuta?

Mitä voimme tehdä? Kerro, Taneli Heikka, kerro!

Ja Taneli kertoo. Tässä on koko varjonyrkkeilyn ydin. Taneli Heikka halusi vuonna 2014 esittää kritiikkiä Urho Kaleva Kekkosen politiikkaa vastan. Ja hän epäonnistuu vielä loppumetreillä niin kolossaalisesti, että se olisi säälittävää, ellei kyseessä olisi kovapalkkainen asiantuntija, jota yhteiskunnan isokenkäiset kuuntelevat totuudenpuhujana.

Heikka nimittäin rakentaa kaikkien virheväittämiensä päälle isoimman virheväittämän vertaamalla Urho Kekkosta ja Pehr-Evind Svinhufvudia jälkimmäisen eduksi.

Kun äärioikeisto yritti kapinaa 1930-luvulla, presidentti Svinhufvud puhui kapinallisille tunteikasta järkeä radiossa. Kapina lopahti. Kun 1970-luvun vasemmistoradikaalit tunkivat valta-asemiin, presidentti Kekkonen ilmoittautui hengenheimolaiseksi. Koko yhteiskunta notkahti tavalla, joka tuntuu yhä.

Ukko-Pekan radiopuhe, johon Heikka viittaa, laukaisi Mäntsälän kapinaksi nimitetyn tapahtumasarjan.

Pidetäänpä pieni historiantunti. Kapina oli Lapuan liike -nimisen järjestön toiminnan huipennus. Liike tiedettiin lukuisista terrori-iskuista, joista osa oli johtanut uhriensa kuolemaan. Kun Taneli Heikka edes ujosti vertaa oikeistoterrorismia tihkunutta 1930-lukua ”taistolaiseen” 1970-lukuun, saati tähän päivään, hän ei ole ainoastaan väärässä, vaan julkea.

Otetaan yksi esimerkki. Lapualaisterroristit tappoivat Heinävedellä kunnanvaltuutettu Onni Happosen. Mihin Kiakkovieraiden mailaniskuun Heikka on muilutusta vertaamassa?

Entä Mäntsälän kapina? Se alkoi kevättalvella 1932, kun paikalliset puolisotilaalliset joukot avasivat tulen Ohkolan työväentalolla puhetta pitäneen ”juutalaistohtorin” vaientamiseksi. Lapuan liikkeen ja sitä tukevien suojeluskuntien joukot alkoivat tämän jälkeen kerääntyä pitäjään, josta oli silloin niin kuin nytkin vain muutaman kymmenen kilometrin matka pääkaupunkiin. Tavoitteena oli suorittaa aseellinen vallankaappaus.

Tällöin suojeluskuntien ylipäällikkö, presidentti Svinhufvud piti kapinallisille radiopuheensa ja kehotti heitä ”menemään kotiin”.

Nyt, mikäli luotamme Taneli Heikkaan, Suomi muuttui ihanaksi demokratiaksi, joka ei todellakaan notkahtanut mihinkään suuntaan. Todellisuudessa episodilla ei ollut aivan näin isoa vaikutusta olosuhteisiin. Vaikka epäonnistunut kapina johti Lapuan liikkeen lakkauttamiseen, sen seuraajaksi perustettu Isänmaallinen kansanliike ja lapualainen nuorisojärjestö Sinimustat saivat jatkaa mielin määrin agitointia ja hulinointia.

Itse asiassa Heikan kiittelemällä 1930-luvulla vangittiin joukoittain suomalaisia poliitikkoja tai poliittiseen toimintaan osallistuneita henkilöitä. Vuosikymmenen alussa säädetyt kommunistilait pysyivät muodossa tai toisessa voimassa sotaan asti. Sekö olisi Heikan mielestä toivottava ratkaisu myös tämänhetkiseen tilanteeseen? Ehkäpä, sillä kaikesta päätellen tutkija on luopunut toivosta kuvittelemansa konfliktin rauhanomaiseen ratkaisuun:

Väkivaltaista oikeisto- ja vasemmistoradikalismia vastaan tarvitaan järkevää ja tunteikasta päättäjien puhetta julkisuudessa. Radioonkin voi mennä, mutta silloin on luultavasti myöhäistä. Oikea paikka on internet ja oikea aika oli viisi vuotta sitten.

Helsingin Sanomain mukaan Taneli Heikka on parasta aikaa tohtorikoulutettavana Yhdysvalloissa. Kaasuputki toivottaa onnea akateemiselle uralle.

Muita uutisia aiheesta:

Aivan kuin porvarilehdistössä ei oltaisi yhtä huolissaan neljänkymmenenviiden vuoden takaisista viihdepläjäyksistä. | Laululyriikan ehdoilla (Talouselämä)
Onneksi kyseessä ei ollut symbolinen sianruho. Silloin olisi ollut piru irti. | Sianruho myös MTK:n mielenosoituksessa – MTK pahoittelee (Taloussanomat)
Kirjapaino Kursiivi poltettiin 1977, mutta sitä ei lasketa. | Suomen uusnatsit (Yleisradio)
Että näin. | Perussuomalaiset vaatii lisätukea piiritoimistoiskun vuoksi (MTV3)

Jytkyt

”

Ei kukaan täysjärkinen, joka näkee yritteliään ja kohteliaan somalin tai muun maahanmuuttajan, rupea häntä ihonvärin takia solvaamaan.

Sampo Terho, europarlamentaarikko

Toimittaja Leena Sharman maailmassa on yksi ongelma: Hyvät Ihmiset. He vaanivat kaikkialla Facebookissa, Helsingin Sanomain kolumneissa, eduskunnassa. He tuohtuvat ja pöyristyvät, tuomitsevat ja kieltävät, ottavat ruutukaappauksia ja jakavat linkkejä. He pelkäävät äärioikeiston nousua, he ottavat puukosta nahkaansa Jyväskylässä, he eivät ymmärrä hallitsemattoman maahanmuuton vaaraa.

Ne perkeleet.

”Ne – kohtaamisia perus-Suomessa” on Sharman suurteos, noin 250-sivuinen pamfletti, joka kertoo siitä, miten tavattoman avarakatseinen ja hieno ihminen Leena Sharma on.

Sharma kokee olevansa eräänlainen välittäjä kahden ääripään välillä. Toinen ääripää on Sharman tuttavapiiri, joka nyrpistelee nenäänsä perussuomalaisille. Ja toinen – niin, toista ei varsinaisesti ole, sillä Sharma ei usko sen olemassaoloon. Perussuomalaiset rp. ei ole ääriliike. On vain asiallisesti keskustelevia kansallismielisiä poliitikkoja ja syrjäytyneitä, työttömiä alkoholisteja, jotka möläyttelevät ulkomaalaisvastaisia Facebook-päivityksiä ja viiltävät lieksalaisen somalipojan kesätyövaroin ostetut autonrenkaat yrittäessään artikuloida kokemaansa osattomuuden tunnetta omalla liikuttavan kömpelöllä tavallaan.

Näitä perussuomalaisia ja perussuomalaisuutta ilmentäviä työttömiä vainoavat erityisesti Sharman työkaverit, toimittajat.

Jutellessaan Suomalaisuuden Liittoa kipparoivan Jussi Niinistön kanssa Sharma muistaa, kuinka Hyvät Ihmiset aplodeerasivat Lehti-lehden pilajutulle. Lontoon vuoden 2012 olympiavoittaja Sari Multala ja hopeamitalisti Tuuli Petäjän valmentaja näet epähuomiossa häpäisivät Suomen lippua televisiossa, mistä Suomalaisuuden Liitto närkästyi. Siitä seurasi useita Facebook-jakoja saanut huumoriartikkeli ”Suomalaisuuden liitto paheksuu päiväkotilasten askartelemia Suomen lippuja”.

Jutun saavuttama suosio ”kansallismielisyyttä karsastavien” Facebook-ystävien keskuudessa on Sharmalle vedenpitävä todiste vihervasemmistolaisen toimittajamafian ahdasmielisyydestä. Jokainen linkkaus ja retweet oli vain yritys ”kerätä samanmielisiltä kavereilta mahdollisimman monta Facebook-peukutusta ja selkääntaputusta Helsingin Kallion suositussa Rytmi-baarissa”.

Perussuomalaisten isänmaallisista tunteista piittaamattoman naurun lisäksi suvaitsevaisten – Hyvien Ihmisten – äärimmäistä pahuutta kuvaa se, että he paisuttelevat ongelmia, ylireagoivat kaikkeen. Esimerkkinä Sharma käyttää demareiden älähdysreaktiota Jussi Niinistön eduskuntapuheeseen, jossa oli hiukan viheliäinen lause: ”Nykyään, kun kuulenkin sanan parlamentarismi, niin sanotusti poistan varmistimen. Epäilykset heräävät.”

Puheesta noussut kohu oli typerä, sitä ei voi kiistää kukaan. Muitakin samanlaisia olisi voinut nostaa esiin. Mutta voidakseen motkottaa muille pitäisi pystyä itse parempaan. Eikä Sharma läpäise koetta: kirjailija on vain reilua sivua aiemmin kompastunut omaan herkkähipiäiseen ylitulkintaansa. Hän raivostui Anu Silfverbergin Nyt-liitteeseen vuonna 2009 otsikolla ”Rohkea” laatimasta kolumnista.

Sharma kirjoittaa:

Kolumnin ydinsanoma oli se, että Suomi on menossa päin helvettiä, koska Mambaa kuuntelevat, rynkkypaitoihin sonnustautuneet rajaseutujen rasistit kukkoilevat perussuomalaisten suosion nousun myötä turuilla ja toreilla. Puhdistuksia jo odotellaan. Kaikki vähemmistöt ovat vaarassa.

Silfverbergin teksti, joka on yhä kenen hyvänsä luettavissa netissä, ei kuitenkaan väitä mitään tuontapaista. Sharma on lukenut kolumnin väärin joko tyhmyyttään tai tahallaan.

Kirjoitus alkaa kuvauksella sotahulluille suunnatusta turistikrääsästä:

Oho. Tallinnan satamamarketissa niitä oli äkkiä joka paikassa: suomalaisille suunnattuja t-paitoja. Niissä esiintyivät veteraanit (”Kiitos 1939–1945”). Ja Mannerheim. Ja Suomi-konepistoolin maailmankiertue (Viipurin keikka ”siirretty”). Ja Wehrmachtin kärryt, suomalaiset SS-joukot – ja Hitler.

Monenlaista.

Myyjä kielsi kuvaamisen. Mikään salaisuus ei silti kai ollut kyseessä: paitoja oli marketin joka laidalla, joten kysynnän täytyi olla suunnilleen samaa luokkaa kuin savujuustolla.

”Saanko mä jäädä Suomeen vielä vähäksi aikaa?” seurueen ulkomaalainen tiedusteli ajaessamme laivaan.

Vakuutimme, että eurooppalaisia tuskin aletaan siirtää puhdistuksen ensimmäisessä vaiheessa.

Laivabaarissa ystävä luki netistä, että Persujen nuoret haluavat Suomesta yksikielisen maan. Rohkeaa. Pohdin, pitäisikö kirjallisuuden ja kulttuuriälymystön vääräkieliset suurnimet luovuttaa saman tien Ruotsille. Voisimme jäädä keskenämme muistelemaan sotia ja kuuntelemaan Mambaa rynkkypaidat päällä.

Ivallisessa kolumnissaan, jonka Silfverberg siis kirjoitti kaksi vuotta ennen jytkyvaaleja, vittuillaan paitsi revanssia hakeville neljännen polven SS-veteraaneille, myös persuaktivistien ”rohkealle” populismille.

Rohkeudeksi riittää, että mielistelee kansan syviä rivejä sanomalla sen, mitä tietää heidän jo ajattelevan. Eikä homma vanhene: viisi vuotta on hoettu, että ”vihdoinkin joku uskaltaa”, eikä loppua näy.

Jos ei halua samastua mihin vain rajaseutujen rasisteihin, voi vielä analysoida, että ”älymystö vaikenee maahanmuuton ongelmista”. Taustalla on hellyttävä usko, että jos ihmisoikeusaktivisteille selviäisi pakolaisuuden synnyttävän ongelmia, he kieltäisivät sen viipymättä.

Kukaan ei siis odota ”puhdistuksia”, kukaan ei povaa kaiken menevän ”päin helvettiä” – edes ”rynkkypaitoihin sonnustautuneet rajaseutujen rasistit” eivät Silfverbergin mukaan tuolloin kukkoilleet ”perussuomalaisten suosion nousun myötä turuilla ja toreilla”. Tämän kaiken Sharma keksi omasta päästään ja projisoi tekstiin, jossa onneksi oli paljon hyviä avainsanoja, joihin tarttua. Juuri niin kuin hän väittää Rytmissä päivystävien vihervasemmistolaisten tekevän hänen rakkaille perussuomalaisilleen.

Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, Anu Silfverbergin kolumnin keskiössä on Jussi Halla-ahon saama tuomio uskonrauhan rikkomisesta. Sharma vaikenee täydellisesti asiasta, mutta Silfverberg harmittelee oikeuden päätöstä. Hän ei olisi halunnut, että verraten joutava bloginpitäjä kruunataan näyttävästi marttyyrinkruunulla – ja vieläpä jumalanpilkkapykälän kaltaisella anakronismilla perustellen.

Leena Sharma palaa Anu Silfverbergiin – olisiko tässä jo jotain henkilökohtaista? – vielä toistamiseen kuvaillessaan Long Play -verkkojulkaisun lanseeraustilaisuutta Lavaklubilla. Hän ei pysty kestämään palkittujen ammattijournalistien ja -kirjailijoiden kokoontumista:

Kyseiset kekkerit olivat varsinainen hyvien ihmisten Kuka kukin on -kavalkadi. Juhlayleisön joukosta löytyi rajaseutujen rasistit -määritelmän Suomelle lanseerannut kirjailija-kolumnisti Anu Silfverberg ja Long Playn muu toimitus, sorrettujen äänenä profiloitunut kirjailija ja dokumenttiohjaaja Elina Hirvonen ja koko kansan taistelevana lesbona tunnettu toimittaja Johanna Korhonen, vasemmistolaisen vastakulttuurilehti Voiman tekijöitä, jne. jne… Samat ihmiset, jotka nyt joivat Lavaklubin baaritiskillä ilmaisolutta, olivat toistensa suurimpia ihailijoita sosiaalisessa mediassa.

Toisin sanoen Leena Sharman päivä meni pilalle. Pelottavan moni hänen toimittajakavereistaan on joko vasemmistolainen tai vihreä, pahimmat tietenkin molempia, vaikka äänestäisivät kokoomuslaisia. Kaikkein pahimpana Johanna Korhonen, joka on muun kauhean lisäksi myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolestapuhuja. Tosin hänen puoluekantansa on Suomen Keskusta, mistä Sharma tietenkin vaikenee.

”

Eräs toimittajaystäväni, jolla ei ole akkreditointia eli pysyvää työskentelylupaa eduskuntaan, pyysi päästä taloon vierailulle ’persuja katsomaan’. Eläintarha-allegoria oli liiankin ilmeinen.”

Leena Sharma

Teknisesti muotoiltuna Kontula on osa-alue Helsingin 47. kaupunginosassa, joka tunnetaan myös Mellunkylän nimellä. Keskiaikaisen kylän maille syntyneen kerros- ja pientalolähiöverkoston väkiluku on noin 37 tuhatta, josta Kontulan osuus on yli kolmannes, 13 365. Jos Mellunkylä olisi itsenäinen kunta, se olisi reippaasti isompi kuin Lieksa.

”Kontulan ostoskeskus on kammottava paikka, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ruma, rauhaton, turvaton.”

Näin Leena Sharma kuvailee Kontulan ostoskeskusta kirjassaan. Hänelle Kontula on samanlainen persueläintarha kuin eduskunta on Sharman toimittajaystävälle: vieras ympäristö täynnä hullunkurisia olentoja, melkein kuin ihmisiä.

46-vuotiaan Leena Sharman sisäinen kalenteri on pysähtynyt 1970-luvulle ja 1980-luvun alkuun. Hän muistaa lapsuus- ja nuoruusaikojensa Itä-Helsingin rankkana paikkana, jossa vierekkäisten lähiöiden nuorisojengit kokoontuivat kylätappeluiden hengessä ottamaan mittaa toisistaan.

Nyt hän tarkkailee Itäkeskusta, Myllypuroa ja Kontulaa aivan kuin Kekkosen ajan nuorisojengit edelleen tappelisivat keskenään, mutta isommalla joukolla ja asein. Melko pienellä pinnistyksellä hän pystyy lähes vakuuttamaan itselleen, että Itä-Helsingissä käydään sisällissotaa etnisten ryhmien välillä. ”Yli kolmessakymmenessä vuodessa ongelmat eivät ole kadonneet, mutta ne ovat monimuotoistuneet. Joidenkin mielestä monikulttuuristuneet.”

Sharma tutkii tilastoja. Hänen silmissään vilkkuu Eurabia. Hän toteaa vieraskielisten syntyvyyden olevan korkeampaa kuin koko väestön. Hän tietää – yksin! – Helsingissä olevan asuinalueita, joilla ulkomaalaisten osuus väestöstä on eurooppalaista tasoa, jopa viidennes. Kohta maahanmuuttajat ovat enemmistö.

Eikä siinä kaikki. Sharma tapaa Aapelin Baarissa Kontulan Perussuomalaisten toiminnanjohtaja Petri Haapasen. Käydyssä keskustelussa Haapanen tietää kertoa, että Kontulan ostarilla ei voi asioida tulematta ryöstetyksi. Hän itse ajaa kapakkaan kuulemma ”vain taksilla”.

Leena Sharma imee toiminnanjohtajan kertomukset totuutena ja uskoo kaiken silmää räpäyttämättä. Hän on täysin varma siitä, että lähiössä on vain kahta lajia ihmisiä: ryöstäjät ja ryöstettävät.

Metroaseman sisäänkäynnin edessä notkuu perjantai-iltaisin kymmenvuotiaita lapsia, maahanmuuttajataustaisia ja suomalaisia, tupakka toisessa ja kaljatölkki toisessa kädessä. Pikkutytöt huutelevat aikuisten miesten perään rivouksia ja pikkupojat uhkauksia.

Perjantaisin? Kymmenvuotiaita lapsia? Mikäli Leena Sharma tekee kaikki juttunsa tällä tarkkuudella, hänen olisi ehkä syytä vaihtaa työnantajaa Suomen Kuvalehdestä Magneettimediaan.

Uusia kierroksia lähiödystopia saa, kun Sharma tekee toisen Kontula-retken vappuaattona. Hän huomaa ostarilla useita baareja ja päättelee ympärillään juhlivista vapunviettäjistä, että lähiössä asuu alkoholisteja. Tässä mielessä Kontula on siis täysin erilainen kuin mikään muu alue Suomessa. Etenkin vappuna.

[Kontulassa] baareja on joka kulmassa. Samanlaisia halvan kaljan räkälöitä, joista Myllypurossa on päästy eroon. On London Pubia, Paris Pubia, Merirosvo Pubia, Himabaaria, Helmi Grilliä, Tikka Palacea…

Edes sitä pientä vaivaa ei toimittaja-kirjailija ole voinut nähdä, että olisi kurkistanut solvaamiensa ”räkälöiden” oviaukoista, millaisia pubeja mitkäkin ovat. Jos kyseessä olisi lehtijuttu, Ravintolakolmio-ryhmän klassinen à la carte -ruokaravintola Helmi Grilli voisi vaatia vähintään oikaisua. Nyt se joutuu muiden tavoin kärsimään ennakkoluulojensa vangiksi jääneen toimittajan vihakirjoituksista.

Paikalliset juopot purjehtivat baarista baariin: jos on porttikielto yhtäälle, toiset ovet todennäköisesti kuitenkin aukeavat. Drinkkiä ei kannata jättää vartioimatta, joku saattaa terästää sitä tyrmäystipoilla.

Bingo! Raiskaushuumeiden jälkeen Leena Sharman Kontula-visiosta ei jää puuttumaan mitään. Alueella asuvalle ihmiselle Sharman fantastinen kuvaus on kuin lukisi huonoa rikosromaania. Miksi palkittu journalisti liioittelee, yleistää ja suorastaan valehtelee? Eikö ostarin arki sovi Sharman hahmottelemaan narratiiviin?

Ehkä ei.

Kontula-luvun tehtävä on toimia perusteluna Leena Sharman pitkälle maahanmuuttokriittiselle puheenvuorolle. Hän on perehtynyt Jussi Halla-ahon ja useiden muiden ammattirasistien hellimään kauhuvisioon, jonka mukaan ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut ja että Suomessa nämä samat ongelmat toistuvat parin vuosikymmenen viipeellä. Vääjäämättömästi.

”

En halua, että tyttäreni hengaa täällä ostarilla kesäisin yhtään. Itsekään en käy edes kaupassa, jos ei ole pakko. Mutta on tärkeää, että me ollaan täällä puolueena läsnä.”

Jaana Vesterinen-Prähky, Kontulan Perussuomalaiset

Sharma jättää tekstiinsä huolellisia vastuuvapauslausekkeita, joiden mukaan hän ei ole mitään mieltä ehdottomasti. Onneksi hän voi lainata siirtolaisuusjärjestö IOM:n somalialaissyntyistä projektikoordinaattori Saed Guledia, joka on kirjoittanut ”useimpien somalinuorten” olevan kykenemättömiä suunnittelemaan tulevaisuuttaan, sillä somalit ”olivat alun perin paimentolaiskansaa, joilla oli tapana liikkua ja toimia spontaanisti.” Toisin sanoen maailman viheliäisimmästä valtiosta pakenevia ihmisiä ei kannattaisi Suomeen päästää.

”Toisaalta mutta toisaalta -ihmisenä en pysty näkemään, että tilanne on joko tai”, hän kirjoittaa. Mutta lueteltuaan erilaisia maahanmuuton aiheuttamia ongelmia sekä niille ehdotettuja kilpailevia ratkaisumalleja Sharma päätyy tulokseen, jonka mukaan Halla-aho on oikeassa. Suomen tulee rajoittaa humanitaarista maahanmuuttoa. Muuten Kontula palaa vuonna 2034 niin kuin Husby.

Sharma on monien Homma-aktiivien tapaan huolissaan vihapuheesta silloin, kun sellaisen kuvitellaan kohdistuvan perussuomalaisiin tai johonkin heitä lähellä olevaan ihmisryhmään (feministinen radio-ohjelma Tulta munille! saa Sharmalta ja puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalolta selväsanaisen tuomion) mutta kiistää vihapuheen olemassaolon silloin, kun se on suunnattu melkein ketä tai mitä muuta hyvänsä kohti.

Rasismia ei Suomessa ole kuin koristeeksi. Leena Sharma on itse suomalais-intialainen eikä koskaan törmännyt kielteisiin ennakkoasenteisiin. Hän käyttää runsaasti painopinta-alaa moittiakseen Umayya Abu-Hannaa siitä, että tämä kehtaa lapsineen väittää toisin. Kulttuurien yhteentörmäyksiä on toki kaikkialla, mutta lähinnä vain hyväntahtoisten ja naiivien monikulttuuri-idealistien takia: he ovat Sharman mukaan luoneet sekä Kontulaan että Lieksaan tilanteen, jossa Aivan Tavalliset Suomalaiset kokevat tulleensa syrjäytetyiksi. Etenkin Lieksassa, jossa sentään asuu todella miellyttäviä ja aitoja ihmisiä päinvastoin kuin järjestäytynyttä rikollisuutta joka nurkan takana sykkivässä Kontulassa.

On helppo yhtyä Tuija Parvikon arvioon, että ”Ne – kohtaamisia perus-Suomessa” voisi olla Perussuomalaisten vaalikirja. Teoksessa julistetaan uskoa ja rakkautta puolueen johtohahmoihin. Sampo Terho, Jussi Niinistö, Juho Eerola, Hanna Mäntylä, Riikka Slunga-Poutsalo ja tietenkin Timo Soini ovat kaikki vakaita, nöyriä, huumorintajuisia ja isänmaallisia eikä kenenkään ristinä ole minkäänlaista poliittista väriä. Nuoret Simon Elo, Olli Immonen ja Vesa-Matti Saarakkala ovat niin ikään ahkeria ja pyyteettömiä puolueen sotureita.

”

”Sie oot kuitenkin tuollainen ulospäinsuuntautunut ihminen. Ja niin jotennii suomalainen. Kyllä mie sinut hyväksyisin lieksalaiseksi.”

Hannes Nevalainen, sotaveteraani

Kirjan loppumetreillä Leena Sharma vielä tarjoaa sydäntäriipaisevan kertomuksen lieksalaisesta veteraanista, joka kääntyi demarista perussuomalaiseksi Kreikan tukipakettien ja maahanmuuttajien nauttimien sosiaalietuuksien takia.

Epilogissa Sharma palaa takaisin johtoteemaan: itseensä.

Hän käyskentelee rakkaan naapurinsa ja ystävänsä Sampo Terhon kanssa Tuusulanjärven pyhitetyissä Suomen taiteen kulta-ajan maisemissa kuunnellen, kuinka Terho ylistää hänen ennakkoluulottomuuttaan:

Olen ollut ymmärtävinäni, että olet yrittänyt ennemmin myötäelää kuin ampua alas.

* * *

Leena Sharman kirjaa on myyty suorastaan tutkimuksena, mutta sisältö ei vastaa aivan tehtävänantoa. Markkinointi on kuitenkin ollut tehokasta ja toimittajat ovat jonottaneet päästäkseen haastattelemaan toimittajaa, joka haukkuu muita toimittajia. Yhä uudelleen Sharma on saanut kertoa, kuinka hän on ”lähestynyt niitä ihmisiä tälleen niin kuin kunnioittavasti” – päinvastoin kuin muut toimittajat.

”

Se on hyvä, että pystyy ihmisten kanssa kuuntelemaan ja keskustelemaan heidän kanssaan.”

Arto Nyberg

Arto Nybergin nimeä kantavassa Yleisradion sunnuntaimakasiinissa Sharmalta kysyttiin, selvisikö hänen haastattelusumastaan, minkälaisia perusuomalaiset ovat.

Vuoden työn Sharma tiivistää tähän uutispommiin:

No, hirveen monenlaisia. Sehän on sille puolueelle leimaa-antavaa, et siel on talouspoliittisesti tosi oikealla ja tosi vasemmalla olevia. Arvokonservatiiveja pääosin, mutta myös jonkunverran arvoliberaaleja. EU-kriittisyys on varmaan semmonen, joka heitä niinku laidasta laitaan yhdistää. Mutta ei tää maahanmuuttokriittisyyskään oo siellä kaikkien niinku pääagenda. Tosi, tosi kirjavaa porukkaa.

(Päivitys: korjattu kirjan nimi.)

Radikaalit

Perussuomalaiset r.p. synnytettiin mandoliinikrapulassa 11. toukokuuta 1995, jääkiekon maailmanmestaruutta seuranneen kolmen päivän kansallisdokaamisen jälkeen. Puolueen puheenjohtajaksi valittiin nimismies Raimo Vistbacka, puoluesihteeriksi VTM Timo Soini.

Institutionalisoitunutta korruptiota, Veikko Vennamon sanoin ”rötösherroja”, virassaan jahdannut Vistbacka oli vankan kokemuksensa nojalla luonnollinen valinta johtamaan sittemmin puolueen rahasäiliötä, Perussuomalaisten Tukisäätiötä. Timo Soini on puolestaan luotsannut koko puljua vuodesta 1997.

Perussuomalaiset on kansallismielinen ja kristillissosiaalinen puolue. Emme usko oikeistolaiseen rahavaltaan emmekä vasemmistolaiseen järjestelmävaltaan. (Perussuomalaiset: Arvomaailmamme)

Ideologialtaan Perussuomalaiset on postmoderni, uusromanttisten mielikuvien pohjalle rakentuva radikaali vallankumousliike. Siinä on piirteitä Espanjan falangismista ja Italian fasismista sekä Yhdysvaltain teekutsuliikkeestä, muttei minkäänlaista ”suurta kertomusta”.

Perussuomalaiset kannattavat populistista eli kansan suosioon perustuvaa demokratiakäsitystä elitistisen eli byrokraattisen demokratiakäsityksen sijaan. Populistisen demokratiakäsityksen mukaan kansalaiset haluavat valita edustajikseen henkilöitä, joiden kanssa heillä on asioista samat näkemykset tai mielipiteet ja jotka kykenevät yhdistämään kansaa erilaisten eturyhmäpyrkimysten paineessa. (Perussuomalaiset: Arvomaailmamme)

Ulkomaisten esikuviensa tavoin Perussuomalaiset vastustaa parlamentarismia – populismissa on tällainenkin eduskuntapuolueelle kiusallinen ominaisuus. Elitismi- ja etujoukkokammossaan puolue ei myös ole järin hanakasti suostunut käyttämään kansalais- ja etujärjestöjä bulvaaneinaan, mikä on suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa lähes ainutlaatuista. Edes sisarpuolue Vihreät – De Gröna ei ole yhtä huolissaan poliittisesta hygieniastaan.

Perussuomalaiset joutuvat tiukan asenteensa vuoksi turvautumaan ulkoparlamentaarisiin painostuskeinoihin ajaakseen asiaansa.

Varsinaista fyysistä väkivaltaa ei puolueen nimissä harrasteta – muutamat yksittäistapaukset poislukien – mutta myös sitoutumaton pahoinpitelytoiminta voidaan hyväksyä, jos se kohdistuu tarpeeksi epämiellyttäviin tahoihin. Eikä isossa puolueessa ole niin tarkkaa, vaikka joskus osuisi omiinkin.

Tavallisinta perussuomalaista politiikantekoa ovat silti sosiaalisessa mediassa viljellyt solvaukset, ihmisten ja ihmisryhmien kiusaaminen sekä enemmän tai vähemmän verhoiltu uhkailu. Puolueen aktiivikannattajat ja kellokkaat suoltavat lukuisia blogeja ja mielipidekirjoituksia, joissa kyynelsilmin kuvaillaan lukuisia hävittyjä yhteenottoja julkista valtaa edustavien henkilöiden ja yhteisöjen kanssa.

Perussuomalaisten ylläpitämän hälyn lopullisena päämääränä on nostaa huutoäänestys, vox populi. Tavoite on vielä verraten etäällä, sillä vaikka perussuomalaisen torikokouksen agendalla on vain yksi asiakohta, se on sitäkin järisyttävämpi: olemassa olevan todellisuuden lakkauttaminen ja uuden perustaminen.

Perussuomalaisvaikuttajat näet kiistävät yhä uudelleen lehdistön, oikeusjärjestelmän, välillisen demokratian, taiteen ja tieteen legitimiteetin tai suorastaan olemassaolon pitämällä näitä vilpittömässä poststrukturalismin hengessä sosiaalisina konstruktioina, joita koskeva keskustelu on niin ikään sosiaalinen konstruktio. Toisin sanoen sekä porvarillinen yhteiskuntajärjestelmä kaikkineen että sille esitetty kritiikki ovat perussuomalaisessa ymmärryksessä vain käsitteitä eliitin sisäisessä diskurssissa. Eliittiä ollen jokainen, joka käyttää ”ei-perussuomalaista” kieltä eli tunnustaa yhteiskunnan olemassaolon.

Perussuomalaisten periaateohjelmassa onkin hyvällä syyllä vältetty k-sanaa: todellisuuskielteisyydessään puolue on kaikkea muuta kuin konservatiivinen.

Käytännössä tietenkin vain harva perussuomalainen pystyy torjumaan systeemin seireeninkutsut. James Hirvisaaren tapaiset mystikot ovat poikkeusyksilöitä äärimmäisyydessään. Ei aivan ihme, että Hirvisaarikin joutui lopulta vaihtamaan puoluetta. Muutos 2011 on uskontunnustuksessaan Perussuomalaisia fundamentalistisempi.

Huomattavasti tavanomaisempaa on alistua rajoitettuun yhteistyöhön establishmentin kanssa. Yhteiskunnalla on joka tapauksessa paljon annettavaa. Työpaikkoja, sosiaalietuuksia, parisuhteita. Siksi vihkiytyneimmätkin perussuomalaisajattelijat opettelevat eliitin kielen aakkosia, vaikka he yhä kokevat lainsäädännön ja -tulkinnan edustavan rinnakkaista universumia ja sortovaltaa.

Tämä kuulostaa vaikeammalta kuin se oikeasti on, sillä Suomessa jokainen kansalainen asuinpaikastaan ja perhetaustastaan riippumatta kasvatetaan eliitin jäseneksi. Vasta liittyessään perussuomalaiseen liikkeeseen ihminen käy läpi metamorfoosin ylioppilastutkinnon tai ammatillisen perustutkinnon suorittaneesta täysivaltaisesta kansalaisesta järjestelmän uhriksi.

Perussuomalainen siis tunnistaa eliitin kielen; kirjaimet eivät ole aivan hieroglyfejä. Hän ei vain enää hallitse sitä. Siksi yhteentörmäykset vallitsevan todellisuuden ja perussuomalaisen todellisuuden välillä ovat yleisiä ja vaikeasti soviteltavissa.

Yksi mainio esimerkki on vihapuheen konsepti.

Helsingin Sanomissa – jota perussuomalaisessa käsiteavaruudessa pidetään äärivasemmistolaisena feministimediana – julkaistiin 19. tammikuuta 2014 toimihenkilöliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinteen kotisohvahaastattelu. Ay-johtaja ja jäsenkirjademari ajatteli Anna-Liina Kauhaselle ääneen puolueensa tilaa ja sen kilpailua keskiluokkaisten palkansaajien sieluista.

Haastattelussa oli segmentti, jossa Rinne otti kantaa Perussuomalaisiin:

Rinne on jopa lyönyt Eero Heinäluoman kanssa vetoa demarien eurovaalituloksesta. Jos nykymeno jatkuu, demarien kannatus putoaa alle kymmeneen prosenttiin, Rinne veikkaa. Se tarkoittaa sitä, että demarit saisivat vain yhden europarlamentaarikon.

Perussuomalaiset sen sijaan juhlivat. Siksi moni miettii, että juuri Rinne voisi olla se, joka saa duunarin taas kiinnostumaan demareista.

Rinne tietää tämän hyvin. Hän tekee kuitenkin eroa perussuomalaisiin.

Perussuomalaiset ovat populistinen puolue, jolta puuttuu arvot, hän sanoo. ”Ne puhuvat tietyistä asioista ihan ok, mutta kun arvopohja puuttuu, voidaan yhtäkkiä olla rasistisia ja fasistisia.”

Toki on niin, että demareiltakin ovat arvot hukassa, Rinne pohtii. ”Puheista kuultaa jotain, mikä ei sinne kuuluisi. Se, että yksilön pitää ottaa enemmän vastuuta. Millä helvetillä otat enemmän vastuuta, jos asut alueella, jossa uusia työpaikkoja ei synny, ja jos ei ole varaa muuttaa muualle?”

Katkelma on ymmärrettävää suomea. Ammattiliittojohtaja suomii jungnerilaista New Labour -puhetta, jossa kolmikantainen demariosaaminen on osin sivuutettu kokoomuslaisella oman onnensa seppä -retoriikalla. Ja jos työväenpuolue hylkää edes viestinnän tasolla juurensa, houkutus siirtyä tekijästä uhriksi on valtava.

Analyysissään perussuomalaisista Rinne on poikkeuksellisen avoin ja objektiivinen. Perussuomalaisuus tarjoaa laiminlyödylle työläiselle rajoittamatonta huomiota ja vertaistukea, jossa jokainen hylätyksi tulemisen tunne on yhtä arvokas – mutta Timo Soinin lämmin syli ei avaudu ilmaiseksi. Uhriliikkeen jäsenen on hyväksyttävä kaikkialla rehottava rasismi ja seksismi osaksi omaa identiteettiä. Melko auliisti entiset feministit ja rauhanmarssijat omaksuvatkin uudet tavat. Perussuomalaisessa maailmassa näet ei ole rasismia, vaan sortajia ja sorrettuja: ulkomaalaiset ovat sortajan työkaluja, feministit ovat sortajia.

Tässä viisastelussaan Rinne on kuitenkin vaarassa ajaa nokkakolarin perussuomalaisten kanssa. Hänen arvionsa sai aikaan juuri niin älyttömän reaktion kuin odottaa sopii: Perussuomalaisten kansanedustaja Kaj Turunen teki rikosilmoituksen.

Turunen on sisäistänyt melko täydellisesti puolueensa dogmaattisen siiven maailmankuvan. Hänen toverinsa ovat yksi toisensa perään käyneet käräjillä vastaamassa oikeusjärjestelmän tekemiin syytöksiin laittomasta uhkauksesta, kiihotuksesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta – ja saaneet näistä myös tuomiot. Tilanne on kestämätön: Miksi vaikkapa Freddy van Wonterghem ei saa iloita avoimesti musliminaisen kuolemasta, mutta Antti Rinteellä on lupa sanoa perussuomalaisia rasisteiksi? Eikö Perussuomalaiset rp:n haukkuminen ole vihapuhetta?

Ulkopuolisen silmin asetelmassa ei ole päätä eikä häntää, mutta perussuomalaisessa todellisuudessa kaikki on selvää. Järjestön sisäistä uhrikokemusta vahvistetaan kokoamalla todisteita eliitin harjoittamasta ajojahdista eikä mikään tarjoa siitä yhtä vedenpitävää näyttöä kuin ilmeinen kaksoisstandardi. Ja sen tarjosi poliisi, joka hylkäsi koko ilmoituksen, kuinkas muuten.

Vihapuheen käsite on ylivoimainen myös aivan puolueen huipulla. Puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo julistaa Rinteen haastattelun olen juuri sitä itseään. Ilta-Sanomien lainaamassa tiedotteessa Slunga-Poutsalo kertoo Pron jäsenistöön kuuluvien perussuomalaisten harkitsevan eroa järjestöstä, koska liittojohtajan analyysi loukkaa heitä. Vaikka se on täysin totta.

Puoluesihteeri myös julistaa, että puolue ei aio lähteä samaan hallitukseen, mikäli Rinne valitaan SDP:n puheenjohtajaksi.

Ei tietenkään. Perussuomalaisten tavoitteet ovat aivan muualla kuin kompromissien rämettämässä hallitusyhteistyössä. Edes yksipuoluejärjestelmä ei riitä. Perussuomalaiset haluavat vaihtaa todellisuuden.

Rasismin vastustamisesta

Rasismia ei ole vaikea vastustaa, se tekee sen itse. Ajattelukykyiselle ihmiselle rasismi on lähes mahdoton vakaumus.

Ottamatta kantaa aatteen eettisiin puutteisiin rasismissa on muutamia aivan perustavanlaatuisia filosofisia ongelmia. Ensinnäkään se ei ole tiedettä, vaan sitä matkivaa fantasiaa. Se juhlii tilastoilla ja tieteellisillä termeillä, mutta edellyttää havaintojen ja johtopäätösten korvaamista folkloresta ammennetuilla oletuksilla, joilla ei ole edes sisäistä logiikkaa. Eikä se silti poista empiiristä todellisuutta, jonka rasisti päivittäin kohtaa siinä missä muutkin.

Rasismin harjoittaja tietenkin näkee asian toisin. Hänelle se on vapauttava kokemus. Rasisti ei vaivaudu tutkimaan omien, muiden tai keksittyjen ongelmia tarkastelemalla tosielämän pitkiä, kumuloituvia tapahtumasarjoja. Hänen ei tarvitse edes nähdä kohdetta – erivärisen ihon pelottavaa vierautta – vaan hän saa tietonsa suoraan rasismin teoriasta.

Sikäli rasismi on kuin astrologia. Se tarjoaa näennäisen oikotien suoraan tuloksiin.

Reaalimaailmassa useisiin ihmisten välisen kanssakäymisen ongelmakohtiin sisältyy mutkikkaita haastatteluita, keskusteluita, kokeita ja terapiaa, jotka vievät runsaasti aikaa ja edellyttävät pahimmillaan monivuotista seurantaa. Näin tehdään, jotta vältyttäisiin tekemästä oikeusmurhia. Rasistin ei tarvitse välittää tästä. Hän ohittaa henkilön ja tämän kehityshistorian tyystin, supistaa yksilön pelkäksi ”rotuaan” edustavaksi kauko-ohjatuksi olioksi. Kuvioon kuuluu, että tähdistäennustamisen tavoin myös rasismissa voidaan mielikuvituksellisista taulukoista lukea hyvinkin yksityiskohtaisesti yksilön toimintaa ohjaavia salaisia vaikutuksia.

Juuri näiden villien oletusten vuoksi tiede suhtautuu rasismiin yksiselitteisen nuivasti. Rasismin harjoittajien luku- ja kirjoitustaitoisessa siivessä aatetta on siksi yritetty uittaa viralliseen keskusteluun nimittämällä sitä maahanmuuttokriittisyydeksi. Kyseessä on tietenkin samanlainen harhautus kuin Raamattuun pohjautuvan luomisopin uudelleenbrändäämisessä Intelligent Designiksi.

Mainion esimerkin rasismin aiheuttamasta aivojumpasta tarjoaa Suomen suurin rasistifoorumi, Homma. Vertailemalla keskusteluita Anders Behring Breivikin tekemistä 77 harkitusta murhasta ja Tampereen pizzeriapalosta ilmenee, että tappaminen ja polttaminen sopivat hyvin rasistiseen malliin Lähi-idästä kotoisin olevista maahanmuuttajista, joten tapauksen katsotaan ikään kuin vahvistavan oletusta. Rationaalinen vakuutushyödyn tavoitteleminen ei ole aivan niin tavallista, joten se sivuutetaan tarpeettomana muotoseikkana. Sen sijaan valkoihoiset pohjoismaalaiset eivät ole tappajia, joten Breivik todetaan ankarimmillaankin vain yksittäistapaukseksi, ellei peräti olosuhteiden uhriksi.

Toisin sanoen kun havainnot eivät pidä yhtä rasistisen tiedon kanssa, havainnot ovat vääriä. Voi vain yrittää kuvitella, miten hirvittävän paljon tämä aistitodellisuuden ja logiikan kieltäminen kuormittaa rasistin aivoja.

Verrattuna rasismiin antirasismi on siis yksinkertainen ja elegantti tapa katsoa maailmaa. Mikäli oletamme, että antirasismilla tarkoitetaan vain sitä, ettei ajattele rasistisesti.

Tilanne muuttuu huomattavasti vaikeammaksi, kun antirasismille aletaan määritellä sääntöjä.

Kaasuputken Facebook-sivulta poistettiin 4.1.2014 aamuyöllä yksi kuva, koska lohjalainen perussuomalaisvaltuutettu Eila Hassinen ehdottomasti halusi näin tehtävän. Aiheesta käytiin lyhyt ja happamahko Facebook-viestinvaihto, josta tässä julkaistaan vain kaksi ensimmäistä sanomaa:

Poistettavaksi vaadittu kuva oli itse asiassa kuvakaappaus Hassisen blogimerkinnästä, joka oli myös ilmestynyt Länsi-Uusimaa-lehden mielipidekirjoituksena 29.10.2013. Tekstin kohokohdat on esitetty blogimerkinnän alussa.

Koska vanhojenkin kuvien poistelu on hiukan haljua puuhaa ja kunnanvaltuutetun käyttämä sanamuoto jokseenkin tyly, oli aivan luonnollista tehdä poistopäätöksestä julkinen. Tietoa asiasta nimittäin jäisi nettiin edelleen kaikkien googlattavaksi.

Asiasta tiedotettiin niin ikään jokseenkin tylyillä sanamuodoilla Kaasuputken Facebook-sivulla.

Palaute oli ällistyttävä.

Antirasistinen Paljastettu-yhteisö sekä muutamat vasemmistolaiskommentoijat antoivat oitis ymmärtää, että kyseessä on petturuus, lähes rasismin kannattaminen. Eräs Facebook-kommentoijista ryhtyi kutsumaan Kaasuputkea Koiranputkeksi – tuntemattomasta syystä – ja vetosi miehiseen sankarikunniaan:

On erittäin ikävää että Koiranputki-blogi nyt irtosi yhteisestä rasismin vastaisesta rintamasta jonkun mummon perusteettomien uhkailujen vuoksi. Tekisi mieleni sanoa: Hanki munat.

Rasismin vakaumukselliselle vastustajalle ei riitä, että ilmiötä tarkastellaan tai sille naureskellaan. Myönnytys, pienikin, tekee tyhjäksi kaiken työn. Syynkin voi arvata. Rasisminvastustajalle yksikään ulkomaalaisvastaisuuden ilmentymä ei ole vain junttiväestön herravihaa, vaan vedenpitävä todiste siitä, että suomalainen äärioikeisto on väkivahva ja kurinalainen joukko kaikkialle yhteiskuntarakenteisiin soluttautuneita Suomen Sisun myyriä, joita Jussi Halla-aho ja Olli Immonen käskyttävät.

Halla-aho ja Immonen ovat vaarallisia poliitikkoja ja Suomen Sisu on idioottinäyttely, tästä kukaan ei ole eri mieltä. Mutta Suomessa on sadoittain kuntia, joissa jokaisessa on vähintään yksi lukiolaislibertaari, katkera pienyrittäjä ja eläkkeelle jäänyt eksentrinen peruskoulunopettaja, joiden nettipäiväkirjoissa ja Facebook-tilapäivityksissä paasataan suu vaahdossa pohjoista isänmaatamme uhkaavasta ruskeasta vaarasta sekä jokaisen maitolaiturin paikalle kohoavista minareeteista. Jos aivan rehellisiä ollaan, he eivät oikeasti tarjoa järin vahvoja todisteita kansakuntamme perustuksia jäytävästä fasistien salaliitosta. Ei edes silloin, kun heidät voidaan vaikkapa kunnallisvaaliehdokkuuden kautta yhdistää poliittisiin puolueisiin.

Ennen kuin viimeinenkin lukija käsittää väärin, tehtäköön tämä selväksi: Syrjintään ihonvärin, kansallisuuden, uskonnon, sukupuolen, vammaisuuden tai seksuaalisen suuntautuneisuuden takia on puututtava aina. Yritykset kasvattaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta on torpattava ja mieluiten käännettävä kokonaan ympäri. Yksittäiset rasistiset tai homokammoiset kylähullut tarjoavat mielenkiintoista ja joskus hupaisaa viihdettä, mutta mikäli heitä ei voi liittää suurempaan kuvioon, heistä on ehkä päästettävä irti.

Ainoana poikkeuksena tietenkin Jouko Piho, joka on aina relevantti.

Perinteiset traditiot

Perinteisen joulun viettäminen on turhaa puhetta, ellei se ole kirjaimellisesti perinteinen joulu. Jos joulunviettotapoihin ei sattumalta ole kuulunut lanttulaatikko Suvi Teräsniskan mummon lappilaisessa savupirtissä tai rekiajelu joulukirkkoon Taavetin ja Tiinan kanssa, näiden tapojen ottaminen käyttöön ”perinteiden vuoksi” on koko perinteen käsitteen vääristämistä.

Poliisitiedotteissa ”perinteiset menot” tarkoittavat yleensä puukotuskuolemia aamuyön grillijonossa tai mustasukkaista tappelua esikaupunkikaksiossa. Virkavalta tarkoittaa sillä yksinkertaisesti sitä, että sama kaava on toistunut vuodesta toiseen.

Ja poliisi on tietysti oikeassa. Perinteet ovat tällaisia.

Kukaan ei pakota seuraamaan perinnettä. Sitä voi kehittää tietoisesti. Mutta vasta sukupolvesta toiseen toistuva piinallinen rutiini tekee niistä aidon tradition. Sitä ennen on puhuttava pelkistä uusmuotoisista muoti-ilmiöistä.

Eräs kansallinen ja kenties jopa kansainvälinen jouluperinne on Vapaa-ajattelijain liiton ikuinen havainto siitä, että joulu ei ole ”oikeasti” kristillinen juhla. Tämän huomion taustalla on asiakirjoihin perustuva tutkimustieto kaksituhatta vuotta sitten vietetyistä talvipäivänseisauksen tienoon juhlapyhistä. Ja niin kuin Jeesus-lapsi syntyy aina uudestaan, niin sikiää myös tämä uutinen.

Tämä paljastus tuodaan keskusteluun suureen ääneen, sillä jollakin mystisellä tavalla 1 700 vuotta huolellisesti dokumentoitua kristillistä joulunviettoa kaikkine evankeliumeineen ja seimikuvaelmineen menettää kaiken oikeutensa olla olemassa, mikäli jostain raunioista kaivetaan persialainen savenpalanen, jonka mukaan 25.12. vietettiin paikallisen jumalkuninkaan syntymäpäivää kolmetuhatta vuotta sitten.

Kenties jonakin jouluna voisimme kokeilla pyhien viettämistä ilman loputonta vääntöä oletetuista esihistoriallisista hedelmällisyysriiteistä. Suomessa Joosef ja Maria ovat taivaltaneet Betlehemiin joulun alla synnyttämään Vapahtajaa ainakin 1300-luvulta asti, jolloin viimeinen pakana käännytettiin paavinuskoon Hämeen perämetsissä.

Anteeksi vain, uuspakanat, se juna meni jo. Jeesus ei poistu joulusta pelkällä mediatiedotteella.

Etenkin, kun otamme huomioon, että joulu saattaa sittenkin olla oikeasti kristillinen juhlapyhä.

Vuoden paavi

Episcopus Romanus, Vicarius Iesu Christi, Successor principis apostolorum, Caput Universalis Ecclesiae, Summus Pontifex Ecclesiae Universalis, Patriarcha Occidentis, Primas Italiae, Archiepiscopus et metropolitanus provinciae ecclesiasticae Romanae, Princeps sui iuris Civitatis Vaticanae, Servus Servorum Dei Franciscus täytti tiistaina 17.12.2013 pyöreät 77 vuotta. Vanha mies vaikuttaa melko vetreältä ikäisekseen, mikä sopii hyvin 1,214 miljardin ihmisen ja yhden Timo Soinin hengelliselle johtajalle. Kaikkiaan 17,5 % maapallon väestöstä ottaa ohjeensa paavilta.

Franciscuksen hyvä pohjakunto saattaa olla perua paavin nuoruusvuosilta, jolloin piemontelaissiirtolaisten poika maksoi opintonsa paiskimalla työtä portsarina ja talonmiehenä kotikaupungissaan Buenos Airesissa. Mainittakoon kaikille vasemmistohakkaraisille, että ennen pappiskoulutustaan Franciscus hankki itselleen myös rehellisen työläisammatin kemianteknikkona.

Maailman suurimman uskontokunnan ylin ja harvinaisen itsevaltainen johtaja on sangen poikkeuslaatuinen hahmo monessa mielessä. Hän on kautta aikojen ensimmäinen paavi eteläiseltä pallonpuoliskolta, kautta aikojen ensimmäinen jesuiitta tässä tehtävässä ja ensimmäinen, joka on ottanut nimen Franciscus samannimisen assisilaispyhimyksen mukaan. Häntä on myös sanottu ensimmäiseksi Euroopan ulkopuolelta tulevaksi paaviksi sitten syyrialaisen Gregorius III:n – tuon vanhan ikonolatrin. Hiukan epävarmaa tosin on puhua ”Euroopasta” aikana, jolloin Syyria edusti huomattavasti roomalaisempaa kulttuuria kuin suurin osa nykyisestä Euroopasta.

Ja koko maailma rakastaa Franciscusta.

Time-lehti valitsi paavin ”Vuoden henkilöksi” piittaamatta lainkaan siitä, että myös Edward Snowden olisi ollut ehdolla. Puhumattakaan Miley Cyrusin tyrmäävästä figuurista. Lehti perustelee valintaa paavin talouskritiikillä. Pienen nikottelun jälkeen nimitys on otettu vastaan tyytyväisin mielin, sillä onhan se sentään edes jossain määrin ymmärrettävä valinta lehdessä tavallisesti viljellyn puolivillaisen populismin sijasta.

Myös Yhdysvaltain suurin HLBT-lehti The Advocate päätti palkita paavin ”Vuoden henkilön” tittelillä, sillä amerikkalaismediat eivät tunnista muita arvonimiä.

Vain Nobelia ei ole hennottu ojentaa paaville vielä, sillä komiteassa podetaan yhä tuhtia krapulaa Barack Obaman ennenaikaisesta rauhanpalkinnosta.

Amerikkalainen Wonkette-sivusto ehättikin jo virnuilemaan Advocaten valinnalle vertaamalla sitä – nimiä mainitsematta – presidentin Nobeliin:

We dunno, considering that Frank still opposes gay marriage, and for that matter, isn’t moving to revise the Church’s position that it’s OK to be gay as long as you don’t do anything like have gay sex, The Advocate’s move feels maybe a little optimistic, like giving a Nobel Peace Prize to some guy who went on to send death robots all over the place. But hey, a gift is a gift — it’s not like he’s going to send it back.

Advocaten lukijoiden keskuudessa ja amerikkalaisessa homoyhteisössä paavin hehkuttaminen on saanut vastaansa vieläkin roisimpaa kritiikkiä kuin Timen vastaava. Yhdysvalloissa kuten kaikkialla vauraassa lännessä ajan polttavin kysymys on adoptio-oikeuden ja avioliittomääritelmän laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevia aikuisia. Eikä paavi ole näissä kysymyksissä tehnyt mitään uusia päänavauksia.

Haastatteluissaan Franciscus on myös itse todennut, ettei hän ole sosiaali- ja talouspoliittisissa tai seksuaalieettisissä kysymyksissä erityisen kova kommunisti. Hän vastustaa homoliittoja, avioeroja ja abortteja niin kuin katolinen kirkko ennenkin eikä koe olevansa vasemmistolainen. Paavi yksinkertaisesti toistelee katolisen kirkon katekismusta kuin opetettu papukaija.

Mutta papukaija on oppinut juttunsa kovassa koulussa keskellä sotilasdiktatuuria ja kuohuvaa kolmatta maailmaa. Vaikka Franciscus ei tunnusta latinalaisen Amerikan vapautuksen teologian marxilaisia oppeja, hän on omaksunut sen tärkeimmän sisällön: kapitalismissa on sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta, jota ei käy korjaaminen pelkin rukouksin.

Sen sanominen ääneen keskellä historian lopun neokonservatismia tekee paavista punahehkuisen vasemmistoliberaalin, jonka rinnalla maailman johtajat näyttävät heikkojen ja sairaiden syrjinnällä poliittista suosiota kalastelevilta rahoitussektorin sätkynukeilta – joita he tietysti ovatkin.

Franciscuksen julkituomat katolisen kirkon klassiset periaatteet saavat yhtäkkiä uutta sisältöä vain sillä, että hän ilmaisee yhteisönsä muuttumattomat dogmit ja doktriinit toisesta kulmasta. Siinä missä kaksi edellistä paavia käytti viisineljättä vuotta tuomitakseen kysymykset oikeudenmukaisesta tulonjaosta törkyisenä kommunistipropagandana ja hirtti sekä naisten että seksuaalivähemmistöjen oikeudet seksuaalieettisiin sääntöpykäliin, ”Paco” on halunnut korostaa, että koko kirkon kannalta on vakavampiakin huolia kuin homouden tai vasemmistolaisuuden torjunta. Esimerkiksi se, että ihmiset vieraantuvat kirkosta, joka keskittyy yksinomaan näihin kysymyksiin ja osaa sanoa vain ”ei”.

Tämä on myös paavin tärkein opetus suomalaisille luterilaisille ja kirkostaeronneille. Hän ei tingi tuumaakaan vakaumuksestaan, mutta yrittää valottaa sitä toisesta suunnasta. Sitä kutsutaan puhetaidoksi ja sitä pitäisi opettaa kaikille kansalaisille esileikkikoulusta alkaen.