Kategoria: kommentti

Se pieni ero

Suomella ja Ruotsilla on yhteinen historia ja pääpiirteissään maat ovat täsmälleen samanlaiset, mutta viimeiset pari vuosisataa erilläänoloa on tuonut pienet eronsa. Siitä hetkestä, kun sijaishallitsija, ranskalainen marsalkka Bernadotte laskeutui hevosensa selästä Oslossa ja otti vastaan norjalaisten uskollisuudenvalat, ei Ruotsi ole kokenut sodan kauhuja, vaan vaurastunut rauhassa.

Pohjanlahden itäpuolella kehitys oli ensimmäiset sata vuotta lähes identtinen entisen emämaan kanssa. Etenkin 1860- ja 1870-luvuilla Suomen suuriruhtinaskunta otti melkoisia harppauksia modernisaatiossa. Maahan virtasi ulkomaisia sijoituksia ja edullinen idänkauppa suosi suomalaista teollisuutta. Uskonnonvapauslain kaltaisissa kysymyksissä tsaarille alamainen Itämaa meni jopa Ruotsin edelle.

Silti suomalaisten ikuinen osa on ollut jakaa keskenään niukkuutta, siinä missä Ruotsin arki on jatkuvaa nissepolkkaa milloin joulukuusen, milloin juhannussalon ympäri. Syytkin ovat selvät: viimeistään itsenäistymisen jälkeen Suomessa valtiovalta on aina halunnut pitää julkisen talouden ja yksityisen kulutuksen mahdollisimman pienenä. Lakipykälät ovat pilkulleen samat kuin Ruotsissa, mutta tulkinta on täysin toisenlainen.

Hyvä esimerkki on ”skandinaavinen muotoilu”, joka tarkoittaa useimmille samaa. Se on äärimmilleen pelkistettyä ja selkeäpiirteistä designia, jossa on vahva painotus käytettävyydellä. Harvempi ajattelee, että Suomessa pelkistys on kroonisen pääomavajeen, heikon ostovoiman ja uskonnollisesti motivoituneen kulutuskritiikin vuoksi ainoa mahdollinen vaihtoehto, kun taas Ruotsissa kyseessä on pullean keski- ja yläluokan kannalta pelkkä makuasia, estetiikka, kevytmielinen valinta vaihtoehtojen loputtomasta runsaudesta.

Eräs kaunopuheisimmista tavoista osoittaa Suomen ja Ruotsin identtisten järjestelmien eriseuraisuus on tutkia joulukuun alun kalenteria. Kumpikin maa ja kansa järjestää viikon sisällä suuren banketin. Suomen tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanottoa seuraa Ruotsin kuninkaan isännöimä Nobel-illallinen. Vuonna 2013 toista näistä tapahtumista ei järjestetty kasarikaakelilla verhoillussa uimahallimiljöössä.

Ja sitten on tämä prinsessavauvajuttu.

Voisiko tasavaltalainen jouluvideo näyttää koskaan yhtä hellyttävältä?

Julhälsning från Haga from Kungahuset on Vimeo.

Kommentti

Itsenäisyyspäivänä eräältä nuorehkolta mieshenkilöltä kysyttiin Tampere-talolla, mitä hän ajattelee sotaveteraaneista. Kirjoitin aiheesta blogimerkinnän, koska koin vastauksen jossain määrin ilahduttavaksi: hän ei ajatellut sotaveteraaneista erityisesti mitään ja kehotti kysymään joltakulta iäkkäämmältä.

Häneltä ei kysytty, mitä hän tietää sota-ajasta ja sotaveteraaneista tai miten sotaveteraaneja hänen mielestään tulisi kohdella. Toimittaja tivasi tietoa vain hänen päivittäisestä arjestaan. Sattumalta veteraanit eivät siihen sisälly.

Niin kuin ei meidän muidenkaan. Miksi pitäisi? Minä en ajattele sotaveteraaneja juuri lainkaan. Heidän työnsä kestävin perintö on, ettei tarvitsekaan.

Konkreettisimmin pohdin veteraaneja, kun suoritin varusmiespalvelukseni vuonna 1995. Ensimmäisellä viikonloppuvapaallani matkustin isäni lapsuudenmaisemiin kantamaan isoisäni maan poveen.

Isoisäni oli osallistunut sotaan, muttei muistellut sota-aikoja. Ei omalla väellä eikä etenkään missään veteraanijärjestössä. Ei torppariperheissä viljelty erityisen hurmahenkistä isänmaallisuutta. Isoisääni kiinnostivat toisenlaiset asiat. Hän piti lukutaitoa arvossa ja suhtautui ylpeydellä pojanpoikansa ylioppilastodistukseen. Vanhassa maailmassa lyyra lakissa merkitsi virkauraa ja parempaa elämää jossakin arvostetussa ammatissa. Se oli isoisälleni paljon tärkeämpää kuin kyynelehtiminen sankarihaudoilla.

Isoisäni oli minulle ”pappa”, ei sotasankari. Minulle hän oli tärkeämpi elävänä isovanhempana kuin jonkinlaisena sotamuistojen kaskupankkina.

Sotaveteraanit ovat kirjava väkijoukko, jossa on ollut monia kiehtovia hahmoja ja yhtä monta mielipidettä. Isoisäni pohti enemmän nykyaikaa kuin menneisyyttä. Eikä hän ollut ainoa, jolla kävi ajatuksissa muukin kuin sankaruus.

Kuuluisia veteraaneja ovat olleet Yleisradion entinen pääjohtaja Eino S. Repo ja vaikkapa Tom of Finland. Kun heidän näkemyksiään tuodaan esiin, ne saavat kovimman tuomion juuri samalta porukalta, joka pitää eniten mekkalaa veteraanien kunnioittamisesta. Olisiko niin, että jotkut veteraanit ovat veteraanimpia kuin toiset?

Tämän päivän parikymppiset ovat kasvaneet Suomessa, jossa on aina ollut jääkiekon maailmanmestaruus eikä koskaan Urho Kaleva Kekkosta. He eivät ole nähneet Salpausselällä mäkihyppyä ilman v-tyyliä, saati Matti Nykästä hyppyhaalareissa. Heille Neuvostoliitto on luku oppikirjassa, ei uhka Suomen olemassaololle. He pelkäävät kommunisteja yhtä paljon kuin heidän vanhempansa pelkäsivät aikanaan Pekka Siitointa.

Heille sota-aika on yhtä lähellä kuin Muurmannin legioonan seikkailut olivat minulle ja ikätovereilleni.

Meillä 1970-luvun lapsilla on ollut nykynuorisoon verrattuna yli kahdenkymmenen vuoden etumatka. 1980–1990-luvun Suomi suorastaan vilisi sodankäyneitä ukkoja. Nyt sotaveteraaneja on kaikkiaan elossa enää 34 000 eli vähemmän kuin Keravalla on asukkaita. Näistä väestöryhmistä tavallinen helsinkiläisnuori tapaa päivittäin vain keravalaisia. Mikäli toimittaja haluaisi kysyä jotain järkevää nuorelta, hän kysyisi, mitä tämä ajattelee keravalaisista.

Sodat ja etenkin talvisota ovat historiamme tapahtumia, jotka jäävät kummittelemaan kansalliseen kertomukseemme aikojen loppuun asti. Silminnäkijät vain poistuvat keskuudestamme, sillä viimeiset veteraanit ovat jo käsillä. Ihmisikä on peruuttamattoman rajallinen.

Joskus pelätään, että ilman elävää yhteyttä sotaveteraaneihin kadotetaan tieto sodan kauheudesta ja että nuoriso lähtee hurraten taisteluun. Pelko on puoleksi turha: ei veteraanien perintö voi enää kadota – se on nimittäin hukattu jo vuosikymmeniä sitten.

Sotaveteraanit ovat saaneet vaiennettuina ja nujerrettuina seurata vanhuudenheikkoudessaan, kuinka huijariyrittäjät, oikeistopoliitikot ja Ilta-Sanomien Ulla Appelsin ovat luoneet heidän pyhitetyn uhrinsa varaan kokonaisia teollisuudenaloja. Sodan myytti kasvaa ja hajoaa yhä oudompiin suuntiin, kun sitä ei voi enää ripustaa todellisuuteen.

Keskustelun iljettävin aspekti on kuitenkin viha. Vaikka nuoret skeittarit puhuisivat kuinka slangia ja höystäisivät vastauksiaan niinkuilla, he eivät aivan äkkiä yllä siihen raivoon ja massiiviseen solvausryöppyyn, joita aikuiset, ”sivistyksestään” ylpeät kansalaiset ovat nettiin syytäneet näiden nuorten pään menoksi.

Yksin Kaasuputki-blogin artikkeliin on lähetetty kymmeniä palautteita, jotka ovat pahimmillaan yltäneet jopa laittoman uhkauksen tunnusmerkkeihin. Kunnianloukkauksesta saisi myös moni istua käräjiä, ellen olisi käyttänyt moderaatiovaltaa ja poistanut julkaisujonosta inhottavimmat tuskanparahdukset.

Näyttää siltä, että kontulalainen rullalautailija on lopultakin fiksumpi kuin arvostelijansa. Ainakin käytöstavat ovat kohdallaan. Hyvä, että edes joku on aikuinen.

Oi aikoja, oi tapoja

Tänä vuonna on kulunut vasta 160 vuotta Suomen alueellista koskemattomuutta äärimmäisen vakavasti loukanneen sodan alusta.

Osmanien valtakunta julisti Venäjälle sodan 4. lokakuuta 1853. Tästä alkanut tapahtumasarja tunnetaan Krimin sodan nimellä. Turkkilaiset saivat rinnalleen Ison-Britannian, Ranskan ja Sardinian kuningaskunnan – sellainenkin oli joskus. Vuoteen 1856 venyneen niin kutsutun itämaisen sodan yksi syrjähyppy oli Oolannin sotana tunnettu järjestelmällinen hyökkäys köyhän Suomen satamiin. Kahden vuoden ajan brittiläinen laivasto-osasto tuhosi, poltti ja raiskasi monivuotisessa rauhassaan uinuneen suuriruhtinaskunnan herkkiä rannikkoalueita.

Oulun, Raahen ja Kokkolan laivojen, tervavarastojen ja satamarakennelmien lisäksi britit pommittivat Suomenlahden merilinnoituksia: Viapori ja Svartholma kärsivät vahinkoja, Kotkan liepeillä sijainnut Ruotsinsalmen linnoitus tuhottiin täysin. Ahvenanmaalla britit valtasivat yhdessä ranskalaisten kanssa Bomarsundin linnoituksen. Tämä myös räjäytettiin sodan aikana. Tiukimpaan käsikähmään sodan aikana ajauduttiin Kokkolan Halkokarilla, jossa suomalaiset voittivat maihinnousua yrittäneet engelsmannit.

Sivuseikkana mainittakoon, että jokainen Volter Kilpensä lukenut muistaa, miten Oolannin sodan aikana kustavilaiset talonpoikaiskipparit harhauttivat kauppasaartoa vahtineita englantilaislaivoja ja kaupan päälle onnistuivat petkuttamaan Venäjän tullia arvokkaine sokerilasteineen.

Suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella ei maanmiehillämme ollut yhtään rauhallisempaa: Suomen kaarti lähetettiin aluksi Pietariin ja kahinoiden yltyessä turvaamaan keisarikunnan länsirajaa muun muassa Valko-Venäjälle.

Sotatoimet loppuivat 30.3.1856. Hävityn sodan jälkipyykki johti laajassa Venäjän keisarikunnassa lukemattomiin uudistuksiin alkaen maaorjalaitoksen lakkauttamisesta aina Suomen suuriruhtinaskunnan herättämiseen valtionyöstään. Sekä tietenkin siihen, että vielä tänäkään päivänä ahvenanmaalaisnuorukaiset eivät suorita varusmiespalvelusta. Vaikka näet Suomi on julistanut jokseenkin kaikkien vanhojen rauhansopimuksiensa rajoituspykälät kumoutuneiksi, Krimin sodan voittajien määräämä Ahvenanmaan demilitarisointi on pysynyt voimassa.

Mutta kaikesta tästä Suomen historiaan syvästi vaikuttaneesta toimeliaisuudesta ja rannikkojamme sekä emämaamme loittoja rajoja puolustaneiden urhojen vuotamasta verestä huolimatta yksikään tämän päivän nuori ei enää muista Krimin sodan sankareita. Englantilaisten upottamien alusten nimiä ei päntätä päähän, Suomen kaartin komentavia upseereita ei muisteta Suomi-marssia kuorossa laulaen. Ikään kuin he olisivat… historiaa.

Kyllä nyt on nuoriso pilalla.

Talvisota pois itsenäisyydestä

Yleisradion toimittaja Sari Huovinen tapaa itähelsinkiläisen skeittarin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla Tampere-talolla ja kysyy:

Sinä olet nyt samaa ikäluokkaa kuin moni veteraani silloin, kun hän joutui sotaan. Mitä sinä ajattelet veteraaneista ja Suomen sodista?

1990-luvun puolivälissä syntynyt Silver Gyninen on hämillään ja vastaa:

Mä ajattelen, etten mä osaa sanoa niistä mitään, koska ne on historiaa. Ne on niinku silleen sama… Emmä osaa oikein kumma… En mä osaa sanoo, koska se on niinku niitten aikaa. Se on sama kun katotaan kymmenen vuotta taaksepäin: ei ollu mitään koneita meillä, kun me kasvettiin. Me leikittiin ulkona. No, nykyään jengi leikkii kaikilla kännyköillä tai näillä ja silleen. Et silleen niinku se on paljon helpompi kysyy joltain vanhemmalta ihmiseltä noist, mä veikkaisin.

Toimittaja menee puihin rehellisen kommentin edessä. Hänen odottamansa standardivastaus ”veteraanien maallemme antaman uhrin” tärkeydestä ja arvostettavuudesta jäi saamatta. Hän silti yrittää jatkokysymystä:

Mutta veteraanien ansiosta Suomi on itsenäinen maa. Mitä se itsenäisyys merkitsee nykynuorille?

Gyninen alkaa kohteliaasti muotoilla vastausta, joka ei olisi aivan tavattoman loukkaava. Hän kertoo olevansa tyytyväinen itsenäisyyden kautta saavutettuihin kansalaisvapauksiin ja siihen, ettei tarvitse koko ajan pelätä sotaa. Gynisen kasvoista näkee, että toimittaja olisi yhtä hyvin voinut kysyä mielipidettä rautakansleri Bismarckin vaikutuksesta rullalautailijan arkeen.

Nyt on vuosi 2013. Itsenäisyyspäivää on vietetty sotajuttuja muistelemalla viimeistään vuodesta 1989 alkaen, jolloin kylmän sodan ja suomettuneisuuden viimeisetkin pidäkkeet laukesivat ja koko kansakunta sai tilaisuuden ryhtyä piehtaroimaan taistelukokemuksillaan.

Talvisota on äärimmäinen valttikortti, joka kumoaa kaikki vastaväitteet.

Ei olisi maata puolustettu vuonna 1939, jos miehet olisivat vain jääneet odottamaan palkankorotustaan, sapattivapaitaan, uusia iPhonejaan, subjektiivista päivähoito-oikeutta, opintorahan indeksikorotusta, yli kymmeneen auki olevia terasseja Kallioon. Mitä tahansa. Valtiovarainministeriölle ”talvisodan henki” on se, johon vedotaan, kun kansakunnan heikoimmilta leikataan pois sosiaalietuudet.

Siksi maamme ainoa toivo on Silver Gyninen, Kontulan pommarissa skeittaileva nuorimies, jolle kertomukset talvisodasta ovat samanarvoisia kuin kaikki muutkin hämärät legendat. Kun hän ja hänen toverinsa ottavat Suomen asiat hoitaakseen, heitä ei voi maanitella mukaan mihinkään epämääräiseen vain siksi, koska jossain unohtuneessa menneisyydessä on ollut sota.

Ehkä jonakin päivänä Tuntematon sotilaskin palaa takaisin kaunokirjallisuuden hyllyyn.

Kaikkien aikojen typerimmän keskustelun pojan paluu

Eräänä päivänä musiikkikriitikko ja kulttuuritoimittaja Oskari Onninen kirjoitti Rumba-musiikkilehteen arvion Jare Tiihonen -nimisen lahtelaismuusikon uudesta albumista. Koska levyllä ei ollut mitään musiikillista arvoa, Onninen keskittyi pohtimaan levyn suhdetta ilmiöön sen ympärillä, hän tarttui mediahahmoon nimeltä Cheek.

Arvostelu herätti pohjattoman myötäloukkaantumiskierteen.

Ei siksi, että Onninen olisi ollut väärässä. Cheek on monin tavoin tympeä hahmo, Jare Tiihosen mielikuva alfauroksesta, joka luettelee tappeluitaan ja valloituksiaan kuin vakuuttaakseen itsensä siitä, että ne ovat tapahtuneet. Sillä nykyisiä ei ole ja uusia ei tule. Naisseikkailut kuuluvat menneisyyteen.

Albumeillaan elämäänsä tilittävä Cheek on moralisti, joka uskoo, että saisi kenet haluaa, mutta joka juuri siksi ei huoli ketään, jonka saisi. Jäljelle jää vain katkera naisvihaaja. Tyttöjen kaipaaville katseille saatetaan nyökätä suopeasti, mutta siihen vedetään raja. Jo Sokka irti – levyllä tehtiin selväksi, että Cheek keräilee hienoja ja nopeita autoja vain ajaakseen niillä pakoon seksinjanoisia miestennielijöitä.

Melkein voisi ajatella, että Cheek on kivekset sinisinä tanssilattiaa nurkkapöydästään vahtiva ujo lahtelainen teinipoika, joka todistelee itselleen, että menisi iskemään itselleen seksiseuraa, elleivät nämä ämmät olisi niin kauheita horoja.

Siksi se, että Oskari Onninen kutsuu Jare Tiihosta levyarvostelussaan ”vässykäksi”, ei ole solvaus, vaan neutraali arvio siitä, mitä artisti yleisölleen tarjoaa. Totuus ei voi loukata. Kritiikki on itse asiassa poikkeuksellisen tarkka luonnehdinta artistista, joka ei uskalla päästää luomustaan kasvamaan. Kriitikko kirjoittaa auki pettymyksensä tähän päijäthämäläiseen tasalatvaisuuteen:

Olen jo pitkään fantasioinut ajatuksella, että Cheek vieraantuisi todellisuudesta lopullisesti ja alkaisi Kanye Westin kaltaiseksi hulluksi miesneroksi, joka laukoisi absurdismeja Hesarin haastattelussa ja nousisi samalla vihattavuuden ja vakavuuden yläpuolelle.

Kohuttu levyarvostelu lähestyy uutta albumia siis artistin petollisen hahmon kautta. Asia on tehtävä näin, jotta lukija ymmärtäisi, miksi levy on jättää kriitikon kylmäksi siinäkin tapauksessa, että sen musiikilliset heikkoudet sivuutetaan. Albumin pliisu sisältö on todiste siitä, ettei Cheek tule koskaan kasvamaan täysin myyttiseksi olennoksi. Artisti on jäänyt keskinkertaisen osaamisensa vangiksi juuri nyt, kun hänen täytyisi paisua koko valtakunnan varjoonsa jättäväksi supertähdeksi.

Hälyä ja mielensäpahoittamisen tsunamia ei olisi kenties lainkaan syntynyt, ellei Jare Tiihonen olisi ottanut nokkiinsa. Hän ilmoitti pitävänsä 19.11. tiedotustilaisuuden, jonne Rumbakin on tervetullut, kunhan Oskari Onninen pysyy poissa paikalta. Luonnollisesti Rumba otti pyytämättä ja yllättäen saamastaan kohusta kaiken irti. Onnisen musiikkikritiikki tuupattiin kiireen vilkkaa nettiin, jossa se pomppasi kertaheitolla saitin kautta aikojen luetuimmaksi artikkeliksi.

Luultavasti Onnisen yhden tähden teilaus on Suomen eniten luettu Cheek-arvostelu. Eikä tästä voi kiittää ketään muuta kuin Cheekiä itseään.

Kohu sinänsä on joutava, mutta sen jälkiseuraukset mielenkiintoisia. Monelle taiteen ja kulttuurin ammattilaiselle kysymys avautuu osana ikuista keskustelua taiteen ja kritiikin dialektiikasta. Cheekin kielto olisi siis samanlainen veto kuin kirjailija Teemu Kaskisen seitsemänsivuinen ad hominem -riemumarssi Imagessa kesällä 2010 tai oppilaan tönimisestä tunnetuksi tulleen kohuopettajan avoin kirje esikoisromaaninsa arvostelijalle syksyllä 2008.

Harvempi on huomannut, että kohussa on vain kaksi aktiivista osapuolta: toimittajat ja julkisuudentavoittelijat. Ja nämähän eivät missään tapauksessa ole toisensa poissulkevia kategorioita.

Toimittajien sisäisessä keskustelussa väitellään maailman loppuun asti, kumpi on tärkeämpi, muoto vai sisältö. Sama väittely on toistunut erilaisin sanavalinnoin aina. Tuleeko toimittajan kuvailla vai kertoa, selittää vai näyttää. Pohjimmiltaan kyse on siitä, tuleeko toimittajan toistaa kuulemansa kyseenalaistamatta kuin papukaija, vai vaikuttaa tapahtumiin itsekin.

Huomattavasti laajempaa on poliittinen suosionkalastelu Cheekin vanavedessä. Tuohtumusta uhkuvan fanikatraan ympärillä kelpaa huutaa mukana. Erityisesti Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa ja sen oikeistolaisessa sisarjärjestössä, Kansallisessa Kokoomuksessa, on havaittu, että Cheekin mollaajien mollaamisella voi tavoittaa uusia yleisöjä. Keskustelussa on tuotu esiin yhä uudelleen koulukiusaaminen ja jopa Stalinin hirmuhallinto. Jälkimmäisen nosti pöydälle SDP:n varapuheenjohtaja Eero Vainio, joka kuvitteli kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen ”vähättelevän” Cheekiä jossain Vainion oman pään sisällä sijaitsevassa taikamaailmassa, mikä on tietenkin täysin sama asia kuin kulakkien leirittäminen.

Eero Vainion ja koko Suomen onneksi on kuitenkin olemassa Alexander Stubb, jolta voi aina odottaa jotain syvällisempää. Tässä siis syvällisyydellä tarkoitetaan, että jokin on syvältä.

Kansallisen lehtoyhtiömme Blue Wings -lehdessä Stubb näet kertoo, miksi hän ja Kokoomus ovat maailman johtavat rap-asiantuntijat.

Kaksi sanaa: MC Hammer.

Sanomatalon maahanmuuttokriitikot

Sunnuntaina 27. lokakuuta Suomen kansa altistui taas kerran nimettömyyden suojissa suolletulle ulkomaalaisvastaiselle kirjoittelulle.

Tällä kertaa asialla oli Helsingin Sanomat, joka ilmoitti pääkirjoitussivulla pyhän ja vankkumattoman kantansa olevan, että kauhistuttavien ulkomaalaisten suuri määrä pääkaupunkimme edullisemmilla asuinalueilla on ongelma näiden alueiden todellisille asukkaille, vaaleahipiäiselle porvarisäädylle.

Lehti ankkuroi ksenofobisen kantansa Yhteiskuntapolitiikka-lehden numerossa 78 julkaistuun artikkeliin, jossa esiteltiin tutkimusta muuttoliikkeen syistä pääkaupunkiseudulla.

Juttu ei tullut aivan puun takaa, sillä lehti oli jo ehtinyt kiertää muillakin osastoilla Sanomatalossa. Metrokammoisille kaupunkitoimittajille lähiöt sekä niitä kansoittava työväenluokka ovat täysi mysteeri ja siksi valmiit tietopaketit valmiine mielipiteineen otetaan aina kiitollisuudella vastaan. Yleensä data saadaan poliisilta, mutta miksi ei myös tutkijalta.

Niinpä jo pari päivää ennen onnetonta pääkirjoitusta Helsingin Sanomat oli uudesta ja ihastuttavan tuoreesta näkökulmasta innostuneena kasannut koosteen satunnaisten hysteerikkojen kauhukertomuksista. Yksi perhe oli muuttanut Malmilta Alppikylään, toinen Kannelmäestä Suurmetsään, siis vanhoista uusiin lähiöihin. Pois raideliikenteen ulottuvilta paikkaan, jonne pääsee vain omalla autolla.

Hetken mielijohteesta nuoripari Iiris ja Valtteri Aaltonen osti asunnon Helsingin Kannelmäestä. Mielessä väikkyi kuva perheiden täyttämässä lintukodosta.

”Mutta asemalla olivat aina narkomaanit ja neulat läsnä. Oli luontoa, ja olisi viihdytty, mutta pihalla olikin mies kakalla”, kertoo lastenhoitajana työskentelevä Iiris Aaltonen.

Toimittajalle tällaiset kommentit ovat hunajaa, sillä se tukee vanhemmilta saatua perimätietoa ongelmalähiöistä. Maanpäällisiä helvettejähän ne ovat, se tiedettiin jo Kekkosen aikaan. Riemusta kiljahdellen toimittaja ryhtyy maalaamaan kuvaa käytettyjen huumeneulojen piikkimatoista, jotka verhoavat jokaista neliömetriä muurahaiskekoina maahanmuuttajia kuhisevissa lähiöissä.

Suhteessaan Helsingin lähiöihin Sanomatalon henkilökunta ja oululaiset äärinationalistit ovat siis täysin yksimielisiä: jokainen uutinen todistaa tolkuttomasta epäonnistumisten sarjasta, jossa viattomina sijaiskärsijöinä ovat olleet keskituloiset toimihenkilöt.

* * *

Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkeli ja sen pohjana oleva tutkimus ovat omanlaisensa arvoitus. Jonkinlaisena pontimena tutkimuksessa on luultavasti ollut maahanmuuttokriittinen eli ulkomaalaisvastainen keskustelu. Miksi muutenkaan tutkimuksen lähtökohtana olisi ollut perinteinen hompanssiväittämä raitiovaunureittien ulkopuolella rehottavasta palavien lähiöiden white flight -ilmiöstä?

Oli tutkimuksella millaiset motiivit hyvänsä, sitä seuranneet lehtijutut ovat joka tapauksessa nielleet asetelman sellaisenaan. Helsingin Sanomain lisäksi Länsiväylä kirjoitti jutun, joissa ”maahanmuuttaja” eli islaminuskoinen tai tummaihoinen asujaimisto nähdään ainoastaan ongelmana.

Ehkä toimittajat eivät osaa työtään, ehkä kiire pakottaa jättämään pohdinnat sikseen, mutta jostain syystä päämediat eivät missään vaiheessa ole esittäneet muutamia kysymyksiä tutkimuksen premisseistä ja terminologiasta:

  • Kuinka harkittua on soveltaa yhdysvaltalaista white flight -teoriaa historiallisesti, demografisesti ja poliittisesti täysin toisenlaisiin yhteiskuntiin?
  • Miten asuinaluetta, jossa isoimmillaankin vain hiukan yli 10 % väestöstä puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea tai ruotsia, kehdataan kuvailla käsitteellä ”maahanmuuttajavaltainen”?
  • Sotkeeko tutkimus sosiaaliset ja etniset hankaukset keskenään?
  • Edellistä sivuten: Onko seurauksia taas kerran luultu syiksi?
  • Miksi ”kantaväestöllä” tarkoitetaan vain valkoihoista keskiluokkaa?
  • Kun hyvätuloinen tummaihoinen islaminuskoinen henkilö muuttaa pois lähiöstä ja kertoo poismuuttonsa syyksi alueen huonon maineen, sosiaaliset ongelmat ja ikävät naapurit, onko kyseessä white flight?

Sekä kaikista edellä mainituista johtuen ja ennen kaikkea:

  • Luoko tutkimus itse asiassa juuri sen todellisuuden, jota se on väittänyt tutkivansa?

Ainakin viimeiseen kysymykseen vastaus on myöntävä. Ensimmäisten joukossa Helsingin Sanomat muutti koko asetelman ensin sosiaalipornoksi sekakäyttäjineen ja pihaankakkaajineen ja jatkoi henkeä vetämättä etnisen pelottelun puolelle. Tutkimusta ei yritetty lukea lähempää, saati että esimerkkilähiöiden elämää olisi maltettu tarkastella kiihkottomien linssien läpi. Tabloidille oksennettu peruspopulistinen ääliöviesti on kuin se olisi teetetty Suomen Sisun sähköpostilistalla.

* * *

Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä

Näin Hesari otsikoi pääkirjoituksensa 27.10.2013. Koska se on pääkirjoitus, se edustaa lehden omaa mielipidettä.

Teksti tarjoaa heti kättelyssä vihjeen siitä, miten rasistinen pääkirjoitustoimittaja näkee lähiön asukkaat. Vierasta kieltä äidinkielenään puhuvat ihmiset eivät olekaan osa yhteisöä. Helsingin Sanomain kirjanpidossa vain vaaleahipiäinen porvaristo on kelvollinen ottamaan vastuuta asuinalueesta.

Helsingin nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio muotoili saman viestin niin etevästi julkisessa Facebook-päivityksessään, että lainattakoon häntä sellaisenaan:

Tätä pääkirjoitusta on jo päivitellyt moni. Jos jutun lukee huolella, otsikointi ei oikein vastaa tutkimustuloksia. Itseäni häiritsee artikkelissa piilovire siitä, että maahanmuuttajaperheet eivät olisi asukkaita, vaan joku jonkun kuvitteellisen ”meidän” fiiliksiimme ja halukkuuteemme vaikuttava luonnonvoima. Termi ’kantaväestö’ kaupunginosatasolla junantuomien kansoittamassa Helsingissä ei kovin hyvin kuvasta todellisuutta monessakaan paikassa.

Toinen lainaamisen arvoinen sosiaalisen median kommentti ilmestyi nuorisotutkija Veronika Honkasalolta, joka tarttui Helsingin Sanomain tapaan olla osa ongelmaa, ei osa ratkaisua:

”Maahanmuuttajien suuri määrä on jo syy muuttaa pois lähiöstä” huutaa Hesarin pääkirjoituksen otsikko. Ja lopussa todetaan. ”On tärkeää, että poliitikot ja virkamiehet saavat päätöstensä pohjaksi tutkittua tietoa Helsingin seudun muuttovirtojen syistä. Hyssyttely (sic!) ei auta, jos ja kun maahanmuuttajien suuri osuus joillain alueille työntää kantaväestöä muualle.” Näin se halla-aholainen retoriikka sulautuu osaksi Helsingin Sanomienkin kirjoitustyyliä. Kyllä, monimuotoista asumista ja varhaista tukea pitää lisätä, rasisminvastaisuutta edistää esim. kouluissa ja päiväkodeissa, pitää satsata maahanmuuttajien työllistymiseen, köyhyyden poistamiseen ja katkaista lähiöiden sosiaalisten ongelmien kierre, ja kaikkien näiden tekojen on syytä pohjautua tutkittuun tietoon. Mutta useammat tutkimukset, jotka käsittelevät lähiöitä, nuoruutta, rasismia ja ulossulkemista, nostavat esille median vahvan roolin pelon, stereotypioiden ja kielteisen ilmapiirin luomisessa. Joten voisitko hyvä pääkirjoitustoimittaja tehdä sellaisen roolileikin, että asettuisit hetkeksi ”maahanmuuttajan” asemaan ja lukisit kirjoittamasi tekstin uudelleen tästä näkökulmasta?

Jopa muutamat viestimien edustajat närkästyivät. Voima-lehteä kustantava Tuomas Rantanen pohdiskeli pääkirjoitusta ja Helsingin Sanomain linjaa omassa, ei-julkisessa statuspäivityksessään, jota tässä lainattakoon JSN:n some-ohjeistusta kunnioittaen:

Kirjoitus on taas vähän hapero siinä, että se (aivan oikein sinänsä) huomauttaa, että alueiden maine syntyy mielikuvista, mutta suuntaa vastuun yksin poliittisille päättäjille. Tässä mainekeskustelussa olennaisessa roolissa ovat media ja toimittajat. Pari päivää sitten joku iltapäivälehti listasi väkivaltaisia lähiöitä hyvin epämääräisin tilastoin. Pari viikkoa sitten HS:ssä oli kauhisteleva reppari* siitä, miten Puhoksen ostarin tokassa kerroksessa on paljon somalien vuokraamia liiketiloja. Hui sentään. Kyllä juttuja saa tehdä mistä haluaa mutta pääkirjoitustoimituksessa kannattaisi huomata, että maine- ja uhkamielikuva-asioissa poliitikoilla on vähemmän valtaa kuin toimittajilla.

Mitä teki Helsingin Sanomat? Facebook- ja Twitter-palautteen närkästyttämä julkaisu kävi vastaiskuun seuraavalla viikolla. Hesari reagoi kuin uusi tavoiteyleisönsä, maahanmuuttokriitikot. Se julisti palautteen olevan yritys vaientaa keskustelu.

Sanomatalon syvästi loukattua ilmapiiriä julistamaan valikoitui pääkirjoitustoimittaja Annamari Sipilä.

”’Valkoinen pako’ on totta, ja asiasta pitää pystyä puhumaan” -otsikolla paiskatussa siilipuolustuksessaan Sipilä keksii täysin tyhjästä tulleensa toimittajakollegoidensa kanssa syytetyksi valkoihoisesta hyvätuloisuudesta. Journalismikritiikki onkin muuttunut proletariaatin diktatuuriksi:

Yksi ääripää haluaa nähdä maahanmuuton ja -muuttajat mörköinä. Vastakkainen ääripää karsastaa kaikkea keskustelua, joka tuo esille maahanmuuttoon liittyviä kielteisiä ilmiöitä. Ongelmien ääneen lausumisen pelätään lisäävän maahanmuuttokielteisyyttä.

Näistä jälkimmäinen suhtautumistapa nosti päätään viime viikolla. Taustalta löytyi tulenarka yhdistelmä: Helsingin seudun lähiöt, keskiluokan unelmat sekä lisääntynyt maahanmuutto.

Sipilän tekstissä tehdään rohkeita johtopäätöksiä. Hän väittää, että ”maahanmuuttajien suhteellisen suuri osuus asuinalueella” olisi ”todellinen” poismuuton syy. Sen hän myös muitta mutkitta liittää sosiaalisiin ongelmiin. Hän siteeraa kaupunkitutkija Mari Vaattovaaraa: ”Kantaväestön pako on jo täydessä käynnissä.”

Vaattovaara-lainauksen lähdettä ei kerrota. Ei sitäkään, missä yhteydessä kaupunkitutkijaa oli lainattu tai oliko tutkija edes itse ollut selvin päin lausetta muotoillessaan. Missään tapauksessa puheena ollut tutkimus ei nimittäin viittaa ”kantaväestön pakoon” – ei ainakaan tutkimuskysymyksen esittämässä white flight -muodossa.

Annamari Sipilän loukattu luokkaylpeys ei anna tuumaakaan periksi. Hänen ja mitä luultavimmin koko Helsingin Sanomain tulkinta on, että tutkimusta ja sen uutisointia koskeva kommentointi on… vaikenemista:

Tutkimustuloksesta pitäisi kyetä keskustelemaan, vaikka sitä pidettäisiin ikävänä. Vaikeneminen ei poista ilmiötä.

Kolumnin loppupuoli sijaitsee jo toisessa maailmankaikkeudessa. Koska jossakin fantasiamaailmassa on oletettavasti nälvitty ilkeästi yli 3 500 euroa kuukaudessa ansaitsevalle valkoiselle heterohenkilölle, Sipilä valjastaa vielä kerran professorin ja karauttaa kannukset kaupunkitutkijan kyljissä pöpelikköön:

Professori Vaattovaaran mukaan Helsingin seudun alueiden eriytyminen jatkuu, jos keskiluokkaa ei aleta ottaa tosissaan. Juuri keskiluokan halut ja unelmat vaikuttavat olennaisesti muuttovirtoihin.

Nyt tiedetään, että keskiluokka välttää tietynlaisia lähiöitä. Keskiluokkaa ei saa syyllistää tästä.

Tärkeämpää olisi tutkia, miksi keskiluokkainen väki haluaa juuri tietyille alueille. Tuloksista voisi ottaa oppia kaupunkisuunnittelussa – kaikkien eduksi.

Itse paholainenkaan ei voi tietää, mitä Helsingin Sanomat tavoittelee viha- ja pelkokampanjallaan. Asuntojen hinnan noustessa ja työllisyystilanteen heikentyessä yhä harvemmalla on varaa aivan vapaasti valita asuinpaikkaansa. Lietsooko Hesari heissä raivoa tositarkoituksella ja mitä se kuvittelee tällä raivolla myyvänsä? Ei ainakaan uusia vuositilauksia.

Lisäksi lehden yhtäkkinen huoli ”kantaväestön paosta” puhuttelee vain tämän hetken keski-ikäisiä ja maaseudun väestöä. Metropolialueen asukkaiden enemmistö asuu lähiöissä. Parasta aikaa etenkin lapset ja nuoret varttuvat hyvää vauhtia monikulttuurisiksi.

Monikulttuurisuus ei muuten tarkoita, että Kontulassa varttuisi punavihreitä hippejä. Se merkitsee yksinkertaisesti vain sitä, että oli itse kunkin poliittinen tai moraalinen vakaumus millainen tahansa, erivärinen iho tai vieras kieli tahi uskonto eivät herätä automaattisesti torjuntaa.

* * *

Muuta luettavaa

  • Kaiken tähän ylle kirjoitetun on muotoillut paljon paremmin Voiman Fifi-verkkolehden vt. päätoimittaja. | Rasismi on ihan okei (Voima)
  • Rantasen viittaama Puhos-artikkeli julkaistiin 9.10.2013. Tekstissä jopa rasistinen uhkailu on jollain tavalla uhrin oma syy. | Itiksen naapuriostari sai uudet asiakkaat (Helsingin Sanomat)
  • Jussi Jalonenkin sivaltaa Facebookissa white flight -teorian ja perisuomalaisen lähiötodellisuuden ristiriitaa: ”jossain päin pääkaupunkiseutua on selvästikin pakko olla joku rappiolähiö, joka on aivan pullollaan vastikään sinne muuttaneita sataprosenttisen suomalaisia juoppoja, työttömiä ja syrjäytyneitä.” | Jussi Jalonen (Facebook)

LISÄYS (9.11.2013)

  • Yhteiskuntapolitiikka-lehden blogissa nostetaan esiin median haitallista vaikutusvaltaa lähiöuutisoinnissa. ”Paikkakeskeinen selitystapa on sekä eettisesti arveluttava että poliittisesti kestämätön”, kirjoittajat julistavat. | Media synnyttää ”ongelmalähiöitä” (Yhteiskuntapolitiikka)

Hyvältähän se pieru omaan nenään haisee

Pohjois-Pohjanmaalla asuu murheellinen kansa. Kaukana ovat etelän viljavat lehtomaisemat ja kiihkeästi sykkivät metropolit. Marto maa ei ruoki asukkaitaan – aikojen alusta pohjoisen ainoa rikkaus ollut Kainuun ja Itä-Lapin metsistä hakattu vihreä kulta. Erämaat onkin tukki kerrallaan uitettu maalikyliin paperitehtaiden raaka-aineiksi.

Tätä nykyä savottalegendojensa raunioilla kaljoittelevat sellutyöläiset ja heidän maalaisserkkunsa käyttävät lukuisat luppotuokionsa tasan kahteen asiaan: neekerivitsien kertomiseen ja sen arvailuun, milloin Stora Enso ajaa alas lopunkin tuotantonsa. Kaikki näet tietävät, ettei kitukasvuista peräpohjalaiskuusikkoa ole mitään mieltä yrittää viljellä ainakaan metsäteollisuuden tarpeisiin.

Tunnettuja pohjoispohjalaisia: Olli Immonen, Ari Paulow, Junes Lokka, Tuulikki Ukkola, Tuomas Enbuske, Piia-Noora Kauppi, Lyly Rajala, Raimo Sailas.

Olosuhteiden ankaruus heijastuu ihmisluontoon. Eivät pohjoispohjalaiset ole muita suomalaisia pahemmin geneettisesti rappeutuneita – mikä ei ole paljon sanottu – mutta hallaisessa Iijokilaaksossa selviytyäkseen on uudisraivaajan pitänyt kitkeä luonteestaan pois kaikki monimutkaiset ajatukset ja mukautua täydellisesti paikalliseen machokulttuuriin, joka perustuu tietämättömyydellä ylpeilemiseen, heikommille nauramiseen ja vammaisten potkimiseen.

Sillä ei ole merkitystä, onko ihmistaimi putkahtanut maapallolle Oulaskankaan synnytysosastolla vai muuttanut Oulun seudulle vasta aikuisiällä – tervakaupungissa kansalainen käy läpi lyhyen sopeutumisprosessin ja muuttuu leppoisasta liberaalista väärentämättömäksi mulkuksi.

Näin ainakin, mikäli mielikuvansa ankkuroi näkyvimpiin pohjoispohjalaisiin mielipidevaikuttajiin.

Syvimmällä oululaisuuden suonsilmäkkeessä on paikallinen media, jonka tulee toimialansa kriiseistä selviytyäkseen omaksua linjakseen poronhoitoalueella kukkiva ihmisviha. Siksi läänin johtavalle sanomalehdelle haetaan aina päätoimittaja mediakentän luiskaotsaisimmasta luolamieskannasta.

Nykyinen päätoimittaja Markku Mantila on suorastaan koko maakunnan unelmavävy.

Ymmärtääksemme, miten Mantila kirjoittaa, meidän on kuviteltava, miten hän vapauttaa suolikaasunsa. Hän ei taatusti päästä ujoa tuhnua ilmakehään, vaan päristelee peräpukamat hölskyen roimat raidat kalsareihinsa. Kun paheksuvat päät kääntyvät äänen ja hajun suuntaan, hän ei pyydä rupsuaan anteeksi tai edes teeskentele syytöntä, vaan höhöttelee äänekkäästi ja löyhyttelee kaksin käsin rikinkatkua ympärilleen. Hän tietää, että siitä Oulun ja koko Pohjois-Pohjanmaan kansa tykkää.

* * *

Markku Mantila on syntynyt vuonna 1964 Kuopiossa. Hän saattaisi olla päätoimittaja jossain kotiseutunsa viestimessä tai vähintään herrahississä Etelän Mediassa, mutta ties minkä synnin palkkana asuu nyt Oulussa ja tekee työkseen Kaleva-lehteä. Tässä toimessaan hänellä on velvollisuus kaivautua sielunsa syövereihin, löytää sieltä pilaantunut nakkimakkara kädessään suljetulla tehtaanportilla Viikonloppuisää hyräilevien heteromiesten hiljainen tuska ja lapioida aiheesta haisevimmat parahdukset pääkirjoitussivulle.

Kun Emilia Kukkala ja Lilja Tamminen (muiden muassa) esittivät vuosi sitten kritiikkiä kaikkeinheteroimman presidentti Sauli Niinistön lanseeraamaa helvetin tavallisten asioiden kampanjaa kohtaan, Mantila oli ensimmäisten joukossa motkottamassa ”pienille vihreille naisille”, jotka tunkevat näsäviisaat nokkansa aikuisten miesten johtamiin Tärkeisiin Asioihin.

Enteellisesti ”Suhteellisuus kateissa” -otsikon saanut pääkirjoitussivun kolumni jatkoi ihan tavallisten nuorten syrjäytymiskampanjasta ilman minkäänlaista aasinsiltaa suoraan ydinvoimaan, joka tietenkin on toinen asia, mistä ”sosiaalitantat” eivät ymmärrä mitään. Mantila täsmentää vielä uudelleen, että ”kiukkuiset vihreät naiset” ovat hirvittävä vitsaus. Sekä tietenkin Paavo Arhinmäki.

Kyseessä ei ollut mikään yksittäinen kännikolumni, jollaisia toimittajilta herkästi lipsahtelee printtiin asti, vaan vakaumuksellinen kanta. Mantilan mielestä syntyminen vuoden 1964 jälkeen merkitsee parantumatonta nuoruutta, jonka oireita voi korkeintaan lievittää taukoamattomalla sormenheristelyllä.

Kun ministeri Paavo Arhinmäki osoitti äärimmäisen varovaisesti mieltään Venäjän vainoharhaisia syrjintälakeja vastaan ja sai kollegaltaan Ville Niinistöltä vieläkin varovaisempaa kannustusta, Kalevan päätoimittajan pajatso tyhjeni tykkänään.

Mantila muisti taas kerran olevansa suorastaan kansakunnan isä. Onhan hän peräti 12 vuotta vanhempi kuin vastuulliset ministerit. Tämä ikäetuoikeus antaa hänelle mahdollisuuden kuitata valtioneuvoston keski-ikäisten jäsenten puheenvuorot nulikkamaisuuksina:

Nuoruuden kapinallisuus tuntuu palavan ministereiksi nousseissa miehissä edelleen korkealla liekillä. Auktoriteettien vastustaminen kiehtoo.

Nuo räkänokkaiset kakarat (s. 1976), ovat ”unohtaneet olevansa nyt auktoriteetteja”, keksii Mantila. Vaaleilla valittuja vallankäyttäjiä, joiden ”keinovalikoimaan kuuluu muutakin kuin marssiminen mielenosoituskulkueessa tai itsensä köyttäminen keloon suon reunalla”. Mitä nämä esimerkit sitten ikinä ovatkaan tarkoittavinaan.

Lopuksi Mantila vielä mitä hurskaimmin puhkoo reikiä pojankloppien puolustukseen vetoamalla kaikkien kovapalkkaisten päätoimittajien rakkaimpaan mielikuvitusystävään, tuntemattomaan työttömään duunariin:

Kansaa voi kosiskella muutenkin, esimerkiksi vierailemalla yt-neuvotteluista ilmoittaneen tehtaan työntekijöitä tukemassa, kuten vasemmistossa aiemmin tapana oli.

Huikeimman lakipisteensä Markku Mantilan tytöttelyt ja pojittelut tavoittivat toista viikkoa myöhemmin, kun päätoimittajalle paljastui, että keskeinen Wikileaks-informantti, silloinen Bradley Manning, on ilmoittanut olevansa transseksuaali transsukupuolinen ja nykynimeltään Chelsea.

Mitäpä väliä, että Manning tuomittiin kymmeniksi vuosiksi vankilaan sananvapauden marttyyrinä tai että hänen vastapuolellaan harjoitetaan mitä räikeimpiä perusoikeuksien loukkauksia. Kalevassa tiedetään, ettei lukijoita kiinnosta muu kuin se, onko Manningin pikkuhousuissa enää pippeliäkään jäljellä.

Siispä Mantila laati tämän viestin ihmiskunnalle:

Tietovuotaja Bradley Manning haluaa muuttua naiseksi. Se ei ole ihme. Laverteluhan on aina ollut ämmämäistä.

Kansa älähti. Eikä tästä voi kansaa syyttää. Chelsea Manning jäi kiinni tietovuodosta, ei vetoketjustaan. Vuoto on ollut harkittu teko ja siitä voidaan taittaa peistä puolesta ja vastaan maailman loppuun asti. Sen sijaan Manning ei ole valinnut osaansa naisten tai transsukupuolisten edustajana. Hänen sukupuoli-identiteetillään ei ole mitään tekemistä Wikileaksin kanssa. Manningin sijaan Markku Mantilan julkituoma naiskuva kertoo kaiken päätoimittajasta itsestään.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin, huomautettakoon se pontevasti ennen kuin oman elämänsä marttyyrit rientävät paikalle siteeraamaan George Orwellia ja ynisemään sananvapaudesta. Jokainen on vapaa ajattelemaan toisten ihmisten pissavehkeistä niin rumasti kuin omatunto siimaa antaa. Tätä vapautta ei voi pois ottaa.

Mutta Markku Mantila ei valitettavasti ulosta suunsa kautta ihan vain Markkuna taloyhtiön lenkkisaunassa, vaan päätoimittajana pohjoisen Suomen suurimmassa joukkoviestimessä. Hän johtaa satojentuhansien ihmisten mielipiteenmuodostusta. Hänen pitäisi pystyä edes alkeelliseen harkintaan ulostuloissaan.

* * *

Kalevan päätoimittajan Manning-lohkaisussa on päällimmäisenä näkyvän loputtoman typeryyden alla myös toinen, synkempi taso. Mantila näet uskoo, että selittämällä typeryyden vitsiksi sen typeryys maagisesti katoaa. Näinhän ei käy tosielämässä. Oikeasti Mantilan vitsailusta seuraa vain vitsailun kuolema.

Haastatteluvastauksissaan kaikille Suomen joukkoviestimille Mantila ei ole lainkaan pahoitellut heittolaukaustaan, vaan päinvastoin ylpeillyt sillä. ”Sain muutamaan lauseeseen asian tiivistettyä. Tykkään, että lohkaisu oli aika hyvä”, päätoimittaja kertoo Yleisradiolle.

Toisin sanoen loukattuaan naisia, transseksuaaleja transsukupuolisia, sananvapautta, oikeustajua ja hyvää makua Mantila päätti vielä loukata myös huumorintajua.

STT:lle Mantila selittää pökälettään tällä:

Suomessa on ollut kautta aikain stereotypioita siitä, että livertely ja lavertely kuuluvat naisille. Se stereotypia elää vieläkin, osin jopa aiheesta. Sitten on tämä Manningin touhu. Tässä on kaksi tienhaaraa, jotka risteävät.

Todistettuaan olevansa valantehnyt sovinisti päätoimittaja vetoaa vielä viimeiseen valttikorttiinsa eli sananvapauteen. Ei tietenkään sellaiseen sananvapauteen, jolla on journalistista merkitystä ja josta voi joutua amerikkalaisvankilaan, vaan tähän oululaismalliseen. Hyvältähän se oma pieru omaan nenään haisee. Markku Mantila heittäytyy ääripersuksi ja puolustaa sananvapauttaan vetoamalla ”liialliseen poliittiseen korrektiuteen”:

Se, mistä on kenties kauhistuttu, on se, että vähemmistöjä pitäisi Suomessa pitää ihan pumpulissa. Ei sekään ole oikein. Herkkyys, jolla näihin tartutaan, on minusta ylikorostettua.

Mantilan mukaan vain ääripäät merkitsevät. Jos ei täysin rinnoin yhdy hänen hurtinrempseään huumoritulkintaansa, syyllistyy ”vähemmistöjen” – kuten naisten? – ylisuojelemiseen.

Eivätkä naiset suojelua kaipaa, jos asiaa kysytään kaikkia maailman naisia omalla ilmoituksellaan edustavalta toimittajakollegalta. Laitaoikeistolaiseen – ja kuinka ollakaan, pohjoispohjalaiseen – toimittajaperheeseen syntynyt Sanna Ukkola aloittaa esseensä kertomalla matkastaan Afrikka-nimisessä maassa. Siellä poliisi vaati lahjuksia eikä korruptiosta kirjoittavaa riippumatonta lehdistöä ollut. Päinvastoin kuin Suomessa:

Emme joudu hengenvaaraan, eikä meitä heitetä tyrmään, jos kirjoitamme kriittisesti valtaapitävistä.

Mutta voi! Ukkolan maailmalta putosi pohja, kun hän palasi Suomeen ja sai kuulla, miten toimittajatoveria oli juljettu arvostella. Vieläpä aivan julkisesti, sosiaalisessa mediassa. Tuomio oli selvä: tämä närkästyneisyyden aalto on prikulleen sama asia kuin väkivaltainen sensuuri diktatuurivaltiossa.

Hallitus ei Suomessa heitä toimittajia tyrmään, mutta ällistyttävän moni on valmis sysäämään väärinpuhujat henkiseen eritysselliin.

Sensuurin ja vaikenemisen vaatimuksista on tullut sananvapauden mallimaassa arkipäivää.

Tämän roiman hyperbolansa yhteydessä Ukkola on tainnut unohtaa, mitä itse kirjoitti pari riviä aikaisemmin:

Mitä keinoja on enää reagoida todellisiin ihmisoikeusloukkauksiin, jos koko verbaalinen arsenaali on jo käytetty puolivillaisten vitsien torjuntaan?

* * *

Mainittakoon lopuksi, että kirjoittaja ei oikeasti pidä kaikkia pohjoispohjalaisia rehvakkaina idiootteina. Kyseessä on tietenkin vain humoristinen kärjistys.

Vitsiksikin voisi sanoa.

Suloinen myrkynkeittäjä

Suomen kielen vaarallisin lause on tämä: ”Hei, se oli vain koira.”

Koiraharrastaja rakastaa lemmikkiään kuin itseään ja paljon enemmän kuin puolisoaan tai lapsiaan. Uuden siipan saa baarista, lapsia voi tehdä, mutta koira on täysin ainutlaatuinen, ainutkertainen olento, jonka jokainen karva on elämys ja ulosteet puhdasta kultaa. Siksi koiraa tulee puolustaa kaikilta uhkatekijöiltä, olivat ne sitten todellisia tai itse keksittyjä. Eikä näissä keinoissa ole mitään rajaa. Lakikirja revitään ensimmäisenä, sitten unohdetaan normaalit yhteisölliset pidäkkeet ja lopulta myös henkilökohtaiset arvot.

Mikäli edes vahingossa syntyy epäilys, että jossain tunnetun maailmankaikkeuden perukoilla joku ajattelee pahaa juuri minun rakkaasta hauvavauvastani, enempää ei tarvita: koiranomistajalla on mielestään oikeus ja itse asiassa velvollisuus suorittaa vaikkapa ennaltaehkäisevä kansanmurha.

Eläinparka ei tietenkään itse ole syypää mihinkään. Koira on ihmisen vanhin kumppani ja niitä harvoja toisen eläinlajin edustajia, joiden kanssa puhumme samaa kieltä. Mutta sitä mukaa kuin koiraa on sudesta kesytetty, ihminen on muuttunut verenhimoisemmaksi.

Facebookiin aikanaan pelkäksi yhteisöllisyyttä hehkuttavaksi hauskanpidoksi perustettu ITÄ-HELSINKI-ryhmä muuttui nopeasti lynkkausporukaksi, kun netissä levisi huhu koiria myrkyttävästä ihmisestä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että ainoa jokseenkin todennettu myrkytystapaus oli havaittu Tampereella. Joku oli tietävinään tuttavansa koiran kuolleen ”johonkin myrkkyyn” Kontulankaarella – ja joku toinen oli havainnut vanhemman naishenkilön pudottelemassa leivänpaloja kadunvarteen samassa lähiössä.

”Myrkyttäjästä” otettiin valokuva.

Reipas kontulalaismies oli kertomansa mukaan hyökännyt rouvan kimppuun kännykän kameran kanssa tällä avausrepliikillä: ”Ootsä joku vitun koiranmyrkyttäjä?”

Nainen oli hädissään sännännyt pakoon, minkä jälkeen koko Facebook tiesi, että syyllinen on löydetty. Eihän syytön pakenisi tuntematonta päällekarkaajaa. Etenkään, jos sattuu osaamaan suomea hiukan huonosti. Tampereen Kalevan myrkkysyötit muuttuivat Helsingin Kontulan myrkkysyöteiksi, puluja ruokkinut isoäiti koirantappajaksi.

Internetin suojeluskuntalaiset olivat heti valmiita tappamaan epäillyn.

Isoäiti sai myös lisänimen ”huora”, koska jotenkin tämä liittyy löyhään sukupuolimoraaliin. Etenkin nuoret miehet huomasivat hyvän tilaisuuden puolustaa toistaiseksi tappamattomia koiria ja kiillottaa omaa kilpeään suoltamalla tappouhkauksia, joiden rinnalla natsiorganisaatiot alkavat vaikuttaa pyhäkouluilta.

Niin, siis isoäiti. Naisen lapsenlapsi huomasi yhtäkkiä mummostaan levitellyn pitkin nettiä väkivaltaisia uhkauksia. Hän vastasi lyhyesti kertomalla, että kyseinen nainen on hänen kielitaidoton isoäitinsä, jonka ainoa rikos on lintujen ruokkiminen – mikä on kiellettyä ja mistä hänelle on myös kerrottu.

Tietenkään oikaisu ei auttanut mitään. Ryhmään putkahti innokkaan vigilantin ottama kasvokuva samasta naisesta bussissa matkalla Vesalaan. Tässä vaiheessa naiseen viitattiin jo suoraan ”myrkyttäjämummona”.

Koirantappajajahdissa on samoja piirteitä kuin ulkomaalaisvastaisuudessa ja pedofiilien vaanimisessa. Koira muuttuu äkkiä jo lapseksi, koska epäilemättä koko kansallinen henkiinjääminen on kiinni siitä, saadaanko mummo hirtettyä.

Ja muistutukseksi: ei se kiintymys koiriin tokikaan johdu siitä, että rotukoirat maksavat niin paljon. Eikä nyt ole väliä, vaikka mummo ei olisikaan myrkyttäjä, sillä varmuuden vuoksi ja hyvällä asiallahan tässä ollaan.

Viimeiset kiusaukset

Kaasuputki-blogi sai tänään haltuunsa Jami-nimisen sotaveteraanin vakavan viestin suomalaisille. Saatteessa kirjeen lähettänyt omaishoitaja Tero-Risto kertoo, että Jamia on jo pitkään häirinnyt paikallis- ja maakuntalehtien paha tapa sijoittaa liikuttavalla lapsenkäsialalla laadittuja yleisönosastokirjeitä etusivuilleen.

Tero-Risto kirjoittaa näin:

Hörpimme Jamin kanssa voikukanjuuresta keitettyä korviketta (Jami sanoo, ettei hän pulavuosien jälkeen oppinut koskaan juomaan oikeaa kahvia), kuten joka aamu sarastuksen aikaan, kun lehdenjakaja toi laatikkoon päivän Aamulehden, jota Jami on tilannut vielä Helsinkiinkin muutettuaan. Sen kanteen oli painettu kahdeksanvuotiaan lapsen kirje koulukiusaamisesta.

Jamikin muistaa hyvin, miten häntä nuorena pilkattiin ja tönittiin. Osin se jatkui vielä pitkälle aikuisikään. Silti Jamia iljettää tämä kaksinaamaisuus, jolla koulukiusaaminen on yhtäkkiä nostettu etualalle ikään kuin uutena asiana. Eihän tässä suhteessa ole tapahtunut mitään radikaalia kehitystä pahempaan. Samaan aikaan Aamulehden tapaiset kokoomusjulkaisut käyttävät kaiken energiansa korostaakseen Elinkeinoelämän Keskusliiton tapaisten lobbausjärjestöjen vaatimuksia veronalennuksista ja pienituloisten ihmisten elämän vaikeuttamisesta.

”Miten säästäminen perusturvasta, sosiaali- ja terveyspalveluista sekä sivistystoimesta koskaan auttaa kenenkään lapsen elämää?” Jami kysyi minulta vihaisesti. ”Kumman kuvittelet tepsivän paremmin koulukiusaamiseen, tämän etusivukirjeen vai sen, että Tampereen kunnallispäättäjät pitävät luokkakoot pienenä ja opettajat motivoituneina? Miksi Aamulehti ei pidä melua koulutuspaikoista, nuorten työllistymisen tukemisesta ja vähävaraisten lapsiperheiden todellisista ongelmista, vaan kiillottaa sosiaalista omaatuntoaan tällaisilla idioottikampanjoilla?”

Vihaisena Jami lähti halonhakkuuseen. Hän kirosi mennessään: ”Ja mistä näitä nykyään tietää, ovatko edes oikeita lasten kirjeitä? Perkele, miksi tätäkään ei voitu painaa vain yleisönosastoon, minne se kuuluukin?”

En tiennyt, mitä sanoa, joten huikkasin ovenpielestä, että hän voisi kirjoittaa johonkin lehteen tai vaikka soittaa Kansanradioon. Hyvä, etten saanut kirveestä.

Tero-Riston kirja ”Kiusatut veteraanit” ilmestyi veteraanipäivänä 27.4.

Itäkeskus – Östra centrum

Maskuliinisuuden kriisistä ja klassisesta koulukiusatuksi tulemisen tunteesta kärsivien keskituloisten valkoihoisten miesten uhriuskonto – niin sanottu maahanmuuttokriittisyys – sisältää eräänä lahkonaan kiehtovan mysteerikultin, jossa koetaan erityisesti Itä-Helsingin rakennettuun ympäristöön sijoittuvia hallusinaatioita.

Hurskaan maahanmuuttokriitikon on kyettävä vilpittömästi uskomaan näkevänsä palavat lähiöt, kymmenientuhansien khatia jauhavien somalialaisten apaattiset massat ja valkoihoisten naisten teolliset raiskaukset. Hänen on kyettävä kuvailemaan nettifoorumeilla uskonveljilleen, miltä muezzinien vihapuhetta pulppuavat rukouskutsut kuulostavat itähelsinkiläisten moskeijoiden minareeteista.

Erityisen tärkeää on pystyä esittämään Itäkeskuksen kahviloissa notkuvat somalimiehet kuin he olisivat lintuja Hitchcockin kauhuelokuvassa: kymmeniä jokaisella neliömetrillä, kaikki uhkaavan näköisinä. Vielä parempi, jos heidät esittää resitoimassa Koraanista kohtia, joissa pyhässä sodassa kaatuneille luvataan 72 neitsyttä paratiisissa. Ympärillä tietenkin kauppakeskuksen savuavat rauniot.

Tämä kaikki vierailematta kertaakaan Helsingin itäisissä kaupunginosissa.

Etenkin pohjoispohjalaisille nuorukaisille mystinen Itäkeskus-visio on keskeisessä roolissa kasvamisessa tavallisesta hiukan vainoharhaisesta paikalliseksentrikosta kunnallispoliitikoiksi ja kansallisen tason mielipidevaikuttajaksi – parhaimmassa tapauksessa lopulta ehkä kansanedustajaksi.

Aistein havaittavan reaalimaailman kannalta maahanmuuttokriittisyysuskonto on hivenen kiusallista. Me itähelsinkiläiset kun saatamme olla joissakin pienissä maantieteeseen ja demografiaan liittyvissä asioissa aavistuksen eri mieltä oululaisten ITE-oikeistopoliitikkojen kanssa.

Esimerkiksi kaikessa.

Itäkeskuksessa on erivärisiä ihmisiä, mutta sen ei pitäisi olla ongelma muille kuin rasisteille. Ylivoimaisesti suurin muualta muuttanut väestöryhmä ovat savolaiset eli niin sanotut maaltamuuttajat. Vastaantulijat niin metrossa kuin kauppakeskuksessa ovat voittopuolisesti täsmälleen samannäköisiä kuin serkkunsa Varkaudessa.

Autoja Itäkeskuksessa ei polteta. Muualla maassa ongelma näkyy olevan yleisempi:

Puotinharjun ostoskeskus Puhoksessa on moskeija, mutta valitettavasti ei minkäänlaista minareettia. Harvempi taitaa tietää, että heti vieressä sijaitsee evankelis-luterilaisen seurakunnan Matteuksenkirkko. Jostain syystä nämä kaksi temppeliä eivät ole moksiskaan toistensa läheisyydestä.

Itäkeskuksesta on melko vähän tietoa joukkoviestimissä. Se tietenkin vaikeuttaa mielikuvan muodostamista alueesta. Media kaihtaa Itä-Helsingin lähiöitä, mikä on ehkä vähiten yllättävä yhdistävä tekijä islamofobien ja journalistien välillä. Molemmat saavat siten tietonsa kentältä ainoastaan poliisitiedotteiden välityksellä – eikä miekkahihoja kiinnosta raportoida tylsien nukkumalähiöiden arkisista asioista.

Maahanmuuttokriitikoiden puolustukseksi on sanottava, että useimmat heistä asuvat suunnattomien etäisyyksien päässä Itäkeskuksesta – Oulussa, Espoossa tai Eirassa. Toimittajilla ei ole sitäkään veruketta. Helsingin Sanomain lasikuutio sijaitsee ydinkeskustassa varttitunnin metromatkan päässä palavista lähiöistä. Laiskanpuskeat erkkolaisjournalistit kuitenkin laativat kernaammin uutisia omalla pihallaan tapahtuvista asioista, kuten kevyen liikenteen väylä Baanasta tai Lasipalatsin salavasta, kuin uudesta sushiravintolasta Kontulassa.

Yhtenä harvoista poikkeuksista oli matka, jonka Helsingin Sanomat teki oululaisen eurabiateoreetikko Olli Immosen kanssa Itäkeskukseen kesällä 2011. Kokemus saattoi olla yhtä uusi sekä haastattelijalle että haastateltavalle.

Kaasuputki-blogi kantaa nyt kortensa julkisen palvelun kekoon ja julkaisee paljastavan valokuvareportaasin Itäkeskuksesta. Helvetinmoisesta laiskuudesta johtuen kuvauspaikaksi on valittu lähinnä vain Itis-kauppakeskus eikä koko Itäkeskuksen kaupunginosa. Kuvausajat ovat kello 17 ja 19, vain pari tuntia koko maailmaa järkyttäneen kulttuurien yhteentörmäyksen jälkeen.