”
Ei kukaan täysjärkinen, joka näkee yritteliään ja kohteliaan somalin tai muun maahanmuuttajan, rupea häntä ihonvärin takia solvaamaan.
Sampo Terho, europarlamentaarikko
Toimittaja Leena Sharman maailmassa on yksi ongelma: Hyvät Ihmiset. He vaanivat kaikkialla Facebookissa, Helsingin Sanomain kolumneissa, eduskunnassa. He tuohtuvat ja pöyristyvät, tuomitsevat ja kieltävät, ottavat ruutukaappauksia ja jakavat linkkejä. He pelkäävät äärioikeiston nousua, he ottavat puukosta nahkaansa Jyväskylässä, he eivät ymmärrä hallitsemattoman maahanmuuton vaaraa.
Ne perkeleet.
”Ne – kohtaamisia perus-Suomessa” on Sharman suurteos, noin 250-sivuinen pamfletti, joka kertoo siitä, miten tavattoman avarakatseinen ja hieno ihminen Leena Sharma on.
Sharma kokee olevansa eräänlainen välittäjä kahden ääripään välillä. Toinen ääripää on Sharman tuttavapiiri, joka nyrpistelee nenäänsä perussuomalaisille. Ja toinen – niin, toista ei varsinaisesti ole, sillä Sharma ei usko sen olemassaoloon. Perussuomalaiset rp. ei ole ääriliike. On vain asiallisesti keskustelevia kansallismielisiä poliitikkoja ja syrjäytyneitä, työttömiä alkoholisteja, jotka möläyttelevät ulkomaalaisvastaisia Facebook-päivityksiä ja viiltävät lieksalaisen somalipojan kesätyövaroin ostetut autonrenkaat yrittäessään artikuloida kokemaansa osattomuuden tunnetta omalla liikuttavan kömpelöllä tavallaan.
Näitä perussuomalaisia ja perussuomalaisuutta ilmentäviä työttömiä vainoavat erityisesti Sharman työkaverit, toimittajat.
Jutellessaan Suomalaisuuden Liittoa kipparoivan Jussi Niinistön kanssa Sharma muistaa, kuinka Hyvät Ihmiset aplodeerasivat Lehti-lehden pilajutulle. Lontoon vuoden 2012 olympiavoittaja Sari Multala ja hopeamitalisti Tuuli Petäjän valmentaja näet epähuomiossa häpäisivät Suomen lippua televisiossa, mistä Suomalaisuuden Liitto närkästyi. Siitä seurasi useita Facebook-jakoja saanut huumoriartikkeli ”Suomalaisuuden liitto paheksuu päiväkotilasten askartelemia Suomen lippuja”.
Jutun saavuttama suosio ”kansallismielisyyttä karsastavien” Facebook-ystävien keskuudessa on Sharmalle vedenpitävä todiste vihervasemmistolaisen toimittajamafian ahdasmielisyydestä. Jokainen linkkaus ja retweet oli vain yritys ”kerätä samanmielisiltä kavereilta mahdollisimman monta Facebook-peukutusta ja selkääntaputusta Helsingin Kallion suositussa Rytmi-baarissa”.
Perussuomalaisten isänmaallisista tunteista piittaamattoman naurun lisäksi suvaitsevaisten – Hyvien Ihmisten – äärimmäistä pahuutta kuvaa se, että he paisuttelevat ongelmia, ylireagoivat kaikkeen. Esimerkkinä Sharma käyttää demareiden älähdysreaktiota Jussi Niinistön eduskuntapuheeseen, jossa oli hiukan viheliäinen lause: ”Nykyään, kun kuulenkin sanan parlamentarismi, niin sanotusti poistan varmistimen. Epäilykset heräävät.”
Puheesta noussut kohu oli typerä, sitä ei voi kiistää kukaan. Muitakin samanlaisia olisi voinut nostaa esiin. Mutta voidakseen motkottaa muille pitäisi pystyä itse parempaan. Eikä Sharma läpäise koetta: kirjailija on vain reilua sivua aiemmin kompastunut omaan herkkähipiäiseen ylitulkintaansa. Hän raivostui Anu Silfverbergin Nyt-liitteeseen vuonna 2009 otsikolla ”Rohkea” laatimasta kolumnista.
Sharma kirjoittaa:
Kolumnin ydinsanoma oli se, että Suomi on menossa päin helvettiä, koska Mambaa kuuntelevat, rynkkypaitoihin sonnustautuneet rajaseutujen rasistit kukkoilevat perussuomalaisten suosion nousun myötä turuilla ja toreilla. Puhdistuksia jo odotellaan. Kaikki vähemmistöt ovat vaarassa.
Silfverbergin teksti, joka on yhä kenen hyvänsä luettavissa netissä, ei kuitenkaan väitä mitään tuontapaista. Sharma on lukenut kolumnin väärin joko tyhmyyttään tai tahallaan.
Kirjoitus alkaa kuvauksella sotahulluille suunnatusta turistikrääsästä:
Oho. Tallinnan satamamarketissa niitä oli äkkiä joka paikassa: suomalaisille suunnattuja t-paitoja. Niissä esiintyivät veteraanit (”Kiitos 1939–1945”). Ja Mannerheim. Ja Suomi-konepistoolin maailmankiertue (Viipurin keikka ”siirretty”). Ja Wehrmachtin kärryt, suomalaiset SS-joukot – ja Hitler.
Monenlaista.
Myyjä kielsi kuvaamisen. Mikään salaisuus ei silti kai ollut kyseessä: paitoja oli marketin joka laidalla, joten kysynnän täytyi olla suunnilleen samaa luokkaa kuin savujuustolla.
”Saanko mä jäädä Suomeen vielä vähäksi aikaa?” seurueen ulkomaalainen tiedusteli ajaessamme laivaan.
Vakuutimme, että eurooppalaisia tuskin aletaan siirtää puhdistuksen ensimmäisessä vaiheessa.
Laivabaarissa ystävä luki netistä, että Persujen nuoret haluavat Suomesta yksikielisen maan. Rohkeaa. Pohdin, pitäisikö kirjallisuuden ja kulttuuriälymystön vääräkieliset suurnimet luovuttaa saman tien Ruotsille. Voisimme jäädä keskenämme muistelemaan sotia ja kuuntelemaan Mambaa rynkkypaidat päällä.
Ivallisessa kolumnissaan, jonka Silfverberg siis kirjoitti kaksi vuotta ennen jytkyvaaleja, vittuillaan paitsi revanssia hakeville neljännen polven SS-veteraaneille, myös persuaktivistien ”rohkealle” populismille.
Rohkeudeksi riittää, että mielistelee kansan syviä rivejä sanomalla sen, mitä tietää heidän jo ajattelevan. Eikä homma vanhene: viisi vuotta on hoettu, että ”vihdoinkin joku uskaltaa”, eikä loppua näy.
Jos ei halua samastua mihin vain rajaseutujen rasisteihin, voi vielä analysoida, että ”älymystö vaikenee maahanmuuton ongelmista”. Taustalla on hellyttävä usko, että jos ihmisoikeusaktivisteille selviäisi pakolaisuuden synnyttävän ongelmia, he kieltäisivät sen viipymättä.
Kukaan ei siis odota ”puhdistuksia”, kukaan ei povaa kaiken menevän ”päin helvettiä” – edes ”rynkkypaitoihin sonnustautuneet rajaseutujen rasistit” eivät Silfverbergin mukaan tuolloin kukkoilleet ”perussuomalaisten suosion nousun myötä turuilla ja toreilla”. Tämän kaiken Sharma keksi omasta päästään ja projisoi tekstiin, jossa onneksi oli paljon hyviä avainsanoja, joihin tarttua. Juuri niin kuin hän väittää Rytmissä päivystävien vihervasemmistolaisten tekevän hänen rakkaille perussuomalaisilleen.
Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, Anu Silfverbergin kolumnin keskiössä on Jussi Halla-ahon saama tuomio uskonrauhan rikkomisesta. Sharma vaikenee täydellisesti asiasta, mutta Silfverberg harmittelee oikeuden päätöstä. Hän ei olisi halunnut, että verraten joutava bloginpitäjä kruunataan näyttävästi marttyyrinkruunulla – ja vieläpä jumalanpilkkapykälän kaltaisella anakronismilla perustellen.
Leena Sharma palaa Anu Silfverbergiin – olisiko tässä jo jotain henkilökohtaista? – vielä toistamiseen kuvaillessaan Long Play -verkkojulkaisun lanseeraustilaisuutta Lavaklubilla. Hän ei pysty kestämään palkittujen ammattijournalistien ja -kirjailijoiden kokoontumista:
Kyseiset kekkerit olivat varsinainen hyvien ihmisten Kuka kukin on -kavalkadi. Juhlayleisön joukosta löytyi rajaseutujen rasistit -määritelmän Suomelle lanseerannut kirjailija-kolumnisti Anu Silfverberg ja Long Playn muu toimitus, sorrettujen äänenä profiloitunut kirjailija ja dokumenttiohjaaja Elina Hirvonen ja koko kansan taistelevana lesbona tunnettu toimittaja Johanna Korhonen, vasemmistolaisen vastakulttuurilehti Voiman tekijöitä, jne. jne… Samat ihmiset, jotka nyt joivat Lavaklubin baaritiskillä ilmaisolutta, olivat toistensa suurimpia ihailijoita sosiaalisessa mediassa.
Toisin sanoen Leena Sharman päivä meni pilalle. Pelottavan moni hänen toimittajakavereistaan on joko vasemmistolainen tai vihreä, pahimmat tietenkin molempia, vaikka äänestäisivät kokoomuslaisia. Kaikkein pahimpana Johanna Korhonen, joka on muun kauhean lisäksi myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolestapuhuja. Tosin hänen puoluekantansa on Suomen Keskusta, mistä Sharma tietenkin vaikenee.
”
Eräs toimittajaystäväni, jolla ei ole akkreditointia eli pysyvää työskentelylupaa eduskuntaan, pyysi päästä taloon vierailulle ’persuja katsomaan’. Eläintarha-allegoria oli liiankin ilmeinen.”
Leena Sharma
Teknisesti muotoiltuna Kontula on osa-alue Helsingin 47. kaupunginosassa, joka tunnetaan myös Mellunkylän nimellä. Keskiaikaisen kylän maille syntyneen kerros- ja pientalolähiöverkoston väkiluku on noin 37 tuhatta, josta Kontulan osuus on yli kolmannes, 13 365. Jos Mellunkylä olisi itsenäinen kunta, se olisi reippaasti isompi kuin Lieksa.
”Kontulan ostoskeskus on kammottava paikka, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Ruma, rauhaton, turvaton.”
Näin Leena Sharma kuvailee Kontulan ostoskeskusta kirjassaan. Hänelle Kontula on samanlainen persueläintarha kuin eduskunta on Sharman toimittajaystävälle: vieras ympäristö täynnä hullunkurisia olentoja, melkein kuin ihmisiä.
46-vuotiaan Leena Sharman sisäinen kalenteri on pysähtynyt 1970-luvulle ja 1980-luvun alkuun. Hän muistaa lapsuus- ja nuoruusaikojensa Itä-Helsingin rankkana paikkana, jossa vierekkäisten lähiöiden nuorisojengit kokoontuivat kylätappeluiden hengessä ottamaan mittaa toisistaan.
Nyt hän tarkkailee Itäkeskusta, Myllypuroa ja Kontulaa aivan kuin Kekkosen ajan nuorisojengit edelleen tappelisivat keskenään, mutta isommalla joukolla ja asein. Melko pienellä pinnistyksellä hän pystyy lähes vakuuttamaan itselleen, että Itä-Helsingissä käydään sisällissotaa etnisten ryhmien välillä. ”Yli kolmessakymmenessä vuodessa ongelmat eivät ole kadonneet, mutta ne ovat monimuotoistuneet. Joidenkin mielestä monikulttuuristuneet.”
Sharma tutkii tilastoja. Hänen silmissään vilkkuu Eurabia. Hän toteaa vieraskielisten syntyvyyden olevan korkeampaa kuin koko väestön. Hän tietää – yksin! – Helsingissä olevan asuinalueita, joilla ulkomaalaisten osuus väestöstä on eurooppalaista tasoa, jopa viidennes. Kohta maahanmuuttajat ovat enemmistö.
Eikä siinä kaikki. Sharma tapaa Aapelin Baarissa Kontulan Perussuomalaisten toiminnanjohtaja Petri Haapasen. Käydyssä keskustelussa Haapanen tietää kertoa, että Kontulan ostarilla ei voi asioida tulematta ryöstetyksi. Hän itse ajaa kapakkaan kuulemma ”vain taksilla”.
Leena Sharma imee toiminnanjohtajan kertomukset totuutena ja uskoo kaiken silmää räpäyttämättä. Hän on täysin varma siitä, että lähiössä on vain kahta lajia ihmisiä: ryöstäjät ja ryöstettävät.
Metroaseman sisäänkäynnin edessä notkuu perjantai-iltaisin kymmenvuotiaita lapsia, maahanmuuttajataustaisia ja suomalaisia, tupakka toisessa ja kaljatölkki toisessa kädessä. Pikkutytöt huutelevat aikuisten miesten perään rivouksia ja pikkupojat uhkauksia.
Perjantaisin? Kymmenvuotiaita lapsia? Mikäli Leena Sharma tekee kaikki juttunsa tällä tarkkuudella, hänen olisi ehkä syytä vaihtaa työnantajaa Suomen Kuvalehdestä Magneettimediaan.
Uusia kierroksia lähiödystopia saa, kun Sharma tekee toisen Kontula-retken vappuaattona. Hän huomaa ostarilla useita baareja ja päättelee ympärillään juhlivista vapunviettäjistä, että lähiössä asuu alkoholisteja. Tässä mielessä Kontula on siis täysin erilainen kuin mikään muu alue Suomessa. Etenkin vappuna.
[Kontulassa] baareja on joka kulmassa. Samanlaisia halvan kaljan räkälöitä, joista Myllypurossa on päästy eroon. On London Pubia, Paris Pubia, Merirosvo Pubia, Himabaaria, Helmi Grilliä, Tikka Palacea…
Edes sitä pientä vaivaa ei toimittaja-kirjailija ole voinut nähdä, että olisi kurkistanut solvaamiensa ”räkälöiden” oviaukoista, millaisia pubeja mitkäkin ovat. Jos kyseessä olisi lehtijuttu, Ravintolakolmio-ryhmän klassinen à la carte -ruokaravintola Helmi Grilli voisi vaatia vähintään oikaisua. Nyt se joutuu muiden tavoin kärsimään ennakkoluulojensa vangiksi jääneen toimittajan vihakirjoituksista.
Paikalliset juopot purjehtivat baarista baariin: jos on porttikielto yhtäälle, toiset ovet todennäköisesti kuitenkin aukeavat. Drinkkiä ei kannata jättää vartioimatta, joku saattaa terästää sitä tyrmäystipoilla.
Bingo! Raiskaushuumeiden jälkeen Leena Sharman Kontula-visiosta ei jää puuttumaan mitään. Alueella asuvalle ihmiselle Sharman fantastinen kuvaus on kuin lukisi huonoa rikosromaania. Miksi palkittu journalisti liioittelee, yleistää ja suorastaan valehtelee? Eikö ostarin arki sovi Sharman hahmottelemaan narratiiviin?
Ehkä ei.
Kontula-luvun tehtävä on toimia perusteluna Leena Sharman pitkälle maahanmuuttokriittiselle puheenvuorolle. Hän on perehtynyt Jussi Halla-ahon ja useiden muiden ammattirasistien hellimään kauhuvisioon, jonka mukaan ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut ja että Suomessa nämä samat ongelmat toistuvat parin vuosikymmenen viipeellä. Vääjäämättömästi.
”
En halua, että tyttäreni hengaa täällä ostarilla kesäisin yhtään. Itsekään en käy edes kaupassa, jos ei ole pakko. Mutta on tärkeää, että me ollaan täällä puolueena läsnä.”
Jaana Vesterinen-Prähky, Kontulan Perussuomalaiset
Sharma jättää tekstiinsä huolellisia vastuuvapauslausekkeita, joiden mukaan hän ei ole mitään mieltä ehdottomasti. Onneksi hän voi lainata siirtolaisuusjärjestö IOM:n somalialaissyntyistä projektikoordinaattori Saed Guledia, joka on kirjoittanut ”useimpien somalinuorten” olevan kykenemättömiä suunnittelemaan tulevaisuuttaan, sillä somalit ”olivat alun perin paimentolaiskansaa, joilla oli tapana liikkua ja toimia spontaanisti.” Toisin sanoen maailman viheliäisimmästä valtiosta pakenevia ihmisiä ei kannattaisi Suomeen päästää.
”Toisaalta mutta toisaalta -ihmisenä en pysty näkemään, että tilanne on joko tai”, hän kirjoittaa. Mutta lueteltuaan erilaisia maahanmuuton aiheuttamia ongelmia sekä niille ehdotettuja kilpailevia ratkaisumalleja Sharma päätyy tulokseen, jonka mukaan Halla-aho on oikeassa. Suomen tulee rajoittaa humanitaarista maahanmuuttoa. Muuten Kontula palaa vuonna 2034 niin kuin Husby.
Sharma on monien Homma-aktiivien tapaan huolissaan vihapuheesta silloin, kun sellaisen kuvitellaan kohdistuvan perussuomalaisiin tai johonkin heitä lähellä olevaan ihmisryhmään (feministinen radio-ohjelma Tulta munille! saa Sharmalta ja puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalolta selväsanaisen tuomion) mutta kiistää vihapuheen olemassaolon silloin, kun se on suunnattu melkein ketä tai mitä muuta hyvänsä kohti.
Rasismia ei Suomessa ole kuin koristeeksi. Leena Sharma on itse suomalais-intialainen eikä koskaan törmännyt kielteisiin ennakkoasenteisiin. Hän käyttää runsaasti painopinta-alaa moittiakseen Umayya Abu-Hannaa siitä, että tämä kehtaa lapsineen väittää toisin. Kulttuurien yhteentörmäyksiä on toki kaikkialla, mutta lähinnä vain hyväntahtoisten ja naiivien monikulttuuri-idealistien takia: he ovat Sharman mukaan luoneet sekä Kontulaan että Lieksaan tilanteen, jossa Aivan Tavalliset Suomalaiset kokevat tulleensa syrjäytetyiksi. Etenkin Lieksassa, jossa sentään asuu todella miellyttäviä ja aitoja ihmisiä päinvastoin kuin järjestäytynyttä rikollisuutta joka nurkan takana sykkivässä Kontulassa.
On helppo yhtyä Tuija Parvikon arvioon, että ”Ne – kohtaamisia perus-Suomessa” voisi olla Perussuomalaisten vaalikirja. Teoksessa julistetaan uskoa ja rakkautta puolueen johtohahmoihin. Sampo Terho, Jussi Niinistö, Juho Eerola, Hanna Mäntylä, Riikka Slunga-Poutsalo ja tietenkin Timo Soini ovat kaikki vakaita, nöyriä, huumorintajuisia ja isänmaallisia eikä kenenkään ristinä ole minkäänlaista poliittista väriä. Nuoret Simon Elo, Olli Immonen ja Vesa-Matti Saarakkala ovat niin ikään ahkeria ja pyyteettömiä puolueen sotureita.
”
”Sie oot kuitenkin tuollainen ulospäinsuuntautunut ihminen. Ja niin jotennii suomalainen. Kyllä mie sinut hyväksyisin lieksalaiseksi.”
Hannes Nevalainen, sotaveteraani
Kirjan loppumetreillä Leena Sharma vielä tarjoaa sydäntäriipaisevan kertomuksen lieksalaisesta veteraanista, joka kääntyi demarista perussuomalaiseksi Kreikan tukipakettien ja maahanmuuttajien nauttimien sosiaalietuuksien takia.
Epilogissa Sharma palaa takaisin johtoteemaan: itseensä.
Hän käyskentelee rakkaan naapurinsa ja ystävänsä Sampo Terhon kanssa Tuusulanjärven pyhitetyissä Suomen taiteen kulta-ajan maisemissa kuunnellen, kuinka Terho ylistää hänen ennakkoluulottomuuttaan:
Olen ollut ymmärtävinäni, että olet yrittänyt ennemmin myötäelää kuin ampua alas.
* * *
Leena Sharman kirjaa on myyty suorastaan tutkimuksena, mutta sisältö ei vastaa aivan tehtävänantoa. Markkinointi on kuitenkin ollut tehokasta ja toimittajat ovat jonottaneet päästäkseen haastattelemaan toimittajaa, joka haukkuu muita toimittajia. Yhä uudelleen Sharma on saanut kertoa, kuinka hän on ”lähestynyt niitä ihmisiä tälleen niin kuin kunnioittavasti” – päinvastoin kuin muut toimittajat.
”
Se on hyvä, että pystyy ihmisten kanssa kuuntelemaan ja keskustelemaan heidän kanssaan.”
Arto Nyberg
Arto Nybergin nimeä kantavassa Yleisradion sunnuntaimakasiinissa Sharmalta kysyttiin, selvisikö hänen haastattelusumastaan, minkälaisia perusuomalaiset ovat.
Vuoden työn Sharma tiivistää tähän uutispommiin:
No, hirveen monenlaisia. Sehän on sille puolueelle leimaa-antavaa, et siel on talouspoliittisesti tosi oikealla ja tosi vasemmalla olevia. Arvokonservatiiveja pääosin, mutta myös jonkunverran arvoliberaaleja. EU-kriittisyys on varmaan semmonen, joka heitä niinku laidasta laitaan yhdistää. Mutta ei tää maahanmuuttokriittisyyskään oo siellä kaikkien niinku pääagenda. Tosi, tosi kirjavaa porukkaa.
(Päivitys: korjattu kirjan nimi.)
