Avainsana: sauli niinistö

Annettiinko edes epiduraalia, kun Jenni Haukiosta tehtiin Suomen kansan äiti?

MTV3.fi-uutispalvelun viihdetoimitus on päättänyt ryhtyä kilpailemaan niin sanottujen naistenlehtien kanssa muotinostoissa. Vaviskaa, Elle, Trendi, Olivia ja mitä teitä nyt onkaan – Maikkari on adoptoinut oman mannekiinin, joka kävelee haute couture -huippumallinne maanrakoon.

Hän on rouva Sauli Niinistö, Jenni Haukionkin nimellä tunnettu runoilija.

Näet MTV3:lle viihdeuutisia tuottava Starvista Oy on kunnostautunut aidossa henkilönpalvonnassa presidentin suhteen, mutta silmä erityisen kovana ja kosteana toimituksessa seurataan presidentin vaimon elämänvaiheita.

”Presidentin puolisolla oli hymy herkässä”, tiesi rakastunut toimittaja julistaa jo kesken virkaanastujaisten. Kun rahvas näki lupamaksuvaroin ylläpidetyistä televisioistaan vaakasuoraksi viivaksi suunsa asetelleen Haukion, toimittaja ymmärsi katsoa kirkkaana aurinkona hohtavaan sieluun:

Presidentti Sauli Niinistön puoliso Jenni Haukio oli yhtä hymyä koko sen ajan, kun presidentti Sauli Niinistö antoi juhlallisen vakuutuksen.

Maikkarilla tiedetään, että suomalaiset eivät usko ennen kuin ulkomaalainen sanoo. Siksi Haukiosta piti oitis uutisoida, että häntä palvotaan Ruotsissakin. Tämä saattaa johtua siitä, että Haukio on tismalleen samannäköinen kuin kruununprinsessa Victoria – mistä epäilemättä kumpuaa myös Svensk Damtidningin toimittajan estoton Jenni-ylistys. Jenni Haukio kerta kaikkiaan näyttää ”yön prinsessalta”.

Haukio otti uunituoreet lapsensa vastaan maaliskuun 1. päivänä Presidentinlinnan parvekkeella, jossa hän vilkutti kuninkaalliseen tapaan – päinvastoin kuin tavalliset kuolevaiset, jotka tunnetusti vatkaavat aivan miten sattuu:

Mustaan mekkoon pukeutuneen naisen ranne pysyi jäykkänä heilutuksesta huolimatta, mikä ei olekaan aivan helppo tehtävä. Elegantti ele näytti irtoavan tuoreen valtionpäänmiehen rouvalta sangen vaivattomasti.

Ilmiselvästi Maikkarin viihdesivuille soluttautuneet rojalistit ovat huomanneet Jenni Haukion olevan kaappikuninkaallinen.

Jenni Haukio on miehensä tärkein valttikortti, jos MTV3:lta kysytään. Ja miksi ei kysyttäisi? Haukio edustaa tyylikkäänä milloin miehensä rinnalla, milloin muuten vain mustassa mekossa. Onnistuminen pukeutumistehtävässä johtuu siitä, että Haukio ei todellakaan hötkyile, vaan luottaa klassiseen tyyliinsä. Siksi Jenni Haukio myös saa kiimaisten valtionpäämiesten niskat ryskymään, kun hän silkkaa supermuodikkuuttaan erottuu kaikista presidentinrouvista edukseen. Vain silloin tällöin pitää Haukionkin vähän pinnistää voittakseen:

Tosin löytyy presidenttien puolisoiden joukosta Jennille myös haastajia, kuten pitkä ja näyttävä Amerikan ykkösnainen Michelle Obama. 48-vuotiaan rouva Obaman lisäksi myös Ranskan presidentin Nicolas Sarkozyn, 57, mallinakin tunnettu 44-vuotias vaimo Carla Bruni-Sarkozy erottuu edukseen.

Yksi avainsyy Jenni Haukion ylivoimaisuuteen elämässä ja kaikessa on hänen värisilmässään, arvioi MTV3. Toisinaan Haukio on ”tyylikkäänä pinkissä asussa”, mikä on rohkean tyttömäinen valinta yli 30-vuotiaalta naiselta ja ihmiseltä, toisinaan taas sävy on lähempänä keisarillista purppuraa, joka luonnollisestikin pukee häntä hyvin. Ikinuoren miehensä rinnalla Suomen maata ja kansaa edustaessaan Jenni Haukion tärkein työ on näyttää nuorelta. Tämänkin hän taitaa suvereenisti sonnustautumalla nuorekkaisiin asuihin. Entä mikä tekee yhdestä koltusta nuorekkaan ja toisesta ei? Värit!

Graafisesti kuvioidussa mekossa oli niin lilan, mustan, vaaleanruskean kuin sammaleenvihreän värejä, joka teki asusta nuorekkaan.

MTV3:n maalaama kuva Jenni Haukiosta ei olisi niin täydellinen kuin se on, ellei kuninkaalliseen komeuteen, tyttömäiseen nuorekkuuteen ja pistämättömään kauneusaistiin voitaisi yhdistää myös perisuomalaista säästäväisyyttä…

Kullanhohtoinen jakkupuku oli nappivalinta äitienpäivänä järjestettyyn juhlatilaisuuteen ja toi esiin 35-vuotiaan Haukion parhaimmat puolet.

… ja suorastaan trendikästä ympäristötietoisuutta:

Haukio näytti ekologista esimerkkiä pukeutumisellaan, sillä puku on Marimekon vanhaa, vuoden 2009 mallistoa.

Toivottavasti suomalaiset ymmärtävät olla vastaisuudessa kiitollisempia kollektiiviselle äidilleen, joka näin uupumatta koordinoi pukeutumistaan. Ja MTV3:n prinsessatoimituksen puolesta kaikki toivovat, ettei Jenni Haukio puolestaan tee mitään radikaalia tyylilleen. Esimerkiksi liho.

Työväen presidentti

Kansallinen Kokoomus on pyrkinyt profiloitumaan työväenpuolueena, vaikkakin aivan ymmärrettävistä syistä vältellyt sanoja ”kansallinen” ja ”työväenpuolue” samassa otsikossa. Mainospuheelle on kuitenkin katetta: kykypuolue on osoittautunut eteväksi työllistäjäksi.

Viimeksi Kokoomus työllisti freelancetoimittaja Petri Sarvamaan, jonka Suomen kansa muistaa parhaiten luokkatietoisesta katu-uskottavuudestaan kontulalaisilla nakkikioskeilla.

Eikä puolueen tarvinnut kävellä kuin kansan tahdon ja vaalilain yli.

Nyt, kun Sauli Niinistö valitaan sunnuntaina 5.2.2012 Suomen tasavallan presidentiksi, Kokoomus on työllistänyt toisenkin henkilön. Samalla se etevästi näyttää esimerkkiä työurien pidentämisestä. 64-vuotias Niinistö jatkaa työelämässä vähintään seitsemänkymppiseksi.

Tosin puolue on myös tehnyt alkeellisen virhearvion. Se hassasi kuusivuotisen kansallisen pettymyksen.

Kun presidentinvaalien 2012 nollas kierros pidettiin maaliskuussa 2007, Sauli Niinistö  sai Tarja Halosta (ja ennakoivasti myös Pekka Haavistoa) vastustavia ääniä 60 498 kappaletta. Tämän olisi pitänyt herättää ”kauppakamarinulikat”, käyttääksemme Aarno Laitisen termiä, kalkyloimaan tulevia juonenkäänteitä. Luulisi näet ainakin matematiikan olevan leikkauslistapuolueelle tuttua.

Kokoomus, miksi ette asettaneet emerituspuheenjohtaajanne ehdolle vuoden 2011 eduskuntavaaleissa? Vaikka pakolla.

Perintöprinssi Alexander Stubb sai vain surkeat 41 766 ääntä, mikä johti osaltaan pääministeripuolueen vaalitappioon ja Kataisen sosialistihallitukseen. Porvaririntama joutui ottamaan jopa Vasemmistoliiton mukaan pilaamaan hyvää приватизация-henkeä.

Stubb luonnollisestikin jopa halusi eduskuntaan, mutta Niinistö olisi voinut – Risto E. J. Penttilän tavoin – olla ottamatta vastaan edustajanpaikkaansa. Hän olisi imaissut uusmaalaisten homofobien ja eurokriittisten työläisnationalistien äänet Timo Soinin nenän edestä ennen kuin olisi ilmoittanut jättäytyvänsä tekemään mitä ikinä sitten olikaan ajatellut duunailla.

Jospa oletamme, että Sauli Niinistö olisi saanut vuonna 2011 vaikkapa 90 % neljä vuotta aiemmin keräämistään äänistä ja vähentänyt Alexander Stubbin sekä Jyrki Kataisen äänimäärää neljänneksellä.  Se olisi tarkoittanut kaikkiaan 38 tuhannen äänen lisäystä Uudenmaan kokoomuspottiin.

Vuoden 2011 vaaleissa viimeinen läpimenijä sai d’Hondtin laskutavan mukaiseksi vertausluvukseen 13 106,000. Sattumalta kyseessä oli juuri Kokoomusta edustava Sanna Lauslahti. Kaikkiaan puolue sai Uudeltamaalta 11 parlamentaarikkoa.

Mikäli Sauli Niinistö olisi jämäköittänyt kokoomuslistaa ja muiden kärkiehdokkaiden äänimäärät olisivat kehittyneet aiemmin kaavaillusti, puolue olisi saanut eduskuntaan Uudeltamaalta 13 edustajaa. Ultrakonservatiivinen Elina Lepomäki olisi tiputtanut jokseenkin sosiaalidemokraattisen perussuomalaisedustaja Arja Juvosen. Jytky olisi supistunut yhdellä, mutta Homma sentään olisi ollut nousussa.

Jättämällä mandaattinsa minkä tahansa tekosyyn varjolla käyttämättä Niinistö olisi avannut eduskunnan portit myös Marika Niemelle, josta kukaan ei tiedä mitään muuta kuin oppiarvon (KTM), äitiyden ja jonkinlaisen periaatteellisen espoolaisuuden. Puolue olisi saanut hänestä tottelevaisen soturin.

Sauli Niinistön sädekehää teko ei olisi murtanut. Kun Niinistö hävisi presidentinvaalit 2006 kohtuullisen täpärästi, hän muuttui yhden miehen talvisodaksi.

Hän oli vaalien ”todellinen voittaja”. Kuten Suomi, hän kohtasi ylivoimaisen punakoneen ja toisen kierroksen Taipaleenjoen torjuntataistelut – jääkiekkotermein ilmaistuna – ilman rökäletappiota. Hän yhdisti koko kansakunnan vastustamaan enemmistön valitsemaa presidenttiä, Tarja Halosta.

Halonen, kuten tunnettua, on nainen ja vasemmistolainen. Molemmat ovat ominaisuuksia, joita tietyissä piireissä pidetään maanpetturuutena.

Vaikka Niinistö itse on ollut toisinaan tylsyyteenkin asti korrekti todellisia ja kuviteltuja vastustajiaan kohtaan, hänen faninsa ovat toista maata. Sydäntäsärkevään katkeruuteensa hirttäytyneet saukonservatiivit ovat viimeiset kuusi vuotta täyttäneet sosiaalista ja perinteistä mediaa millä tahansa sisällöllä, joka solvaa istuvaa presidenttiä. Myös muuten niin kokoomuskriittinen kiihkonationalistinen äärioikeisto on alusta asti pyrkinyt kaikin voimin uskomaan jokaista juorua, joka millä hyvänsä logiikalla todistaa Halosen olleen DDR:n agentti ja ehkä jotain kautta myös temppeliherrain ja illuminaattien jäsen.

Monivuotinen antikampanjointi lienee tuontitavaraa Yhdysvalloista, jossa Barack Obaman syntymätodistusta jahdataan yhä, vaikka paperi itsessään on näytetty lukemattomia kertoja kaikille halukkaille. Koska vasemmistolainen presidentti on vääryyttä. Ja kun oikein silmiin katsotaan, oikeistolaisinkin alkaa pian näyttää vähän vasemmistolaiselta.

Pohjoiskorealaisen kansansuosionsa turvin Sauli Niinistö on saavuttanut aseman, jossa hänen jokaista murahdustaan seuraa sarja kopsahduksia. Äänet kaikuvat onnesta pökertyneiden fanien kalloista, kun ne kolahtavat vasten lattiaa. Hän ei pysty eikä suostu häviämään vaaleja ketään vastaan. Onneksi hänen ei tarvitsekaan. Kun tukijoukoissa on kauppaneuvos Paukusta alkaen koko suomalaisen liike-elämän kerma, joukko miljonääriurheilijoita sekä Sipe Santapukki, tappio ei ole vaihtoehto.

Edes itsenäisen Suomen historian hölmöin vaalikampanja ei haittaa. Kun sekä äitiyspakkaus että astiankuivauskaappi ilmoitetaan Sauli Niinistön tukijoiksi, kuka voisi vastustaa? Miksi sinä vihaat astiankuivauskaappia?

Kansa kyllä äänestää. Onhan se heterokin.

Haaveisto

Eräänä päivänä H:n torin kulmalla, H:n kaupungissa eräs henkilö – ei aivan nuori, muttei järin vanhakaan – pujahti sisään nuoren älymystön suosimaan tavernaan, jonka avarat ikkunat olivat kuin akvaariolasit. Tympeä kapakoitsija tunsi vierailijan, olihan tuo uittanut viiksiään yrityksen alkoholijuomissa jo kymmenen vuoden ajan. Jälleen kerran tilasi tulija saman annoksen, jonka hän oli aina ottanut, ja kohta asiaankuuluvaa maksua köyhempänä, mutta juomahaarikkaa rikkaampana marssi nurkkapöytäänsä, jossa joukko toisia samanlaisia, poikia ja tyttöjä sekä muutamia muita, istui jo odottamassa, kaikki samalla asialla.

He tuijottelivat tuoppejaan ja kuuntelivat, kuinka linja-autot ja raitiovaunut rämistellen ynnä kirskahdellen kiersivät punatiilistä rakennusta, jonka karuissa sisätiloissa aika tuntui pysähtyneen. Niin kuin aina. Vaan lopulta kohensi viimeisin pöytääntulija muodinmukaisia, paksusankaisia silmälasejaan ja viritteli keskustelua:

– Mitäpä olette, kuomaseni, ajatelleet tasavallan presidentin valinnasta?

– Minä, mainitsi heistä oikeanpuoleisin, puolueen jäsen, – annan ääneni Pekka Haavistolle.

– Selvä, entä sinä?

– Pekka Haavisto on ehdokkaani, muisti toinenkin sanoa kätkien Apple-merkkisen matkaviestimensä taskuunsa. – Hänellä voi olla mahdollisuudet toiselle kierrokselle.

Puheenjohtajan roolissa myös alustaja itse tunnusti harkinneensa Pekka Haaviston äänestämistä, vaikka tavallisesti kannattaa aivan toisen puolueen kandidaatteja.

Neljäs, pöytäkunnan vasemmassa kulmassa juomaansa pidellyt roikale, loihe mietteliäänä lausumaan:

– Mä ajattelin äänestää Arhinmäk…

– MIKSI SINÄ VASTUSTAT PEKKA HAAVISTOA? älähtivät toverinsa yhdestä suusta.

Muutamissa asioissa Vihreät ovat hyvin samanlainen puolue kuin Perussuomalaiset. Molemmat ovat kasvattaneet juurensa syvälle Urho Kekkosen yksinvallan ja Neuvostoliiton vastaiseen liikehdintään eikä tavoitteita näiltä osin ole ollut tarvetta päivittää sen koommin. Kannatus on ollut joskus reippaassa kasvussa ja asiain tilaan on totuttu jopa siinä mitassa, että kyseisen linjan on ajateltu olevan Kaitselmuksen erityisessä suosiossa.

Pyhän vapausmission kääntöpuolella on se looginen välttämättömyys, että puolueen soturit kokevat kilpailevat poliittiset toimijat ennen kaikkea vanginvartijoikseen, Pyhän Jumalan kiroamiksi bolševikeiksi. Asenne lienee yleisempi perussuomalaisessa kuin vihreässä maailmankuvassa, mutta outoja reaktioita siitä koituu molemmissa piireissä.

Joskus käy niin, että vihreitä arvoja edustava, vaan Vihreisiin kuulumaton presidenttiehdokas saatetaan demonisoida täydellisesti, koska hän jollakin salatulla kaavalla ”riistää” puolueen omalle ehdokkaalle oikeasti kuuluvat äänet. Diplomaatin tukijoukoissa diplomaattisia pidäkkeitä ei tunneta. Sovinnollisuus hiiteen: vihreässä retoriikassa Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki kuvataan perussuomalaiseksi tappelupukariksi, joka käyttää halpamaista populismia aseenaan pyhimyksellistä Haavistoa vastaan. Netin yhteisöpalvelut täyttyvät mielipuolisilla kuvauksilla Vasemmistoliiton masinoimista neuvostoterroristeista, jotka eivät muuta teekään kuin istuvat YYA-sopimus peräsuolessaan kylvämässä ympärilleen Pekka Haavisto -vastaisia uutislinkkejä.

Viesti on kirkas ja kuuluva: ”Älkää äänestäkö omaa ehdokastanne, niin meidän Pekka pääsee toiselle kierrokselle.”

Strategian toimivuudesta ei ole takeita. Arhinmäki- tai vasemmistovastainen ärhentely saattaa vahvistaa kiihkeimpien Haavisto-jihadistien vaali-intoa, mutta useimpia samettitakki- ja kukkahuivihumanisteja kahden puolueen rajalla moinen sapelinkalistelu ärsyttää. Syntyy myös punasiirtymää, kun rauhantahtoisen diplomaatin tukijat vaihtavat Arhinmäen kannattajiksi tai jättäytyvät tykkänään kotiin aggressiiviseen vastakampajointiin tympääntyneinä.

Vasemmistolle meuhkaaminen on kaiken lisäksi täysin turhaa ajanhaaskuuta Haaviston vaalityön kannalta. Suomalainen ja eurooppalainen politiikka on siirtynyt vahvasti oikealle konservatiivijytkyjen myötä. Perinteisiä sosiaalidemokraatteja ja vasemmistolaisia on lopultakin aika vähän, sieltä ei enää äänestäjiä irtoa. Kasvunvara on oikealla. Sauli Niinistön huippusuosion sulaminen vapauttaa prosentteja poliittisessa keskustassa.  Kaupunkilaiselle porvariehdokkaalle on siis enemmän tilaa ja tilausta kuin ympäristötietoiselle viherhipille.

Pekka Haavistolla on kaikki mahdollisuudet menestyä oikeistossa. Hän vaikuttaa maltilliselta ja hyväntahtoiselta isänmaanystävältä. Haavisto on huolellisesti hionut käytöksestään särmiä, jopa fyysisesti: Koijärvi-veteraanin viikset ja nahkahousut ovat saaneet väistyä harmaapäisen saippuaoopperapatriarkan tieltä. Hän uhkuu joka suuntaan kristillistä sovinnollisuutta. Perusvihreään tapaan Pekka Haavisto on äärikiihkoton.

Jumalan siunausta toivottava konservatiivivihreä ei ehkä olekaan ylivoimainen äänestettävä töölöläismummoille ja espoolaisinsinööreille.

Vaalikampanjasivulla korostetaan Haaviston olevan ennen kaikkea isänmaallinen mies. Haastatteluissaan hän on alleviivannut olevansa kuplavolkkareita keräilevä formulaharrastaja. Vain Arttu Wiskari puuttuu.

Vai puuttuuko sittenkään? Haaviston tukiryhmässä messiaanisen ehdokkaan perussuomalaista normaaliutta ylistää väkevästi Suomen tavallisin ihminen ja Wiskarin esikuva, Anssi Kela, väärentämättömällä gospelmuusikon innolla:

Kun Pekka Haavisto matkusti Viitasaarelle tapaamaan Teuvo Hakkaraista, saimme esimerkin siitä millainen presidentti meillä voisi olla. Presidentti, joka uskoo ihmisiin ja on valmis avoimeen keskusteluun myös oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Presidentti, joka pystyy katsomaan tietämättömyyden lävitse ja olemaan takertumatta ajattelemattomasti heitettyihin loukkauksiin. Presidentti, joka ei näe ensimmäisenä sitä mikä meidät erottaa, vaan sen, mikä meitä yhdistää.

Kaunopuheisen blogiryöpsähdyksen alta paljastuu pari mielenkiintoista ajatusta, jotka kertovat enemmän faneista kuin idolista. Se, että Pekka Haavisto ylipäätään puhuu Teuvo Hakkaraiselle, nähdään kautta aikojen suurisydämisimpänä humaaniutena. Piipahdus Keski-Suomessa koetaan suunnattomana sankaritekona, kunpa vain viitasaarelaiset ymmärsivät olla kiitollisia.

Vaikka jokaisessa puolueessa syntyy väkisinkin henkilönpalvontaa oman presidenttiehdokkaan ympärille, Pekka Haaviston saamassa suitsutuksessa alkaa olla jo Steve Jobs -tason jumalointia.

Ehdokkaaseen liitettyjen yliluonnollisten odotusten lisäksi Haaviston kampanjatiimillä ei ole kuin yksi todella vaikea ongelma: Vihreiden vasemmistoleima.

Puolueen kannattajien enemmistö mieltää itsensä pitkälti punavihreiksi, mutta puoluejohdossa tiedetään, että Suomi on porvarillinen maa, jossa hipit eivät juhli. Kuinka ratkaistaan laajan hyväksynnän ongelma ilman, että omat hylkäävät? Parhaimpana konstinaan puolue on yrittänyt tuomita vasemmisto–oikeisto-jaon. Suomeksi se tarkoittaa, että puolueen kellokkaat hyväksyvät vallitsevan talouspolitiikan uusliberalistiset trendit sellaisenaan. Tässäkin suhteessa ratkaisu muistuttaa Perussuomalaisten vastaavaa.

Valitettavasti viesti ei ole tavoittanut muita kuin Vasemmistoliiton jäseniä. Kansalaiset pitävät edelleen vihreitä poliitikkoja rettelöivinä kommunisteina – paitsi vasemmistolaiset, joille puolue on aivan yksiselitteisesti oikeistolainen.

Kuka tietää, ehkä presidentinvaalit auttavat Vihreitä – De Gröna viimeinkin löytämään paikkansa poliittisella kartalla?

Sauli I Suuri

15

Joulukalenteri 2011

Suomeen valitaan uusi presidentti joko 22.1.2012 tai viimeistään 5.2. samana vuonna.

Presidentin nimi on Sauli Niinistö.

Virassaan presidentti ei varsinaisesti tee mitään. Hänen odotetaan laukkaavan kaikkialla maailmassa katselemassa, kuinka paikallinen perinnekerho on elvyttänyt sata vuotta kuolleena haudassaan maanneen matonkudontatekniikan. Ulkomaalaisvastaiset vaativat presidenttiä tuomitsemaan sosiaalipummien hyysäämisen, kun taas punavihreät vaativat häntä tuomitsemaan ulkomaalaisvastaisuuden.

Vaikka onhan siinäkin työtä vanhalle miehelle.

Valitettavasti ennen presidentin nimittämistä suomalaisten on käytävä äänestämässä.

Jo nyt tiedetään, että vaalit ovat farssi. Vieläpä sellainen farssi, jollaisia näytetään Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä – kallis ja aiheuttaa myötähäpeää.

Miksi satavuotias Paavo Lipponen on ehdolla eikä kotona keinutuolissa tekemässä reunamerkintöjä muistelmiinsa? Tekeekö SDP umpikieroa isänmurhaa rääkkäämällä vanhaa miestä?

Eikö Eva Biaudet’lla ole jo ihan mukava työpaikka? Kuinka paljon hän joutuu olemaan töistään pois kiertäessään vaalikeskustelusta toiseen näyttämässä tapetilta?

Opposition ehdokkaat ymmärtää: joku valopää antaa Timo Soinille ja Paavo Väyryselle kahmalokaupalla ilmaista mediahuomiota, hulluhan sen jättäisi käyttämättä. Televisioitujen vaalikeskustelujen ainoa mielenkiintoinen anti on ollut, että viitisentoista vuotta Soinia iäkkäämpi Väyrynen on kaksikosta nokkelampi ja energisempi.

Oliko siellä joku muukin? Kristillisillä oli joku entinen urheilija…?

Pekka Haavisto on varmasti ihan pätevä presidentti. Se ei tarkoita, etteikö myös Paavo Arhinmäki olisi mies paikallaan. Paitsi tietenkin Pekka Haaviston kampanjatiimin ja EFFI ry:n mielestä.

Joka tapauksessa syntyy riitaa ja tönimistä. Verkko täyttyy kiihkeästä väittelystä, jolla ei ole mitään pohjaa todellisuudessa.

Tässä blogissa suositeltiin yli vuosi sitten, että kaikkien vaivojen ja rahojen säästämiseksi SDP:n olisi pitänyt ehdokasrallin sijasta lähettää delegaatio yli Pitkänsillan. Pyytää Sauli Niinistö myös demareiden ehdokkaaksi. Jos kyllin moni puolue olisi huomannut ilmoittaa tekevänsä näin, olisi Suomen kansa säästynyt monelta vaivaannuttavalta tuokiolta.

Vihreiden ei tarvitsisi motkottaa vasemmistolaisille siitä, että heidän ehdokkaaltaan viedään ääniä. Vasemmistolaisten ei tarvitsisi seurata kannatuspakoa ”varmojen ehdokkaiden” suuntaan. Perussuomalaisten ei tarvitsisi pelätä sydän sykkyrällä, että entä jos Timo Soini voittaakin.

SDP saisi kaikkien aikojen äänivyöryn.

Toki – Saulin suosio on hiukan notkahtanut. Nyt enää tuhat prosenttia äänioikeutetuista haluaa hänet. Johtoasema on silti vakuuttava.

Taustalla on jokin arvoituksellinen revanssihenki vuodelta 2006. Että nyt on viime vaalien kolmas kierros eikä sillä ole merkitystä, että maailma on täysin toinen paikka kuin kuusi vuotta sitten. Kunhan voidaan taianomaisesti äänestää Tarja Halosta vastaan.

Mitä Sauli Niinistön oletetaan tekevän presidenttinä, on arvoitus luultavasti myös Niinistölle itselleen.

Kesäperjantain uutisjytky

Kuuman alkukesän iloksi on korkea aika luoda katsaus menneen viikon pääotsikoihin.

Avaruusuutiset

Illuminati ei ole tyytynyt lepäämään laakereillaan, vaan juutalaisten kansainvälinen salaliitto on jyrännyt jälleen. Onneksi media on ollut valppaana ja paljastanut soin… sionistien juonet.

Perus-Suomen uutiset

Politiikka kehittyy salaliittoteorioista huolimatta. Etenkin äärioikeistossa on säpinää. Kansallissosialistisen työväenpuolueen überlupsakat keulafiguurit saivat naamansa hetkeksi otsikoihin, mutta lopulta Sauli Niinistön vahva viriliteetti pyyhkäisi mediakentän yli tsunamin lailla.

Supisuomalainen savufauna ja muita eläintarinoita

Kuuman kesän eläinuutiset kuuluvat suveen kuin Markus Mustajärvi Perussuomalaisiin.

Päivitys (1.7.2011, 12.30)

Sosiaalinen media lähestyi Kaasuputki-blogia edustajansa välityksellä ja huomautti, että uutinen homopingviinien munista on ikivanha eikä siis teknisesti ottaen enää uutinen kellekään muulle kuin havupäiselle blogistille.

Tämän kunniaksi muodostettakoon blogiin uusi segmentti nimeltä ”Pingviiniuutiset 3 vuotta sitten”:

Japani: uutiskooste

Japanin taannoisen maanjäristyksen ja sitä seuranneen tsunamin uhrien määrää laskeskellaan yhä. Yli kahdeksantuhatta kuolemantapausta tiedetään, toistakymmentätuhatta on yhä haussa. Samaan aikaan japanilaiset teknikot ja pelastusviranomaiset yrittävät jäähdyttää Fukushima Daiichin vioittuneita ydinreaktoreita, mitä nyt välillä juoksevat pakoon laitoksen sylkemiä radioaktiivisia huuruja.

Koska tilanne on päällä, kukaan ei tiedä, mitä koko ajan tapahtuu. Viestimet ja uutistoimistot ovat kaikkensa ponnistellen koettaneet seuloa uutisvirrasta jotain oleellista kerrottavaa.

Ja hyvin onkin onnistuttu!

Niin, no: kukaties etenkin Perus-Putkosen kammoama vihrefasistinen ekoterrorijärjestö tarjoaa tarkimman ajatasaisen tiedon: Greenpeace Suomen blogia kannattaa vilkuilla kapitalistisenkin tiedemiehen.

* * *

Suomessa, Pohjolan Japanissa, luonnonkatastrofi ja siihen liittyvä ydinturmariski otettiin vastaan tyrmistyksellä. Aseveli petti! Saksan, Italian ja Japanin rinnalla käyty erillissota onkin ollut turha. Japanilta olisi viimeksi odottanut mitään ydinvoimavastaista toimintaa.

Ydinvoimaa rakastetaan Suomessa. Ei siksi, että Suomen teollisuus sitä omiin tarkoituksiinsa tarvitsisi yhtään enempää, vaan siksi, koska kaikenlaiset hipit ja kaupunkilaiset ovat sitä vastaan. Ja tietenkin siksi, koska se on hyvä bisnes.

Lieneekin paikallaan muistuttaa Helsingin Sanomain lehtiartikkelista vajaan kolmen vuoden takaa: ”Ydinvoimayhtiöt lypsävät valtavia tukiaisia päästökaupasta”. Kun oikein pinnistellään aivoja, saattaa jossain synapsissa välähtää.

Rahaa!

Voimayhtiöillä ja niiden rahoittamalla poliittisella puolueella on vahva intressi rakennella voimaloita joka niemeen ja notkoon. Jokaisesta atomimiilusta syntyy suoria tulonsiirtoja rikkaille ja hyvinvoiville. Vastaväitteet kuitataan taistolaisten haihatteluna. Kuinka Suomea muka rakennettaisiin, ellei valtio pumppaisi verovarojaan sähköntuottajien taskuihin kuin merivettä Fukushima 3:een konsanaan?

Yleisin ydinvoimafanaatikon harhaluulo on, että hänen rakastamaansa energiantuotantomuotoa vastustetaan makuasioiden takia – että Kallion ja Punavuoren hipit dissaavat atominhalkomista väärän estetiikan tai ydinvoimaloiden junttien sijaintipaikkojen takia. Ensimmäisenkään ydinuskovaisen mielessä ei käy, että hänen kritiikittömästi palvomaansa energiaratkaisua yksinkertaisesti pidettäisiin taloudellisesti, poliittisesti ja henkiinjäämisen kannalta kestämättömänä ongelmajätteenä, joka suosii juuri nyt harvoja, mutta haittaa miljoonien elämää myöhemmin.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja arveli Japanin tsunamin jälkimainingeissa, että eiköhän se ydinvoima ole jo nähty. Nyt sopisi jättää rakennusluvat uusille laitoksille myöntämättä, koska odottamattomia onnettomuuksia sattuu – ja odotettujakin ongelmia on vielä tulossa. Siksi pitäisi alkaa pohtia vaihteeksi uusia ratkaisuja näiden 1950-luvun innovaatioiden jälkeen.

Kansallisen Kokoomuksen puoluejohto reagoi kommenttiin ärhäkästi. Jyrki Katainen oli niin vihainen, että olisi luullut uusien ydinvoimalupien olleen osoitetut Siilinjärvelle. Tai sitten pitää kysyä, mistä Kansallissäätiö saa rahoituksensa.

Kataisen kintereillä Ben Zyskowicz harrasti jyristelyä:

– Osoittaa aika halpamaista suhtautumista, jos yrittää tästä aiheesta vääntää itselleen vaaliasetta.

Kokoomuspoliitikoiden äänekäs hurskastelu muistuttaa taas siitä tosiasiasta, että oikeistolainen toteaa, vasemmistolainen politikoi. Jopa Helsingin Sanomat riensi vahvistamaan ydinvoimalobbyn poliittisen siiven näkemystä.

Todellakin on Luojan lykky, että Kansallinen Kokoomus ei itse koskaan ratsasta luonnononnettomuuksilla. Kataisen ja Zyskowiczin ulostulot olivat vain isällistä nuhtelua ja toki puolueen kuuliaisen rakkikoiran, Iltalehden, herkistelyartikkeli Suomen seuraavan presidentin, Sauli Niinistön, tsunamikokemuksista menevät vain nostalgian piikkiin. ”Japanin katastrofi veti Sauli Niinistön mietteliääksi”, sanoo lehti, koska kansalaiset alkavat hiljalleen unohtaa Palloliiton puheenjohtajan tolppariippumiset.

(Hei, kokoomuslaiset, tässä on MTV3:n kattava uutinen joulukuulta 2004. Sitä kun jakaa, niin ei tarvitse enää surffata Japanin tsunamiuhreilla.)

Kansallisia rakkauskirjeitä

Tuskin oli Mikael Jungner päässyt määrittelemään rakkauden uudeksi Paasikiven–Kekkosen linjaksi, kun Suomen lehdistö täyttyi lemmenvuodatuksista.

Uuden viikon raikkaaksi aluksi Sanoma Osakeyhtiö teki kahdessa painetussa päämediassaan uutisen, jonka mukaan Suomen seuraava presidentti, Sauli Niinistö, on niin uskomattoman hellä ja ihana rakastaja, että Jenni Haukion lisäksi koko kansa joutuu haukkomaan henkeään.

Vaan viimepäivien varsinainen rakkauspommi julkaistiin jo YK:n päivän Helsingin Sanomissa. Aamukahviaan likomärkien Suomen lippujen katveessa siemailleiden kansalaisten viattomille silmille paiskattiin kulttuurisivuilla äitelin henkilönpalvonta-artikkeli sitten lätkäkulta-aikaisten pääkirjoitusten.

Emeritusprofessori, minnelaulaja Matti Klinge oli laatinut avoimen rakkauskirjeen, jonka Saska Saarikoski oli arvatenkin silkkaa saarikoskimaisuuttaan sijoittanut arvovaltaiselle C1-sivulle.

Mutta kenelle?

Kas, kohteena oli tietenkin ”taidehistorian täydellisen kurssin” suorittanut ”aina näkyvän tyylikkäästi pukeutunut” emeritustaistolainen, Björn Wahlroos, joka on myös ”aikamme johtavia herroja” – käyttääksemme professori Klingen muotoiluja.

Ilman varsinaista johtolankaa etenevässä fanikirjeessään Matti Klinge vertaa Wahlroosia milloin Kustaa III:een, milloin ”kreivillistä, suomalaisperäistä ylhäisaatelia” edustaneeseen Gustaf Mauritz Armfeltiin, josta ”tänä vuonna on Halikossa paljastettu (näköis)patsaskin”. Lukijalle käy selväksi, että Wahlroos on aivan ilmeisesti tehnyt jotakin sankarillis-patrioottista, josta yksinkertaisten talonpoikien tulisi olla hänelle hautaan asti kiitollisia.

Urotyön laatu selviää sinnikkäälle lukijalle tekstimassojen välissä: Björn Wahlroos on laadituttanut kirjan joitakin vuosia sitten kunnostamastaan, Armfeltin aikoinaan omistamasta Åminnen kartanosta (jonka hän remontoi vieläpä omalla rehellisellä työllään ansaitsemillaan miljardeilla sen sijaan, että olisi käyttänyt niihin jonkun toisen selkänahasta revittyjä rahoja).

Kirjaa ei valitettavasti voi ostaa mistään. Matti Klinge lienee kuitenkin kuulunut jakelun piiriin.

Lehteillessään ”upeata, foliokokoista kirjaa” Klingen mielessä kasvaa kuva Wahlroosista, joka on projektinsa myötä kasvanut itsekin Armfeltin veroiseksi isänmaanrakentajaksi.

Liioittelun määrä on kohtuullinen, sillä isänmaallisten tutkijoiden rakastama Kustaa Mauri on jäänyt historiaan ennen kaikkea miehenä, joka loi Suomen JA rakensi aiemmin mainitun kartanonkin. Mutta o tempora, o mores, nykyajan kääpiöt seisovat jättiläisten hartioilla ja näinä infantiileina ”puska- ja pintakulttuurin” aikoina jo onnistuneesti toteutettu putkiremontti riittää takaamaan paikan kansakunnan kaapin päällä.

Sunnuntaiaamuna Hesarinsa ääressä krapulastaan toipuva kirkkorahvas on tosin saattanut olla melkoisen ymmällään professori Klingen hehkutuksesta. Autonomian vuosista on aikaa ja jokaiselle alle satavuotiaalle suomalaiselle – puhumattakaan 2010-luvun nenäkkäistä feisbuukkaajista – Armfelt on vain yksi nimi kymmenien joukossa hiukan nolostuttavassa kansallisvaltioprojektissa. Laajasti katsottuna 1700–1800-lukujen vaihteessa maailmalla vaikutti monenlaisia vipeltäjiä, joista usealla oli kartanoita Suomessakin. Tulisiko uutterien ugrien kumartaa jokaista Kustaa III:n poikaystävää?

* * *

Aivan yksin ei Matti Klinge ole väärentämättömässä ylimielisyydessään. Historian emeritusprofessori saa yllättävän liittolaisen sivistyksen puolesta käytyyn sissisotaansa niinkin kaukaa sisämaasta kuin Tampereelta.

Suomea jäytävä epä-älyllinen moukkamaisuus on nääs saanut eräätkin elitismin kultivoimat sieraimet värisemään inhosta Tammelassa: Rosa Meriläinen katsoi televisiota ja näki siellä barbarian vyöryn uhkaavan sivistyksen herkkää kylvöä turkulaisen kiinteistövälittäjä Jethro Rostedtin kolossaalisessa hahmossa.

Siksi on suurta moukkamaisuutta, kilpatanssia ja kilpatanssijoita halventavaa, tähtioppilas Jethro Rostedtin tapa ylimielisesti kuvata tanssia helpoksi samalla, kun hän ei ilmiselvästi tosissaan edes yritä oppia.

Mutta mistä kumpuaa halu äänestää henkilöä, joka ei ilmiselvästi ole lainkaan kiinnostunut tanssista lajina, vaan on tullut viihdeohjelmaan mukaan puhtaasti vietistään tyrkyttäytyä julkisuuteen. Mistä tulee tämä osaamattomuuden ja oppimattomuuden ylistys?

Ja jottei Rosa Meriläinen jäisi kakkoseksi professori Klingen hyperbolaretoriikalle, myös television tanssikilpailussa on nähtävä kansallinen projekti:

Kaipaan sellaista kukoistavaa yhteiskuntaa, jossa miehet ja naiset yrittäisivät kehittää itseään ja astua epämukavuusalueille – epäonnistumisen uhallakin.

* * *

Aamulehden kanssa samaa konsernia edustava Iltalehti muistuttaa lukijoita onneksi eräästä pikku tosiseikasta:

Rosan kolumni Aamulehdessä on päivätty 23. lokakuuta, joten se on kirjoitettu ennen Jethron eilistä salsayllätystä.

Työväenliike kutistui valkopesussa

Jutta Urpilainen. Kuva: SDP

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on kutistunut käsittämättömän pieneksi. Tällä hetkellä sillä on vain yksi kansanedustaja, mikä on entiselle valtionhoitajapuolueelle mahdoton tilanne.

Toki eduskunnassa istuu koko joukko ydinvoimaa kannattavia ulkomaalaisvastaisia miehiä ja naisia, joista useiden nimet löytyvät SDP:n jäsenrekisteristä. Minkään sortin sosialisteja nämä Kokoomuksen ay-siiven kellokkaat eivät ole olleet vuosikausiin.

Mediakin on pannut merkille aatteellisten demareiden kadon, joka ei jätä toimittajaressukoille muuta kuin vaatteelliset demarit. (…)

Iltalehden lystikkäästi nimetty ”Stailaaja” teki telkkaria katsellessaan vallankumouksellisen havainnon, että eksoottisissa kaukomaissa kaikenlaisten sutturoiden kanssa koko ajan matkusteleva Kimmo Kiljunen käyttää hassunkurisia vaatteita. Siinäpä mainio jutunaihe!

* * *

Totta puhuen yhden poliittisen liikkeen syöksykierre ei oikeasti ole minkään puolueen etu. SDP:n romahdus vaikuttaa yleiseen politiikan arvonantoon. Siksi sekä vasemmiston että oikeiston kannalta mitä toivottavinta, että Hakaniemessä oltaisiin jo kokoamassa suurta lähetystöä, joka marssisi Suomen tämän hetken vähiten äärioikeistolaisen presidenttikandidaatin pakeille ja pyytäisi hänet myös demareiden ehdokkaaksi.

Ehkä Pitkänsillan ylittänyt lähetystö voisi muutenkin olla se viimeinen puuttuva tekijä, jota tarvitaan, jotta Sauli Niinistö suostuisi lähtemään ehdolle. Suomen kansalle hänen valintansa olisi kuin Pyhän Kolminaisuuden voitto, yhden miehen värisuora: railakkaan vihreä kokoomusjohtaja, joka tunnetusti olisi myös työväen presidentti.

Niinistö tosin joutuisi käymään ankarat väittelyt SDP:n jääräpäisen ydinvoimaklikin kanssa; he kun eivät hevillä hyväksy kokoomusjohtajan ekoanarkistisia aloitteita.

* * *

Muitakin jännittäviä asioita on puolen viikon otsikoissa ollut:

Luomu haisee hyvältä

Kansallisleipuri Runebergin muistopäivä meni ohi lähes ilman ihmisuhreja. Mitä muuta Suomi ja maailma ovat nyt kokeneet? Tässä kuluneen ja alkavan viikon uutisaiheita:

Tavoitteena on saada kaikki syömään luomua

Valtiopäivittelyä

Kalterit ovat edelleen liian harvassa. Kuva: Vesa Lindqvist / Eduskunta

Valtiopäivät avattiin jälleen. Kansanedustajat palasivat jouluvapailtaan kuuntelemaan, mitä tasavallan presidentti ja kuningas halusivat heille sanoa. Kurkistus pidettyihin puheenvuoroihin muistuttaa omalla masentavalla tavallaan, miksi eduskuntatyö ei suorastaan kilpaile ihan-minkä-tahansa kanssa tv-katsojan mielenkiinnosta.

Tarja Halonen ei ole vielä saavuttanut aivan kuolematonta mainetta järisyttävänä reetorina – eikä tämä puhe tule muuttamaan tilannetta. Laskevalla nuotilla pudotellut viisaudet kuulostavat liiaksi koulussa annetuilta ulkolukutehtäviltä. Puheen terävät kärjet haudataan kapulakieleen. Kun tavallinen kuolevainen sanoisi, että keskellä lamaa ja työttömyyttä on sadistista julmuutta riistää ihmisiltä perusturva ja pakottaa heidät elämään Pyhän Hengen varassa, Halonen muotoilee asian näin:

Yksittäisten ihmisten halu muutoksiin ei korkean työttömyyden aikana ole suuri. Siksi on tarpeen, että luodaan luottamusta sosiaaliturvan riittävyyteen ja siihen, että yhteiskunnan tuki todella auttaa vaikeiden aikojen yli. Tulevaisuus vaatii kestäviä sosiaalipoliittisia ratkaisuja sekä työelämän sisältöjen kehittämistä.

Onko kukaan muistanut kertoa Haloselle, että talvisotakortti on jo pelattu? No, riittäähän näistä 105 kunnian päivästä puhuttavaa. Vaikka tämä lienee ensimmäinen kerta, kun talvisodan henki ja kestävä kehitys pääsevät samaan kontekstiin. Jonkun pitäisi kai kertoa tästä uudesta tammikuun kihlauksesta myös työmarkkinajärjestöille, etenkin työntekijäpuolella.

Keskellä talvisotaa, 70 vuotta sitten solmittiin työmarkkinajärjestöjen ”tammikuun kihlaus”. Se oli signaali ulkopuoliselle maailmalle Suomen kansan yhtenäisyydestä. Samalla se loi myös pohjaa vuosikymmeniä jatkuneelle sopimusyhteistyölle. Sopiminen on mahdollistanut hyvinvoinnin vakaan ja pitkäjänteisen kehittämisen. Sitä tarvitaan edelleen ihmisen ja luonnon kestävän kehityksen turvaamiseksi tässä globaalissa maailmassa. Sopimisen muodot voivat muuttua, mutta luottamuksen säilyminen edellyttää yhteiskunnan päättäjien ja eri osapuolten yhteistä tahtoa ja toimia.

Puhetaidolliset helmet ovat muualla puheessa. Presidentti Halonen on innokas kuvataiteilija, mutta runotkaan eivät ole hänelle tuntemattomia. Näin siteerataan työministeri Anni Sinnemäen nuoruudentuotantoa:

Valitettavasti aseellisiakin konflikteja on jatkuvasti olemassa. Nämä konfliktit ovat muuttuneet entistä monimutkaisemmiksi ja siten vaikeammiksi hallita.

Muuten, muistakaa jatkossa, rouva Tasavallan Presidentti, te ette – todellakaan ette – voi aloittaa mitään virkettä sanoilla ”globalisoituvassa maailmassa”.

873 sanaa myöhemmin päästään asiaan:

Julistan vuoden 2010 valtiopäivät avatuiksi.

Kiitosta vain, siis.

Jos kohta Tarja Halosen puheen rattaissa oli jokunen kapula, ei Sauli Niinistökään aivan luonteva ole. Kuningas Sauli vaikuttaa Yle Areenan välittämän kuvan mukaan kärsivän jostakin, arvatenkin kankkusesta. Ehkäpä siksi puhemiehen vastausoratoriossa on aimo annos messiaanisia sävyjä.

Kansallisen yhteistyön osalta palaatte hetkeksi talvisodan tunnelmiin. Totta on, että Suomi kuuluu sotien jälkeen maailman parhaiten menestyneisiin maihin. Ulkonaisia edellytyksiä siihen on ollut niukanlaisesti niin maan väkimäärään, sijaintiin, kieleen tai vaikkapa luonnonvaroihin nähden. Ellei siis ole ollut materiaa, on ollut henkeä. Mitä enemmän vaikeuksia on ollut, sen paremmin niistä on yhteishengellä ja -vastuulla selvitty.

Tällaisten verbaalisten kultahippujen ansiosta Niinistöä pidetään yleisesti Suomen viisaimpana miehenä. Eikä ihme, ajatuksessahan piilee koko joukko zeniläistä filosofiaa. Vain barbaarit nojaavat materiaan. Suomalaiset ovat onneksi keskittyneet kansalliseen meditaatioon.

Jos Tarja Haloselle talvisota merkitsee ilmastonmuutoksen torjumista (missä kieltämättä on semanttisesti oma pistämätön logiikkansa), Sauli Niinistölle talvisota on lastentekoa:

Pääministerimme on, aivan aiheellisesti, kaivannut lisää lapsia syntyväksi. On kestämätön ristiriita, jos samaan aikaan päästämme yhden ikäluokan verran lapsia syrjäytymään. Ei kaveriakaan jätetty, miten voisi lapsen jättää?

Voi vain arvailla, käväisikö Jenni Haukion hartioilla puheen näillä kohdin tahaton puistatusrefleksi. Kameramies ei hennonut taltioida nuorikon kasvoja, kun kansakunnan isä ja isoisä vihjasi aikeistaan ruveta pukkaamaan jo toista sarjaa maailmaan.

Lopuksi on pohdittava vakavissaan, onko tämä lupaus vai uhkaus:

Ojensitte yhteistyön käden. Me, täällä, tartumme siihen.