Vierailulla Zeitgeistissa
Joulukalenteri 2011
Itsenäisyyspäivän aaton kunniaksi Kaasuputki-blogi tarjoilee kaikki presidentinvaaliin ilmoitetut ehdokkaat lystikkäinä GIF-animaatioina.
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Kuvamateriaali on saatu näpsäköinä ruutukaappauksina Yleisradion Areena-palvelusta. Kiitos.
Joulukalenteri 2011
Toisinaan saappaankiillottaja sai kiitosta, toisinaan moitetta. Jos marski oli huonolla tuulella, moitteet saattoivat tulla aiheettomasti ja täysin epäjohdonmukaisesti. Näihin ’sirkuspäiviin’, joita silloin tällöin sattui, osattiin varautua, ne olivat ohimeneviä rajuilmoja, voimakkaan ihmisen purkautumishetkiä. Taustana olivat usein suuret ja vakavat asiat, esimerkiksi kesällä 1945 valtioneuvostossa käsitellyt sotasyyllisyyskysymykset. Se oli raskasta aikaa, ja kun siellä jotakin hankalaa tapahtui, siitä sai osansa vahtimestari valtioneuvostossa, samoin adjutantit ja autonkuljettaja matkalla Tamminiemeen. Siellä marski ryntäsi suoraan yläkertaan. Normaalisti hän ei päivisin vaihtanut saappaita. Tuollaisena päivänä lähetin kello soi, ja kun tämä salamana ampaisi yläkertaan, marski seisoi siellä sukkasillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta lähetti tiesi mistä oli kysymys ja otti esille saappaat, jotka samana aamuna oli jynssännyt aivan välkkyviksi. Silloin jyrähti:
– Kuinka sotamies kehtaa tuoda minulle noin huonosti kiillotetut saappaat! Se on sitten omituista, että täällä Suomessa ei osata kunnolla puhdistaa saappaita. Hans osasi kiillottaa englantilaisittain.
Mainittu Hans oli marsalkan itävaltalainen kamaripalvelija 1930-luvulla.
Lähetti meni vaihtamaan toiset saappaat. Ne saattoivat olla kaksi viikkoa levänneet ja pölyiset, mutta sillä ei ollut nyt merkitystä: – No niin, osaahan sotamies kiillottaa…”
– Marski läheltä ja kaukaa. Kirjayhtymä, Helsinki 1964.
Suosittu ja toivottu sunnuntaisten Gustaf Mannerheim -anekdoottien sarja jatkuu taas. Tällä kertaa lystikkäät kertomukset rakastetusta Suomen marsalkasta on poimittu Ea Rahikaisen, Tauno Majurin ja Reino Tuonosen vuonna 1964 toimittamasta kaskusikermästä Marski läheltä ja kaukaa.
Joulukalenteri 2011
Mitä tapahtui suomalaiselle miesmuusikolle?
Autolla ajettiin, siellä käveltiin, pitää olla näin, kun ollaan vähän sinnepäin.
Ja kaiken yllä leijuu jokin niin julkea tapahtumattomuus, että se on pakko ymmärtää miehen uudeksi talvisodaksi. Kilpaillaan siitä, kuka mahtuu kapeimpaan sektoriin. Rasvaton maito, hiilihydraatiton leipä, Espoo. Muistikohan vaimo ostaa rasvatonta maitoa Prismasta? Tekisinkö biisin siitä?
Anssi Kela sen jossain mielessä aloitti Nummela-levyllään – tämän melodiattoman puhelaulun, jossa nuotit kömpivät eteenpäin pienin intervallein ja takertuvat mieheyden kriisistä kuiskaaviin, ahdistaviin puoliriimeihin.
Särisevät sähkökitarat eivät kailota nopeiden autojen ja mustahuulisten tyttöjen ilosanomaa. Sen sijaan, että 25-vuotiaat roikaleet huutaisivat kapinaa ja rakkaudenjanoaan, he määkivät mikrofonit täyteen väärennettyä nostalgiaa, jossa muistellaan – muistellaan! – fiktiivisen parisuhteen virstanpylväitä.
Siellä yläasteella tavattiin, yhteen sitten kasvettiin, nyt Espoossa asutaan, lätkää katsotaan.
Jos joku kääntäisi suomalaisen iskelmärockin englanniksi ja lähettäisi yli Atlantin, Bruce Springsteen ampuisi itsensä vain päästäkseen pyörimään haudassaan.
Ei pidä ymmärtää väärin – todellinen iskelmä on hienoa musiikkia. Jokainen vanhoja schlagereita koskaan kuunnellut ymmärtää, että iskelmämusiikki kertoo seikkailuista, pyrkimyksestä väärien lakanoiden väliin tai sieltä pakoon, hylätyksi tulemisesta ja hylkäämisestä, pitkistä katseista ja käsittämättömistä määristä alkoholia. Ei ole sattumaa, että musiikkitaivaan legendaarisimmat häntäheikit ja miestennielijät ovat ennen kaikkea iskelmämuusikoita.
Mutta jokin meni pieleen, kun suomalainen iskelmä ja rock yrittivät paritella. Syntyi musiikkia, jossa syvimmät tunteet liittyvät arjen heteronormatiiviseen harmauteen, jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuihin, sotaveteraani-isoisiin ja – suvainnette – munien rapsutteluun kotisohvalla. Tuhnu haisee.
Karu totuus on, ettei alle 50-vuotiaalla suomalaismiehellä ole takanaan sellaista elämää, jonka muistelemisesta muut olisivat kiimaisen halukkaita maksamaan. Ei, ellei ole asunut vähintään kolmea vuosikymmentä maailman pahimmissa loukoissa ja pysty aloittamaan kertomustaan sanoilla: ”Silloin kun mä sain n***erisankkerin…”
Valitettavasti tämä ei estä yrittämästä.
Musiikin muutos saattaa myös kertoa jotain surullista koko yhteiskunnasta. Seikkailut ovat pahasta, Perus-Suomi on paras paikka asua. Mies, joka käyttää nuoruusvuotensa mihinkään muuhun kuin ammattikoulutuksensa hankkimiseen, työelämään ja kolmeen jokaperjantaiseen kossubatteryyn, on epäilyttävä olento. Siksi on laulettava avioliitoista, lapsensaamisesta ja ihmiskunnan historian arkisimman arjen hillitystä ylistämisestä. Siitä, miten rankkaa oli lapsena, kun isä ei ostanutkaan lahjaksi Nintendoa.
Tarinan tueksi kuvitellaan sukupolvien ketju, jossa Juha Tapio tai Arttu Wiskari ovat melkein isiensä ja isoisiensä rinnalla sotimassa, melkein rakentamassa jäänmurtajia neuvostoliittolaisille, melkein Globenissa keväällä 1995, melkein naimisissa äitiensä kanssa.
Kenties koskaan ei ole ollut yhtä helppoa käyttää mistä tahansa kulttuurituotteesta sanaparia ”elämää suurempi”.
Alla muutama kappale kauheinta Suomea, elämää suurempaa lässyttämistä:
Ja tietenkin uusin ja kauhein, feat. Sakari Kuosmanen:
Joulukalenteri 2011
Kukaan ei varsinaisesti tiedä, miksi Gävlessä pystytetään vuosittain valtavan suuri olkipukki. Mutta koska näin joka tapauksessa tehdään, olkipukin polttaminen on kohonnut suorastaan jokajouluiseksi traditioksi Ruotsissa.
Tänäkin vuonna pukinpolttajaisia on mahdollista seurata etevästä nettikamerasta, joka sijaitsee osoitteessa http://www.merjuligavle.se/Bocken/Bockenkamera/
Päivitys (11.00):
Joulukalenteri 2011
Ensimmäinen adventtisunnuntai oli ja meni. Uusi kirkkovuosi alkoi rennoissa tunnelmissa. Pohjanmaalla harjoitettiin kuntoliikuntaa ja Suomen eduskunnassa Teuvo Hakkarainen sai ystävän eikä Parviaistenkaan heteroavioliitto kariutunut.
Onneksi pian palattiin takaisin päiväjärjestykseen:
Joulunodotus on lähtenyt iloisesti liikkeelle. Kaasuputki-blogissa joulukalenterin uutis- ja muita luukkuja availlaan päivittäin, kunnes pukki tulee ja antaa kilteille lapsille uudet pelikonsolit ja älypuhelimet.
PÄIVITYS (klo 11.08). Tarkkasilmäinen lukija huomasi, että turkulais-naantalilainen kolarointi tapahtui jo vuonna 2007. Eli kyseessä on niin sanottu vintage-uutinen.
0
Hei, nyt on joulu. Pane tietokone kiinni ja ota riisipuuroa.
Tuokiokuvia Suomen kansan kohtalonvuosilta
Osa 5.
Timo tunsi sydämensä pusertuvan kokoon. Hän horjahti, iski kätensä tulikuumalle liedelle ja ulvahti tuskasta. Mutta kipu selvitti pään: hänellä oli jossain tyttärenpoika, perillinen, joka jonakin päivänä kuivattaisi viheliäisen torpan ympärillä levittäytyvät suot, rakentaisi uuden talon komeine lasikuisteineen, mittailisi tiluksiaan ja silloin tällöin virtsaisi komeita kaaria niin kuin vain ison talon isännän kelpaa.
Ja Nälkävaaran isäntä saisi pitkän nenän!
– Manu, poikani! hän huudahti osoittaen täten hyväksyvänsä tyttärensä sydämen valitun.
– Pappakulta! huudahti Manu. Ja läpi kuurojenkin tärykalvojen ymmärsi tuo viisas vanhus nuorukaisen sanat. Jo avautuivat kyynelhanat partasuun urohon silmissä.
Likisteltyään toisinaan tovin miehet erkaantuivat ja hivenen puistelivat yltään ylenpalttisen hempeyden kipeniä. Muistaen olevansa vielä elävien kirjoissa ja isäntänä talossaan, niin köyhä kuin tuo tuvanpahainen olikin, viittoi Timo rakkaaksi tullutta vierasta peremmälle.
– Käykäämme ettonelle, niin voit tehdä tiliä perheesi vaiheista.
Sukkelasti viittoi Manu nyökkäyksen ja seurasi appiukkoaan pöytään, jonka höyläämättömät raakalankut olivat ihmisranteet vuosikymmenten kuluessa hioneet sileäksi kuin hienoimmankin marmorin.
Huttukulhona ääressä aloitti Manu pitkän tarinansa:
”Pienessä hellahuoneessa, jonka jaoimme Laukkuryssä-Jurin, Mustan-Jaskan ja Pirjoriitan kanssa, yritimme asua, mutta lopulta tilanahtaus ja jatkuvat vuokrankorotukset kävivät liiaksi mielemme harmiksi. Minä jouduin kilometritehtaalle samoihin aikoihin kaupungin kaasulamppujen sytyttäjän ammatista, joten jotain oli tehtävä.
Eräänä kuulaana aamuna Hanna oli lukenut lehdestä, että K:n kaupungin teatterissa olisi koe-esiintyminen. Päätimme siltä istumalta lähteä koettamaan onneamme tuolla rajakaupungin kansojen meressä.
Kuinka ollakaan Hannan eli Imeldan maine oli kiirinyt hänen edellään ja saimme kiinnityksen teatteriin oikopäätä. Minä pääsin taas toteuttamaan itseäni lavasteissa sekä toki näyttelemäänkin – statistina, kuten käyttämämme termi kuuluu. Pieni Kotivalo oli kaikkien teatterilaisten lemmikki!
Asuimme teatterirakennuksen yhteydessä niin sanotussa talonmiehen asunnossa. Elämämme oli siksi seesteistä, että arvelimme ajan olevan kypsä uuteen coitukseen ja pikkuveljeen tahi -siskoon Kotivalolle. Mutta sitten kävi niin kuin kävi: kuin kiljuvana jalopeurana hyökkäsi vanha vainoojamme yli verellä pyhitettyjen rajojen. Kun vielä omat joukkomme tekivät vastahyökkäyksen, me olimme puun ja kuoren välissä, suo siellä ja vetelä täällä.
Olisin itsekin tahtonut liittyä taistoon, puolustaa kotiliettämme, mutta minulla on lättäjalat. Hannakin vielä huomautti, että hän saattaa olla pieniin päin eikä halunnut toisaalta synnyttää isätöntä lasta taikka toisaalta lähdettää sikiötä. Joten yritimme jatkaa eloamme siihen asti, kunnes se kävisi mahdottomasi.”
– Tämä oli siis tarinani, Manu viimeisteli ja kertoi loput: – Tapahtui niinä päivinä, että vihollisen kaukopartio ylsi teatterimme nurkille. Emme enää kestäneet, vaan karkasimme kesken näytöksen perämetsiin, jossa ajauduimme keskelle taistelun tiimellystä.
– Entä Hanna? Entä Kotivalo? Perheesi! Timo ähkäisi.
– Eksyimme toisistamme yön pimeydessä. Äkkäsin vain kaukaisen valonpilkahduksen ja toivoin löytäväni puolisoni ja lapseni täältä. Toivoni oli turha. Onko Jumala meidät raskaiden syntiemme tähden hyljännyt?
– Voi, kylläpä on Herra meitä koetellut. Vieläpä poikansa Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlan alla.
Juuri silloin ovi avautui narahtaen.
– Imelda! Eikun Hanna! Manu karjahti.
– Ja Kotivalo! huudahti jo myös Timo-vaari.
Pakkasenpuremilla olivat molemmat tulijat eikä nuoren naisen poskilla näkynyt tervettä pyöreyttä, vaan lommolle olivat nuo imeytyneet pulan ja uupumuksen pakottamina. Vain pieni lapsiparka, Kotivalo-raasu, vielä jaksoi väsymyksensä läpi hymyillä.
– Hyvää joulua, pappa! kiljahti tämä siunattu tenava.
Korkealla Taivasten Valtakunnassa jo heltyi Isä Jumalakin ja lähetti Elsa-muorin sielun takaisin maan päälle. Yskäisten virkosi mummoraukka.
– Tämä on kaikista paras joululahjani, naurahti Timo. Ja riemukkaasti yhtyi koko tuvan väki hänen hekotukseensa.
Universumin kristillisin osakeyhtiö Sanoma on ottanut kantaakseen lähetyssaarnaajan kirkkaana pimeydessä loistavan soihdun. Kaamos-Suomen vaipuessa synkkään pakanuuteen on Ilta-Sanomat huutavan ääni korvessa: yhtenä rintamana käykäämme puurojuhlia vastaan!
Jo aiemmin lehti oli peräänkuuluttanut laajojen kansalaispiirien yhteisadressia, jossa toivottiin kiellettäväksi kaikki muu kuin eduskunnan joulujuhlavaliokunnan esityksen mukainen ”maan tapa”. Ja kuten Pyhä Kirja opettaa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan: jo kymmenettuhannet sisäisen Jeesus-lapsensa löytäneet kuluttajat ovat raapustaneet puumerkkinsä vetoomukseen.
Sanoma Oy:n kustantama iltapäivälehti oli ynnännyt yleisesti hyväksyttäviksi joulumenoiksi mm. nämä:
Mietinnöstä puuttuvat yhä tiernapojat sekä Heinillä härkien kaukalon, mutta epäilemättä nekin tullaan liittämään mukaan kokonaisuuteen.
Listasta on jätetty pois myös – pakkoruotsin vastustajien takia? – ajatus Lucia-neidon liittämisestä mukaan ikuisiin jouluperinteisiin. Olisikin kenties mitä suotavinta, että tämä tapa kiellettäisiin niissä kunnissa, joissa väestöstä ruotsinkielisiä on alle 8 % tai korkeintaan 3 000 henkeä. Muualla se olisi sakon tai korkeintaan kuuden kuukauden vankeusrangaistuksen uhalla pakollinen.
* * *
Ehdottoman tarkkoja sekä Ilta-Sanomissa että sen lukijakunnassa ollaan juhlan nimestä. Suomalaisen peruskoulun ja kunnallisen päivähoitolaitoksen tuhatvuotisten perinteiden mukaan kyseistä juhlaa ei saa sanoa puurojuhlaksi, sillä se pilkkaisi sotaveteraaneja ja Jumalaa.
Se on joulujuhla. Niin kuin se oli jo talvisodassa. Raippaa toisinajattelijoille.
* * *
”Uskonto katoaa joulujuhlista”, otsikoi lehti täynnä hurskautta. Kuoliko Kristus turhaan?
Surureunainen juttunosto mässäilee eräiden koulujen maailmallisella kevytmielisyydellä. Niin on Jumala hylätty. Sodoman peruskoulu ja Gomorran lukio! Olisiko Sanoma Oyj jo älynnyt vilkuilla Raamattuopiston omistusten suuntaan? Näppärällä yrityskaupalla kansallinen mediamonopoli saisi itselleen myyvemmän nimen, joka samalla vastaisi paremmin korporaation uutta, uskonnollista sisältöä.
Mutta ihan jo joulurauhan nimissä on kysyttävä, pitäisikö Iltiksen hiukan panna sordiinoa siihen moraaliseen närkästykseensä. Ketunhäntä näkyy kuitenkin koko ajan kainalossa.
Päivitys (9.40)
Aiheesta muualla blogattua:
Vuosi lähestyy loppuaan. Tämä hiipuminen tuo mieleen erilaiset katsaukset maailmanmenoon. Tehdään yhteenvetoja kuluneista neljästä kvartaalista, vedetään viiva alle ja lasketaan persneton määrä.
Ja sitten on niitä suuria, laajoja kaaria, joita tarvitaan, jotta mennyt vuosi voidaan asettaa iankaikkisuuden käsittämättömään kehykseen.
Hakukoneyhtiö Google tarjoaa käyttäjilleen ilmaisen Insights-palvelun, jolla voi tarkkailla hakutrendejä vuodesta 2004 tähän päivään. Aivan, vuodesta 2004. Internetin maailmassa tuo kuusivuotinen jakso on iäisyys. Muistaako kukaan enää nettisivuja vuodelta 2004? Esimerkiksi Kansan Uutisia? IÄISYYS.
* * *
Tärkein kuvaaja on tiedon ja kiinnostavan tiedon välillä. Jälkimmäistä on Googlen hakutietojen mukaan etsitty alati kiivaammin viime vuosina, kun taas perinteinen oppineisuus taantuu taantumistaan. Eli Google Insights: porno vastaan informaatio.
* * *
Astetta haastavamman graafin saa kaivettua esiin tarkkailemalla kamppailua ihmiskunnan sieluista. Mikäli sydämessä on sijaa tuonpuoleisille voimille, saattaa Googlen ikuisuusbarometri lohduttaa. Vuodesta 2004 asti Jumala on ollut Saatanan edellä. Vain lokakuussa 2007 sekä tammi-, maalis- ja elokuussa 2004 pukinsorkkainen sielunvihollinen on vallinnut maan päällä. (Vuosi 2004 näyttää olleen aika saatanallista aikaa. Mitähän silloin tapahtui?)
* * *
Kolmas vaan ei suinkaan vähäisin taulukko hipaisee edellistä omalta osaltaan, sillä valkoparta vanha ukki on hahmoltaan ja nimeltään epäilyttävän demoninen olento. Näitä Pan-tyyppisiä hedelmällisyysjumalia on luomakunta vilissyt aina. Miten menee kisa joulukuun 25. päivä syntymäjuhlaansa viettävän Jeesuksen ja hänen pakanallisen kilpailijansa Joulupukin välillä?
Aika heikolta näyttää. Aina Jeesus-paran synttäreiden alla Joulupukki on rientänyt oikealta ohi kaikkien hakutilastojen kärkeen.
Nyt on maanantai ja Helsinki hukkuu lumeen. Kehäteiden takaa kaupunkiin ängenneet yksityisautoilijat eivät saa kymmenientuhansien eurojen mobiileja velkavankiloitaan pysäköityä minnekään muualle kuin raitiotielinjoille ja itseoppineet huoltomiehet putoilevat lumilapioineen talojensa katoilta – milloin minnekin.
Arki ja talvi. Kolme yötä jouluun on… huomenna. Gävlen olkipukki on yhä polttamatta ja vanha vihtahousukaan ei ole vielä pussejaan tyhjentänyt. Hartaus siis hiiteen ja avatkaamme joulukalenterin 20. luukku katsauksella päivän uutisiin: