Kategoria: joulukalenteri

Sysimökin joulu

Tuokiokuvia Suomen kansan kohtalonvuosilta

Osa 4.

Uutinen oli Elsa-paran heikolle sydämelle liikaa. Vielä kerran pusertuivat vanhusparan keuhkot kokoon ja sylkäisivät hänen autuaan sielunsa alastomana värjöttelemään Kaitselmuksen tähtitarhoihin. Sinnikäs emäntä rojahti kuolleena köyhän töllinsä permannolle odottamaan ensin hautajaisia ja sitten nyljettyä Karitsaa vielä kerran puhaltamaan pasuunaan, jotta uskossaan uskollisesti eläneet kristikunnan kansalaiset pääsisivät nousemaan taivaan iloihin.

– No, johan nyt on, harmitteli Timo, minkä hämmästykseltään ehti. Vuosikymmenet olivat he eläneet toistaen täsmälleen samoja rutiineitaan päivät pääksytysten, ja nyt yhtäkkiä kaikki tapahtui kerralla.

Mutta aikaa ei ollut haaskattavaksi. Oviaukkoa tukkiva outo mies piti saada ommeltua kasaan ennen kuin Timolla olisi käsissään kaksi kalmoa. Onnekseen hän muisti vielä vanhat kraatarintaitonsa ja pisteli karhunlangalla liudan tikkejä tuntemattomaan. Verenvuoto loppui kuin seinään.

– Kiitos, sanoi vieras. – Minä…

Äkäisesti Timo näytti korviaan ja puisti päätään. Tosiaankin! Kuurohan tuo ukkokulta oli. Häkeltymättä lainkaan vieras vaihtoi viittomakielelle ja selitti:

– En lainkaan tiennyt, että Imelda – siis Hanna – on teidän tyttärenne. Me tapasimme erään musiikkipitoisen hupi-iloittelun yhteydessä. Olin lavastajan apulainen eli ”manu”. Se olikin aika hassua, sillä myös oma nimeni on Manu. Tästä me saimme lakkaamattomasti iloa ja huumoria muuten niin raskaaseen ja heikosti palkattuun työhömme.

Timo naurahti tyrskähtäen. Tuo oli hauskinta, mitä hänelle oli ikinä kerrottu.

– No, joka tapauksessa, Manu jatkoi. – Vein Im… Hannan kahville ja sitten olikin pakko mennä kihloihin, sillä vahinko oli jo tapahtunut.

– Mitä? Timo säihkähti.

– Anteeksi, yritän viittoa vähän kovempaa. Hanna oli tullut raskaaksi, joten minun oli tehtävä hänestä kunniallinen nainen. Voin vakuuttaa, että jos olisin tiennyt, että hänellä on vanhemmat jossain, olisin tietenkin kysynyt lupaanne.

– Lapsi…? Timo kysyi uskaltamatta edes hengittää.

– Häh? Manu kysyi. Hän oli kovasti ajatuksissaan, sillä antoivathan samat asiat hänellekin tuumittavaa. – Ai, niin, tyttärenpoikanne syntyi kaksi vuotta sitten. Annoimme hänelle nimeksi Kotivalo, koska sukuni on kotoisin Ivalosta.

– Voi, kunpa muorivainaa olisi saanut elää tämänkin päivän, Timo huokaisi ja olisi voinut itkeäkin, ellei kaikenlaisista joutavista kollottaminen olisi ollut tyttöjen juttuja.

– Mutta hetkinen, hän äkkiä terävöityi. – Miksi sinä olet sodassa etkä hoitamassa perhettäsi?

– Sodassa? hämmästeli Manu. – Enhän minä ole sodassa, vaan sotaa paossa. Tämä univormukin on vain näyttämörekvisiittaa. Me teimme iloista koko perheen sotilasfarssia, kun vainolainen iski.

Jännittävä loppuratkaisu aatonaattona!

Sysimökin joulu

Tuokiokuvia Suomen kansan kohtalonvuosilta

Osa 3.

Mikäli tuvan lattiaa ei olisi peitetty ylivuotisilla pahnoilla, olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. Sekunti venyi ikuisuudeksi – oli kuin avaruuden äärettömät kehät olisivat seisahtuneet juoksussaan. Hämmästyneinä metsän pedot, juurakkonsa alla kuorsaavaa kontiota kukaties lukuun laskematta, hiljenivät kukin omasta luonteenomaisesta ääntelytavastaan. Salojen uljas kruunupää, mahtava hirvi, kohotti jalon katseensa ylös lumenpeittämistä jäkälistä ja katsoi sfäärien jäätyneitä tähtitarhoja uhmakkaasti, osoittaen syytöksensä Kohtalottarille, jotka näin julmasti leikittelivät kuolevaisten hengillä. Naalit, minkit ja tunturipöllöt vilkuilivat ympärilleen pelokkaina, kettu herkesi saalistamasta ja metsäjänis pakenemasta. Jopa syvissä onkaloissaan uinuvat kyyt aistivat läpi horroksensa alkeellisilla matelijanhermoillaan, että luomakunta pidätti hengitystään.

Maailmankaikkeuden unohtamaan sysimökkiin oli saapunut haavoittunut vieras, jonka kalpenevaan rintaan oli laadittu ties missä ja milloin tuttuakin tutumpi figuuri.

– Hanna! huudahti jo Elsakin.

Tuomiopäivä oli  tullut pieneen tuvanpahaseen. Timo yhä karjui kurkku niin suorana kuin vanha mies köyryltä selältään sitä kykeni oikaisemaan eikä Elsakaan tuntenut voimiaan järin mittaviksi.

– Miten sinulla on tyttäremme kuva rinnassasi? he huusivat molemmat. Timo ravisteli sotilasta ja sai hurmeen pulppuilemaan tuosta kovan onnen lapsesta yhä innokkaampina pärskeinä.

– Tyttärenne? mies ähkäisi. – Kuva esittää kuulua estraditaiteilija Imeldaa.

Imeldaa! Estraditaiteilijaa! Tyrmistyneenä Elsa rojahti istumaan, mutta Timo kuurona rusikoitsi haavoittunutta.

– Maltatteko olla hutkimatta, vuodan kuiviin! sotilas karjui, mutta kuuro ukko ei huutoihin reagoinut.

Suorastaan ärtyneenä nuorukainen vetäytyi loitommalle ja kävi vääntelemään käsiään mitä mutkikkaimpiin asentoihin. Elsa ei ymmärtänyt mitään, mutta Timo näytti yhtäkkiä seestyvän. Mitä oikein tapahtui?

– Jumprahuiti, noitui Timo. – Minähän ymmärrän sinua. Onpa tämä mielenkiintoista ja innostavaa. En olekaan ennen nähnyt viittomakieltä. Vai että Imelda? Uskopa nyt, poikakulta, että kyllä tuo meidän Hannaa enemmän kuvastaa.

He kinastelivat hetken, kunnes Timo oivalsi kysyä, oliko vieras huomannut ”Imeldan” poskessa Saksan keisarikunnan muotoista syntymämerkkiä.

– Nyt kun sanoit, viittoi mies. – Niin kylläpä tällainen taisi olla.

Elsa ei voinut olla huudahtamatta ääneen.

– Meidän Hanna se on!

Mietteliäänä hieraisi haavoittunut sänkistä leukaansa ja totesi viittomakielisesti:

– Teidän on ehkä syytä tietää… Hän on vaimoni.

Sysimökin joulu

Tuokiokuvia Suomen kansan kohtalonvuosilta

Osa 2.

Tähdet olivat jäätyneet taivaanlakeen. Kirjokannen alla metsän siimeksessä puunkuori rapsahti paukahtaen halki lämpömittarin sukellettua kolmannenkymmenennen pakkasasteen alapuolelle. Horisontin taakse katoava kuutamo loisti lumisessa kaamoksessa hopeisin valoviiruin kuin jäähileinen keskiyön aurinko. Ketunjäljet rikkoivat hangen, joka pahaenteisinä kumpuina täytti maiseman. Huurrettu mökki kyyristeli Hyrsynsuon kinoksiin kietoutuneena ujostellen näyttää maailmalle, että sen sisällä yhä sinnittelivät nämä kaksi, Elsa ja Timo.

Syntymäasuissaan eivät vanhukset kekkuloineet, konsa liiaksi polttopuuta heillä ei ollut. Pienen asutustilan metsävarat rajoittuivat muutamaan hehtaariin nuorta männikköä vaikeakulkuisessa kurussa Mälsätunturin takana. Korven vihreistä kullista enimmät kuuluivat Nälkävaaran isännälle, joka ei suonut edes oksia kerätä laajoilta tiluksiltaan.

Itäisellä taivaalla kajasti tulenpunainen välke. Sodan liekit siellä lauloivat surumarssiaan. Vainolainen oli yhä kaukana, mutta joka päivä tuntui suotöllin asukkaista kuin taistot olisivat käyneet lähemmäksi.

– Ilman uskoa isänmaahan tätä ei hevillä kestäisi, murehti vanha Elsa pirstoessaan jään vesikiulusta. Mökkipahanen oli taas yön aikana kylmennyt miinusasteiden puolelle.

Kuulonsa vapaussodassa menettänyt Timo ei vastannut vaimonsa yksinpuheluun mitään, mutta tuntuipa hänkin aavistelevan, mitä Elsan mielessä liikkui.

– Jospa minä korvikkeen kiehauttaisin, ukkoressu huikkasi kuulovammaisille ominaisella omituisella äänellä.

Tuskin oli Timo saanut lommoisen nokipannun mustan lieden kulmalle, kun sysimökin ovelta kuului rysähdys. Elsa säpsähti tavattomasti, kun taas Timo vasta lapioi voikukanjuuresta kuivattua kahvinvastiketta pannuun.

Kohta oveen naputettiin. Pamppailevin sydämin kävi Elsa avaamaan. Sisään kaatui sarkapukuinen mies, kasvot pakkasenpuremina, huulet sinisinä, oikea käsivarsi hyytyneen ja jäätyneen veren tahraamana.

– Herrammakiesus! Elsa päivitteli.

Kärppänä oli Timo paikalla, vaikka ontui molempia jalkojaan. Paleltuneisiin poskiin suuntautunein lempein avokämmeniskuin hän virvoitti nuorukaisen. Nähtyään ensimmäiset elonmerkit hypotermikossa hän ojensi sotapojalle kuksallisen kuumaa sumppia.

– Kiitosta vain, poika sanoi lopulta kumottuaan polttavan kuuman liemen kurkkuunsa.

– Sinä olet haavoittunut, Elsa aloitteli.

– Jukopliut, niin olenkin! nuori mies hämmästeli.

– Äläpä kiroa, jolppi!

Elsa riisui vieraalta verisen takin ja paidan. Vamman laatu oli selvitettävä ja haava paikattava. Miehen rintaan oli tatuoitu jokin kuva, mutta heikoilla silmillään Elsa ei osannut erottaa, mitä se esitti. Hän kääntyi kaivelemaan spriipulloa ja puhdasta rättiä, kun Timon mölinä pelästytti hänet henkihieveriin.

Kuuro ukkoparka ei ollut menettänyt pätkääkään haukankatseestaan vuosien varrella. Ja nyt hän oli nähnyt jotain, jota ei olisi kuunaan osannut odottaa:

– Apua! Tuolla miehellä on Hannan kuva nahkaansa hakattuna!