Kategoria: länsimaisen kulttuurin rappio

I accidentally the whole Internet

Sinä päivänä pakotettiin homot takaisin kaappeihin. Yhdellä blogimerkinnällä murskattiin kymmenien vuosien ajan rakkaudella rakennetun valtarakennesensitiivisen seksuaali-identiteettidiskurssin herkät perustukset.

Kaikki alkoi, kun Facebookiin ilmestyi avoimelle tapahtumaseinälle julkiseksi tarkoitettu palaute. Viesti oli vihainen kuin juhannusöinen hyttysparvi. Pian siihen oli kiinnitetty huomiota pitkin sosiaalista mediaa. Yleinen reaktio oli sangen yksimielinen – HÄH?

Hyvin äkkiä tapahtui jako kahteen tai oikeastaan kolmeen leiriin. Yksi porukka koki heteronormatiivisia valtarakenteita millään tavalla uusintavien sanavalintojen poistamiseen tähtäävän toiminnan tärkeämmäksi kuin keinot, millä siihen pyritään. Toinen porukka – johon Kaasuputki-blogikin melko selvästi kuuluu – jäi ihmettelemään, miten kukaan pystyy vakavissaan perustamaan väitteensä kokonaisen kaupunkikulttuuriorganisaation homovastaisuudesta kahteen 50-lukulaisia juhannustansseja jäljittelevässä tapahtumassa heitettyyn biisienvälihuutoon, joista kumpikaan ei eksplisiittisesti sisällä vaatimuksia homouden kieltämiseksi sen enempää paikan päällä kuin globaalisti.

Kolmas porukka ovat tietenkin ne, jotka eivät halua tökkiä hulluksi muuttunutta keskustelua millään ruumiinulokkeellaan. Melko kuvaavaa oli, että ensimmäisenä koko jupakasta sanoutuivat irti useat kaikkea-muuta-kuin-heterot.

Tyystin näiden kolmen ulkopuolella on neljäs ja kaikkein suurin ryhmä: kaikki muut. Kohu on syntynyt ja elänyt pääasiassa helsinkiläisen ja pitkälti akateemisen väestöryhmän sisällä. Siinä mielessä se muistuttaa 1970-luvun taistolaisvääntöjä. Niin kuin silloinkin väestön ylivoimaisesti suurin enemmistö kaikkine sukupuolineen ja rooleineen ei ole lainkaan kartalla kohusta. Ei edes siinä tapauksessa, että yhteiskuntatieteitä tutkineet kirjanoppineet selittäisivät vaikeimmat sanat. Alkuperäinen kohun aihe menee ehdottomasti yli hilseen, mutta niin mennee myös siitä syntynyt metakeskustelu. Äärimmäisen hienostunut teoreettisuus tai aivan suoranainen skolastiikka eivät ole relevantteja muille kuin teorian tutkijoille itselleen.

Kaasuputkeen asiasta väännetty blogimerkintä keräsi kahdessa vuorokaudessa nelisenkymmentätuhatta kävijää, mikä tarkoittaa, että juttu on blogin historian suosituin. Se on myös jaettu Facebookissa tuhansia kertoja. Joka linkin alla on joku kysynyt, miksi Kaasuputki teki aiheesta blogin ja mitä se ajaa sillä. Huolestuneimmat ovat tivanneet, eikö blogi kanna vastuuta siitä, että tekstiä voi käyttää myös vahvistuksena konservatiivisille arvoille.

Nämä ovat yksinkertaisia vastattavia.

Blogi syntyi puheenvuorona typeryyttä, filmaamista ja vainoharhoja vastaan. Varsinaisen lähdetekstin aihe olisi voinut olla mikä tahansa – kuten se on monta kertaa Kaasuputken historiassa ollutkin. Se, että typeryys tällä kertaa kalahti heteronormatiivisia valtarakenteita pönkittävien tai niiden torjumista liian maltillisesti ajavien sanavalintojen vastaiseen taisteluun, on vain valitettava sivujuonne.

Mitä sitten ajetaan? Ei välttämättä mitään suoraan. Tai jos jotain, niin oikeutta vastata älyttömyyksiin mieluummin naurulla kuin vihalla. Kaiken lisäksi naurunalaiseksi tekeminen saattaa vaikuttaa parhaimmassa tapauksessa niin, että joskus myöhemmin joku muu henkilö muistaa juhannustanssikohun ja nukkuu yön yli ennen kuin astelee julkisuuteen jonkin todellisen tai kuvitellun epäkohtansa kanssa.

Tuloksiakin on saatu. Näin asiasta on keskusteltu muualla:

Vastuuvapauslauseke: Kaasuputki-blogi sen enempää kuin kirjoittajansakaan eivät kannusta ketään syrjimään tai sallimaan syrjintää sillä perusteella, että syrjinnän kohde kuuluu johonkin väestöryhmään. Koitetaan elää ihmisiksi.

Kaikkien aikojen järjettömin keskustelu

Itsenäisen Suomen historian syvin ja kammottavin ihmisoikeusrikos tehtiin We Love Helsinki -verkoston onnentäyteistä jälleenrakennusaikaa ja Aarno Laitisen lapsuutta simuloivissa tanssiaisissa perjantaina, juhannusaattona 2012. Tuona nimenomaisena iltana iskelmämusiikkia levyltä soittanut Antti Suniala eli uusi Hitler sanoi näin:

Lavalla tanssi kolme naisparia, skarpatkaa vähän miehet, ja hakekaa!

Hetkeä myöhemmin toinen tiskijukka – mikäli kuvaus pitää paikkansa – täydensi uuden holokaustin pykälää julmemmalla sortotoimenpiteellä:

Naiset ovat erityisen kauniita, koska ovat laittautuneet – he ovat laittautuneet teitä varten, pojat.

Repliikit taltioi eräässä keskisuuressa ympäristöpuolueessa vaikuttava kansalaisoikeustaistelija, joka näki tässä viiltävimmän yhteiskunnallisen vääryyden sitten kansalaissodan. Hän laati Facebookiin tanssitapahtuman sivulle tuohtuneen avauksen:

Hei! Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, että kyseessä oli eksklusiivisesti heteroseksuaaleille suunnatut tanssit, jotta olisin osannut jättää tulematta. Olen pitänyt tätä We Love Helsinkiä -konseptia raikkaana, enkä siksi osannut odottaa hetero-eksklusiivisuutta.

Tämän jälkeen kaikki sulut olivat auki.

Keskustelu on täydellisen järjetön. Vielä alkumetreillä pari kolme kommentoijaa pyrkii asettamaan tapahtunutta mittakaavaansa. Että kyseessä ovat dj:den välispiikit ja että iskelmätanssiaiset ovat lähtökohtaisestikin melko vahvoihin stereotyyppeihin perustuva sukupuoliroolileikki. Syytetty dj itse kommentoi myös. Hän pahoittelee, että oli mennyt kehottamaan miehiäkin lattialle.

Palautteenantajalle tämä ei käy. Hänen haukankatseensa läpäisee ironian suojakuoret. Hän käy hyökkäykseen. Eihän kukaan pyrkisi vähättelemään hänen tekemäänsä huomiota brutaalista ihmisoikeusloukkauksesta ilman ongelmia omassa seksuaali-identiteetissä.

Itse asiassa, kun kansalaistuohtuja ajattelee asiaa tarkemmin, kyseessä on ilmiselvä yritys suorastaan kieltää aiheesta puhuminen. Ja aihehan on tärkeämpi kuin mikään koskaan. Miksi se halutaan vaieta kuoliaaksi? Salaliitto alkaa hahmottua. We Love Helsingin homovastainen salaliitto.

Vellovassa vuoro- tai oikeammin ohipuhelussa varsinainen aihe katoaa välittömästi. Syntyy kiivaita sivurönsyjä muun muassa siitä, saavatko lesbot hakea heteronaisia tanssiin ja pitäisikö järjestyksenvalvojia ohjeistaa suojelemaan ensiksimainittuja jälkimmäisten aggressiivisilta vastusteluilta. Totuushan on, että heteroseksuaalisuuteen kuuluu luonnostaan väkivaltaisuus.

Tässä vaiheessa Naisasialiitto Unionin jäsenlehti Tulva tulee mukaan debattiin blogimerkinnällään, jossa toimittaja Aikku Meura sivuuttaa heterofobisten herjojen valtavan kimaran ja väittää kylmästi, että juhannustanssijat ovat vähintään sisimmässään pride-kaasuttajia.

Keskustelu käy tätä kirjoittaessani yhä kuumana. Monet nettikeskustelijat osoittavat hyvin selkeästi kaapin paikan niille juhlijoille, jotka eivät mahdu normiin eivätkä suostu alistumaan hetero-oletuksiin.

Logiikka menee homovastaisten kommentoijien mielissä näin: Kaikkia ei voi miellyttää. Homot ja muut erityisryhmät tanssikoot omissa tapahtumissaan, jos eivät ymmärrä huumoria. Nythän on juhannuskin, hymyä huuleen, älkää riidelkö turhista.

Koska mikään ei sano ”Teuvo Hakkarainen” niin kuin Hel-Looksista karanneet stadilaishipsterit Siltasessa, Tulvan blogissa tullaan samaan johtopäätökseen kuin sodan aloittaneen henkilön kommenteissa: We Love Helsinki on entisten ja nykyisten Kallion lukiolaisten keskuuteen ujuttautunut Perussuomalaisten viides kolonna, jonka salakavala aie on tuhota taistelu sukupuolineutraalin kaupunkiympäristön puolesta sisältä päin.

Varhaisessa vaiheessa keskusteluun liittyy jokunen aktiivinen ja ilmiselvä trolli. Tällaisilla tarkoitetaan härnäämismielessä kirjoittuja kommentteja, joita ei missään tapauksessa saisi ottaa vakavissaan, mikäli haluaa säilyttää maineensa ajattelukykyisenä ihmisenä. Valitettavasti nettikoomikot eivät aina tule ajatelleeksi, että sarkamisokeutta esiintyy melko useallakin ihmisellä. Se, mikä on yhdelle suorastaan hävyttömän räikeä liioitelma – käytännössä sama kuin löisi kakun naamaan –, on toiselle vihapuhetta.

Keskustelu toisin sanoen on elävä esimerkki ironiakyvyttömien kokemasta syrjinnästä nettikielenkäytössä.

Monenlaisesta perseilystä ja puhtaasta ärsyttämisenhalusta johtuen keskustelu koostuu enimmäkseen mielettömästä sönköttämisestä puolin ja toisin, mutta tokihan määrä korvaa laadun. Omissa tiukkasävyisissä kommenteissaan Tulvan päätoimittaja Atlas Saarikoski ja keskustelun aloittanut henkilö uskovat, että asia on vakava, koska eihän näin monta viestiä turhasta kirjoitettaisi.

Kaikesta huomaa, että he eivät ole vierailleet Jouko Pihon blogissa.

Kun tanssien järjestäjä, Timo Santala, ehättää lupsakasti vastailemaan syytöksiin, jotka ovat alun dj-huolimattomuudesta paisuneet koskemaan kokonaista homojen vastaisen sodan organisoimista, hän ei oivalla laisinkaan, että vastapuolella on lietsottu itseä vihaan tuntikausien ajan:

Ihmettelen että WHL-brändin toiminnanjohtajalla on varaa olla sanoutumatta irti homofobisuudesta ja olla antamatta kunnon vastinetta. Ihmettelen ettei toiminnanjohtaja voi kuvitella ottavansa kantaa asiaan lomallansa, ellei sitten lennä avaruuteen, jossa netti ei toimi. Minua ei kiinnosta henkilökohtainen keskustelu kanssasi. Kuten sanoin, kyse ei ole henkilökohtaisesta asiasta. Olisin luullut, että näin ison tapahtuman ja tapahtumien (!) järjestäjä tuntisi vastuunsa. Viesti minusta on, ettei WHL:ää kiinnosta kuin enemmistön miellyttäminen. Surullista.

”Enemmistön miellyttäminen” on kiehtova sanapari tilanteessa, jossa puhutaan Siltasessa pidetyistä luovan luokan retrobileistä. Kansakunnan – tai edes sen queer-vähemmistöjen – enemmistö ei ollut edes kuullut koko tapahtumasta. Ja täydellisen varmaa on se, ettei paikalla ole ollut enemmistöksi asti edustusta Suomen Sisusta.

Mutta mistä tässä siis oli kyse loppujen lopuksi? We Love Helsingin Juhannustanssien pääsylipun hinta oli ovella 15 €. Ennakkoon ostettuna 12 € ja kahdelle päivälle hankittuna 10 €/päivä. Epäilemättä tarjoilutkaan eivät olleet ilmaisia ja järjestäjät suorastaan yllyttivät käyttämään baarin palveluita. Suomen korkea alkoholiverotus tunnetaan. Ilman huomattavia vaate- ja matkakulujakin tanssikeikka tuli maksamaan jokaiselle omilla rahoillaan liikkeellä olleelle yli 30 € per päivä.

Se on raha, jolla pienituloinen syö viikon.

Todelliset kustannukset ovat kuitenkin huomattavasti korkeammat, sillä järjestäjät itsekin toivoivat vieraiden erityisen ahkerasti käyttävän puhvetin palveluita ja pukeutuvan ”vanhan ajan malliin”. Parturi- ja kampaajakäynnit, taksimatkat ja Helsingin ulkopuolelta tulleiden hotelliyöt ovat iloja, joihin vaaditaan melko hyvät kuukausitulot.

Mutta missä nyt on valitus aiheesta? Facebook-aktivistien mielestä tapahtuman luokkaluonne ei kuitenkaan ole mikään ongelma. Yhtäkkiä on täysin normaalia olettaa, että jokaisella on varaa vapaasti tehdä valintansa erilaisiin kotkotuksiin osallistumisesta pelkältä fiilispohjalta.

We Love Helsinki tukee ja ylläpitää sortavia luokkarakenteita!

Jos ja kun ollaan riidanhaastamiseen asti huolissaan pienimmistäkin syrjinnän hyväksymiseen viittaavista merkeistä, pitäisi olla tässäkin asiassa johdonmukainen.

Päivitys (27.6., klo 21.35): Artikkelin jatkokommentointi on nyt suljettu. Nähdäkseni tässä on kaikkien osapuolien näkemyksiä julkaistu aivan kiitettävästi.

Päivitys (10.10.2017, klo 20.40): Keskustelun masinoineen henkilön nimi on pyynnöstä poistettu.

Some sweet some

Helsingin Sanomain pitkä marssi kohti nuorisoa ja 1990-luvulla muotiin tullutta vuorovaikutteisuutta on kurkottanut aivan uusiin syvyyslukemiin. Kansalaisjournalismiksi hennosti naamioitu kaljamainos tivaa ”nasevia” Facebook-tilapäivityksiä, joiden voimalla siideripissiksiä nauratettaisiin Viikon päivitys -nimisessä talk showssa.

”Näin unta et olin Iron Man mut välil pysty vaihtaa Hulkkiin jos halus, HUH!” – Joonas Wörlin

Koko kuvio haiskahtaa. Sanoma-konserni ei tiettävästi aivan vielä piehtaroi niissä samoissa rahavaikeuksissa kuin muu maa, joten Sol-oluen kanssa solmittu sponsorisopimus ja ilmaiseksi saatu mediamateriaali edustavat pahempaa kuin vain journalistista laiskuutta. Se on kuluttajalle ulkoistettua markkinointia, jossa yhden Meksikon-matkan hinnalla – minkä epäilemättä meksikolainen olutmerkki pistouvaa – saadaan haltuun Sanoman avustajasopimuksen tapaisilla ehdoilla kaikki oikeudet kansalaisten aivoituksiin.

Veera Luoma-aho, joka sijaistaa Anu Silfverbergiä Nyt-liitteen virallisena kolumnistina, kirjaili saman julkaisun häntäpäähän sattumalta teemaa sivuavan tekstin. ”Meidän tehtävämme ei ole olla pörssinoteerattu yhtiö. Tehtävämme on tehdä maailmasta avoimempi ja verkottuneempi”, sanoo Mark Zuckerberg kolumniin lainatussa pätkässä.

Helsingin Sanomat todella rakastaa Facebookia.

Zuckerberg huppareineen edustaa uuden aikakauden – kuinka helposti lanseeraammekaan uusia aikakausia! – yritystoimintaa. Se kaihtaa ironiaa ja kyynisyyttä, jolle Nyt-liitettä tekevät 30–40-vuotiaat ovat altistuneet 1990-luvun lamavuosina.

Luoma-aho pohtii sinänsä oivaltavasti yhteisöpalvelun ja sen rakentaneen nuorisolauman missiota. ”He tahtovat käyttää kykynsä työhön, jolla on merkitys”, hän kirjoittaa parikymppisistä monimiljonääreistä.

Siis sellaisia merkityksiä kuin Viikon päivitys tai esimerkiksi Hesburgerin uusi salaatti.

Kyllä, todellisuus harvoin vastaa markkinointitiimin korulauseita.

”Olin tänään kollegan kanssa taksin takapenkillä, kreattiin ja väsättiin preseä samaa palaveria varten johon oltiin matkalla. Kuski otti asiakseen vilkaista ketkä ne siellä takana istuu ja tiedustella, että ”oottekohan te pojat nyt ihan tosissanne”. En tiedä kertooko tämä enemmän siitä mitä teen, suomalaisista taksikuskeista vai suomesta luovan työn luvattuna maana. Joka tapauksessa olimme hiljaa loppumatkan. Meinasin käydä inttämään et tässä nyt vähän stormataan ja ”et täs vaiheessa kaikki idikset on hyviä”, mut emmä sit jotenkin.” – Olli Sirén

Kaiken pahan lisäksi Nyt-liitteen toimittajat itse ovat siinä määrin arkoja toteuttamaan Zuckerbergin avoimuusissiota, että Helsingin Sanomat on katsonut parhaaksi pestata mystisen päivitysekspertti Kaarle Hurtigin (”1703 Facebook-kaveria”) kuorimaan kerman päältä. Mies tekeekin laatutyötä bongaamalla kuonasta kultahippuja.

Niin kuin tämä:

”Miksi lottoaminen on niin vaikeaa?” – Roosa Rudkiewicz

Voiman Fifi-verkkolehdessäkin toisinaan hirnuva nettipersoona Veera Hidas-Elina yritti Kaasuputken ystävällisellä avustuksella ehdottaa Nyt-liitteen puffijournalisteille sisältöä.

Torjuivat. Päivitys 3.6.: Siellähän se nyt onkin!

Nyt on sinun vuorosi yrittää, lukija.

Natsiperformanssin varjossa

Kansanedustaja Jussi Halla-aho teki aikoinaan mediakokeen tympäännyttyään Facebook-perseilyistään jatkuvasti tehtyihin otsikkonostoihin. Hän kirjoitti tuolloin vielä avoimeen profiiliinsa jäähyväisviestin ja totesi, että mikäli perussuomalaispoliitikko käyttää sosiaalisessa mediassa vaikkapa sanaa ”kakka”, se on kymmenessä minuutissa jokaisen verkkomedian etusivulla.

Arvio oli hiukan ylioptimistinen, siihen meni kokonainen päivä.

Asikkalalaisen kiihkouskonnollisen rasistin, James Hirvisaaren, eduskunta-avustaja Helena Eronen sanoi ”kakka” Uuden Suomen blogissaan.

Proverbiaalinen kakka oli tässä tapauksessa pitkähkö blogimerkintä siitä, miten eri mälsää on valittaa poliisin harjoittamasta etnisestä profiloinnista – ja miten tältä ongelmalta voitaisiin jatkossa välttyä käyttämällä julkisia tunnisteita, kuten hihamerkkejä. Jos ei ulkomaalaisilla, niin suomalaisilla.

Jokaiselle koskaan mitään lukeneelle oli ensimmäisestä rivistä alkaen päivänselvää, että ehdotus oli kirjoitettu ja tarkoitettu vitsiksi. Satiiri voi olla tympeää, asenteellista ja väsähtänyttä, mutta se on satiiria silti.

Turun Sanomat ehätti ensimmäisenä tekemään blogista uutisen.

Sanomalehti veti mutkat kertaheitolla suoriksi. Kaikki tietävät turkulaiset jokseenkin ironiasokeiksi, mutta otsikolla ”Kansanedustajan avustaja ehdottaa ulkomaalaisille hihamerkkejä” varustettu artikkeli veti pohjat jopa auranlaaksolaisittain. Varsinaissuomalaistoimittaja ymmärsi perussuomalaisen tekemän merkinnän ohjelmanjulistuksena. Jokainen lause leikattiin irti ja luettiin kirjaimellisesti – paitsi maininta amerikkalaisille ajatellusta hampurilaishihamerkistä, joka jätettiin kokonaan pois. (Uutista täydennettiin tältä osin myöhemmin.)

Turun Sanomien kintereillä saman ehdottoman totisen tulkinnan teki STT ja sitä kautta koko media.

Satiirin ja sarkasmin ystävää tällainen huolestuttaa ilman muuta. Erosen blogia lukeneet toimittajat ovat joko täydellisesti lukutaidottomia idiootteja tai tyystin häikäilemättömiä valehtelijoita. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi suotavampaa: älykäs ilkimys voi korjata mielipiteitään, mutta ääliötä on mahdoton opettaa fiksuksi.

Onhan se ulkomaalaisvastainen

Nyt on ehkä tehtävä pieni asia selväksi ennen kuin tuohtuneisto lähettää päätoimittajalle ja Julkisen sanan neuvostolle vihapalautteen, jossa kysytään, miksi Kansan Uutiset sietää sivuillaan tällaista rasisteja hyysäävää kansallisbolševikkia.

Tietenkin Helena Erosen tekstissä on ulkomaalaisvastainen ja yleissyrjivä sanoma. Tokkopa James Hirvisaaren kaltaisen roturealistin avustajaksi edes pääsisi ihminen, joka suhtautuu tummaihoisiin tai vaikkapa islaminuskoisiin mitenkään muuten kuin nuivasti.

Tuskin siis kukaan loksauttaa leukaansa hämmästyksestä lattiaan, jos todetaan, että Erosen tekstissä aivan kiertelemättä vähätellään tai suorastaan pyritään mitätöimään ei-eloveenatukkaisten kohtaamaa viranomaismielivaltaa. Lisäksi Eronen käyttää vastinpareina toisaalta ”suomalaisia” ja toisaalta vähemmistöjä, kuten homoseksuaaleja, ruotsinkielisiä ja Suomessa asuvia ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Se kertoo paljon kirjoittajastaan. Paljon enemmän kuin verraten itseironinen ja hyvin historiatietoinen provokaatio hihamerkeistä.

Aktiivinen syrjintä tai sen hiljainen hyväksyminenkin merkitsevät ihmisoikeuksien halveksuntaa. Se on poliittisesti huonotapaista ja aktiivisimmilta osiltaan jopa lainvastaista. Meuhkattakoon siis siitä. Miksi James Hirvisaarta ei haittaa avustajansa penseä suhtautuminen perusoikeuksiin?

Suunnilleen näin pitkälle blogimerkintää voidaan tulkita menemättä metsään. Se tosiaankaan ei kerro kirjoittajastaan tai tekstin motiiveista mitään muuta. (Kannattaa lukea se, koko teksti on kuvakaappauksena täällä.)

Turun Sanomien ulkomaan osaston toimittaja Tuomas Muraja on toista mieltä. Hän laati Facebookiin muistiinpanon, jossa on pelottavaa ennakkotapauksen tuntua:

Erosen kannanotossa kyse ei ollut satiirista vaan natsiperformanssista, jossa huumorin varjolla tuotiin oikeat mielipiteet esille muka vitsin varjolla. Eronen myönsi radiossa pointikseen sen, että poliisin pitäisi pystyä erottamaan rikolliset selkeämmin. Natsiperformanssin ydin on ajatusleikki, jossa oma aate puetaan vitsiksi, ja esitetään marttyyriä, kun jäädään tarkoituksella kiinni oman ideologisen sanomansa levittämisestä. Erilaiset fasististen, natsihenkisten ja rasististen ”vitsien” järjestelmällinen levittely ei ole uutta. Ne on tarkoitettu ensisijaisesti omalle sisäpiirille, vaikka niitä netissä julkaistaankin.

Joko Muraja tahallaan sysää Helena Erosen mukana kaikki väärinymmärretyt humoristit ja ITE-koomikot ”natsiperformanssin” sudenkuoppaan tai sitten hän vain ei ole poistunut vähään aikaan poliittisen korrektiuden kuplasta. Toivotaan että kyse on vain jälkimmäisestä.

Näet missä tahansa työpaikassa, kapakassa, kouluruokalassa ja – no – ruutukaavan ulkopuolisessa maailmassa esitetään puheenvuoroja, jotka ovat huomattavan rivoja. Kokonainen natsiperformanssien tsunami runtelee Suomenniemeä.

Muutamia rasistivitsejä ryydittääkin vahva ulkomaalaisvastainen vakaumus ja yritys provosoida, mutta useimmiten kyseessä on vain tietämättömyys tai piittaamattomuus muista kuin omista asioista. (On melko turvallista olettaa, että perussuomalainen liike nojaa tähän vahvemmin kuin konsanaan tieteelliseen rasismiin.)

Ja koska Suomi on niin etevä elektronisessa kommunikaatiossa, jutut leviävät.

Juuri nytkin tuhat varavaltuutettua laatii kukin omanlaistaan natsiperformanssia jollekin netin lukemattomista keskustelufoorumeista tai Facebook-profiileista. Aikooko Turun Sanomat tehdä artikkelin jokaisesta kansalaisjournalismin helmestä, vai rajataanko skuupit vain perussuomalaisiin?

Päätelmän huolestuttava ydin on tässä: ”– – esitetään marttyyriä, kun jäädään tarkoituksella kiinni oman ideologisen sanomansa levittämisestä.”

Jotkin aitosisulaiset saattavat pystyä tuollaiseen kylmäveriseen gambiittiin, mutta jopa Jussi Halla-aho on toisinaan vaikuttanut aidosti hämmästyneeltä joutuessaan vastaamaan natsisyytöksiin. Ei hänkään aivan robotti ole. Useimmat homoneekerivitsejä kertovista PS:n huumoriniekoista ovat Halla-ahoa rutkasti pahemmin ulkona poliittisen korrektiuden sensitiivisistä nyansseista. He ovat kunnallispolitiikassa vaikuttavia osastopäällikköjä, sairaanhoitajia, taksikuskeja ja isännöitsijöitä, jotka ”jäävät kiinni” vahingossa, typeryyttään, ja ovat oikeasti yllättyneitä kohusta, johon ovat joutuneet.

Myös Helena Eronen. Vaikka kokeneena bloginpitäjänä häntä ei voi missään tapauksessa täysin neitseellisenä mediapelaajana pitää.

Murajan ja muutamien muiden toimittajien sekä tutkijoiden natsiloukku uhkaa sattumatrolleja ja kuoliaaksinaurattajia tavalla, joka hirvittää jo ammattikoomikkoakin. Innokkaiden nettisuojeluskuntalaisten ansiosta kuka hyvänsä kansalainen voi yhtäkkiä joutua vastaamaan epäkorrektista vitsistään julkisuudessa. Eikä kukaan pysty oikaisemaan väärinkäsityksiä, jos vastapuoli kivenkovaan väittää väärinkäsityksen olleen tahallinen. Vielä julmemmaksi se menee, jos väärinkäsittäjä on tietentahtoen väärinkäsittänyt. Toimittajan ei pidä huutaa natsiperformanssia, jos on sen itse luonut.

Eikä tämä edelleenkään ole mustavalkoista. Juttukumppanilla voi olla pahat aikeet, mutta tilannetaju sekä sisälukutaito olisi syytä osata: eivät ne motiivit ole aivan aina niin laskelmoituja kuin ne omassa päässä tuntuvat.

Alumiinifoliossa on kaksi puolta

Varsinaisista aatteellisista maahanmuuttokriitikoista eli rasistisen politiikan advokaateista paljastuu kiehtova seikka, kun heidän keskustelukulttuuriaan seuraa.

Kaikesta moderoinnista huolimatta Hommaforumilla on sangen väkevästi paranoidi vire. Yhteisön jäsenet hyvin laajalti olettavat, että on olemassa monikulturistien salaliitto, jota koordinoi ja rahoittaa Oikeuspoliittinen yhdistys Demla, ehkä vauraiden suomenruotsalaisten säätiöiden tuella, jos sotaveteraaneilta ja Heinolan reumasairaalalta varastetut verovarat eivät riitä. Tätä kuvitteellista vihollista pitää sitten vastustaa kaikin keinoin. Ja sehän on melko haastavaa, sillä Demla vaanii jokaisessa puskassa eikä niin hämärää tekstiä ole laadittukaan, etteikö sitä jollain ufotasolla pidettäisi valtionsyyttäjä Mika Illmanin tilaustyönä.

Hommalainen Demla-foliohattuilu on tutunkuuloista. Eikö juuri täsmälleen samalla tavalla ole täällä suvaitsevaisella puolella arvioitu Helena Erosen blogimerkintää? Että vaikka nyt ei suoraan sanotakaan, niin ”siellä taustalla” kuitenkin on se Suomen Sisu. Pakko olla, koska Helena Eronen ilmiselvästi pyörii samoissa piireissä ja työskentelee tälle yhdelle mouhulle. Aihetodisteet kasautuvat oletusten päälle, kunnes alkuperäisen oletuksen köykäisyys ei enää näy.

Tietenkään vastakkainasettelu ei ole aivan yhden suhde yhteen, sillä Demla ry:n tavoitteet ovat yhteiskunnallisesti huomattavasti vaatimattomampia – suorastaan olemattomia – verrattuna Suomen Sisun vallankumoukselliseen vaatimuslistaan. Mutta kuten todettua, totuus on vain sosiaalinen konstruktio. Fiktiivisen rintaman molemmilla puolilla ollaan koko ajan näkemässä vihollisen desantteja.

Ehkä siinä on lapsen ja aikuisen ero. Mielikuvituskaverit kuuluvat imeväisikään, täysikasvuisella on mielikuvitusviholliset.

Helena Erosen blogi

Palataanpa takaisin asiaan. Tässähän on koko ajan ollut aiheena eräs aivan tietty löysä satiiri ja sen saama mediahuomio. Idioottimaisessa nettiväittelyssä unohdetaan, että vaihtoehtoja on aina enemmän kuin joko–tai. Tekstit ovat aina muutakin kuin sataprosenttisen hienoja tai sataprosenttisen tuomittavia.

Helena Erosen tekstin puolustaminen väärin perustein tehtyjä hyökkäyksiä vastaan ei pidä sisällään vaatimusta, että pitäisi  hyväksyä mikä tahansa huumoriyritelmä viattomana vitsinä. Luonnollisestikin liioitteluun ja erilaisiin räikeyksiin perustuva humoristinen teksti eli pakina voi olla kiihotusta kansanryhmää vastaan. Ei huumori vapauta ketään vankilasta.

Huumori on vaikea laji ja poliittinen huumori on aivan saatanallinen savotta sekä tekijälleen että kokijalleen. Teksti voi olla hillittömän hauskaa luettavaa, vaikka se samalla on rohkaisupuheenvuoro äärimmäisen ikäville maahanmuuttokriitikoille. Mutta se voi olla myös väsynyttä trollausta, joka kannattaisi jättää lukematta.

Nämä ovat täysin makuasioita.

Se sijaan satiiri ei ikinä ole toimintaohje. Sitä ei saa lukea kirjaimellisesti, mikäli haluaa pitää kiinni lukutaitoisen maineestaan. Myös lukijalla on velvollisuuksia eikä teeskennellyn tyhmyyden taakse ole koskaan kovinkaan kunniakasta vetäytyä.

Aivan ilmeisesti Eronen ei vaadi syrjinnän tehostamista etnistä taustaa tai seksuaalista suuntautumista osoittavalla asusteella. Hän vitsaili aiheella. Vitsi voi olla huono tai jopa loukkaava – parhaimmat vitsit ovat – mutta se on edelleen vitsi.

Vai onko nyt uskottava, että Turun Sanomissa ajatellaan myös, että kertomus siitä, miten suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen kohtasivat jättiläisen peräsuolessa mustan valottoman pikajunan, on karu historiallinen fakta? Tai olisi ainakin, jos RKP:n kansanedustajan avustaja kertoisi tämän vitsin?

Tässä vetoamme auktoriteettiin

Tilanteen ollessa päällä MTV3 ehätti tuoreeltaan jututtamaan niin sanottua päivystävää dosenttia. Komiikantutkijan tuomio oli selvä:

Vaikka kyseessä olisikin ennakkoluuloinen tai jopa rasistinen vitsi, ei voida missään tapauksessa vetää sitä johtopäätöstä, että nyt vaaditaan hihamerkkejä ulkomaalaisille. Ne otsikot, joita siitä nostettiin, oli virheellisiä. Se asiavirhe pitäisi oikaista, mutta eihän sitä tule koskaan tapahtumaan.

Miksi tätä lainausta pitäisi sitten pitää järkevänä? Koska FL Janne Zareff ei ole mikä tahansa kämyskenen kuulapäinen kellaritrolli, vaan punavihreän intelligentsijan ytimessä: ”läheisesti tekemisissä Lehti-satiirijulkaisun kanssa” ja tietenkin mitä punavihreimmän Pressiklubin toimittaja.

Zareffin julkisella Facebook-seinällä käyty keskustelu avaa asiaa vieläkin paremmin.

Sanna Ukkola: Janne, miten sun mielestä asia olisi pitänyt uutisoida vai olisiko pitänyt jättää uutisoimatta kokonaan?

Janne Zareff: Sanna: Ensinnäkin vähemmällä painoarvolla, nyt se tuntui olevan valtakunnan ykkösuutinen hetkittäin. Toisekseen paikkansa pitävässä muodossa, esimerkiksi että ”avustaja vitsailee hihamerkeistä ulkomaalaisille” tai jos halutaan se olennaisempi, niin ”avustaja ei pidä ihonväriin perustuvia tarkastuksia ongelmana” tms. Ei kovin hyviä otsikoita nyt nämä, mutta tällä idealla.

– –

Janne Zareff: Väärinkäsitysten välttämiseksi korostettakoon, että uutisoitava oli kyllä. Kansanedustajan avustaja kertoo ulkomaalaistaustaisia ihmisiä leimaavia vitsejä, se on ihan oikea uutinen. Kysymys on ainoastaan siitä, millä volyymilla ja mihin keskittyen. Jos uutisoinnissa halutaan tuoda julki asenteita, olisi hyvä myös puuttua niihin asenteisiin, eikä yksittäisiin sanoihin tai lauseisiin. Eikä sitä analyysiäkään saisi pelätä.

Nitistitte sitten poliittisen satiirin siinä samalla

Valitettavasti minkäänlainen järkevä asenne ei läpäise kohu- ja performanssikuplaa. Kun pitäisi pystyä vastustamaan tympeää ulkomaalaispelkoa, rasismia ja yleistä ennakkoluuloihin perustuvaa syrjintää, kaikki kompastuvat sanoihin. Puhutaan natseista ja hihamerkeistä tai Turun Sanomien toimittajista, kun pitäisi puhua kaikesta muusta.

Kokonaan keskustelun ulkopuolelle jätetyt hommalaiset ja sisulaiset kihisevät oikeutetusta kiukusta omassa pesässään. Perussuomalaisten enemmistö on kääntänyt tykit omiaan vastaan – piru yksin tietää, millainen sisällissota heillä on meneillään. Suomen tärkein julkista puheoikeutta käyttävä taho, Helsingin Sanomat, ei edes yritä pohtia asiaa, vaan julistaa sodan huumoria vastaan.

Lasitalossa yksin tiedetään, mitä on hyvä ja siis sallittu vitsinkerronta.

Jos kansanedustajan avustaja viittaa murjaisussaan natsi-Saksan rotuoppeihin, se ei ole ”hyväntahtoista ja hauskaa”. Se ei ole edes ”huonoa huumoria”, kuten perussuomalaisten ryhmänjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner tulkitsi.

Se on vain törkeää. Ihmiskunnan historiaa tunteva tietää, että rotuopit johtivat kuuden miljoonan ihmisen teolliseen teurastukseen. Kyse ei siis ole siitä, että tosikot eivät ymmärtäneet Erosen idean ”satiirisuutta”.

Pardon, Hesari, mutta kyllä se on ”huonoa huumoria”, vaikka olisi kuinka törkeää ja vaikka kuinka olisi kukka lerpsallaan hatussa. Jos huumori yritetään huonon maun takia kieltää, natsit ovat oikeasti voittaneet.

Siispä, kun tänä kesänä jälleen kokoonnumme Holokaustisten kansanmusiikkijuhlille siemailemaan skumppaa VIP-teltan katveeseen, pohtikaamme tätä intoa, millä hyvää tarkoittavat, korkeasti oppineet ihmiset soveltavat mielivaltaista, henkilöön ja hänen viiteryhmäänsä perustuvaa syytöstä maailmankuvansa kannalta epämiellyttävään tekstiin. Eivätkä näe siinä mitään ongelmaa.

Olisiko paikallaan miettiä vielä?

Ehkä juuri nyt joku laatii Paavo Arhinmäelle avointa kirjettä, jossa vasemmistojohtajaa vaaditaan sanoutumaan irti Kaasuputki-blogissa käytetystä loukkaavasta ilmaisusta. Miksi se kirottu Järvinen ei pyydä anteeksi Stalinin vainoja?

Lisää asiasta

Se on baretti, ei baskeri

Lauma aikuisia miehiä hyökkäsi lämminveriravureita vastustavalla Hummaforumilla 15-vuotiaan tytön kimppuun. Asia herätti laajalti pahennusta sekä tietenkin mahdollisen poliisitutkinnan. Elämmehän aikoja, jolloin aikuistenkaan solvaaminen ei ole järin hyvätapaista.

Samalla myös Kaasuputki-blogi sai osan kunniasta, vaikkakin aiheetta. Nimittäin mikäli salakavalan tietovuodon takana olisi ollut barettipäinen siiderirojalistimme, jutussa olisi ollut mukana asianmukaiset ruutukaappaukset.

Lisäys:

Tutkija Anna Mikkola osuvasti muistuttaa sosiaalisen median puolella, että itse asiassa ei ole mitään uutta. Vastaväittäjät haetaan mistä saadaan. Vuonna 2007 FT Jussi Halla-aho päätti paremman tekemisen puutteessa murskata yhdeksäsluokkalaisen nuorukaisen argumentit.

Sanotaan nyt heti alkuun, että ei tietenkään ole kaunista eikä korrektia raadella 35 ikävuoden elämänkokemuksella ja ylemmän korkeakoulututkinnon arvovallalla yhdeksäsluokkalaisen koulupojan tekstiä.

Minkä jälkeen Halla-aho käyttää n. 5 800 merkkiä ilmaistakseen, millä kaikilla tavoilla poikaparka on väärässä. Mitäs syntyi samaan universumiin.

Sosiaalinen media

Renessanssista lähtien eurooppalaista yhteiskuntaa ovat rakentaneet yksityinen yritteliäisyys ja sen pönkittämä tarve itsemääräämisoikeuteen. Kun talous liberalisoitiin, ihmisen vapauttaminen oli jo oven takana. Feodalismin kahleet katkottiin ja Amerikan sekä Ranskan vallankumouksissa muotoiltiin moderni järjestys, jossa vapaa markkinatalous ja länsimainen demokratia kulkevat käsi kädessä. Molemmat ovat itseohjautuvia järjestelmiä, joissa erilaisten yksilöiden ja kansanryhmien muodostamat vastinparit haastavat toisensa kauniissa, vankan dialektisessa prosessissa. Markkinoilla ovat yritykset ja kuluttajat, demokratiassa puolueet ja äänestäjät. Kaikkia yhdistää halu toteuttaa itseään vapaasti.

Valtio- ja kauppatieteissä oletetaan, että tämä vuorovaikutus toteutuu yksinkertaisesti molemminpuolisen itsekkyyden kautta: kuluttaja haluaa nautintoa, kauppias haluaa voittoa ja kumpikin saa haluamansa vapailla markkinoilla. Tätä on liberalismi. Yhdistettynä talouden puitteita säätelevään virheettömään demokratiaan tuloksena on moraalisesti tahraton länsimainen oikeusvaltio.

Yhteiskunnassamme puolueet sen enempää kuin yrityksetkään eivät voi pakottaa kansalaisia tyytymään epämukavuuksiin. Nämä reagoivat lompakoillaan tahi äänestyslipuillaan. He tyrmäävät kehnot tarjoukset ja tukevat hyviä. Valintojensa perusteena kuluttaja-äänestäjät käyttävät utilitaristista järkeään: he arvioivat hinta-laatu-suhdetta tai puntaroivat vaaliohjelmaa ja molemmissa tapauksissa suhteuttavat päätöksen omaan elämäntilanteeseensa.

Näin markkinoiden näkymätön käsi jauhaa hyvinvointia ja maailmanhengen tahdonilmaus toteutuu kansanvallassa. Smith ja Hegel myhäilevät synteesin eleganssille sfääriensä kirkkaudessa.

Kommunismin hapattamat 1900-luvun frankfurtilaisfilosofit ovat kuitenkin varauksellisia. Rationaalisen kuluttaja-äänestäjän ideaa ei yksikään ajattelija toki tohdi epäillä, mutta päätöksentekoon vaaditaan myös informaatiota. Tässä tapauksessa se on puutteellista – viestinnän häiriöiden takia vaurioitunutta. Jokainen tietoteoreetikko ymmärtää, että virheellinen viestintä aiheuttaa virheelliset premissit, joista seuraa kumuloituvasti virheellinen deduktio.

Informaatiohäiriöistä suurin ja tärkein on tietenkin valtiollinen sensuuri. Toinen on tiedon monopolisointi ja yleensäkin perinteisen joukkoviestinnän yksisuuntaisuus. Näiden lisäksi on olemassa kaikissa suurissa byrokratioissa sekä yksityisellä että julkisella puolella esiintyvä rikkinäisen puhelimen ongelma.

Vajavaisen tiedon vuoksi oikeusvaltio on yhtäkkiä epäoikeusvaltio sortaessaan alimpien luokkien kansalaisia tai tykkänään oikeudettomia ihmisiä, joiden pääsyä tietoon tahattomasti tai suorastaan tarkoituksella rajoitetaan ja jotka toisaalta eivät pääse itse tuottamaan tietosisältöjä.

Niinpä ei tarvitse olla Pekka Himanenkaan oivaltaakseen, että arabikevät ynnä Occupy Wall Street ovat muuttaneet kaiken.

Twitter, Facebook ja nettikeskustelut ovat paikanneet talouden ja politiikan tärkeimmän ongelman: informaatioaukot. Sosiaalinen media tekee sen, mihin Kansanradio ei kyennyt – se tavoittaa kaikki täydellisessä, sensuroimattomassa vertaisverkossa. Se syöttää informaatiota joka taholle. Liberalistiset vallankumousliikkeet saadaan viimeinkin päätökseensä, kun talouskriisejä ja kansan tahtoa vastustavia poliittisia päätöksiä aiheuttanut viestinnän kitka – etenkin alhaalta ylöspäin suuntautuvassa kommunikaatiossa – on poistettu Facebook-vaseliinilla.

2010-luvulla kansalaisyhteiskunnan kolme perustoimijaa ovat hedelmällisessä yhteistyössä. Yritykset tuottavat, poliitikot lupaavat ja kansalaiset osallistuvat.

* * *

Vuonna 2011 – kansannousujen ja jytkyn keskellä – suomalainen pikaruokafranchise Hesburger lanseerasi nettikampanjan, jossa kansalaiset saivat itse suunnitella ja äänestää mieluisinta hampurilaiskomboa.

Syntyi demokratian, vapaan markkinatalouden ja sosiaalisen median yhteenliittymä, joka osoitti vastaansanomattomasti, miten niin sanottu Twitter-demokratia toteutuu Suomessa.

Vastedes muistettakoon, että aina, kun joku pitää innoittuneen puheenvuoron uuden median ja kansalaisvaikuttamisen ällistyttävästä muutoksesta ja siitä, kuinka se sysää kaiken tieltään, puhutaan yhden megakalorin hampurilaisesta, jossa on ”muhkea megasämpylä, 2 kotimaista naudanjauhelihapihviä, kurkkumajoneesia, BBQ-kastiketta, ketsuppia, salaattia, cheddarjuustoa, sipulikuutioita, pekonia ja sipulirenkaita” ja jonka nimi on Megamättö.

Ai, niin, ja siis Suomen Julian Assange on Juho Kuismin. Onnea myös hänet kouluttaneelle Riihimäen ammattioppilaitokselle.

G

Jami tutki raha-asioitaan verkkopankissa. Klikkaukset eivät olleet suotuisat. Tili oli ylittynyt ja ensimmäinen huomautusmaksu oli jo veloitettu. Opintolainan lyhennykseen raha oli riittänyt, mutta muilta osin tilanne vaikutti lohduttomalta. Puhelinoperaattorin karhukirje pölyttyi pöydällä. Seuraava kirje olisi jo perintätoimistolta.

Siinä maha missä painitaan: puhelin pärähti soimaan.

– Hei, täällä on Irjakaarina Kaskiahde Sanoma Magazines Finlandista, päivää, sanoi ääni.

Saatanan puhelinmyyjät, miksi ne eivät koskaan selvitä asiakkaittensa verotietoja? Ymmärtäisivät soittaa vain maksukykyisille.

– Me olemme tilanneet sinulle Aku Ankan, ääni jatkoi.

Me? Tilanneet? Aku Ankan? Tokihan Jami mieluusti luki Aku Ankkaa. Hän oli lapsena ollut kateellinen kavereilleen, joille Aku oli kannettu kotiin. Mutta se oli ollut liian kallis silloin, ja se oli liian kallis yhä. Eikä itse asiassa likikään välttämätön osa elämää.

– Anteeksi, kuka tilasi?

– Me täällä tilasimme sinun puolestasi. Saat Aku Ankan tästä lähtien joka keskiviikko.

– Seeelvä… Mistä tässä on kysymys?

– Me olemme tutkineet asiaa. Aku Ankka on tunnettu hahmo kaikkialla maailmassa ja suosituin sarjakuvajulkaisu Suomessa. Tiedämme, että ystäväsi varmaankin arvostaisivat sinua enemmän, jos voisivat vieraillessaan luonasi lukea aina uusimman Aku Ankan.

– Öö? Okei?

– Toivotamme sinulle iloisia lukuhetkiä! Hei, hei!

Puhelu katkesi. Nähtävästi Irjakaarinalla oli kiire soitella myös toisille ihmisille.

Kolme päivää myöhemmin Jami sai kirjeen Aku Ankan kustantajalta. Hän avasi kuoren uteliaana.

”Hyvä asiakkaamme”, kirje alkoi. ”Kiitämme tilauksestanne. Aku Ankan tavallinen vuositilaushinta on 95 euroa, mutta ymmärtänette, että tässä tapauksessa joudumme vaatimaan Teiltä 250 euron vuosimaksun. Tilaus on voimassa 20 vuotta eikä sitä voi perua. Ensimmäisten viiden vuoden maksu suoritetaan etukäteen.”

”

The Guggenheim Helsinki would demonstrate a heliotropic quality that makes it responsive to the unique light and seasonal conditions of the Nordic region.

Gutenbergin galaksissa kellään ei ole kivaa ja erityisesti Jorma Janne Gallen-Kallela-Sirénillä on kurjaa. Se näkyy kauas. Maineikas esi-isä pyörii kumpujen kätkössä, kun etäisesti samanniminen perillinen rypee tuntemattomuudessa. Isovaarin lähin partneri oli marsalkka Mannerheim, Jannen paras ystävä on newyorkilainen luomuviljelijä Osmo Rauhala.

Janne Sirén johtaa Helsingin taidemuseota. Hänellä on hallussaan Suomen vaikuttavimpiin kuuluva kokoelma, muttei sanottavammin näyttelytiloja. Taidemuseo on levittäytynyt Helsinkiin yhtä elegantisti kuin kaupunginkirjasto: hiukan sinne ja tänne. Käyntikortissa voi olla mairitteleva titteli, mutta missä kelpaisi vieraita kestitä?

”

Osmo Rauhala still manages his family’s farm, and many of his paintings and videos deal with nature and its relationship to civilization.

Taidemuseolle on toki kaavailtu uusia tiloja, mutta…

Ei pidä aliarvioida tuttavaverkostoja. GKS:n kaveri ”Kisu” Ehrnroothin valinta The Solomon R. Guggenheim Foundationin johtokuntaan avasi portin, jonka kautta amerikkalaissäätiölle selvisi mahdollisuus siirtää pieleen mennyt Vilna-hanke vauraalle ja itsetunto-ongelmaiselle pohjoismaalle. Hankkeella on sitäkin enemmän kiire, kun muistetaan Abu Dhabiin kirjaimellisesti povatun jättiläismenestyksen olevan ”luovalla tauolla”, jossa mikään muu ei edisty kuin Guggenheim-brändin alamäki.

Mannerheimista Guggenheimiin! Säätiön suomalaisjäsenen kautta Helsingin taidemuseon johtaja heitti täkynsä koukkuineen kaupungin päättäjille. Pelissä oli paljon. GKS saisi kukaties ihan oikean jättiläismuseon egonsa loppusijoituspaikaksi, ikuisten rahoitushuoliensa kanssa painiva säätiö saisi miljoonia vastikkeettomia dollareita ja Helsingin kaupunki saisi laskun.

Pakko. Yrittää.

Helsingin päättäjiä on toistakymmentä vuotta pehmitetty puheilla jokseenkin kuvitteellisesta ”kansainvälisestä metropolikilpailusta”, jossa jokin arvoituksellinen taho jakaa pisteitä sen mukaan, kuinka isoja taloja kussakin kylässä on. Ja Guggenheimiin liittyy aina isous.

Apaja oli siis otollinen.

Myönteistä päätöstä auttaa isojen kavereiden tuki. Itse pirukaan ei tiedä, miksi suomalainen bisneseliitti haluaa Guggenheimin, mutta se tosiaan himoitsee sitä. Ehkä siksi, koska museota hallinnoiva säätiö on eräänlainen miljonääriklubi?

Yhtä kaikki, pienemmissäkin kaupungeissa kokoomusvaikuttajien kuolaneritys käynnistyy refleksien nopeudesta riippuen sekuntien kuluessa siitä, kun teollisuusjohtajat vihjaavat olevansa jonkin idean kannattajia – koski se sitten uuden ydinvoimalan rakentamista, taidemuseon ostamista tai pään työntämistä hydrauliseen puristimeen. Reaalikapitalismissahan ei niin suurta julkista menoerää ole keksittykään, etteikö se kelpaisi elinkeinoelämälle. Paitsi jos kyseessä on tuloerojen tasaaminen. Se olisi veronmaksajien rahojen holtitonta tuhlaamista.

Ja tässä yhteydessä on toki hyvä muistaa, ettei pääomatuloista kanneta kunnallisveroa. Siis sitä rahaa, jolla Guggenheim aiotaan maksaa.

Itse asiassa lopuistakin veroista pitäisi päästä eroon, ehdottaa Kansallinen Kokoomus. Kuningaspuolueen masinoimassa vallankumouksen takaisinkelauksessa päästään pian veroista pysyvästi vapautettujen säätyjen luomiseen.

Vauhtisokeudessaan kaupunginisät ja museokauppiaat eivät vaivautuneet edes tiedustelemaan valtiovallan halua päästä jakamaan kustannuksia. Tietenkin valtioneuvosto avaa rahahanat, onhan hankkeessa mainittu innovaatio. Onhan? Katalaksi onneksi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ei kuitenkaan anna rahaa. Mistäpä antaisi, kun lompsa on tyhjä. Ketään yllättämättä kokoomuslainen elinkeinoministeri Jyri Häkämies yrittää silti yhä tunkea kymmenien miljoonien menoerää takaisin Arhinmäelle kulttuuribudjettia nakertamaan.

Ehkä Kokoomuksen ideana onkin vain lakkauttaa suomalainen kulttuuri.

”

The city would be responsible for funding and overseeing the development and construction of the museum, possibly with support from the Finnish government, foundations, corporate donors, and private citizens. The city would also provide or secure the museum’s operational funding. The Guggenheim would have no financial obligations with respect to the design, development, construction, or operation of the museum.

Yksimielisessä rintamassa muun työnantajaleirin mukana täysin rajoittamatonta museotuhlausta liputtaa Helsingin Sanomat. Pääkirjoitustasolla lehti ottaa kipakan kannan. Guggenheim on pantava alkuun ennen kuin demokratia alkaa vaikuttaa päätöksentekoon:

Tämä vuosi on kunnallisvaalivuosi, ja mitä lähemmäs vaaleja mennään, sitä vaikeammaksi tällaisen investointipäätöksen tekeminen käy. Päätöksen siirtäminen vaalien yli merkitsisi taas asian viivästymistä ainakin vuodella. Mikään uusi asiahan Guggenheim-hanke ei ole, sillä se julkistettiin lähes tasan vuosi sitten. Olisi onnetonta, jos tällainen mahdollisuus jätettäisiin käyttämättä.

Kokonainen vuosi! Ihmisikä!

Todellisuudessa asiasta ei tietenkään ole keskusteltu, koska kaikki ovat odottaneet nyt saatua selontekoa. Eli Guggenheim-säätiön mainosta, jonka se härskisti teetti asiakkaansa rahoilla.

Helsingin Sanomat tiedusteli myös viisastelijoiden kerholta, HS-raadilta, mitä he tuumivat ajatuksesta. Päätoimittajan harmiksi enemmistö oli vastaan, mutta sentään 39 % raatilaisista kannatti museon rakennuttamista.

Vai kannattiko sittenkään? Vastauksista selviää, että monilla kyllä-puolueenkin jäsenillä on puolustavalle mielipiteelleen tiukemmat täsmennysvaatimukset ja reunaehdot kuin useimmilla vastustajilla.

Mari K. Niemi:

Jos Helsinki on keskeinen maksaja, millaisesta taide- ja kulttuuritoiminnasta rahat ovat pois?

Paula Tuovinen:

Jos venäläisille myönnetään viisumivapaus. Jos muun kulttuuritoiminnan rahoitus ei vähene. Jos hankkeelle saadaan yksityistä rahoitusta. Jos rakennuksen suunnittelussa otetaan huomioon monitaiteisuus.

Matti Kalliokoski:

Jos laskelmat osoittautuvat riittävän realistiksi ja yksityisiä rahoittajia löytyy.

Claes Andersson:

Rahoitus pitää järjestää niin, ettei se kavenna muita julkisia palveluja kaupungissa.

Aku Louhimies:

Yksityisellä rahoituksella.

Katja Tukiainen:

Taiteilijana olen kiinnostunut uusista mahdollisuuksista ja tottunut ottamaan riskejä, mutta kysymys Guggenheimin rahoituksesta saa minut toivomaan että olisin taloustieteilijä.

Maria Pettersson:

[…] Gukkis ei saa olla pois muista suurista kulttuurihankkeista, kuten keskustakirjastosta (jonka muuten voisi sijoittaa uuden taidemuseon yhteyteen).

Seppo Zetterberg:

Ei lisämuseo pahitteeksi ole, kunhan sen varjolla ei kuristeta muita museoita. Suomessa museot ovat valitettavasti harmaita varpusia, joille kulttuuritahdon osoituksena järjestetään pakollista talviruokintaa, mutta muuten ne joutuvat elämään omaa hiljaista elämäänsä. Jos Guggenheim-mantra puhkeaa vuosikymmenen lopulla täyteen kukoistukseensa, se saattaa jättää yhä enemmän vaille huomiota Suomen muun, niukkuudessa elävän mutta tärkeän museolaitoksen.

Riiko Sakkinen:

Taiteilijana iloitsen uudesta museosta, mutta antikapitalistina näen sen dystooppisena. Vastustan julkisen palvelun eli Helsingin taidemuseon yksityistämistä.

[iframe width=”100%” height=”166″ src=”http://w.soundcloud.com/player/?url=http%3A%2F%2Fapi.soundcloud.com%2Ftracks%2F33707605&show_artwork=true”]

Kokoomuslaisten ohella vihreä tuki ajatukselle on ollut alusta asti selvä. Talousliberalistisen estetiikkapuolueen inho Kekkosta, 70-lukua ja agraari-Suomea kohtaan ulottuu henkisten rakenteiden ohella fyysisiin. Jos se on vanhaa, se pitää purkaa.

Ei mikään sattuma, että Helsingin Vihreiden puheenjohtaja toivoo ”valtakunnan paraatipaikan” somistamista suunnilleen millä tahansa, kunhan siihen liittyy wow ja design. Vihreää näet ahdistaa outo käänteisnationalismi, joka sykkii vahvana kuin perussuomalaisen homofobia. Vaikka ulkomaalaisvieras ei ole sitä sanonut ääneen, katseen suunta on sen aina kavaltanut: Kanavaterminaali on niin blasé. Kohta ei enää uskalla käydä edes Barcelonassa – ties vaikka ilkkuisivat helsinkiläiselle maalaisserkulle.

Vihreällä valtuustoryhmällä onkin Helsingin Sanomain tapaan tulenpalava hoppu. Ville Ylikahri pelännee eniten, että valtuutetut saisivat päättää asiasta faktojen, ei sokean innostuksen pohjalta. Punavihreästä marginaalista kumpuavat arvostelevat puheenvuorot sivuutetaan. Jopa Osmo Soininvaaran varoittelut vaikuttavat kaikuvan kuuroille korville. Noloa nillittämistä ties mistä peruspalveluista. Jätetään vaikka joku liikenneympyrä rakentamatta.

Konversio hipeistä jupeiksi kiihtyy.

”

There would be no plastic bags available for customers purchasing items at the store.

Guggenheim-projekti huokuu uutta kulttuuripoliittista paradigmaa, jonka mukaan keskittämällä paljon jännää yhteen paikkaan se tulee maagisesti säteilemään ympärilleen luovuutta. Ajatus on tietenkin saatu talouspolitiikasta, jossa uskotaan suurten tuloerojen luovan vaurautta: kuvitellaan, että keventämällä äveriäimpien ihmisten sekä yritysten verotusta luodaan rikkauskeskittymiä, joista hyvinvointi jollain tieteiskirjallisuudessa keksityllä tempulla valuu ympäristöönsä.

Toisin sanoen panemalla kaikki Helsingin taidemäärärahat yhteen huippumuseoon koko Uusimaa ja lopulta Suomi muuttuu Guggenheim-säätiön kuratoimaksi kulttuurionnelaksi.

Toki – joku saattaisi ehkä haksahtaa ajattelemaan, että jakamalla puoletkin kaavaillusta Guggenheim-panostuksesta taiteentekijöille suomalainen kulttuuriosaaminen saisi ihmiskunnan historian suurimman sähköstartin ja itse asiassa tekisi Suomesta koko maailman ihaileman taidesuurvallan. Mutta koska se on väärää ajattelua, sosialismia, siitä on vaiettava.

”

There is a small antiglobal faction in Finland that considers large international companies “imperialistic.”

Ymmärrettävästi kenenkään pyytämättä ja kaikille yllätyksenä pöydälle kannettu hanke on herättänyt kiivasta keskustelua. Taiteilija Silja Rantanen teilasi projektin valmistelun Ykkösen aamu-tv:ssä ja heti perään kirjailija Kalle Isokallio sanoi samat sanat Jälkiviisaissa ja höysti kommenttiaan Iltalehden kolumnillaan.

Taidemaailman kannatus ylikansalliselle franchiselle on ylipäänsä ollut rajallista. Guggenheimilla on kova maine, muttei välttämättä toivotunlainen. Useat pieleen menneet laajentumishankkeet ja lukuisat taloudelliset väärinkäytökset eivät luo kuvaa niinkään dynaamisesta taideorganisaatiosta kuin markkinoita kahmivasta, aggressiivisesta liikeyrityksestä. Taidekriitikko Otso Kantokorven ynseys Guggenheimia kohtaan on suorastaan eeppistä, mutta nuivia puheenvuoroja on esitetty muuallakin.

”

The permanent collection of the Guggenheim Foundation will not form a centerpiece of the new museum.

Kiasmassa hankkeella ei ole liikaa ystäviä. Vaikka esitettyä tulokasta ei suorastaan torpata, museojohtaja Pirkko Siitarin blogimerkintä sisältää vahvoja varauksia:

Kiasman näkökulmasta hanke tulisi toteuttaa niin, ettei se entisestään kavenna Kiasman tai alan muiden toimijoiden jo pienentyneitä määrärahoja. Jos museohankkeen käynnistäminen kuitenkin tarkoittaisi toimintakykyisten kulttuuri-instituutioiden aseman heikentämistä ja rahoituksen leikkaamista, kaventaa se merkittävästi suomalaista taidekenttää ja vaarantaa monimuotoisen taidetarjonnan.

Kulttuurineuvos Tuula Arkio, entinen Valtion taidemuseon ylijohtaja, pitää laskelmaa tolkuttomana, ylimielisenä ja jopa hiukan moraalittomana:

Jos valtio lähtee mukaan, on rahojen tultava matkailu- tai elinkeinomomentilta. En voi mitenkään pitää eettisesti hyväksyttävänä, jos rahoitus viedään olemassa olevilta kulttuurilaitoksilta, joiden resursseja jatkuvasti supistetaan.

Hanna Ojamo Suomen Taiteilijaseurasta tyrmää Guggenheimin suoraan:

Tämä on jopa taiteen kentällä ymmärretty väärin: uusi Guggenheim ei korvaa vanhan kaupungin taidemuseon toimintoja, vaan hajottaa ne kahtaalle ottaen sen näyttelytoiminnan ja projektit, mutta siirtäen tärkeän funktion, kokoelmat ja niiden esittämisen, muualle. Missään 187-sivuisen raportin sivuilla ei sanota, että kokoelmia esitettäisiin Guggenheimin katon alla.

Hiukan jäsennellymmin Ojamo ja taiteilijaseuralaiset ottavat kantaa Helsingin Sanomain mielipidekirjoituksessaan:

Ajatus siitä, että kuvataiteilijat tarvitsisivat Guggenheim-museota kehittyäkseen, on typerryttävä. Ammatissa aktiivisesti toimivat, erityisesti nuoret suomalaiset kuvataiteilijat ovat jo kansainvälisiä.

”

Of course, a Guggenheim Helsinki would raise the profile of the city, bolster tourism, and create jobs, among numerous other benefits.

Vaikka taidemuseo – tai tässä tapauksessa pelkät kuoret – on kulttuurihanke, museota on myyty kansalaisille ennen kaikkea investointina, josta koituu mittavia kansantaloudellisia hyötyjä. Jopa siinä mitassa, että kaupungin suorastaan kannattaa ottaa lisävelkaa kaksin käsin. Esitystä pitää siis tarkastella samalta pohjalta.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ekonomisti, VTT Jenni Pääkkönen lyttää nämä oletukset blogissaan sekä Taloussanomien haastattelussa: luvut eivät kestä tarkastelua. Kyseessä on totaalinen uhkayritys, jossa riskit on jaettu hiukan epäsymmetrisesti: kaupunki 100 %, Guggenheim-säätiö 0 %.

Tällainen ”heads I win tails you lose” -skenaariohan on tullut ikävä kyllä tutuksi pankkiirien bonuksista, joissa voitot jaetaan pankkiireille ja tappiot veronmaksajille.

Yhden nauloista arkkuun naputtelee Taloussanomien Risto Pennanen. Hän esittää kolumnissaan suorasanaisesti, ettei Helsingin kassan tyhjentäminen Guggenheim-unelmiin itse asiassa edistä metropoliajattelua lainkaan. Espoolaisia voi olla vaikea houkutella maksamaan Katajanokalle rakennettavan parisataamiljoonaisen taidegallerian kulunkeja:

Tässä tilanteessa luulisi, että fuusiohaluinen Helsinki laittaisi oman taloutensa kuntoon ennen kuin se alkaa kosiskella väkipakolla naapureita. Kannattamattomalta näyttävä Guggenheim-hanke tuskin lisää Espoon fuusiohalua, vaikka myönnettäköön, että 200 miljoonan hanke ei sentään millään muotoa ratkaise fuusiokysymystä.

Yllättävää tukea taiteilijat ja palveluistaan huolestuneet kaupunkilaiset saavat kaikkien talousviisaiden ja hallitusammattilaisten äidiltä, Sirkka Hämäläiseltä, joka toteaa MTV3:lle kylmästi:

Jos se on niin kannattavaa bisneksenä kun on sanottu, niin eiköhän silloin pitäisi löytyä yksityisestä sektorista siihen rahoitustakin.

Mutta huoli pois! Tahattoman koomisista itsenäisyyspäivän vastaanoton mekoistaan tunnetuksi tullut Marko Ahtisaaren vaimo sentään lupaa lahjoittaa tuhat euroa museon perustamiseen.

”

On the other side, it might be possible to reduce the funding gap by adopting a tighter policy on personnel and exhibition costs.

Joka tapauksessa kaupungin johto vaikuttaa olevan valmis kävelemään kansalaismielipiteen yli, koska ”tämä tilaisuus ei toistu” ja villin huhun mukaan jokin toinen yhtä pahasti Guggenheimin edessä suomettunut henkisten kääpiöiden valtakunta haluaisi projektin omakseen.

Keskellä säästöbudjettia ja kutistuvaa taloutta satojenmiljoonien satsaaminen fiilispohjalta pilvilinnaan kuvastaa ääretöntä ylimielisyyttä ja äänestäjien halveksuntaa. Valitettavasti Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n omahyväisyyttä ei voi mikään naarmuttaa. Paitsi demokratian ääni, onhan kunnallisvaalivuosi. Perussuomalaiset teroittavat jo hampaitaan tietäen, että jokainen suljettu kirjasto, koulu ja terveysasema tarkoittaa heille viittä valtuutettua lisää.

Vallankin, jos ja kun asia viedään läpi ilman minkäänlaista käsittelyä parissa viikossa.

Helsingin ja helsinkiläisten kannalta prosessista koituu pelkästään huonoja seurauksia. Sopimus valmistellaan kiireellä ja allekirjoitettaneen helmikuussa, jonka jälkeen lisenssimaksut alkavat virrata viivytyksettä Atlantin taakse. Ankara sopimussakko estää prosessin keskeyttämisen. Ja kaiken kukkuraksi syksyn vaalien jälkeen kaupunkia hallitsevat kansallismieliset ultrakonservatiivit, joille guggenheimilaiset ihan vapaaehtoisesti tarjoilevat jytkyn.

Miksi?

Koska Janne Gallen-Kallela-Sirénillä oli tylsää Gutenbergin galaksissa ja Jussi Pajusella tarve päteä.

Tekstiä varten haalittuja linkkejä jokaisen luettavaksi

Lisäyksiä:

Kaasuputki Zeitgeist

19

Joulukalenteri 2011

Kaasuputki-blogi edustaa määritelmällisesti ”elämää Zeitgeistissa”. Tärkeää on muistaa, että tässä yhteydessä sanalla Zeitgeist viitataan kirjaimellisesti ”ajan henkeen”, ei superfoodeja popsiviin, kemikaalivanoja bongaileviin, liikaa pilveä polttaviin hopea-addikteihin.

Yksi keino kellua ajopuuna ajan akanvirrassa on tarkkailla sähköistä liikennettä. Kuka klikkaa ja mitä – ja miksi.

Vuoden 2011 kolme luetuinta artikkelia – tähän mennessä – kertovat hiukan samasta asiasta eri keinoin. Ne kritisoivat idioottikonservatismia: suurten ikäluokkien valenostalgiaa, hommalaista rasismia ja kaupallistettua isänmaallisuutta.

Sai mitä tilasi (26. syyskuuta 2011):

Jos suomalaisella naisella on kurdimies ja nainen kuolee suojatieonnettomuudessa kahden askeleen tai tuhannen kilometrin päässä miehestään, kuolema ei missään tapauksessa voi johtua punaisia päin kaahanneesta Audista, liukkaista korkkareista jäisellä asfaltilla tai tuhannen promillen kännistä, vaan neek… karvakäs… kulttuurien yhteentörmäyksestä.

Voi voittajia! (10. tammikuuta 2011):

Hävyttömimmillään täyttä eläkettä ja erilaisia esiintymis- ja kirjoituspalkkioita ynnä tunnustuspalkintoja kaksin käsin rohmuava professori Kari Uusikylä on syyttäessään toimeentulominimin alla sinnitteleviä opiskelijoita ahneudesta.

Isänmaallinen lässyttävä mies (3. joulukuuta 2011):

Syntyi musiikkia, jossa syvimmät tunteet liittyvät arjen heteronormatiiviseen harmauteen, jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuihin, sotaveteraani-isoisiin ja – suvainnette – munien rapsutteluun kotisohvalla.

Kaasuputken lukijakunta ohjautuu sisään nokkelien tekstien ääreen usiaita reittejä. Karkeasti ottaen puolet lukijoista on klikannut vetävää otsikkoa Facebookissa, 12,5 % pitää linkkiä kirjanmerkeissään ja reilu viidennes eksyy blogiin netin hakupalvelujen opastamana.

Facebook ei paljasta reittejään, mutta hakukoneiden metkut rekisteröidään tarkoin. Kaasuputken viisikymmentä suosituinta hakua vuodelta 2011 kertoo, mikä suomalaisia kiinnostaa juuri nyt.

  1. kansan uutiset
  2. kaasuputki
  3. virpi salmi
  4. arto länsman
  5. jami järvinen
  6. kansanuutiset
  7. seksivideot
  8. wille rydman
  9. carl danhammer
  10. kari uusikylä
  11. lex soininvaara
  12. kyösti tarvainen
  13. risto nurkkala
  14. tuomas holopainen johanna kurkela
  15. porno
  16. hanna-leena hemming
  17. mikael pentikäinen
  18. lisa lampanelli
  19. teuvo hakkarainen
  20. johanna kurkela tuomas holopainen
  21. arto länsman ikä
  22. www.kansanuutiset.fi
  23. kaasuputki blogi
  24. stx sisustusvarustelu
  25. tomi walamies
  26. matti putkonen
  27. teuvo hakkarainen viitasaari
  28. poju zabludowicz
  29. rothschild alumiini
  30. jouni tervo
  31. saunasolmu
  32. anu harkki
  33. guggenheim haatainen tennispalatsi
  34. aarno laitinen
  35. milano
  36. susanna kuparinen
  37. länkipohja
  38. pezhman ahmadi
  39. herutuskuvia
  40. pentti stranius
  41. sisupuukko
  42. emilia kukkala
  43. erkki nysten
  44. hanna nikkanen sauli niinistö
  45. janten laki
  46. http://www.kansanuutiset.fi/
  47. janne virkkunen
  48. kadonnut symboli
  49. pedobear
  50. jorma pokkinen

Mainittakoon myös, että eräässä aiemmassa blogissa jo vuonna 2006 hakusana ”seksivideot” oli kymmenen kärjessä. Tällöin tosin muodossa ”susanna sievisen seksivideot”.

Korkeimman oikeuden rinnalle pitäisi perustaa syvin vääryys

14

Joulukalenteri 2011

Kaasuputki-blogilla – ja ehkä etenkin sen kirjoittajalla – on maine kaikesta turhasta nillittävänä, herkästi ärsyyntyviä ääritahoja provosoivana perusvasemmistolaisena kaikenvihaajana ja keskiaikaista inkvisiotakin pahempana keskustelun sensuroijana.

Sen kunniaksi:

Lista tämän hetken suurimmista vääryyksistä

  1. Taktinen äänestäminen
    ”Joo, Paavo tuli mulla vaalikoneessa ykköseksi ja sitä mä äänestin eduskuntavaaleissakin, mutta sillä on se kasettimaksu, joka on ihan hanurista ja todistaa, että ministeri-Audi, öhö. Ja sit totanoinniinku jos Pekka Haavisto ei pääse tokalle kierrokselle, niin mä kyllä eroan Vasemmistoliiton Facebook-sivuilta.”
  2. Itäkeskuksen bussiterminaalin sadekatos
    Suomessa on satanut aina. Ilmastonmuutoksen edetessä sateet vain lisääntyvät. Itäkeskuksessa ei silti voi odottaa bussia kastumatta, koska katokset on rakennettu ohjaamaan vesiryöpyt ihmisten niskaan.
  3. N-viivat ja yhdysmerkit
    Sellaista tiedotetta ei ole keksittykään, ettei siinä olisi Microsoft Wordin luomaa automaattista luettelomerkkiä sanaliitoksissa (à la ”Da Vinci –koodi”) ja heti perään yhdysmerkkiä ajatusviivan paikalla.
  4. Vaalimökit
    Yhtään kampanjaa ei voi vetää ilman niitä, mutta kukaan ei tiedä, mihin niitä tarvitaan. Siis muuhun kuin Rautatientorin baareista konttaavien humalaisten selviämisasemiksi. Mihin ne ovatkin aivan omiaan ja minkä vuoksi ne voisikin muuttaa pysyviksi rakenteiksi – ja ottaa vaikka kaupungin tai jonkin puolijulkisen järjestön haltuun,
  5. Blogit, joissa listataan asioita
    Et muuta keksinyt? Vaikka tänään olisi ollut ihan hyvä uutispäivä, mm. siitä, miten paska paikka Lappi on.
  6. Facebook-ystäväpyynnöt tuntemattomilta tutuilta
    Mitään viestiä ei tule ystäväpyynnön saatteena, pyynnön lähettäjä käyttää FB-nimeä ”Kukko Pilli” ja profiilikuvanaan Tohtori Sykeröä. Hänen seinänsä on suljettu ulkopuolisilta ja ystävälistaa ei näytetä. Tavattiinko me viikko sitten julkkareissa vai eilen Sirdiessä?
  7. Timo Haapala
    Leif Salmén pyörii haudassaan.
  8. Reggae
    Koska reggae.

Isänmaallinen lässyttävä mies

3

Joulukalenteri 2011

Mitä tapahtui suomalaiselle miesmuusikolle?

Autolla ajettiin, siellä käveltiin, pitää olla näin, kun ollaan vähän sinnepäin.

Ja kaiken yllä leijuu jokin niin julkea tapahtumattomuus, että se on pakko ymmärtää miehen uudeksi talvisodaksi. Kilpaillaan siitä, kuka mahtuu kapeimpaan sektoriin. Rasvaton maito, hiilihydraatiton leipä, Espoo. Muistikohan vaimo ostaa rasvatonta maitoa Prismasta? Tekisinkö biisin siitä?

Anssi Kela sen jossain mielessä aloitti Nummela-levyllään – tämän melodiattoman puhelaulun, jossa nuotit kömpivät eteenpäin pienin intervallein ja takertuvat mieheyden kriisistä kuiskaaviin, ahdistaviin puoliriimeihin.

Särisevät sähkökitarat eivät kailota nopeiden autojen ja mustahuulisten tyttöjen ilosanomaa. Sen sijaan, että 25-vuotiaat roikaleet huutaisivat kapinaa ja rakkaudenjanoaan, he määkivät mikrofonit täyteen väärennettyä nostalgiaa, jossa muistellaan – muistellaan! – fiktiivisen parisuhteen virstanpylväitä.

Siellä yläasteella tavattiin, yhteen sitten kasvettiin, nyt Espoossa asutaan, lätkää katsotaan.

Jos joku kääntäisi suomalaisen iskelmärockin englanniksi ja lähettäisi yli Atlantin, Bruce Springsteen ampuisi itsensä vain päästäkseen pyörimään haudassaan.

Ei pidä ymmärtää väärin – todellinen iskelmä on hienoa musiikkia. Jokainen vanhoja schlagereita koskaan kuunnellut ymmärtää, että iskelmämusiikki kertoo seikkailuista, pyrkimyksestä väärien lakanoiden väliin tai sieltä pakoon, hylätyksi tulemisesta ja hylkäämisestä, pitkistä katseista ja käsittämättömistä määristä alkoholia. Ei ole sattumaa, että musiikkitaivaan legendaarisimmat häntäheikit ja miestennielijät ovat ennen kaikkea iskelmämuusikoita.

Mutta jokin meni pieleen, kun suomalainen iskelmä ja rock yrittivät paritella. Syntyi musiikkia, jossa syvimmät tunteet liittyvät arjen heteronormatiiviseen harmauteen, jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuihin, sotaveteraani-isoisiin ja – suvainnette – munien rapsutteluun kotisohvalla. Tuhnu haisee.

Karu totuus on, ettei alle 50-vuotiaalla suomalaismiehellä ole takanaan sellaista elämää, jonka muistelemisesta muut olisivat kiimaisen halukkaita maksamaan. Ei, ellei ole asunut vähintään kolmea vuosikymmentä maailman pahimmissa loukoissa ja pysty aloittamaan kertomustaan sanoilla: ”Silloin kun mä sain n***erisankkerin…”

Valitettavasti tämä ei estä yrittämästä.

Musiikin muutos saattaa myös kertoa jotain surullista koko yhteiskunnasta. Seikkailut ovat pahasta, Perus-Suomi on paras paikka asua. Mies, joka käyttää nuoruusvuotensa mihinkään muuhun kuin ammattikoulutuksensa hankkimiseen, työelämään ja kolmeen jokaperjantaiseen kossubatteryyn, on epäilyttävä olento. Siksi on laulettava avioliitoista, lapsensaamisesta ja ihmiskunnan historian arkisimman arjen hillitystä ylistämisestä. Siitä, miten rankkaa oli lapsena, kun isä ei ostanutkaan lahjaksi Nintendoa.

Tarinan tueksi kuvitellaan sukupolvien ketju, jossa Juha Tapio tai Arttu Wiskari ovat melkein isiensä ja isoisiensä rinnalla sotimassa, melkein rakentamassa jäänmurtajia neuvostoliittolaisille, melkein Globenissa keväällä 1995, melkein naimisissa äitiensä kanssa.

Kenties koskaan ei ole ollut yhtä helppoa käyttää mistä tahansa kulttuurituotteesta sanaparia ”elämää suurempi”.

Alla muutama kappale kauheinta Suomea, elämää suurempaa lässyttämistä:

Ja tietenkin uusin ja kauhein, feat. Sakari Kuosmanen: