Avainsana: helsingin sanomat

Ylen suuri vääryys

17

Joulukalenteri 2011

Yleisradiolle saatiin aikaan rahoitusratkaisu. Tv-maksu jää historiaan ja tilalle astuu progressiivinen mediavero, joka kerätään sekä ansio- että pääomatuloista ja jonka myös yritykset maksavat.

Erikoisuutena maksussa on muiden muassa se, että progressio ulottuu jopa yritysmaailmaan:

Myös vuosittain yli 400 000 euron liikevaihdon omaavat yritykset ja yhteisöt osallistuvat julkisen palvelun rahoitukseen maksamalla liikevaihtoon suhteutetun veron. Yrityksiä varten luodaan kaksiportainen maksuperusteinen järjestelmä, jolla kerätään vuosittain 22 miljoonaa euroa YLE-veroa. Yrityksiltä ja yhteisöiltä jonka liikevaihto on yli 400 000 euroa, mutta alle yksi miljoona euroa, YLE-vero on noin 317 euroa. Yli miljoonan euron liikevaihdon omaavilta yrityksiltä ja muilta yhteisöiltä vero on noin 634 euroa.

Vastalahjaksi maksuvelvoitteestaan etenkin viestintäyritykset saivat uuteen Yleisradiolakiin näppärän jarrupykälän. Ylen poliittisesti valittu hallintoneuvosto näet velvoitetaan arvioimaan ”ennakolta merkittävät uudet palvelut ja toiminnot suhteessa julkiseen palveluun ja viestintämarkkinoiden kokonaisuuteen”.

Ja tämän ennakkoarvioinnin voi siis pyytää kuka tahansa ”sellainen oikeushenkilö, jonka etua asia koskee”.

Tämä ei silti tyydytä yksityisiä mediataloja, jotka täyttivät pääkirjoitussivunsa tuskanparahduksilla:

  • ”Veronmaksajat maksavat, muu mediakenttä voi vain kadehtia”, toteaa Etelä-Suomen Sanomat.
  • ”On ihmisiä, joiden uskonnollinen vakaumus kieltää telkkarin tuijottamisen. Lisäksi on ihmisiä, jotka eivät muusta syystä halua kotiinsa televisiota. Moni pitää television tuijottamista täysin turhana eikä katso ohjelmia tietokoneen kauttakaan. Silti hekin joutuvat maksamaan uutta veroa”, vuodattaa krokotiilinkyyneleitään Lapin Kansa.
  • ”Toisaalta Ylen tekijöiden ei pitäisi tuhlata panoksiaan hömppäkilpailuun kaupallisten kanavien kanssa”, muistuttelee tekohurskaasti Alma Median toinen lappilaislehti.
  • ”Ylen rahoituksen vatvominen vei aikaa tärkeämmältä työltä”, otsikoi otsaansa kurtisteleva Ilkka-lehti.
  • ”Jo 1600-luvulla keksittiin uusia veroja, kun vanhoja ei kehdattu nostaa”, tiivistää Iltalehti itkuraivarinsa ingressissään.
  • Ilta-Sanomat huomauttaa nyyhkytyksensä lomassa, että Yleisradio on kuolettava uhka kaikelle viestinnälle: ”Laki edellyttää, että Ylestä ei synnytetä julkisen palveluvelvoitteensa ulkopuolelle rönsyilevää viestintäjättiä, joka takuuvarman rahoituksensa turvin tuhoaa kaupallisen viestinnän toimintaedellytykset.”
  • ”Johtavien poliitikkojen ja Yleisradion kiinteä symbioosi ei vahvista kuvaa riippumattomasta Yleisradiosta”, kehtaa Helsingin Sanomat vielä huomauttaa lisäten uusia tasoja tekopyhyyden määritelmään.
  • Kainuun Sanomat kaivoi hihastaan kaikkien väittelyiden voittajan, vanhuskortin: ”Pitääkö Moska -tv-sarjan kaltaisten ohjelmien rahoituksen olla paremmin turvattu kuin esim. vanhusten- ja sairaanhoidon, joiden rahoituksesta hallitus ja eduskunta voivat päättää kulloisenkin taloustilanteen mukaan.”

Ja tietenkin kaikkien mediatalojen kattojärjestö älähtää omassa tiedotteessaan:

”Kansalaiset maksavat ja piikki näyttää olevan auki. Yleisradio saa käytännössä itse rajata julkisen palvelun ja laajentaa reviiriään esimerkiksi julkaisutoimintaan”, hämmästelee Valtteri Niiranen.

Hei, mediajätit, ette ole yksin! Myös Hommaforum on teidän kanssanne samalla puolella. Yleisradion rahoitusmalli ensimmäistä kertaa yhdistää viherstalinistien mokutusmediat ja ulkomaalaisvastaiset rasistit!

Kansallisia rakkauskirjeitä

Tuskin oli Mikael Jungner päässyt määrittelemään rakkauden uudeksi Paasikiven–Kekkosen linjaksi, kun Suomen lehdistö täyttyi lemmenvuodatuksista.

Uuden viikon raikkaaksi aluksi Sanoma Osakeyhtiö teki kahdessa painetussa päämediassaan uutisen, jonka mukaan Suomen seuraava presidentti, Sauli Niinistö, on niin uskomattoman hellä ja ihana rakastaja, että Jenni Haukion lisäksi koko kansa joutuu haukkomaan henkeään.

Vaan viimepäivien varsinainen rakkauspommi julkaistiin jo YK:n päivän Helsingin Sanomissa. Aamukahviaan likomärkien Suomen lippujen katveessa siemailleiden kansalaisten viattomille silmille paiskattiin kulttuurisivuilla äitelin henkilönpalvonta-artikkeli sitten lätkäkulta-aikaisten pääkirjoitusten.

Emeritusprofessori, minnelaulaja Matti Klinge oli laatinut avoimen rakkauskirjeen, jonka Saska Saarikoski oli arvatenkin silkkaa saarikoskimaisuuttaan sijoittanut arvovaltaiselle C1-sivulle.

Mutta kenelle?

Kas, kohteena oli tietenkin ”taidehistorian täydellisen kurssin” suorittanut ”aina näkyvän tyylikkäästi pukeutunut” emeritustaistolainen, Björn Wahlroos, joka on myös ”aikamme johtavia herroja” – käyttääksemme professori Klingen muotoiluja.

Ilman varsinaista johtolankaa etenevässä fanikirjeessään Matti Klinge vertaa Wahlroosia milloin Kustaa III:een, milloin ”kreivillistä, suomalaisperäistä ylhäisaatelia” edustaneeseen Gustaf Mauritz Armfeltiin, josta ”tänä vuonna on Halikossa paljastettu (näköis)patsaskin”. Lukijalle käy selväksi, että Wahlroos on aivan ilmeisesti tehnyt jotakin sankarillis-patrioottista, josta yksinkertaisten talonpoikien tulisi olla hänelle hautaan asti kiitollisia.

Urotyön laatu selviää sinnikkäälle lukijalle tekstimassojen välissä: Björn Wahlroos on laadituttanut kirjan joitakin vuosia sitten kunnostamastaan, Armfeltin aikoinaan omistamasta Åminnen kartanosta (jonka hän remontoi vieläpä omalla rehellisellä työllään ansaitsemillaan miljardeilla sen sijaan, että olisi käyttänyt niihin jonkun toisen selkänahasta revittyjä rahoja).

Kirjaa ei valitettavasti voi ostaa mistään. Matti Klinge lienee kuitenkin kuulunut jakelun piiriin.

Lehteillessään ”upeata, foliokokoista kirjaa” Klingen mielessä kasvaa kuva Wahlroosista, joka on projektinsa myötä kasvanut itsekin Armfeltin veroiseksi isänmaanrakentajaksi.

Liioittelun määrä on kohtuullinen, sillä isänmaallisten tutkijoiden rakastama Kustaa Mauri on jäänyt historiaan ennen kaikkea miehenä, joka loi Suomen JA rakensi aiemmin mainitun kartanonkin. Mutta o tempora, o mores, nykyajan kääpiöt seisovat jättiläisten hartioilla ja näinä infantiileina ”puska- ja pintakulttuurin” aikoina jo onnistuneesti toteutettu putkiremontti riittää takaamaan paikan kansakunnan kaapin päällä.

Sunnuntaiaamuna Hesarinsa ääressä krapulastaan toipuva kirkkorahvas on tosin saattanut olla melkoisen ymmällään professori Klingen hehkutuksesta. Autonomian vuosista on aikaa ja jokaiselle alle satavuotiaalle suomalaiselle – puhumattakaan 2010-luvun nenäkkäistä feisbuukkaajista – Armfelt on vain yksi nimi kymmenien joukossa hiukan nolostuttavassa kansallisvaltioprojektissa. Laajasti katsottuna 1700–1800-lukujen vaihteessa maailmalla vaikutti monenlaisia vipeltäjiä, joista usealla oli kartanoita Suomessakin. Tulisiko uutterien ugrien kumartaa jokaista Kustaa III:n poikaystävää?

* * *

Aivan yksin ei Matti Klinge ole väärentämättömässä ylimielisyydessään. Historian emeritusprofessori saa yllättävän liittolaisen sivistyksen puolesta käytyyn sissisotaansa niinkin kaukaa sisämaasta kuin Tampereelta.

Suomea jäytävä epä-älyllinen moukkamaisuus on nääs saanut eräätkin elitismin kultivoimat sieraimet värisemään inhosta Tammelassa: Rosa Meriläinen katsoi televisiota ja näki siellä barbarian vyöryn uhkaavan sivistyksen herkkää kylvöä turkulaisen kiinteistövälittäjä Jethro Rostedtin kolossaalisessa hahmossa.

Siksi on suurta moukkamaisuutta, kilpatanssia ja kilpatanssijoita halventavaa, tähtioppilas Jethro Rostedtin tapa ylimielisesti kuvata tanssia helpoksi samalla, kun hän ei ilmiselvästi tosissaan edes yritä oppia.

Mutta mistä kumpuaa halu äänestää henkilöä, joka ei ilmiselvästi ole lainkaan kiinnostunut tanssista lajina, vaan on tullut viihdeohjelmaan mukaan puhtaasti vietistään tyrkyttäytyä julkisuuteen. Mistä tulee tämä osaamattomuuden ja oppimattomuuden ylistys?

Ja jottei Rosa Meriläinen jäisi kakkoseksi professori Klingen hyperbolaretoriikalle, myös television tanssikilpailussa on nähtävä kansallinen projekti:

Kaipaan sellaista kukoistavaa yhteiskuntaa, jossa miehet ja naiset yrittäisivät kehittää itseään ja astua epämukavuusalueille – epäonnistumisen uhallakin.

* * *

Aamulehden kanssa samaa konsernia edustava Iltalehti muistuttaa lukijoita onneksi eräästä pikku tosiseikasta:

Rosan kolumni Aamulehdessä on päivätty 23. lokakuuta, joten se on kirjoitettu ennen Jethron eilistä salsayllätystä.

Äbäläwäbälä

Hommaforumin slangisanastossa on hakusana ”äbäläwäbälä”. Sana on mainio esimerkki peilikuvasta, joka näyttää niin rumalta, että sen on pakko esittää raiskaajaislamistia.

äbäläwäbälä: 1. kiihottuneen kansanryhmän tunnusääni. 2. kohtuuttoman raivokas ja aggressiivinen reaktio lähes mihin tahansa kuviteltuun tai todelliseen vääryyteen. 3. ennakoi palavia suurlähetystöjä ja AK-47:n pauketta. 4. erään uskonnollisesti hartaan ihmisryhmän reaktio sikapartikkeleihin. 5. käsittämätön molotus josta han-suomalainen ei saa selvää.

Suomen valtionrajojen sisällä, Suomen kansalaisuuteen syntyneiden joukossa, on huomattava vähemmistö, jonka herkkiä tunteita loukataan alituisesti. Kyseessä eivät ole muslimit, joita loukattaisiin joulujuhlilla, tai feministit, joita loukattaisiin kikkelikorteilla.

Kyseessä ovat perussuomalaiset, joita loukataan aivan kaikella.

Rockmuusikko kirjoittaa ensimmäisestä pizzastaan? Äbäläwäbälä! Toimittaja muistelee kutsuntojaan? Äbäläwäbälä! Näennäisesti mihinkään liittymättömät pikku-uutiset ja löysästi virtuaaliseen kahvipöytään murustellut mielipiteet ovatkin yllättäen mittaamattoman valtavia, syvästi mieltä pahoittavia solvauksia. Taaskaan jotakuta ei ole kunnioitettu jollain tavalla!

Nettipalstojen äbäläwäbälä-porukka vaikuttaisi karkeasti ottaen olevan sama kuin Perussuomalaiset rp:n kannattajakunta. Havainto – joka saattaa olla toki vääräkin – on surullinen. Huolimatta Hommaforumilla tai helsinkiläisen kielitieteilijän blogissa viljellystä yrityksestä sarkasmiksi perussuomalaisten aate on ilmeisesti yksioikoinen, prinsessanherkkä tosikkous.

Siinä on jotain räjähdysherkkää. Miksi he eivät voi lakata alentamasta itseään?

Voi kun me ollaan juntteja

Vastuullinen markkinatalous |  9.9.2010 11:11

Yhteinen nimittäjä tällaisille kirjoituksille on ruokakulttuurin puolustaminen, kunhan se on muuta kuin suomalaista ruokakulttuuria.

On roskapuhetta, ettei Suomessa olisi suuri määrä hyviä ja taidolla tehtyjä ruokia. Niitä voi pitää yhtä hyvin korkeakulttuurina kuin jotain sushia. Myös köyhyys on luonut kekseliästä ruokakulttuuria.

Onko alemmuuskompleksin taustalla jokin topeliaaninen omakuva savupirttien pimeissä nurkissa puurolusikoita vuolevista maaorjista, sitä ei kukaan tiedä. Tosiasia kuitenkin on, että melkoinen letka ihmisiä uskoo aivan vilpittömästi olevansa huonompia kuin toiset. Timo Soinin nerokas keksintö oli valjastaa tämä kollektiivinen tappiomentaliteetti politiikkansa käyttöenergiaksi. (Asia, josta Jyrki Lehtola on sanonut kaiken tarpeellisen.)

Mikä vääryyksien kimara! Ruotsinkieliset. Kansanedustajat. Feministit. Tuohtunut HS.fi-keskustelija kestää talvisodan vaikka kymmenesti, mutta elitismi on liikaa.

Joopa joo

Piikki |  3.9.2010 15:29

On hienoa harrastaa moraalisäteilyä ja olla hiukan parempi kuin muut. Sillä saattaa tehdä vaikutuksen johonkin Kainuusta kaupunkiin muuttaneeseen Marimekko-paitaiseen opiskelijatyttöön.

Sen sijaan en ymmärrä sitä, että väsynyttä MM95-läppää heittävät nuoret parrakkaat vasemmistopoitsut fanittavat itse hyvinkin usein esimerkiksi vanhoja siirtomaaisäntiä. Nimimerkillä ”Arhinmäen Pave”. Eikä minulla mitään sitä vastaan ole, onhan kaiken hiukankin vieraan ja tuntemattoman palvonta nykyään mediaseksikästä.

Vietin itse 12kk harmaissa, vaikka ainakin puolet siitä ajasta oli luppoaikaa. En minä sitä nyt mitenkään pahalla muistele. Jos ei muuta, se opettaa ainakin erilaisten ihmisten kanssa toimeen tulemista ja siinä oppii suvaitsemaan hieman muitakin ihmisiä kuin yliopiston käytävillä postailevia maailmanparantajia.

Verraten matalien luokkaerojen, kattavan peruskoulutuksen, pitkälti ilmaisten ja valtion rahoilla tuettujen keski- ja korkea-asteen opintojen maassa jako eliittiin ja rahvaaseen on tietenkin täysin keinotekoinen. Suomessa ei oikeasti ole eliittiä, koska ei ole proletariaattiakaan. Aidosti yläluokkaisia on yhtä paljon kuin aidosti köyhiä: virhemarginaaliin mahtuva promille.

Vaikka akateeminen tutkinto periytyy vahvasti, ketään ei sentään ole estetty hankkimasta opillista sivistystä. Kiitos tasapäistävän peruskoulutuksen jokainen lapsi on päästötodistusta pokatessaan jo sangen tietoinen vaihtoehdoistaan. Herroja koulutetaan liukuhihnalla. Maistereita riittää jopa johtamaan populistipuolueita.

Niinpä jako ”meihin tavallisiin ihmisiin” ja ”noihin kuvottaviin elitisteihin” tehdään pienimpien mahdollisten erotteluiden avulla. Yleensä syy on tyystin kuvitteellinen. Kun palkkiota vastaan lehteen kynäilevä sanaseppo päästää näppäimistöltään lorahtamaan kaikkein latteimmankin mielipiteen – ”meidän pitäisi suvaita ulkomaalaisia” tai ”tokihan homot saavat naimisiin mennä” – äbäläwäbälä-lukija kokee tämän kannanoton olevan äärettömän radikaali, juuri häntä kohti suunnattu piikki.

Tietenkään mielipiteellä itsellään ei ole väliä. Koska se oli lehdessä ja jonkun naamakuvalla varustettu, sitä tulee vähätellä ja vastustaa.

röyh

Felix Welt |  9.9.2010 18:46

Jonkun linjoille voisi tehdä hyvää kokeilla välillä kalakeitto ja ruisleipä -linjaa. Ai niin, mutta sehän ei oikein näytä uskottavalta vieruspöytään. Rokkarin ”sosiaalinen pääoma” voi huveta silmissä.

Elitisti on tavallisen ihmisen äärimmäinen vastakohta. Elitisti on arveluttavan vapaamielinen yksilö, joka tekee elämässään valintoja. VALINTOJA!

arvokysymys

vastakiiski |  3.9.2010 9:35

Sehän on täysin selvää, että koko yhteiskunta on Perttu Häkkistä varten mutta ei missään nimessä toisin päin. Eipä noissa kirjoituksissa kyllä ole paljoa annettavaakaan.

Pietistinen perussuomalainen ei missään nimessä ajattele itse, vaan tekee niin kuin pitääkin. Niin kuin on tapana. Elitismin kauheus on juuri siinä, että sen harjoittajat kuvittelevat voivansa tehdä ihan mitä tahansa – kuten syödä sushia tai jättää armeijan käymättä.

Seuraavaksi ne elitistit varmaan kuvittelevat voivansa ryhtyä johtajiksi meille kasvottomille tavallissuomalaisille. Huhhuh! Pitääpä äkkiä äänestää jokin rehellinen kansanmies eduskuntaan, ettei niin kävisi.

Eyjafjöllin selibaatti päättyi

Tällä kuvalla orjattaresta ei ole tarkoituksellisia yhteyksiä blogin tekstisisältöön.

Suomalainen ylivertaisuus maailman kansojen keskuudessa on ottanut aimo askeleita eteenpäin. Neuvokkaat sisugeenit ovat aina osanneet taistella elintilasta idän ja lännen välissä, pohjoisen paukkupakkasissa. Ei siis ihme, että missä suomalainen, siellä ratkaisu.

Helsingin Sanomain mukaan lentoliikenteen syöksykierteeseen sysännyt katala tulivuorenpurkaus olisi voitu jotenkin ennakoida, ehkäpä estääkin, jos tylsämieliset indoeurooppalaiset olisivat huomanneet uskoa suomalaistaustaista geologineroa. Näin ei käynyt ja seuraukset ovat tunnetut.

Inhimillisesti katsoen julminta Eyjafjöllin ”ennakoimattomassa” purkautumisessa oli Lions Club Vantaankosken keskimääräistä sivistyneemmän dokausmatkan peruuntuminen. Olisiko joukkokanne Yhdysvaltain tiedeyhteisöä vastaan paikallaan? Oppivatpa boikotoimaan suomalaisaivoja.

Me kaikki jaamme vantaalaisleijonien tuskan.

Mutta ei yksinomaan keskushermosto ole tehokkaampi suomalaisilla kuin muilla. Myös ars amatoria on poikkeuksellisen kehittynyt järvisuomalaisissa korpimetsissä siinneillä yli-ihmisillä.

Tuoreimmat uutiset kertovat, että eräänkin jäyhän pohjalaismiljonäärin arktinen vetovoima oli liikaa Naomi Campbell -nimiselle ghanalaisneidolle. Kerkeästi riensi tuleva rouva Keskinen antautumaan ugrilaiselle nahkakurikalle köyhän kotinsa perintömatolla.

Tai, siis ”tähän sai päättyä pitkä selibaattini”, kuten Vesa Keskinen itse asian muotoilee. Kuka sanoi, ettei suomalainen mies osaisi ilmaista itseään puhuessaan rakkaudesta?

Kuin kruunuksi kaikelle Voima-lehden Fifi-verkkoliite tietää kertoa, että suomalaiset ovat suunnattomassa viisaudessaan onnistuneet puijaamaan ulkomaalaiset tekemään Suomen työt. Täten yliälykäs kantaväestö voi keskittyä ydinosaamiseensa eli ulkomaalais- ja naisvastaisiin nettiromaaneihin.

Kansaa petettiin: Lauri Tähkä oli humalassa, Risto Autio ei

Muutakin on toki tapahtunut kuin Lauri Tähkän makeileva yritys näyttää pohojalaaselta:

Herranpalvontaa

Lauri Kivinen on koko maapallon unelmavävy. Kuva: NSN

Yleisradion toimitusjohtajaksi valittiin sopivin, ei mitenkään yksiselitteisesti pätevin henkilö. Valtiovalta osoitti teollaan huolenpitonsa. Eihän valtakunnan keskeistä viestintäjättiläistä voi jättää vääriin käsiin. Tarvitaan mies, jolla on suhteet kunnossa. Miten olisi Nokia Siemens Networksin Lauri Kivinen?

Valinta oli poliittinen, tietenkin, vaikkakaan ei puoluepoliittinen. Itse asiassa Yleisradio sai ensimmäisen julkisesti sitoutumattoman johtajansa liki viiteen vuosikymmeneen.

Edellinen puolueisiin sitoutumaton pääjohtaja oli Eino S. Repo.

Sosiaalidemokraattia ei voida enää valita mediatalon johtoon. Pätevääkään. Ei siksi, että demarit olisivat jotenkin vaarallisia vallankumouksellisia, mutta… Päätöstä on kiitelty. Pitäähän nyt Hakaniemessäkin jo tunnustaa tosiasiat.

Tosiasioiden tunnustaminen on suomalaisten leipälaji. Muualla maailmassa sitä sanotaan aivan oikeutetusti suomettumiseksi.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Se valitsee laulut, joka maksaa viulut.

Vahvempansa edessä nöyrtyminen on kansakunnan selviytymisstrategia. Sotasyylliset tuomittiin perustuslakia rikkovilla hätäisesti kyhätyillä lakipykälillä. Ja viimeistään yöpakkashallituksesta ja noottikriisistä toivuttuaan päättäjät riensivät, presidentti etunenässään, hakemaan neuvoja Tehtaankadulta. Nyt meininki on sama, mutta osoite Keilaniemi. Siellä jokaisella poliitikolla on oma kotinoksunsa.

SNS:n tilalla on NSN.

Eli niin kuin uussuomettumisen kummisetä, Don Sauli Niinistö sen sanoisi: ”Jep-jep”.

Nokian asema uutena valvontakomissiona näkyi kauneimmin Lex Nokiassa, jossa kansalaisten perusoikeuksia loukattiin kertaheitolla roimemmin kuin koko 70-luvulla yhteensä. Säädöstä sorvailleet lainlaatijat käyttivät reippaasti aikaa ja vaivaa selittääkseen oppimattomalle rahvaalle, mitä ”yleiset syyt” tarkoittavat 2000-luvulla.

Eikä kyse ole yksinomaan valtiovallan harjoittamasta Nokia-lipomisesta. Punaiset vuorineuvokset kumartavat nyt Kallasvuota, syvemmin kuin Brezhneviä koskaan. Nokiaan suhtaudutaan kuin totuuteen. Jokainen Nokiassa esimiesasemassa ollut henkilö on likipitäen täydellinen ihminen, jolla on pätevyys minkä hyvänsä yrityksen johtoon. Jos todellisuus ja Nokia ovat ristiriidassa, sitä pahempi todellisuudelle.

Nokian entinen iso kiho Jorma Ollila on jo vuosikausia ollut Suomen hengellinen johtaja. Hänen oraakkelinlausuntojaan kysytään niinkin herkillä alueilla kuin suomalaisnuorten koulutuksessa. Aalto-yliopisto on synnytetty vain Nokiaa varten. Edes Tampereen yliopisto ei ollut koskaan yhtä yksisilmäinen ideologiassaan.

Maineikas lehtikuva vuodelta 1987, jossa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov soittaa kotiin Nokian Mobiralla, oli enemmän kuin mainostemppu. Se oli totuus. Siinä NKP siirsi vallan Suomessa kännykkätehtaalle.

Kiehtovaa kyllä, ainoana puolueena Suomen Keskusta on onnistunut verkostoitumaan molempiin mammutteihin peräti henkilötasolla. Siinä on opiksi otettavaa muissa puolueissa.

Valinnan perusteista piittaamatta sen pohjalta käyty keskustelu – tai keskustelun puuttuminen – on kuvaavaa. Herroja ei meillä vihata saati pelätä, vaan ihaillaan varauksettomasti. Riittää, kun käyttää kravattia ja pitää muodollisen etäisyyden – kumpikin asioita, joita Mikael Jungner ei oikein hallinnut.

Etenkin Sanoma Oy:n lehdissä, joissa Jungneria on vihattu oikein toimitusjohtajan määräyksestä, on Lauri Kivistä varten haettu suuria sanoja synonyymisanakirjasta. Uutta poikaystävää kuvaillaan termeillä, joista Kim Jong-Ilkin olisi tyytyväinen:

Ikävä kyllä aivan kaikki eivät ole osanneet riemuita Yleisradion uudesta toimitusjohtajasta. Effi ry:n mielestä Lauri Kivisen edellinen työnantaja, Nokia Siemens Networks, ei olisi saanut myydä toisinajattelijoiden vakoiluun käytettävää tekniikkaa Iraniin. Voima-lehden blogissa Hanna Nikkanen summaa koko keskustelun.

Helsingin Sanomat tietenkin uutisoi kritiikin, mutta toteaa heti perään, että jos jotain tekniikkaa olikin myyty, niin vain ihan pikkuista. Ja jos sitä joku käyttäisi, niin demokraattisin perustein vain. Ja jos NSN sitä ei olisi myynyt, niin joku toinen. Ja muutenkin syytös on aivan väärä.

Ei olisi Suomea koskaan jälleenrakennettu, jos kansakoulussa olisi syöty kasvisruokaa

Helsinkikanava.fi on Suomen kuumin tosi-tv.

Median kuvastimeen on jälleen heijastunut jotain epämääräistä. Mitähän?

UPDATE (21.2.1010): Näin kasvisruoka-asiaa käsiteltiin nettikeskustelua simuloivassa liveroolipelissä, jota myös kaupunginvaltuustoksi kutsutaan:

Kaksipäisen kotkan varjossa

Mikael Pentikäinen nojailee aivan muina miehinä, todella rennosti. Kuva: Sanoma News

Edistyspuolueen pää-äänenkannattaja vaihtaa päätoimittajaa. Janne Virkkunen saa viimeinkin väistyä. Potkuiksikin sellaista on tapana sanoa, kun pomotasolta alennetaan muistelmakirjailijaksi – tulkinta, joka Markkinointi & Mainonnan mukaan on jo ehditty kiistää. Silti voitaneen sanoa, että kaipaavia katseita Virkkusen loittonevaan selkään luodaan melko harvakseltaan. Ainakin, jos luotetaan Painobaarissa toisinaan notkuviin, vähintäänkin epämääräisiin lähteisiin. Ja tietynlainen rakkaudettomuus on saattanut olla jopa molemminpuolista.

Lähtöä on siis odotettu pitkään. Eikä kukaan sanottavasti ole välittänyt seuraajakysymyksestä. ”Kuka tahansa, kunhan se vain ei ole Max Jakobson.” Vielä vuonna 2007 asia herätti paljon enemmän mielenkiintoa.

Janne Virkkunen on jäänyt kansakunnan mieleen melko etäisenä, värittömänä hahmona, joka taitavasti sai kuluttajat uskomaan, että hänellä ei ole sisällöllisiä saati poliittisia ambitioita. Jos edes kaupallisia. Hänestä on pitkän uran jälkeen tullut Helsingin Sanomain Jutta Urpilainen, jonka ulostulot eivät tahdo vakuuttaa, vaan korkeintaan ärsyttää. Se on jo sinänsä saavutus toimittajalle, jonka oli mukana Kekkoslovakiaa ravistelleessa Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa. Lehteä jatkuvasti uudistaneelle Nyt-liitteen isälle. Miehelle, jonka sukupuun oksilla riippuvat Snellmanit, Sibeliukset ja Järnefeltit.

Nyt tilanne muuttuu kertaheitolla kutkuttavammaksi. Sukupolvenvaihdokset ovat aina jännittäviä, mutta onpa muitakin erikoisuuksia. Hesari on kuuluisa pakkomielteisestä puolueettomuudestaan. Toimittajien puoluekytkökset Sanomassa ovat kuin homous Yhdysvaltain armeijassa: don’t ask, don’t tell. Mutta Pentikäinen on niinkin kuuluisa keskustalainen, että jopa Antti-Pekka Pietilä arveli saaneensa potkut Ilta-Sanomien päätoimittajan pallilta silkkaa antikepulaisuuttaan.

Liberaalipuolueen – käytännössä oikeistovihreiden – lippulaivan luovuttaminen ”uskovaiselle keskustavaikuttajalle” on herättänyt kollegoissa jännittäviä intohimoja. Pahimman lajin keskustasatraappi Erkki Laatikainen ei kyennyt peittelemään voitonriemua sivaltessaan Yleisradiossa itseään kaksi vuotta nuorempaa Virkkusta tämän ”eloisasta sympatiasta sosiaalidemokratiaa kohtaan” ja kiirehtiessään syleilemään Pentikäisen hengiltä kiimaisessa innossaan:

Mikael Pentikäinen kantaa keskustalaista juuristoa. Hänen isänsä professori Juha Pentikäinen on rantsilalaisia. Hän on uurastanut keskustan avaintehtävissä. Mikael Pentikäinen muistetaan keskustan opiskelijaliiton puheenjohtajana ja järjestön julkaisun Politiikan Puntarin päätoimittajana. Hän on Sanoma Oy:n toimittajakoulun kasvatti, vaateliaiden journalististen ja liiketaloudellisten haasteiden onnistunut kohtaaja.

Turun Sanomien emeritusdemari Aimo Massinen puolestaan keskittyy blogissaan vain kuittaamaan Pentikäisen puoluekuviot harmittomana hömppänä. Tokkopa Mikael nyt sentään antaa Jumalan ja Santeri Alkion häiritä bisneksiä.

Massisen huomio keskittyy samaan kuin suurimmalla osalla keskustelijoista. Pentikäisestä tulee huhtikuussa Helsingin Sanomain kautta aikojen voimakkain ei-Erkko-niminen päätoimittaja. Pestiin on yhdistetty myös kustantajan rooli. Asia, jota kilpailevan leirin iltapäivälehti jo ennätti kehuskella heidän ideakseen.

Pentikäisen nimitys oli sikäli uusi askel Hesarin käytännössä, että nyt sekä journalistinen että taloudellinen vastuu on yksissä samoissa käsissä. Käykö niin, että maan ykköslehden journalismi “markkinaehtoistuu” entisestään? Hesariahan on jo viime vuosina syytetty siitä, että laatulehtipuheistaan huolimatta se on välillä luiskahtanut viihteeseen sensaatio- ja skandaalilehtien lailla. Tähän saakka on journalistipiireissä vain kuiskuteltu, ettei Hesarin linja ole vain pysynyt toimituksen johdon näpeissä, kun nuoret toimittajat ovat kokeilleet rajojaan.

(Tosin taitaapa Turun Sanomatkin julkaista syvällisten taidekritiikkiensä ja yhteiskunnallisten keskustelunaiheidensa ohella tietoja TPS:n kuulumisista. Että sikäli, Aimo Massinen.)

Kaksoisrooli on vaarallinen. Pentikäisellä on kovan liikkeenjohtajan maine. Ilmaisjakelulehtien sodassa Sanoma News yksinkertaisesti osti kilpailijat pois ja ajoi ostetut lehdet alas yksi toisensa jälkeen. Sanomalaisten avustajasopimusten kohdalla hän on osoittanut vaativansa torppareiltaan kuuliaisuutta, joka on ennen totuttu yhdistämään vain 1800-luvun kartanonherroihin. Hän odottaa maailman taipuvan hänen tahtoonsa.

Mikael Pentikäisen päätoimittaja-kustantajakaudella se voi tarkoittaa mitä tahansa. Aletaanko Helsingin Sanomia tehdä entistäkin kireämmällä kustannusrakenteella ilman journalistisia tavoitteita? Tingittäisiinkö toimittajien ja avustajien oikeuksista? Valokuvista vastaisivat lukijat kännykkäkameroineen. Kolumnien paikalle tulisivat tekstaripalstat. Muuttuisiko Sanoma News samanlaiseksi työyhteisön pahoinvoinnista kuuluisaksi firmaksi kuin vihtiläinen Karprint?

Mutta. Aina on mutta.

Kukaan ei ole vielä pohtinut toista, paljon pahempaa mahdollisuutta. Elokuvamaailmassa tuottaja-ohjaajia on useitakin eivätkä esimerkit aina ole kauniita. Timo Koivusalo on osoittanut, mitä tapahtuu, kun tuottaja-Koivusalo antaa ohjaaja-Koivusalolle vapaat kädet. Entä jos kustantaja osoittaa samaa armeliaisuutta päätoimittajalle? Mikael Pentikäisen Hesarista voi aivan kirjaimellisesti syntyä uusi Kaksipäisen kotkan varjossa.

Sellainen valtavan iso, Vesku Loirin tähdittämä pullantuoksuinen asia, jota kukaan ei halua nähdä edes kännissä.

Showpainijat, feministejä kaikki

Tämän blogin jokainen teksti on vaihtanut sukunimensä.

Lopuksi tiedote veronmaksajille, kuluttajille ja äänestäjille:

Linkitti Helsingin Sanomain nettikeskusteluun, sai neljä vuotta!

Suomalaisia on hellitty lukuisilla pikku-uutisilla taas.