Tekijä: admin

Sortokausi

Kuva: /Sizemore/ @ Flickr

Kuluneet päivät ovat olleet sellaista feminismiä pullollaan, että YK:n tulisi julistaa vuoden 20. viikko täst’edes Miesten Sortamisen Viikoksi. Miehiä on hakattu, vähätelty ja jätetty – mutta miksi? Feministimafian julmuuden ja ilkeyden paljastamiseksi myös Kaasuputki-blogi aikoo työntää syyttävän sormensa syvälle uutispuuron voisilmään: kuinka valkoinen heteromies kärsiikään naisen luontaisen pahuuden vuoksi!

Viikon tapaus [PDF] oli tietenkin hätäkeskuksessa päivystänyt konstaapeli, joka oli naureskellut vaimonsa harjoittaman väkivallan uhriksi joutuneelle perheenisälle. Tämä 112:n äärifeministi – vieläpä miespuolinen sellainen – oli muun muassa provokatorisesti kysellyt, aikooko mies ottaa ”pataan” naiselta. Feministit, etenkin miesfeministit, tunnetusti suhtautuvat väkivaltaan lähinnä lupsakasti hörähdellen, joten näin tälläkin kertaa.

Tai, kuten Henry Laasanen sen naisteloituskomppaniaa uhmaten sanoo Uuden Suomen blogissaan:

Mitä feministisestä biaksesta seuraa? Se tuottaa miehiä syrjiviä käytäntöjä arkeen, kuten viime päivinä kohua herättänyt hätäkeskus-causti osoittaa.

Muutamat harhaanjohdetut tai muuten vain feministisen maailmankuvan omaksuneet ihmiset tietenkin olivat olettaneet, että hätäkeskuksen vähättelijämies olisi ollut vain vanhakantainen sovinisti, jonka mukaan ”mies ei itke” tai ainakaan ota turpaan muijaltaan. Mutta sehän ei nyt voi pitää paikkaansa, sanoo Kaarina Hazard mitä tahansa.

Uutisen toistivat eri muodoissaan mm. Yleisradio, MTV3 ja Helsingin Sanomat.

Kaikkien, mutta etenkin jälkimmäisen median uutisesta virisi vilkas nettikeskustelu, jonka avausviesti summaa koko kysymyksen ja kaikkialla käydyn keskustelun tason:

Teemu 17.5.2010 14:42

Tasa-arvo

Tässä taas näkee kuinka tasa-arvoinen on mies yhteiskunnassa.

Mikään, siis mikään instanssi ei suojele miestä naisen väkivaltaiselta käytökseltä. Mies saa kohdata vain vähättelyä ja epäluuloa.

Todennäköisesti tässäkin tapauksessa annetaan vielä lasten huoltajuus naiselle.

Kuten nimimerkki ”Teemu” ja feminismin veri-ikeessä kituva Suomen kansa tietää, tapaus tulee päättymään siten, että naisen pahoinpitelemäksi tullut mies kuohitaan julkisesti Olympiastadionilla Naisasialiitto Unionin toimesta ja jätetään valumaan kuiviin naurunremakan saattelemana. Sillä feminismi on täsmälleen sama kuin natsismi ja sen ainoa tavoite on lopullinen ratkaisu eli kaikkien miesten julma kidutuskuolema. Tähänkö verorahojamme syydetään?

Muitakin tarinoita miesten sorrosta on viime ajoilta kertynyt:

Yksin häpein

Yleisradion käsittämättömän loisteliaassa 1980-luvun Fakta homma -sarjassa oli kohtaus, jossa päähenkilönelikko laati tuohtuneen yleisönosastokirjeen. Erään korkeatasoisen (”ei ehkä enää”) hotellin töykeä portieeri oli tullut hätistelemään porukan hotellin nurmikolta makkaraa paistamasta. Tästä oli oitis kerrottava maailmalle.

Samalla, kun koettua vääryyttä puettiin sanoiksi, juolahti naapurusten mieleen muinainen tiekiista. Vääryys sekin, vaikka täysin eri asiasta. ”Noo, ne menee yksin häpein”, sanoo Aulis, kun hänen vaimonsa kummastelee, miksi nämä toisiinsa liittymättömät epäkohdat tulee ängetä samaan kirjeeseen.

Kirjailija-toimittaja Jarkko Tontti kävi Vihreän Langan verkkokolumnissaan miettimään kaatuneiden muistopäivää 16.5. ja vuorokautta myöhemmin ollutta kansainvälistä homofobian vastaista päivää. Apunaan hän käytti Katariina Lillqvistin Uralin perhonen -nukkeanimaation herättämää kansalaiskeskustelua. Miksipä ei, tarjoaahan se oivan linkin puolustusvoimien ja homoseksuaalisuuden välille.

Kesken sananvääntelyn on tekstiin kuitenkin putkahtanut teemaan liittymätön kummajainen:

Yhtä paljon kuin Hägglundin kommenttia, minä ihmettelen Katariina Lillqvistin ja käsikirjoittaja Hannu Salaman vanhavasemmistolaista maailmankuvaa, jossa homoseksuaalisuutta käytetään nolaamistarkoituksessa.

Aivan epäilemättä homous on ollut naurunaihe 1950-luvun Pispalassa, jos se on vielä 2010-luvun Helsingissäkin. Homous on koomista – siis ilmenemismuodoiltaan. Sukupuoliroolien rajojen rikkominen, ”mies naisten vaatteissa”, on ihmiskunnan kestävintä farssiperintöä ja siksi sitä on käytetty aina vanhoissa kansantarinoissa tehokeinona.

Mutta Uralin perhosessa ei ole ainuttakaan homo- tai transvestiittivitsiä. Eikä Tontti ole mitä luultavimmin koskaan nähnyt kyseistä elokuvaa, koska tuollainen arvio ”nolaamisesta” voi perustua vain asiasta kirjoitettuihin yleisönosastokirjoituksiin.

Tosin se ei olekaan tässä pääasia, vaan mikä tahansa tekosyy päästä sanomaan, miten epäilyttävää, suorastaan moraalitonta väkeä vasemmistolaiset ovat.

Tontti esittelee konservatiivisen ahdistavan maailmankuvan ja kuin ohimennen toteaa, että nämä kirotut stalinistit pelaavat ilman muuta tätä samaa peliä. Että homoseksuaalisuutta ei edes voisi esiintyä vasemmistolaisten tekemässä taiteessa muuten kuin ärsyttämässä porvaria. Harmi sinänsä, sillä kirjoitustensa perusteella Tontti voisi muuten olla pätevä ja lahjakas vasemmistoaktiivi.

Näitä Suomi on täynnä. Lahjakkaita kynäniekkoja, joiden ajatuskulku on sujuvaa, monisärmäistä, laaja-alaista ja ennakkoluulotonta, kunnes he törmäävät sokeaan pisteeseensä. Jarkko Tontilla on siinä mielessä jännittävää petiseuraa.

Kuten Aarno ”Loka” Laitinen.

Laitinen on kolumnoinut vuosikausia jokseenkin samalla tekstillä, jossa kritisoidaan kulutusyhteiskuntaa, maahanmuuttovastaisuutta, Suomen maatalouspolitiikkaa, kokoomuslaisia teknokraatteja eli ”kauppakamarinulikoita” ja yleistä umpimielistä impivaaralaisuutta. Aiheita, jotka ovat Laitisen ja Vihreiden kannalta lähes tai tykkänään ristiriidattomia.

Mutta Laitisella on hermopisteensä, josta painamalla retoriikka sukeltaa alatyyliseksi. Se on vihreiden olemassaolo.

Silloinkin, kun kolumnissa käsiteltävä asia ei tangeeraa ympäristöliikkeitä, Laitinen keksii keinon uittaa heidät tekstiinsä. Pahanmakuinen kahvi tai tympeä suomalainen markettiruoka – tai vaikkapa naisten keskipainon kasvaminen vuosien mittaan – paisuu raivokkaaksi huudoksi DDR:n kasvattamista taistolaisista ekoterroristeista.

Lukijalle nämä ovat tuskan hetkiä. Juuri kun on päässyt nyökyttelemään osuville sivalluksille ja etevälle sanankäytölle, kirjoittaja ryntää torvet soiden aiheeseen, joka on liian tärkeä, jotta sen voisi jättää koplaamatta samaan yhteyteen.

Kunpa vain Jussi Halla-aho pystyisi pohtimaan edes kasvisruokaa ilman islamia. Voisiko Henry Laasanen olla näkemättä inhaa feminismiä jokaisessa mieheen kohdistuneessa nyrkiniskussa? Jopa Erkki Tuomioja tylsistyttää sanan säiläänsä iskiessään sillä vasemmistolaisia hengenheimolaisiaan asioissa, joissa on juuri ollut koko Vasemmistoliiton kanssa samaa mieltä.

Tässä on kolumnien – ja blogien – heikkous. Niitä ei toimiteta. Ne lähetetään sellaisenaan, korkeintaan hiukan oikoluettuna, julkaistavaksi. Yhtäkään ajatusta ei sensuroida, vaikka pitäisi. Liian helposti mukaan lurahtavat, yksin häpein, kaikki mieleen juolahtaneet vääryydet.

Tästäkin merkinnästä olisi pitänyt tappaa koko joukko lemmikkejä.

Mannerheim ja eheytys

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

”

Marskille suotiin varsin vähän vaikuttamisen mahdollisuuksia, mutta aina kun mahdollisuus aukeni, hänen teoilleen antoi leimansa kokonaisnäkemys, valtiomiehen näkemys. Toukokuun 16. päivän muuttaminen sankarivainajien päiväksi oli sellainen teko; se tasoitti viimeisenkin kansaa halkaisevan kuilun. Ei ole ehkä liikaa sanoa, että koko itsenäisyytemme aikana Mannerheim elävimmin oivalsi kansan eheyttämisen tarpeellisuuden.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Lievestuoreen Liisa

Kun tehdas avas porttinsa, mä liksaa jälleen sain
Ja Kisapurren lavalta sun, Liisa, tanssiin hain.

Tämä teksti on kirjoitettu perjantaina 14.5.2010 Lievestuoreen Shellin ravintolassa, ravitsevan huoltoasemaruoan voimalla. Takana Kuopio, edessä Jyväskylä. Legendaarisen lietelammen kotikylä kuuluu nykyään Laukaaseen, kuten kaikki muutkin keskisuomalaiset kunnat. Selluteollisuus on jäänyt menneisyyteen, sen mukana koko taajama.

Lievestuoreen sulfiittisellutehtaan omisti Haarla-yhtymä, joka lakkautti tuotannon kannattamattomana vuonna 1967. Haarlakin on myyty. Se on osa UPM-Kymmene-konsernia.

Yksi sellutehtaan kannattamattomuuden syistä oli tiukentunut ympäristölainsäädäntö. Katkeroituneet duunarit pakkasivat tavaransa velka-Fiatinsa katolle ja ajoivat kuka Tornioon, kuka Vaasaan, mutta kaikki lopulta Ruotsiin. Känsäisissä työmiehen kourissaan he puristivat rattia. Nortti vapisi suupielessä. Huulten taosta purkautui hiljaisia kirouksia ympäristönsuojelijoita kohtaan. Miksi mokomat puunhalaajat menivät kiusaamaan hyvää työnantajaa?

Onhan selvä, ettei Raf. Haarla Oy olisi lopettanut sellunkeittämistä, ellei yrityksen johtoa olisi ehdoin tahdoin ärsytetty.

Työmarkkinajärjestöjen yhteistyön salaisuus oli aikoinaan tässä. SAK ja sen poliittinen siipi, SDP, on turvannut vakaat työolot ja jarruttanut ympäristönsuojelua kaikin keinoin. Elinkeinoelämä ollut olevinaan tästä kiitollinen ja antanut ymmärtää säilyttävänsä osan työpaikoista Suomessa vastalahjaksi.

Diili on ollut toimiva. Moni uskoo vieläkin, että ihmiset on jaettu säätyihin, ei luokkiin. Ylempisäätyiset, kuten teollisuudenharjoittajat, ovat ankaran asiallisia isähahmoja, jotka ottavat alempisäätyisiä, proletariaattia, liukuhihnojensa ääreen töihin. Kuuliainen lapsi saa hyvää viikkorahaa, kun taas kuriton kakara on ansainnutkin joutua mierontielle.

Toivo Rafael Valdemar Haarla, oli juuri sellainen isäntä, josta Eero Heinäluoma, Timo Koivusalo ja SAK yhä haaveilevat. Jämerä mies, joka loi työpaikkoja ja vaurautta ympäri maan. Olisipa vanha patruuna ollut elossa yhä 60-luvulla! Tai nyt. Ei Anni Sinnemäki hyppisi moisen tehtaanjohtajan nokille.

Toki, Haarla oli äärioikeistolainen Lapuan liikkeen kannattaja. Hän otti osaa Mäntsälän kapinaan, muilutuksiin ja vasemmistojohtajien pahoinpitelyihin. SDP:n ja oikeistovasemmiston (kyllä, sellainenkin ryhmä on) mielestä se on oikein. Onhan selvä, että työväenliike on joskus itselleenkin vaaraksi esittäessään porvareille kohtuuttomia vaatimuksia.

Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.

Mutta juuri nyt, vanhojen ukkojen keskellä huoltoasemalla, tuntuu ettei Lievestuoreen rahanhajuinen lipeälampi ala pulputa uudelleen, vaikka hallitus ja demarioppositio myöntyisväti kaikkiin EK:n vaatimuksiin, kuuden päivän työviikkoon, 10-tuntisiin työpäiviin, kolmeen ydinvoimalaan ja aateliston ensiyönoikeuksien palauttamiseen.

Ei kapitalistin ystävyyttä voi ostaa. Ei Lievestuore ole siksi autio, että on olemassa Vihreät De Gröna tai maahanmuuttajia.

Ehkä vasemmistopuolueet ja ay-liike voisivat vaihteeksi uskoa itseensäkin. Irwin on kuollut. Liisa on jo eläkkeellä.

Mannerheim ja professorin erehdys

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

”

Mannerheimin asunnon edustalla seisoi kerran v. 1918 vartiossa muudan professori. Ajan käydessä pitkäksi hän sytytti tupakan, mutta huomasi samassa kenraalin saapuvan. Professori koetti pitää tupakkaa piilossa takanaan ja nosti viimein lakkia. Ohi mennessään Mannerheim pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi vapaaehtoisen vartiomiehen korvaan:

– Sekin oli väärin.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Jeesus, Vanhanen, kolmiulotteinen porno ja muita asioita

Kuva: Bill Gracey/Flickr

Paavo Haavikon toteamus parodian kuolemasta on osoittautunut yhä profeetallisemmaksi. ”Ne tekevät sen itse”. Ja miten he sen tekevätkään!

Eikä siinä kaikki. Suomen ulkopuolinen maailma on myös tarjonnut ilmiöitä, jotka pitäisi varustaa WTF-tagilla:

Kun näitä uutisotsikoita hetken makustelee, ei voi kuin myöntää todeksi tiedemiesten havainnon, että ihmiskunnassa on todellakin annos neanderthalilaista. Ainoa kysymys kuuluu, onko sitä liikaa vai liian vähän.

Nuo mainiot miehet valkoisissa toogissaan

Sakis Rouvas laulaa luotonsaannin vaikeudesta.

Kreikka, Ἑλλάς, Platonin, Aristoteleen ja Aleksanteri Suuren kotimaa, tuo οἰκουμένη, jonka οἰκονομία meni lopulta päin Τάρταροςta. Suomen kansa tuntee Kreikan hyvin. Jokainen suomalainen on kerran elämässään dokannut Ellin Boksissa Rodoksella, ostanut rantarolexin epämääräiseltä Γιώργος-nimiseltä mieheltä ja tavannut saman kaverin viisi vuotta myöhemmin jossakin suomalaisessa pikkukaupungissa avaamassa kreikkalaista ravintolaa vaimonsa Pirjoriitan kanssa.

Nyt Kreikka on tullut takaisin otsikoihin. Ei ouzokännejä Kosilla tai Akropolis-rallin tuloksia teksti-tv:stä. On vain vaikeasti määritelty ahdinko, josta seuraa jotain pahaa ja jonka syitä kukaan ei tiedä.

Iltapäivälehdet repivät kiljuvia otsikoita siitä, kuinka nämä laiskanpulskeat gigolot riistävät pettuleivän sotaveteraanin suusta – vuoden lapsilisät on lastattu ulosliputettuun kauppalaivastoomme vain kipattavaksi Välimeren suolaisiin aaltoihin.

Taustalla on inhottava tilanne, jossa Kreikan läpimätä hallinto ja tuon läpimätyyden kanssa elämään oppinut kansa ovat enemmän kuin taas yksi korruptoitunut balkanilaisvaltio. Kreikka on koko sielultaan osa yhteistä eurotaloutta. Jopa siinä määrin, että Timo Soinia kannattavien luddiittien hellimä ajatus EU:n ”purkamisesta” ei enää auttaisi.

Kreikan romahdus tekee muistakin huteralla pohjalla heiluvista talouksista liian houkuttelevia kohteita ylikansalliselle pääomakeinottelulle. Jotain tarttis tehrä. Hätäinen ratkaisuehdotus on ainoa mahdollinen: Kreikka on pelastettava. Rikkaat EU-maat lainaavat rahaa pankeilta omien, hyvien luottoluokitustensa turvin ja sähköttävät massit Kreikan shekkitilille. Tämän jälkeen toivotaan, että Giorgios Papandreou ei pane miljardeja taskuunsa, vaan siirtää tuohet takaisin edellä mainituille pankeille.

Opiskelijat tietävät saman menetelmän. Isokorkoisen Visa-laskun kuittaaminen pienikorkoisella, veronmaksajien takaamalla opintolainalla on nyt saanut siunauksen valtiovarainministeriöltä.

Kriisinhallintaoperaatio markkinoidaan romantiikkaan taipuvaisille kansalaisille Kreikan uutena vapaustaisteluna. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on siirto veronmaksajilta pankeille – ja Kreikan köyhiltä Luxemburgin rikkaille.

Hälytyskellojen tulisikin soida kenen tahansa päässä, kun giganttista tukipakettia ovat äänekkäimmin vaatimassa Jyrki Katainen ja Sixten Korkman. Olisivatpa ahneet pankkiirit älynneet pyytää edes jotakuta sympaattista ihmistä – tai ylipäänsä ihmistä – ajamaan asiaansa. Missä on Bob Helsinki, kun sitä eniten tarvittaisiin? Kuka voisi olla uusi Byron, joka innoittaa nuoret sydämet sykkimään Kreikan asialle? Jussi Saramoko, tuo Länsimäen ainoa filhelleeni?

Ja sittenkin – kaikki tämä vaivanäkö on turhaa. Kansakunnille hyvinvointia jauhavat markkinat ovat jo saaneet päähänpinttymän, ettei mikään ole hyvin niin kauan kuin jossakin on ihmisiä elossa.

Kriisistä sanottua:

UPDATE (klo 15.45):  Kreikka ja Italia ulkoistivat väärennetyn kirjanpitonsa Goldman Sachsille ja JPMorgan Chaselle. Jälleen yksi osoitus siitä, miten paljon etevämpi yksityinen sektori on julkiseen verrattuna.

Mannerheim ja vieraskirja

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

”

Kenraaliluutnantti Hannes Ignatius, joka kuoli vuonna 1941, oli Suomen marsalkan läheisimpiä ystäviä ja luottamusmiehiä. Vuodesta 1918 lähtien he jatkuvasti seurustelivat toistensa kanssa, ja Ignatiuksen vieraskirjaan on moneen kertaan merkitty nimi Mannerheim. Kesällä 1933 Marsalkka oli vierailulla maalla ystävänsä luona. Ignatius otti taas esiin vieraskirjan ja sanoi:

– Tähän on useilla tapana kirjoittaa muutakin kuin vain nimensä. Tuollaiset ajatelmat ovat viehättäviä muistoja joskus vuosien kuluttua. Etköhän sinäkin viitsisi panna siihen jotakin nimesi lisäksi?

Marsalkka otti kynän, harkitsi ja kirjoitti:

23. VII. 33.

G. Mannerheim

Vastaleivottu sotamarsalkka.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Vappuaaton riemukimara

Vappuisin on tapana keventää tunnelmaa hyvillä vitseillä. Kuten tällaisilla.

Intialaisen köyhän elämä on aina ikävää: vaikka kuinka ahkeroisi, käteen ei jää kuin rupia.
Intialaisen köyhän elämä on aina ikävää: vaikka kuinka ahkeroisi, käteen ei jää kuin rupia.

Mikä oli Mika Waltarin Neuvostoliiton painostuksen takia julkaisematta jäänyt historiallinen romaani?
– Johannes, virolainen.

* * *

Sauli Niinistö ja Jyrki Katainen istuskelivat eduskunnan kuppilassa, kun Katainen alkoi ähkiä ja pidellä vatsaansa. Niinistö sitä kummastelemaan, mihin Katainen selitti:
– Ei, kun mulla on ollut jo pari päivää terveiset kovana.

* * *

Vallankumousfilosofin syntymän tulevan 190-vuotispäivän kunniaksi päätettiin kuvata dokumenttielokuva. Markkinointisyistä hankkeen nimeksi tuli Engels & Demons.

* * *

Katolisissa maissa vappu on saanut ankean käänteen: lapsia on kehotettu olemaan syömättä munkkia.

* * *

Huonoon maineeseensa tympääntynyt H1N1-virus on pyrkinyt nostamaan profiiliaan uudella ”Sikaflunssa on parasta kuumetta” -kampanjallaan.

* * *

Israelilaissotilaat Ira ja Ariel tekivät kaiken yhdessä. Kun Ariel jäi varusmieskautensa jälkeen armeijan palvelukseen, Ira jäi myös. Kun Ariel vuosien mittaan yleni kapteenista aina kenraaliksi, teki Ira samoin. Eräänä päivänä Ariel päätti pommittaa jonkin maan kivikaudelle. Ja tietysti Irakin.

Työväenliike kutistui valkopesussa

Jutta Urpilainen. Kuva: SDP

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on kutistunut käsittämättömän pieneksi. Tällä hetkellä sillä on vain yksi kansanedustaja, mikä on entiselle valtionhoitajapuolueelle mahdoton tilanne.

Toki eduskunnassa istuu koko joukko ydinvoimaa kannattavia ulkomaalaisvastaisia miehiä ja naisia, joista useiden nimet löytyvät SDP:n jäsenrekisteristä. Minkään sortin sosialisteja nämä Kokoomuksen ay-siiven kellokkaat eivät ole olleet vuosikausiin.

Mediakin on pannut merkille aatteellisten demareiden kadon, joka ei jätä toimittajaressukoille muuta kuin vaatteelliset demarit. (…)

Iltalehden lystikkäästi nimetty ”Stailaaja” teki telkkaria katsellessaan vallankumouksellisen havainnon, että eksoottisissa kaukomaissa kaikenlaisten sutturoiden kanssa koko ajan matkusteleva Kimmo Kiljunen käyttää hassunkurisia vaatteita. Siinäpä mainio jutunaihe!

* * *

Totta puhuen yhden poliittisen liikkeen syöksykierre ei oikeasti ole minkään puolueen etu. SDP:n romahdus vaikuttaa yleiseen politiikan arvonantoon. Siksi sekä vasemmiston että oikeiston kannalta mitä toivottavinta, että Hakaniemessä oltaisiin jo kokoamassa suurta lähetystöä, joka marssisi Suomen tämän hetken vähiten äärioikeistolaisen presidenttikandidaatin pakeille ja pyytäisi hänet myös demareiden ehdokkaaksi.

Ehkä Pitkänsillan ylittänyt lähetystö voisi muutenkin olla se viimeinen puuttuva tekijä, jota tarvitaan, jotta Sauli Niinistö suostuisi lähtemään ehdolle. Suomen kansalle hänen valintansa olisi kuin Pyhän Kolminaisuuden voitto, yhden miehen värisuora: railakkaan vihreä kokoomusjohtaja, joka tunnetusti olisi myös työväen presidentti.

Niinistö tosin joutuisi käymään ankarat väittelyt SDP:n jääräpäisen ydinvoimaklikin kanssa; he kun eivät hevillä hyväksy kokoomusjohtajan ekoanarkistisia aloitteita.

* * *

Muitakin jännittäviä asioita on puolen viikon otsikoissa ollut: