Kategoria: länsimaisen kulttuurin rappio

Ymmärtämisen vaikeudesta

Helsinki 2014?

Helsingin alueella käväisi syksyllä rikosaalto. Tekijöiksi osoittautui joukko nuoria miehenalkuja. Ikä ja sukupuoli kannattaa panna merkille.

Koska poliisin rikostiedotteissa oli jo aiemmin mainittu kiinniotetuiksi yhtäällä neljä ja toisaalla kolme ”ulkomaalaistaustaista” alaikäistä epäiltyä, mediassa riemastuttiin. Nyt saatiin stadiin kertaheitolla kaikki Pariisin palavat lähiöt.

Helsingin Sanomain mukaan jengi ”pahoinpitelee nuoria Alppipuistossa, Heurekan luona ja Espoossa”. MTV3 luuli Alppipuiston, Heurekan ja Espoon sijaitsevan Helsingin itäisissä kaupunginosissa: ”Katujengi hakkaa lapsia ja nuoria Itä-Helsingissä”. Ilta-Sanomat luotti isojen numeroiden voimaan nostamalla kärkeen ”70 tapausta”, mistä ei suoraan saa selville, viitataanko sillä kirjattuihin rikoksiin vai jengiläisten päälukuun.

Asia on selvä: monikymmenpäinen huligaanijoukkio mellastaa juuri tällä hetkellä pitkin laitakaupungin slummeja kuin pahimmassa 1980-luvun tulevaisuusdystopiassa. Betonierämaassa on kaikkien sota kaikkia vastaan. Asemalla soitellaan ja svengaillaan.

https://www.facebook.com/olli.immonen.3/posts/10152794171614847

Pelaisivat mieluummin pesäpalloa

Erityisen innokkaita toimittajat ja kansalaisjournalistit ovat olleet mahdollisesta kytköksestä ”knockout gameen” – kuvittelliseen katutappeluharrastukseen, joka keksittiin yhdysvaltalaismediassa noin kaksikymmentä vuotta sitten. Mehevien otsikoiden laatimista ei ole annettu häiritä senkään, että järjestelmällistä pelaamista ei ole todettu missään, ei Yhdysvalloissa, saati Suomessa. Ilmiöstä alettiin pitkästä aikaa kohkata rapakon takana viime syksynä eikä tarvitse olla mikään tietokoneaivo päätelläkseen, että sieltä se saatiin myös suomalaisiin joukkoviestimiin. Mikäli lajin lyhyt historia kiinnostaa, kannattaa katsoa Jon Stewartin The Daily Show’n katkelma vuoden takaa. Suosittu toimittaja murskaa koko käsitteen melko huolellisesti. (Video saattaa vaatia geosuojauksen kiertämisen esimerkiksi Hola-selainlaajennuksella.)

Suhtautuminen asiaan vaihtelee sen mukaan, miten katujengin käsite ymmärretään eri puolilla. Herkempien kansalaisten keskuudessa katujengillä tarkoitetaan mitä tahansa yli kahden alle 35-vuotiaan miehen oleskelua samalla tieosuudella. Poliisin mukaan katujengissä kuitenkin on kyse ryhmästä, jolla on selkeä johtaja ja taloudellinen hyötymistarkoitus. Ja juuri tämänkaltaisia organisoituja jengejä ei Helsingissä juuri nyt satu olemaan.

https://www.facebook.com/Helsinginpoliisilaitos/posts/709394715808732

Poliisi julkaisikin netissä kainon pyynnön, että ihmiset malttaisivat jättää asian selvittämisen viranomaisille – etenkin kun homma on jo hoidossa. Poliisi on ottanut kiinni parikymmentä sakilaista ja käräjäoikeus on vanginnut pääpukarit.

Kadut ovat rauhoittuneet – mutta netissä öyhötys vasta alkoi.

Ei perkele, ne tosiaan pelaa pesäpalloa

Kukaan ei usko poliisia. Tietenkin viranomainen valehtelee. Oikeuspoliittinen yhdistys Demla tai jokin muu Suomea kulissien takana johtava ”mokuklusteri” on vaientanut lainvalvojat. Kuten aiemminkin on todettu, perussuomalaiseen liikkeeseen sisältyy todella vahva uhrimentaliteetti ja usko valtiollisiin salaliittoihin.

Suomen kansa tai ainakin sellaiseksi itseään kuvitteleva sekopäälauma päätti yhtenä miehenä ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Facebookiin perustettiin oikopäätä Katupartio suomalaisten turvaksi -ryhmä, joka ilmoittaa torjuvansa pahoinpitelyitä pahoinpitelemällä ihmisiä pesäpallomailoin. Toistaiseksi uho on jäänyt pelkän vihapuheen tasolle.

Perussuomalaisen puolueen todellisuuspakoisinta laitaa edustava Suomen Sisu innostui myös mahdollisuudesta päästä aloittamaan pitkästä aikaa ruskeiden ihmisten hakkaaminen. Eli kuten kansanedustaja Olli Immonen (PS) hehkuttaa: ”Mikäli viranomaisilla ei ole halua tai resursseja huolehtia kansalaistensa turvallisuudesta, Suomen Sisu on järjestönä valmis käynnistämään katupartioinnin uudelleen alueilla, joissa ongelmia ilmenee.”

Immosen ystävät Kansallisessa Vastarintaliikkeessä ottivat askelen pidemmälle ja jalkautuivat useana päivänä mitä fyysisimmin Helsingin kaduille. Äärioikeistolaiset törmäsivät pariin otteeseen itse määrittelemiinsä ”vasemmistolaisiin” sekä lopulta tietenkin poliisiin, joka olikin jo ehtinyt tiedottaa olevansa huolissaan rikollisesta toiminnasta ja lukuisista pahoinpitelyistä tunnettujen jengiläisten partiotoiminnasta.

Tässä välissä onkin hyvä muistella, miten äärioikeistossa järkytyttiin luvattomista järjestyksenvalvojista Jyväskylän kirjastossa tammikuussa 2013. Tuolloin Kansallisen Vastarinnan puukonheiluttajia vastassa olivat paikalliset vapaaehtoiset, mistä nousikin melkoinen häly. Siksi on jopa yllättävää, että lisensoimaton katupartiointi nähdään isänmaanpuolustajien riveissä aivan normaalina vapaa-ajan harrastuksena.

Onneksi perussuomalaiset eivät hallitse b- ja g-kirjaimia

Kaikki ITE-poliisit eivät kuitenkaan ryntää aivan arpapelillä etsimään syksyisen Helsingin tyhjiltä kaduilta hakattavaa, vaan konsultoivat ensin netissä kiertävää nimilistaa.

Nimilistaa? Kyllä. Murha.infolta liikkeelle lähtenyt nimi- ja yhteystietoluettelo kiertää ympäri sosiaalista mediaa. Huolestuneet perheenisät puolustelevat henkilötietojen laitonta levittelyä ja mahdollisia opettavaisia pahoinpitelyjä sillä, että tuskinpa nämäkään nimet olisivat listalla, jos olisivat aivan syyttömiä. Tai että mitäs pyörivät rikollisten seurassa. Tai mitä nyt milloinkin. Pääasia, että aikuiset miehet tuntevat vetoa teinipoikien koskettamiseen ja ovat valmiit perustelemaan fantasiansa millä tahansa tekosyyllä.

(Murha.infon keskustelua aiheesta ei tähän linkata. Eve Hietamies on kirjoittanut nimilistaterrorismista mainion tekstin Apuun jo helmikuussa 2013. Kannattaa lukea.)

Minäkö tyhmä, nyt en ymmärrä

Ylivoimaisesti eniten kostonhimoisia kansalaisia kismittää se, että poliisi ja sosiaali- sekä nuorisotyöntekijät ovat halukkaita ”ymmärtämään” alaikäisiä rikollisia. Kun Helsingin nuorisotoimen johtaja Tommi Laitio ja komisario Tuomo Lotta käyvät läpi ilmiön syitä aivan asiallisesti, uutisen kommenttiraita täyttyy sapekkaasta palautteesta, jossa vihaansa tukehtuvat rasistit vaativat vääräuskoisten kivitystuomiota. Ei jengiytymistä saa selittää!

Eräs huikeimmista vihanpurskeista tulee vähemmän yllättävästi Muutos 2011 -nimisen räikeästi ulkomaalaisvastaisen puolueen puheenjohtajalta. Jari Leino lainaa blogimerkinnässään kaikkia vihaamiaan ”suvaitsijoita” ja yltyy vainoharhaisessa raivossaan vaahtoamaan tavalla, joka on syytä lainata tähän kokonaisuudessaan:

Nyt alkaa olla liian myöhäistä. Suomalaisiin kohdistuva kansanmurha on jo alkanut.

Ei se murhilla ala. Se alkaa pikkuhiljaa näin. Tämänkertaiset mamujengit herättävät aikansa kohua, ehkä pari päivää. Sitten asia haudataan ja unohdetaan. Vuosien kuluessa vastaavia tapauksia tulee lisää. Lukemattomia. Suomalaislapset tottuvat siihen, että heidän elinympäristössään on agressiivisia mamujengejä, jotka pahoinpitelevät heitä kenenkään puuttumatta asiaan. Suomalaislapset väistävät ja suvaitsevat ja pyytävät anteeksi.

Pikku hiljaa kansanmurha etenee. Kunnes suomalaislapsilla ei ole enää paikkaa tässä maassa. Kunnes suomalaisia ei enää ole.

Kaikkein pahinta on, että tämän kaiken ovat Suomen vallanpitäjät tehneet aivan tarkoituksella. Juuri ne ihmiset, jotka on valittu tai nimitetty tehtäviin, joissa heidän olisi pitänyt ajaa suomalaisten etua ovat saaneet toiminnallaan aikaan tilanteen, joka johtaa vääjäämättä suomalaisten kansanmurhaan.

Näin siis ajattelee eduskuntapuolueen puheenjohtaja.

Poliisi valehtelee aina, ellei satu olemaan kansanedustaja

Poliitikot eivät ole yksin suoltaneet nettiin ymmärtämisvastaista viestiään. Loimaa Bisonsin ”Godfather”, vedonlyöntimannekiini Aleksi Valavuori, päätti tulla ulos sekä blogissaan että 12 592 Facebook-seuraajalleen perinteisenä ”en ole rasisti, mutta” -rasistina. Perussuomalaista poliisikansanedustaja Tom Packalénia ylistävässä kirjoituksessa ammennetaan faktoja lööppipohjalta ja perustellaan ne hompanssilogiikalla. Ja koska siis kyseessä ei ole rasismi, Valavuoren eriväriset ystävät valjastetaan puolustamaan äärioikeistolaista koripallomanageria:

Tämä ei ole millään tavoin rasistinen kirjoitus. Rakastan monikulttuurillisuutta ja olen toiminut monikulttuurillisessa ympäristössä niin kauan kuin muistan. Ystävä- ja tuttavapiirini koostuu lukemattomista erilaisista kulttuureista.

Valavuori on lietsonut itsensä ristiretkeläisen pyhään vihaan. Hänelle Packalénin Puheenvuoro-blogimerkintä on totuus, jota salakavalat monikulturistit hyssyttelevät. Kun ex-poliisi kertoo tiedotusohjeesta, jonka perusteella epäiltyjen etnisiä tunnusmerkkejä ei sopinut julkaista, Valavuori on jo täysin vakuuttunut siitä, että rasismilla tarkoitetaan sitä, että muutaman tuhannen hengen vähemmistö sortaa muutaman miljoonan hengen enemmistöä.

Mikä on harmi, sillä sekä Packalén että Valavuori olisivat voineet tehdä niin kuin Nyt-liitteen toimittaja. 16. lokakuuta päivätyssä artikkelissa asiat avataan lainaamalla poliisin viestintäohjetta:

Epäillyn nimeä tai kuvaa ei normaalisti anneta julkisuuteen eikä poliisin pidä antaa asianosaisista esim. yksityiselämää, terveydentilaa tai etnistä taustaa koskevia tietoja, ellei niiden julkaisemisella ole oleellista merkitystä jutun tutkinnalle.

Erityisen visusti epäillyn henkilöllisyyden paljastamiseen johtavia tietoja vahditaan silloin, kun asiaan liittyy alaikäisiä. Kuten sattumalta juuri nyt.

Kulttuuri söi kotitehtäväni

Mutta eipä anneta hyvien käytöstapojen ja lastensuojelun häiritä Valavuorta, joka tunnustautuu ennen kaikkea kulttuurirasistiksi. Hänen maailmankuvassaan ”kulttuurit” ovat ilmatiiviitä, perintötekijöiden tavoin lähes muuttumattomia ominaisuuksia, jotka kaatavat tieltään kaiken yksilöllisen vaihtelun. Tämä ei tietenkään koske ulkomailta Suomeen tuotua koripallokulttuuria, vaan jotain muuta. Jotain, johon liittyy käsittämätön ”hama tappi”:

Annan teille yhden selkeän neuvon, jonka jopa perussuomalainen peruskoululainenkin ymmärtää. Olisiko jo vihdoin aika ymmärtää se tosiasia, että ihan kaikki kulttuurit eivät yksinkertaisesti pysty toimimaan sopuisasti toisten kulttuurien joukossa. Voimme toki yrittää tätä hamaan tappiin asti, mutta me, tai edes meistä seuraava sukupolvi ei tule näkemään yhteiskuntaa, jossa kaikki kulttuurit elävät sulassa sovussa keskenään. Olen pahoillani, jos pilasin nyt jonkun illuusion.

Ymmärtämisen aika on ohi, väkivalta on ratkaisu. Eikä nyrkki katso ihonväriä.

Hei, me ymmärretään

Tulitukea äärimielipiteille saadaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa pyöritetyltä Hommaforumilta. Yli 80 sivua pitkässä selkääntaputteluketjussa ”katujengeille” ei ole tarjolla edes leikkimielistä ymmärtämistä. Epäillyt ja kaikki muutkin toivotetaan ensimmäisellä lennolla ulos synnyinmaastaan, ovathan he syyllistyneet ihonväriin.

Valavuoren ja muiden kostonhimoisten rauhaanpakottajien syvällinen inho ymmärtämistä kohtaan on sikäli vittumainen tunne, että se näyttäisi koskevan ainoastaan tiettyä uskontoa tai kansallisuutta edustavia rikollisia – tai ihan vain näiden liepeillä tepastelevia sivullisia.

Mikäli syyllinen näyttää tutummalta, kaikki ymmärryshanat aukeavat.

23. heinäkuuta 2011 Aamulehdessä julkaistiin koskettava kirjoitus suomalaisten koulusurmaajien ja 77 murhasta elinkautiseen vankeuteen tuomitun norjalaisterroristi Anders Breivikin pahoinvoinnin syistä.

Toimittaja Markus Määttänen päätyi arviossaan siihen, että valkohipiäisiä massamurhaajia yhdistää halipula. Sekä kouluampumiset että Utøyan joukkomurha olisivat voineet olla estettävissä, jos vain pojille olisi ajoissa lohjennut pillua. Seksineuvos Henry Laasanen komppasi mielipidettä omilla uutisnostoillaan seuraavana keväänä.

Koko kansakunnalle täysin tuntematon muusikko Julius Sarisalmi hyppäsi isojen poikien naisvihajunaan tämän vuoden kesäkuussa Etelä-Suomen Sanomissa julkaistussa henkilökuvassa, jossa hän arveli oman pitkäksi venähtäneen poikuutensa ajaneen hänet masennukseen sekä päihdekierteeseen ja lähes tehneen hänestä kouluampujan. Toimittaja ei epäile lainkaan, olihan aivan vastikään Kaliforniassa tehty värkkiään säästelleistä naisista johtuva murhasarja.

Toisin sanoen murhaajien motiiveja ollaan valmiit ymmärtämään hyvinkin pitkälle, kun vain sopivat kriteerit täyttyvät.

Miksi samaa diagnoosia ei ole vielä tehty puistoissamme holtittomasti mellastavien jenginuorten väkivallasta? Luulisihan näidenkin kohupahoinpitelyiden loppuvan kuin seinään, jos hameväen edustajat ymmärtäisivät vastuunsa ja ryhtyisivät harjoittamaan suopean tyttöystävän roolia.

Vartioiduissa kauppakeskuksissa tapetaan enemmän ihmisiä kuin avoimissa ostoskeskuksissa

Koulusurmien lisäksi Suomessa on tehty muutamia huomattavan julkisia massamurhia. Vuonna 2002 tehtiin Vantaalla Kauppakeskus Myyrmannissa itsemurhapommi-isku, jossa kuoli seitsemän ja haavoittui 80 ihmistä. Seitsemän vuotta myöhemmin Espoossa Kauppakeskus Sellossa kuoli kuusi henkeä * – syyllinen itse mukana – ammuskelussa.

Vertailua vaikeuttaa hiukan se, että Myyrmannin räjähdykselle ei ole osoitettu perustelua, kun taas Sellon ammuskelijalla oli rikosrekisteri ja mustasukkainen kostomotiivi. Suomalaisyleisön antamassa palautteessa kahden kauppakeskussurmaajan eroavaisuudet kuitenkin syntyivät aivan muualla ja paisuvat sekä äärettömiksi että lopullisiksi.

Myyrmannin pommin rakensi ja räjäytti suomalaissukuinen Petri Gerdt. Sellossa ammuskeli Ibrahim Shkupolli, kosovolainen albaanimies. Mediassa ja nettikeskusteluissa Gerdtistä maalattiin alusta alkaen kuvaa ujona ja hiljaisena koulukiusattuna pojanrassukkana siinä, missä Shkupolli tiedettiin jihadia toteuttavaksi kunniamurhaajaksi.

Sama narratiivi on sittemmin toistunut kaikissa surma- ja pahoinpitelyuutisissa:

  • Suomalainen nuorimies on koulukiusattu, ujo neitsyt, joka virran viemän ajopuuna vain joutuu tilanteeseen, jossa hänen on pakko tappaa lukuisia sivullisia. Koululaitos ei tee mitään kiusaamiselle ja mielenterveyspalveluita ei anneta.
  • Islaminuskoinen maahanmuuttaja tai tämän jälkikasvu on uskontonsa aivopesemä puskaraiskaaja, jolla on geneettinen taipumus toteuttaa näitä impulsseja. Maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut.

Mielenkiintoisinta näissä ennakkoluuloissa on se, että vaikka molempia pidetään jollain tasolla väistämättömyyksinä – koulukiusattu peräkammarinpoika ja islaminuskoinen maahanmuuttaja on predestinoitu tekemään joukkosurmia – vain muslimimiehiä pidetään uhkana. Saivarteluun taipuvainen henkilö voisi tässä melkein jo kysyä, miksi Aleksi Valavuori ei kiihota kansaa vihaamaan valkoihoisia sinkkunörttipoikia.

Ampuja oli toisen polven koulukiusattu

Sisäministeriön käyttöön laaditussa muistiossa vuodelta 2012 käydään läpi kahdeksan suomalaisnuorten tekemää tai yrittämää joukkosurmaa vuosina 1989–2012. Toistuva motiivi on ”ihmisviha” ja kosto yhteiskunnalle tai kiusaajille. Koulunsa kiltisti käyneet ugrit ovat yhteiskunnalle yhtäkkiä suurempi uhka kuin sepitteellisessä Itä-Helsingissä melskaavat ”toisen polven maahanmuuttajat”.

Ennen kuin kuitenkaan käymme lahtamaan nörttejä, on hyvä lainata Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahon viisaita sanoja:

Riippumatta siitä, mitä mieltä itse kukin näistä kysymyksistä on, hyveenä ja tavoitteena voitaneen pitää sitä, ettei laajoja ihmisjoukkoja koskevia ja kauaskantoisia päätöksiä tehtäisi paniikissa ja kiihtymyksen tilassa, kuten arvoisalla pääministerillämme valitettavasti on tapana. Ja sitten, kun ollaan rauhoituttu, pyrittäisiin tekemään päätöksiä, jotka noudattavat suurimman hyödyn ja vähäisimmän haitan periaatetta. Ettei vain puuhasteltaisi ja tehtäisi jotain näyttävää näön vuoksi.

Linkkejä teemasta

Korjauksia:

Suomen Vastarintaliike/Kansallinen Vastarinta ja Finnish Defence League ovat kaksi erillistä järjestöä. SVL/KV:n taustalla on ruotsalainen Svenska Motståndsrörelsen, kun taas FDL:n emoyhteistö on englantilainen English Defence League.

Kauppakeskus Sellon ammuskelussa kuoli neljä henkeä. Kaksi muuta ampuja mukaanluettuna kuolivat muualla.

Vaasan veri ei vapise

 

Eräänä maaliskuisena aamuna Varma Kosto Erkkilä poistui kotoaan. Hän ei koskaan enää palannut takaisin. Naapurit olivat nähneet hänen suuntaavan lounaaseen. Hän oli potkinut kiveä edellään löntystellessään kaupungille. Pakolaiskeskuksesta Ruotsista lähetetyt varsikengät olivat kookkaat kymmenenvuotiaalle, mutta sanomalehtipaperilla topattuna ne pysyivät napakasti jalassa.

Arvellaan, että Varma Kosto oli aikeissa liittyä toisten poikien seuraan vanhalla Kasarmintorilla, jonka kirkonrauniot olivat suosittu leikkipaikka. Ortodoksitemppeli oli räjäytetty jo kauan ennen konfliktin päätymistä Vaasan kaistan rajalle.

Ohjusisku oli yllättänyt vaasalaiset.

Vain muutamia tunteja myöhemmin Arennin puolustusvoimien tiedottaja kertoi medialle, ettei ohjusiskussa ollut sijaa odottelulle. Tiedustelutiedon mukaan alueella valmisteltiin Hammas-terroristijärjestön raketti-iskua, joka olisi saattanut ulottua jopa Laihialle asti.

– Pahoittelemme mahdollisia siviiliuhreja, mutta syyllinen tapahtuneeseen on Hammas, joka ei epäröi piiloutua lasten selän taakse, Porkkalan tiedottaja murahti.

Erkkilästä jäivät jäljelle vain kengät ja muisto.

* * *

Suomi oli hävinnyt toisen maailmansodan. Se oli alistanut valtiollisen sekä liike-elämänsä Neuvostoliiton johtamalle liittoutuneiden valvontakomissiolle. Syyskuussa 1944 Neuvostoliitto vuokrasi Porkkalanniemen Kirkkonummelta Helsingin länsipuolelta. Vuokra-alue tyhjennettiin suomalaisista. Vielä tuolloin ajateltiin, että kyseessä on vain väliaikainen järjestely, olihan vuokrasopimuksen kestoksi sovittu vain 50 vuotta. Sopimus vahvistettiin Pariisin rauhassa vuonna 1947. Vuotta myöhemmin Suomi solmi YYA-sopimuksen neuvostojohdon kanssa.

Porkkalan palauttamista Suomen tasavallalle esitettiin vuonna 1955, mutta tukikohdan komentaja oli eri mieltä. Stalin oli kuollut eikä uudella valtiojohdolla ollut vielä tarvittavaa auktoriteettia. Uhmakkaasti vuokra-alue julistautui autonomiseksi sosialistiseksi tasavallaksi. Ärtyneen Kremlin luvalla suomalaiset saivat käskyn karkottaa porkkalalaiset, mutta tukikohdan lujasti varustautuneet asevoimat onnistuivat torjumaan suomalaiset poliisit ja varusmiehet.

Suomen hallitus oli rampa. Maassa oli yleislakko. Presidentinvaalit niukasti voittaneella Karl-August Fagerholmilla ei ollut tahtoa eikä voimaakaan suorittaa liikekannallepanoa ja käydä avoimeen hyökkäykseen Porkkalaa vastaan. Neuvostojohdon kanssa käyty neuvottelu sotilaallisesta avusta oli jättänyt Suomelle kaksi vaihtoehtoa: hoitaa asia itse tai tulla Neuvostoliiton miehittämäksi. Kumpikaan ei käynyt päinsä. Väsynyt Fagerholm jäädytti konfliktin ja keskittyi talous- ja sosiaalipoliittisiin uudistuksiin työmarkkinajärjestöjen kanssa. Se maksoi hänelle uudelleenvalinnan.

Vuokra-alue oli tullut jäädäkseen. Irtauduttuaan Moskovan ohjauksesta pieni maapläntti alkoi houkutella venäläismuuttajia. Osa oli vallankumousta länsimaihin paenneita emigrantteja, osa Neuvostoliitossa vainottuja dissidenttejä, mutta useat myös suomalaisia opiskelijaradikaaleja, jotka omaksuivat muodikkaasti venäläisen identiteetin ja ortodoksisen uskon. Vauraat suomen- ja uusvenäläiset yrittäjät ostivat Kirkkonummelta valtavia maa-alueita, jotka muitta mutkitta liitettiin Arentiin, kuten uutta valtiota sen venäjänkielisen nimityksen (территории аренды) mukaan kutsuttiin. Kaksikymmentä vuotta vuokrasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Porkkalan väkiluku oli jo ohittanut Helsingin, ja sen puolustuksesta vastasi vahva asevelvollisuusarmeija, joka oli pakollinen sekä miehille että naisille.

Vuonna 1962 Urho Kekkonen valittiin presidentiksi. Sotaisella vaalikampanjallaan voittonsa saanut populistijohtaja lietsoi porkkalalaisvastaisia mielialoja ja järjesti useita näyttäviä poliisi-iskuja Porkkalaa vastaan – kaikki näytösluontoisesti. Kulissien takana varovainen Kekkonen arveli, ettei Neuvostoliitto olisi iloinen rauhansopimusta rikkovasta varustautumisesta ja täysimittaisesta sodasta omilla rajoillaan.

Arennin sisäänmuutto jatkui vilkkaana ja syntyvyysluvut olivat suurimmat länsimaissa. Tiheästi asutetun vuokra-alueen väkiluku nousi miljoonaan ennen vuotta 1968. Muu Suomi tyhjeni, kun laman ja köyhyyden lannistamat suomalaiset pakenivat sankoin joukoin Ruotsiin ja Länsi-Saksaan.

Neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin kauden jälkeen tilanne alkoi muuttua kaikkialla Euroopassa. Sosialistiblokki repeili. Vuonna Varsovan liitto vyöryi 1968 Tšekkoslovakiaan. Suomen valtiojohto ajautui YYA-sopimuksen nojalla neuvotteluihin, joissa Kekkonen onnistui hankkimaan Kremlin tuen laajoillekin sotatoimille. Uusine neuvostovalmisteisine aseineen Suomi aloitti invaasion Porkkalaa vastaan.

Kampanja oli lyhyt ja julma. Sen merkittävin käännekohta tapahtui aivan alussa, jolloin modernit amerikkalaisvalmisteiset porkkalalaiskoneet iskivät tukikohtiin Pirkkalassa ja Rissalassa rampauttaen Suomen ilmavoimat ennen kuin taistelut olivat alkaneetkaan. Porkkalan sotajoukot osoittautuivat taktisesti etevämmiksi ja varustelutasoltaan vähintään suomalaisten veroisiksi. Viikkoa myöhemmin sota päättyi ruotsalaisten välittämään tulitaukoon.

Vain viikon mittaisen yhteenoton jälkeen porkkalalaisjoukot hallitsivat koko Länsi-Uuttamaata, Varsinais-Suomen ja eteläisen Hämeen laajoja peltotasankoja sekä vaihtelevasti myös Salpausselän kukkuloita Kouvolaan asti. Presidentti Kekkonen oli hallituksineen paennut Helsingistä Neuvostoliittoon, Tallinnaan.

Tukholmassa solmittu rauhansopimus oli pitkälti voittajan sanelema. Porkkalaan liitettiin koko Länsi-Uusimaa sillä perusteella, että Hankoniemi oli ”historiallista vuokra-aluetta”. Lisäksi alueen ympärille luotiin satojen kilometrien syvyinen suojavyöhyke, jossa järjestyksen ylläpidosta vastasivat porkkalalaisjoukot, vaikka alue virallisesti yhä kuului Suomeen. Miehitetyiltä alueilta virtasi muuhun Suomeen kymmenintuhansin pakolaisia.

Neuvostoliiton ja länsimaiden välinen kylmä sota lieveni 1970-luvulle tullessa. Yhdistyneet Kansakunnat tunnusti Saksan molemmat tasavallat sekä jakolinjat. Porkkalan kansainvälisesti tunnustetun suvereenin statuksen valmistelu oli pitkällä. Liennytyksen hengessä ja katastrofaalisen sodan seurauksena neuvostojohto sanoutui julkisesti irti Kekkosen hallituksen politiikasta. Kulissien takana ilmeni, että Neuvostoliitto kaavaili bilateraalisia kauppasuhteita vuokra-alueen kanssa. Tynkä-Suomessa Kekkosen kansansuosio oli romahtanut eikä hänen uskottu enää pysyvän pitkään vallassa.

Vallankaappaus oli vain ajan kysymys. Vuonna 1974 presidentti Kekkosen itsevaltaista toimikautta jatkettiin poikkeuslailla. Muutamaa vuotta myöhemmin järjestettiin näytösluontoiset presidentinvaalit, joissa oli vain yksi todellinen ehdokas. Kontrasti Porkkalan edistykselliseen demokraattiseen sosialismiin oli valtava, sillä vuokra-alue oli jatkuvasta sotatilasta huolimatta kyennyt säännöllisesti järjestämään vapaat vaalit. Suomea vastustavat mielenosoitukset yleistyivät opiskelija- ja älykköpiireissä ympäri Eurooppaa.

Asevarustelu oli syönyt leijonanosan Suomen niukasta budjetista. Maassa oli ruokamellakoita. Helsingissä oli pysyvä poikkeustila. Saksalainen lehdistö kehitti sanan ”suomettuminen” kuvaamaan maatalousvaltaisen pohjoismaan surkeaa puolifeodaalista tilaa.

Suomella ei ollut enää menetettävää sen enempää diplomaattisesti kuin taloudellisesti. Se yritti vielä kerran iskeä vuokra-alueen kimppuun asevoimin. Helsingissä pelättiin, että ilman rankkoja toimenpiteitä ulkovallat saattaisivat tunnustaa porkkalalaisten aluevaatimukset 1960-luvulla suoritettuine rajansiirtoineen.

Joukot ylittivät Porkkalan rajat syyskuussa 1974, kun Arennin asukkaat juhlivat alueensa kolmekymmenvuotista olemassaoloa. Kekkosen uhkapeli oli onnistua, mutta vastarinta kesti. Salpausselällä käydyt rajut taistelut käänsivät sodan kulun. Muutamaa päivää myöhemmin porkkalalaiset saattoivat jo käynnistää vastahyökkäyksen. Porkkalan armeija hallitsi pian koko Länsi-Suomea Parkano–Virrat-linjan korkeudelle asti. Se miehitti hetken myös Ahvenanmaata. Pääkaupunki Helsinki vaihtoi omistajaa. Rauhasta piti sopia äkkiä.

Vuokra-alueen muodollinen itsenäisyys tunnustettiin YK:ssa vuonna 1975, jolloin sen alue määriteltiin pääpiirteissään vuoden 1968 rauhansopimuksen mukaan. Siihen lisättiin Turun ja Porin lääni sekä läntinen Helsinki. Neuvostoliitto äänesti tyhjää turvallisuusneuvostossa.

1980-luvulle tultaessa Arenti oli kehittynyt alueelliseksi suurvallaksi. Porkkalan tiedettiin omistavan ydinaseita. Sen ja Suomen väliset rajat olivat viitteelliset, sillä porkkalalaiset perustivat Suomen puolelle omia tarkoin vartioituja siirtokuntiaan.

Kekkosen sairastumisen ja eron jälkeen suomalaiset hajaantuivat keskenään riiteleviksi ryhmäkunniksi. Veikko Vennamon johtama Suomen Maaseudun Puolue ja etenkin sen aseellinen siipi yllyttivät suomalaisia kansannousuun. Etevimpänä hahmona muiden yläpuolelle kohosi kuitenkin kilpailevan puolueen nuori Paavo Väyrynen, jonka johtamat levottomuudet provosoivat Porkkalan ilmavoimat pommittamaan kahta Kouvolassa sijainnutta pakolaisleiriä. Välikohtaus oli ensimmäinen, jossa kansainvälinen yhteisö tuomitsi vuokra-alueen toimet terroritekona.

Sisäiset riidat repivät Suomen riekaleiksi. Toisistaan tietämättömät sissiryhmät pommittivat Porkkalaa kotitekoisilla raketeilla. Arenti iski takaisin kuolettavalla sotilaallisella ylivoimalla. Konfliktin jalkoihin jääneet kansalaiset pakenivat maasta aluksi Ruotsiin, mutta myöhemmin kaikkialle maailmaan. Useat pakolaisleirit Ruotsin rajalla alkoivat muuttua pysyviksi asutuksiksi. Hallitus oli mikä oli – itse itsensä nimittäneitä sissipäälliköitä. Suomalaiset erikoistuivat itsemurhaiskuihin, joita he tekivät enemmän kuin muiden maiden terroristit yhteensä.

Kansainvälinen yhteisö pani toivonsa Veikko Vennamon Pekka-poikaan, josta oli tullut SMP:n poliittisen siiven uusi johtaja vuonna 1979. Porkkala ei halunnut neuvotella Vennamon kanssa, mutta kulissien takana asiasta väännettiin pitkin 1980-lukua. Tapahtumat nopeutuivat, kun Neuvostoliitto romahti vuonna 1992 ja muotoutuva Venäjän federaatio halusi rauhoittaa levottoman luoteiskulmansa.

Venäjän johdolla käydyissä neuvotteluissa päästiin yhteisymmärrykseen Suomen ja Porkkalan suhteista varhain 1990-luvun alussa. Paavo Väyrynen, Boris Jeltsin ja Porkkalaa edustanut Sergei Sergejevitš Kabanov, tukikohdan varhaisen komendantin poika ja vuokra-alueen pääministeri saivat ponnistuksistaan Nobelin rauhanpalkinnon 1995.

Valitettavasti kaikki eivät olleet samaa mieltä. Kabanov murhattiin pian rauhanpalkinnon saatuaan. Porkkalassa asenteet jyrkkenivät. Samoin suomalaisalueilla, joita erotti sekä maantiede että politiikka. Uusien porkkalalaissiirtokuntien ja erilaisten ”strategisten turvallisuusjärjestelyiden” takia Suomi oli jakautunut maantieteellisesti kahteen lohkoon, Suur-Savoon ja Vaasaan.

SMP:n hallitsema Suur-Savo oli ollut vaikeakulkuisten metsämaittensa suojissa lähes itsenäinen valtio, kunnes Saimaan rannoille alkoi nousta porkkalalaista metsäteollisuutta ja siirtokunta-asutusta. Niitä vastaan hyökättiin usein, mutta savolaisten enemmistölle ne olivat tärkeitä työllistäjiä alikehittyneessä ja nälkää kärsivässä maakunnassa. Siksi konflikti ei idässä koskaan eskaloitunut yhtä pahaksi kuin Pohjanmaan rannikolla, jossa niin sanottu Vaasan kaista kärsi sotatoimien lisäksi toistuvista tulvista ja liikatiheydestä. Katkerien vaasalaisten mielestä SMP oli myynyt Suomen porkkalalaisille.

Etenkin äärivanhoillinen Hammas-järjestö oli vaasalaisten suosiossa. Sen tavoite oli Porkkalan täydellinen hävittäminen. Tinkimättömyys vetosi. Vennamon auktoriteettia ei tunnustettu. SMP:n lupaamat tulitauot eivät sitoneet Hammasta, joka kiihdytti sissi-iskujaan.

Porkkala oli pinteessä. Se olisi voinut tuhota vastustajansa, mutta se olisi merkinnyt kansanmurhaa ja kansainvälistä eristämistä. Toisaalta se ei voinut vain odottaa, että suomalaisterroristit tulevat kidnappaamaan ja murhaamaan porkkalalaisia.

Loppu on historiaa. Porkkalalaiset pystyttivät suoja-aitansa ja eristivät suomalaisalueet pieniksi bantustaneiksi. Suomalaisista tuli omassa maassaan toisen luokan kansalaisia. Vuonna 2014, tasan 70 vuotta Porkkalan perustamisen jälkeen, Arenti aloitti kymmeneen vuoteen verisimmän hyökkäyksensä Vaasaan.

Susikoira Roi ja astalon arvoitus

Kauas on päästy Reinikaisen ajoista Suomessakin. Enää eivät rikokset ja rötökset selviä vain sillä, että lupsakka kyläpoliisi saa pahantekijän pelkällä puheen voimalla lopettamaan lainvastaiset touhunsa. Tutulta huoltoasemayrittäjältäkään ei voi kivennäisvesipulloa noin vain pummata ilman, että joutuisi syytteeseen lahjuksen ottamisesta.

Nykyaikainen poliisi on varustettu huipputekniikalla, sillä vastapuolella on vaarallisia ammattirikollisten ja terroristien verkostoja. Polyamidista valmistetut vartalosuojat, polykarbonaattikilvet ja komposiittikypärät turvaavat poliiseja virkatehtävissään. Vinyylipatukat antavat pontta poliisin sanoille – vapaan kasvatuksen mädät hedelmät kun eivät enää ole kuulevinaankaan virkavallan käskyjä. Toista se oli ennen.

Uusimpana uutuutena poliisilla on käytössään näppärä OC- eli paprikasumutteen ja patukan yhdistelmä: FN 303 -projektiililaukaisin. Värikuula-asetta muistuttavalla laukaisimella poliisi voi ampua esimerkiksi kapsaisiiniammuksia pitkän matkan päästä. Osuman luvataan sattuvan enemmän kuin teleskooppipatukan iskun. Joissakin tapauksissa laukaistu projektiili on myös tappanut sivullisia.

– Selvää on, että jos se päähän osuu, vakavien vammojen vaara on todennäköinen. Mutta vaaratonta voimankäyttöähän ei ole, poliisitarkastaja Jussi Huhtela murjaisee.

Nimittäin siinä, missä ennen vain lättähatut syljeskelivät kirkonkylän kioskilla, luodaan nyt kansainvälisiä terroristiryhmiä. Vielä 1970-luvulla koko Eurooppa oli suloinen rauhan tyyssija, mutta 2010-luvulla vaaralliset anarkistit ovat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä. Tällaisia joukkoja vastaan poliisi olisi aseeton, ellei se tarkkailisi heikoimpiakin signaaleja ja vastaisi niihin päättäväisellä voimalla.

Kaikeksi onneksi poliisilaitokset ovat asettaneet joukon niin sanottuja nettipoliiseja seuraamaan sosiaalisen median keskustelupalstoja. Usein pieni verkkonuhtelu riittää palauttamaan kuumenneet mielet takaisin maanpinnalle, mutta joskus sekään ei auta.

Kuuluisin Suomen nettipoliiseista on ilman muuta Marko ”Fobba” Forss, jonka isällinen hahmo on pelkällä leppoisalla arvovallallaan kyennyt estämään muun muassa äärioikeistolaiset terrori-iskut niin gay pride -kulkueisiin kuin yhteiskunnallisten kirjojen julkaisutilaisuuksiin. Mutta kaikkeen ei Fobankaan vaikutusvalta yllä.

Kansainvälistä terrorismia Suomessa koordinoiva Punk in Finland -anarkistiverkosto ei ole koskaan piitannut Forssin vetoomuksista. Päinvastoin: aivan kuin jokainen nettipoliisin väliintulo vain lisäisi ”piffiläisten” halua tihutöihin ja mellakoihin.

Poliisi on sekä Tampereella että Helsingissä joutunut yhtenään puuttumaan anarkistisiin mellakka-aikeisiin. Smash ASEM syksyllä 2006, Kiakkovierasjuhlat talvella 2013 ja tietenkin työväen vappukulkue keväällä 2014 ovat vain jäävuoren huippu. Poliisissa tiedetään, että pinnan alla kytee.

Marko Forssin omalla työpaikalla Helsingin poliisilaitoksella ymmärrettiin vallan hyvin, että sota anarkisteja vastaan ei ollut ohi. Punk in Finlandilla puuhattiin yhä uusia terroritekoja, joiden tavoitteita saattoi vain arvailla. Ei ihme, että jonkinlainen ennaltaehkäisevän iskun konsepti alkoi houkutella kahvitaukopuheissa. Yksi kaikkien voimannäyttöjen äiti, jolla tehtäisiin selväksi hipeille, anarkisteille, punkkareille ja muille sivareille, ettei poliisi suvaitse minkäänlaista yksityiseen tai julkiseen omaisuuteen kohdistuvaa uhkaa, oli se sitten luonteeltaan miten teoreettista hyvänsä.

Toteutustapa vain mietitytti. Lamaannuttava isku anarkisteja vastaan vaatisi useita kymmeniä, ehkä jopa satoja kiinniottoja, pidätyksiä, OC-sumutteen sokaisemia silmiä, ruhjeita, haavoja, katkenneita kylkiluita – ja kenties vähintään yhden kuolonuhrin. Niin kuin Euroopassa. Tähän oli poliisin keskuudessa laajalti valmiutta, mutta mistä saataisiin anarkistit?

Kaikeksi onneksi Marko Forssin työpariksi oli jo poliisikouluvuosina valikoitunut kaikille tuttu susikoira Roi.

Koulutusvaiheessa oli jo huomattu, että susikoira Roi on hiukan ongelmallinen eläin. Se selvästikin nautti väkivallasta, muttei samalla tavalla riehumalla kuin koirat yleensä. Sen väkivaltaisuus ilmeni jonkinlaisena bysanttilaisena hovijuonitteluna. Se osasi uhkailla heikompia, lahjoa vertaisiaan ja imarrella vahvempiaan siten, että nämä lopulta tuhosivat toisensa verisesti. Susikoira Roi pelasi toisten elämillä kuin šakkinappuloilla – kaikki olivat uhrattavissa.

Monessakin mielessä susikoira Roi oli kuin klassinen keisarillinen hovieunukki, joka kompensoi leikattua miehuuttaan säälimättömällä, suorastaan sadistisella julmuudella. Sanalla sanottuna se oli psykopaatti.

Ketään ei siis yllätä, että susikoira Roi rakasti mafiasta kertovia kirjoja ja elokuvia. Kummisetä oli sille yhtä pyhä kuin Koraani on muslimille. Aina pitkän työpäivän päätyttyä se vetäytyi isäntänsä asunnossa omaan nurkkaansa tablettitietokoneensa ääreen katsomaan elokuvien verkkojakelupalvelusta, miten don Corleone ilmeenkään värähtämättä peluutti kuumapäisiä hölmöjä toisiaan vasten.

Lähimmäksi siltä ikuisesti evättyä seksuaalista kokemusta susikoira Roi pääsi kuunnellessaan Kummisetä-elokuvan tunnusmusiikkia. Italialaissäveltäjä Nino Rotan unohtumattomat melodiat näppäilivät saksanpaimenkoiran synapseja kuin konsanaan Väinämöinen kanneltaan. Komennuksilla se kuunteli elokuvan soundtrackia niin kovalla äänenvoimakkuudella, että jopa kiinniotetut joutuivat joskus pitelemään korviaan mustanmaijan takaosassa.

– Sieltä se Rota taas tulee, poliisikollegat usein naurahtelivat, kun susikoira Roi jolkotteli häntä valssin tahtiin heiluen.

Eräänä päivänä Fobba ja hänen koiransa Roi olivat taas kotosalla raskaan päivän jälkeen. Fobba oli surffannut netissä aamusta asti ja lukenut juuri ennen kotiinlähtöä Hommaforumilta erään tunnetun vasemmistoanarkistin Facebook-seinältä napatun kuvakaappauksen, jossa kovasti parjattiin hänen pyyteetöntä aherrustaan suomalaisen elämäntavan puolesta.

– Eikö näille mitään voida? Fobba parahti.

Susikoira Roi havahtui. Se nuolaisi Mario Puzon elämäkerran kiinni ja suuntasi älykkään jos kohta väkivaltaisen katseensa isäntäänsä. Pian juoni oli selvä Forssillekin.

Poliisilaitos hyväksyi susikoira Roin idean mielihyvin. Se oli yksinkertainen, mutta kammottava. Kaartinkaupunkiin entisen Pienen Roobertinkadun poliisiaseman liepeille koottiin vahvoja jouha-yksiköitä: useampi sata poliisia täydessä suojavarustuksessa, busseja ja pakettiautoja väylien sulkemiseksi ja kiinniottofasiliteeteiksi. Jokaiselle poliisille annettiin myös uusi FN 303 -projektiililaukaisin OC-panoksin.

Yhteisestä merkistä mellakkapoliisit sumputtivat viereisen Ison Roobertinkadun. Koska oli kaunis kesäpäivä, kadulla ja sen lukuisilla terasseilla oli sadoittain ihmisiä. Syntyi paniikki, useita aitauksia kaatui ja ovia sekä ikkunoita rikkoutui, kun pikkupöhnässä olleet asiakkaat yrittivät paeta päällekäyviä poliiseja.

Poliisit ottivat kiinni epäiltyjä kuin olisivat lastanneet heinää seipäille. Verta ja lasinsirpaleita oli kaikkialla, kun paprikasumutteen sokaisemat ihmiset viilsivät jäseniään rikottuihin ikkunoihin ja särkyneisiin tuoppeihin. Ja kun viimein muutamat hiukan rohkeammat kansalaiset organisoivat vastarinnan, poliisi sai lopultakin kaipaamansa tappelun. Muutama viranomainen joutui vihaisten terassijuoppojen käsiin ja kolhittiin mustelmille, mutta ilmassa singahtelevat raskaat projektiilit nujersivat taistelijat.

Illan hämärtyessä poliisi oli ottanut kiinni ja pidättänyt kolmesataa ihmistä, joista yli puolet tarvitsivat sairaalahoitoa. Toiset kolmesataa saivat poistua saartorenkaasta vakuutettuaan virkavallan siitä, että heidän piti viedä lapsensa kotiin. Lähes kaikilla oli osumia patukoista ja projektiileista tai ainakin kyynelkaasun aiheuttamia vaurioita. Ainakin yksi poliisia vastaan tapelleista raggareista oli saanut kuolettavan projektiilinosuman kasvoihinsa.

Susikoira Roin suunnittelema isku oli ollut jymymenestys.

Seuraavana päivänä alkoi toinen vaihe. Ihmiset olivat luonnollisesti tyrmistyksissään poliisin käyttämistä rajuista otteista ilmeisen syyttömiä kansalaisia kohtaan. Etenkin, kun kommunikaatioyhteydet saartorenkaasta olivat toimineet melko hyvin. Lehdistö varautui käymään poliisin kimppuun kaikin voimin, mutta varmuuden vuoksi jokainen vastuuntuntoinen media odotti virkavallan tiedotetta ensin.

Ja sehän tuli. Susikoira Roi oli käyttänyt kauan hiomiaan Photoshop-taitojaan luodakseen poliisin ottamista valokuvista pahempia kuin ne olivatkaan. Se sijoitti käsilaukkujen paikalle astaloita, kännyköiden sijaan spraymaalipurkkeja ja kaikkien kasvojen eteen maskit.

Kun kuvat aamulla julkaistiin, kaikki huomasivat, että kyseessä olikin ollut valtava mellakka, ehkä jopa vallankaappausyritys. Iltalehti ja Ilta-Sanomat tekivät isot erikoispainokset, joissa ne kiittivät poliisia ja erityisesti susikoira Roita valppaudesta, jolla vaarallisia anarkisteja oli monitoroitu, ja lujuudesta, jolla näiden epäisänmaallisten ainesten kimppuun oli käyty.

Kun paikalla olleet yrittivät ilmoittaa, että poliisi oli hyökännyt provosoimatta viattomien kesäpäivänviettäjien kimppuun, koko kansa riensi poliisien tueksi. Työmarkkinajärjestöistä SAK lähetti poliisille erityiskiitokset, ja jopa aiemmin hiukan penseästi väkivallankäyttöön suhtautunut Vasemmistoliitto suositteli poliisin määrärahojen viisinkertaistamista.

– Se on tietysti selvä, että anarkisteillakin on oikeus mielipiteen ilmaisuun, mutta samat säännöt heitä koskevat kuin muitakin. Luonnollisesti myös poliisin ylilyönnit on tutkittava, mutta niin tietääkseni tapahtuukin, murahti vihainen Aulis Ruuth.

Poliisihallinnossa manööverille skoolattiin päiväkausia. Susikora Roi oli koko viraston sankari. Niinpä sisäministeri Päivi Räsänen äityikin skumppapäissään lausumaan sankarihauvalle kiitokset:

– Harva Roban fotaroi niin kuin Foban Rota-Roi.

Miltton ja Perussuomalaiset syvästrategiseen yhteistyöhön

Tiedote

Embargo: 1.4.2014, klo 13.00

 

Viestintätoimisto Miltton Networks ottaa huhtikuun 1. päivästä alkaen hoitaakseen Perussuomalaisten tiedotuksen, markkinoinnin ja sosiaalisen median läsnäolon ainutlaatuisen laajalla yhteistyösopimuksella. Viestintäyritys vastaa myös Perussuomalaisten poliittisten ohjelmien sisällöstä ja puolueen periaatteiden määrittelystä. Suomalaisessa poliittisessa lähihistoriassa näin syvä yhteistyökuvio on erittäin harvinainen.

Viimeksi samaa on yrittänyt Kansallinen Kokoomus, joka osti viestintänsä ja puolueohjelmansa mainostoimisto Bob Helsingiltä.

Puolueen puheenjohtaja Timo Soini uskoo, että Miltton Networksin ja Perussuomalaisten hanke ei jää ainoaksi lajissaan. Soinin mukaan on luultavaa, että muutkin isot puolueet ulkoistavat yhä enemmän ideologista pohdintaansa kommunikaation ammattilaisille.

Perussuomalaisten markkinoinnista vastaava Jukka Jusula kertoo, että Miltton Networks vakuutti puolueen vahvalla substanssiosaamisellaan ja ennen kaikkea vaikuttavalla portfoliollaan.

– Rakennusyhtiö SRV:lle tehty pörssitiedottaminen todistaa, että Miltton on samalla aaltopituudella Perussuomalaisten kanssa, Jusula kertoo.

Sopimuksen arvoa ei kerrota, mutta molemmat osapuolet ilmoittavat olevansa tyytyväisiä neuvottelutulokseen.

Miltton Networksin ja Perussuomalaisten yhteistyötä on pienessä mitassa kokeiltu jo aiemminkin. Viestintäyritys on pitänyt Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelussa jo usean vuoden ajan yllä perussuomalaisblogia Reijo Tossavaisen nimellä.

Lisätietoja:

Toimitusjohtaja Mathias Järnström, mathias.jarnstrom(at)miltton.fi, +358 40 073 8002

Puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo, riikka.poutsalo(at)perussuomalaiset.fi, +358 207 430 808

Burger King

Trickle down. Se on englantia ja tarkoittaa valumista tai ehkä kuvaavammin norumista. Ilmiötä on seurattu etenkin kuluttajatutkimuksessa. Pähkinänkuoressa kyseessä on teoria siitä, miten ilmiöt valuvat ylhäältä alaspäin, rikkailta köyhille. Kulutustrendien pitkäaikainen tutkiminen tukee valumahypoteesia jossain mitassa, mutta systeemissä on melkoisesti vaihtelua ja ulkoisten tekijöiden aiheuttamaa ennustamattomuutta, kuten Tilastokeskuksen artikkeli asiasta toteaa.

Valumaefektiä on myös pyritty soveltamaan kansantalouden hoidossa. Verohuojennuksin ja bonusjärjestelyin on keskitetty vaurautta jo entuudestaan rikkaimmille kansanosille, jotta nämä, teorian mukaan, alkaisivat henkilökohtaisen kulutuksen, työpaikkojen ja investointien muodossa tihkua talouskasvua allaan kärkkyvälle keskiluokalle. Keskiluokalle valuneen uuden ostovoiman myötä hyvinvointi lopulta noruisi myös köyhimmille. Samalla vähäväkisimmät voisivat turvata toimeentulonsa tilanteessa, jossa sosiaalietuuksista on jouduttu edellä mainittujen veronkevennysten takia leikkaamaan.

Trickle downin parempi suomennos olisi siis kusetus.

Kulttuuripolitiikassa trickle downilla tarkoitetaan Kokoomuksen ja Vihreiden sekä taistolaistraumojaan tuulettavien toimittajien ja satunnaisten osinkomiljonäärien tavoitetta siirtää huomattavia summia yksityistä ja etenkin julkista pääomaa pois valitettavan tehottomasta ynnä omapäisestä ”kivijalkataiteesta” ja satsata satojamiljoonia yhteen taide- tai oikeastaan muotoilu- ja arkkitehtuurimuseoon, jonka tuotemerkin amerikkalainen Solomon R. Guggenheimin säätiö omistaisi.

Guggenheim-museota perustellaan sekä työpaikkojen luomisella että maagisella taidesäteilyllä, jota kulttuurimonumentti hehkuisi ympäristöönsä. Hankkeessa yhdistyvät siis sekä talouden valumateoria että uusi kulttuuriparadgima. Jos joku kerettiläinen ehdottaisi samankokoista jättipanostusta taiteeseen itseensä, se tuomittaisiin Kansallisessa Kokoomuksessa järjettömänä tuhlauksena.

Kaupankäynti on ihmiskunnan historian vanhin vuorovaikutuksen muoto seksin ja tappelun jälkeen. Se on myös hyvin intiimi suoritus, jossa osapuolten tulee noudattaa mitä hienostuneimpia käytös- ja kunniakoodeja. Huonot kaupankäyntitavat johtavat nopeasti siihen, että sopimuksia ei allekirjoiteta tai ne perutaan ja kaltoin kohdeltu osapuoli varoittaa myös muita käymästä kauppaa huijarin kanssa.

Toki kaikki kaupanhierontatilanteet historian saatossa eivät ole samanlaisia. Silti Helsingin kaupunginjohdon käytös ostajan roolissa on hämmentävää. Kaksi vuotta sitten tuotettaan kaupitellut myyjäosapuoli jäi kiinni yrityksestään narrata asiakas allekirjoittamaan vuosisadan puhallus. Nyt sama käärmeöljykauppias otetaan taas vastaan kuin kaivattu arvovieras.

Kukaan ei osaa sanoa, mistä kaupunginjohtajan ja kaupunginhallituksen sinivihreän blokin pohjaton luottamus Guggenheimiin kumpuaa. Asenteen tajuaisi, jos myytävä tuote olisi ehdottoman välttämätön, ja myyjällä siihen yksinoikeus. Mutta amerikkalainen taidemuseo-franchise ei ole Helsingin kaupungille mikään pakkohankinta. Eihän se ei ollut ostoslistalla alun alkaenkaan.

Museohanke pulpahti esiin tyhjästä kolme vuotta sitten, tammikuussa 2011, jolloin Helsingin kaupunginhallitus kenenkään pyytämättä osti Suomen Kulttuurirahaston ja Svenska Kulturfondenin kanssa Guggenheim-säätiöltä ”selvityksen” – paksun printtipumaskan erilaisia konditionaaleja siitä, miten edullista ja tuottavaa kaikki voisi olla, jos vain jokainen samppanjakännissä keksitty johtopäätös sattuisi menemään kivasti seuraavat 30 vuotta.

Temppu herätti närää ja ihmettelyä. Vaikka kyseessä voi hyvinkin olla mannermailla suosittu uutuuskäytäntö, harva kansalainen on omassa elämässään joutunut aivan rahalla ostamaan mainoksia. Etenkään kahdella miljoonalla eurolla.

Yleisön hapan reaktio koko prosessiin kuitattiin joukkoviestimissä kulttuurivihamielisyytenä, umpimielisenä kansallismielisyytenä, juutalaisvastaisuutena, taistolaisuutena ja ravintola Kosmoksessa 1970-luvulla punaviiniä litkivien kulttuurivasemmistolaisten muutosvastarintana. Pyrrhoksen voitto, murahteli Helsingin Sanomain vimmaisin guggenheimilainen, pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield, kun hanke viimein ammuttiin alas äärimmäisen epäsuosittuna.

Helsingin johtajia mennen tullen vedättänyt Guggenheim-säätiö muuttui kansalaisten silmissä arvostetusta taideinstituutiosta rosvojoukoksi, jonka ahneudelle vetää vertoja vain sen ylimielisyys. Museota hehkuttaneet suomalaiset saivat maanmiehiltään osakseen pelkkää ivaa ja halveksuntaa. Meemihahmoksi taantunut museojohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén otti hatkat ja siirtyi tykkänään rapakon taakse.

Guggenheim tuli siis takaisin. Ei hattu kourassa ja pahoitellen aiemman tarjouksensa hävyttömyyttä, vaan viattomasti kuin känninen baarilähentelijä, joka on unohtanut yrittäneensä kouria samaa daamia vasta puoli tuntia sitten.

Uusi ehostettu tarjous sentään tupsahti kaupunginisille maksutta. Ehkä Janne Sirén konsultoi pro bono, kun matkakulut Buffalosta osavaltion kaakkoislaidan miljoonakaupunkiin ovat huomattavasti pienemmät kuin aikoinaan Helsingistä.

Tarjous, jonka voi jokainen käydä vakoilemassa täältä, on tietenkin saanut osakseen kritiikkiä. Vihreiden Lilja Tamminen, jota kukaan ei pahimmissa huumehoureissaankaan kehtaisi väittää taistolaiseksi, on muuttanut säätiön tarjoaman sanahelinän numeroiksi, jotka ovat tylyt. Hanke ei ole kannattavaa bisnestä Guggenheimin omienkaan laskelmien mukaan, saati reaalitodellisuudessa.

Rakennuskulut otettaisiin suoraan kaupungin ja valtion kukkarosta – eikä edes Sauna-Timo voi olla niin löylynlyömä, että kuvittelisi alustavan kustannusarvion olevan lähelläkään lopullista. Ei, vaikka viimeinenkin rakennusmies palkattaisiin pimeästi Romaniasta.

Rakennuskustannusten jälkeen putiikin pitäisi korukielisten mainospuheiden mukaan pyöriä lahjoitusvaroin ja lippu- sekä myyntituloin vuodesta toiseen. Budjettiin jäisi vain aivan pikkiriikkinen viiden miljoonan euron ”nettokustannus”, jonka Helsingin kaupunki pistouvaisi.

Ainoa poikkeus valtiolle ja kaupungille osoitettuun maksuvaatimuslistaan on Guggenheimin lisenssimaksu, 30 miljoonaa euroa, jolle olisi jälleen halukkaita lahjoittajamesenaatteja jonoksi asti. Yhtään nimeä listalla tietenkään ei vielä näy, sillä osinkoruhtinaat yhä odottavat hallituksen myöntävän taidemuseolahjoitukselle verovähennysoikeuden. Eihän se näet käy laatuun, että lahjoitetaan miljoonia Guggenheimille ja silti pitäisi vielä ylläpitää hyvinvointivaltiota.

Toisaalta Guggenheim on tullut aiempaan verrattuna hiukan vastaan. Uudessa tarjouksessa on kihautettu kävijämääräennustetta kaksin käsin, sehän ei maksa mitään. Nyt museoon siis aikoo purjehtia jo 550 000 Guggenheim-turistia vuosittain. Toinen iso myönnytys on uusi paikka. Vielä 2011 Guggenheim-säätiö ilmoitti, ettei käy sille muu tontti kuin Katajanokka, mutta pari vuotta myöhemmin Etelärantakin alkoi kiinnostaa. Aivan käsittämättömän höveliydenpuuskan vallassa Guggenheim-säätiö jopa lupautui maksamaan itse arkkitehtikilpailun, jotta saataisiin selville, millaisen talon helsinkiläiset pääsevät säätiölle lahjoittamaan.

Nämä valtavat huojennukset aiempiin sopimusehtoihin ja kauniit muistot edelliseltä neuvottelukierrokselta saivat kokoomuslaiset, ruotsalaiset ja vihreät heittäytymään hempeämielisiksi. Kaupunginhallitus päätti, että tokihan tontti annetaan. Onhan nyt melkein luvattu, että kaikki tai ainakin osa on monin paikoin ilmaista.

Siinä missä kaupunginhallituksen laitaporvaristo hyväksyi julkisen rahankäytön tuhlaamisen ilman mitään varaumia, Vihreät – De Gröna ilmoittivat asettaneensa museohankkeelle ”tiukat reunaehdot”. He laativat korskean tiedotteen, jossa vaadittiin jämerästi lukuisia asioita, jotka sinänsä lienevät tulkintakysymyksiä: Arkkitehtuurikilpailu ei saa merkitä ostopäätöstä, arkkitehtuurikilpailua ei saa järjestää julkisin varoin, kaupungin pitää teettää oma selvit… Hetkinen! Otetaanpa pakkia. Arkkitehtuurikilpailua ei saa järjestää julkisin varoin. Lukiko siellä niin?

Kyllä. Siksi on melko ymmärrettävää, että jopa muutamien viherkonkareiden keskuudessa otettiin hiukan ällistyneinä vastaan tieto valtion yllätystuesta hankkeelle.

https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=552556288174589&id=323160917780795

Kokoomuslaiset olivat näet keskenään sekä Guggenheim-säätiön kanssa varmistaneet hyvissä ajoin, että työ- ja elinkeinoministeriö voi rahoittaa arkkitehtuurikilpailua. Rahahanat avaava pykälä bongattiin jo edelliskierroksella puurakentamisohjelma-nimisestä maabrändihuijauksesta, mutta useimmat olivat jo ehtineet unohtaa asian.

Mitään Puu-Guggenheimia ei tietenkään olla rakentamassa, mutta lattialistat saattavat olla koivua, mikäli kehittämispäällikkö Markku Karjalaisen Ilta-Sanomille antamaan lausuntoon on luottaminen:

Se riittää, että suunnittelussa ilmennetään kestävällä tavalla puun käyttömahdollisuuksia tulevaisuuden rakennusmateriaalina. Se, kuinka paljon puuta käytetään, on suunnittelijoiden tehtävä miettiä,

Petkutetut viherpoliitikot ilmoittivat pienen nettidebatin jälkeen yhteisenä kantanaan, etteivät voi tukea hanketta, jos se kompastuu heti ensimmäiseen reunaehtoonsa. Guggenheim-säätiö otti onkeensa ja ilmoitti vetäneensä raha-anomuksensa pois valtiolta. Sen jälkeen oletettavasti kaikki synnit olikin jälleen annettu anteeksi ja Vihreiden rajaton luotto taidemuseokauppiaisiin palasi kuin taikaiskusta.

Kokoomuslaiset olivat aluksi juonenkäänteistä näreissään. Kykypuolueen elinkeinoministeriä harmitti vietävästi, kun amerikkalaisvieraat ei suostuneetkaan tuhlaamaan veronmaksajien rahoja. Kaikeksi onneksi Kokoomuksen viestintänerot saivat ujutettua joukkoviestimiin Guggenheim-uskossaan horjumattoman Lasse Männistön tiedotteen, jonka mukaan puolue on aivan onnensa kukkuloilla säätiön suunnanmuutoksesta.

Ensimmäisen ehdon tultua täytetyksi rimaa hipoen jäljelle jää yhä pitkä lista vihreitä vaatimuksia.

Nämä ehdot eivät sinänsä vaadi mitään radikaaleja toimenpiteitä Guggenheim-säätiöltä, mikäli lisenssimaksu hoituu luvattuun tapaan yksityisin varoin tai valtion rahalla – kaipa tuota puurakennusrahoitusta voi tähänkin pistää. Sen sijaan ostajalle luetaan tiukat luvut.

Museon käyttövarat pitäisi kaupungin osalta hoitaa elinkeinorahoituksesta, jotta Helsingin omat taidehankkeet eivät joudu suoraan leikkauslistalle. Valtion suhteen ei vaatimuksia esitetä. Puolueelle sopii vallan mainiosti, että massit otetaan vaikka vasemmistoministerin vastuulla olevasta kulttuuribudjetista. Kuka tietää, ehkä samalla saataisiin nujerrettua kaupunkisuunnitteluvihreiden vihaama Museovirasto.

Guggenheimin rakennuskulut saa Vihreiden puolesta kernaasti ottaa sellaisenaan julkisista varoista. Edelleenkään valtion osuus rahoituksesta ei kuulu reunaehtojen piiriin. Riittää, kunhan se vain hoituu. Elinkeinoministeri ehättikin Helsingin Sanomissa jo kiistämään, että hänen ministeriönsä olisi käyttämässä omia rahojaan moiseen. Ehkä Vapaavuori on tässä edeltäjänsä linjoilla. Tokaisihan Jyri Häkämies ennen elinkeinoelämän lobbariksi ryhtymistään, että ”tämä on kulttuuriministeri Arhinmäen hanke, koska kyseessä on taidemuseo”.

Helsingin kaupungin osalta Guggenheim-miljoonien on Vihreiden mukaan mahduttava kymmenen vuoden investointihaarukkaan. Siksi puolueen päävaatimus Guggenheim-listalla liittyy yllättävästi Itä-Helsinkiin. Jotain on otettava pois, jotta uusi menoerä mahtuu sisään. Ja kuten viime Guggenheim-keskustelussa opittiin, Vihreitä ei mikään muu koko tunnetussa maailmankaikkeudessa ärsytä niin paljon kuin itähelsinkiläinen liikenneinfrastruktuuri.

Niinpä Vihreät vaativat, että kaupunki luopuu Kehä I:n monitasoliittymän rakentamisesta Itäkeskuksessa. Vain sillä ehdolla puolue suostuu avaamaan kaupungin rahahanat museolle, jota he ovat itse alusta asti kannattaneet. Asetelmaa voisi verrata tilanteeseen, jossa Kokoomus ei suostu yhteisöverojen alentamiseen, ellei teollisuuden päästönormeista tingitä.

Vihreillä – De Gröna ei ole äänestäjiä Kehä I:n varrella – saati ulkopuolella – joten vaatimus ei sisällä pienintäkään poliittista riskiä.

Mitä Kokoomukseen tulee, puolueen mukaan homma on nyt taputeltu. Arkkitehtikisa käydään säädetyssä järjestyksessä ja Guggenheim Helsingin rakennustyöt alkavat vuonna 2015. Muodollista päätöstä ei tarvinne edes antaa – onhan säätiö osoittanut tähän mennessä niin valloittavaa avoimuutta, että hankkeen jarruttelu kunnallisdemokratian varjolla olisi pikkumaista kiusantekoa. Jos kuitenkin tiukan paikan eteen joudutaan, Kokoomuksen, Vihreiden ja RKP:n valtuustoryhmillä on hallussaan enemmistö, joka kestää jopa parit tyhjät äänet.

Enää pitäisi tietää, mitä helvettiä Helsingin kaupunki on Guggenheimille rakentamassa Eteläsatamaan. Tähän parhaimman vastauksen on antanut mielenkiintoisesti Marimekon toimitusjohtaja, joka sattuvasti vertaa taidemuseobrändiä suuriin amerikkalaisiin ketjuravintoloihin.

Ja hän on siis Guggenheimin kannattaja.

Tapanin päivä

Suomen Kuvalehden päätoimittaja, pastori Tapani Ruokanen ilmestyi ihmiskunnalle parisenkymmentä minuuttia vaille yhdeltä iltapäivällä perjantaina 29. marraskuuta, menneen kirkkovuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

Kipparoimansa aikakauslehden kunniakkaita perinteitä noudattaen päätoimittaja kutsuu Twitter-päivitystä – tweettiä  – viskutukseksi. Kukaties Ruokanen yrittää istuttaa pohjoissuomalaisen murresanan kirotun vierastermin sijalle. Aivan niin kuin 85 vuotta sitten, jolloin Suomen Kuvalehti onnistui syöttämään Suomen kansalle reklaamin käännökseksi sanan ”mainos”.

Huomattavaa on myös Tapani Ruokasen someuskottava ortografia: Twitter-neitsyys meni puoliksi englannin kielellä pienin kirjaimin ilman virkkeen päättävää pistettä.

Kun pato murtui, viskutustsunami pyyhkäisi yli koko Twitter-yleisön. Ennen kuin uusi kirkkovuosi ehti alkaa, Ruokanen oli tehnyt viisi päivitystä.

Twiiteissään Ruokanen viljelee maneereitaan. 140 merkissä toistuvat lakonisuus, latteus, opettajamaisuus. Kaikki tuttuja muun muassa Suomen Kuvalehden pääkirjoitussivun PS.-loppulauseesta.

Ruokanen ei näet sivalla sanan säilällä, vaan sijoittaa läpimärän tiskirätin huolellisesti lukijan naamalle. Hän rakentaa aforisminsa aina samalla kaavalla. Alun toteavaa lausetta tai uutista seuraa välimerkki ja opetus, joka on aina joko kiitoksen tai varoituksen muodossa. Tällaista PS.-viisautta kutsuttakoon kuvalehtimäisen sanansepityksen hengessä ruokasmiksi.

Keskimääräinen ruokasmi voisi mennä vaikkapa tähän tapaan:

Pääministeri jutteli Venäjän presidentin kanssa tasavertaisena. Suomettumisen aika on ohi – kansalaiset osaavat ajatella itsekin.

Tekaistun esimerkin kaltaisia viskutuksia onkin viljalti päätoimittajan syötevirrassa:

Ahkerasti twiitannut Ruokanen ehätti myös joulun alla mukaan ensimmäiseen somekohuunsa. Kapellimestari Atso Almila närkästyi siitä, että päätoimittaja jakaa Twitterissä linkkejä Kuvalehden maksullisiin digisisältöihin. Päätoimittaja ei ymmärtänyt tuohtumusta, maksavathan klassisen musiikin konsertitkin. Vieläpä paljon enemmän kuin lehtijutut.

Kohuksi keskustelu muuttui, kun Almila sai toimituspäällikkö Jari Lindholmilta osittain englanninkieliset haistattelut nenälleen:

Valitettavasti hyvin alkanut #someraivo hiipui, kun päätoimittaja pahoitteli asiaa. Myrsky vesilasissa laantui pelkäksi liplatukseksi.

Kulunut joulukuu on kaikkine juonenkäänteineen osoittanut, että Tapani Ruokanen on kotiutunut vain muutamassa viikossa sosiaaliseen mediaan kuin aito diginatiivi. Kiitollinen kansa pääsee näin lehteä tilaamatta osalliseksi päätoimittajan rakastetuista ruokasmeista. Jokainen viskutus on kuin olisi perjantai ja luukusta kolahtaisi uusi Suomen Kuvalehti tuttuine PS.-merkintöineen.

Enää odotetaan, että päätoimittaja oppii sirottelemaan päivityksiinsä hashtageja. Ainoa este taitaa olla, ettei niille ole keksitty vielä jotain suomenkielistä murreilmaisua.

Gävlen olkipukki on kuollut

In memoriam

* 29.11.2013 – † 21.12.2013

Ruotsalaista Gävlen kaupunkia uskollisesti yli kolme viikkoa vartoinut olkipukki menehtyi traagisesti tulipalossa perjantain ja lauantain välisenä yönä 21. joulukuuta.

Olkipukki varttui rakastavien vanhempien hellässä huomassa marraskuun lopussa. Se selvisi kriittisenä pidetyn Lucian päivän yli ehjin oljin, mutta talvipäivänseisaus oli liikaa. Pukkia jäävät kaipaamaan kaikki kunnon kansalaiset.

Viimeisiksi sanoikseen olkipukki totesi:

Olkipukista kerrottua:

Kaikkien aikojen typerimmän keskustelun pojan paluu

Eräänä päivänä musiikkikriitikko ja kulttuuritoimittaja Oskari Onninen kirjoitti Rumba-musiikkilehteen arvion Jare Tiihonen -nimisen lahtelaismuusikon uudesta albumista. Koska levyllä ei ollut mitään musiikillista arvoa, Onninen keskittyi pohtimaan levyn suhdetta ilmiöön sen ympärillä, hän tarttui mediahahmoon nimeltä Cheek.

Arvostelu herätti pohjattoman myötäloukkaantumiskierteen.

Ei siksi, että Onninen olisi ollut väärässä. Cheek on monin tavoin tympeä hahmo, Jare Tiihosen mielikuva alfauroksesta, joka luettelee tappeluitaan ja valloituksiaan kuin vakuuttaakseen itsensä siitä, että ne ovat tapahtuneet. Sillä nykyisiä ei ole ja uusia ei tule. Naisseikkailut kuuluvat menneisyyteen.

Albumeillaan elämäänsä tilittävä Cheek on moralisti, joka uskoo, että saisi kenet haluaa, mutta joka juuri siksi ei huoli ketään, jonka saisi. Jäljelle jää vain katkera naisvihaaja. Tyttöjen kaipaaville katseille saatetaan nyökätä suopeasti, mutta siihen vedetään raja. Jo Sokka irti – levyllä tehtiin selväksi, että Cheek keräilee hienoja ja nopeita autoja vain ajaakseen niillä pakoon seksinjanoisia miestennielijöitä.

Melkein voisi ajatella, että Cheek on kivekset sinisinä tanssilattiaa nurkkapöydästään vahtiva ujo lahtelainen teinipoika, joka todistelee itselleen, että menisi iskemään itselleen seksiseuraa, elleivät nämä ämmät olisi niin kauheita horoja.

Siksi se, että Oskari Onninen kutsuu Jare Tiihosta levyarvostelussaan ”vässykäksi”, ei ole solvaus, vaan neutraali arvio siitä, mitä artisti yleisölleen tarjoaa. Totuus ei voi loukata. Kritiikki on itse asiassa poikkeuksellisen tarkka luonnehdinta artistista, joka ei uskalla päästää luomustaan kasvamaan. Kriitikko kirjoittaa auki pettymyksensä tähän päijäthämäläiseen tasalatvaisuuteen:

Olen jo pitkään fantasioinut ajatuksella, että Cheek vieraantuisi todellisuudesta lopullisesti ja alkaisi Kanye Westin kaltaiseksi hulluksi miesneroksi, joka laukoisi absurdismeja Hesarin haastattelussa ja nousisi samalla vihattavuuden ja vakavuuden yläpuolelle.

Kohuttu levyarvostelu lähestyy uutta albumia siis artistin petollisen hahmon kautta. Asia on tehtävä näin, jotta lukija ymmärtäisi, miksi levy on jättää kriitikon kylmäksi siinäkin tapauksessa, että sen musiikilliset heikkoudet sivuutetaan. Albumin pliisu sisältö on todiste siitä, ettei Cheek tule koskaan kasvamaan täysin myyttiseksi olennoksi. Artisti on jäänyt keskinkertaisen osaamisensa vangiksi juuri nyt, kun hänen täytyisi paisua koko valtakunnan varjoonsa jättäväksi supertähdeksi.

Hälyä ja mielensäpahoittamisen tsunamia ei olisi kenties lainkaan syntynyt, ellei Jare Tiihonen olisi ottanut nokkiinsa. Hän ilmoitti pitävänsä 19.11. tiedotustilaisuuden, jonne Rumbakin on tervetullut, kunhan Oskari Onninen pysyy poissa paikalta. Luonnollisesti Rumba otti pyytämättä ja yllättäen saamastaan kohusta kaiken irti. Onnisen musiikkikritiikki tuupattiin kiireen vilkkaa nettiin, jossa se pomppasi kertaheitolla saitin kautta aikojen luetuimmaksi artikkeliksi.

Luultavasti Onnisen yhden tähden teilaus on Suomen eniten luettu Cheek-arvostelu. Eikä tästä voi kiittää ketään muuta kuin Cheekiä itseään.

Kohu sinänsä on joutava, mutta sen jälkiseuraukset mielenkiintoisia. Monelle taiteen ja kulttuurin ammattilaiselle kysymys avautuu osana ikuista keskustelua taiteen ja kritiikin dialektiikasta. Cheekin kielto olisi siis samanlainen veto kuin kirjailija Teemu Kaskisen seitsemänsivuinen ad hominem -riemumarssi Imagessa kesällä 2010 tai oppilaan tönimisestä tunnetuksi tulleen kohuopettajan avoin kirje esikoisromaaninsa arvostelijalle syksyllä 2008.

Harvempi on huomannut, että kohussa on vain kaksi aktiivista osapuolta: toimittajat ja julkisuudentavoittelijat. Ja nämähän eivät missään tapauksessa ole toisensa poissulkevia kategorioita.

Toimittajien sisäisessä keskustelussa väitellään maailman loppuun asti, kumpi on tärkeämpi, muoto vai sisältö. Sama väittely on toistunut erilaisin sanavalinnoin aina. Tuleeko toimittajan kuvailla vai kertoa, selittää vai näyttää. Pohjimmiltaan kyse on siitä, tuleeko toimittajan toistaa kuulemansa kyseenalaistamatta kuin papukaija, vai vaikuttaa tapahtumiin itsekin.

Huomattavasti laajempaa on poliittinen suosionkalastelu Cheekin vanavedessä. Tuohtumusta uhkuvan fanikatraan ympärillä kelpaa huutaa mukana. Erityisesti Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa ja sen oikeistolaisessa sisarjärjestössä, Kansallisessa Kokoomuksessa, on havaittu, että Cheekin mollaajien mollaamisella voi tavoittaa uusia yleisöjä. Keskustelussa on tuotu esiin yhä uudelleen koulukiusaaminen ja jopa Stalinin hirmuhallinto. Jälkimmäisen nosti pöydälle SDP:n varapuheenjohtaja Eero Vainio, joka kuvitteli kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen ”vähättelevän” Cheekiä jossain Vainion oman pään sisällä sijaitsevassa taikamaailmassa, mikä on tietenkin täysin sama asia kuin kulakkien leirittäminen.

Eero Vainion ja koko Suomen onneksi on kuitenkin olemassa Alexander Stubb, jolta voi aina odottaa jotain syvällisempää. Tässä siis syvällisyydellä tarkoitetaan, että jokin on syvältä.

Kansallisen lehtoyhtiömme Blue Wings -lehdessä Stubb näet kertoo, miksi hän ja Kokoomus ovat maailman johtavat rap-asiantuntijat.

Kaksi sanaa: MC Hammer.

Luonnos sanakirjaksi

Viime päivien aikana on ilmennyt, etteivät kansalaiset tienneet edes niin yksinkertaista asiaa kuin hullunkurisen Hetero Pride -tapahtuman järjestäjien äärioikeistolaisuutta. Asiasta on syytetty joukkoviestimiä, jotka ovat olettaneet liian rohkeasti, että tokihan peruskoulutettu kuluttaja tunnistaa väärentämättömän hulluuden ilman eri selitystäkin, kun sellainen telkkarissa esitetään.

Kun monissa muissakin yhteyksissä on ilmennyt ongelmia ymmärtää käsitteitä, kantaa Kaasuputki nyt kortensa kekoon ja tarjoaa pienen sanaston, jonka avulla ainakin yleisimmät ja aivan erityisesti poliittisessa oikeistossa viljellyt termit saattavat aueta.

Uusia sanoja saa myös ehdottaa sanastoon lisättäväksi. Täsmennykset ja korjaukset ovat tervetulleita.

Austerity Romanian kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuodet 1965–1989 toimineen Nicolae Ceaușescun luonnostelema oppi, jonka mukaan julkisen velan pois maksaminen on tärkeämpää kuin ihmisten henkiinjääminen. Austerity on hyvin suosittu länsimaissa, jossa teoriaa on täydennetty kieltämällä yhteisö- ja pääomatuloverojen korottaminen.
 
Demla 1. Vuonna 1954 perustettu puolueisiin sitoutumaton oikeuspoliittinen yhdistys.
2. → Maahanmuuttokriitikoiden saamien tietojen mukaan → kulttuurimarksismia, → feminismiä ja → homosaatiota levittävä huippusalainen maanalainen järjestö, johon kuuluu useita oikeuslaitoksen johtavia virkamiehiä, presidentti ja useimmat hallituksen jäsenet, median ylin johto ja monet muut tärkeissä luottamus- ja virkatehtävissä toimivat yhteiskunnan avainhenkilöt. Demla hallitsee viestimiä, lainsäädäntötyötä, oikeuskäytäntöjä ja ennen kaikkea supermassiivista → mokuklusteria.
 
Eliitti Luku- ja kirjoitustaitoinen väestö, joka ansaitsee leipänsä työskentelemällä kirjoituspöydän ääressä ruutukaava-alueelle sijoittuvissa yrityksissä tai virastoissa. → Kansan vastakohta. → Feministit ovat aina eliittiä.
 
Feminismi Aate jossa yksilöt pyritään vapauttamaan kulttuuriin ohjelmoitujen sukupuolinormien pakkopaidasta. → Maahanmuuttokriitikoiden harhamaailmassa feministit ovat → Demlaan kuuluvia → kulttuurimarksisteja, jotka saavat toimeentulonsa → mokuklusterista.
 
Hetero Pride Kourallinen kylähulluja vaahtoamassa → homosaatiosta. Aiheuttaa kulutuspiikin → popcorn-kaupassa, koska asialla on korkea viihdearvo.
 
Homosaatio Julkisessa keskustelussa esiintyvä pyrkimys käsitellä yksilöitä tasa-arvoisesti synnynnäisistä ominaisuuksista riippumatta. Aiheuttaa → Hetero Pride -porukassa vaikeasti määriteltävää levottomuutta. Termi on keksitty alkujaan haukkumasanaksi → maahanmuuttokriitikoiden keskuudessa, jossa sillä tarkoitetaan → kulttuurimarksismia.
 
Hyvinvointivaltio → Kansallisvaltio, jossa julkinen valta viimekädessä huolehtii siitä, että jokainen kansalainen kuuluu keskiluokkaan. Korvattu sittemmin → hyvinvointiyhteiskunnalla.
 
Hyvinvointiyhteiskunta → Kansallisvaltio, jossa julkinen valta toivoo, ettei kukaan huomaa → hyvinvointivaltion tuhoutuneen → austerity-politiikan takia.
 
Kansa Kaikki ne → kansallisvaltiossa asuvat ihmiset, jotka eivät ole → eliittiä tai → ulkomaalaisia. → Populistien sanastossa kansalla tarkoitetaan erityisesti teollisuusammateissa työskenteleviä tai työttömiksi jääneitä 25–55-vuotiaita heteroseksuaalisia, valkoihoisia miehiä, joiden ruokavalio on eläinperäinen ja oletuskulkuneuvo henkilöauto.
 
Kansallisvaltio Mielivaltaisesti historian saatossa rajattu maantieteellinen alue, joka perustelee olemassaoloaan paikallisen → eliitin pilvipäissään kehittämällä fantastisella mytologialla. → Maahanmuuttokriitikot uskovat mytologian olevan kirjaimellisesti totta.
 
Kulttuurimarksismi → Maahanmuuttokriitikoiden kehittämä sateenvarjotermi, jolla viitataan kaikkeen hiukan outoon ja pelottavaan. Kulttuurimarksismia ei ole tietenkään oikeasti olemassa. Ks. myös → homosaatio.
 
Maahanmuuttokriittisyys Ulkomaalaisvastaisuus, jolla on yleensä joko rasistinen tai seksistinen motiivi. Useimmiten maahanmuuttokriitikko väittää olevansa heteroseksuaalinen mies, joka vain sattumalta ei kykene ajattelemaan mitään muuta kuin itsevarmoja tummaihoisia miehiä kookkaine peniksineen. Useimmat maahanmuuttokriitikot ovat → uusnatseja.
 
Mokuklusteri Kuvitteellinen kymmenien, ehkä satojen miljardien eurojen liiketoiminta, joka kustannetaan veroin, veikkausvaroin ja julkisella velalla. → Maahanmuuttokriitikoiden hahmottelemassa fantasiassa → Demlan ylläpitämä toiminta tuhoaa → hyvinvointivaltion, jotta klusterin työntekijöille saataisiin miljoonapalkkiot ja → ulkomaalaisille ostettaisiin televisioita.
 
Natsi Toisen maailmansodan jälkeen kielletyn Saksan kansallissosialistinen työväenpuolueen jäsen tai kannattaja. Ks. → uusnatsi.
 
Popcorn Paahtomaissi alias paukkujyvä. Yleisötilaisuuksissa, kuten urheilukilpailuissa ja elokuvaesityksissä suosittu suolainen pikkunaposteltava. Ks. myös → Hetero Pride.
 
Populismi Oppi jonka mukaan → kansa on niin tyhmää, että sille pitää puhua kuin taaperoille. Populistinen retoriikka perustuu → vihapuheeseen.
 
Tsoukki → Vihapuhe, josta ei haluta ottaa vastuuta. Ei pidä sekoittaa → vitsiin.
 
Ulkomaalainen → Populistisessa kielenkäytössä tummaihoinen tai -hiuksinen.
 
Uusnatsi → Natseista kiinnostunut yksilö, tavallisesti mies, joka torjuu elämänhallintaongelmiaan masturboimalla supersankarifantasiansa kiihottamana.
 
Vihapuhe → Populistien harjoittama puhetapa, jossa yllytetään ihmisiä syrjimään, kiusaamaan, kiduttamaan tai tappamaan toisia, ihonväriltään, seksuaaliselta suuntautumiseltaan, uskonnoltaan tai millä tahansa perusteella puheenkuulijasta erottuvia ihmisiä.
 
Vitsi Hauska juttu. Ks. → tsoukki.
 
Välttämättömät rakenteelliset
uudistukset		 Ks. → austerity, → hyvinvointiyhteiskunta.

 

Suloinen myrkynkeittäjä

Suomen kielen vaarallisin lause on tämä: ”Hei, se oli vain koira.”

Koiraharrastaja rakastaa lemmikkiään kuin itseään ja paljon enemmän kuin puolisoaan tai lapsiaan. Uuden siipan saa baarista, lapsia voi tehdä, mutta koira on täysin ainutlaatuinen, ainutkertainen olento, jonka jokainen karva on elämys ja ulosteet puhdasta kultaa. Siksi koiraa tulee puolustaa kaikilta uhkatekijöiltä, olivat ne sitten todellisia tai itse keksittyjä. Eikä näissä keinoissa ole mitään rajaa. Lakikirja revitään ensimmäisenä, sitten unohdetaan normaalit yhteisölliset pidäkkeet ja lopulta myös henkilökohtaiset arvot.

Mikäli edes vahingossa syntyy epäilys, että jossain tunnetun maailmankaikkeuden perukoilla joku ajattelee pahaa juuri minun rakkaasta hauvavauvastani, enempää ei tarvita: koiranomistajalla on mielestään oikeus ja itse asiassa velvollisuus suorittaa vaikkapa ennaltaehkäisevä kansanmurha.

Eläinparka ei tietenkään itse ole syypää mihinkään. Koira on ihmisen vanhin kumppani ja niitä harvoja toisen eläinlajin edustajia, joiden kanssa puhumme samaa kieltä. Mutta sitä mukaa kuin koiraa on sudesta kesytetty, ihminen on muuttunut verenhimoisemmaksi.

Facebookiin aikanaan pelkäksi yhteisöllisyyttä hehkuttavaksi hauskanpidoksi perustettu ITÄ-HELSINKI-ryhmä muuttui nopeasti lynkkausporukaksi, kun netissä levisi huhu koiria myrkyttävästä ihmisestä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että ainoa jokseenkin todennettu myrkytystapaus oli havaittu Tampereella. Joku oli tietävinään tuttavansa koiran kuolleen ”johonkin myrkkyyn” Kontulankaarella – ja joku toinen oli havainnut vanhemman naishenkilön pudottelemassa leivänpaloja kadunvarteen samassa lähiössä.

”Myrkyttäjästä” otettiin valokuva.

Reipas kontulalaismies oli kertomansa mukaan hyökännyt rouvan kimppuun kännykän kameran kanssa tällä avausrepliikillä: ”Ootsä joku vitun koiranmyrkyttäjä?”

Nainen oli hädissään sännännyt pakoon, minkä jälkeen koko Facebook tiesi, että syyllinen on löydetty. Eihän syytön pakenisi tuntematonta päällekarkaajaa. Etenkään, jos sattuu osaamaan suomea hiukan huonosti. Tampereen Kalevan myrkkysyötit muuttuivat Helsingin Kontulan myrkkysyöteiksi, puluja ruokkinut isoäiti koirantappajaksi.

Internetin suojeluskuntalaiset olivat heti valmiita tappamaan epäillyn.

Isoäiti sai myös lisänimen ”huora”, koska jotenkin tämä liittyy löyhään sukupuolimoraaliin. Etenkin nuoret miehet huomasivat hyvän tilaisuuden puolustaa toistaiseksi tappamattomia koiria ja kiillottaa omaa kilpeään suoltamalla tappouhkauksia, joiden rinnalla natsiorganisaatiot alkavat vaikuttaa pyhäkouluilta.

Niin, siis isoäiti. Naisen lapsenlapsi huomasi yhtäkkiä mummostaan levitellyn pitkin nettiä väkivaltaisia uhkauksia. Hän vastasi lyhyesti kertomalla, että kyseinen nainen on hänen kielitaidoton isoäitinsä, jonka ainoa rikos on lintujen ruokkiminen – mikä on kiellettyä ja mistä hänelle on myös kerrottu.

Tietenkään oikaisu ei auttanut mitään. Ryhmään putkahti innokkaan vigilantin ottama kasvokuva samasta naisesta bussissa matkalla Vesalaan. Tässä vaiheessa naiseen viitattiin jo suoraan ”myrkyttäjämummona”.

Koirantappajajahdissa on samoja piirteitä kuin ulkomaalaisvastaisuudessa ja pedofiilien vaanimisessa. Koira muuttuu äkkiä jo lapseksi, koska epäilemättä koko kansallinen henkiinjääminen on kiinni siitä, saadaanko mummo hirtettyä.

Ja muistutukseksi: ei se kiintymys koiriin tokikaan johdu siitä, että rotukoirat maksavat niin paljon. Eikä nyt ole väliä, vaikka mummo ei olisikaan myrkyttäjä, sillä varmuuden vuoksi ja hyvällä asiallahan tässä ollaan.