Naistenpäivä

Naiset eivät ole hauskoja. Kun nainen yrittää kertoa vitsin, kukaan ei naura. Toiset naiset odottavat, että miehet nauraisivat ensin. Ja miehet ovat vain närkästyneitä, sillä vitsaileva nainen on kastroiva nainen.

Onko kukaan koskaan kuullut naiskoomikosta? Aivan.

Sen sijaan mies – hän on hauska. Kun mies vääntelee suutaan, puhuu kimeällä äänellä tai pukeutuu vaikkapa munaksi, hän on plutoniumilla täytetty naurupommi, jonka sytytyslanka palaa.

Absoluuttisesti hassuinta, mitä mies voi tehdä, on pukeutua naisten vaatteisiin ja olla puhuvinaan ruotsia. Kaikkihan tietävät, että ruotsalaisuus on samaa kuin homoseksuaalisuus. Ja se puolestaan on täsmälleen samaa kuin naiseus, sanoi Touko Laaksonen mitä tahansa.

Ilta-Sanomien rempseänhauskasti nimetty ”ToosaTV” osoittaa erinomaisesti, miten käsittämättömän lystikästä jälkeä syntyy, kun kahdelle nuorukaiselle annetaan kamera, hameet, peruukit ja kodinhoitotuotteita, ja pyydetään heitä improvisoimaan kolmen ja puolen minuutin ajan.

Olisivatko oikeat naiset samoissa rooleissa kolmanneksenkaan yhtä huvittavia? Eivät. Naiset ja huumori eivät kuulu samaan lauseeseen.

Itse asiassa naiset ovat aikamoisia äkäpusseja, kuten sosiologipiirejä kuumentanut Jyväskylän koulukunta on pyrkinyt osoittamaan. Riistävät ja sortavat miehiä – mitä valkoisempia, sitä riistettävämpiä. Eivät suostu yhdyntöihin, vaan pakottavat tiskaamaan.

* * *

Päinvastoin kuin voisi kuvitella, naisasiakriitikot eli antifeministit eivät vihaa naisia. Naisethan on luotu etäältä ihailtaviksi.

Hyvät naiset ovat hiljaisia, tekevät paljon lapsia eivätkä ainakaan käytä äänioikeuttaan. He ovat siis hiukan niin kuin sankariäiti kaikkien muiden ollessa hirviöäitejä:

Sukupuutto

Heinäkuun helteillä eräs dosentti kirjoitti Helsingin Sanomiin arvelmansa muutaman pohjoisen maatiaisrodun sukupuuttouhasta:

Kuitenkin jo pelkkä kantasuomalaisia ja islamilaisia tarkasteleva ennuste osoittaa, että jos ainutlaatuinen suomalainen kulttuuri halutaan turvata ja säilyttää, maahanmuuttopolitiikkaan tarvitaan muutoksia.

Muutos 2011 -puoluetta edustava ja sen mukaan tiedettään tulkitseva dosentti Kyösti Tarvainen on lannistunut, suomalaisvastainen mies. Hän uskoo ja julistaa uskoansa, jonka mukaan suomalaiset ovat geneettisesti, moraalisesti ja kulttuurillisesti kelvoton kansakunta, joka on tuomittu häviämään maan kamaralta muutamassa vuosikymmenessä.

Suomalaiset eivät kestä minkäänlaista kilpailua.

Tarvainen on tutkinut asiaa ja päätynyt lopputulokseen, jonka mukaan suomalaiset ovat erillinen ihmislaji. Kuin neandertalilaiset, jotka vetäytyvät kohti Pohjolan perimmäisiä nurkkia yhä pienempinä ryhminä, kunnes päätyvät itseään etevämpien eteläisten tulokkaiden syrjäyttämiksi. Näitä maahantunkeutujia, 2000-luvun cromagnoneita, dosentti kutsuu ”muslimeiksi”. Hänen mukaansa nuo ihmiset ovat ajattelun notkeudessa, kätten taidoissa, sosiaalisissa suhteissa ja näiden kykyjen tehokkaassa hyödyntämisessä kaikin puolin ylivertaisia debiileihin suomalaisiin verrattuna. Kauas on tultu äärioikeistossakin 1930-luvun aatemaailmasta.

Pehmeäsydämisenä kukkahattutätinä Tarvainen näyttääkin vaativan, että Suomen valtio säätäisi lakeja, joiden avulla tätä evoluutioteorian umpikujaksi osoittautunutta ”Suomen kansaa” varjeltaisiin sukupuutolta. Ehkä ei olekaan sattumaa, että Tarvaisen tohtoriskollega Jussi Halla-aho on hakenut tuntumaa poliittiseen toimintaan kaupunginvaltuuston ohella Korkeasaaren eläintarhan johtokunnassa. Maahanmuuttokriitikkojen tavoitteena on aivan ilmeisesti aidata Suomesta ”ainutkertaisen suomalaisen kulttuurin” luonnonsuojelualue. Kirjaimellisesti kansallispuisto.

Vaan miten suomalaiset sitten tuhoutuvat? Jäämällä jalkoihin. Systeemianalyytikko Tarvainen on laskeskellut ugrilaisessa kallossaan, että tarunomaiset muslimit synnyttävät jälkeläisiä moninkertaisesti enemmän kuin suomalaiset. Se on heillä geeneissään. Tullessaan Suomeen asumaan he jatkavat sikiämistä, mutta koska muslimit ja suomalaiset ovat kaksi eri eläinlajia, Suomessa syntyvät muslimien jälkeläiset eivät ikinä muutu suomalaisiksi, vaan säilyvät polvesta polveen vieraina. Tämä on ikävä uutinen Vihreiden Husein Muhammedille ja toki myös kokoomusehdokas Fatbardhe Hetemajlle.

Finis Finlandiae! Vuoden 2170 Suomessa mämmiä eivät enää lusikoi suomalaiset, vaan peräti kuudennen polven maahanmuuttajat. Runebergintortut katoavat Suvivirsiä ja Hoosianna-hymnejä kailottaviin, etäisesti muslimitaustaisiin kurkkuihin.

Mutta – aina jossakin on mutta.

Kun dosentti Tarvainen aprikoi eri ihmislajien sikiävyysaste-eroja, pitäisikö hänen muistaa, että Suomessa on eräs porukka, joka tarjoaa jopa tunnustuksellisimpiin muslimeihin verrattuna muhkeita syntyvyyslukuja – nimittäin lestadiolaiset? Onhan heillä tunnetusti yli toistakymmentähenkisiä perheitä.

Suomessa on ollut lestadiolaisia ja muslimeja yhtä kauan, 1800-luvun puolivälistä. Niinpä vertailu on paitsi helppo, myös mielekäs. Mikäpä todistaisi Tarvaisen kuolettavan muslimihypoteesin voimakkaammin kuin juuri se, miten Suomi ja vallankin Pohjanmaa suorastaan tulvii islaminuskoisia tataareja siinä, missä lestadiolaisia koko maassa on vain kourallinen.

Miksi siis dosentti ei ole pukahtanut sanaakaan tataareista tai lestadiolaisista lukuisissa kirjoituksissaan? Olisiko rotutohtori sittenkin tarkoittanut muslimilla jotain muuta kuin ketä tahansa islaminuskoa tunnustavaa tai tunnustamatonta koraaninselaajaa? Voisiko hänen kulttuurirasisminsa olla – sittenkin! – ihonvärirasismia?

* * *

Vaikka kulttuuri on tunnetusti muuttumaton monoliitti, ihminen sentään voi taipua tuulen mukana. Edes FT Kyösti Tarvainen ei ole aina ollut pelkkä rasistidosentti. Villissä nuoruudessaan hän taisteli tiedemiehiä vastaan puolustamalla astrologiaa. Näin ainakin, jos on luottaminen Skepsis ry:n Skeptikko-lehdessä vuonna 1991 julkaistuun artikkeliin, jossa kuvaillaan erään ”dosentti Kyösti Tarvaisen” palavaa rakkautta tähdistä ennustamiseen:

Tarvaisen yritys antaa astrologialle kokemusperäisyyden leima vetoamalla tutkijoihin, jotka ovat osoittaneet astrologisten väitteiden olevan perättömiä, on psykologisesti mielenkiintoinen ja tuntuu vahvistavan sitä, että ”totuuden” omaava ihminen pystyy tulkitsemaan kielteisimmätkin havainnot oman vakaumuksensa tueksi. Lisäksi Tarvainen (1990) on muualla selvästi näyttänyt, että hän astrologian ”kokemusperäisyydellä” pikemmin tarkoittaa eräänlaisen subjektiivisen vakuuttuneisuuden saavuttamista kuin varsinaista empiiristä näyttöä.

”Kohtaat tumman muukalaisen”, sanoo Tarvaisen horoskooppi. Tehdäänpä ajatuskoe. Korvataan yllä olevasta skeptikkolainauksesta sana ”astrologia” sanalla ”maahanmuuttokriittisyys”.

Kas, kas.

Sää lämpenee ja Timon sauna myös

Vaikka Pentti Oinonen, tuo terävin kynä Perussuomalaisten penaalissa, on sanonut, että lumihanget ja ilmastonmuutos eivät mahdu samaan maahan, on jotain jo tapahtunut. Ainakin uutisilmastossa on muutosta havaittavissa. Jos ei muualla, niin sääuutisissa. Vielä edellisten presidenttien aikaan säätiedotteet olivat jopa raaimpina pakkastalvina kuivan asiallisia – Erkki Nysten ei olisi sortunut adjektiivien käyttöön ennusteissaan.

Onneksi sentään sadepilvenharmaa asiajulkaisu Kansan Uutiset tyytyy maltilliseen sanankäyttöön kertoessaan koko kansakuntaa vavahduttavan uutisen ”Ainakin Pohjanmaalle luvassa tulvia”.

Säästä puhumisen lisäksi asiaa on piisannut muustakin, kuten näistä:

Suomalainen elämänmuoto

Ihminen talouden rattaissa

  • Nokian irtisanomisuhka ei ole vielä näkynyt Espoon katukuvassa mitenkään erityisen vakavina sosiaalisina ongelmina. | Espoon poliisi tutkii abien karkkienheittelyä (Iltalehti)
  • Jurassic Park IV: ”Esiintymisasujen menettäminen merkitsee sitä, että Hevisaurus on toistaiseksi täysin toimintakyvytön.” | Saurusasut takavarikoitiin! (Iltalehti)
  • ”Tavallaan ymmärrän ehkä paremmin kuin aikaisemmin työttömiä ihmisiä, sellaisia jolla olisi tietoa ja taitoa. Ja halukkuutta tehdä duunia, töitä vaan ei omalta alalta ole tarjolla”, kirjoittaa kahdeksan vuotta yhtäjaksoisesti työttömänä ollut, pikavippikierteensä seurauksena pahasti alkoholisoitunut 57-vuotias vuoksenniskalainen rakennusmies Kristian Meurman tuoreessa blogikirjoituksessaan. | Kristian Meurmanin julkinen avautuminen kannatti (The Voice)

Rakkausuutisia

  • Hamamat Montia sai malarian ja Vesa Keskinen inspiraation: “My Honey, You are my spark in dark of loneliness, Hamamat. Here is -32 celsius in Tuuri. I have been in flu and fever for 3 weeks – it is nothing! I am hoping all the best for You. You are a strong Lady. Do not give up! I am here in Finland only for You! Take care!” | Keskisen uusin rakkausruno sairaalle Hamamatille (MTV3)
  • Maikkari yrittää toistaa männävuotista menestystään Viivi Pumpasen suhdeuutisoinnissa ja ratsastaa peniskateudesta kärsivien peräkammarinpoikien islamofobisilla klikkauksilla. Miss Suomi -kandidaatti Anni Uusivirran ”arabimiestä” hehkutetaan ylisanoin, mutta toistaiseksi netin päivystävät rasistit ovat olleet sikiunessa. Maahanmuuttokriittisiä ”anteeks vaan, tuli Sello mieleen” -kommentteja ole huomattu toimittaa julkisuuteen. | Missifinalisti-Anni seurustelee arabimiehen kanssa (MTV3)

Kansainväliset uutistoimistot

Sisu

Talousjournalismi pysähtyi kuin seinään palindromipäivänä 11.2.2011. Maailmanhistorian suurin matkapuhelinvalmistaja Nokia ja sen uuden toimitusjohtajan entinen työnantaja, Microsoft, ilmoittivat kihlauksestaan. Häät on tarkoitus pitää pikapuoliin. Pahat kielet ovatkin jo epäilleet, että suomalaista nuorikkoa olisi ns. pantu halvalla ja että miehelään on kiire luonnollisista syistä.

Itse asiassa kukaan ei vielä tiedä, mitä näiden kahden firman strateginen allianssi tarkoittaa. Ainoa selväsanainen viesti on ollut teknistä lajia: Nokia alkaa käyttää Microsoftin Windows Phone 7 -nimistä käyttöjärjestelmää mutkikkaammissa kännyköissään, mutta toisaalta ei aio lopettaa Symbian– ja Meego-järjestelmienkään kehittämistä. Eli Nokia siirtyi kahdesta järjestelmästä kolmeen. Tosin kahta jälkimmäistä systeemiä jatkokehitetään vastedes ilman henkilökuntaa.

Yleisesti ottaen uutinen on tulkittu siten, että 5 000–10 000 ihmistä sanotaan joka tapauksessa irti. Varmin merkki suurkatastrofista on, että Mauri Pekkarinen lupaa luoda poispotkituille uudet urat.

Potku-uhan alla olevat käyttöjärjestelmätyöläiset ja ties ketkä – kriisithän ovat yleensä mainio tekosyy lopettaa kokonaisia tehtaita – saavat toivon mukaan pientä lohtua taloustoimittajien patrioottisista orgasmeista. Kukapa ei tuntisi empaattisen ilon läikähdystä rinnassaan lukiessaan Taloussanomista parasta uutista sitten Normandian maihinnousun: ”Suomalaiset säilyttivät paikkansa Nokiassa”. – Lehti tietenkin viittaa johtokunnan kokoonpanoon, jossa vain jokin arveluttava jalkapalloilija sai tehdä tilaa uusille yrittäjille:

Yksikään suomalaisista johtajista ei menettänyt paikkaansa Nokian johtokunnassa. Lähtemään joutui sen sijaan Alberto Torres ja mukaan tulee uusia kansainvälisiä jäseniä.

Mitä onkaan tuo etäinen kohina? Kas, hurraahuudothan siellä kaikuvat Myllypuron leipäjonossa. Kansalaiset juhlivat, kun Esko Ahon maaginen kosketus ei katoakaan tulevasta Microsoftin kännykkäyksiköstä.

Samaisen lehden sisarjulkaisu IT-Viikko myös hehkutti tietoa, joka ei voi olla koskettamatta jokaista suomalaista sylivauvasta sotaveteraaniin: Suomen Nobel-prinssi sai töitä! ”Marko Ahtisaaresta tulee Nokian design-johtaja”, kertoo sanomalehti. Koska Ahtisaari jo nyt vastaa nokialaisten muotoilusta, voidaan Xbox-kännyköiden olettaa menestyvän vähintään samalla tavalla.

Mauri Pekkarinen ei ole ainoa, joka lupaa lämmintä kättä työvoimareserviin siirtyville. Mitä vastuullisimpana yrityksenä Nokia itse vakuuttelee auttavansa työllistymisessä kaikin muin keinoin, paitsi työllistämällä. Tiedottaja Päivyt Tallqvist muotoilee asian näin:

Kun vaikutukset täsmentyvät, olemme vahvalla panoksella mukana kehittämässä hankkeita ja edistämme vaihtoehtoja työllistymismahdollisuuksille.

Työntekijöiden ja vasemmistopoliitikkojen tekemiin ehdotuksiin potkujen hyvittämisestä jollakin tavalla työntekijöille ei ole vielä vastattu. Nokian Saksan Bochumin tehtaan tapaisiin raha- ja koulutustarjouksiin ei toki Suomessa liene rahkeita, routaisessa maassa kun ei vauraus kasva , mutta vaikkapa vyöhön kiinnitettävät kännykkäkotelot jokaiselle irtisanotulle voisi olla kaunis ele.

Niin, vaikka massairtisanomiset ovat Suomen lain puitteissa pelkkä ilmoitusasia, on huomattava, että toimitusjohtaja Stephen Elop ei selvästikään halua olla vain inhottava saneeraaja, joka panee legioonittain koodaajia kilometritehtaalle. Se ei sopisi kanadalaisjohtajan lupsakkaan imagoon – hänhän sentään on ”avoin, maanläheinen, helposti lähestyttävä, suorapuheinen ja hyvä kommunikoimaan”. Ei, Elop lähettää ahkerat muurahaisensa maailmalle motivoivin terveisin.

Näin Iltalehden mukaan:

Ei siis ihme, että Kauppalehden blogipalveluun ilmestyi lohduton öinen päivitys. ”Risto Nurkkalaksi” itseään nimittävä henkilö (näinä identiteettivarkauksien aikoina kenestäkään ei voi olla oikeasti varma) päätti purkaa mielipahansa pariin riviin:

Mitään tulevaisuutta ei ole tässä maassa, kiitokset homoille kun ovat pilanneet tämän maan !

Noksu lähtee, metsä lähtee, tänne jää pelkästään velat, vanhukset, ja muut köyhät !

Niin se menee. Metsäkin lähti.

Nurkkalaa, Pekkarista ja muita lohduttanee kuitenkin tietoturvayhtiö F-Securen tiedote. Vaikka koko Suomen teollisuus ja luonnonvarat vietäisiin, ainakin kännykät toimivat:

Punaisten housujen progressiivisuudesta

Vuoden 2009 verotuksen mukaan Björn Wahlroos tienasi melko heikosti. Sekä ansio- että pääomatulot kutistuivat puoleen edellisvuotisesta. Pääomatuloja tuli 5,8 miljoonaa euroa ja palkkaa Wahlroos kuittasi vaatimattomat 1,2 miljoonaa. Pankinjohtaja-maanviljelijä Wahlroosin verojen suuruutta on hankala arvioida, sillä näiden tulojen muodostumista ei ole eritelty. Ovatko pääomatulot esimerkiksi olleet osinkotuloa? Tällöin niistä 30 % olisi ilman kahta sanaa verovapaata.

Kolmekymmentä prosenttia 5,8 miljoonasta on 1 740 000 euroa. Mikäli Nallen pääomatulot kertyivät osingoista, hän sai koko vuoden ajan arkena ja pyhänä 200 euroa tunnissa puhtaana käteen. Myös nukkuessaan.

Oletetaan silti, että Wahlroos sai vain laajasti ymmärrettyä ”pääomatuloa”, jota ei maksanut julkisesti noteerattu osakeyhtiö. Tällöin koko 5,8 miljoonaa olisi veronalaista tuloa, josta 28 prosentin siivun jälkeen jää kouraan ainoastaan 4 176 000 €.

Björn Wahlroos siis nettosi omistustensa avulla noin kahdeksan euroa minuutissa läpi koko lamavuoden 2009. Kuinka monella on kahdeksan euron minuuttipalkka?

Lisäksi tietenkin on muistettava 47,5 % suuruinen ansiotuloverotus. 18 % menee Salon kaupungin pohjattomaan kukkaroon ja loput 29,5 % korjaa ahne valtio ylläpitääkseen Helsingin ja Turun välistä moottoritietä. 1,2 miljoonan euron palkkatuloista Björn Wahlroosille jää vain – ja taas kerran on laskelman helpottamiseksi unohdettava ne kymmenet ja sadat verovähennykset, joihin näinkin ansioitunut seniorikansalainen on takuulla oikeutettu – 630 000 €. Mikäli konsernijohtaja on noudattanut vuosisataisen työväenliikkeen taistelemaa 37,5 tunnin viikkotyöaikaa, hänen nettotuntipalkakseen saadaan kutakuinkin 350 euroa.

Ei ihme, että veroremontti on oikeistohallituksen (ja tulevan äärioikeistohallituksen) päätavoite. Onhan Björn Wahlroosin verorasitus täysin sietämätön.

Tosin kartanonherra Wahlroos ei ole tällä kertaa ollut itse asialla. Helmikuun alusta asti kaikki kynnelle kykenevät kokoomuslaiset ovat rientäneet selittämään, että vaikka Björn Wahlroosin ansiotuloveroprosentti olisi pyöreä nolla, hänen verotuksensa olisi mitä progressiivisinta.

Ensimmäisten joukossa Kimmo Sasi (laht.) ehätti kertomaan Kokoomuksen puoluejulkaisussa, että ”Suomessa kaikki verot ovat progressiivisia”. Kaikkien kaljupäiden tavoin perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja on erikoistunut hiusten halkomiseen. Hän sivaltaa typeriä kommunisteja terminologian hurmeisella säilällä:

Alun perin tasaverolla (poll tax) tarkoitettiin järjestelmää, jossa jokainen maksaa yhtä monta euroa veroa eli rahoittaa valtiota yhtä paljon, mutta jokainen saa yhteiskunnan palveluita tarpeidensa mukaan. Suomessa tasaverolla tarkoitetaan nykyisin prosenttimääräisesti samansuuruista veroa tuloista eli oikeammin suhteellista veroa.

Aivan oikein Sasi käy läpi suomalaisen verotuksen olemassa olevia progressioita. Ansiotuloista mitattu valtion verotus on ”voimakkaan progressiivinen” ja kunnallisverotuksessakin on ansiotulovähennys, joka leikkaa pienituloisten verotaakkaa. Minkä Sasi jättää mainitsematta, on kunnallisveroäyrin progression katoaminen ylemmissä desiileissä. Vaikka palkka olisi kymmenkertainen Björn Wahlroosin reiluun miljoonaan verrattuna, kunta ei ota enempää kuin tuon 17–19 prosenttia. Ja aivan hiiskumaton Sasi on siitä, ettei pääomatuloista kanneta kunnallisveroa senttiäkään.

Joskus veroprogressio ilmenee oudoissa paikoissa. Ainakin Sasin mukaan on olemassa miljardöörejä, jotka ovat kyllin tyhmiä pitääkseen omaisuusmassojaan yhden prosentin koron tarjoavilla säästötileillä:

Esimerkiksi ensi vuoden ennustettu inflaatio on 2,5 prosenttia. Talletukselle saa korkoa nyt yhden prosentin. Tallettajan omaisuuden arvo siis putoaa ensi vuonna 1,5 prosenttia. Kuitenkin tallettaja maksaa 1 prosentin korosta 28 prosenttia veroa. Koska myyntivoitoissakaan ei oteta inflaatiota huomioon, maksaa moni myyntivoiton saanut pääomaveroa puhtaasta inflaatiovoitosta, eli veroprosentti on helposti yli 100.

Ehdottomasti goottilaisimmillaan Kimmo Sasi on maalaillessaan synkkää kuvaa osakesijoittajasta, joka pitkospuiden päässä sijaitsevassa harmaassa suotöllissään luhistuu ”progressiivisen” osinkoverotuksen alle.  Saadessaan osinkoja vaikkapa neljä miljardia euroa voittoa tekevästä osakeyhtiöstä tämä osakasparka joutuu likimain ottamaan velkaa selviytyäkseen yli-inhimillisistä veroistaan.

Pääomaverojärjestelmään on kuitenkin luotu suuria osinkotuloja varten myös progressiivinen elementti.

Niin, kuten alussa mainittiin, osinkotuloista vajaa kolmannes on automaattisesti verotonta – verotuksen määrä lasketaan 70 prosentin mukaan. Tarkoittaako Sasi sitä? Ei, hänen mukaansa osinkoverotus on progressiivista, koska:

Pörssinoteerattu yhtiö maksaa tulostaan 26 prosenttia veroa ja sitten osingonsaaja maksaa vielä osingosta veroa. Näin yhtiön kautta saadun osinkotulon veroprosentti on 40,5 prosenttia.

Kimmo Sasin opin mukaan siis yhtiön maksama vero on ikään kuin osakkeenomistajan maksamaa veroa. Tätä kahden tykkänään eri tahon maksamaa verotusta hän nimittää progressiiviseksi. Näillä main lukija alkaa jo ymmärtää, miten ”kaikki verot ovat progressiivisia” – kysymys on vain käsitteen määrittelystä koskemaan mitä tahansa verotusmuotoa.

Koko vuodatuksen pihvi on kuitenkin arvonlisävero. Siitä on väännetty eduskunnassa ja verkkokeskusteluissa.

Tämä kyseinen verotuksen muoto kohdistuu vain kulutukseen eikä siten huomioi mitenkään ihmisten maksukykyä saati tasaa tuloeroja. Vai mitä sanoo Sasi…?

Kulutusveroihinkin on kuitenkin luotu progressiivinen rakenne. Tätä progressiivisuutta on viime vuosina vahvistettu. Välttämättömyystuotteiden, kuten ruuan ja lääkkeiden arvonlisävero, on alhaisempi, jotta niiden hankkimiseen kaikilla olisi varaa. Toisaalta ylellisyyskulutuksesta rangaistaan. Kalliiden suuripäästöisten autojen autovero on hyvin korkea.

Näin! Köyhät ostavat viidensadan euron kuukausituloillaan ihanan edullisia perunoita ja lääkkeitä, kun taas rikkaat panevat haisemaan rutkasti rujommin verotetuilla citymaastureillaan. Kimmo Sasi siis vahvistaa sen, minkä puoluejohtaja Jyrki Katainen oli tovia aiemmin Turun Sanomien kolumnissaan todennut kokoomuslaiseksi veroprogressioksi:

Välttämättömyyshyödykkeet, kuten ruoka, lääkkeet ja joukkoliikenne ovat verotettuina huomattavasti alennetuilla prosenteilla. Pienituloisen ostoksista suuri osa painottuu näihin kevyesti verotettuihin tuotteisiin. Siksi suurituloinen maksaa kulutuskoristaan isompaa veroprosenttia.

Logiikkahan on pettämätön. Pienituloisen kaikki rahat menevät välttämättömyystarvikkeisiin, kun taas vauraammalla väestönosalla on varaa hiukan tuhlatakin. Jokainen punaisia päin posottava Audi on kuin nelipyöräinen ilosanoma: katsokaa, köyhät, tästä maksetuilla veroilla teidänkin suojatiellä murtuneet luunne on kipsattu!

Uutispäivä Demarissa Kansallisen Kokoomuksen visio ”progressiivisesta arvonlisäverosta” noteerattiin. Lehden mukaan Suomen valtiovarainministeri oli kansanedustaja Pia Viitasen ahdistelemana selittänyt asiaa eduskunnan kyselytunnilla näin:

Sen nyt jokainen ymmärtää. Siellä on enemmän lääkkeitä, jotka ovat alemmalla verokannalla verotettuja. Siellä on ruokaa, joka on alemmalla verokannalla verotettua.

Sitten ovat vaikkapa moottoriveneet tai muut, jotka ovat sillä korkeammalla. Tai lenkkitossut tai muut, jotka ovat korkeammalla verokannalla verotettuja.

Tietysti on muistettava – aivan aluksi – että Kataisen sekä Sasinkin lyyrinen kuvaus työkyvyttömyyseläkerahojaan puoli-ilmaiseen apteekkiin kantavasta, Helsingin herroille kiitollisesta mökinmummosta ei ole aivan totuudenmukainen. Vaikka lääkkeillä on pienempi arvonlisävero kuin vaikkapa moottoriveneillä, Jyrki Katainen aivan omakätisesti nosti lääkeverotusta kahdeksasta yhdeksään prosenttiin kesällä 2010.

Toinen seikka on se, että edes Niklas Herlin ei osta päivittäin moottoriveneitä ja lenkkitossuja, vaan käy näillä kauppaa lähes yhtä harvakseltaan kuin kuka tahansa alemman keskiluokan kansalainen. Käytännössä verokertymä tulee pieni- ja keskituloisilta. Suuri osa Suomen kansasta ostaa talon, auton, kesämökin ja urheilujalkineet, vaikka pankissa ei olisikaan globaalin satamatekniikkayrityksen osakepottia.

Veroprosentti on kaikille sama, mutta veron osuus tuloista ei. Arvonlisävero on regressiivinen, sen on myöntänyt jo kapitalistinenkin tiedemies.

Kykypuolueen veroselitys olisi tuomittu kaikkialla toivottomaksi, ellei hätiin olisi rientänyt puolueen soturi, kansanedustaja Sampsa Kataja. Björn Wahlroosin nimissä hän kaunisteli Jyrki Kataisen moottorivenepuheita ja keksi kuin keksikin esimerkin, jonka avulla rikkaiden maksama arvonlisävero muuttuu progressiiviseksi.

Rikkaat ostavat merkkituotteita!

Ne ovat kalliimpia kuin halpahallituotteet!

Tai, kuten Kataja lausahti eduskunnassa 8. helmikuuta 2011 kello 14.01:

Mitä sitten tulee arvonlisäveron kohdentumiseen, kyllä se niin on, vaikka puhuttaisiin sitten ihan samasta tuotteesta, vaikka farkuista, että kun Björn Wahlroos menee tuonne Gantin myymälään ja ostaa ne 300 euron vaaleanpunaiset farkut, niin hän maksaa siihen päälle 69 euroa veroa. Kun kaupan myyjä menee Prismaan ja ostaa sieltä 30 euron farkut, niin hän maksaa siitä vajaa 7 euroa veroa. Wahlroos maksaa kyllä ihan samasta farkusta 61 euroa enemmän veroa. Tämä on ihan oikein. Verotus kohdistuu niin, että hyvätuloiset maksavat kuluttamastaan tuotteesta enemmän, ja mikä parasta, tuo vero kohdentuu ulkomailla tehtyyn työhön. Se mahdollistaa lopulta myös sen, että tuolla Prisman kassalla, (Puhemies: 2 minuuttia!) kun työn verotus kevenee, myöskin pystytään palkkaamaan lisää myyjiä ja työllisyys kasvaa.

Kuulitko, Björn! Et sitten käy Prismassa. Se on veronkiertoa.

Liputetut kakat ja muut pökäleet

Egyptissä on meneillään uudistusliike, Jemenissä ja Jordaniassa kuohuu. Amerikkalaiset ja Perussuomalaiset pitävät mitä tahansa länsimaisin asein tuettua diktatuuria parempana vaihtoehtona kuin demokratiaa. Jopa CNN:n Anderson Cooper mukiloidaan.

Mutta mitä sillä välin on tapahtunut Suomi-neidon helman alla? Katsotaanpa:

Hamamat

Kansallisoopperan uusin produktio Hamamat hurmasi ensi-iltayleisön keskiviikkona Helsingissä. Rajojarikkova teos kiinnostaa myös ulkomailla.

”Tuurin poika ei sitten kotikylältään naisen perään lähde. Se on Keskisen periaate.”

Baritoni Juha Uusitalon rehevä tulkinta kaikuu yhä ajatuksissa, vaikka näkökentässä ei ole enää Tuurin kyläkauppa, vaan oopperan lämpiö. Muhkea renessanssilinna on jäänyt taakse, kolmannen näytöksen alkuun on yhä muutama minuutti aikaa.

Mutta on teoksessa sulattelemista.

Toinen näytös päättyy sankarin ja hänen ystävänsä Carlin (sattuvasti valittu Carlo Lepore) hämmästykseen, kun himoittu, haluttu Hamamat oli kadonnut Tampereelta. Uutista seuraa riemastuttava basson ja baritonin duetto. Sankari ei usko korviaan ja uskollinen ystävä yrittää puolustaa itseään. ”Johan minulle tässä soittaa koko Hamamatin ghanalainen suku ja saan jatkuvasti vastailla puhelimeen”, laulaa Carl tuskissaan. Ja saa yhä uudelleen vastauksen silmät kiiluen puukkonsa pöytään lyövältä Vesalta: ”Isäni ohjeiden mukaan miehet eivät juokse naisten perässä.”

Lannistettuna poistuu Carl näyttämöltä. ”Minusta tuli väkisin terapeutti tämän selkkauksen myötä”, hän laulaa ennen katoamistaan kulissien taakse. Kuin piiskansivalluksena hän vielä kuittaa: ” Kyllä uskon, että heistä tulee vielä aviopari. Kumpikaan ei anna periksi tuumaakaan.”

Carlin sännättyä näkymättömiin seuraa näytöksen koskettavin osuus, Vesan pitkä ja raastava ”Missä on rakkaani?”-aaria: ”Rakkaus on globaalia. Meidän miesten täytyy ymmärtää naiset globaalisti”, sankari laulaa – lähes nyyhkyttää – yksin valtavan kartanonsa pitopöydässä. ”En kerta kaikkiaan voi ymmärtää. Kaiken maailman yhteydenottovaihtoehdot ovat keksitty, mutta en saa häneen yhteyttä”, kaikuu surullinen yksinlaulu. ”Carl Danhammerkin kävi puolestani kosimassa Tampereella iltapäivällä, siis haluten sopua.”

Vasta viimeisellä minuutilla triangelin kilkatus paljastaa, että jotain on vielä tapahtumassa. Puhelin! Vesa tavoittaa Hamamatin, mutta liian myöhään. ”Hamamat soitti Ghanasta. Hän kertoi olevansa kotona turvassa. Hänellä oli vähän kiire ja sanoi, että soitellaan”, huokaa sankari ja marssii kertomaan uutista Carlille. Esirippu sulkeutuu.

* * *

Calvados heilahtelee iloisesti aromilaseissa eikä silmäätekeviä tunnu harmittavan edes Kansallisoopperan klassisen valkosuklaakakun katoaminen listoilta.

Tekijäjoukosta ainoastaan teoksen säveltäjä, Tuomas Holopainen, näyttää jalkautuneen kansan pariin. Hän tyhjentää lasiaan syystäkin tyytyväisen näköisenä. Miten popmuusikolta onnistui modernin oopperan laatiminen?

– Se oli yllättävän helppoa, Holopainen myöntää. – Oopperan teemat eivät ole järin kaukana Nightwishin kanssa tekemästäni musiikista. Rikoin vain vähän sitä tonaalisuutta ja orkestroin partituurin yhteistyössä Johannan kanssa.

Johannalla Holopainen tietysti viittaa morsiameensa, laulaja Johanna Kurkelaan.

Esitys on järjestetty erikoisesti. Väliaika tulee kahden ensimmäisen näytöksen jälkeen ja kolmas esitetään yksin tämän jälkeen. Miksi?

– Tästä saa syyttää ainakin libretistiämme Jari Kupiaista, joka kirjoitti ensimmäisestä näytöksestä todella vauhdikkaan. Siinähän Vesa ja hänen ystävänsä seikkailevat ympäri Ghanaa. Vesaa suudellaan, mukiloidaan ja lopulta rakastetaan. ”Tähän sai päättyä pitkä selibaattini”, siihen oli pakko pistää isot symbaalit, hah hah!

Toinen erikoisuus oopperassa on tenorin jättäminen sivurooliin. Kaiketi tekijät ovat ajatelleet, että pääosaa ei voi esittää ilman möreämpää rekisteriä. Ratkaisu kuitenkin toimii.

Oopperan varsinaisesta toteutuksesta vastaa dramaturgi ja ohjaaja Jussi Parviainen, jonka kädenjälki on vakuuttavaa. Kiivastahtisen seikkailun perään hän passittaa Vesan taustalle ja tuo estradille Carlin, ystävän ja apulaisen, joka on saanut tehtäväkseen noutaa Ghanasta vaimon Vesalle. Lavastusta hienosti hyödyntäen näytetään, kuinka Carl neuvottelee Hamamatin Suomen-vierailusta samalla, kun Vesa kaavailee kokonaisen haaremin perustamista. Carlin, Vesan, Hamamatin ja hänen isänsä lauluosuudet sekoittuvat uskomattomaan kontrapunktiin, joka ei voi olla sävähdyttämättä.

Ei ihme, että ensimmäiset ”bravo!”-huudot kajahtivat jo varhain ensimmäisen näytöksen puolivälissä.

* * *

Toisen näytöksen kanssa kolmikko – libretisti, säveltäjä ja ohjaaja – ovat tehneet töitä hartiavoimin. Alussa kerrottuun Hamamatin katoamiseen ja toivottomaan tavoittelemiseen johtaa kokonainen yhteensattumien kavalkadi.

Vesan herkkä aaria käynnistää näytöksen: ”Nyt olemme seurustelleet reilusti yli puoli vuotta ja olen saanut yhden suukon. Aiemmin näin pitkä selibaatti on ollut 30 vuotta sitten” – niin koskettavaa, niin odottavaa, sillä onhan Hamamat matkalla jouluksi Tuuriin. Ja silti piilee epäilys pohjalaisruhtinaan sydämessä: ”En kuitenkaan halua hätäillä. Naiset kyllä tunnetusti pystyvät sekoittamaan miesten päät eli vannomatta paras.”

Näytös kasvaa surullisen-ihanasta odotuksesta valtavaksi draamaksi, kun Hamamat ystävineen saapuu. Kartanon pitopöytä notkuu herkkuja. Etevästi joululauluja lainaileva partituuri antaa tilaa eräänlaiselle montaasille, jossa keskitalven pyhät rientävät yleisön silmien edessä aina loppiaiseen asti.

Ja sitten – katastrofi!

Tammikuisen aterian päälle Vesa käy tyhjentämässä Hamamatin tekemän kastikkeen vesiklosetin pohjattomaan kitaan. ”Keittiön puhtaus on tärkeintä kodissani”, Vesa laulaa, mutta samalla saa Hamamatin raivon partaalle.

”Toki itse olen tosi nuuka, mutta en ymmärtänyt, että nyt oli kysymys kunnioituksesta naista kohtaan” , ymmärtää sankari, muttei jaksa miettiä asiaa, koska hänen ajatuksensa ovat uppoutuneet moottorikelkkailun MM-kisoihin.

Ja niin Hamamat katoaa. ”Nyt on sitten emäntä hukassa.”

Juonenkäänne on petollinen. Yleisö luulee pahimman jo tapahtuneen, kunnes Hamamat ilmoittaa olevansa Tampereella. Helpotuksesta ei pidä silti huokaista, sillä Hamamat ei palaa takaisin. – Kuten tiedetään, Hamamat ei suostu lähtemään Tampereelta edes Carlin kyydissä. Hän katoaa tykkänään.

Mutta uudet käänteet odottavat kolmannessa näytöksessä.

– En henno paljastaa, mitä viimeinen näytös tuo tullessaan, mutta sen voin kertoa, että se alkaa Vesan liikeidealla, naurahtaa aitioonsa harppova Tuomas Holopainen. – Kaksi sanaa: Hamamat ja kastike!

Orkesteri on jo saanut instrumenttinsa vireeseen. Kolmas ja viimeinen näytös voi alkaa.

Hyödyn aikakausi

Hyöty.

Idiootit meuhkaavat netissä, huoltoasemilla ja kalliimpienkin kaljahanojen äärellä siitä.

”Mitä hyötyä meille on pakkoruotsista?” he tivaavat maailmankaikkeudelta. ”Mitä hyötyä meille on lukutaidottomasta maahanmuuttajasta?”

Eivät he koskaan nojaa hyvinvoinnin pullistamia poskilihojaan pöydän hakkaamisesta kovettuneisiin kämmeniinsä ja kysy, onko mistään muustakaan mitään hyötyä, koska vastaus saattaisi altistaa heidät entistäkin nopeammalle itsemurhalle.

Mitä hyötyä meille on Hommaforumista? Onko Perussuomalaiset rp. ollut koko olemassaolonsa aikana millään muotoa hyödyllinen järjestö? Onko selkäytimeen asti upotettu kyky purkaa, puhdistaa ja koota 7.62 RK 62 osoittautunut hyödyllisemmäksi taidoksi kuin – sanokaamme – ruotsin epäsäännöllisten verbien kertaaminen?

Mitä hittoa hyödyllä edes tarkoitetaan? Teollisia työpaikkoja, mobiilipeli-innovaatioita, pidentynyttä elinikää? Valaistumista?

Hyöty on vaarallinen käsite. Se on argumenttien neutronipommi, joka tuhoaa käyttäjänsä, mutta jättää väittelyn ehjäksi. Eikä auta, vaikka kuinka olettaisi olevansa hyvien puolella pahoja vastaan.

Kulta-Katriinaa omasta halustaan ABC-asemilla ryystävät fundamentalistisuomalaiset ovat äänekkäitä, mutta kaikeksi onneksi heitä ei kuunnella loppuun asti. ”Lopetetaan kaikki hyödytön” on napakka puolueohjelma, mutta valitettavasti kuolemaksi koko yhteiskunnalle.

Mutta he eivät ole ainoita hyötyretoriikan käyttäjiä.

Toisenlaiset idiootit eivät meuhkaa – kotona opittujen käytöstapojensa ansiosta he osaavat aiheuttaa hyödyn nimissä vahinkoa lähimmäiselleen hillitymmin äänenpainoin. Jos he olisivat kulmabaarissa tai huoltoasemalla, he olisivat siellä vain ironisesti. He pääsevät sanomalehteen muuallekin kuin katugallupiin, tekstiviestipalstalle tai rikossähkeisiin.

Sanomalehdessä he sanovat näin:

Vaikka selvitys ei johtaisikaan Guggenheim-museon toteuttamiseen, sen sisältöä voidaan käyttää suomalaisen museokentän kehittämiseen.

Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén

Helsinki saisi kuvataiteesta nostetta ja kansainvälistä näkyvyyttä. Bilbaon museolla on ollut huomattava merkitys kaupungin taloudelle ja kehitykselle.

Ylipormestari Jussi Pajunen

Yleisesti hyväksytty käsitys on, että kulttuurikohteilla on suuri myönteinen vaikutus myös kansakuntien taloudelliselle kasvulle edellyttäen, että kohteet syntyvät osana kokonaisvaltaista kehityssuunnitelmaa.

Ylipormestari Jussi Pajunen

Äkkiseltään en näe ongelmallisena tilojen, näyttelytoiminnan ja näyttelyhallinnon yhdistämistä.

Helsingin taidemuseon johtokunnan puheenjohtaja Veikko Halmetoja (vihr.)

Se on sekä vientihanke, mutta myöskin tuo Suomelle hirveän paljon. Minä luulen, että tämä tukee suomalaisia taiteilijoita ja antaa heille suuria uusia mahdollisuuksia.

Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja Leif Jakobsson

Sillä on ainutlaatuiset edellytykset auttaa meitä näkemään miten paljon merkittävämpi osa aikamme taiteella voi olla tulevaisuudessamme

Apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haatainen

Helsinkiin halutaan Guggenheim-säätiön omistama ja hallinnoima taidemuseo. Ei siksi, että siellä on taidetta, vaan siksi, koska se olisi kaikkia hyödyttävä  hanke.

Bilbaon kovia kokenut biskajalaiskaupunki on ahkerasti esillä hankkeen kaunopuheisten puuhahenkilöiden lausunnoissa. Keskustelun outona taustaoletuksena on, että Helsinki on taantuva raskaan telakka- ja konepajateollisuuden kaupunki, joka kärsii muuttotappiosta ja jonka voi pelastaa vain ylikansallinen taide-elämyskeskus, kansainvälisesti tunnetulla Guggenheim-brändillä silattu McTaidemuseo.

Etunenässään vanhat taistelutoverit Janne Gallen-Kallela-Sirén ja Berndt Arell – muistamme heidät Teemu Mäen avoimesta kirjeestä ”kolmen koplalle” – Suomen johtavat kulttuuriylimykset puhuvat taiteesta ja tarkoittavat franchise-yritystä.

”Lisää taidetta, hienoa!” on argumentti, jota ei ole sanottu kovinkaan pontevasti kaiken hyötypuheen keskellä. Ehkä se johtuu siitä, että Guggenheimin takia joudutaan uhraamaan Helsingin kaupungin oma taidemuseo. (Ainakin aluksi. Toivottavasti edes Helsingin taidemuseon nykyinen johtaja on huomannut pedata itselleen paikan uuden supermuseon johtokunnassa – siis jahka nämä kaupungilta vastikkeetta saadut pari miljoonaa on juotu.)

Hyöty on suomalaista keskustelua kalvava syöpä. Kulttuuriuutisissa ei puhuta taiteesta, sen miljoonista merkityksistä tai sen yksilöllisestä kokemisesta. Ei, taide pitää perustella jollakin, joka näyttää uudelta Nokialta. Faktoista viis, kunhan sille voidaan laskea numeraalinen arvo.

Käsittämättömän kallis Musiikkitalo runnottiin nykyiselle paikalleen sillä verukkeella, että se tarjoaa harjoitus- ja esiintymistiloja muillekin kuin Rso:lle tai Helsingin kaupunginorkesterille; että siitä tulee ”kansalaisfoorumi”, eräänlainen tosielämän Facebook, jossa jäyhät ugrit spontaanisti käyskentelevät lattemukit kädessään verkostoitumassa lähimmäiseensä Sibiksen opiskelijaryhmien jazzatessa lupsakasti taustalla. Tämä sitten nostaisi Helsingin kulttuurikaupunkien joukkoon ja auttaisi vaikkapa rekrytoimaan ulkomaisia huippuosaajia suomalaisyrityksiin.

Viimeistään tällaisten visioiden kohdalla sinnikkäinkin konserttitilojen ystävä joutuu tekemään hartiavoimin töitä, jottei yhtyisi huoltoasemien miesten kiroilevaan huutokuoroon.

Guggenheim-museo ei toki tule kohtaamaan mitään vastustusta. Mikäli kaupungin lahjoittamat miljoonat riittävät vakuuttamaan G-miehet, museo rakennetaan. Se kohoaa Katajanokalle tai Töölönlahdelle, muttei minnekään muualle. Rakennuksen maksaa Guggenheim-säätiö [korjaus: kaupunkihan sen maksaa], joka tulee myös korjaamaan tuotot kyseisestä kohteesta. Helsingin kaupunki luonnollisesti kustantaa osansa (esimerkiksi puolet), koska se on juuri päättänyt ulkoistaa amerikkalaismuseolle oman näyttelytoimintansa.

Suunnitellusta taidemuseosta lienee omat hyötynsä ja taatusti myös paljon haittaa. Näitä ei pidä korostaa tai kätkeä. Mutta niihin koko taidemuseohanke ei tyhjene. Viriävässä taidepoliittisessa keskustelussa pitäisi muistaa muuan seikka. Tieteiden ja taideiden kohdalla näet tavoitellaan ennen kaikkea totuutta ja kauneutta. Hyöty on viimeinen ja vaikeimmin näihin kahteen liitettävä määre.

Voi voittajia!

Ihmiset asuivat routaisilla uudistiloilla Pähkinäsaaren rauhan rajan surkeammalla puolella ja söivät pettua. Kansakouluun oli viidentoista kilometrin matka. Talvet olivat pidempiä ja kylmempiä kuin nykyään, joten mäystimiä alettiin sovitella lapikkaisiin jo syyskuun puolivälissä. Lukuvuosi kesti elokuun alusta kesäkuun loppuun, lauantaisinkin päntättiin kertotauluja. Muuten koulusta sai vapaata vain perunannostoa ja vanhempien hautajaisia varten. Jos myöhästyi, siitä sai heti käytöksenalennuksen ja jälki-istuntoa, kotona sitten piiskaa. Umpihangessa kolmenkymmenen asteen pakkasessa sivakoiva yksinäinen lapsiparka saattoi vain toivoa, että kintereillä jolkottelevat hukat kylliksi siivittäisivät taivalta.

Ja sitten olivat ne, joilla meni todella huonosti.

Veteraanien lapsilla on trauma siitä, etteivät he koskaan päässeet kuolemaan isänmaansa puolesta. Heille tarjoiltiin pula-ajan niukkuuden keskellä niin leveä elämä kuin sotainvalidien selkänahasta oli mahdollista kiskoa. Aikuistuttuaan he saivat kultalautasella hyvinvointia.

Heistä tuli todellinen pullamössösukupolvi. Ansiotta saamansa runsauden he kostivat omille lapsilleen.

Pohjalainen, tietenkin

Harvoin yksi ainoa kolumni pystyy yhtä hyvin tiivistämään kaikki harhakuvitelmat, joita eläkeputkessa hiihtävillä kansalaisilla on lapsistaan ja parhaimmillaan lastenlapsistaan.

Onneksi on Pohjalainen.

Oppineeksi ihmiseksi melkoisen matalaotsaisessa töräyksessään ”Opiskelijoita on turha säälitellä” (31.12.2010, Pohjalainen) kasvatustieteen emeritusprofessori, suurten ikäluokkien primus inter pares Kari Uusikylä opastaa kädestä pitäen, mitä sukupolvien välisellä kuilulla tarkoitetaan.

Onnen kyynel silmäkulmassaan Uusikylä kirjoittaa:

Opiskelemaan pääsy oli ikäpolvelleni suuri etuoikeus ja ilon aihe.

… Kiitos 1939–45.

Pääsin lainan turvin kaksivuotiseen opettajakorkeakouluun. Suurilla ikäluokilla ei ollut opintotukia eikä opiskelija-asuntoja, oli alivuokralaishuone ja velka ilman valtion takausta. Kun sain vuonna 1965 Vaasan kaupungin stipendin, 500 markkaa, tunsin itseni melkein varkaaksi. Stipendin ojensi kaupungintalolla itse kaupunginjohtaja Kaunis-Lauri Järventaka.

Kiitos myös Kaunis-Lauri, mutta niin mieluusti kuin hemmotellut nykynuoret haluaisivatkin seurata Uusikylän esimerkkiä, se opintie on heiltä suljettu. ”Kaksivuotisia opettajakorkeakouluja” ei ole olemassa. Opettajan ammatti edellyttää nykyään aina maisterintutkintoa, juurikin Kari Uusikylän tapaisten kasvatustieteen asiantuntijoiden vaatimuksesta.

Minulla ei ollut varaa mennä opettajakorkeakoulun vuosijuhlaan, koska se maksoi 20 markkaa. Äiti lupasi hankkia rahan myymällä lippuja VPS:n peleissä. Hän kertoi samassa kirjeessä, että pian Helsinkiin lähtee sukat ja pitkät kalsarit, myöhemmin ruokapaketti. Naurattaako? Naurakaa pois!

Naurakaamme. Onhan tuo tavaton uhraus äidiltä, mutta onneksi hyvästä syystä. Vuosijuhla on vuosijuhla. Se muuten tekee 32,69 euroa. Sen verran vuoden -65 kaksikymppinen on nykyrahassa.

Vertailun vuoksi Peduca ry:n eli Helsingin yliopiston kasvatustieteen ja luokanopettajalinjan opiskelijoiden vuosijuhlat maksoivat viimeksi 60 euroa. Kaikesta päätellen Kari Uusikylän äiti olisi joutunut menemään päivätöihin, jos poikaparka olisi epäonnekseen joutunut aloittamaan opintonsa nyt.

”En ole sankari, mutta…”

Professori Uusikylä on eläkepäivillään alkanut harrastaa teeskennellyn nöyryyden ohella toistakin jaloa taitoa, olkinukkejen askartelua. Niitä onkin mukava ilkkua omassa kuplassa, jonka sisällä on ikuinen vuosi 1965.

En ollut köyhä sankari. Olin suurten ikäluokkien tavallinen opiskelija. Meidän oli vastattava itse elämästämme heti, kun koulu jäi taakse. Aikuisuus oli portti vapauteen, ei pelon aihe, kuten niin monille nykyään.

Kapakoissa notkuivat juopot, harvoin opiskelijat. Lauantainakin oli opetusta, illalla mentiin rippipuvussa osakuntatansseihin.

Kapakoissa notkuvat juopot myös vuonna 2010. Osa juopoista on opiskelijoita. Niin kuin vuonna 1965, jolloin legendan mukaan ei muuta tehtykään kuin ryypättiin. Osakuntatansseista on sentään sittemmin päästy eroon.

Uusikylän omat irtiotot opiskelijaelämän raskaasta puurtamisesta rippipuvussa ja etenkin -puvutta joka tapauksessa kantoivat hedelmää. Hän sai. Koska siihen aikaan ei perhesuunnitteluun uskottu ja homouttakaan ei ollut vielä keksitty, raappahousujen riisuminen johti vääjäämättömästi laajan lapsikatraan ilmestymiseen:

Olin tavattoman onnellinen, kun pääsin 22-vuotiaana perheenisänä yliopistoon jatkamaan opintoja, työn ohella. Kaikki piti aloittaa alusta. Hiekkalaatikon reunalla oli helppo lukea, taaperot pysyivät loorassa.

22 ja taaperot? Uusikylä puhuu arvoituksin. Nyt on pakko vetää henkeä ja pohtia muutamia asioita:

1960-luvun lopulla MTK piti huolen tuottajahintojen ja SAK palkkojen noususta. Työnantajaliitot puolestaan tilasivat säännöllisin väliajoin devalvaation. Viisivuotissuunnitelmiin ankkuroitu kiinteähintainen idänkauppa tasasi suhdannevaihteluita. Kouluttamaton väki muutti tekemään kuulalaakereita Ruotsiin, valkokaulustyöntekijöistä oli puolestaan pulaa kotimaassakin.

Tässä työelämään astuu Kari Uusikylä. Hän on saanut vain kahden vuoden opinnoilla ilmeisen vakaan työpaikan omalta alaltaan. Lisäksi hän on nainut mies, joka jollakin keinolla pystyy kasvattamaan lapsensa, opiskelemaan yliopistolla ja käymään töissä. Olisiko pikkurouva ollut kotona vai riittikö opettajan palkka tuolloin yksityisen perhepäivähoitajan liksoihin?

Yhtälö on ollut käytännössä ratkaisematon koskaan sen jälkeen.

Ja silti, kaiken tuon materiaalisen ynnä henkisen hyvinvoinnin päälle professorilla on varaa olla katkera siitä, että nykynuoret eivät enää käy luennoilla lauantaisin. (Se olisi mahdotonta, sillä opetusta ei ensinkään järjestetä viikonloppuisin ja toisaalta nykyisin ei ole varaa pitää luentoja aina edes viikolla. Valtion rahat on käytettävä Kari Uusikylän ja hänen kollegoidensa säätämien lakien nojalla heidän omiin eläkkeisiinsä.)

Nykyajan nuoret

Niin, muinoin kaikki oli kaikki niin selvää, mutta sitten jokin meni pieleen. Lapsista kasvoi kiittämättömiä lurjuksia.

Nyt aikuisia opiskelijoita holhotaan korkeakouluissa melkein kuin taaperoita. Suorituksissakin joustetaan usein, ettei opiskelijalle vain tule paha mieli.

Ei ennen pyydelty vaihtoehtoista tentin suoritustapaa ”kun kirja on niin paksu ja vieraskielinen”, tai tentin aikaan on Kanarian reissu. Professori olisi heittänyt ulos. Luennot alkoivat aamulla ja nimilista kiersi salissa.

Uusikylä juksaa hiukan. Jos koskaan suorituksissa joustetaan, se tehdään siksi, että korkeakoulut saisivat opiskelijansa nopeasti ulos maisteritehtaalta. Juuri Kari Uusikylän ikä- ja aatetoverit julkishallinnossa ja työnantajaleirissä lakkaamatta suoltavat vaatimuksia opiskeluajan lyhentämisestä. Keinolla millä hyvänsä.

Emerituksen rakkaudella kyhäämän olkinukkeopiskelijan hahmo on jo saanut eeppiset mittasuhteet. Laiska ja omahyväinen nuorisorikollinen on tietenkin silkkaa pahuuttaan tehnyt kirjatentin ja kieltäytynyt suorittamasta kurssiaan luentopäiväkirjaa täyttämällä. Opintorahatkin (298 €/kk, miinus verot) käytetään kaikista maailman asioista juuri löhölomaan rantakohteessa – eihän viikko Kanarialla maksa kuin kolmen kuukauden opintorahat tai vuoden opintolainat. Uusikylän universumissa opiskelijahipsterin tunnistaa ennen kaikkea ranteessa kimmeltävästä, Lanzarotelta ostetusta rantarolexista.

Kukahan ne on ruokkinut?

Hävyttömimmillään täyttä eläkettä ja erilaisia esiintymis- ja kirjoituspalkkioita ynnä tunnustuspalkintoja kaksin käsin rohmuava professori Kari Uusikylä on syyttäessään toimeentulominimin alla sinnitteleviä opiskelijoita ahneudesta:

Muuan opiskelija vaatii lehtikirjoituksessa Kelaa perustelemaan, miksi hänen pitäisi alentaa opiskeluaikanaan elintasoaan!

Lapsuuden yltäkylläisyys on vienyt monelta nuorelta suhteellisuuden tajun. On oikein, että opiskelijoita tuetaan taloudellisesti. On kuitenkin pöyristyttävää, että opiskelemalla vain 18 opintopistettä vuodessa saa opintotukea. Nämä pisteet vaativat noin kymmenen viikon tehokasta opiskelua vuodessa!

Itse asiassa tuo nimetön lehteen kirjoittanut henkilö, jonka emeritus laajan oppineisuutensa ja korkean ikänsä suomalla etuoikeudella monistaa kattamaan kaikki korkeakouluopiskelijat, kysyy aivan oikean kysymyksen. Miksi 1940–50-luvulla syntyneet ovat ottaneet kaiken ja jättäneet lapsensa tyhjän päälle?

1990-luvulta alkaen aikuistunet ovat ensimmäinen sukupolvi, joka elää vanhempiaan ahtaammin ja pienemmillä tuloilla. BKT:n kasvu on jatkunut taantumista ja suhdannekuopista huolimatta, mutta nuoremmissa ikäluokissa tulojen kasvu ei näy.

”Lapsuuden yltäkylläisyys”, josta Kari Uusikylä syyttää viattomia nuoria, on näet hänen omaa yltäkylläisyyttään. Eivät opiskelijat ole vastuussa vanhempiensa pröystäilystä.

Valitettavin merkki professorivanhuksen vääjäämättömästä valppaustason alenemisesta on silti huutomerkillä koristeltu väittämä, että opiskelemalla kymmenen viikkoa vuodessa saisi opintorahansa. Kela vaatii ilman mitään selittelyitä opintosuorituksia 4,8 opintopistettä per kuukausi. Se on sama kuin 116 tuntia töitä kuukaudessa, noin 30 tuntia opintoja viikossa.

Opiskelijan ”tuntipalkka” on siis suunnilleen kaksi ja puoli euroa. Ylitöitä ei korvata.

Opiskelijatutorit ohjaavat tulokkaita opintoihin haalari päällään, isot kaljapakkaukset kummassakin kädessä. Ryyppäämisen peruskurssilla aloitetaan ja moni etenee nopeasti alalla laudatur-tasolle.

Juopottelukin on taitolaji.

”Miksi nykynuoret eivät enää vie jäänmurtajia Neuvostoliittoon?”

”On pakko olla töissä”, kuulen kiukkuisen huudon. Ei ole, ellei pelkää pikku velkaa.

Pikku velka on suhteellinen käsite. Tai olisi, jos professori Uusikylän maailmankuvassa olisi mitään muuta kuin absoluutteja. 1965-vuoden Suomessa korot ja vuokrat oli säännelty, palkkojen ja hintojen kilpajuoksu piti inflaatioprosentin ilmassa. Vuosikaudet valtiovalta hyvitti lainanottajia tarjoamalla oikeuden vähentää korot verotuksessa.

Nämä yhdessä tarkoittivat yksinkertaisesti sitä, että isotkin lainat sulivat palkankorotusten ja rahan arvon laskemisen myötä nopeasti. Lainoilla oli negatiivinen reaalikorko. Uusikylän nuoruudessa lainat tosiaan olivat maksettavissa.

”Kaikille ei ole töitä!” kuuluu jatkohuuto. Asiassa voi olla perää, mutta tuskin kenenkään koulutetuista pitää nukkua roskalaatikoissa tai viemäreissä, kuten niin monen suomalaisen tulevanakin yönä.

Kr-hm…

Miksi muuten pari vuotta sitten valmistui 2.5 kertainen määrä maistereita? Siksi, että opiskelijat pakotettiin opiskelemaan ikivanhojen arvosanojen vanhenemisen uhalla.

Opiskelijan tulisi opiskella eikä hortoilla aamuöisin kännipäissään torilla. Opintorahoja ei ole tarkoitettu ryyppäämiseen eikä taksiajeluun.

Tässä ei enää puhu kasvatustieteilijä, vaan vanha, kateellinen mies, joka haaskasi nuoruutensa perustamalla perheen liian aikaisin.

Pahoitinko jonkun mielen? Totuus voi joskus olla epämukava, mutta sitä ei voi paeta.

Totuutta on näemmä aika helppo paeta. Tarvitsee vain uskotella itselleen, että ajat eivät ole muuttuneet sitten Kekkosen päivien.

Melkein sankarivainajia

Kari Uusikylä ei ole ainoa kuudetkymmenet täyttänyt kynäniekka, jonka elämää ravistelee silmitön kateus rahattomia 20–30-vuotiaita kohtaan. Suuria ikäluokkia ei suotta sanota suuriksi, heillä riittää katkeruutta vaikka muille jakaa:

  • Timo T. A. Mikkonen tietää, että koska hänen sukupolvensa kasvatti lapsistaan pelkkiä vätyksiä, Neuvostoliitto miehittää Suomen. | KOHTI BB-SAAPUMISERIÄ (Seiska)
  • ”Ilmastonsuojelu-uskonto, feminismiuskonto, vihreä uskonto, kasvissyöntiuskonto”… Aarno Laitinen ei koskaan ole päättänyt, vihaako hän enemmän nuoria vai naisia. | Uudet uskonnot (Iltalehti)
  • ”Minulle on välittynyt kuva, että 90-luvun talouskriisi asuu opiskelijoiden takaraivossa. Se on jättänyt tällaisia atavistisia pelkoja, kuten ylimitoitettu pelko työttömyydestä.” | Raimo Sailas (Wikisitaatit)
  • Suomalainen ympäristöpuolue tappaa ja kiduttaa ihmisiä globaalisti, uskoo Matti Putkonen. | Annin ja Osaman yhteensopivuus (Turkulainen)