Tekijä: admin

Mannerheimin ratsuväen täisauna

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

”

Nyt oli asia niin, että Suomen armeijassa oli esiintynyt muutamia pilkkukuumetapauksia, hirvittävä tauti, jos pääsee leviämään. Sen torjunnassa on täiden tappaminen ratkaiseva asia, ja meillä se hoidettiin täisaunoilla. Marski seurasi tilannetta hyvin tarkasti ja piti lääkäreitä lujilla. Oli siis luonnollista, että hän tästä asiasta tuli puhelleeksi Hitlerin lääkärille Frankille, upealle sadanyhdeksänkymmenen sentin SS-tyypille, joka hänkin myöhemmin ammuttiin. Tämä Frank sanoi, että Saksassa on keksitty loistava keino. Jos huovat laitetaan hevosenkarvasta niin täit eivät viihdy, jos huopia on tarpeeksi, niin ne kuolevat. Mihin Marski sanoi:

– Siitäpä nähdään, ettei ratsuväki ole menettänyt merkitystään.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Suomi on uusi maailmanmestari

Adolf Ehrnroothin ansiosta Suomi voitti talvisodan. Kuva: Puolustusvoimat

Sisupuukko on jaettu suomalaisille urheilusankareille vuodesta 1994. Järkyttävä perinne alkoi Lillehammerin olympialaisissa, kun talvisota oli juuri täyttänyt 55 vuotta. Kuka tahansa ajatteleva ihminen saisi paiseita pelkästä nimestäkin, mutta toisaalta nyt puhutaan Suomen olympiakomiteasta ja lajiliitoista, ei varsinaisesti Homo sapiensista. Suomalaisille opetettiin samoihin aikoihin pari muutakin uutta yhdyssanaa, kuten ”roskapankki” ja ”leipäjono”.

Lama-aika saa aina aikaan jotain omituisia uusfennomaanisia galvaanireaktioita kansakunnan kollektiivisella iholla. Valtiovalta niitä mielellään ruokkii, sillä turvapaikanhakijoita pahoinpitelevät pitkäaikaistyöttömät ovat poissa pahanteosta.

Myös Vancouverin olympialaisten pistesijakahvilla on taas lykätty pisusuukot muutaman ressukan kouraan. Kunniakkaita yrityksiä on kehuttu ja edessä häämöttäviä koitoksia kiritetty. Koska Adolf Ehrnrooth on kuollut, urheilupomojen on ollut tyytyminen vain Tarja Haloseen. Presidentti toivotti ”tsemppiä”. Valtionpäämiestason paijausta otti vastaan etenkin Juhana-herttuan vaakunaleijonan mukaan nimetty lätkätiimi.

Miksi? No, talvisodan hengessä taistelevaa leijonamiehistöä on tietysti yllytetty voittamaan pronssia Slovakian maajoukkueelta. Ja mikä, ettei.

Itse asiassa talviolympialaiset ovat menneet kautta linjan pronssimitalien loisteessa. Vain yksi urheilija on saanut kultaa – nimittäin Virpi Kuitunen, joka on kultansa kanssa viettänyt eräänkin herkän hetken Whistlerin tummassa yössä.

Tuoreen uutisen mukaan Virpi on jo heittänyt pois haaveensa uusista arvokisoista ja Sotšin hiihtokullista. Edessä on ura Jarin kanssa perustetussa yrityksessä, joka valmentaa hobitteja kamppailussa örkkejä vastaan.

Mutta ensin Slovakia-ottelu. Panoksena se himmein mitali, joka toki on moraalinen pääpalkinto. Suomellahan on pitkät perinteet voitoiksi tulkituista tappioista.

Saa nähdä, kuinka äijien käy.

(Tämä teksti on kirjoitettu kesken Suomi–Slovakia-ottelun. Tilanne on toisen erän jälkeen 1–3. Slovakia karkasi kahden maalin johtoon alivoimalla, kuinkas muuten.)

UPDATE (7.18): Suomi saavutti kuin saavuttikin pronssimitalin. Ei tyylipisteitä.

Tämän takia kukaan ei nukkunut viime yönä

Kaasuputki-blogin iloinen tietokilpailu sisältää tällä kertaa vain yhden kysymyksen, mutta se on sitten sitäkin kimurantimpi.

Mikä on tämä maa?

10 pistettä Sen väkiluku on noin viisi miljoonaa.
9 Sen pääkaupungissa asuu joka kymmenes maan asukas, siis suunnilleen puoli miljoonaa ihmistä.
8 Maan länsinaapurissa asuu noin kymmenmiljoonainen kansa, joka on tunnettu pitkistä blondeistaan.
7 Maa on länsinaapurinsa tavoin Euroopan unionin jäsen.
6 Maan valuutta on euro. EU-jäsenyydestä huolimatta länsinaapurin valuutta on kruunu.
5 Maalla on syvä, historiallinen Venäjä-trauma.
4 Sen läntinen naapurimaa pelaa aina suurten joukossa jalkapallossa ja jääkiekossa, maa itse menestyy vain harvakseltaan jääkiekossa.
3 Maan ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa jääkiekon maailmanmestaruus johti valtaviin kansanjuhliin.
2 Maa on tunnettu raskaasta teollisuudestaan ja raskaasta alkoholinkäytöstään.
1 Tämä maa voitti Ruotsin Vancouverin talviolympialaisten jääkiekon puolivälierissä.

Muita linkkejä päivän olympialätkäuutisiin:

Kansaa petettiin: Lauri Tähkä oli humalassa, Risto Autio ei

Muutakin on toki tapahtunut kuin Lauri Tähkän makeileva yritys näyttää pohojalaaselta:

Herranpalvontaa

Lauri Kivinen on koko maapallon unelmavävy. Kuva: NSN

Yleisradion toimitusjohtajaksi valittiin sopivin, ei mitenkään yksiselitteisesti pätevin henkilö. Valtiovalta osoitti teollaan huolenpitonsa. Eihän valtakunnan keskeistä viestintäjättiläistä voi jättää vääriin käsiin. Tarvitaan mies, jolla on suhteet kunnossa. Miten olisi Nokia Siemens Networksin Lauri Kivinen?

Valinta oli poliittinen, tietenkin, vaikkakaan ei puoluepoliittinen. Itse asiassa Yleisradio sai ensimmäisen julkisesti sitoutumattoman johtajansa liki viiteen vuosikymmeneen.

Edellinen puolueisiin sitoutumaton pääjohtaja oli Eino S. Repo.

Sosiaalidemokraattia ei voida enää valita mediatalon johtoon. Pätevääkään. Ei siksi, että demarit olisivat jotenkin vaarallisia vallankumouksellisia, mutta… Päätöstä on kiitelty. Pitäähän nyt Hakaniemessäkin jo tunnustaa tosiasiat.

Tosiasioiden tunnustaminen on suomalaisten leipälaji. Muualla maailmassa sitä sanotaan aivan oikeutetusti suomettumiseksi.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.

Se valitsee laulut, joka maksaa viulut.

Vahvempansa edessä nöyrtyminen on kansakunnan selviytymisstrategia. Sotasyylliset tuomittiin perustuslakia rikkovilla hätäisesti kyhätyillä lakipykälillä. Ja viimeistään yöpakkashallituksesta ja noottikriisistä toivuttuaan päättäjät riensivät, presidentti etunenässään, hakemaan neuvoja Tehtaankadulta. Nyt meininki on sama, mutta osoite Keilaniemi. Siellä jokaisella poliitikolla on oma kotinoksunsa.

SNS:n tilalla on NSN.

Eli niin kuin uussuomettumisen kummisetä, Don Sauli Niinistö sen sanoisi: ”Jep-jep”.

Nokian asema uutena valvontakomissiona näkyi kauneimmin Lex Nokiassa, jossa kansalaisten perusoikeuksia loukattiin kertaheitolla roimemmin kuin koko 70-luvulla yhteensä. Säädöstä sorvailleet lainlaatijat käyttivät reippaasti aikaa ja vaivaa selittääkseen oppimattomalle rahvaalle, mitä ”yleiset syyt” tarkoittavat 2000-luvulla.

Eikä kyse ole yksinomaan valtiovallan harjoittamasta Nokia-lipomisesta. Punaiset vuorineuvokset kumartavat nyt Kallasvuota, syvemmin kuin Brezhneviä koskaan. Nokiaan suhtaudutaan kuin totuuteen. Jokainen Nokiassa esimiesasemassa ollut henkilö on likipitäen täydellinen ihminen, jolla on pätevyys minkä hyvänsä yrityksen johtoon. Jos todellisuus ja Nokia ovat ristiriidassa, sitä pahempi todellisuudelle.

Nokian entinen iso kiho Jorma Ollila on jo vuosikausia ollut Suomen hengellinen johtaja. Hänen oraakkelinlausuntojaan kysytään niinkin herkillä alueilla kuin suomalaisnuorten koulutuksessa. Aalto-yliopisto on synnytetty vain Nokiaa varten. Edes Tampereen yliopisto ei ollut koskaan yhtä yksisilmäinen ideologiassaan.

Maineikas lehtikuva vuodelta 1987, jossa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov soittaa kotiin Nokian Mobiralla, oli enemmän kuin mainostemppu. Se oli totuus. Siinä NKP siirsi vallan Suomessa kännykkätehtaalle.

Kiehtovaa kyllä, ainoana puolueena Suomen Keskusta on onnistunut verkostoitumaan molempiin mammutteihin peräti henkilötasolla. Siinä on opiksi otettavaa muissa puolueissa.

Valinnan perusteista piittaamatta sen pohjalta käyty keskustelu – tai keskustelun puuttuminen – on kuvaavaa. Herroja ei meillä vihata saati pelätä, vaan ihaillaan varauksettomasti. Riittää, kun käyttää kravattia ja pitää muodollisen etäisyyden – kumpikin asioita, joita Mikael Jungner ei oikein hallinnut.

Etenkin Sanoma Oy:n lehdissä, joissa Jungneria on vihattu oikein toimitusjohtajan määräyksestä, on Lauri Kivistä varten haettu suuria sanoja synonyymisanakirjasta. Uutta poikaystävää kuvaillaan termeillä, joista Kim Jong-Ilkin olisi tyytyväinen:

Ikävä kyllä aivan kaikki eivät ole osanneet riemuita Yleisradion uudesta toimitusjohtajasta. Effi ry:n mielestä Lauri Kivisen edellinen työnantaja, Nokia Siemens Networks, ei olisi saanut myydä toisinajattelijoiden vakoiluun käytettävää tekniikkaa Iraniin. Voima-lehden blogissa Hanna Nikkanen summaa koko keskustelun.

Helsingin Sanomat tietenkin uutisoi kritiikin, mutta toteaa heti perään, että jos jotain tekniikkaa olikin myyty, niin vain ihan pikkuista. Ja jos sitä joku käyttäisi, niin demokraattisin perustein vain. Ja jos NSN sitä ei olisi myynyt, niin joku toinen. Ja muutenkin syytös on aivan väärä.

Mannerheim ja Lucullus

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

”

Ruotsin perintöprinssi Gustaf Adolf, joka myöhemmin surullisella tavalla kuoli Kastrupin lento-onnettomuudessa, kävi vuonna 1943 tuomassa Marskille Ruotsin Miekkaritariston suurristin. Herroille oli varmaankin hauska juttutunti, sillä prinssi oli intohimoinen ratsastaja. Prinssistä näyttää kaikille muillekin jääneen perin miellyttävä muisto.

Kerrotaan, että Marski oli huolissaan prinssille tarjottavasta päivällisestä: mahtuisiko kaikki käydä niin kuin hänen oma arvonsa ja vieraan arvo vaati? Eversti Bruncrona oli sanonut huolehtivansa, ja kaikki oli sujunut aivan parhaan jälkeen, ruoat ja juomat ja tarjoilu olivat olleet juuri niin kuin piti. Marski oli ollut erinomaisen tyytyväinen ja kysynyt Bruncronalta, kuinka kaikki saattoikin onnistua niin mainiosti, mihin eversti oli vastannut, että sotamies Sejase oli valvonut koko ruljanssin ja johtanut sitä kulissien takaa. Marski oli käskenyt sotamies Senjasen luokseen, kiittänyt häntä ja korottanut seuraavassa päiväkäskyssä vänrikiksi.

Oikea teko, sillä Luculluskin, joka oli historian parhaita sotapäälliköitä, piti onnistuneita päivällisiä vaikeampana asiana kuin taistelukentällä saavutettua voittoa.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Ei olisi Suomea koskaan jälleenrakennettu, jos kansakoulussa olisi syöty kasvisruokaa

Helsinkikanava.fi on Suomen kuumin tosi-tv.

Median kuvastimeen on jälleen heijastunut jotain epämääräistä. Mitähän?

UPDATE (21.2.1010): Näin kasvisruoka-asiaa käsiteltiin nettikeskustelua simuloivassa liveroolipelissä, jota myös kaupunginvaltuustoksi kutsutaan:

Suomen kuningaskunta

Eikö vain tämäkin nuorukainen mielellään kävisi tositoimiin uusine varusteineen? Kuva: Puolustusvoimat / Juhani Kandell

Rosa Meriläinen tutkailee Suomen presidenttiä Vihreän langan blogissaan. Kirjailijalla sellaiseen on toki oikeus, vaikka hiukan vaikuttaa, että Taxellin komitean sormeileminen on vain tekosyy. Vihreille asiantuntijoille ominaiseen tyyliin Meriläinen näet käyttää leijonanosan tekstistään vain haukkuakseen mahdollisimman inhottavasti kaikkia näkemiään vasemmistopoliitikkoja (miksiköhän, muuten?).  Mutta tekstin loppusuoralla sentään päästään asiaan. Rosa Meriläinen päätyy samaan johtopäätökseen kuin Kaasuputki-blogin betaversiossa jo lokakuussa uumoiltiin.

Suomesta on tehtävä monarkia.

Meriläisen ehdotus personaaliunionista lienee fiskaalisesti tehokkaampi kuin omilla verotuloilla ylläpidetty kruunupää, sillä jäisihän tuolloin kuningashuoneen ylläpito tukholmalaisten päänvaivaksi. Mutta entä itsenäisyys, kulttuuri, henkinen hyvinvointi ja Suomen voitokas armeija? Missä on isänmaallisuus?

Palautetaanpa siis mieleen, mitä lokakuussa kirjoitettiin:

Suomalainen oikeisto inhoaa kahta asiaa yli muiden: sosialismia ja rauhaa. Kaikki, mukaan lukien maahanmuutto ja femininismi, ovat vain näiden penteleiden sivutuotteita. Sotaa on janottu esimerkiksi Nato-jäsenyyden siivellä, mihin myös sosialismin saattaisi haudata.

Presidentti Tarja Halonen on jo jonkin aikaa edustanut Nato-vastaista rauhanasiaa. Siksi hänellä on vannoutuneita vihamiehiä vallankin kokoomuslaisten riveissä. Halos-inho naamioidaan yleensä vaatimukseksi presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Kimmo Sasi ei ole koskaan jättänyt ainoastakaan puheestaan pois catomaista ceterum censeo -lisäystä: ”Presidentin valtaoikeudet ovat jäänne suomettuneisuuden ajalta.”

Ennätyksellisessä epäsuosiossa vellova SDP on lähtenyt mukaan leikkiin. Puolueessa ei ole ainuttakaan varteenotettavaa presidenttiehdokasta varastossa, joten torjuakseen kokoomuslaisten diktatuurin hekin kiirehtivät poistamaan seuraavalta valtionpäämieheltä luvan mihinkään muuhun kuin pönöttämiseen toisten valtionpäämiesten hautajaisissa.

Itse asiassa kaikki eduskuntapuolueet ovat hämmästyttävän yksimielisiä presidentti-instituution romuttamisesta. Ja tämä avaa täysin uuden mahdollisuuden, johon ennen kaikkea Kansallisen Kokoomuksen tulisi tarttua kaksin käsin.

Ilman vahvaa presidenttiä, näet, Suomi voisi saavuttaa kaksi kokoomuslaisten ikivanhaa tavoitetta. Viimeinkin.

1. Kuningas

Täysin vallatonta seremoniapresidenttiä ei kaipaa pirukaan. Toisaalta maa tarvitsee keulakuvan, jonkin likaisen päivänpolitiikan ja ennen kaikkea inhan sosialismin yläpuolella olevan hahmon. Kokoomuksella oli jo aikoinaan ratkaisu, joka jäi toteutamatta. Suomesta pitää tehdä kuningaskunta.

Kuninkuuden eräs periaate on sen tuonpuoleinen ulottuvuus. Kansa ei voi valita kuningasta. Hänellä on oltava jumalallinen suosio joko suurten tekojen, historian pyhittämän sukupuun tai hallitsevan kuninkaan suorittaman adoption kautta. Kun Norjan kuningaskunta perustettiin, sinne kutsuttiin hallitsija Oldenburgien Tanskasta. Entä Suomi?

Ruotsissa, jolla on Suomen kanssa tuhatvuotinen historia, olisi joutilas mies: Carl Philip Bernadotte. Suomen valtio voisi juhlallisesti pyytää hänet johtamaan maatamme, maailman toista virallisesti ruotsinkielistä kansakuntaa.

Carl Philip saisi siis määrärahan, palatsin, ritarikuntien suurmestariuden, Ritarihuoneen avaimet ja oikeuden kutsua silmäätekeviä tanssiaisiin joka joulukuun 6:ntena. Voisiko hän kieltäytyä? Suomi on yksi planeetan rikkaimmista maista. Mikäli kuningaskandidaatti empisi, hänelle voisi siirtää kannustimeksi joko suoraan tai säätiöitynä joidenkin miljardien eurojen salkun kansallisvarallisuutta. Lisäksi Carl Philip johtaisi Suomen armeijaa, asia johon palaamme myöhemmin, ja pönkittäisi yhteiskuntarauhaa palauttamalla säädyt ja jakamalla arvonimiä ansioituneille kansalaisille.

Lama kaatuisi jo yksin siihen, kun suomalainen ja skandinaavinen juorulehdistö saisi nokittavakseen kokonaisen uuden hovin ja aristokratian. Helsingin yöelämässä pörräisi vapaaherroja, kreivittäriä ja sellaisiksi pyrkiviä. Pois joutavat tusinajulkkikset, tilalle aitoa kimallusta!

Kuninkuuden etuja olisi myös lapsesta asti jatkunut koulutus vaativaan edustustehtävään. Poliitikot ja järjestöihmiset kiinnittävät enemmän huomiota lakipykäliin kuin markkinointiin.

2. Suur-Suomi

Marsalkka Montgomeryn laatimien sodankäynnin sääntöjen ensimmäinen pykälä on: ”Älä hyökkää Venäjälle”. Tätä virhettä ei pidä Suomen tehdä. Sen sijaan Suomella on etelänaapurissaan sotilaallinen tyhjiö.

Viro on Naton jäsenmaa, mutta käytännössä puolustuskyvytön. Venäjän hyökkäys Viroon saattaisi johtaa, etenkin Puolan taholta, Nato-vetoiseen interventioon. Mutta Suomi – se on puolueeton, rauhantahtoinen maa, joka siirtäisi joukkojaan etelänaapuriin vain siellä olevien suomalaisten ja Suomeen paenneen virolaishallituksen pyynnöstä.

Ruotsin prinssi Suomen kuninkaaksi kutsuttuna, Suomen armeijan ylipäällikkönä, takaisi mahdollisessa konfliktissa Suomelle Ruotsin sotilaallisen tai vähintään taloudellisen ja diplomaattisen tuen. Tätä ei pidä väheksyä etenkään Itämeren piirissä, missä ruotsalaisilla on jokunen kana kynimättä useimpien naapurimaiden kanssa.

Jos ja kun Viron vapautussodalle haettaisiin vielä ymmärrystä Venäjältä mm. lupaamalla uusia neuvotteluita Viron itärajasta ja Viron venäläisten oikeuksista, Suomella olisi operaatiolleen niin vahva alueellinen tuki, ettei Yhdysvallatkaan sitä horjuttaisi. Pienen Viron tapauksessa kovinkaan moni Nato-maa ei katsoisi tilannetta muutenkaan 5. artiklan arvoiseksi.

Epäilemättä lyhyeksi jäävän, voitokkaan sodan valloitetut alueet voisi kaikeksi vakuudeksi liittää Suomen kuninkaan perintömaihin. Tämän lupauksen jälkeen tuskin olisi suunnaton ihme, mikäli Viro-offensiivia tukisi jokunen laivue svealaisia hävittäjälentokoneita, sukellusveneitä ja muita tarpeellisia laitteita.

Virosta Suomi saisi viljavan ja luontevasti suomalaistettavan eteläisen maakunnan. Sotasankareita voisi palkita arvonimin, joista toki Virumaan suurherttua olisi itseoikeutetusti kruununperijän titteli. Eri hautausmaat Suomessa, Ruotsissa ja ex-Virossa saisivat respektiiviset sankarivainajansa. Veteraanijärjestöt voisivat jälleen kerätä rahaa hyvällä syyllä. Viron urhea kansakunta saisi sosiaaliturvan.

Ja suomalaiset nettinatsit pääsisivät viimeinkin tekemään sen, mistä ovat kaikki nämä masentavat rauhan vuodet haaveilleet: kuolemaan isänmaansa puolesta.

Kaksipäisen kotkan varjossa

Mikael Pentikäinen nojailee aivan muina miehinä, todella rennosti. Kuva: Sanoma News

Edistyspuolueen pää-äänenkannattaja vaihtaa päätoimittajaa. Janne Virkkunen saa viimeinkin väistyä. Potkuiksikin sellaista on tapana sanoa, kun pomotasolta alennetaan muistelmakirjailijaksi – tulkinta, joka Markkinointi & Mainonnan mukaan on jo ehditty kiistää. Silti voitaneen sanoa, että kaipaavia katseita Virkkusen loittonevaan selkään luodaan melko harvakseltaan. Ainakin, jos luotetaan Painobaarissa toisinaan notkuviin, vähintäänkin epämääräisiin lähteisiin. Ja tietynlainen rakkaudettomuus on saattanut olla jopa molemminpuolista.

Lähtöä on siis odotettu pitkään. Eikä kukaan sanottavasti ole välittänyt seuraajakysymyksestä. ”Kuka tahansa, kunhan se vain ei ole Max Jakobson.” Vielä vuonna 2007 asia herätti paljon enemmän mielenkiintoa.

Janne Virkkunen on jäänyt kansakunnan mieleen melko etäisenä, värittömänä hahmona, joka taitavasti sai kuluttajat uskomaan, että hänellä ei ole sisällöllisiä saati poliittisia ambitioita. Jos edes kaupallisia. Hänestä on pitkän uran jälkeen tullut Helsingin Sanomain Jutta Urpilainen, jonka ulostulot eivät tahdo vakuuttaa, vaan korkeintaan ärsyttää. Se on jo sinänsä saavutus toimittajalle, jonka oli mukana Kekkoslovakiaa ravistelleessa Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa. Lehteä jatkuvasti uudistaneelle Nyt-liitteen isälle. Miehelle, jonka sukupuun oksilla riippuvat Snellmanit, Sibeliukset ja Järnefeltit.

Nyt tilanne muuttuu kertaheitolla kutkuttavammaksi. Sukupolvenvaihdokset ovat aina jännittäviä, mutta onpa muitakin erikoisuuksia. Hesari on kuuluisa pakkomielteisestä puolueettomuudestaan. Toimittajien puoluekytkökset Sanomassa ovat kuin homous Yhdysvaltain armeijassa: don’t ask, don’t tell. Mutta Pentikäinen on niinkin kuuluisa keskustalainen, että jopa Antti-Pekka Pietilä arveli saaneensa potkut Ilta-Sanomien päätoimittajan pallilta silkkaa antikepulaisuuttaan.

Liberaalipuolueen – käytännössä oikeistovihreiden – lippulaivan luovuttaminen ”uskovaiselle keskustavaikuttajalle” on herättänyt kollegoissa jännittäviä intohimoja. Pahimman lajin keskustasatraappi Erkki Laatikainen ei kyennyt peittelemään voitonriemua sivaltessaan Yleisradiossa itseään kaksi vuotta nuorempaa Virkkusta tämän ”eloisasta sympatiasta sosiaalidemokratiaa kohtaan” ja kiirehtiessään syleilemään Pentikäisen hengiltä kiimaisessa innossaan:

Mikael Pentikäinen kantaa keskustalaista juuristoa. Hänen isänsä professori Juha Pentikäinen on rantsilalaisia. Hän on uurastanut keskustan avaintehtävissä. Mikael Pentikäinen muistetaan keskustan opiskelijaliiton puheenjohtajana ja järjestön julkaisun Politiikan Puntarin päätoimittajana. Hän on Sanoma Oy:n toimittajakoulun kasvatti, vaateliaiden journalististen ja liiketaloudellisten haasteiden onnistunut kohtaaja.

Turun Sanomien emeritusdemari Aimo Massinen puolestaan keskittyy blogissaan vain kuittaamaan Pentikäisen puoluekuviot harmittomana hömppänä. Tokkopa Mikael nyt sentään antaa Jumalan ja Santeri Alkion häiritä bisneksiä.

Massisen huomio keskittyy samaan kuin suurimmalla osalla keskustelijoista. Pentikäisestä tulee huhtikuussa Helsingin Sanomain kautta aikojen voimakkain ei-Erkko-niminen päätoimittaja. Pestiin on yhdistetty myös kustantajan rooli. Asia, jota kilpailevan leirin iltapäivälehti jo ennätti kehuskella heidän ideakseen.

Pentikäisen nimitys oli sikäli uusi askel Hesarin käytännössä, että nyt sekä journalistinen että taloudellinen vastuu on yksissä samoissa käsissä. Käykö niin, että maan ykköslehden journalismi “markkinaehtoistuu” entisestään? Hesariahan on jo viime vuosina syytetty siitä, että laatulehtipuheistaan huolimatta se on välillä luiskahtanut viihteeseen sensaatio- ja skandaalilehtien lailla. Tähän saakka on journalistipiireissä vain kuiskuteltu, ettei Hesarin linja ole vain pysynyt toimituksen johdon näpeissä, kun nuoret toimittajat ovat kokeilleet rajojaan.

(Tosin taitaapa Turun Sanomatkin julkaista syvällisten taidekritiikkiensä ja yhteiskunnallisten keskustelunaiheidensa ohella tietoja TPS:n kuulumisista. Että sikäli, Aimo Massinen.)

Kaksoisrooli on vaarallinen. Pentikäisellä on kovan liikkeenjohtajan maine. Ilmaisjakelulehtien sodassa Sanoma News yksinkertaisesti osti kilpailijat pois ja ajoi ostetut lehdet alas yksi toisensa jälkeen. Sanomalaisten avustajasopimusten kohdalla hän on osoittanut vaativansa torppareiltaan kuuliaisuutta, joka on ennen totuttu yhdistämään vain 1800-luvun kartanonherroihin. Hän odottaa maailman taipuvan hänen tahtoonsa.

Mikael Pentikäisen päätoimittaja-kustantajakaudella se voi tarkoittaa mitä tahansa. Aletaanko Helsingin Sanomia tehdä entistäkin kireämmällä kustannusrakenteella ilman journalistisia tavoitteita? Tingittäisiinkö toimittajien ja avustajien oikeuksista? Valokuvista vastaisivat lukijat kännykkäkameroineen. Kolumnien paikalle tulisivat tekstaripalstat. Muuttuisiko Sanoma News samanlaiseksi työyhteisön pahoinvoinnista kuuluisaksi firmaksi kuin vihtiläinen Karprint?

Mutta. Aina on mutta.

Kukaan ei ole vielä pohtinut toista, paljon pahempaa mahdollisuutta. Elokuvamaailmassa tuottaja-ohjaajia on useitakin eivätkä esimerkit aina ole kauniita. Timo Koivusalo on osoittanut, mitä tapahtuu, kun tuottaja-Koivusalo antaa ohjaaja-Koivusalolle vapaat kädet. Entä jos kustantaja osoittaa samaa armeliaisuutta päätoimittajalle? Mikael Pentikäisen Hesarista voi aivan kirjaimellisesti syntyä uusi Kaksipäisen kotkan varjossa.

Sellainen valtavan iso, Vesku Loirin tähdittämä pullantuoksuinen asia, jota kukaan ei halua nähdä edes kännissä.

Mannerheim menettää muistinsa

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

”

Kerran aamiaispöydässä istuttaessa Marski rupesi kertomaan Venäjän-Japanin sodasta. Yleensä hän muisti tavattoman hyvin kaikki nimet, laivat ja niin poispäin, mutta sinä päivänä hän oli väsynyt ja suuttui ja oli oikein vihainen, kun ei muistanut, kuka oli ollut sen ja sen panssarilaivan päällikkönä. Hän kysyi majuri Enckelliltä, kuka se oli ollut. Majuri Enckell vastasi, että se oli ollut amiraali Se ja se ja että hänen esikuntapäällikkönsä nimi oli Se ja se.

– En ole kysynyt, kuka hänen esikuntapäällikkönsä oli, tiuskaisi Marski.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)