Joulukalenteri: Sysimökin joulu

15

Sysimökin joulu

Tuokiokuvia Suomen kansan kohtalonvuosilta

Osa 3.

Mikäli tuvan lattiaa ei olisi peitetty ylivuotisilla pahnoilla, olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. Sekunti venyi ikuisuudeksi – oli kuin avaruuden äärettömät kehät olisivat seisahtuneet juoksussaan. Hämmästyneinä metsän pedot, juurakkonsa alla kuorsaavaa kontiota kukaties lukuun laskematta, hiljenivät kukin omasta luonteenomaisesta ääntelytavastaan. Salojen uljas kruunupää, mahtava hirvi, kohotti jalon katseensa ylös lumenpeittämistä jäkälistä ja katsoi sfäärien jäätyneitä tähtitarhoja uhmakkaasti, osoittaen syytöksensä Kohtalottarille, jotka näin julmasti leikittelivät kuolevaisten hengillä. Naalit, minkit ja tunturipöllöt vilkuilivat ympärilleen pelokkaina, kettu herkesi saalistamasta ja metsäjänis pakenemasta. Jopa syvissä onkaloissaan uinuvat kyyt aistivat läpi horroksensa alkeellisilla matelijanhermoillaan, että luomakunta pidätti hengitystään.

Maailmankaikkeuden unohtamaan sysimökkiin oli saapunut haavoittunut vieras, jonka kalpenevaan rintaan oli laadittu ties missä ja milloin tuttuakin tutumpi figuuri.

– Hanna! huudahti jo Elsakin.

Tuomiopäivä oli  tullut pieneen tuvanpahaseen. Timo yhä karjui kurkku niin suorana kuin vanha mies köyryltä selältään sitä kykeni oikaisemaan eikä Elsakaan tuntenut voimiaan järin mittaviksi.

– Miten sinulla on tyttäremme kuva rinnassasi? he huusivat molemmat. Timo ravisteli sotilasta ja sai hurmeen pulppuilemaan tuosta kovan onnen lapsesta yhä innokkaampina pärskeinä.

– Tyttärenne? mies ähkäisi. – Kuva esittää kuulua estraditaiteilija Imeldaa.

Imeldaa! Estraditaiteilijaa! Tyrmistyneenä Elsa rojahti istumaan, mutta Timo kuurona rusikoitsi haavoittunutta.

– Maltatteko olla hutkimatta, vuodan kuiviin! sotilas karjui, mutta kuuro ukko ei huutoihin reagoinut.

Suorastaan ärtyneenä nuorukainen vetäytyi loitommalle ja kävi vääntelemään käsiään mitä mutkikkaimpiin asentoihin. Elsa ei ymmärtänyt mitään, mutta Timo näytti yhtäkkiä seestyvän. Mitä oikein tapahtui?

– Jumprahuiti, noitui Timo. – Minähän ymmärrän sinua. Onpa tämä mielenkiintoista ja innostavaa. En olekaan ennen nähnyt viittomakieltä. Vai että Imelda? Uskopa nyt, poikakulta, että kyllä tuo meidän Hannaa enemmän kuvastaa.

He kinastelivat hetken, kunnes Timo oivalsi kysyä, oliko vieras huomannut ”Imeldan” poskessa Saksan keisarikunnan muotoista syntymämerkkiä.

– Nyt kun sanoit, viittoi mies. – Niin kylläpä tällainen taisi olla.

Elsa ei voinut olla huudahtamatta ääneen.

– Meidän Hanna se on!

Mietteliäänä hieraisi haavoittunut sänkistä leukaansa ja totesi viittomakielisesti:

– Teidän on ehkä syytä tietää… Hän on vaimoni.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *