kommentti – Sivu 7

Den gled in

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Uusi Kurvi -sivustolla 4.5.2008. Tekstiä on korjattu.

Den glider in! Kuva: Wikimedia Commons 1994. Kuka muistaa? Kikka äänitti albuminsa Ota vaatteet pois. Suomen työttömyysaste oli Eurostatin mukaan 16,6 %. Työllisyysaste oli 62,4 %. Vuoden hahmoja olivat ilmatorjuntarykmentistä karannut murhamies Mika Muranen ja poliisin piirittämä, niin ikään murhaaja, Ilpo Larha. Sekä ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti, Martti Ahtisaari, joka voitti Elisabeth Rehnin kahdesta syystä: oli mies ja uskovainen.

Ihmiset hakivat Virosta halpaa kinkkua suuhunpantavaksi sanan kaikissa merkityksissä. Kansallistunnetta rakennettiin vertaamalla köyhää Suomea vieläkin köyhempiin etelä- ja itänaapureihin. Vauras Ahvenanmaa yritti kasvattaa itsenäisyyttään omalla rahayksiköllä, taalerilla.

Mutta laman selkä taittui. Kaikki kävi lyhyessä ajassa. Työllisyys kasvoi, EU-jäsenyys toteutui ja sitten tapahtui jotain suurta.

Keväällä 1995 Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti mestaruuden.

Voitonjuhlia ja siihen liittynyttä suursuomalaista uhoa on sittemmin pidetty mauttomuuden huippuna. Talvisodan 105 kunnian päivää, Adolf Ehrnrooth ja Tarton rauhan rajat olivat kaikkien huulilla yhdessä J. Karjalaisen Sankarilaulun kanssa.

Silti – ketä voidaan syyttää huonosta mausta, kun ihmiset alennustilassaan tarttuvat mihin tahansa oljenkorteen saadakseen jotain aihetta omanarvontuntoon? Viisivuotisen alamäen, rakennetyöttömyydeksi vaihtuneen suhdannetyöttömyyden ja velkavankeuden jälkeen heikoinkin signaali kelpaa herättämään toiveikkuutta.

Vieläkin tärkeämpää on huomata, että ne, joita lama ei koskaan omassa elämässään koskettanut, olivat heti – ja ovat yhä, yli kymmenen vuotta myöhemmin – kärkkäimmin kritisoimassa lätkäkullan juhlintaa. Kun sosiaali- ja työvoimaviranomaisten uhkailujen alla vuosikausia eläneet syrjityt syöksyvät kadulle laulamaan Den glider iniä, nämä viranomaiset itse tuhahtelevat, lapsineen ja naapureineen, hyvinhoidettuihin nokkiinsa. Voiko kansakunta enää kaunopuheisemmin jakaantua rahvaaseen ja eliittiin?

1994 on laman ankarin ja viimeinen vuosi. A-virus iskee syksyllä ja kaataa kansaa petiin. Kaamos ja talviviima peittävät tyhjentyneet tissibaarit ja kirpputorit. Tautia itselääkitään venäläisellä metanolilla, kimpassa vuokratun lähiökaksion nurkassa, kaljakorista ja trukkilavasta tehdyn pöydän ääressä. Itku pyrkii ulos pirtun ja tulehduksen runtelemasta kurkusta. Ja sitten tulee kevät! Se ensimmäinen laman jälkeinen auringonnousu vuonna 1995. Työpaikkoja tarjotaan varovaisesti palveluissa ja teollisuudessa. Matkapuhelimia, tietokoneita ja nettiyhteyksiä alkaa ilmaantua keskiluokkaan. Pilvet väistyvät, talouden trendit kääntyvät nousuun ja korot laskuun. Televisiot laitetaan päälle ja katseet kohdistuvat Globeniin.

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut nimittäin pidetään Ruotsissa, polkkapossujen ja piparkakkujen maassa. Suomi lähettää kisoihin nuoren joukkueen, jolta ei odoteta liikoja. Se on kuin Suomi itse. Onhan 90-luku ja suurten ikäluokkien lapset kasvavat juuri nyt aikuisuuteen. Enemmänkin. Joukkue on Suomi sellaisena kuin Suomi oikeasti on. Sen nälkäisimmät nuoret ovat vasta täysi-ikäistyneitä Turun Palloseuran pelaajia suoraan venäläisen Vladimir Jurzinovin kiekkoakatemiasta. Kun päävalmentaja on ruotsalainen Curt Lindström, joukkuetta voidaan pitää positiivisena Suomena, joka on Ruotsin ja Venäjän fuusio, ei jakojäännös. Kaikesta nationalistisesta möykästä huolimatta lätkäkulta 1995 tuo suomalaisten tietoon sen tosiasian, että tämä maa nojaa hyvässä ja pahassa molempiin suuriin naapureihinsa.

Jääkiekon MM-voitto osuu täsmällisesti siihen nousuun, joka on juuri alkanut. Se vahvistaa sitä ja vahvistuu itsekin. Kun surkeat suomalaiset juhlivat lätkäkultaa, he juhlivat omaa voittoaan talouslamasta. Siinä ei voi olla mitään pahaa.

Torjuntavoiton riemukaari

Helsinkiin puuhataan talvisodan muistomerkkiä, joka hyväksyttiin raikuvin suosionosoituksin väistyvän kaupunginhallituksen yksimielisellä päätöksellä. Sama poppoo toki on keskustellut myös, niin ikään mitä kordiaalisimmin, Hietarannan vanhan pukuhuoneen kohtalosta sekä niin sanotun palvelualoitekokeilun eli julkisten palveluiden yksityistämisen etenemisestä, mutta keskitytään tällä kertaa pääasiaan.

Talvisotaan.

Jo jokusia vuosia sitten Talvisotayhdistys ry. esitti, että maamme pääkaupunkiin tulee pystyttää muistomerkki kunnioittamaan provosoimattoman aggression kohteeksi talvella 1939–40 ajautuneen kansakuntamme vuodattamaa veriuhria:

Suomalaisille talvisodan taistelut ja tapahtumat merkitsivät raskaita kokemuksia ja epäinhimillisiä ponnisteluja. Tapahtuma on verrattavissa muinaiseen Marathonin taisteluun, jota on muistettu sankarillisena voittona 2500 vuotta sitten.

Ylioppilas- ja Ryhmäteatteristakin omalla tavallaan tuttu Pekka Korpinen laati aiesuunnitelman muistomerkkihankkeelle, joka sai sittemmin suojelijakseen presidentti, rauhannobelisti Martti Ahtisaaren. Projektille on myös näytetty vihreää valoa opetus- ja kulttuuriministeriössä, joka asetti sille toimikunnan.

Ilta-Sanomien haastattelussa Talvisotayhdistyksen puheenjohtaja, professori Matti Palo toivoo muistomerkille sijoituspaikaksi Kasarmitoria. Hän kertoo lehdelle, että ”muistomerkin pitää olla myös pysäyttävä ja hätkähdyttävä” sekä ”mieluummin suurempi kuin pienempi”.

Hankkeen budjetti on reilut puolitoista miljoonaa, mikä haiskahtaa jopa tavallisen reservin tykkimiehen nenään kammottavalta epäisänmaallisuudelta. Tuolla rahalla ei saa edes Mannerheim-elokuvan traileria.

Suomen tasavallan historiassa on verraten vähän kohokohtia. Itsenäisyys saavutettiin liki nolosti äänestämällä asiasta eduskunnassa ja kärttämällä paperiin allekirjoitukset hädintuskin lailliselta ex-emämaan vallankaappaushallitukselta. Seurannut sisällissota päätyi sekä kiusalliseen kansanmurhaan että voittajaosapuolen äärioikeistolaisten tavoitteiden raukeamiseen – ei siinäkään siis liiaksi muistelemista. Kouraan jäävät vain toisen maailmansodan taistelut, ensimmäinen jääkiekon miesten maajoukkueen MM-kulta sekä Eurovision laulukilpailun voitto. Näistä viimeksi mainitulla on jo oma muisteluinfrastruktuurinsa Rovaniemellä.

Mitenkään Globenissa keväällä 1995 kamppaillutta leijonakatrasta vähättelemättä voidaan kai sanoa, että sota-aikojen koettelemukset ja etenkin talvisodan puolustustaistelut merkitsevät Suomen kansalle enemmän kuin jääkiekkovoitto. Olkoonkin, että sota päätyi vain hopeasijaan.

Siksi on paikallaan todeta, että omistettakoon Kasarmitorin halpapysti jääkiekon miesten vuoden 1995 voittojoukkueelle esimerkiksi Timo Jutilan atlasmaisessa hahmossa, ja pohdittakoon talvisodalle jotain arvokkaampaa.

Kaasuputki-blogi ehdottaa tähän tarkoitukseen vuosittaista sotilasparaatia, joka suoritetaan Helsingin kantakaupunkialueelle mitä pikimmiten raivattavalla kuusikaistaisella puistokadulla. Pohjois–eteläsuunnassa Kallion kirkolta Tähtitorninmäelle ulottuvan paraatikadun pohjana voidaan käyttää olemassaolevaa reittiä, Helsingin pisintä yhtenäistä katuosuutta.

Kyseessä on 2,5 kilometriä pitkä teiden yhdistelmä, joka tunnetaan nimellä Unioninakseli – joka olisi oikeastikin mainio nimi uudelle valtaväylälle. Kun Helsinki tulevien kuntaliitosten myötä paisuu miljoonakaupungiksi, Mannerheimintie ei kerta kaikkiaan enää riitä pääkaduksi. Se on siihen liian arkinen. Marskin muistoa tien statuksen kutistaminen ei silti tahraisi, olisihan väylä edelleen yksi Suomen vilkkaimmin liikennöidyistä katuosuuksista ja siten pääkaupungin sykkivä valtimo.

”Sininen viiva syttyi Unioninakselin ylle”, otsikoi Helsingin kulttuurikeskus, kun Unioninakseli valaistiin sinertävällä vaakasuoralla valonsäteellä vuoden pimeimpään aikaan:

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen käynnisti Sininen viiva -valotaideteoksen juhlavuoden teemakatu Unioninakselin ylle maanantaina 10.12. Valo syttyi päivälleen 135 vuotta sen jälkeen, kun Helsingissä ja koko Suomessa syttyi ensimmäinen sähkövalo vuonna 1877.

Valotaideteos heijastetaan Tähtitorninmäeltä Kallion kirkon torniin. Unioninakselilla tarkoitetaan Helsingin pisintä yhtenäistä katuakselia, joka käsittää Kopernikuksentien, Unioninkadun ja Siltasaarenkadun.

Kyseessä ei ole sattuma. Tiestä oli jo rakennusvaiheessaan tehty tarkoituksella eräänlainen pääkatu. Se halkaisee Helsingin ja Suomen historian kaikkein merkittävimmät alueet.

Helsingin kaupunginmuseo tietää kertoa, kuinka vaatimaton enkelikeisari Aleksanteri I – joka tunnetusti suhtautui torjuvasti henkilökohtaisiin muistomerkkeihin – torppasi heti alkuunsa vuonna 1812 piirretyn valtaväylän nimeämisen Aleksanterinkaduksi. Unioninkadun nimen tie sai Suomen ja Venäjän kansojen hedelmällisestä ja molempia osapuolia hyödyttävästä valtioliitosta. Keisari kohotti Suomen silkasta valloitusmaasta kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Hyväntahtoisina hallitsijoina keisarit toisensa perään hoivasivat pientä, satavuotisten sotien runtelemaa suuriruhtinaskuntaansa, kunnes Suomen kansa oli valmis heräämään valtionunestaan ja toteuttamaan kansallishenkensä iankaikkista tahtoa itsenäisenä valtakuntana. Tätä kansallista heräämistä Unioninkatu kuvastaa historiallaan sekä maamerkeillään kauniisti.

Empire-Helsingistä katu jatkuu korkeita tieteitä tutkivien yliopiston laitosten sivuitse pohjoiseen, yli rikkiammutun Pitkänsillan, ohi työväenliikkeen korskeiden kivipalatsien – Metallitalon ja Elannon entisen tavaratalon – kohti ylimpänä mäen laella koko kaupungin ylle siunaavana sormena kurkottavaa Kallion kirkkoa. Hakaniementorin kylmällä kiveyksellä hehkuvat yhä kuumina vuosisataisen luokkataistelun rytmikkäät askeleet. Alistetut, vaan eivät lannistetut työväenmarssit ovat hehkuvin rinnoin huokuneet rakkautta ja vaatineet oikeutta niin lapualaisvuosien vainoissa kuin neuvostodiktatuurin ydinaseiden takaamassa valheellisessa voimaintunnossa.

Hakaniemen jylhä kallioperä oli se vankka pohja, jolta ponnistaen suomalaiset vasemmistojohtajat saattoivat myös sanoa jyrkän tuomionsa itäblokin sotilasoperaatioille Tšekkoslovakiassa – se saattoi olla ratkaiseva hetki, jolloin Suomi peruuttamattomasti liittyi läntiseen kulttuuripiiriin ja turvasi demokratiansa pitkät perinteet.

Unioninakseli – pääkaupungin läpileikkaus -kirjan (Teos, 2012) toimittanut professori Henrik Meinander on sanonut näin:

Jos jokin katu Helsingissä tai Suomessa on täynnä merkittäviä ja kiehtovia rakennuksia, patsaita ja puistoja sekä niihin liittyviä ihmiskohtaloita, tapahtumia ja muistoja, se on nimenomaan Unioninakseli.

Kukkulalta kukkulalle ulottuva tie on ladattu täyteen merkityksiä ja siten ansainnut paikkansa historiantutkimuksessa. Mutta vuosisatojen varrella tie on kutistunut vaatimattomaksi kinttupoluksi.

Väylän leventäminen laajaksi, mielellään kuusikaistaiseksi puistokaduksi tarjoaisi Suomen paisuvalle pääkaupungille arvoisensa pääkadun, jonka laidoille istutettujen puurivien katveessa monipuolinen turismi, kauppa ja rahoitusala kukoistaisivat. Pitkän avenuen tai esplanadin varrelle mahtuisi boheemikortteleita filosofiakahviloineen, sähäköitä klubeja kansainvälisine huipputiskijukkineen, prameita hotelleita ja jopa muutamia tavallisen kansan asuintaloja, asunnottomien yömajoja ja muuta pittoreskia rahvaanomaisuutta.

Unioninakseli-nimi kuvastaisi katua sen kaikessa historiassa ja samalla se viimeinkin yhdistäisi kaksi Suomea, porvarillisen ja työväenluokkaisen, yhdeksi sini- ja punavihreäksi kaupunkikulttuuriksi.

Tämä ”prospekti” siis toimisi myös ja ennen kaikkea alustana vuotuiselle talvisodan muistoparaatille, jossa Suomen asevelvollisuusarmeija voisi näyttää parasta osaamistaan, varustelutasonsa nykyaikaisuutta sekä tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotoltakin tuttua, viehättävästi anakronistista keisarillista loistoaan.

Koska tie olisi enimmältä osaltaan melko kevyesti liikennöity, se soveltuisi näyttämöksi myös monille muille tapahtumille, kuten erilaisille mielenosoituksille, voitokkaiden urheilukilpailujen kultajuhlille, ulkoilmakonserteille ja tietenkin reitiksi työväen vappukulkueelle.

Se olisi huomattava piristysruiske koko metropolialueen inhimilliselle toiminnalle.

Uuden pääkadun rakentaminen ei tietenkään ole aivan haasteetonta. Muutamin paikoin tietä ei voi ilman kulttuurihistoriallisesti korvaamattomia menetyksiä leventää, mutta hyvin monin kohdin tympeät kadunvarsitalot ovat uhrattavissa. Kaisaniemen ja Hakaniemen suunnalla tilaa on yllin kyllin, mutta eteläpäässä on hyvin ahtaita sopukoita.

Kun katsomme oheista kaavakuvaa Unioninakselista, näemme sen muutamia solmukohtia.

Ilmeisistä syistä Tuomiokirkko (6.) on pakko säilyttää siinä, missä se on. Samoin muutamat läheiset yliopiston rakennukset, kuten päärakennus ja kirjasto. Mutta esimerkiksi Metsätalon tapaiset uudemmat pytingit voisi surutta raivata uuden pääkadun alta. Samoin Kauppatorilta alkaen koko eteläisen Unioninkadun ympärillä olevat rakennukset ovat purettavissa aina Saksalaiselle kirkolle (7.) asti. Reitti ylös Tähtitorninmäkeä observatoriolle (8.) on pelkkää puistoa, joten rakennustyöt tehdään melko neitseelliseen maaperään. Purettavia rakennuksia on onneksi vähän.

Hakaniemen suunnalla Pitkäsilta (4.) on arvokas perintökohde ja itsessään sodan muistomerkki, siis täysin loukkaamaton. Sen kohdalla ei voi kuin tyytyä kaventamaan väylää.

Hakaniementorilla (3.) tie jakautuu useiksi ajokaistoiksi ja raitiotielinjoiksi, joiden reitit on suunniteltava uudelleen siten, että paraativäylä säilyy mahdollisimman suorana. Kallion kirkolle (1.) nouseva Siltasaarenkatu (2.) on suljettu osin moottoriajoneuvoilta, mutta silti mahdollinen rakentaa.

Hanke on ymmärrettävästi mittava ja tulee maksamaan huomattavan summan rahaa. Purettavat talot uuden paraativäylän laidoilla eivät ole ilmaisia ja on luultavaa, ettei kansalaiskeräyskään aivan äkkiä tuottaisi kylliksi.

Siksi tässä heikossa taloustilanteessa uuden pääkadun rakennustöitä voidaan lykätä ja keskittyä koko paraativäylän jujuun: massiiviseen riemukaareen, joka sijoitetaan nykyisen Kaisaniemen liikenneympyrän (5.) paikalle. Liikennejärjestelyitä sekin tietysti edellyttää, mutta suomalaiset ovat kuuluisia tahdonvoimastaan.

Riemukaaren konsepti on tunnettu antiikin Roomasta. Maineikkain näistä lienee Tituksen riemukaari, joka on antanut hahmonsa myöhemmille samanlaisille kaikkialla maailmassa. Pariisin Arc de Triomphen tietävät kaikki, mutta kuinka moni on perillä siitä, että vastaavanlaisia on rakennettu aivan äskettäin Eurooppaan?

Makedonian tasavallan hallitus teetti näet vuonna 2011 ”Makedonian portti” -nimisen monumentin pääkaupunkiinsa Skopjeen. Kyseinen riemukaari vihittiin tammikuussa 2012 eikä kukaan järjissään oleva ihminen voisi kiistää sen toimivaa ja hyvää ulkoasua.

Kaisaniemen liikenneympyrän patrioottiseen katukuvaan riemukaari istuisi erinomaisen hyvin. Aukio on hyvin laaja, joten siihen mahtuisi laajempikin teos. Kuvassa näkyvän kaltainen Tituksen malliin veistetty kaari sulautuisi kenties viehkoimmin maisemaan, mutta toisaalta Brandenburgin portin tapainen moniaukkoinen kaari palvelisi paremmin liikenneympyrään yhtyviä useita väyliä. Vaan jääköön tämä kuvanveistäjien, arkkitehtien ja tieinsinöörien huolenaiheeksi.

Tärkeintä on, että monumentti on kyllin komea osoittaakseen Suomen kansan ikuisen kiitollisuuden talvisodan veteraaneja ja sankarivainajia kohtaan. Suomi ei voittanut sotaa Neuvostoliittoa vastaan, mutta säilytti itsenäisyytensä sekä keskeiset demokraattiset instituutionsa, minkä tähden talvisodan lopputulosta on alettu kutsua torjuntavoitoksi.

Talvisodan taistelijoille pystytetty Torjuntavoiton riemukaari olisi Suomen sotasankarien muistomerkkinä jotain aivan muuta kuin surullinen klöntti, jota presidentti Ahtisaaren suojeluksessa ollaan nyt suunnittelemassa syrjäiselle Kasarmitorille.

Riemukaaren yhteyteen voisi sijoittaa ranskalaisen esikuvan mukaan tuntemattoman sotilaan haudan ja ikuisen tulen. Suomen kansa, jos kuka, osaisi arvostaa tätä elettä.

Arvojohtaja

Timo Haapala nojautuu läppärinsä ylle työhuoneessaan, särkylääkkeet vaikuttavat liian hitaasti. Hän ajattelee Tarja Halosta. Jokin siinä kirotussa punamuumissa aiheuttaa Haapalalle migreeniä. Vuoden 2006 presidentinvaalit ja tappio kummittelevat ikuisesti painajaisissa.

Väärä voittaja – ja niin täpärästi! Risto Rytin kuva katsoo Haapalaa syyttävin silmin pöydälle unohtuneesta iltapäivälehden sankariliitteestä.

Haapala ei pidä kommunisteista. Demareita hän halveksii ja ammattiyhdistysliikettä vihaa täydellä pohjalaisella katkeruudella. Tarja Halonen on vähän näitä kaikkia, mutta etenkin SAK:ta. Olisi edes mies, niin voisi saunoa erimielisyydet pois.

MTV3 on juuri julkaissut Haapalan laatiman uutisen presidentti Sauli Niinistön oma-aloitteisesta kulukurista. Haapala haluaa sanoa jotain asiasta. Hän tuntee sormenpäittensä tykyttävän kuin olisi vuosi 1918 ja näppäimistön paikalla Maxim-konekivääri, jolla voisi niittää ketoon vaikka Hennalan täydeltä punikkeja.

Hän avaa tulen:

Presidentti Sauli Niinistö ei uudenvuodenpuheessaan maininnut sanallakaan, että hän on jo pyytänyt pudottamaan omaa palkkiotaan yli viidenneksellä.

Sauli Niinistö! Miesten mies! Mäntyniemessä on isäntä. Ja niin vaatimaton. Ei edes puheessaan maininnut.

Joku edeltäjistä olisi saattanut niinkin tehdä.

Timo Haapala kuohahtaa omista sanoistaan. Juuri sellaisia olisivat. Eivät taatusti tunkkiakaan lainaisi, jos sellaista tarvittaisiin. Hän tuntee sanojen juoksevan nyt tekstinkäsittelyohjelmaan Lasse Virénin askelin. Kirjoitus siirtyy kirivaihteelle:

Siitä huolimatta on selvää, että Niinistön pyynnöstä leikata omaa palkkiotaan alkaa huutomyrsky. Arvata sopii ensimmäisen huudahduksen avaussanat: Populismia, populismia!

Itse asiassa Haapala ei ole vielä kenenkään kuullut kommentoivan asiaa mitenkään. Uutinen on aivan uunituore, itsehän hän sen kirjoitti. Mutta populismisyytös on kätevä astalo, jolla kelpaa hutkia kuviteltujakin vastustajia. Eikä siihen pysty vastaamaan, koska niin tehdessään todistaa syytteen oikeaksi.

Migreeni katoaa ja euforian aallot humisevat aivoissa, kun Haapala käy läpi valtionyhtiöiden johtajia, joista ei ole lainkaan samanlaiseen edestä johtamiseen kuin Mannerh… Niinistöstä. Ahneita ovat, kun ottavat työstään samaa palkkaa kuin kollegansa yksityisissä pörssiyhtiöissä.

Haapala paukuttaa tietokoneelleen vihaiset sanat myös kansanedustajista, vaikka toki hiukan säälii ressukoiden pieniä tuloja, joita ei käy vertaaminen MTV3:n esimiestason liksoihin:

Nyt kun presidentti ja hallitus ovat esimerkkinsä antaneet, sopii kysyä mitä tekee eduskunta ja kansanedustajat. Kansanedustajan palkkiossa ei ole juuri hurraamisen varaa, mutta nyt eduskuntakin joutuu miettimään, lähteekö se esimerkkitalkoisiin mukaan.

Vielä kerran talkoot. Siinä on hieno sana, joka on ladattu täyteen Salpalinjaa, marssimaaotteluita, taksvärkkejä ja sisua. Sitä kelpaa käyttää enemmänkin. Haapala puristaa silmäkulmastaan kyyneleen kokoomuspresidentin kunniaksi. Kyllä Niinistö on aivan jotain muuta kuin Suomea kolmekymmentä vuotta johtanut bolševikkijuntta. Ja onhan tästä heillekin omat, ironiset seurauksensa. Haapala kastaa digitaalisen kynänsä vielä kerran bittimusteeseen:

Yksi mielenkiintoinen piirre presidentin palkkion alentamisessa liittyy myös eläkeläispresidentteihin Mauno Koivistoon, Martti Ahtisaareen ja Tarja Haloseen. Presidentin eläke on 60 prosenttia virassa olevan presidentin palkkiosta – eli tarvitaan lakimuutos myös presidentin eläkkeistä.

Talo täyttyy hirnuvasta naurusta, joka huipentuu raivokkaisiin tyrskähdyksiin. Mahtaa punikkeja nyt harmittaa!

Voi kuvitella, että Koivistoa muutos ei hetkauttaisi suuntaan tai toiseen, siksi umpinuukana entinen valtiovarain- ja pääministeri opittiin tuntemaan. Vieläköhän Tellervo parsii Manun sukatkin?

Näistä kahdesta muusta en menisi vannomaan.

Ei menisi, ei! Kyllä ne tiedetään. Koivistoa Haapala ei keksi muusta haukkua kuin saituudesta, mutta Ahtisaaren ja Halosen tunnetusti pröystäilevä elämäntyyli saa tästä takuulla kovan kolauksen. Nyt melkein voisi sanoa, että vuoden 2006 kalavelat on maksettu. Paitsi ettei. Ei ikinä.

Tarja Halosen vastaista sotaa käynyt viihdemedia on ansiokkaasti tutkinut jo vuosikausia, miten sietämättömän rahanahne ja läpeensä kelvoton yksilö presidentti Halonen on. Ilta-Sanomat julisti vuonna 2006, että presidentin palkkiota nostetaan peräti 25 prosenttia, vaikka samaan aikaan ”Halonen ilmaisi eilisessä virkaanastujaispuheessaan huolensa kasvavista tuloeroista”. Ja eläke! Kuusi vuotta myöhemmin Ilta-Sanomat repii otsikkoja siitä, miten 68-vuotias Tarja Halonen saa hitonmoista eläkettä lakimiehen ja kansanedustajan töistä sekä presidenttiydestä.

Olettaen, että Tarja Halonen on eläkettä yleensä hakenut.

Kiehtovaa tietysti huomata, että nämä Tarja Halosen jumalattomat jättitulot ovat samat kuin Sauli Niinistöllä. Kun Niinistö tyytyy samaan palkkaan kuin Tarja Halonen, hän on vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja kerta kaikkiaan kristillisen laupeuden perikuva.

Ja niin kuin vaatimattomuuden, säästäväisyyden ja kristillisen laupeuden perikuvat aina, myös Sauli Niinistön antama esimerkki velvoittaa. Timo Haapalan ja Helsingin Sanomain Mikael Pentikäisen käymä Twitter-sananvaihto kertoo paljon:

Game is on! Kuten Antero Eerola blogissaan elävästi kuvailee, puhemies Eero Heinäluomalle ei tämän jälkeen jäänyt mitään mahdollisuutta olla reagoimatta Niinistön avaukseen. Kyse ei ole siitä, etteikö presidentti saisi tyytyä pienempäänkin palkkioon, vaan siitä, että presidentti on presidentti. Aiemmassa elämässään Sauli Niinistö on saanut huoleti lahjoittaa kookkaita summia tai jättää ansaittuja eläke-etuuksia nostamatta ilman, että muiden on pakko seurata, mutta se vapaus on nyt otettu pois.

Tasavallan presidentin toimintaa pidetään julkisena moraalistandardina. Niinistö kutsui tahallaan tai tahtomattaan kaikki mukaan palkanalennustalkoisiin, joita oikeasti pidetään jopa hiukan vaarallisina kansantaloudelle.

Vuorokausi Timo Haapalan äkämystyneen puheenvuoron jälkeen hänen pomonsa, MTV3:n uutistoimituksen vastaava päätoimittaja, Merja Ylä-Anttila yltää vielä alaistaankin huimempaan suoritukseen. Ylä-Anttilan hurmoksellinen blogi onnistuu vain vaivoin olemaan mainitsematta Adolf Ehrnroothin nimeä; päätoimittaja viljelee sotaretoriikan sijaan ennemmin orkesterimetaforaa, mikä sekin on vahvan musiikkivientimme huomioon ottaen ehkä juuri ja juuri tarpeeksi isänmaallista.

Suomalaisia johdetaan keskeltä, edestä ja esimerkillä. Tätä johtajan – arvojohtajan – viisautta tasavallan presidentti Sauli Niinistö noudatti myös itse tekemällä eikä vain toisia kehottamalla.

Pitkässä rakkauskirjeessään Ylä-Anttila kuvailee liki sydäntäsärkevästi, kuinka kansalaiset ovat hylänneet aitouden tien ja tekevät kyynisiä tulkintoja:

On todella surullista, jos Suomessa poliitikko ei pysty esittämään mitään ilman matalamielisiä vihjauksia esitysten vilpillisistä tarkoitusperistä. Liian helppoa on aina sanoa, että oikea asia, mutta väärä esittäjä.

Kätevästi Ylä-Anttila sivuuttaa sen, että on sellaisiakin kantoja esitetty, että esittäjän ohella myös asia on väärä. Jospa kukaan vientiteollisuusliittojen ulkopuolella ei oikeastaan kaipaisi sisäistä devalvaatiota, vaan tuloerojen tasaamista? Ehkä verottamalla?

Ylä-Anttila rakastaa talkoo-sanan ryöstöviljelyä siinä missä muutkin Maikkarin toimittajat. Voisiko presidentin tekemä aloite muuttua ”kansallistalkoiksi”, hän pohtii.

Jos Niinistö saa teollaan aikaiseksi kansallistalkoot ja pystyy herättämään oikeudentuntoa ja oikeamielisyyden aatoksia siellä missä sitä ei viime vuosina ole totuttu näkemään, on se uudelta presidentti-instituutilta sellainen veto, jota presidentinvaalien aikaan arvojohtajalta juuri penättiin.

Ajatus on mitä kannatettavin. Talkoopuheilla voisi ajatella sitäkin, että pääomatuloillaan elelevät optiojohtajat ottaisivat osaa hyvinvointivaltion yhteiseen rakennustyöhön. Päätoimittaja tosin vaikenee visusti mahdollisuudesta verotustoimenpiteillä tervehdyttää julkista taloutta, hidastaa velkaantumista ja auttaa kansalaisten osallistumista ihan tavallisten asioiden puuhaamiseen.

Ehkä siksi, koska myös Ylä-Anttila kuuluu suurituloisiin. Hän on kyllin äveriäs surkutellakseen Timo Haapalan tavoin suomalaisen kansanedustajan huonoa palkkaa. MTV3-pomoille kuten myös koko Elinkeinoelämän Keskusliitolle veropuheet ovat silkkaa inhaa kommunismia, kovalla työllä ansaittujen ylijäämäeurojen siirtämistä kaikenlaisten oleskelijoiden taskuihin.

Niin, kai kaikki tietävät kommunismin? Se on sitä, mistä Karl Marx sanoi näin:

Kommunistisen yhteiskunnan korkeammassa vaiheessa, sen jälkeen, kun on tehty loppu yksilön orjuuttavasta alistamisesta työnjakoon ja samalla myös henkisen ja ruumiillisen työn vastakohtaisuudesta; kun työ ei ole enää vain toimeentulokeino, vaan siitä on tullut ensimmäinen elämäntarve; sen jälkeen kun rinnan yksilöiden kaikinpuolisen kehityksen kanssa ovat kasvaneet myös tuotantovoimat ja kun yhteiskunnallisen rikkauden kaikki lähteet pulppuavat täydellä voimallaan, vasta silloin voidaan astua lopullisesti ahtaan porvarillisen oikeuspiirin ulkopuolelle ja yhteiskunta voi kirjoittaa lippuunsa: Jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan!

Viimeinen virke on tutunoloinen. Tarkkaavainen lukija saattaa muistaa nähneensä jotain samansisältöistä viimepäivinä. Aivan totta, saman kirjoitti muuan kansalainen pääministeri Jyrki Kataiselle. ”Kukin kohtuuden mukaan”, hän muotoili ja osoitti, että Suomessa on täsmälleen yksi kommunismiin siirtynyt asukas.

Tai kohta on ehkä toinenkin. Merja Ylä-Anttila päätti oman kommenttinsa näihin sanoihin, joihin tulenpunaisimmankin marxistin on helppo yhtyä:

Niin käy, jos kukin panostaa yhteisen hyvän eteen omien kykyjensä mukaan. Silloin voisi sanoa, että Suomi on astunut askelen, pari eteenpäin – yhteistä, vahvempaa tulevaisuutta kohti.

Telakkateollisuuden talvisota

Suomen tasavalta osallistui tahtomattaan ja suurvaltapoliittisten virtauksien pakottamana ajopuuna toiseen maailmansotaan. Itsenäisyytensä vain hiukan yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin taistellut pohjoinen valtiomme oli joutunut rakentamaan hyvinvointinsa perustukset keskellä historian syvintä maailmantalouden lamaa. Euroopan valtojen sapelinkalistelun alla käynnistynyt nousukausi ei ennättänyt ajoissa muuttua materiaaliseksi runsaudeksi, ja niinpä Suomi-neidon oli turvaaminen yksin Kaitselmukseen sekä kansallishengen elähdyttämään nuorisoonsa, kun idän paholainen aloitti provosoimattoman aggressionsa marraskuussa 1939.

Katkeran veljessodan rikki repimä kansakunta hitsautui yhdeksi talvisodan jäähelvetissä: 105 kunnian päivää piirrettiin aikakirjoihin Pohjolan Thermopylaina. Alivoimainen, heikosti varustettu armeijamme löi uudenaikaisen ja motorisoidun bolševikkihyökkääjän takaisin.

Hitsautua-verbi onkin osuva, sillä hiukan myöhemmin koetun jatkosodan ja rauhansopimuksen ehtoihin kuuluneen Lapin sodan jälkeen demokratiansa ja vapautensa kovalla hinnalla lunastanut Suomi joutui hautaamaan aseensa ja tarttumaan hitsipilliin. Länsivaltojen kanssa liittoutunut Stalin kiristi rauhan lunnaiksi äärettömän raskaat sotakorvaukset, jotka viimeisetkin veripisaransa Karjalan kankaille vuodattanut kansakunta määrättiin toimittamaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitolle metalli- ja konepajateollisuuden hienostuneina lopputuotteina.

Suomalaiset puhalsivat kirjaimellisesti yhteen hiileen: ahjot hehkuivat kaikkialla vanhoilla ja uusilla teollisuuspaikkakunnilla, kun terästä alettiin valaa ja valssata laivojen, vetureiden sekä kehittyneiden sähköteknisten laitteiden, kuten generaattoreiden, sähkömoottorien ja kokonaisten voimalaitosten raaka-aineiksi.

Onkin täysin kiistämätön totuus, että Suomen metalli- ja konepajateollisuuden kivijalka valettiin Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnassa. Kun viimeinen sotakorvausjuna olympiavuonna 1952 ylitti Vainikkalan raja-aseman, tiedettiin jo, että itäostajan koviin laatuvaatimuksiin sopeutuneet tehtaat saisivat jatkaa toimintaansa täydellä höyryllä normaalien kauppasopimusten puitteissa.

Erityisesti tämä koski suomalaistelakoita: vaikka sotakorvausten ehtoja huojennettiin useaan otteeseen vuosina 1944–1952, laivoista ei tingitty niittiäkään. Stalin halusi suomalaisia aluksia ja sai ne täysmääräisesti. Wärtsilä-konserniin kuuluneet telakat Helsingin Hietalahdessa ja Aurajoen suulla Turussa vastasivat haasteeseen vikkelimmin, mikä takasi niille täydet tilauskirjat jo sotakorvauskaudella.

Sodasta palanneet miehet eivät jääneet tyhjän päälle. He pääsivät rakentamaan poltetulle ja poljetulle Suomelle uutta tulevaisuutta raskaan työn ja uurastuksen merkeissä. Uupumattomat rautakourat olivat maanpuolustuksemme viimeinen linja. Heidän ansiostaan Suomi säilytti maineensa maana, joka aina maksaa velkansa. Heidän työlleen perustui koko myöhempi hyvinvointimme, Nokian ja Angry Birdsin ihme.

Siksi jokaisen isänmaallisen suomalaisen tulisi tehdä kunniaa maamme telakkateollisuudelle vaatimalla korealaiselle STX-konepajakonsernille vaikka poikkeuslakiteitse ylimääräiset tuotantotuet ilman hintakattoa. Hallituksen tulisi myös välittömästi selvittää, onko mahdollista joko ottaa telakkateollisuus valtion haltuun tai käynnistää maataloustuotannon tapainen teknologiateollisuuden tukijärjestelmä, jossa tuotantotuen ohella maksettaisiin esimerkiksi eräänlaista kesannointitukea – ylituotannon hillitsemiseksi teollisuuslaitokset toisin sanoen ”pantaisiin pakettiin”. Näin teollisuusyritykset voisivat toimia kansainvälisistä suhdanteista riippumatta täydellä miehityksellä ja maksaa työehtosopimuksen mukaista palkkaa työntekijöille.

Vapaudellemme ei voi määrätä hintalappua: jokainen menetetty laivatilaus merkitsee virtsaamista sankarivainajien kunnian seppelöimille haudoille.

Rakas Joulupukki…

Kaasuputki-blogi sai haltuunsa Jamin, 6 vuotta, laatiman joulutoiveen, jonka hänen perhepäivähoitajansa Anna-Liisa oli luvannut lähettää Korvatunturille. Liikuttavalla lapsentöherryksellä laaditussa kirjeessään Jami toivoo, että erilaiset sisällöntuottajat, olivatpa he sitten toimittajia tai kirjailijoita, lakkaisivat esiintymästä fiktiivisinä lapsina edes hyvän asian puolesta.

Saatekirjeessään Anna-Liisa kertoo, että Jamia on jo hyvän aikaa kismittänyt kaikenlainen kuvitelmien ja todellisuuden rajan hämärtäminen journalismissa. Jos aiotaan käyttää fiktiota tehokeinona toimituksellisessa aineistossa, sen tulisi ilmetä tekstistä. Esimerkiksi pakinatyylissä tai gonzojournalismissa on selvää, ettei toimittaja pyri kertomaan totuutta niin kuin se ilmenee, vaan niin kuin se hänestä tuntuu. Tätä ei kuitenkaan sekoiteta yleensä edes vahingossa faktatietoihin. ”Paitsi tietenkin Turun Sanomissa”, kuten Jamilla on Anna-Liisan mukaan tapana sanoa.

”Jami toivoi, että aikuiset joisivat mieluummin kaliaa kuin yrittäisivät korjata yhteiskunnan epäkohtia noin älyttömillä keinoilla”, Anna-Liisa päättää kirjeensä.

Don’t Cry For No Hipster

Marraskuun puolivälissä ei kukaan osannut odottaa, että kyseessä olisi aivan vakavissaan aloitettu kampanja.

Marraskuun puolivälissä ei voinut kuin kysyä, onko Suomi palannut yhtenäiskulttuurin aikaan.

Sanomatalon hengitysilmassa on salamyhkäisiä itiöitä, jotka ujuttautuvat keskushermostoon ja saavat aikaan pakonomaista tarvetta olettaa aistivansa muutoksia Zeitgeistissa. Ehkä Ilkka Malmberg toi kyseisen sienen taloon – eeppisen journalismin mestari kun tunnetaan ennen kaikkea Suuren Kansallisen Tarinan väsymättömänä uudelleenkertojana.

Mitä vanhat edellä, sitä nuoret perässä. Lauantaina 15.12. toimittaja Jussi Pullinen dekonstruoi jo toista kertaa tänä talvena kolmenkympinkriisiään olettamalla, että hänen Facebook-ystäviensä yllättävä vakavoituminen Vain elämää -levymainoksen äärellä kertoo yhtään mitään yhtään mistään, ja kaikkein vähimmin kansakunnan tilasta:

Kansaa yhdistivät kyyneleet: Yli 900 000 suomalaista katsoi televisiosta, kuinka laulajat Kaija Koo, Cheek ja Jonne Aaron esittivät artistien uraa nostalgisoivassa Vain elämää -sarjassa Katri Helenan kappaleita. Facebookin perusteella valtaosa heistä vollotti. Kaikkein yllättynein olin siitä, että kyynelehtijöiden joukossa vilahteli paatuneita nokkelikkoja, Punavuoren ja Kallion kulttuurin kasvattamia ironian puoliammattilaisia.

Ugrilaisten kanta-astujiemme synkässä muinaisuudessa, kun sotavuosien karaisemaan tanssilavakulttuuriin alkoi ilmestyä repeämiä ja kansalaiset ryhtyivät kuuntelemaan musiikkia, jossa keskeinen instrumentti oli ”mekaaninen äänensärkijä, jolla syntyy räkäinen, kätkättävä ääni”, monet Olavi Virran, tikkuviinan ja jemmapullojen veteraanit murahtelivat raggariteineille, että kyllä tekin sitten vartuttuanne alatte ymmärtää tangotaiteen päälle.

He olivat oikeassa, vaikka aivan näin ei käynyt. Samaan virtaan ei voi astua kahdesti, Virtaankaan.

Rokkikansa ei vaihtanut tangoon, vaan heidän oma musiikkinsa kesyyntyi. Ei ole mitenkään sattumaa, että Vain elämää -sarjan krokotiilinkyyneleet pulppusivat enimmäkseen rock- ja pop-muusikoiden silmistä. Klassista tanssilavaperinnettä sarjassa edustivat vain tangokuningas Jari Sillanpää ja Tohmajärven Edith Piaf, Katri Helena. Kaikki muut ammensivat enemmän tai vähemmän niskuroivasta populaarimusiikkiperinteestä.

Helsingin Sanomain esseessä tämä kehityskaari kapinasta seesteisyyteen nähdään maailmojen muuttumisena. Historia loppui toimittajan 30-vuotissynttäreillä. Hän kysyy:

Mitä oikein tapahtui? Oliko kirkasotsaisten startup-yrittäjien ja iloisten Idols-nuorten esiintymisissä vilahdellut uusi aitous todella valloittanut koko Suomen?

Startup-yrittäjien? Idols-nuorten? Aitous? Ei, Pullinen, mitään ei tapahtunut. Sinä ja Facebook-ystäväsi vain aloitte kyllästyä isänmurhaan. Se on aivan luonnollista, vaikkakin lienet ainoa koko maailmankaikkeudessa, joka käyttää startup-yrittäjiä esimerkkinä aitoudesta.

Pohjalla muhii omituinen ajatus siitä, että kirjoittaja on todistanut jotain ainutkertaista momentumia.

Olen itse 30-vuotias ja kasvanut pop-kulttuurissa, jota on tapana sanoa kaikkien aikojen ironisimmaksi.

Kukahan näin sanoo? Eivätkö tämän päivän 30-vuotiaat ole perehtyneet lainkaan vaikkapa syntymävuotensa runsaaseen ja verrattomasti nykyistä vivahteikkaampaan ironiakulttuuriin? Monty Python -ryhmä oli edelleen aktiivinen. Brianin elämä -elokuva valmistui vuonna 1979, Elämän tarkoitus 1983. Narisevan kuivaa sarkasmia annosteltiin Kyllä, herra ministerissä vuosina 1980–1984, kun taas poliittisesti epäkorrektia huumoria tarjosivat Sylkiäiset (1984–1996), Kenny Everett (1981–1988) ja Maanalainen armeija iskee jälleen (1982–1992). Yhdysvalloissa Zucker–Abrahams–Zucker-tiimi teki hittikomediansa Hei, me lennetään vuonna 1980 ja Police Squad! -tv-sarjan vuonna 1982. Steve Martin, Eddie Murphy ja kaikkien lavakoomikkojen kuningas, Bill Hicks, huipensivat uransa 1980-luvulla. Helkkari, lista on loputon. Oliko tissihuumorimies Benny Hill aidon tunteen suurlähettiläs vilpittömyyden planeetalta?

Useimmat 70- ja 80-luvun huumorituotteet näytettiin melko tuoreeltaan myös Suomessa ja niille naurettiin Pahkasika-lehden takaa, Sleepy Sleepersiä kuunnellen.

Pullinen tietysti poimii ironiaväitteensä tueksi taas tutut nimet televisiosta – Simpsonit, South Park ja Conan O’Brien – ja pyrkii näillä osoittamaan, ”ettei mikään ole vakavaa eikä varsinkaan aitoa” näinä katalina aikoina.

Jos nyt sivuutamme järjettömän väitteen, että ironian keinoin ei voisi sanoa tai kokea mitään ”vakavaa tai varsinkaan aitoa”, ja keskitymme yksinomaan ironian hirmuvallasta esitettyihin todistuskappaleisiin South Park (1997–), Late Night With Conan O’Brien (1993–2009) ja Simpsonit (1989–), huomaamme, että lauantaiesseisti sivuuttaa täsmälleen samalle aikajanalle asettuvat kassahitit, kuten Steven Spielbergin Schindlerin lista (1993), James Cameronin Terminator 2 (1992) ja Titanic (1997), jostain Peter Jacksonin Sormusten herra -trilogiasta (2001–2003) puhumattakaan.

Aki Kaurismäki sai suurimmat hittinsä sekä Suomessa että kansainvälisesti Suomi-trilogiallaan (Kauas pilvet karkaavat, 1996, Mies vailla menneisyyttä, 2002, Laitakaupungin valot, 2006). Tunsiko Jussi Pullinen todellakin sydämessään ironian syviä viiltoja kuunnellessaan Annikki Tähteä laulamassa Muistatko Monrepos’n?

Television puolella HBO aloitti vahvaan autenttisuuteen perustuvien draamasarjojen tuottamisen yli viisitoista vuotta sitten: Kylmä rinki (1997–2003) oli visuaalisesti realistinen, karu, vakava, pateettinen ja pahimmillaan bamsemaisen naiivi vankila- ja ihmiskuvaus keskellä Jussi Pullisen kuvailemaa ironiaterroria. Saman tuotantoyhtiön Sopranos (1999–2007), Mullan alla (2001–2005) ja Deadwood (2004–2006) näytettiin kaikki Suomenkin televisiossa. AMC:n tuottama Mad Men (2007–) sai vihreimmänkin feministin aivan aidosti innostumaan kyynisestä sovinismista.

Dokumenttielokuvaan erikoistunut festivaali, DocPoint, perustettiin vuonna 2001. Ironisesti?

Ja mitäpä tosi-tv on muuta kuin aitoussimulaatio? Buumin aloitti Selviytyjien ensimmäinen tuotantokausi – vuonna 2000. Sen jälkeen maailman kaikki kansat ovat ilman pienintäkään naurunryppyä jännittäneet, saisiko ongelmanuorten auttamiselle elämänsä omistanut Rupert Boneham sittenkin miljoonansa jotenkin. (Sai.)

American Idol -ohjelma debytoi kesäkuussa 2002. Idols-kyyneleitä tuskin siis voi pitää järin uutena ilmiönä. Tulkoon muuten mainituksi, että Vain elämää -tähti Katri Helena on myös aikoinaan ollut kykykisavoittaja.

Samana Idols-vuonna 2002 kymmenen maailmanlaajuisesti suosituimman elokuvan listalla oli vain kaksi komediaa, joista vain toinen edes etäisesti flirttaili sarkastisten populaarikulttuurireferenssien kanssa.

Esimerkkejä voisi luetella loputtomiin. Voisi melkein arvella, että ”aidot tunteet” olisivat olleet hip ja pop jo ennen kuin Jonne Aaron sai sormuksen Neumannilta.

Verrattuaan kyynelehtivää Facebook-yleisöä Simpsoneita katsoviin nihilisteihin Pullinen vetoaa auktoriteettiin. Apulaisprofessori Christy Wampole Princetonin yliopistosta on nimittäin, ehkä jostain arvovaltaisesta tutkimuksesta ammentamillaan huomioilla, tuominnut ”ironisen elämäntavan” kestämättömänä ratkaisuna, koska se ei luo mitään uutta.

Siis päinvastoin kuin Idols-kilpailut ja Vain elämää -sarja, jotka peräti pulppuavat raikkaita ideoita.

Lauantaiessee sukeltaa ehkä tarpeettomankin syvälle historiaan The Atlanticin artikkelilla, jossa R. Jay Magill hakee ”aidon tunteen” juuret uskonpuhdistuksesta. Muutamalla aasinsillalla Jussi Pullinen taluttaa lukijan 1500-luvun Wittenbergistä 1960-luvun Kaliforniaan ja 2010-luvun Kallioon, jossa hän näkee ironiset viikset ja olettaa niitä paavilliseksi hapatukseksi.

Sännätessään läpi vuosisatojen Pullinen onnistuu taidokkaasti olemaan näkemättä, että kaikki kulttuurimme perustuu jäljittelyyn. Ikään kuin kirjallisuus, näyttämötaide tai musiikki olisivat perustuneet ennenkokemattomiin ideoihin sen jälkeen, kun ensimmäinen taiteilija 37 000 vuotta sitten raaputti pillunkuvan dordognelaiseen kallioon.

Kaikkien kyynisten tyhjännaurajien onneksi Pullinen rupeaa esseensä loppupuolella potkimaan hepoaan kunnon laukkaan. Mainittuaan noin seitsemäntoista kertaa ”ironiset viikset” hän laatii apologian hipsteri-ilmiölle, joka ”nimenomaan pyrkii yhteisöllisyyteen ja aitouteen”. Sen sijaan, että hipsteri naureskelisi hyvää ja kaunista pro bono askartelevalle graafiselle suunnittelijalle, hän suorastaan ejakuloi rakkautta:

Helsingissä tämä näkyy Ravintolapäivän kaltaisina pyrskähdyksinä, joissa (hyvinvoivan keskiluokkaiset) kaupunkilaiset luovat aivan uudenlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Muutama vuosi sitten Helsingissä kovan suosion saavuttaneita kukkamekkoisen nuorison retrotansseja taas ilkuttiin naurettavaksi kaipuuksi räikeästi yliromantisoidulle 50-luvulle. Onko nostalgian todenperäisyydellä kuitenkaan väliä, jos keskiössä joka tapauksessa on kaipuu yhteisöllisyyteen ja aitouteen?

Ja sitten – kauhistuttava havainto:

Kyynikko kysyisi, onko koko väittelyllä oikeastaan mitään väliä. Hänestä tässä ajassa ei ole mitään erityistä, sillä ironiaa on aina ollut, ja ongelma se on vain niille, jotka eivät ymmärrä sen kaksoismerkityksiä.

Précisément! Ironiantaju on siitä mainio ominaisuus, että se avaa yhden näkökulman lisää asioille ja ilmiöille. Uusvakava näkee vain toisen puolen, mikä saa maailman helposti vaikuttamaan käsitettävän ja käsittämättömän välisenä kamppailuna – järjestys vastaan kaaos, hyvä vastaan paha.

Esseen ehdottomasti herkullisin osuus on lauseparissa, josta ei ole edes mahdollista muodostaa vakavaa tulkintaa:

Puhtaimmillaan aitous näkyy asiaansa vilpittömästi uskovissa uuden polven startup-yrittäjissä. Positiivisuuden sanomasta on tullut lähes valtavirtaa.

Ah, se trollaa sittenkin!

Aseillakin on tunteet

Yhdysvalloissa Connecticutin Newtownissa uskotaan nuorehkon miehen ampuneen molemmat vanhempansa sekä kaksikymmentäneljä muuta ihmistä – näistä 20 oli lapsia – ennen kuin menehtyi itse joko omaan tai poliisin luotiin. Murhaaja toteutti aikeensa alakoulussa. Yleisradion tietojen mukaan ampujalla oli ainakin kaksi käsiasetta ja yksi 223-kaliiperinen kivääri ja hän oli sonnustautunut luotiliiveihin.

Tuttuun tapaan aseharrastajat kokevat massamurhan henkilökohtaisena loukkauksena. Lapset kuolivat vain, jotta ilkeä valtiovalta voisi vaikeuttaa ampumaurheilua.

Yhdysvalloissa keskustelu on perinteisesti vinoutunutta. Liittovaltion perustuslakiin saneltu lisäys kaikkien kansalaisten aseistamistarpeesta on nihkeästi ohitettavissa, sillä amerikkalaisessa kansalaisuskonnossa perustuslaki ymmärretään täsmälleen yhtä sananmukaisesti virheettömänä jumalansanana kuin Koraani islamissa.

Wonkette-blogi kokosi nopeasti muutamia Kansallisen kivääriyhdistyksen (NRA) ja muuten vain aseharrastajien reaktioita joukkomurhaan. Jälki ei ole kaunista, mutta pahempaakin on. Gawkerin toimituksen silmiin osui äärikristillinen, äärikonservatiivinen Mike Huckabee, joka poliittisen uransa kuivuttua siirtyi FOX Newsin leipiin. Huckabee totesi yksinkertaisesti, että lasten joukkosurmat johtuvat siitä, että ”olemme poistaneet Jumalan kouluistamme”.

Jumalan poissaolon lisäksi toki osavaikutus kuoleman uusissa aluevaltauksissa voi olla vahvalla aselobbyllä. OpenSecrets.org on pitänyt kirjaa Kansallisen kivääriyhdistyksen julkisista kampanjalahjoituksista. Painopiste on tukevasti konservatiivioikeistossa, mutta myös demokraattien riveissä on tarjota ymmärrystä ampuma-aatteelle.

Sattumoisin Yhdysvaltain toiseksi vaikutusvaltaisin asejärjestö, Kansallinen ampumaurheiluliitto, pitää päämajaansa juuri Newtownissa, Connecticutissa.

Bloomberg BusinessWeek, jota tuskin voi pitää tulipunaisena kommunistimediana, toteaakin, että Yhdysvalloissa on meneillään tuliasebuumi. Osavaltiotasolla aseiden hallussapitosäännöksiä helpotetaan, liittovaltio ei pane kapuloita rattaisiin ja asekauppiaat ja NRA pelottelevat kansalaisia väittämällä, että presidentti Barack Obama tuotapikaa ottaa kaikilta pyssyt pois.

Obaman esikunta ei ole ottanut mitään kantaa, taaskaan, aselakeihin. Presidentin puhe sinänsä on niin kuin pitääkin:

Myös Suomessa on reagoitu. Facebook-kynttilöiden lisäksi ovat oman elämänsä Antti Rokat säpsähtäneet takajaloilleen.

Pahamaineiselle Hommaforumille ilmaantui äkkiä sekä spekulointia mahdollisesta islamistiterrorismista sekä tuttu itkuvirsi pahoista kukkahattutädeistä, jotka silkkaa kusipäisyyttään haluavat kieltää vapailta kansalaisilta tuliaseet sillä tekosyyllä, että aseilla tapetaan lapsia.

Samalla hompanssit tulivat syyllistyneeksi han-argumentointiin, jota he yleensä pitävät vääränä: miksi pistoolit pitäisi kieltää, tapetaanhan puukoillakin?

Mitä pre-emptiivisimmin sekä suomalaisissa että amerikkalaisissa pyssypiireissä on käyty kaikkien mahdollisten ja mahdottomien tahojen kimppuun, jotka ”politisoivat” viattoman verilöylyn.

Jollain aivan ihmeellisellä kaavalla vaatimukset aselainsäädännön helpottamiseksi tai vähintään nykyisenkaltaisena säilyttämiseksi eivät ole ampumaharrastajien mielestä lainkaan niin poliittisia kuin jokseenkin perustellut vaatimukset lain tiukentamisesta.

Väittelyssä on myös yksi aivan perustavaa laatua oleva vinouma. Tuliaseiden omistaminen ja hallussapito sekä niillä ampuminen eivät ole mitenkään välttämätön osa ihmiselämää. Vallankin suomalaisessa kontekstissa tuliaseita voi perustella vain mukavuussyillä. On ”kivaa” harrastaa tarkkuusammuntaa. On ”kivaa” käydä metsällä. Yksikään ihminen ei kuole tai edes kärsi siksi, että hän ei pääse kosketuksiin tuliaseiden kanssa.

Tai jos kärsii, ongelma on vielä syvempi, ja aseisiin tulisi suhtautua kuin muihinkin huumausaineisiin.

Aseharrastajien tavoite kuitenkin on pakottaa väittely vääristyneeseen asetelmaan, jossa heidän vapaa-ajanviettohupinsa muuttuu ihmisoikeuskysymykseksi. Julkinen keskustelu joutuu ottamaan kantaa pelkkään harrastusasiaan ikään kuin kyse olisi ammatin- tahi elinkeinonharjoittamiseen liittyvästä välttämättömyydestä tai luovuttamattomasta ja elimellisestä ominaisuudesta.

Taksinkuljettaja tarvitsee välttämättä autonsa, vaikka liikenneturmissa kuolee lapsia. Kettutarhaajalla on lain suoma oikeus vielä toistaiseksi harjoittaa julmaa elinkeinoaan ruokkiakseen itsensä ja kersansa. Tummaihoinen ei pysty edes aseella uhattuna – ja voitte uskoa, että asiaa on yritetty monta kertaa – muuttumaan valkoiseksi ja homoseksuaalista ei tule heteroa vaikka koko kaupunki rukoilisi.

Sen sijaan ase on vain ylimääräinen kapistus. Jos se kielletään tai sen käyttöä rajoitetaan, kansalainen ei joudu kadulle, vaan joutuu vain keksimään uusia tapoja kuluttaa aikaansa. (Patruunalaatikon hinnalla saa paremmankin ristikkolehden vuosikerran.)

Laittomia aseita tehdään laillisista. Ja murhia ynnä tappoja tehdään molemmilla. Vaatimukset saatavilla olevien aseiden määrän vähentämisestä eivät ole vihapuhetta. Mikäli ampumaharrastajia olisi uskominen, median ja poliittisten päättäjien tulisi pyytää anteeksi ja suorastaan opetella tuntemaan lepertelevää empatiaa näitä ressukoita kohtaan.

Presidentin köyhät

Vuosi sitten Heikki Hursti kutsui Sauli Niinistön pitämään puhetta vähävaraisten itsenäisyysjuhlaan. Sattumoisin samainen Niinistö oli tuolloin myös ehdolla tasavallan presidentiksi. Koiton Laulu -kuoro, joka oli pyytämättä ja yllättäen joutunut kirjaimellisesti taustakuoron osaan, huomautti asiasta tilaisuuden järjestäneelle Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö – Pelastakaa Suomen nuoret ry:lle. Uutta kutsua laulamaan ei enää tullut.

Heikki Hursti ottikin äänekkäästi kantaa Sauli Niinistön ehdokkuuden puolesta viime vaalien alla. Vauraalle Niinistölle hyvän miehen sertifikaatti tuli edulliseksi: lahjoittamalla Hurstin avustusjärjestölle kolumnipalkkionsa Niinistö sai taakseen Suomen tämän hetken arvokkaimman omatuntobrändin.

Presidentti Niinistölle lahjoitus ei toki ole ollut ainutlaatuinen teko. Aiemmin hän on luovuttanut eduskunnasta saamansa nettopalkan mm. Suomen punaiselle ristille ja Mannerheimin lastensuojeluliitolle. Tätä Niinistö perusteli mojovalla sopeutumiseläkkeellään Euroopan investointipankista.

Jos pyöristellään lukuja ylöspäin, Sauli Niinistö saattoi lahjoittaa jopa 40 000 euroa vuodessa hädänalaisille vuosina 2007–2011. Helsingin Sanomat ylsi arviossaan vuonna 2010 kaikkiaan 120 000 euroon.

Summa on hyvänkokoinen Niinistön tapaisen miljonäärinkin maksettavaksi, mutta muistettakoon nyt, että se ei edes suurennuslasilla erottuisi niistä miljardeista, jotka valtionvelkaa kammoava valtiovarainministeri Sauli Niinistö onnistui leikkaamaan prikulleen samoilta tahoilta.

Ehkä Hurstille on käynyt hiukan samoin kuin sairaanhoitajille ja peruskoulunopettajille, jotka sinnikkäästi äänestävät joka vuosi eduskuntaan ja kunnan- sekä kaupunginvaltuustoihin kokoomuslaisia leikkauslistaehdokkaita. Tai sitten taustalla on toiveikas ajatus siitä, että liittoutumalla voittajajoukkueen kanssa voi uittaa asialistalle omiakin aloitteita. Joka tapauksessa Heikki Hursti oli tänä vuonna myös Presidentinlinnassa kutsuttuna vieraana.

Kenenkään ei pidä nyt tuohtua liiaksi: tässä ei vastusteta Sauli Niinistön hyväntekeväisyyttä, saati köyhien ruoka-apua. Hurstin ruokajakelua voi tuskin edes tiukin vapaa-ajattelija vastustaa. Sehän olisi typerää ja julmaa ajattelua sekä etenkin poliittinen itsemurha.

Leipäjonossa on vain yksi ongelma. Nimittäin sen olemassaolo.

Tämä ei ole mikään Paavo Arhinmäkeä kritiikittömästi fanittavan vasemmistobloggarin kyyninen one-liner, vaan Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön toiminnanjohtajan itsensä esittämä kanta.

Näin Heikki Hursti kommentoi SAK:n Palkkatyöläinen-lehdessä kaksi vuotta sitten:

Eriarvoisuus ja jako köyhiin ja rikkaisiin sen kuin syvenee yhteiskunnassamme. Vaikuttaa siltä, että poliittinen tahto on pitää yllä rajua jakoa köyhiin ja rikkaisiin. – – Ruokajonoissa on yhä enemmän pätkätyöläisiä ja opiskelijoita, jotka eivät yksinkertaisesti tule toimeen saamillaan tuilla. Perheen talous naksahtaa nurin totaalisesti, jos vaikka pesukone hajoaa.

Palkkatyöläisen haastattelussa Hursti vaatii kansaneläkkeen, opintotuen, peruspäivärahan ja asumistuen korottamista. Toisin sanoen hyvinvointivaltion väliintuloa:

Tämä olisi pitänyt tehdä jo vuosikaudet sitten. Nyt ollaan tilanteessa, että köyhien jono kasvaa. Rahasta se ei ole kiinni. Yhteiskunnassa on aina löytynyt rahaa kohteelle, mikä on haluttu poliittisesti toteuttaa.

Hyväntekeväisyysjärjestön kannattaminen ja sen valjastaminen osaksi omaa vaalikampanjaa ovat helppoja valintoja. Sen sijaan näyttäisi olevan liki ylivoimaista antaa poliittinen tuki Heikki Hurstin vastaukselle kysymykseen: ”Minkä epäkohdan haluaisit korjata?”

Hursti toteaa yksiselitteisen totuuden:

Sen, ettei ruokajonoja tarvittaisi, vaan jokainen saisi yhteiskunnalta avun toimeentuloonsa.

Kun nyt itkemme silmämme punaisiksi sen tähden, ettei Paavo Arhinmäki tänä vuonna käynyt poseeraamassa köyhien ja hädänalaisten kanssa valokuvissa, muistettakoon tämä Heikki Hurstin sivallus samassa Palkkatyöläisen haastattelussa vuonna 2010:

Herroille ja narreille samat saarnat. Minä en ole saarnamies. Minun mottoni on, että puhu vähemmän, tee enemmän ja anna työsi jäljen näyttää mihin uskot.

Turkulainen uusvakavuus – kansallinen haaste

Entisessä Turun ja Porin läänissä on kasvanut ja asunut muutamia armoitettuja koomikkoja Jarkko Laineesta Heli Laaksosen kautta Reijo Mäkeen, jotka ovat toisinaan yrittäneet opettaa varsinaissuomalaisia hymyilemään. Menestys on ollut vaihtelevaa. Huumorin lajit eivät yksinkertaisesti kohtaa.

Sinänsä joulukaupunki Turku ei ole lainkaan ikävä paikka. Se on täynnä mielenkiintoisia kapakoita, divareita ja kokonaisia asuinalueita, jollaisista muualla Suomessa vain unelmoidaan. Myös turkulaiset itse ovat aidosti miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa ei aika käy pitkäksi. Mutta yhden vakavan virheen Jumala teki tuota heimoa Aurajoen savipenkereestä muovaillessaan. Ironiantaju jäi puuttumaan.

Turkulainen ei ymmärrä ja pahoittaa mielensä, jos joku sanoo yhtä mutta tarkoittaa toista.

Kun turkulaiselle sanoo navakassa tuulessa ja lumituiskussa, että kylläpä aurinko mukavasti lämmittää, turkulainen mulkaisee puhujaa silmiään pyöritellen: ”Juu, mut täsä kohral kyl vetää nimpal saatanasti.” Sisimmässään turkulainen pohtii, onko tuo aurinkohöpöttäjä tullut hulluksi.

Muoti-ilmiöksi noussut uusvakavuus – kukahan tuonkin sanan keksi? – sopii siksi hyvin turkulaiseen mentaliteettiin. Kun pidetään tinkimättä kiinni siitä, että missään kommunikaatiossa ei ole minkäänlaista kaksimielisyyttä tai kätkettyä vitsiä, voidaan reagoida helpommin ja nopeammin. Tietenkin se johtaa huomattavaan määrään vihatulkintaa ja oikeusjuttuja, mutta oppivatpa mokomat sarkastikot sitten sitäkin vikkelämmin puhumaan suoraan.

Turun Sanomissa varsinaissuomalainen yksioikoisuus ohjaa julkaisun journalistista sisältöä jopa vahvemmin kuin perinteiset lehtimieshyveet objektiivisesta totuudesta tai vallan mätäpaiseiden puhkomisesta.

Mainio esimerkki Turun Sanomien linjasta on kohuttu blogimerkintä, jonka äärikristityn kansalliskiihkoilijan lieksalainen eduskunta-avustaja viime keväänä kirjoitti. Avustaja vitsaili poliisin työtä helpottavista, väestölle jaettavista hihamerkeistä ja muuttui kertaheitolla natsiksi. Ilmeinen läpänheitto ei olisi missään tapauksessa ylittänyt uutiskynnystä, ellei eräs turkulaistoimittaja olisi ilman muuta hylännyt ironista tulkintamahdollisuutta ja suodattanut blogitekstistä STT:lle ja koko valtakunnalle täysvakavaa vihasähkettä.

Kenenkään ei siksi pidä kummastella, että Turun Sanomien ollessa itse ivan kohteena lehdessä ei tyydytä enää vain tuomitsemaan tekoa natsien salajuonina, vaan soitetaan suoraan poliisille.

Ilmaisjakelumedia Turkulainen oli ensimmäisenä jo marraskuun puolella nostamassa esiin ”erästä paikallista sanomalehteä kaukaisesti muistuttavaa varsin nokkelaa sanomaa”.

Kaupunkilehti tarkoitti, että Turpaan Saatana -sivulle oli rakenneltu muutamia sanomalehtisivun näköisiä kuvia. Metodi on tuttu muun muassa Turun Sanomalehtimiesyhdistyksen edesmenneestä Vappuneekeri-julkaisusta – vai mitä vaikkapa tästä kuvasta pitäisi päätellä? Vitsailunsa kohteeksi Turpaan Saatana oli valinnut oman kylän mahtimedian, Turun Sanomat.

Lehti kuitenkin imaisi herneen nenäänsä toimitusjohtajansa Mikko Ketosen ja päätoimittajansa Kari Vainion respektiivisillä sieraimilla. Aamulehden tietojen perusteella Ketonen on jättänyt poliisille tutkintapyynnön, jotta sivuston ”tarkoitusperät” saataisiin selvitettyä. Siis koska ”julkaisu yhtiön mukaan täyttää kaikki herjauksen tunnusmerkit”.

Kukapa olisi uskonut, että Turun Sanomilla on kunnia, jota voi loukata?`

Mikko Ketonen itse ilmoittaa vain haluavansa poliisitutkinnan keinoin selvittää tekijät parodian taustalla, vaikka hän tietänee, että mitään juridista konstia edes Ketosten perheellä ei ole sivustoa sulkea. On siis oletettava, että mediakeisari aikoo aitoon mafiatyyliin käyttää vallassaan olevia muita, hiukan epävirallisempia konsteja vaientaakseen paikallisen vastarinnan.

Joskus verhotumpikin uhkaus voi olla tehokas, sillä Turpaan Saatana poisti kaiken kuvamateriaalinsa verkosta yhden vuorokauden sisällä Ketosen ulostulosta. Ilman lukuisia kuvakaappauksia emme ikinä ymmärtäisi, mistä oli kysymys.

Yleisradion Turun aluetoimitus haastatteli vitsiniekkoja, jotka vaikuttavat juuri niin vaiteliailta kuin Don Corleonen puhuttelun jälkeen yleensä vaikutetaan:

Kysymys: Mitä mieltä olette Turun Sanomien teettämästä tutkintapyynnöstä?

Vastaus: Emme kommentoi.

K: Tuliko tutkintapyyntö yllätyksenä?

V: Emme kommentoi.

Lehti-lehti teki kalabaliikista analyysin, jonka mukaan on jokseenkin mahdotonta enää tietää, kuka parodioi mitä. Pätevänä ohjeena se tarjoilee tämän:

Jos jonkun henkilön puheet kuulostavat täydellisen pikkusieluisuuden ja naurettavan vitsin yhdistelmältä, niin silloin kyseessä on vitsi. Tiesi henkilö sitä itse tai ei.

Riidan eskaloituessa taustalla on paikallaan myös pohtia, miten nämä konfliktit jatkossa estettäisiin. Ehkä olisi parasta varustaa turkulaiset jollakin helposti erottuvalla tunnisteella, jotta ainakin heidän kanssaan asioivat eriheimoiset voisivat oitis säätää viestintänsä varsinaissuomalaisten edellyttämälle vakavuustasolle.

Turun linnaa esittävä hihamerkki voisi toimia.

Lisäys klo 15.36:

Sosiaalisen median puolella muistutetaan, että Kirjakahvila-aktiivit julkaisivat 1980-luvun alussa Turun Sanomien näköistä, turkulaista kunnallispolitiikkaa kritisoivaa Turun Sanowat -lehteä. Ketoset haastoivat tämänkin lehden oikeuteen. Kirjakahvilan historiikki summaa tapahtuneen näin:

Lehteä vastaan nostettiin syyte. Peruste oli, että Turun Sanomien levikki oli laskenut ja sen liiketoimintaa haitattu. Oikeudenkäynti oli Porissa ja siinä kävi niin, että Turun Sanowat joutui maksamaan oikeudenkäyntikulut, jotka eivät olleet ihan pienet nekään, mutta syyte raukesi.

Merja Kyllösen ajokortti

Nimetön nettikirjoittelu pitäisi saada kuriin. Tai näin ainakin establishmentin käytävillä toitotetaan. Helsingin Sanomain ratkaisu tähän on maksumuuri. Kun verkkolehden sisällöt eivät ole enää avoimia entiseen tapaansa, kansalaisten kokema harmi kaikenlaisten anonyymisolvaajien aivo-oksennuksista vähenee.

Esimerkiksi tämä HS:n pääkirjoitus ei piinaa kauan lukijoita, jahka jokainen on kliksutellut viisi kuukausittaista vapaata artikkeliaan.

Nimettömyyden suojiin kätkeytynyt miespuolinen keskustamyönteinen pohjalaistoimittaja, jonka käsialaksi kirjoitusta on todennäköisin syin arveltu, ei peittele antipatioitaan vasemmistolaista naisministeriä kohtaan. Metodi on tuttu à la Tarja Halonen: nainen on tunteittensa riepoteltavana oleva pirttihirmu, joka saa ”raivokohtauksia” ja ”irvistelee”.

Kyllä, liikenneministeri Merja Kyllönen käyttää ”värikästä kieltä” – toisin sanoen hyödyntää viestinnässään muutakin kuin pelkkiä numeroita. Hän saattaa joskus jopa päästää suustaan adjektiivin. Se jo tekee Kyllösestä sopimattoman politiikkaan. Tässä ovat miehen ja naisen erot yhteiskunnallisissa asioissa. Nainen, joka on mukana politiikassa vaikuttaakseen asioihin, on vähintään ”räväkkä”, ellei aivan mahdoton.

Media tietysti potee aivan väärentämätöntä impotenssia, mitä tulee sukupuolittuneiden kaksoisnormien tajuamiseen. Taudin oireisiin sopii sekin, että Kyllösen vetäessä pakasta juuri tätä samaa kommentoivan naiskortin lehdistö piti sitä ilman muuta todisteena mokoman alaikäisen tytönhempukan potemasta hysteriasta.

Pohjalainen: Kuka puhuu totta:

Tuntuu aika uskomattomalta, että hallitusta ja eduskuntaa olisi johdettu harhaan ja että ne olisivat hyväksyneet selonteon, joka on perustunut vääriin pohjatietoihin.

Ilta-Sanomat: Tuulettaja joutui kovaan vastatuuleen:

Hyvä kysymys on, tuliko asioiden kuntoonpanijasta niiden rempallaanolon kävelevä tunnus.

Hämeen Sanomat: Ministerin helpot selitykset:

150 miljoonan euron virhe olisi pitänyt paljastua pikatahtiin Kyllösen johtamassa liikenneministeriössä. Jos liikennevirastoa on johdettu huonosti, kiusaako sama vaiva myös ministeriötä?

Etelä-Suomen Sanomat: Kyllösen giljotiini iskemässä ohitiehen:

Liikennepoliittisen selonteon yhtenä punaisena lankana oli liikenneverkon pitkäjänteinen kehittäminen, mikä vastaa kansanedustajien, kuntien ja elinkeinoelämän tahtoa ja toiveita. Kyllösen giljotiinissa tämä periaate tapetaan ensimmäiseksi.

Kainuun Sanomat: Keuliiko mopo:

Viime aikoina on kuitenkin voinut epäillä, onko Kyllösen kaasukourassa joskus hieman liikaakin vääntöä. Onko mopo alkanut keulia? Onko menossa jo vauhtisokeuttakin mukana?

Ilkka: Liikennepolitiikka tuuliajolla:

Viime päivien valossa näyttää siltä, etteivät liikennepolitiikan langat ole Kyllösen käsissä. Sopiikin kysyä kenen käsissä ne sitten ovat, vai ovatko kenenkään?

Kaleva: Ministerin selitykset ovat epäuskottavia

Liikenneministeri Merja Kyllösen (vas.) selitykset eivät kerta kaikkiaan vakuuta.

Aamulehti: Itse aiheutettu kiirastuli:

Asenne kertoo vastuun pakoilusta. Se on myös kaukana Kyllösen julistamasta missiosta, jonka mukaan ummehtuneella hallinnonalalla puhaltaa hänen johdollaan uudet tuulet ja liikennepolitiikkaa tehdään avoimin kortein.

Kenties vahvimmin porua on pidetty yllä Töölönlahden lasikuutiossa. Ilta-Sanomissa sananvaltaa käyttävä Ulla Appelsin haukkuu uutiskommentissaan Kyllösen täydelliseksi pataluhaksi – ja tietenkin sijoittaa kolumninsa loppuun vastuuvapauslausekkeen: ”Epäilykset vilpittömyydestä tuppaavat kuitenkin heräämään aina silloin, kun…” Eihän savua olisi ilman tulta. Jotain vikaa on ministerissä oltava, kun näin moni häntä haukkuu. Oikeassa se ei ainakaan voi olla.

Mistä siis on kysymys? Kaiken liikenevän tiedon mukaan liikenneministeriön alainen Liikennevirasto ja sen pääjohtaja ovat pyörittäneet ministeriötä jokseenkin oman tahtonsa mukaisesti. Tilanne eskaloitui lokakuussa, mutta mediamylläkkä ei näytä laantuvan.

Liikennevirasto on vasta parin vuoden ikäinen organisaatio, kuten Kansan Uutisten Kai Hirvasnoro muistuttaa. Se sai epäonnistuneen ELY-uudistuksen tapaan alkunsa viime vaalikaudella porvarihallituksessa. Luonteeltaan Liikennevirasto on läpeensä keskustalainen aikaansaannos, jonka lähes ainoa tehtävä on koko olemassaolonsa ajan ollut upottaa seteleillä täytettyjä siltarumpuja maaperään pitkin muuttotappioalueita.

Valtiotalouden tarkastusviraston uunituore laillisuustarkastuskertomus ”Väylähankkeiden valtuuksien budjetointi ja valtuusseuranta” [PDF] antaa virastosta kaoottisen kuvan. Väylähankkeiden tietoinen alibudjetointi olisi ongelma sinänsä, kuten olisi luova kirjanpitokin. Ne molemmat riittäisivät myös panemaan pääjohtajan pallin heilumaan. Mutta asioita on myös valmisteltu omalla luvalla, niitä on junailtu ohi päättävän ministerin.

Päätoimittajaportaan reservinupseerien luulisi ymmärtävän edes jotenkuten, millainen rikos on komentoketjun ohittaminen. Top Gun on tainnut tulla nähtyä liian usein, kun nämä oman elämänsä sotaveteraanit eivät enää muista, mitä maailman parhaassa johtajakoulutuksessa opetettiin esimiehen kunnioittamisesta. Kun viheltää, silloin sukelletaan.

Merja Kyllöselle asia on täysin selvä. Hän ilmoitti kyseessä olevan lèse majesté ja toivoi virastoa johtaneen Juhani Tervalan lähtevän hyvällä, jottei tarvitse lähteä pahalla.

Maverick lähti, muttei järin kauas. Mies on yhä norkoilemassa porstuan puolella. Ministeriötä piirittävät toimittajat nappaavat hänet yhä uudelleen kameran eteen kertomaan, miten hän ei pysty lainkaan ymmärtämään mokomaa luottamuspulaa. Huikeimmillaan Tervala on äimistellessään, miksi Kyllönen ei kanna vastuuta siitä, että ylipäänsä uskoi häneen. Ikään kuin pyörävaras vaatisi kiinnijäätyään fillarinomistajalta korvauksia, kun käytti niin helposti murrettavaa lukkoa.

Haastatteluissa Kyllönen on arvellut olevansa jonkinlaisen äijäklikin raivon kohteena. Arvelmaa tukee täydellisesti se, että kaikista pääministeri Jyrki Kataisen vakuutteluista huolimatta liikenneministerin kimppuun ovat käyneet vuorotellen sekä kokoomuslaiset että demarit.

Harvoin on ollut yhtä helppoa valita puolensa kuin silloin, kun Kimmo Sasi, Kari Rajamäki ja Suomen Keskusta ovat keskenään yhtä mieltä jostakin.

Ei ihme, että Juhani Tervala on konservatiivien suosiossa. Hän on hankkinut itselleen kovan maineen oma- ja jääräpäisenä miehenä. Keskustalainen liikenneministeri Anu Vehviläinen, joka pääjohtajan nimitti, kertoi joutuneensa muutaman kerran napit vastakkain ”voimakastahtoisen” – naiset ovat kiukkupusseja, miehet voimakastahtoisia – Maverickinsa kanssa.

Tai, kuten Yleisradio asian muotoilee:

Vehviläisen mukaan Tervalalla on voimakkaita näkemyksiä, joissa saattaa olla yhteensovittamista. Tarkemmin hän ei osaa arvioida eroon johtaneita tapahtumia, eikä halunnut ottaa niihin kantaa.

Mainitut ”voimakkaat näkemykset” voivat puolestaan hyvinkin liittyä listaan, jonka Turun Sanomat laati. Pääjohtaja tai hänen alaisenaan toiminut virkamieskunta vaikuttaa olleen vastahakoinen siirtämään Suomea raiteille hallituksen tavoitteiden mukaisessa tahdissa.

Onpa Tervalaa arveltu linja-automieheksikin, koska hän oli Linja-autoliiton ilmaislippujakelun piirissä. Tikettejä tosin on jaettu vain kourallinen eikä kovapalkkainen pääjohtaja omien sanojensa mukaan edes tehnyt mitään mokomilla. Tapaus sinänsä osoittaa, että suomalaisen korruption ongelma ei ole laajuudessa, vaan sen sietämättömässä halpuudessa.

Tällä hetkellä tutkitaan siis, mikä Liikenneviraston laskemissa on kohdallaan, vai onko mikään. Asioita on valmisteltu aivan päin helvettiä. Ministeriä saa tietenkin haukkua oppositiossa ja mediassa niin paljon kuin sielu sietää, mutta erovaatimukset ovat silkkaa idiotismia: Juhani Tervala ei enää palaa virkaansa, vaikka jokaisen porvarilehden pääkirjoituksessa sitä vaadittaisiin. Ja jos maakuntavaikuttajia oikeasti pelottaa pääjohtajan lupaamien väylämäärärahojen puolesta, onko asiasta vastaavan ministerin kampittaminen sittenkään se toimivin hoputusstrategia?

Ilkka Kanerva, eikö sinun pitänyt olla hyväkäytöksinen naistenmies?

Netissä ja osin printtimediassakin lietsotaan outoa raivoa, jolla yritetään mitätöidä liikenneministeriä henkilönä ja poliitikkona. Kyllösen poliittista kokemusta kauhistellaan ohuena, vaikka hän on toista kautta kansanedustajana ja sitä ennen ollut jo vuosikaudet mukana puoluetoiminnassa. Hänen bioanalyytikontutkintoaan vähätellään ikään kuin ammattikorkeakoulutus jotenkin pilaisi poliittisen broilerin.

Kaikkein oudointa on sinnikäs huhu, jonka mukaan Kyllösellä ei olisi ajokorttia. Hei, nettikansa, onko nyt varma, että tässä vihanpidossa ei ole pientä naislisää mukana?

Liikenneministerinä voi toimia kortittakin, mutta hiekkatien päässä syrjäkylillä ei ilman omaa autoa ja ajo-oikeutta pitkälle pötkitä. Merja Kyllösellä on ollut ajokortti vuodesta 1995.