Kategoria: kommentti

Surkeiden ihmisten puolue

Viimeaikaisesta vaalikuvakeskustelusta voidaan tehdä se johtopäätös, etteivät perussuomalaiset ole ainakaan kansalliskiihkoilijoita tai natseja. Sen verran pontevasti he ovat tuoneet esiin häpeän, jota he tuntevat omiaan kohtaan. Kelpo natsi olisi miettimättä todennut Per Looks -kuvien esittävän uljaita ja rotupuhtaita arjalaisia tai väittänyt koko kuvasarjaa väärennökseksi.

Ulkopuolisen tarkkailijan kannalta ehkä järkyttävintä on ollut lukea Matti Putkosen – mikä piru hänenkin asemansa puolueessa on? – ja kansanedustaja Reijo Tossavaisen kammottavasta epäuskosta omiin ehdokkaisiinsa. Ilkeyden määrää paisuttaa entisestään se, että miesten inhoreaktiot ovat itse asiassa vastaus erään vihreän helsinkiläispoliitikon blogimerkinnälle.

Kun Erkki Perälä aloitti bloginsa laatimalla aivan tietoisen olkinuken omista puoluetovereistaan ja sitten tuomitsemalla sen – siis kärjistetyn hipsteriajattelun ”meistä” ja ”heistä” – sekä Putkonen että Tossavainen riensivät kilvan inttämään vastaan. Heille Perälän luoma kauhuvisio on kristallinkirkas totuus heidän omasta puolueestaan. Heitä loukkaa se, että Perälä sanoi sen ääneen.

Kaiken aikaa Perussuomalaisia lähellä oleva Hommaforum kirkuu omaa paheksuntaansa taustalla.

Koko kuvio on käsittämätön, ellei persuanalyysissä tehdä erästä täyskäännöstä.

Yleisesti tiedetään, että Perussuomalaiset ovat herravihapuolue, jossa kaiken pahan alku ja juuri nähdään pääkaupunkia hallitsevassa eliitissä. Mutta edustavatko persut itse ”valkoisen heteromiehen” tai alemman keskiluokan emansipaatiota – vallan palauttamista herroilta kansamme vähäväkisille?

Eivät. Perussuomalaiset edustavat ehdotonta ja näyttävää antautumista Helsingin yliopiston sukupuolentutkijoille. Alistuminen on koko puolueen raison d’être.

Timo Soinin puolue on ehkä kopioinut retoriikkansa Lapuan liikkeeltä, mutta se ei koskaan järjestäytyisi talonpoikaismarssiksi.

Vertailun vuoksi tarkkailtakoon vaikkapa Suomen Keskustaa, joka on Perussuomalaisten pääkilpailija. Agraaripuolueessa nostetaan johtotehtäviin häikäilemättömiä pikkukekkosia, jotka ansaitsevat äänestäjiensä arvostuksen siirtämällä valtaa ja rahaa Helsingistä vaalipiireihinsä – sekä omiin taskuihinsa. Perussuomalaiset sen sijaan eivät menestyisi edes Miss Isoäiti -äänestyksessä, elleivät he lakkaamatta pitäisi yllä ja suorastaan ruokkisi omiensa alemmuuskompleksia. Tähän sisältyy kaikenlaisen edunvalvonnan välttely ja vauraan puoluejohdon teeskennelty rahvaanomaisuus.

Selkeimmin Perussuomalaisten strateginen voimattomuus poikkeaa vanhassa työväenliikkeessä opitusta joukkovoimasta. Vielä hävityn sisällissodankin jälkeen vasemmistossa korostettiin puolueen ja ammattiyhdistyksen vahvaa neuvotteluasemaa, ”miljoonia olkapäitä”. Herroja ei pelätty, vaan heidän metkuistaan otettiin selvää: kouluttamattomassa työväenluokassa ylistettiin oppimista, mikä tuottikin liikkeelle lukuisia itseoppineita ideologeja. Vasemmistojohtajat Karl-August Fagerholmista Tarja Haloseen, Emil Skogista Mauno Koivistoon rakensivat poliittiset ja akateemiset uransa käytännössä omin käsin.

Palkansaajat, köyhät ja syrjityt äänestävät yhä SDP:n ja Vasemmistoliiton ehdokkaita siksi, että vanhat vasemmistopuolueet edustavat puutteistaan huolimatta vallan ja kunnioituksen siirtoa sortajilta sorretuille.

Perussuomalaisia äänestetään, jotta puolue pitäisi yllä illuusiota avuttomuudesta.

Tällä hetkellä jopa nuoret ja menestyneet perussuomalaistohtorit kieriskelevät maassa valittamassa sitä, kuinka voimattomia he ovat kuviteltujen ja todellistenkin vastuksien edessä. Jytkyvoitto oli puolueelle šokki, mutta hartiavoimin työskentelemällä persukellokkaat onnistuivat lopulta vakuuttamaan äänestäjänsä siitä, että isollakaan eduskuntaryhmällä ja miljoonien puoluetuella he eivät mahda mitään. Kellekään.

Mutta miksi?

Gallupien mukaan kuudesosa suomalaisista aikoo äänestää puoluetta, joka ei edes suostu ajamaan kenenkään asiaa. Syyksi on vaikea keksiä mitään muuta kuin halu ulkoistaa vastuu omasta itsestä salaliitoille. On vapauttavaa olla uhri. Ei tarvitse ottaa selvää mistään, koska sehän olisi ihan turhaa: herrathan ne näistä kuitenkin päättävät.

Sanottua:

Presidentin misu

Kuva: Hippos/Satu Meriluoto

No, niin. Iltalehden vakituinen kolumnisti, Kaarina Hazard, kynäili joutessaan tekstin, jossa hän ilkkui presidentti Sauli Niinistön syrjäytymistyöryhmän poroporvarillisia sormenheristelyitä.

Se oon mä. Niinistön misu. Aina oon tämän tiennyt, ja nyt mulle on oikein tontti tasoitettu. Nimittäin tämä sen toimenpide-ehdotusnivaska, tämä tavallisia.fi. Minä oon nyt siihen tutustunut ja tajunnut, että kaikki ne ohjeet, nehän on kuin minun suustani. Ihanaa. Politiikka out, oma tunne in. Minä tiiän, kansa tietää. Tässä on tämmöinen ihana, perussuomalaisista tuttu kaiku, mahtavaa, että semmoinen on nyt oikein presidenttitasolle edennyt.

Koska Hazard kirjoittaa kolumniaan Iltalehteen, hänen lukijakunnallaan on pieni rajoite: ylivoimaisesti suurin osa ei osaa lukea. Heille ei tule mieleenkään, että Hazard parodioisi presidentin työryhmän olettamaa kohderyhmää. Siksi teksti synnytti oitis päättömiä vastauksia, joissa ei ole tallella viimeisintäkään tolkun hiventä.

Ensimmäinen kommentoija käyttää nimimerkkiä Jesper. Hän on jo kiihdyttänyt itsensä pyhään vihaan itselleen tuntemattoman henkilön puolesta:

Miten ihmeessä uskalsit oksentaa presidentin puolison päälle? Aika tuomitsevaa tekstiä. Jälleen kerran. Saas nähä vaikuttaako journalistiseen urakehitykseen. Siitä huolimatta otit taas helpon uhrin ja maalailet kuvaa tuntematta koko ihmistä tai asiaa, josta kirjoitit. Voiko jollain olla näin paljon katkeruutta ja kaunaa sisällään. Näköjään voi. On se kovaa, kun nuori nainen menee naimisiin vanhemman miehen kanssa.

Ja nyt siis muistamme, että Jesper hiiltyi tekstistä, jossa ei mainita kertaakaan rouva Jenni Haukiota, ei nimeltä eikä edes rivien välissä. Tekstistä, joka ei edes etäisesti liity Jenni Haukioon.

Itse asiassa Jesper veti herneen nenäänsä, koska Kaarina Hazard kirjoitti pilkalliseen sävyyn Kaarina Hazardista.

Seuraavana nimimerkki Hadderalla puuskahtaa. Hän siksi, koska kuuli Taivaan Isän kuiskaavan korvaansa, että Hazard on kirjoittanut johonkin salaiseen mielikuvitusblogiin soimauksia tasavallan presidentin ja tämän puolison ikäerosta:

Totta on, että Jenni Haukio on paljon miestään nuorempi, mutta ihmettelen, että ikäisesi ihminen vielä monen vuoden jälkeen jaksaa noin suuria tunteita asiasta kantaa. Aiheesta luulisi kirjoitetun jo kaikki mahdollinen, mutta näemmä sinä et jostain syystä pääse siitä yli.

”Hadderralla” myös mainitsee palautteessaan olleensa ennen opettaja. Aivan ilmeisesti hän opetti Jesperinkin lukemaan.

Ja kansa jatkaa ryöpytystään. Lukematta tekstiä tai edes väliin kiilaavia harvojen ajatuskykyisten kanssaihmisten ällistyneitä kommentteja, joissa kaikin mahdollisin sanoin kysytään, miten te idiootit ette tukehdu kuolaneritykseenne.

Jotkut ovat jopa malttaneet lukea otsikkoa pidemmälle ja tajunneet, että Jenni Haukio -hypoteesi on kolumnin varsinaiseen sisältöön nähden vähän ongelmallinen. Mutta sekös estäisi nimimerkkiä Juha pitämästä kiinni vihastaan.

Koska kastraatiopelko ja tyypillinen perussuomalainen naisviha.

Tätä olen jo pitkään odottanut: milloin alkaa feministien pilkka Haukiosta. Tästä se viha sitten vain yltyy. Haukio on liian nainen feministeille. Omituista, kun yhdistit hiljaisen Haukion perussuomalaisiin, kun juuri perussuomalaiset ovat äänekkäitä ja tuoneet politiikkaan aiheet, joista on kielletty puhua.

Niin! Liian nainen!

Tämä valitettava puoliso-oletus vaikeuttaa keskustelua kiusallisesti. Ei vain niin, että itseensä viittaaminen ”presidentin naisena” tulkitaan oitis presidentin aviovaimoon kohdistuvaksi vittuiluksi, vaan yleensä puheessa presidentin seuralaisista.

Ajatellaanpa vaikka Alan J. Pakulan Watergate-aiheista elokuvaklassikkoa vuodelta 1976. Mikäli Iltalehden kansaa on kuuleminen, ”Presidentin miehet” on välittömästi kiellettävä. Sehän antaa ymmärtää presidentti Richard Nixonin pettäneen vaimoaan kokonaisen mieskomppanian kanssa. Miten sellainen vaikuttaisi transatlanttisiin suhteisiimme?

Tai googlataan vaikka suurlähettiläs Jaakko Kalela, jonka Yleisradion tulenpunaiset kommunistitoimittajat väittävät olleen peräti – ja nyt Iltalehden lukijoita kehotetaan peittämään silmänsä – ”neljän presidentin mies”. Näistä presidenteistä vain yksi oli nainen – ja hänkin taatusti naimisissa ihan jonkun muun kanssa.

Ja koska huumori menee hukkaan näin typerän kansan kanssa, tässä välissä pitää varmaankin kertoa, että ennen vanhaan oli tapana kutsua presidentin uskollisimpia ja lähimpiä apulaisia ”presidentin miehiksi”.

Sille ei voi mitään, jos oma pää liittää kielikuvaan mukaan seksuaaliakteja.

Kolumniin palataksemme lienee silti lupa olettaa, että tässä tapauksessa kirjoittaja on palavien ongelmalähiöiden asukkaana kuitenkin lainannut räppikuvastoa. Ilmoittihan Kaarina Hazard melko suorasanaisesti olevansa niin otettu presidentillisistä latteuksista, että tuntee nyt olevansa Sauli Niinistön ”misu” – Sale’s bitch.

Sen kunniaksi soitettakoon tässä vast’ikään elokuun lopulla ilmestynyt rytmimusiikkikappale, jossa herra Puoli Dollaria puhelaulaa neiti Brevin avustuksella samasta aiheesta. Homoseksuaalisuudesta herkästi närkästyviä kansalaisia on syytä varoittaa, että alla olevalla videolla harjoitetaan viljalti epäraamatullisia akteja – toki intiimeimmät ruumiinosat häveliäästi verhottuina.

[iframe width=”100%” height=”281″ src=”http://www.youtube.com/embed/sZg83y6-bn0″].

Atlas Shrugged

18.6.2012. Maanantai.

Atlas Shrugged –ilmaisnäytös on alkamassa Orionissa. Sosialistisen elokuvateatterin muhkeasti krumeluurattu aula täyttyy ihmiskunnan niistä edustajista, jotka todennäköisimmin kavahtaisivat väitettä, että he kuuluvat ihmiskuntaan. He tuoksuvat keskenään samalta – noin kaksi kertaa perus-Axen hintaiselta tuoksuva partavesi kimaltelee sukupuoleen katsomatta kaikkien leukaperissä. Aalto-yliopiston henki on väkevästi läsnä, kun teekkarit ja kauppatieteilijät (puhuuko kukaan kyltereistä?) yrittävät näyttää siltä kuin he olisivat itse maksaneet sekä leffalippunsa että opintonsa.

Seiskan paparazzit eivät ole hereillä, ehkä jopa väärällä ovella, kun Matti Apunen livahtaa sisään ilman deittiä. Suomen pienen randilaislahkon riveissä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja edustaa lähes yksin niin sanottua establismentia. Objektivismia jalankulkijoita terrorisoimalla harjoittava toimittaja Tuomas Enbuske ei näy aulassa ja pankinjohtaja Björn Wahlroos epäilemättä on katsellut elokuvan jo oman kartanonsa videotykiltä.

Kohta Orioniin on istahtanut kenties noin 80 uskollista Ayn Randin opetuslasta – ja puolenkymmentä hallitsemattomasti tirskuvaa skeptikkoa. Niin kuin jokainen hengellinen tilaisuus myös tämä alkaa yhteisellä uskontunnustuksella. Avaussanat lausuu hiukan vaikeasti mutta sitäkin päättäväisemmin englantiaan ääntävä nuorukainen, jonka nimeä ei kerrota tai se katoaa ilmaan. [PÄIVITYS 9.7.2012: kyseessä on tietenkin täysin tuntemattoman Ludwig von Mises -instituutin perustaja ja tapahtuman pääasiallinen järjestäjä, Markus Törnqvist.]

Valtavan pitkän ja monipolvisen esittelyn jälkeen katsomo on saanut vahvistuksensa siitä, että randilainen objektivismi on maailman paras vakaumus. Tilaa tehdään toiselle mieshenkilölle, joka esiintyy hiukan päättäväisemmin. Hän todistaa väkevästi. Käy ilmi, että kyseessä on illan sponsori. Mesenaatin nimeä ei taaskaan sanota ääneen, mutta myöhemmin Facebook-raati tunnistaa henkilön Taneli Tikaksi, IRC-Galleriaa pyörittäneen Dynamoid Oy:n entiseksi johtajaksi ja suuromistajaksi.

Tikka on kiehtova hahmo. Häntä nimitetään mediassa ”sarjayrittäjäksi” – termi tarkoittaa yrittäjää, jonka tavoitteena on ennen kaikkea myydä firmansa ja perustaa uusi. Jos talousjournalismissa käytetyn sanaston ehdotonta kielteisyyskielteisyyttä sovellettaisiin viihdeuutisiin, Tauskia voitaisiin sanoa menestyksekkääksi sarja-aviomieheksi.

Viimeksi Tikka on ollut Pekka Vennamon leivissä keskisuuressa verkkoviestintäkonserni Sopranossa. Nousujohteinen ura on uutisoitu näyttävästi markkinointi-, talous- ja it-julkaisuissa. Kohu-uutisten ystäviä taatusti kiinnostaisi pohtia kysymystä, mitä tapahtui yhden kuukauden aikana vuoden 2012 alussa, kun vastanimitetty varatoimitusjohtaja ”siirtyi uusiin haasteisiin” ennen kuin edes oli käyntikortteja ehtinyt painattaa. Valitettavasti taloustoimittajat ovat vakavaa väkeä eivätkä alennu henkilöjuttuihin muiden kuin Nokia-pomojen kohdalla.

Joka tapauksessa Taneli Tikka on työnsä puolesta vapaa propagoimaan ideologiaansa sekä Edistyspuolue-nimistä hanketta muun muassa maksamalla Orionille muutaman satasen tilavuokraa ja ostamalla esitysluvan amerikkalaiselta tuotantoyhtiöltä. Jälkimmäinen rahasumma on liikesalaisuus, mutta tokkopa Tikka tempustaan kerjuulle joutuu – miehellä kun tiettävästi on omaisuutta muutaman lottovoiton verran.

Elokuva alkaa uutissisällöillä, jotka tuovat mieleen Michael Mooren dokumentit. Yleisölle pyritään nopeasti tekemään selväksi, miksi koko leffa kertoo raideliikenteestä ja miksi se ei silti ole holhoavaa eurokommunismia, kuten junat sinänsä aina ovat.

Lyhyesti: Vuosi on 2016. Lähi-idässä on jälleen arabikevät, Venezuela, Nigeria, Venäjä ja Pohjanmeren rantavaltiot eivät jostain syystä tuota enää öljyä, joten fossiilisiin polttoaineisiin perustuva yhteiskunta on romahtanut. Toki katukuva on muuten ennallaan, mitä nyt (työtä) kerjääviä ihmisiä on enemmän. Kaikesta tästä johtuen raideliikenne on arvossaan ja yhdellä firmalla on lähes koko Yhdysvaltain rataverkko hallussaan. Tämä yritys on Taggart Transcontinental, jota johtaa riitaisa sisaruspari, James ja Dagny Taggart (Matthew Marsden ja Taylor Schilling).

Junayhtiö ei ole aivan poikkeuksellinen kummajainen: tarinan maailmassa on ylipäätään jäljellä vain harvoja omaa toimialaansa yksinoikeudella hallitsevia suuryrityksiä, joita korruptoituneet poliitikot varjelevat kilpailulta. Myös James Taggart kaveeraa Washingtonin konnien kanssa ja ilmeistä höveliyttään sekä kateuttaan suostuu yhdessä muiden teollisuusmagnaattien kanssa lobbaamaan maahan erilaisia vulgäärisosialistisia lakeja. Elokuvan aikana liittovaltio rajoittaa rautatieyhtiöiden välistä kilpailua, yrittää kieltää ”liian kilpailukykyisten” tuotteiden kehittämisen ja lopulta asettaa lain, että jokainen yrittäjä saa toimia vain yhdellä toimialalla – esimerkiksi  teräsvalimoyrittäjä ei saa omistaa rautakaivoksia.

Aidon randistin tunnistaa siitä, että hän oikeasti uskoo tämänkaltaisen lainsäädännön olevan mahdollista Yhdysvalloissa, vaikka se ei olisi onnistunut Neuvostoliitossakaan.

Kukaan ei selitä elokuvan mittaan, millä tavalla pakkomonopolit palvelevat kenenkään etua. Ehkä julkinen valta vain on sellainen – tekee kaikkensa haitatakseen kirkasotsaisten teollisuusyrittäjien elämää ja vieläpä yleensä näiden omasta pyynnöstä.

Yksi useista elokuvan lukuisista deus ex machina -tuokioista on Coloradon öljyesiintymä. Täysin varoittamatta Kalliovuorten alla on enemmän mustaa kultaa kuin Saudi-Arabiassa. Luonnollisestikin elokuvan hapokkaassa universumissa amerikkalaisten poliitikkojen ja suurliikemiesten intresseissä on mieluummin estää maailman ainoan kaupallisen öljykentän hyödyntäminen kuin kohentaa sillä lamaan vajonneen liittovaltion kilpailukykyä. Niinpä litkua ei saada maailmanmarkkinoille kuin yhdellä tavalla: yksinoikeudella Taggartin junalinjaa pitkin.

Luultavasti vuoden 2016 maailmassa öljyputketkin on kielletty.

Tässä kuvaan astuu teräspohatta ja innovaattori Henry Rearden (Grant Bowler), joka on kehittänyt joutessaan uuden superteräksen. Coloradolaisöljy uhkaa jäädä hapantumaan maan sisään, ellei junayhtiö korjaa James Taggartin löysän hallintokulttuurin takia rapistunutta ratalinjaa. Dagny Taggart tilaa Reardenilta omalla riskillään uudet kiskot ja sillan. Valtiovalta yrittää kaikin keinoin estää uuden metalliseoksen käytön, koska miksi ei, ja junankuljettajien ammattiliittokin menee lakkoon. Mutta Dagny ja Henry eivät anna periksi. Siinä sivussa nämä kaksi sosiaalisesti rajoittunutta tulevat myös rakastuneeksi toisiinsa.

Ja kas! Juna kulkee! Eurooppalaista katsojaa nauratetaan, kun tulevaisuuden superkiskoilla rullaava huippunopeusjuna saavuttaa käsittämättömästi 150 mailin eli 240 kilometrin tuntinopeuden. Siis vähän enemmän kuin Pendolino.

Tässä välissä voisi epäreilusti muistella, että sosialistien hallitseman Ranskan valtiollinen rautatieyhtiö operoi parhaimmillaan lähes 300 km/h:n keskinopeuksilla – puhumattakaan puolivaltiollisten jättiläisyritysten Japanista luotijunineen tai kommunistisesta Kiinasta uusine magneettilevitaatioraiteineen. Jopa Ranskan postin käyttämät suurnopeustavarajunat hakkaavat upouuden John Galt Linen superjunan.

John Galt Linen? Kuka on John Galt?

Elokuva käynnistyy sillä, että pitkin kulisseja hiiviskelee poplariin ja lierihattuun pukeutunut hyypiö, joka käy elämälle vieraan dialogin ties kenen kanssa. Myöhemmin filmin aikana hän tuppautuu yhä uudelleen toinen toistaan lihavampien usealeukaisten äijänkorstojen seuraan tivaamaan samaa kysymystään John Galtista.  Sen sijaan, että tympääntyneet pomot pyytäisivät portsaria tai mitä tahansa lähistöllä luuhaavaa lihaskimppua heittämään outoja höpöttävän tenukepin pihalle, he jäävät kuuntelemaan ikään kuin miehellä olisi jotain asiaakin.

Keskustelun jälkeen miehet katoavat.

Kyseessä on tietenkin se itte. John Galt (Paul Johansson) on entinen insinööri – kuten aika monet nykyrandistitkin. Työelämästä luovuttuaan hän on ilmeisesti vain löntystellyt pitkin mannerta näyttämässä film noir -vakoojalta.

Ennen muuttumistaan kylähulluksi Galt kuitenkin kehitti häkellyttävän fuusio-tyhjiö-helium-moottorin mystisessä Twentieth Century Motor Companyssa. Edistyksellinen yritys meni nurin, kun sen palkansaajiin sovellettiin Karl Marxin ohjetta: ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.” Kommunistit kun tunnetusti antavat ihanteittensa sumentaa jopa tilannetajunsa – synti, johon randisti ei koskaan sortuisi.

Hämmästyttävä moottori vilahtaa valkokankaalla selittämättömässä autoilumontaasissa, jonka aikana Henry Rearden ja Dagny Taggart ajelevat vailla holttia ympäri Pohjois-Amerikkaa laiminlyöden respektiivisiä yhtiöitään. Reardenilla on näet aivan sattumalta ihmemoottorin sijaintiedot, muttei sen piirustuksia. Jostain syystä koneen etsintä on kesken kaikkea muuta kiirettä kaksikon tärkein juttu.

Elokuva päättyy cliffhangeriin. Dagny ja Henry ovat avoimesti suhteessa, John Galt on jo ollut aivan kulman takana, Coloradon öljykentät on tuikattu ilman selitystä tuleen ja öljy-yhtiön omistaja on kadonnut ynnä jättänyt viestin, jonka mukaan hän on mennyt lakkoon.

Lopputekstit.

Pienen epäröinnin jälkeen Orionin yleisö puhkeaa vaisuihin aplodeihin.

Katsomiskokemuksena filmi ei ole niin vaativa kuin olisi voinut odottaa. Se on vain 90-minuuttinen, joten pätkän pystyy katsomaan ilman sydänhalvausriskiä. Alkoholi saattaisi auttaa.

Tietenkään leffa ei ole tykkänään vailla ansioita. Siinä on todella paljon sykähdyttävän kauniita lähikuvia amerikkalaisista tavarajunista ja ratapihoista. Muuten kuvasto on kopioitu sellaisenaan saippuaoopperoista ja SAK:n hyllytetystä vaalimainoksesta: elokuvassa syödään ja juodaan aivan tolkuttomasti. Aterian yli käydään ulkoaopetellun kuuloisia vuoropuheluita, joissa metodinäyttelijät yrittävät kaksin käsin eläytyä hahmoihinsa, joiden rinnalla jopa pahvi-Sauli alkaa vaikuttaa eloisalta huumoriveikolta.

Pahin tappelu katsojalla on silti tarinan itsensä kanssa. Tieteiskertomuksissa on tapana taivuttaa luonnontieteiden perusteita vapaasti – avaruusalukset ylittävät valonnopeuden, ajassa matkustetaan eteen- ja taaksepäin, liskot ja ihmiset eri galakseista huomaavat omistavansa yhteensopivat sukuelimet ja DNA:n – mutta sosiologia ja psykologia pitävät aina kutinsa. Atlas Shrugged rikkoo tätä sääntöä raskaasti. Hahmot reagoivat toisiinsa ja tilanteisiin jatkuvasti aivan pähkähullusti. Mikäli elokuvan pitäisi vakuuttaa katsojansa Ayn Randin filosofian oikeutuksesta, sen pitäisi edes yrittää rakentaa henkilöille uskottavat motiivit ja ennen kaikkea uskottava vuorovaikutus.

Elokuva tuotti teatterilevityksessä reilut neljä ja puoli miljonaa dollaria eli neljänneksen 18-vuotisista tuotantokuluistaan. Leffan omasta pussistaan rahoittanut John Aglialoro totesikin aluksi, ettei luultavasti tee jatko-osaa trilogiaksi aiottuun elokuvaan. Mutta nyt on jo toinen ääni kellossa ja kuvaukset ovat tiettävästi alkaneet jo huhtikuussa.

Toivottavasti joku innokas startup-yrittäjä suvaitsee järjestää sitten taas esityksen. Ei tästä nimittäin maksaa kehtaisi.

I accidentally the whole Internet

Sinä päivänä pakotettiin homot takaisin kaappeihin. Yhdellä blogimerkinnällä murskattiin kymmenien vuosien ajan rakkaudella rakennetun valtarakennesensitiivisen seksuaali-identiteettidiskurssin herkät perustukset.

Kaikki alkoi, kun Facebookiin ilmestyi avoimelle tapahtumaseinälle julkiseksi tarkoitettu palaute. Viesti oli vihainen kuin juhannusöinen hyttysparvi. Pian siihen oli kiinnitetty huomiota pitkin sosiaalista mediaa. Yleinen reaktio oli sangen yksimielinen – HÄH?

Hyvin äkkiä tapahtui jako kahteen tai oikeastaan kolmeen leiriin. Yksi porukka koki heteronormatiivisia valtarakenteita millään tavalla uusintavien sanavalintojen poistamiseen tähtäävän toiminnan tärkeämmäksi kuin keinot, millä siihen pyritään. Toinen porukka – johon Kaasuputki-blogikin melko selvästi kuuluu – jäi ihmettelemään, miten kukaan pystyy vakavissaan perustamaan väitteensä kokonaisen kaupunkikulttuuriorganisaation homovastaisuudesta kahteen 50-lukulaisia juhannustansseja jäljittelevässä tapahtumassa heitettyyn biisienvälihuutoon, joista kumpikaan ei eksplisiittisesti sisällä vaatimuksia homouden kieltämiseksi sen enempää paikan päällä kuin globaalisti.

Kolmas porukka ovat tietenkin ne, jotka eivät halua tökkiä hulluksi muuttunutta keskustelua millään ruumiinulokkeellaan. Melko kuvaavaa oli, että ensimmäisenä koko jupakasta sanoutuivat irti useat kaikkea-muuta-kuin-heterot.

Tyystin näiden kolmen ulkopuolella on neljäs ja kaikkein suurin ryhmä: kaikki muut. Kohu on syntynyt ja elänyt pääasiassa helsinkiläisen ja pitkälti akateemisen väestöryhmän sisällä. Siinä mielessä se muistuttaa 1970-luvun taistolaisvääntöjä. Niin kuin silloinkin väestön ylivoimaisesti suurin enemmistö kaikkine sukupuolineen ja rooleineen ei ole lainkaan kartalla kohusta. Ei edes siinä tapauksessa, että yhteiskuntatieteitä tutkineet kirjanoppineet selittäisivät vaikeimmat sanat. Alkuperäinen kohun aihe menee ehdottomasti yli hilseen, mutta niin mennee myös siitä syntynyt metakeskustelu. Äärimmäisen hienostunut teoreettisuus tai aivan suoranainen skolastiikka eivät ole relevantteja muille kuin teorian tutkijoille itselleen.

Kaasuputkeen asiasta väännetty blogimerkintä keräsi kahdessa vuorokaudessa nelisenkymmentätuhatta kävijää, mikä tarkoittaa, että juttu on blogin historian suosituin. Se on myös jaettu Facebookissa tuhansia kertoja. Joka linkin alla on joku kysynyt, miksi Kaasuputki teki aiheesta blogin ja mitä se ajaa sillä. Huolestuneimmat ovat tivanneet, eikö blogi kanna vastuuta siitä, että tekstiä voi käyttää myös vahvistuksena konservatiivisille arvoille.

Nämä ovat yksinkertaisia vastattavia.

Blogi syntyi puheenvuorona typeryyttä, filmaamista ja vainoharhoja vastaan. Varsinaisen lähdetekstin aihe olisi voinut olla mikä tahansa – kuten se on monta kertaa Kaasuputken historiassa ollutkin. Se, että typeryys tällä kertaa kalahti heteronormatiivisia valtarakenteita pönkittävien tai niiden torjumista liian maltillisesti ajavien sanavalintojen vastaiseen taisteluun, on vain valitettava sivujuonne.

Mitä sitten ajetaan? Ei välttämättä mitään suoraan. Tai jos jotain, niin oikeutta vastata älyttömyyksiin mieluummin naurulla kuin vihalla. Kaiken lisäksi naurunalaiseksi tekeminen saattaa vaikuttaa parhaimmassa tapauksessa niin, että joskus myöhemmin joku muu henkilö muistaa juhannustanssikohun ja nukkuu yön yli ennen kuin astelee julkisuuteen jonkin todellisen tai kuvitellun epäkohtansa kanssa.

Tuloksiakin on saatu. Näin asiasta on keskusteltu muualla:

Vastuuvapauslauseke: Kaasuputki-blogi sen enempää kuin kirjoittajansakaan eivät kannusta ketään syrjimään tai sallimaan syrjintää sillä perusteella, että syrjinnän kohde kuuluu johonkin väestöryhmään. Koitetaan elää ihmisiksi.

Jokapäiväinen piratismimme

Kaasuputki-blogi sai haltuunsa kirjailija, runoilija, lakimies Jarkko Tontin päiväkirjanlehden, joka ajelehti verraten joutilaana Pirate Bayn servereillä. Teksti julkaistaan tässä omalla luvalla sellaisenaan:

28.5.2012

Katselin eilen televisiota. Televisiota! Ilmaiseksi! Tv-maksu menee muiden laskujen mukana ja uusi Yle-vero muuttuu vieläkin näkymättömämmäksi. Ja entäpä mainoskanavat? Tuotteiden hinnoissa maksamme mainoskulut. Walking Dead tuli minulle käytännössä pelkän sähkön hinnalla! Tekijät eivät saa minulta työstään minkäänlaista korvausta.

Tunsin oloni niin piraatiksi, että piti pestä kädet.

Ja radiotakin tuli kuunneltua, kun kävin mökillä. Siihenhän ei ole lupamaksua vuosikausiin edes tarvittu. Jos en maksaisi tv-maksuani – jolla merisäät ja luontoäänet kustannetaan – olisin pelkkä vapaamatkustaja! Paikallisradiosta kuuntelin kasariheviä. Ilmaiseksi sekin! En edes käynyt paikallisessa Agrimarketissa, jonka mainoksella ohjelma ilmeisesti rahoitettiin.

Olen likainen, likainen!

Ajoin landelle autolla, jonka polttoaineesta sentään jouduin pulittamaan pitkän pennin, mutta missä olivat tietullit? Syyllisyys tien ilmaiskäytöstä nakersi omaatuntoani niin kuin Michelinien vulkaanikumi vanhaa asfalttia. Kirottu hyvinvointivaltio on verotuskeinoin katkaissut luonnollisen suhteen hyödykkeen ja sen hinnan välillä.

Olenkin alkanut kannattaa objektivismia. Tilasin Ayn Randia nettikirjakaupasta käypään hintaan. Ellen olisi ateisti, sanoisin, että Luojan kiitos suomalainen sosialistinen kirjastolaitos ei ole huolinut tätä kirjailijaa hyllyihinsä. Kirjasto synnyttää piraatteja. Jos Paavo Arhinmäki olisi laitos, hän olisi kirjasto.

Randistina uskon siihen, että jokainen tekee itse ja vain itselleen. Kaikki ilmaiseksi saatu tai edes sellaiseen mielikuvaan yllyttävä toiminta pitää estää.

Kun kirjoitan kirjan itse, en turru valheelliseen mielikuvaan siitä, että kirjat vain tippuvat taivaasta. Kirjoitan itse, omin käsin tekemälleni paperille, omasta verestä valmistamallani musteella. Yhden kopion teen, mutta vain varmuuskopioksi. Miksi minä helpottaisin piraattien työtä kopioimalla opustani heidän puolestaan? Kopioikoot itse, jos onnistuvat murtautumaan salakätkölleni.

Hiukan vain kaihertaa tämä kirjoittaminen. Opin kirjoitustaidon koulussa, jossa kaikki oli ilmaista. Opin nauttimaan ilmaisesta kouluruoasta, teroittamaan ilmaisella teroittimella ilmaiset lyijykynät, värittämään ilmaiselle paperille luonnostelemani kansallismaisemat ilmaisilla väriliiduilla. Opettaja ei saanut minulta edes omenaa palkakseen. Ei ole mikään suunnaton ihme, että peruskoulusta valmistuu pelkkiä piraatteja.

Nyt minun pitää muistaa kryptata tämä teksti, ettei se pääse nettiin. Sekuntikin huolimattomuutta, niin kaikenlaiset vasemmistonuoret tuuttaavat hengentuotteeni vertaisverkkoihin. Mutta sitä ennen minun ehkä täytyy lopettaa hengittäminen. Käytämme tätä happea aivan häikäilemättömästi maksutta. Jopa sana ”ilmainen” sisältää etymologisen viittauksen hengittämiimme kaasuihin. Tästä eteenpäin en suostu harjoittamaan hengityspirat

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, ilmestyykö päiväkirjaotteista vielä kokonainen esseekokoelma. Ehkä on syytä käydä tekemässä paikalliseen kirjastoon ennakkovaraus.

Tuulimyllyt

Rafael Sabatini: Scaramouche

Tämä on uutta Suomessa. Kansalaiset yhdistivät voimansa eri puolilla poliittista kenttää, nostivat meteliä netissä ja baaripöydissä ja saivat aikaan muutoksia vallan kabineteissa sovittuun poliittiseen lehmänkauppaan. Elinkeinoelämän, valtamedian, korkeiden virkamiesten ja oikeistopoliitikkojen yritys tyssäsi laajaan kansanrintamaan, joka sanoi pontevasti EI.

Occupy Wall Street sai suomalaisen vastineensa.

Ei, tällä ei tarkoiteta Torikokousta, jossa ei laimean alkuinnostuksen jälkeen ole ollut kipinää muualla kuin hamppuaktivistien jointeissa.

Occupy osoittaa, miten vaikeaa on tuoda aktivismia Yhdysvalloista Suomeen. Yhteiskunnalliset ongelmat Yhdysvalloissa ja Suomessa ovat aivan liian erilaiset toimiakseen samoilla iskulauseilla. Rapakontakaiselle Occupy-aktivistille Suomi on valmis utopia, jossa ei ole muuta vikaa kuin vasemmistolaisuus ja bensiinin hinta. Mitä Occupy-liike voi vaatia maassa, jossa on maailman laajin ilmaisunvapaus, ilmainen korkeakoulutus ja valtiollinen sairausvakuutus?

Tietenkin on paljon tehtävää. Suomi ei ole likikään valmis. Saavutettua hyvinvointia romutetaan kaikkialla ideologisin perustein ja systeemissä on valuvikoja ennestäänkin. Mutta ollakseen vakuuttava kansanliikkeellä on oltava selvästi artikuloitu ajatus. Pelkkä teltta ja tuohtumus eivät riitä. Pari kolme ikiopiskelijaa kirjoittamassa blogia Kiasman nurmikolla ei ole kansanliike.

Itse asiassa kotimainen Occupy-porukka ei kauempaa katsottuna eroa mitenkään minikaivurissa istuvista Facebook-vedonlyöjistä. Pienellä lisämietinnällä nämä kaksi olisi voinut jopa yhdistää, mikä olisi ollut voitto jokaiselle osapuolelle. Ketään ei olisi häädetty leiripaikoiltaan, sponsorit olisivat tukeneet hanketta avokätisesti ja vuoden telttailun jälkeen mielenosoittajat olisivat saaneet kaivurit omakseen.

Unohdetaan siis teltat.

Ja unohdetaan muuten samaan syssyyn Pekka Haavisto.

Muutamien media- ja politiikka-asiantuntijoiden mukaan Haaviston presidenttiehdokkuus synnytti poikkeuksellisen aktivisminpuuskan, lähestulkoon Suomen arabikevään. Politiikan toimittajat ajattelivat Lähi-idän kansannousua ja laativat kolumneja siitä, miten Haavisto on Suomen Twitter-presidentti.

Kieltämättä Haaviston vaalikampanjalla oli mittava mediahuomio. Syystäkin, olihan kyseessä Anssi Kelan ja Tommy Lindgrenin Movember-tempauksen jatko-osa. Hurjan näkyvyyden saavuttanut idioottimainen viiksenkasvatus muuttui vaalityöksi jotakuinkin vuorokaudessa.

Jälkiviisauden räikeässä valokeilassa on helppo nähdä, että haavistolaiset tekivät virheen tulkitessaan toimittajakavereittensa metelin aidoksi kannatukseksi. Occupyn tavoin asia tuotiin näyttämölle ilman sisältöä. Keskiluokan asiaa myytiin vasemmistohipeille. Tai päinvastoin. Ehdokkaan aate katosi ”vihreään hämärään”. Haavistoa myytiin omille kannattajilleen väsähtäneen ironisin ”kakkonen on ykkönen” -iskulausein eikä missään varsinaisesti perusteltu, miksi tämä ukko olisi parempi kuin se toinen.

Löysät puheet ”Haavisto-ilmiöstä” jäivät pelkiksi toiveiksi. Kampanja yhdisti kansalaisia joka väestöryhmästä vain siinä tapauksessa, että Anssi Kela, Pertti Jarla ja Jussi Lähde tulkitaan väestöryhmiksi.

Parasta olisi ollut vain jatkaa Movemberia. Kela ja Lindgren olisivat sinnikkäästi tuuheuttaneet kalapuikkojaan, haastaneet muita mukaan ja muistuttaneet äänestäjiä siitä, mistä Haavisto tunnettiin parhaiten – viiksistä, jotka hän ajoi pois ryhtyessään harmaatukkaiseksi keskustaoikeistolaiseksi valtiomieheksi. Kukaties se olisi palauttanut etenkin varttuneempien äänestäjien mieleen sen Vihreää liittoa perustamassa olleen aatteellisen räkäjarru-Pekan, joka ei koskaan rinnastaisi sikalan nurkalla hiiviskeleviä salakuvaajia tiluksilla larppaaviin uusnatseihin.

Sauli Niinistö valittiin tasavallan presidentiksi kaikkien aikojen äänivyöryllä. Haaviston kampanja ei haastanut ketään eikä mitään.

* * *

Todellinen Suomen Occupy on Helsingin Guggenheim-projekti. Tai oikeammin siihen kohdistunut kritiikki.

Helsingin kokoomuslainen kaupunginjohto yritti pakottaa demokraattiset luottamuselimet hyväksymään kaikkien aikojen vedätyksen sillä varjolla, että kyse on vaihtoehdottomasta, ainutkertaisesta tilaisuudesta. Valtuuston olisi pitänyt toimia pelkkänä kumileimasimena.

Projektille saatiin tukijoita kaikkialta sieltä, mistä niitä ei olisi jo ihan imagosyistä pitänyt hakea. Guggenheim-museota lobbasivat yhden prosentin edustajat – kokoomuspoliitikot, Vihreiden oikean laidan kulttuurivaikuttajat ja elikeinoelämä.

Ja kaikki haluttiin toteuttaa julkisin varoin: selvitys, lisenssimaksut, rakennustyö. Puheet yksityisestä rahoituksesta jäivät pelkäksi utuiseksi lupailuksi niin kauan kuin ainutkaan hanketta mainostanut miljonääri ei oikeasti latonut taaloja tiskiin. Ehkä jokunen miljoona olisi saattanut etsiä tiensä Solomon R. Guggenheim -säätiön pohjattomalle tilille, mikäli Rafaela Seppälän ja hänen pohattaystäviensä ajama vaatimus lahjoitusten verovähennysoikeudesta olisi toteutunut. Mikä olisi tietenkin tarkoittanut sitä, että jokainen rikkailta kerätty Guggenheim-euro olisi ollut mutkan kautta pois julkisesta rahoituksesta.

Ei mikään ihme, että Jussi Pajusen esittämän Guggenheim-hankkeen vastustus laajeni huomattavan nopeasti yli kaikkien puolue- ja aaterajojen. Yhteiskunnallisen nelikentän äärimmäisissä kulmissa libertaarit ja kommunistit tai niin ikään omilla tahoillaan punavihreän Voima-lehden ja kansallismielisen Hommaforumin aktiivit saivat yhteisen vihollisen, jota kelpasi pommittaa jopa vaikka ristiriitaisemminkin argumentein.

Vastarinta sai aivan erityistä pontta, kun taiteilijat itse ottivat – Osmo Rauhala ja Nanna Susi ymmärrettävästi poislukien – vahvasti skeptisen asenteen prosessiin, joka mitä ilmeisimmin perustui kaikkien olemassa olevien ja suunniteltujen suomalaisten taideohjelmien ja -instituutioiden loputtomaan halveksuntaan.

Blogit, YouTube-videot ja kansalaisadressit ovat sinkoilleet pitkin nettiä toinen toistaan tuuppien siitä sekunnista alkaen, kun oman taidemuseonsa Guggenheimille uhrannut Janne Gallen-Kallela-Sirén esitteli hankkeen yhtään minään muuna kuin miljoonaluokan puhalluksena.

Vastustuksen monipuolisuus hämmensi museohankkeeseen sitoutunutta Helsingin Sanomia siinä määrin, ettei julkaisu osannut päättää, pitäisikö sen syyttää vastustajia natseiksi vai bolševikeiksi. Pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield kokeili viimein molempia kortteja.

(Jos sattumalta joku ei kaikkia vaiheita muista, keskustelun elementit voi  kerrata täällä, täällä ja täällä.)

Yleensä Suomessa ei voida vaikuttaa päätöksiin, joista ”on sovittu”. Guggenheimin tapauksessa oli jo hyvissä ajoin predestinoitu museon sijaintipaikka, säätiön perustaminen ja arkkitehtikilpailun järjestäminen, koko homman rahoitus ja epäilemättä myös keskeiset johtajanimitykset. Kanavaterminaalin purkutyöt käynnistettiin oitis. Tarkoitus oli selvä: kunhan rahaa olisi poltettu kyllin monta miljoonaa ja tonttikin olisi paalutettu, rakennustyötä ei olisi enää mitään mieltä estää. Yritykset vaikuttaa jotenkin ”on sovittu” -prosessiin olisivat quijotemaista taistelua tuulimyllyjä vastaan.

”Jos tuulimyllyt osoittautuvat aivan liian ylivoimaisiksi”, toteaa etevä päähenkilö Rafael Sabatinin mestariteoksessa Scaramouche, ” – on minun kai katsottava, olisiko tuulelle jotain tehtävissä.”

Ja tuuli kääntyi.

Guggenheim-sopimuksen äänekäs vastarintaliike keräsi kiihtyvällä tahdilla joukkoja riveihinsä, kriittinen massa saavutettiin. Yhtäkkiä Guggenheim-puuhahenkilöt huomasivat olevansa yksin. Poliittinen tuki hankkeelle katosi. Taustalla kummitteli jytkyn, Suomen todellisen arabikevään, aave. Puolueet eivät voineet ottaa riskiä: kun budjetin rivien väleihinkin katoavista pienistä menoista höylätään pois roposia, joille olisi aivan oikeaa käyttöä, miljoonien tyhjästä nyhjäistyjen veroeurojen pumppaaminen hintavaan tuotemerkkiin olisi ollut poliittinen itsemurha. Suurimpien valtuustoryhmien riveissä luettiin Helsingin Sanomain teettämää tutkimusta kauhun vallassa. Se oli kaikkine virhemarginaaleineenkin täydellinen tyrmäys: 92 % kaupunkilaisista vastustaisi Guggenheimia, jos se jäisi veronmaksajien maksettavaksi.

Isoista puolueista SDP oivalsi ensimmäisenä, ettei sen kannata edes uskollisuudesta Kokoomukselle ampua itseään päähän. Taitavina pelureina demarit sysäsivät kysymyksen asiantuntijoille ja jättivät sinivihreän enemmistön pallottelemaan palavalla pommilla keskenään.

Vihreät sinnittelivät viimeiseen minuuttiin asti. Puolueessa oli vahvaa ristivetoa niin kuin aiemminkin VR:n makasiinien ja Musiikkitalon kohdalla, mutta loppujen lopuksi hanke ammuttiin alas. Kaupunginhallitus päätti äänin 8–7, ettei asiaa viedä valtuustokäsittelyyn, vaan haudataan jonnekin peruskallioon.

Virallisen selityksen mukaan kaupunginjohtajan neuvottelema sopimus todettiin käyttökelvottomaksi ja siksi valtuustoryhmän vastarinta liian suureksi.

Luonnollisestikaan oikeiston herrat ja rouvat eivät tätä uskoneet, sillä jokin ulkopuolinen syy sille on oltava, miksi muuten niin pragmaattiset teknokraattivihreät eivät kannattaneet maailmanhistorian parasta diiliä.

Demarit puhuivat kokoomuslaiset ympäri likaisessa apulaiskaupunginjohtajapelissään. Siinäpä syy! Näin ainakin valittaa Risto Rautava. Kokoomuspomon kanssa rintamaan yhtyy Vihreiden Kimmo Helistö, jonka missio Vihreässä liitossa on olla aina eri mieltä kuin muu puolue. Hiukan samaa uumoillaan myös vastapuolella: Guggenheimia alusta asti kritisoinut Lehtiyhtymä ei mitenkään jarruttele emeritustyömarkkinajohtaja Johannes Koroman viherbashingia.

Itkuvirret motiiveista ja kostoista ovat silti vain oire. Valtamediana par excellence Helsingin Sanomat ei ole voinut sulattaa kansalaisten oma-aloitteisuutta. Aktivismi on kivaa vain niin kauan kuin se on voimatonta. Kun se merkitsee siivoustalkoita siirtolapuutarhassa tai ulosmarssia pankin sivukonttorista.

Kun kokonainen metropolialue äityy nimbyilemään, pääkirjoituksista ja kommenteista katoaa itsehillintä.

Lehdessä ollaan hyvästä syystä huolissaan. Samoin Kansallisessa Kokoomuksessa. Toistasataa vuotta kestäneen demokratiakokeilun jälkeen suomalaiset ovat oppineet jotain kansalaisvaikuttamisesta. Kun se on tehty kerran, se voidaan tehdä uudelleen.

Oululainen Kaleva-lehti, jota ei luulisi stadilaisen taidemuseohankkeen pätkääkään liikuttavan, toteaa taistolaisvihaa tihkuvassa solvauksessaan profeetallisesti:

Arhinmäen ministerikauden muistettavimmaksi saavutukseksi saattaakin jäädä taidemuseo, jota ei rakennettu.

Asia voi näet hyvinkin olla niin.

Natsiperformanssin varjossa

Kansanedustaja Jussi Halla-aho teki aikoinaan mediakokeen tympäännyttyään Facebook-perseilyistään jatkuvasti tehtyihin otsikkonostoihin. Hän kirjoitti tuolloin vielä avoimeen profiiliinsa jäähyväisviestin ja totesi, että mikäli perussuomalaispoliitikko käyttää sosiaalisessa mediassa vaikkapa sanaa ”kakka”, se on kymmenessä minuutissa jokaisen verkkomedian etusivulla.

Arvio oli hiukan ylioptimistinen, siihen meni kokonainen päivä.

Asikkalalaisen kiihkouskonnollisen rasistin, James Hirvisaaren, eduskunta-avustaja Helena Eronen sanoi ”kakka” Uuden Suomen blogissaan.

Proverbiaalinen kakka oli tässä tapauksessa pitkähkö blogimerkintä siitä, miten eri mälsää on valittaa poliisin harjoittamasta etnisestä profiloinnista – ja miten tältä ongelmalta voitaisiin jatkossa välttyä käyttämällä julkisia tunnisteita, kuten hihamerkkejä. Jos ei ulkomaalaisilla, niin suomalaisilla.

Jokaiselle koskaan mitään lukeneelle oli ensimmäisestä rivistä alkaen päivänselvää, että ehdotus oli kirjoitettu ja tarkoitettu vitsiksi. Satiiri voi olla tympeää, asenteellista ja väsähtänyttä, mutta se on satiiria silti.

Turun Sanomat ehätti ensimmäisenä tekemään blogista uutisen.

Sanomalehti veti mutkat kertaheitolla suoriksi. Kaikki tietävät turkulaiset jokseenkin ironiasokeiksi, mutta otsikolla ”Kansanedustajan avustaja ehdottaa ulkomaalaisille hihamerkkejä” varustettu artikkeli veti pohjat jopa auranlaaksolaisittain. Varsinaissuomalaistoimittaja ymmärsi perussuomalaisen tekemän merkinnän ohjelmanjulistuksena. Jokainen lause leikattiin irti ja luettiin kirjaimellisesti – paitsi maininta amerikkalaisille ajatellusta hampurilaishihamerkistä, joka jätettiin kokonaan pois. (Uutista täydennettiin tältä osin myöhemmin.)

Turun Sanomien kintereillä saman ehdottoman totisen tulkinnan teki STT ja sitä kautta koko media.

Satiirin ja sarkasmin ystävää tällainen huolestuttaa ilman muuta. Erosen blogia lukeneet toimittajat ovat joko täydellisesti lukutaidottomia idiootteja tai tyystin häikäilemättömiä valehtelijoita. Jälkimmäinen vaihtoehto olisi suotavampaa: älykäs ilkimys voi korjata mielipiteitään, mutta ääliötä on mahdoton opettaa fiksuksi.

Onhan se ulkomaalaisvastainen

Nyt on ehkä tehtävä pieni asia selväksi ennen kuin tuohtuneisto lähettää päätoimittajalle ja Julkisen sanan neuvostolle vihapalautteen, jossa kysytään, miksi Kansan Uutiset sietää sivuillaan tällaista rasisteja hyysäävää kansallisbolševikkia.

Tietenkin Helena Erosen tekstissä on ulkomaalaisvastainen ja yleissyrjivä sanoma. Tokkopa James Hirvisaaren kaltaisen roturealistin avustajaksi edes pääsisi ihminen, joka suhtautuu tummaihoisiin tai vaikkapa islaminuskoisiin mitenkään muuten kuin nuivasti.

Tuskin siis kukaan loksauttaa leukaansa hämmästyksestä lattiaan, jos todetaan, että Erosen tekstissä aivan kiertelemättä vähätellään tai suorastaan pyritään mitätöimään ei-eloveenatukkaisten kohtaamaa viranomaismielivaltaa. Lisäksi Eronen käyttää vastinpareina toisaalta ”suomalaisia” ja toisaalta vähemmistöjä, kuten homoseksuaaleja, ruotsinkielisiä ja Suomessa asuvia ulkomaalaisia tai ulkomaalaistaustaisia ihmisiä. Se kertoo paljon kirjoittajastaan. Paljon enemmän kuin verraten itseironinen ja hyvin historiatietoinen provokaatio hihamerkeistä.

Aktiivinen syrjintä tai sen hiljainen hyväksyminenkin merkitsevät ihmisoikeuksien halveksuntaa. Se on poliittisesti huonotapaista ja aktiivisimmilta osiltaan jopa lainvastaista. Meuhkattakoon siis siitä. Miksi James Hirvisaarta ei haittaa avustajansa penseä suhtautuminen perusoikeuksiin?

Suunnilleen näin pitkälle blogimerkintää voidaan tulkita menemättä metsään. Se tosiaankaan ei kerro kirjoittajastaan tai tekstin motiiveista mitään muuta. (Kannattaa lukea se, koko teksti on kuvakaappauksena täällä.)

Turun Sanomien ulkomaan osaston toimittaja Tuomas Muraja on toista mieltä. Hän laati Facebookiin muistiinpanon, jossa on pelottavaa ennakkotapauksen tuntua:

Erosen kannanotossa kyse ei ollut satiirista vaan natsiperformanssista, jossa huumorin varjolla tuotiin oikeat mielipiteet esille muka vitsin varjolla. Eronen myönsi radiossa pointikseen sen, että poliisin pitäisi pystyä erottamaan rikolliset selkeämmin. Natsiperformanssin ydin on ajatusleikki, jossa oma aate puetaan vitsiksi, ja esitetään marttyyriä, kun jäädään tarkoituksella kiinni oman ideologisen sanomansa levittämisestä. Erilaiset fasististen, natsihenkisten ja rasististen ”vitsien” järjestelmällinen levittely ei ole uutta. Ne on tarkoitettu ensisijaisesti omalle sisäpiirille, vaikka niitä netissä julkaistaankin.

Joko Muraja tahallaan sysää Helena Erosen mukana kaikki väärinymmärretyt humoristit ja ITE-koomikot ”natsiperformanssin” sudenkuoppaan tai sitten hän vain ei ole poistunut vähään aikaan poliittisen korrektiuden kuplasta. Toivotaan että kyse on vain jälkimmäisestä.

Näet missä tahansa työpaikassa, kapakassa, kouluruokalassa ja – no – ruutukaavan ulkopuolisessa maailmassa esitetään puheenvuoroja, jotka ovat huomattavan rivoja. Kokonainen natsiperformanssien tsunami runtelee Suomenniemeä.

Muutamia rasistivitsejä ryydittääkin vahva ulkomaalaisvastainen vakaumus ja yritys provosoida, mutta useimmiten kyseessä on vain tietämättömyys tai piittaamattomuus muista kuin omista asioista. (On melko turvallista olettaa, että perussuomalainen liike nojaa tähän vahvemmin kuin konsanaan tieteelliseen rasismiin.)

Ja koska Suomi on niin etevä elektronisessa kommunikaatiossa, jutut leviävät.

Juuri nytkin tuhat varavaltuutettua laatii kukin omanlaistaan natsiperformanssia jollekin netin lukemattomista keskustelufoorumeista tai Facebook-profiileista. Aikooko Turun Sanomat tehdä artikkelin jokaisesta kansalaisjournalismin helmestä, vai rajataanko skuupit vain perussuomalaisiin?

Päätelmän huolestuttava ydin on tässä: ”– – esitetään marttyyriä, kun jäädään tarkoituksella kiinni oman ideologisen sanomansa levittämisestä.”

Jotkin aitosisulaiset saattavat pystyä tuollaiseen kylmäveriseen gambiittiin, mutta jopa Jussi Halla-aho on toisinaan vaikuttanut aidosti hämmästyneeltä joutuessaan vastaamaan natsisyytöksiin. Ei hänkään aivan robotti ole. Useimmat homoneekerivitsejä kertovista PS:n huumoriniekoista ovat Halla-ahoa rutkasti pahemmin ulkona poliittisen korrektiuden sensitiivisistä nyansseista. He ovat kunnallispolitiikassa vaikuttavia osastopäällikköjä, sairaanhoitajia, taksikuskeja ja isännöitsijöitä, jotka ”jäävät kiinni” vahingossa, typeryyttään, ja ovat oikeasti yllättyneitä kohusta, johon ovat joutuneet.

Myös Helena Eronen. Vaikka kokeneena bloginpitäjänä häntä ei voi missään tapauksessa täysin neitseellisenä mediapelaajana pitää.

Murajan ja muutamien muiden toimittajien sekä tutkijoiden natsiloukku uhkaa sattumatrolleja ja kuoliaaksinaurattajia tavalla, joka hirvittää jo ammattikoomikkoakin. Innokkaiden nettisuojeluskuntalaisten ansiosta kuka hyvänsä kansalainen voi yhtäkkiä joutua vastaamaan epäkorrektista vitsistään julkisuudessa. Eikä kukaan pysty oikaisemaan väärinkäsityksiä, jos vastapuoli kivenkovaan väittää väärinkäsityksen olleen tahallinen. Vielä julmemmaksi se menee, jos väärinkäsittäjä on tietentahtoen väärinkäsittänyt. Toimittajan ei pidä huutaa natsiperformanssia, jos on sen itse luonut.

Eikä tämä edelleenkään ole mustavalkoista. Juttukumppanilla voi olla pahat aikeet, mutta tilannetaju sekä sisälukutaito olisi syytä osata: eivät ne motiivit ole aivan aina niin laskelmoituja kuin ne omassa päässä tuntuvat.

Alumiinifoliossa on kaksi puolta

Varsinaisista aatteellisista maahanmuuttokriitikoista eli rasistisen politiikan advokaateista paljastuu kiehtova seikka, kun heidän keskustelukulttuuriaan seuraa.

Kaikesta moderoinnista huolimatta Hommaforumilla on sangen väkevästi paranoidi vire. Yhteisön jäsenet hyvin laajalti olettavat, että on olemassa monikulturistien salaliitto, jota koordinoi ja rahoittaa Oikeuspoliittinen yhdistys Demla, ehkä vauraiden suomenruotsalaisten säätiöiden tuella, jos sotaveteraaneilta ja Heinolan reumasairaalalta varastetut verovarat eivät riitä. Tätä kuvitteellista vihollista pitää sitten vastustaa kaikin keinoin. Ja sehän on melko haastavaa, sillä Demla vaanii jokaisessa puskassa eikä niin hämärää tekstiä ole laadittukaan, etteikö sitä jollain ufotasolla pidettäisi valtionsyyttäjä Mika Illmanin tilaustyönä.

Hommalainen Demla-foliohattuilu on tutunkuuloista. Eikö juuri täsmälleen samalla tavalla ole täällä suvaitsevaisella puolella arvioitu Helena Erosen blogimerkintää? Että vaikka nyt ei suoraan sanotakaan, niin ”siellä taustalla” kuitenkin on se Suomen Sisu. Pakko olla, koska Helena Eronen ilmiselvästi pyörii samoissa piireissä ja työskentelee tälle yhdelle mouhulle. Aihetodisteet kasautuvat oletusten päälle, kunnes alkuperäisen oletuksen köykäisyys ei enää näy.

Tietenkään vastakkainasettelu ei ole aivan yhden suhde yhteen, sillä Demla ry:n tavoitteet ovat yhteiskunnallisesti huomattavasti vaatimattomampia – suorastaan olemattomia – verrattuna Suomen Sisun vallankumoukselliseen vaatimuslistaan. Mutta kuten todettua, totuus on vain sosiaalinen konstruktio. Fiktiivisen rintaman molemmilla puolilla ollaan koko ajan näkemässä vihollisen desantteja.

Ehkä siinä on lapsen ja aikuisen ero. Mielikuvituskaverit kuuluvat imeväisikään, täysikasvuisella on mielikuvitusviholliset.

Helena Erosen blogi

Palataanpa takaisin asiaan. Tässähän on koko ajan ollut aiheena eräs aivan tietty löysä satiiri ja sen saama mediahuomio. Idioottimaisessa nettiväittelyssä unohdetaan, että vaihtoehtoja on aina enemmän kuin joko–tai. Tekstit ovat aina muutakin kuin sataprosenttisen hienoja tai sataprosenttisen tuomittavia.

Helena Erosen tekstin puolustaminen väärin perustein tehtyjä hyökkäyksiä vastaan ei pidä sisällään vaatimusta, että pitäisi  hyväksyä mikä tahansa huumoriyritelmä viattomana vitsinä. Luonnollisestikin liioitteluun ja erilaisiin räikeyksiin perustuva humoristinen teksti eli pakina voi olla kiihotusta kansanryhmää vastaan. Ei huumori vapauta ketään vankilasta.

Huumori on vaikea laji ja poliittinen huumori on aivan saatanallinen savotta sekä tekijälleen että kokijalleen. Teksti voi olla hillittömän hauskaa luettavaa, vaikka se samalla on rohkaisupuheenvuoro äärimmäisen ikäville maahanmuuttokriitikoille. Mutta se voi olla myös väsynyttä trollausta, joka kannattaisi jättää lukematta.

Nämä ovat täysin makuasioita.

Se sijaan satiiri ei ikinä ole toimintaohje. Sitä ei saa lukea kirjaimellisesti, mikäli haluaa pitää kiinni lukutaitoisen maineestaan. Myös lukijalla on velvollisuuksia eikä teeskennellyn tyhmyyden taakse ole koskaan kovinkaan kunniakasta vetäytyä.

Aivan ilmeisesti Eronen ei vaadi syrjinnän tehostamista etnistä taustaa tai seksuaalista suuntautumista osoittavalla asusteella. Hän vitsaili aiheella. Vitsi voi olla huono tai jopa loukkaava – parhaimmat vitsit ovat – mutta se on edelleen vitsi.

Vai onko nyt uskottava, että Turun Sanomissa ajatellaan myös, että kertomus siitä, miten suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen kohtasivat jättiläisen peräsuolessa mustan valottoman pikajunan, on karu historiallinen fakta? Tai olisi ainakin, jos RKP:n kansanedustajan avustaja kertoisi tämän vitsin?

Tässä vetoamme auktoriteettiin

Tilanteen ollessa päällä MTV3 ehätti tuoreeltaan jututtamaan niin sanottua päivystävää dosenttia. Komiikantutkijan tuomio oli selvä:

Vaikka kyseessä olisikin ennakkoluuloinen tai jopa rasistinen vitsi, ei voida missään tapauksessa vetää sitä johtopäätöstä, että nyt vaaditaan hihamerkkejä ulkomaalaisille. Ne otsikot, joita siitä nostettiin, oli virheellisiä. Se asiavirhe pitäisi oikaista, mutta eihän sitä tule koskaan tapahtumaan.

Miksi tätä lainausta pitäisi sitten pitää järkevänä? Koska FL Janne Zareff ei ole mikä tahansa kämyskenen kuulapäinen kellaritrolli, vaan punavihreän intelligentsijan ytimessä: ”läheisesti tekemisissä Lehti-satiirijulkaisun kanssa” ja tietenkin mitä punavihreimmän Pressiklubin toimittaja.

Zareffin julkisella Facebook-seinällä käyty keskustelu avaa asiaa vieläkin paremmin.

Sanna Ukkola: Janne, miten sun mielestä asia olisi pitänyt uutisoida vai olisiko pitänyt jättää uutisoimatta kokonaan?

Janne Zareff: Sanna: Ensinnäkin vähemmällä painoarvolla, nyt se tuntui olevan valtakunnan ykkösuutinen hetkittäin. Toisekseen paikkansa pitävässä muodossa, esimerkiksi että ”avustaja vitsailee hihamerkeistä ulkomaalaisille” tai jos halutaan se olennaisempi, niin ”avustaja ei pidä ihonväriin perustuvia tarkastuksia ongelmana” tms. Ei kovin hyviä otsikoita nyt nämä, mutta tällä idealla.

– –

Janne Zareff: Väärinkäsitysten välttämiseksi korostettakoon, että uutisoitava oli kyllä. Kansanedustajan avustaja kertoo ulkomaalaistaustaisia ihmisiä leimaavia vitsejä, se on ihan oikea uutinen. Kysymys on ainoastaan siitä, millä volyymilla ja mihin keskittyen. Jos uutisoinnissa halutaan tuoda julki asenteita, olisi hyvä myös puuttua niihin asenteisiin, eikä yksittäisiin sanoihin tai lauseisiin. Eikä sitä analyysiäkään saisi pelätä.

Nitistitte sitten poliittisen satiirin siinä samalla

Valitettavasti minkäänlainen järkevä asenne ei läpäise kohu- ja performanssikuplaa. Kun pitäisi pystyä vastustamaan tympeää ulkomaalaispelkoa, rasismia ja yleistä ennakkoluuloihin perustuvaa syrjintää, kaikki kompastuvat sanoihin. Puhutaan natseista ja hihamerkeistä tai Turun Sanomien toimittajista, kun pitäisi puhua kaikesta muusta.

Kokonaan keskustelun ulkopuolelle jätetyt hommalaiset ja sisulaiset kihisevät oikeutetusta kiukusta omassa pesässään. Perussuomalaisten enemmistö on kääntänyt tykit omiaan vastaan – piru yksin tietää, millainen sisällissota heillä on meneillään. Suomen tärkein julkista puheoikeutta käyttävä taho, Helsingin Sanomat, ei edes yritä pohtia asiaa, vaan julistaa sodan huumoria vastaan.

Lasitalossa yksin tiedetään, mitä on hyvä ja siis sallittu vitsinkerronta.

Jos kansanedustajan avustaja viittaa murjaisussaan natsi-Saksan rotuoppeihin, se ei ole ”hyväntahtoista ja hauskaa”. Se ei ole edes ”huonoa huumoria”, kuten perussuomalaisten ryhmänjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner tulkitsi.

Se on vain törkeää. Ihmiskunnan historiaa tunteva tietää, että rotuopit johtivat kuuden miljoonan ihmisen teolliseen teurastukseen. Kyse ei siis ole siitä, että tosikot eivät ymmärtäneet Erosen idean ”satiirisuutta”.

Pardon, Hesari, mutta kyllä se on ”huonoa huumoria”, vaikka olisi kuinka törkeää ja vaikka kuinka olisi kukka lerpsallaan hatussa. Jos huumori yritetään huonon maun takia kieltää, natsit ovat oikeasti voittaneet.

Siispä, kun tänä kesänä jälleen kokoonnumme Holokaustisten kansanmusiikkijuhlille siemailemaan skumppaa VIP-teltan katveeseen, pohtikaamme tätä intoa, millä hyvää tarkoittavat, korkeasti oppineet ihmiset soveltavat mielivaltaista, henkilöön ja hänen viiteryhmäänsä perustuvaa syytöstä maailmankuvansa kannalta epämiellyttävään tekstiin. Eivätkä näe siinä mitään ongelmaa.

Olisiko paikallaan miettiä vielä?

Ehkä juuri nyt joku laatii Paavo Arhinmäelle avointa kirjettä, jossa vasemmistojohtajaa vaaditaan sanoutumaan irti Kaasuputki-blogissa käytetystä loukkaavasta ilmaisusta. Miksi se kirottu Järvinen ei pyydä anteeksi Stalinin vainoja?

Lisää asiasta

Paha Paavo

Jyrki Kataisen kipparoima uusliberalistinen bolševikkihallitus tekee kaiken väärin. Se nostaa Kokoomuksen suosiota toteuttamalla sosiaalidemokraattista, holhoavaa politiikkaa, jossa kaikki kiva kielletään, veroja korotetaan ja velkaakin otetaan.

Erityisen kauhea hallitus on Vasemmistoliiton kannalta. Jokaisessa äänestyksessä puolue repeää kahtia ja vähintään kaksi edustajaa perustaa oman eduskuntaryhmän. Ja oli miten oli, Paavo Arhinmäki on ihan kauhein kaikista, kaikille, omille ja vihollisilleen.

Kun kulttuuriministeri Arhinmäki jakoi Suomi-palkinnon viime joulukuussa kotimaisen rap-musiikin uranuurtajalle, valtakunnan tekohurskaimmisto odotti huolellisesti maaliskuulle 2012 ennen kuin älähti. Eräs väsynyt eläkeläinen Oulusta vuodatti mojovimmat krokotiilinkyyneleet vertaamalla kulttuurialan tunnustuspalkinnon myöntämistä sekä ammoiseen Kauko Juhantalon velkakoplaukseen että hiukan tuoreempaan Suvi Lindénin niin sanottuun itserahoittamiseen:

Ministeri Kauko Juhantalo rikkoi ministerivastuulakia ollessaan Esko Ahon hallituksen ministeri, joutui valtakunnanoikeuteen ja tuomittiin, kun oli sotkenut omat ja valtion rahat.

Kulttuuriministeri Suvi Linden antoi valtionavustusta eli siis rahaa Oulun golfkentälle, jossa ministerillä oli golf-osake. Asiasta nousi kohu. Niinpä Linden erosi ministerintyöstä oma-aloitteisesti.

Arvatenkin Tuulikki Ukkola yrittää omalla tavallaan sanoa, että muusikot pois vaalityöstä. Odotamme siis paheksunnan paskamyrskyä Oulun suunnalta jälleen joulukuussa, mikäli rap-artisti Cheek, Apulannan Sipe tai Maki Kolehmainen ja Kurre Westerlund tavataan kättelemästä Sauli Niinistöä itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Mutta tuskin olivat pikselit ehtineet Paavon iPadin ruudulla kuivua, kun jo ministeri aiheutti uuden skandaalin. Tällä kertaa myöntämällä veikkausvaroja nuorisotyöhön.

Ensimmäisenä havahduttiin siihen, että mokoma lurjus antoi rahaa taiteilijoiden leipää nakertaville Piraattinuorille. Sekunnissa unohtui taannoinen hyvitysmaksuselkkaus – entinen luddiitti-Paavo olikin nyt 1337 h4x0r. Helsingin Sanomat repi aiheesta niin ison otsikon niin kuin kehtasi. Ja Sanoma Oy:ssähän tunnetusti kehdataan.

Heti kintereillä muistettiin, että vielä äskettäin Arhinmäki oli uhannut leikata tukia homofobisilta hihhuliorganisaatioilta. Mutta vielä mitä: Twitter-journalistit äkkäsivät oitis, että sittenkin valtiovalta on kippaamassa kottikärrykaupalla viisisatasia eheyttäjäroistoille.

Ja täsmälleen samaan aikaan toisaalla uskovaiset homonkorjaajat kiristelivät hampaitaan. Arhinmäki oli kuin olikin mennyt leikkaamaan viidenneksen rahoituksesta Opiskelija- ja koululaislähetykseltä.

Fundamentalistit ovat molemmilla puolella samanlaisia. Koetun vääryyden tunteessa mukava lämmitellä. Se on kuin laskisi pakkasella housuihinsa.

Varsinainen jytky oli silti vielä nurkan takana. Iltalehti sen äkkäsi. Paavo Arhinmäki oli ilmiselvästi vetänyt kotiinpäin poliittisten nuorisojärjestöjen tuessaan. Tokihan porvaripuolueet saivat leijonanosan ja partioliike päälle miljoonan, mutta että pioneeritkin!

Järkyttävässä kohuartikkelissa Iltalehti etäännyttää oman aiemman kohu-uutisensa passiivimuotoon ja tivaa, mikä on, kun sama ministeri näin alvariinsa saa rapaa.

Viime viikolla esiin nousi epäilys siitä, suosiiko ministeri Arhinmäki itseään lähellä olevia tahoja. Esille nousivat muun muassa Arhinmäen ystävän ja erityisavustajan valitseminen Veikkauksen hallitukseen sekä kymmenien tuhansien eurojen palkinto vasemmiston vaalikampanjointia tukeneelle levy-yhtiölle.

Tietenkään Iltalehti ei välitä vertailla absoluuttisia rahasummia, joista ilmenee muun muassa se, että SDPL:n tuki on vuodessa tippunut 368 000:sta 347 000 euroon, siis pudotusta on reilut 20 tuhatta. Arhinmäki itse asiassa leikkasi pioneerien tukea.

Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että useille – myös Iltalehden toimittajalle – pahinta koko veikkausrahanjaossa on 35 000 euron summa Suomen Rullalautaliitolle. Stalinistista pahuutta huokuen Arhinmäki korotti avustustoimikunnan ehdottamaa summaa tonnilla, mikä johti siihen, että mokomien kaduillavetelehtijöiden ja lättähattujen porukka saa vuonna 2012 saman rahan kuin Dragsvik-Wallinin kaudella.

Perussuomalaisille Nuorille Paavo Arhinmäki antoi vain 15 000 euroa, mikä kirvoitti kokonaisen Twitter-päivityksen hallituksen jäsen Teemu Lahtisen näpeistä.

Hommaforumilla veikkausvarojen osoittaminen nuorisotyöhön johti normaalin haukkumakierteen jälkeen mittavaan spekulointiin Suomen historiallisesta roolista Neuvostoliiton osana. Mikä on täysin normaalia.

LISÄYS 9.45:

Äärimmäisessä oikeistossa ajatus poliittisesta nuorisotyöstä herättää närää. Tyypilliseen kaksinaamaiseen populismiin sortuvassa retoriikassa Vihreiden Aleksi Laine, Perussuomalaisten Simon Elo ja Kokoomuksen Anssi Häkkänen vaativat yhteisessä rintamassa nuorisotyön tukemisen sijaan puoluetukea, joka ei liittyisi itse nuorisotyöhön.

Yleisradion tavoittamien vihaisten miesten täydellistä tekopyhyyttä uhkuvassa vaatimuksessa ei tietenkään ole muuta motiivia kuin saada omalle puolueelle enemmän rahaa – ja ennen kaikkea leikata vasemmistolaista rahoitusta niin paljon kuin suinkin. Oman puolueen nuorisotoiminnan lisäämistä tätä lisärahaa varten ei  olla valmiita kokeilemaan.

Se on baretti, ei baskeri

Lauma aikuisia miehiä hyökkäsi lämminveriravureita vastustavalla Hummaforumilla 15-vuotiaan tytön kimppuun. Asia herätti laajalti pahennusta sekä tietenkin mahdollisen poliisitutkinnan. Elämmehän aikoja, jolloin aikuistenkaan solvaaminen ei ole järin hyvätapaista.

Samalla myös Kaasuputki-blogi sai osan kunniasta, vaikkakin aiheetta. Nimittäin mikäli salakavalan tietovuodon takana olisi ollut barettipäinen siiderirojalistimme, jutussa olisi ollut mukana asianmukaiset ruutukaappaukset.

Lisäys:

Tutkija Anna Mikkola osuvasti muistuttaa sosiaalisen median puolella, että itse asiassa ei ole mitään uutta. Vastaväittäjät haetaan mistä saadaan. Vuonna 2007 FT Jussi Halla-aho päätti paremman tekemisen puutteessa murskata yhdeksäsluokkalaisen nuorukaisen argumentit.

Sanotaan nyt heti alkuun, että ei tietenkään ole kaunista eikä korrektia raadella 35 ikävuoden elämänkokemuksella ja ylemmän korkeakoulututkinnon arvovallalla yhdeksäsluokkalaisen koulupojan tekstiä.

Minkä jälkeen Halla-aho käyttää n. 5 800 merkkiä ilmaistakseen, millä kaikilla tavoilla poikaparka on väärässä. Mitäs syntyi samaan universumiin.

Rampa ankka lammikossa

† In memoriam

Puolustusministeri Stefan Erik Wallinin, s. 1967, poliittinen ura löydettiin kuolleena pääministeri Jyrki Kataisen hampaista tiistaina 20. maaliskuuta iltapäivällä. Kuolinajaksi on arvioitu noin 14.30. Ennen menehtymistään Stefan Wallinin poliittinen ura oli käynyt lyhyen, mutta tuskallisen eloonjäämiskamppailun jäätyään keskelle itse aiheutettua kärhämää.

Kuoliniskun lopulliseksi antajaksi ounastellaan presidentti Sauli Niinistöä.

Wallin sai paksuun poliittiseen nahkaansa fataaleja repeämiä jäätyään kiinni niin sanotusta muunnellusta totuudesta kommentoidessaan puolustusvoimain varuskuntaverkoston uudistamista.

Yksikään kansalainen ei odottanut, että Suomen ainoa ruotsinkielinen joukko-osasto, Uudenmaan Prikaati – tuttavallisemmin vain Dragsvik –, olisi lakkautuslistalla. Onhan yleisesti hyväksytty ajatus, että molemmilla kansalliskielillä järjestetty varusmieskoulutus on isänmaalle ja sen puolustukselle parhaaksi. Itse asiassa jopa laki edellyttää sitä. Vain kristillisnationalististen suomalaisuusjihadistien keskuudessa on ajateltu, että kaksi- ja ruotsinkielisten osallistumisessa Suomen itsenäisyyden turvaamiseen on jotain pahaa.

Koska vain poliittisen kentän hullusiivessä voidaan olettaa, että kuuluminen johonkin joukko-osastokiltaan tekee puolustusministerin jääviksi tätä joukko-osastoa koskevissa päätöksissä, Stefan Wallin luultavasti ajatteli asian olevan selvä viimeistään oikeuskanslerin lausunnolla.

Poliittisen uransa kannalta valitettavasti hän ei kuitenkaan huomannut olla koko asiassa avoin, vaan vetäytyi puolustusvoimain selän taakse, mistä hänellä ei ollut mahdollisuutta enää selvitä. Kielipoliittisen aspektin häivyttely ja siitä narahtaminen oli sikälikin turhaa, sillä Dragsvikin varuskunnan säilyttämiselle olisi ollut jopa aidot maanpuolustukselliset perusteet. Tätä mieltä on kapitalistinenkin tiedemies.

Ohjausrooliaan aluksi vähätelleiden väitteidensä takia Wallin joutui kiimaisten fennomaanien ohella myös kaikenlaisten poliittisten opportunistien, Johanna Tukiaisen fanien sekä lopulta verta haistaneiden toimittajien kynsiin.

Stefan Wallinin poliittista uraa jäävät kaipaamaan monet. Ennen kaikkea terve järki, maltillinen keskiluokka ja epäilemättä myös Pentti Oinonen (äär.), jonka täytyy kohta keksiä itselleen uusia viholliskuvia.

Kansalaisia kehotetaan kuitenkin vielä peijaisten keskellä muistamaan yksi asia: koko jupakassa on alusta asti ollut kyse vain ministerin luottamuksesta eikä koskaan mistään kieliriidasta.

Siunaustilaisuus pidetään 21.3.2012 kello 14.30 puolustusministeriössä (Neuvotteluhuone Kaarti, Eteläinen Makasiinikatu 8, Helsinki).