Suomen kuningaskunta

Eikö vain tämäkin nuorukainen mielellään kävisi tositoimiin uusine varusteineen? Kuva: Puolustusvoimat / Juhani Kandell

Rosa Meriläinen tutkailee Suomen presidenttiä Vihreän langan blogissaan. Kirjailijalla sellaiseen on toki oikeus, vaikka hiukan vaikuttaa, että Taxellin komitean sormeileminen on vain tekosyy. Vihreille asiantuntijoille ominaiseen tyyliin Meriläinen näet käyttää leijonanosan tekstistään vain haukkuakseen mahdollisimman inhottavasti kaikkia näkemiään vasemmistopoliitikkoja (miksiköhän, muuten?).  Mutta tekstin loppusuoralla sentään päästään asiaan. Rosa Meriläinen päätyy samaan johtopäätökseen kuin Kaasuputki-blogin betaversiossa jo lokakuussa uumoiltiin.

Suomesta on tehtävä monarkia.

Meriläisen ehdotus personaaliunionista lienee fiskaalisesti tehokkaampi kuin omilla verotuloilla ylläpidetty kruunupää, sillä jäisihän tuolloin kuningashuoneen ylläpito tukholmalaisten päänvaivaksi. Mutta entä itsenäisyys, kulttuuri, henkinen hyvinvointi ja Suomen voitokas armeija? Missä on isänmaallisuus?

Palautetaanpa siis mieleen, mitä lokakuussa kirjoitettiin:

Suomalainen oikeisto inhoaa kahta asiaa yli muiden: sosialismia ja rauhaa. Kaikki, mukaan lukien maahanmuutto ja femininismi, ovat vain näiden penteleiden sivutuotteita. Sotaa on janottu esimerkiksi Nato-jäsenyyden siivellä, mihin myös sosialismin saattaisi haudata.

Presidentti Tarja Halonen on jo jonkin aikaa edustanut Nato-vastaista rauhanasiaa. Siksi hänellä on vannoutuneita vihamiehiä vallankin kokoomuslaisten riveissä. Halos-inho naamioidaan yleensä vaatimukseksi presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Kimmo Sasi ei ole koskaan jättänyt ainoastakaan puheestaan pois catomaista ceterum censeo -lisäystä: ”Presidentin valtaoikeudet ovat jäänne suomettuneisuuden ajalta.”

Ennätyksellisessä epäsuosiossa vellova SDP on lähtenyt mukaan leikkiin. Puolueessa ei ole ainuttakaan varteenotettavaa presidenttiehdokasta varastossa, joten torjuakseen kokoomuslaisten diktatuurin hekin kiirehtivät poistamaan seuraavalta valtionpäämieheltä luvan mihinkään muuhun kuin pönöttämiseen toisten valtionpäämiesten hautajaisissa.

Itse asiassa kaikki eduskuntapuolueet ovat hämmästyttävän yksimielisiä presidentti-instituution romuttamisesta. Ja tämä avaa täysin uuden mahdollisuuden, johon ennen kaikkea Kansallisen Kokoomuksen tulisi tarttua kaksin käsin.

Ilman vahvaa presidenttiä, näet, Suomi voisi saavuttaa kaksi kokoomuslaisten ikivanhaa tavoitetta. Viimeinkin.

1. Kuningas

Täysin vallatonta seremoniapresidenttiä ei kaipaa pirukaan. Toisaalta maa tarvitsee keulakuvan, jonkin likaisen päivänpolitiikan ja ennen kaikkea inhan sosialismin yläpuolella olevan hahmon. Kokoomuksella oli jo aikoinaan ratkaisu, joka jäi toteutamatta. Suomesta pitää tehdä kuningaskunta.

Kuninkuuden eräs periaate on sen tuonpuoleinen ulottuvuus. Kansa ei voi valita kuningasta. Hänellä on oltava jumalallinen suosio joko suurten tekojen, historian pyhittämän sukupuun tai hallitsevan kuninkaan suorittaman adoption kautta. Kun Norjan kuningaskunta perustettiin, sinne kutsuttiin hallitsija Oldenburgien Tanskasta. Entä Suomi?

Ruotsissa, jolla on Suomen kanssa tuhatvuotinen historia, olisi joutilas mies: Carl Philip Bernadotte. Suomen valtio voisi juhlallisesti pyytää hänet johtamaan maatamme, maailman toista virallisesti ruotsinkielistä kansakuntaa.

Carl Philip saisi siis määrärahan, palatsin, ritarikuntien suurmestariuden, Ritarihuoneen avaimet ja oikeuden kutsua silmäätekeviä tanssiaisiin joka joulukuun 6:ntena. Voisiko hän kieltäytyä? Suomi on yksi planeetan rikkaimmista maista. Mikäli kuningaskandidaatti empisi, hänelle voisi siirtää kannustimeksi joko suoraan tai säätiöitynä joidenkin miljardien eurojen salkun kansallisvarallisuutta. Lisäksi Carl Philip johtaisi Suomen armeijaa, asia johon palaamme myöhemmin, ja pönkittäisi yhteiskuntarauhaa palauttamalla säädyt ja jakamalla arvonimiä ansioituneille kansalaisille.

Lama kaatuisi jo yksin siihen, kun suomalainen ja skandinaavinen juorulehdistö saisi nokittavakseen kokonaisen uuden hovin ja aristokratian. Helsingin yöelämässä pörräisi vapaaherroja, kreivittäriä ja sellaisiksi pyrkiviä. Pois joutavat tusinajulkkikset, tilalle aitoa kimallusta!

Kuninkuuden etuja olisi myös lapsesta asti jatkunut koulutus vaativaan edustustehtävään. Poliitikot ja järjestöihmiset kiinnittävät enemmän huomiota lakipykäliin kuin markkinointiin.

2. Suur-Suomi

Marsalkka Montgomeryn laatimien sodankäynnin sääntöjen ensimmäinen pykälä on: ”Älä hyökkää Venäjälle”. Tätä virhettä ei pidä Suomen tehdä. Sen sijaan Suomella on etelänaapurissaan sotilaallinen tyhjiö.

Viro on Naton jäsenmaa, mutta käytännössä puolustuskyvytön. Venäjän hyökkäys Viroon saattaisi johtaa, etenkin Puolan taholta, Nato-vetoiseen interventioon. Mutta Suomi – se on puolueeton, rauhantahtoinen maa, joka siirtäisi joukkojaan etelänaapuriin vain siellä olevien suomalaisten ja Suomeen paenneen virolaishallituksen pyynnöstä.

Ruotsin prinssi Suomen kuninkaaksi kutsuttuna, Suomen armeijan ylipäällikkönä, takaisi mahdollisessa konfliktissa Suomelle Ruotsin sotilaallisen tai vähintään taloudellisen ja diplomaattisen tuen. Tätä ei pidä väheksyä etenkään Itämeren piirissä, missä ruotsalaisilla on jokunen kana kynimättä useimpien naapurimaiden kanssa.

Jos ja kun Viron vapautussodalle haettaisiin vielä ymmärrystä Venäjältä mm. lupaamalla uusia neuvotteluita Viron itärajasta ja Viron venäläisten oikeuksista, Suomella olisi operaatiolleen niin vahva alueellinen tuki, ettei Yhdysvallatkaan sitä horjuttaisi. Pienen Viron tapauksessa kovinkaan moni Nato-maa ei katsoisi tilannetta muutenkaan 5. artiklan arvoiseksi.

Epäilemättä lyhyeksi jäävän, voitokkaan sodan valloitetut alueet voisi kaikeksi vakuudeksi liittää Suomen kuninkaan perintömaihin. Tämän lupauksen jälkeen tuskin olisi suunnaton ihme, mikäli Viro-offensiivia tukisi jokunen laivue svealaisia hävittäjälentokoneita, sukellusveneitä ja muita tarpeellisia laitteita.

Virosta Suomi saisi viljavan ja luontevasti suomalaistettavan eteläisen maakunnan. Sotasankareita voisi palkita arvonimin, joista toki Virumaan suurherttua olisi itseoikeutetusti kruununperijän titteli. Eri hautausmaat Suomessa, Ruotsissa ja ex-Virossa saisivat respektiiviset sankarivainajansa. Veteraanijärjestöt voisivat jälleen kerätä rahaa hyvällä syyllä. Viron urhea kansakunta saisi sosiaaliturvan.

Ja suomalaiset nettinatsit pääsisivät viimeinkin tekemään sen, mistä ovat kaikki nämä masentavat rauhan vuodet haaveilleet: kuolemaan isänmaansa puolesta.

Kaksipäisen kotkan varjossa

Mikael Pentikäinen nojailee aivan muina miehinä, todella rennosti. Kuva: Sanoma News

Edistyspuolueen pää-äänenkannattaja vaihtaa päätoimittajaa. Janne Virkkunen saa viimeinkin väistyä. Potkuiksikin sellaista on tapana sanoa, kun pomotasolta alennetaan muistelmakirjailijaksi – tulkinta, joka Markkinointi & Mainonnan mukaan on jo ehditty kiistää. Silti voitaneen sanoa, että kaipaavia katseita Virkkusen loittonevaan selkään luodaan melko harvakseltaan. Ainakin, jos luotetaan Painobaarissa toisinaan notkuviin, vähintäänkin epämääräisiin lähteisiin. Ja tietynlainen rakkaudettomuus on saattanut olla jopa molemminpuolista.

Lähtöä on siis odotettu pitkään. Eikä kukaan sanottavasti ole välittänyt seuraajakysymyksestä. ”Kuka tahansa, kunhan se vain ei ole Max Jakobson.” Vielä vuonna 2007 asia herätti paljon enemmän mielenkiintoa.

Janne Virkkunen on jäänyt kansakunnan mieleen melko etäisenä, värittömänä hahmona, joka taitavasti sai kuluttajat uskomaan, että hänellä ei ole sisällöllisiä saati poliittisia ambitioita. Jos edes kaupallisia. Hänestä on pitkän uran jälkeen tullut Helsingin Sanomain Jutta Urpilainen, jonka ulostulot eivät tahdo vakuuttaa, vaan korkeintaan ärsyttää. Se on jo sinänsä saavutus toimittajalle, jonka oli mukana Kekkoslovakiaa ravistelleessa Tamminiemen pesänjakajat -kirjassa. Lehteä jatkuvasti uudistaneelle Nyt-liitteen isälle. Miehelle, jonka sukupuun oksilla riippuvat Snellmanit, Sibeliukset ja Järnefeltit.

Nyt tilanne muuttuu kertaheitolla kutkuttavammaksi. Sukupolvenvaihdokset ovat aina jännittäviä, mutta onpa muitakin erikoisuuksia. Hesari on kuuluisa pakkomielteisestä puolueettomuudestaan. Toimittajien puoluekytkökset Sanomassa ovat kuin homous Yhdysvaltain armeijassa: don’t ask, don’t tell. Mutta Pentikäinen on niinkin kuuluisa keskustalainen, että jopa Antti-Pekka Pietilä arveli saaneensa potkut Ilta-Sanomien päätoimittajan pallilta silkkaa antikepulaisuuttaan.

Liberaalipuolueen – käytännössä oikeistovihreiden – lippulaivan luovuttaminen ”uskovaiselle keskustavaikuttajalle” on herättänyt kollegoissa jännittäviä intohimoja. Pahimman lajin keskustasatraappi Erkki Laatikainen ei kyennyt peittelemään voitonriemua sivaltessaan Yleisradiossa itseään kaksi vuotta nuorempaa Virkkusta tämän ”eloisasta sympatiasta sosiaalidemokratiaa kohtaan” ja kiirehtiessään syleilemään Pentikäisen hengiltä kiimaisessa innossaan:

Mikael Pentikäinen kantaa keskustalaista juuristoa. Hänen isänsä professori Juha Pentikäinen on rantsilalaisia. Hän on uurastanut keskustan avaintehtävissä. Mikael Pentikäinen muistetaan keskustan opiskelijaliiton puheenjohtajana ja järjestön julkaisun Politiikan Puntarin päätoimittajana. Hän on Sanoma Oy:n toimittajakoulun kasvatti, vaateliaiden journalististen ja liiketaloudellisten haasteiden onnistunut kohtaaja.

Turun Sanomien emeritusdemari Aimo Massinen puolestaan keskittyy blogissaan vain kuittaamaan Pentikäisen puoluekuviot harmittomana hömppänä. Tokkopa Mikael nyt sentään antaa Jumalan ja Santeri Alkion häiritä bisneksiä.

Massisen huomio keskittyy samaan kuin suurimmalla osalla keskustelijoista. Pentikäisestä tulee huhtikuussa Helsingin Sanomain kautta aikojen voimakkain ei-Erkko-niminen päätoimittaja. Pestiin on yhdistetty myös kustantajan rooli. Asia, jota kilpailevan leirin iltapäivälehti jo ennätti kehuskella heidän ideakseen.

Pentikäisen nimitys oli sikäli uusi askel Hesarin käytännössä, että nyt sekä journalistinen että taloudellinen vastuu on yksissä samoissa käsissä. Käykö niin, että maan ykköslehden journalismi “markkinaehtoistuu” entisestään? Hesariahan on jo viime vuosina syytetty siitä, että laatulehtipuheistaan huolimatta se on välillä luiskahtanut viihteeseen sensaatio- ja skandaalilehtien lailla. Tähän saakka on journalistipiireissä vain kuiskuteltu, ettei Hesarin linja ole vain pysynyt toimituksen johdon näpeissä, kun nuoret toimittajat ovat kokeilleet rajojaan.

(Tosin taitaapa Turun Sanomatkin julkaista syvällisten taidekritiikkiensä ja yhteiskunnallisten keskustelunaiheidensa ohella tietoja TPS:n kuulumisista. Että sikäli, Aimo Massinen.)

Kaksoisrooli on vaarallinen. Pentikäisellä on kovan liikkeenjohtajan maine. Ilmaisjakelulehtien sodassa Sanoma News yksinkertaisesti osti kilpailijat pois ja ajoi ostetut lehdet alas yksi toisensa jälkeen. Sanomalaisten avustajasopimusten kohdalla hän on osoittanut vaativansa torppareiltaan kuuliaisuutta, joka on ennen totuttu yhdistämään vain 1800-luvun kartanonherroihin. Hän odottaa maailman taipuvan hänen tahtoonsa.

Mikael Pentikäisen päätoimittaja-kustantajakaudella se voi tarkoittaa mitä tahansa. Aletaanko Helsingin Sanomia tehdä entistäkin kireämmällä kustannusrakenteella ilman journalistisia tavoitteita? Tingittäisiinkö toimittajien ja avustajien oikeuksista? Valokuvista vastaisivat lukijat kännykkäkameroineen. Kolumnien paikalle tulisivat tekstaripalstat. Muuttuisiko Sanoma News samanlaiseksi työyhteisön pahoinvoinnista kuuluisaksi firmaksi kuin vihtiläinen Karprint?

Mutta. Aina on mutta.

Kukaan ei ole vielä pohtinut toista, paljon pahempaa mahdollisuutta. Elokuvamaailmassa tuottaja-ohjaajia on useitakin eivätkä esimerkit aina ole kauniita. Timo Koivusalo on osoittanut, mitä tapahtuu, kun tuottaja-Koivusalo antaa ohjaaja-Koivusalolle vapaat kädet. Entä jos kustantaja osoittaa samaa armeliaisuutta päätoimittajalle? Mikael Pentikäisen Hesarista voi aivan kirjaimellisesti syntyä uusi Kaksipäisen kotkan varjossa.

Sellainen valtavan iso, Vesku Loirin tähdittämä pullantuoksuinen asia, jota kukaan ei halua nähdä edes kännissä.

Mannerheim menettää muistinsa

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

”

Kerran aamiaispöydässä istuttaessa Marski rupesi kertomaan Venäjän-Japanin sodasta. Yleensä hän muisti tavattoman hyvin kaikki nimet, laivat ja niin poispäin, mutta sinä päivänä hän oli väsynyt ja suuttui ja oli oikein vihainen, kun ei muistanut, kuka oli ollut sen ja sen panssarilaivan päällikkönä. Hän kysyi majuri Enckelliltä, kuka se oli ollut. Majuri Enckell vastasi, että se oli ollut amiraali Se ja se ja että hänen esikuntapäällikkönsä nimi oli Se ja se.

– En ole kysynyt, kuka hänen esikuntapäällikkönsä oli, tiuskaisi Marski.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Kaasukupla

Gandalf toi sauvakävelyn Suomeen

Suomalainen ajattelutoiminta on taas nostanut muotopuolta, kansallista päätään. Pitkä kylmä kaamos tekee kirjaimellisesti hallaa aivotoiminnalle. Joku voisi sanoa jopa, että Halla-ahoa.

Kun keskellä kylmää sydäntalvea kerrotaan, että Suomenlahteen lasketaan maakaasuputki, joukko pipotta pyöräilleitä suomalaismiehiä tuntee jonkin oudon tunteen aivokurkiaisissaan. Aivan kuin Venäjän ja Saksan välinen kaupankäynti olisi jollain tasolla heiltä pois. Tietenkään mielenterveysongelmille ei saisi nauraa, mutta mitä hittoa tämä tarkoittaa?

Propellit pyörivät. Se, että Suomi antaa kaasuputkelle rakennusluvan Saksan, Tanskan, Ruotsin ja Venäjän jälkeen, on yhä täydellisen epäilyttävää. Sionistien salaliitto?

Toisinaan jopa aivan vakavat miehet saattavat unohtaa, ettei 20-asteisessa pakkasessa pidä oleilla pitkiä aikoja ilman asianmukaista suojausta. Yritysjohtaja, ristiinnaulittu monimiljonääri Jari Sarasvuo osoittaa lennokkaalla esimerkillään, ettei liiallinen kuntoliikunta eroa seurauksiltaan pilvenpolttamisesta. Kun pörssitiedotteessa käytetään sanamuotoa ”strategiaan kuulumaton liiketoiminta suli kuin läski aamujumpassa”, jossain kohdin pitäisi uneliaimmankin Sisäisen Oikolukijan säpsähtää.

Kun samainen tiedote päättyy haltiakieliseen toivotukseen, voi Sarasvuolle vain sanoa: ”Séya úmai, toimitusjohtaja! Sa nië úmara.”

Mutta mitähän Jari Sarasvuo sanoisi kaasuputkesta? Miksi häneltä ei ole kysytty?

Luomu haisee hyvältä

Kansallisleipuri Runebergin muistopäivä meni ohi lähes ilman ihmisuhreja. Mitä muuta Suomi ja maailma ovat nyt kokeneet? Tässä kuluneen ja alkavan viikon uutisaiheita:

Tavoitteena on saada kaikki syömään luomua

Mannerheimin sutkaus

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

”

Ollessaan 30-luvulla puolustusneuvoston puheenjohtajana Mannerheim antautui tavanomaisella tarmollaan asemansa vaatimiin tehtäviin. Hän tunsi elävästi vastuun kaikesta ja seurasi tarkoin armeijan jokaista yksityiskohtaa. Eräs herra oli lähetetty Helsinkiin suorittamaan jotakin armeijaa koskevaa tehtävää, mutta kuluttikin aikansa joutavuuksissa ja huvitteluissa naisten parissa. Muutamien kuukausien jälkeen tuli esitellyksi Mannerheimille ja sanoi:

– Mikä vahinko, että olen ollut täällä niin kauan kohtaamatta Teitä!

– Me emme kai liiku samoissa piireissä, vai kuinka? vastasi Mannerheim tyvenesti.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)

Valtiopäivittelyä

Kalterit ovat edelleen liian harvassa. Kuva: Vesa Lindqvist / Eduskunta

Valtiopäivät avattiin jälleen. Kansanedustajat palasivat jouluvapailtaan kuuntelemaan, mitä tasavallan presidentti ja kuningas halusivat heille sanoa. Kurkistus pidettyihin puheenvuoroihin muistuttaa omalla masentavalla tavallaan, miksi eduskuntatyö ei suorastaan kilpaile ihan-minkä-tahansa kanssa tv-katsojan mielenkiinnosta.

Tarja Halonen ei ole vielä saavuttanut aivan kuolematonta mainetta järisyttävänä reetorina – eikä tämä puhe tule muuttamaan tilannetta. Laskevalla nuotilla pudotellut viisaudet kuulostavat liiaksi koulussa annetuilta ulkolukutehtäviltä. Puheen terävät kärjet haudataan kapulakieleen. Kun tavallinen kuolevainen sanoisi, että keskellä lamaa ja työttömyyttä on sadistista julmuutta riistää ihmisiltä perusturva ja pakottaa heidät elämään Pyhän Hengen varassa, Halonen muotoilee asian näin:

Yksittäisten ihmisten halu muutoksiin ei korkean työttömyyden aikana ole suuri. Siksi on tarpeen, että luodaan luottamusta sosiaaliturvan riittävyyteen ja siihen, että yhteiskunnan tuki todella auttaa vaikeiden aikojen yli. Tulevaisuus vaatii kestäviä sosiaalipoliittisia ratkaisuja sekä työelämän sisältöjen kehittämistä.

Onko kukaan muistanut kertoa Haloselle, että talvisotakortti on jo pelattu? No, riittäähän näistä 105 kunnian päivästä puhuttavaa. Vaikka tämä lienee ensimmäinen kerta, kun talvisodan henki ja kestävä kehitys pääsevät samaan kontekstiin. Jonkun pitäisi kai kertoa tästä uudesta tammikuun kihlauksesta myös työmarkkinajärjestöille, etenkin työntekijäpuolella.

Keskellä talvisotaa, 70 vuotta sitten solmittiin työmarkkinajärjestöjen ”tammikuun kihlaus”. Se oli signaali ulkopuoliselle maailmalle Suomen kansan yhtenäisyydestä. Samalla se loi myös pohjaa vuosikymmeniä jatkuneelle sopimusyhteistyölle. Sopiminen on mahdollistanut hyvinvoinnin vakaan ja pitkäjänteisen kehittämisen. Sitä tarvitaan edelleen ihmisen ja luonnon kestävän kehityksen turvaamiseksi tässä globaalissa maailmassa. Sopimisen muodot voivat muuttua, mutta luottamuksen säilyminen edellyttää yhteiskunnan päättäjien ja eri osapuolten yhteistä tahtoa ja toimia.

Puhetaidolliset helmet ovat muualla puheessa. Presidentti Halonen on innokas kuvataiteilija, mutta runotkaan eivät ole hänelle tuntemattomia. Näin siteerataan työministeri Anni Sinnemäen nuoruudentuotantoa:

Valitettavasti aseellisiakin konflikteja on jatkuvasti olemassa. Nämä konfliktit ovat muuttuneet entistä monimutkaisemmiksi ja siten vaikeammiksi hallita.

Muuten, muistakaa jatkossa, rouva Tasavallan Presidentti, te ette – todellakaan ette – voi aloittaa mitään virkettä sanoilla ”globalisoituvassa maailmassa”.

873 sanaa myöhemmin päästään asiaan:

Julistan vuoden 2010 valtiopäivät avatuiksi.

Kiitosta vain, siis.

Jos kohta Tarja Halosen puheen rattaissa oli jokunen kapula, ei Sauli Niinistökään aivan luonteva ole. Kuningas Sauli vaikuttaa Yle Areenan välittämän kuvan mukaan kärsivän jostakin, arvatenkin kankkusesta. Ehkäpä siksi puhemiehen vastausoratoriossa on aimo annos messiaanisia sävyjä.

Kansallisen yhteistyön osalta palaatte hetkeksi talvisodan tunnelmiin. Totta on, että Suomi kuuluu sotien jälkeen maailman parhaiten menestyneisiin maihin. Ulkonaisia edellytyksiä siihen on ollut niukanlaisesti niin maan väkimäärään, sijaintiin, kieleen tai vaikkapa luonnonvaroihin nähden. Ellei siis ole ollut materiaa, on ollut henkeä. Mitä enemmän vaikeuksia on ollut, sen paremmin niistä on yhteishengellä ja -vastuulla selvitty.

Tällaisten verbaalisten kultahippujen ansiosta Niinistöä pidetään yleisesti Suomen viisaimpana miehenä. Eikä ihme, ajatuksessahan piilee koko joukko zeniläistä filosofiaa. Vain barbaarit nojaavat materiaan. Suomalaiset ovat onneksi keskittyneet kansalliseen meditaatioon.

Jos Tarja Haloselle talvisota merkitsee ilmastonmuutoksen torjumista (missä kieltämättä on semanttisesti oma pistämätön logiikkansa), Sauli Niinistölle talvisota on lastentekoa:

Pääministerimme on, aivan aiheellisesti, kaivannut lisää lapsia syntyväksi. On kestämätön ristiriita, jos samaan aikaan päästämme yhden ikäluokan verran lapsia syrjäytymään. Ei kaveriakaan jätetty, miten voisi lapsen jättää?

Voi vain arvailla, käväisikö Jenni Haukion hartioilla puheen näillä kohdin tahaton puistatusrefleksi. Kameramies ei hennonut taltioida nuorikon kasvoja, kun kansakunnan isä ja isoisä vihjasi aikeistaan ruveta pukkaamaan jo toista sarjaa maailmaan.

Lopuksi on pohdittava vakavissaan, onko tämä lupaus vai uhkaus:

Ojensitte yhteistyön käden. Me, täällä, tartumme siihen.

Juodaan viinaa

Retro-AlkoSuomalaiset ovat vuodesta 1969 opetelleet ”eurooppalaisia juomatapoja”. Dokaamisen mannermaista luonnetta ei ole koskaan tarkemmin määritelty – viitataanko sillä itäisen Euroopan yrttiviinaperinteisiin, perunavyöhykkeen paloviinakulttuuriin, saksalaiseen olutpöhnään vai ranskalaiseen maksakirroosiin? Joka tapauksessa me, suomalaiset, olemme edistyneet. Osaamme erottaa toisistaan puna- ja valkoviinin ja joillakin hienostoalueilla jopa koordinoida juomat ruokien mukaan.

Seuraava askel suomalaisten sivistämisessä olisi päästää viinit ruokakauppoihin.

Idea ei ole millään tavalla uusi. Päivittäistavarakauppa ry on lobannut päättäjiä jo pitkään saadakseen kaikki-paitsi-väkevät hyllyjään koristamaan. Tavoite on täysin ymmärrettävä, sillä in vino veritas ja laman aikana tarvitaan muutakin kuin peruskeppanaa sisäänheittotuotteiksi. Alkoholi on megatrendi.

Se, missä PTY ajaa ojaan, on juuri tämän vaatimuksen muotoilu. Se on yhtä aikaa nöyrä ja röyhkeä. Siinä toiveikkaan ovelasti yritetään hivuttaa tilavuusprosenttirajoja kohti kahtakymmentäkahta – aivan kuin Sorbus olisi sosiaali- ja terveysviranomaisten mielestä samaa tavaraa kuin keskikalja. Samalla yritetään näyttää viattomalta; ettei salainen tavoite olisikaan jatkaa rajojen venyttämistä kohti Koskenkorvaa. Hitaampikin virkamies näkee pelin läpi ja neuvoo lainsäätäjää jättämään pykälät nykyiselleen.

Eikä vaatimuksen muotoilu toisenlaiseksi poista erästä tosiseikkaa: valtio tarvitsee tulonsa. Jos ei minkään muun takia, niin alkoholin aiheuttamien haittojen hoitamiseksi. Asiassa on samanlainen tilanne kuin uhkapeleissä. Pitäisikö valtion kompensoida menettämänsä myyntitulot kolminkertaistamalla alkoholiverot? Ei taitaisi kauppiasta enää siinä vaiheessa naurattaa matkalla S-pankkiin.

On myös joitakin laatukysymyksiä, jotka ”viini maitokauppoihin” -porukka aina sivuuttaa. Tavalliselle marketille myynnin volyymi on kaiken ydin. Alepan tai Siwan hyllyiltä ei haeta erikoistuotteita, vaan bulkkia. Siksi on pohdittava, olisiko Inexin trokaama Rainbow-viina mitään muuta kuin hädin tuskin juomakelpoista teollisuusjätettä? Sen sijaan Alkolla ei ole vihaisia sijoittajia tai pörssiarvoa, jota menettää. Viinamonopolilla on aikaa ja rahaa miettiä sisäänostoasioita paremmin kuin kvartaalikapitalistilla. Eihän alkoholistinkaan maha ole tehty teräksestä.

Lisäksi on olemassa kuluttajan omalaatuinen psykologia. Alkoholi on riippuvuutta aiheuttava tuote, jonka ostaminen kirvelee jo muutenkin omaatuntoa. Pitäisikö kiusan päälle lisätä uusi kiusa? Pienituloinen ihminen ei todellakaan halua vähillä rahoillaan subventoida kokoomuslaista viinaporvaria. Sen sijaan yhteiseen, demokraattisesti valvottuun pussiin karttuva tuotto on kuin panisi rahaa pankkiin. Kriittisinkin kuluttaja voi huitaista valtiollisen viinipullon huiviinsa hyvällä omallatunnolla.

Tilanne voi näyttää umpikujalta, mutta oikeasti, hyvät kuluttajat, tutkijat ja päättäjät sekä arvoisat kauppiaat, tämä kakku voidaan sekä syödä että säästää. Vapautetaan viinanmyynti ja säilytetään Alkon vähittäismyyntimonopoli.

Kyllä, molemmat.

Ratkaisu on äärimmäisen yksinkertainen. Jälleen kerran malli on haettavissa yksityiseltä sektorilta. Sanoma Oy on eräänlainen valtio valtiossa ja sillä on monopoliasema jos toinenkin hoteissaan. Ennen kaikkea Sanoman tytäryhtiö, Rautakirja, on kokonainen yksinoikeuksien kokoelma. Suomessa ei myydä kirjoja tai näytetä elokuvia ilman, että raha liikkuu Erkkojen suuntaan. Lehtipisteen kautta firma omistaa käytännössä koko suomalaisen aikakauslehtijakelun.

Tässä tullaan asian ytimeen. Rautakirja myy tuotteensa omissa liikkeissään (etenkin R-kioskit) sekä aivan toisten omistamissa ruokakaupoissa. Maamme marketit ja huoltoasemat pullistelevat Lehtipisteen hyllyjä, joista tyytyväiset asiakkaat ammentavat itselleen elämyksiä. Ne eivät ole kaupan omaa myyntiä, vaan Rautakirjan liiketoimintaa näissä tiloissa.

Valtiollinen alkoholimonopoli voisi tehdä samoin. Perustetaan jokaiseen maitokauppaan Alkopiste, A-piste, jonka omistaja ja ylläpitäjä on Alko itse. Itse asiassa koko kaupan virvokehylly voisi olla Alkon omistuksessa, jolloin ruokakauppias välttyisi monelta logistiselta pulmalta ja asiakas tietäisi saavansa tarkoin kontrolloitua laatua.

Kuluttajalle A-pisteiden esiinmarssi merkitsisi auringonnousua kaamoksen jälkeen. Tavallisten keskiolutpullojen sekaan mahtuisi mihin tahansa lähikauppaan jokunen boksi viiniä, aperitiivipulloja, joitakin ulkomaisia tuontisiidereitä ja vaikka pienenä täkynä jokunen lesti iäkkäämpää konjakkia. Hiiteen kaiken pilaava 4,7 tilavuusprosentin raja ja vaatimukset ”käymistuotteista” – lonkero voisi sisältää aitoa giniä.

Hittovie, oluet ja siiderit sekä kuohuviinit saattaisivat jopa päästä kylmäkaappeihin!

(Tarvittaessa väkevät viinat voisi sijoittaa kauppojen A-pisteissä lukittuihin kaappeihin tai kassoille. Eihän kuitenkaan ole tarkoitus saattaa kansalaisia kiusaukseen.)

Samalla Alko itse voisi säästää myymäläverkostonsa ylläpidossa pitkän pennin. Eikä sittenkään kaikkia pitkäripaisia tarvitsisi sulkea. Päinvastoin, menekkituotteiden markettimyynnin ansiosta Alkoissa olisi enemmän tilaa erikoistuotteille. Korkeatasoisilla alkoholin erikoisliikkeillä on pyhä tehtävänsä kaikkialla maailmassa. Vierailu viinakaupassa on suorastaan sivistävä elämys, kun ärsyttävien kartonkiviinien ja talvisotaviinojen tilalla hyllyssä kimmeltää venäläisiä vodkaharvinaisuuksia ja itävaltalaisia jälkiruokaviinejä. Mikään ei sano ”eurooppalaiset juomatavat” niin kuin arvoviinojen design-pulloihin pakattu kunniakomppania.

Mäntsälän kopla ja muita uutisia

Tässä blogissa on toisinaan tapana tarkastella päivän uutisia ja viihdemaailman kuulumisia. Näin tällä kertaa.

Suomalaiset parittelevat

Kun suomalainen nainen huomaa olevansa pieniin päin, suomalaiselta mieheltä on odotettavissa lausuntoja, joita kukaan ei halunnut kuulla. Seuraavassa alkionkehityksen vaiheet Terhi Kokkosen ja Arto Halosen tapaan:

Ja onnittelut hotelli Atriumille kulttuuriväen onnistuneesta yhdynnästä. Siellä siis tärppää, jos on tärpätäkseen.

Ulkoavaruuden kuulumiset

Malttavatko Mézierès ja Christin lopettaa ennen kuin Valerianista tulee Asterix? Ehkäpä! Toinen pikku-uutinen on tietenkin se, että Avatar perustuu tähän ranskalaissarjakuvaan.

Suomi ei voi tehdä mitään, koska talvisota

Suomi on planeettamme köyhin maa. Haitilla ja Darfurissa piehtaroidaan ylellisyydessä verrattuna talvisodan runtelemaan valtioomme. Siksi ei ole mikään ihme, että nälkään nääntyvät espoolaiset insinöörit ovat hädissään, kun kaikenlaisille ihmisille varistellaan täällä muruja leipäjonosta.

”Maahanmuuttajanaisen euro on 20 senttiä”, uutisoi Helsingin Sanomat. ”Se on ihan liikaa”, sanoi Suomen kansa, jonka mielestä köyhyys on oma vika. Ellei köyhä ole sotaveteraani, jolloin köyhyys on yhteiskunnan vika. Paitsi ulkomaisten sotaveteraanien köyhyys, joka on taas kerran vain omien korvien välissä. Lisäksi pitää muistaa, että maailmassa ei ole ikinä sodittu muualla kuin Suomessa.

Näin Suomen vilusta tärisevä kansa pukee ajatuksen sanoiksi HS.fi-keskustelussa:

Eläkeläisen euro vielä vähemmän

missä on talvisodan henki? | 1.2.2010 14:07

Suomessa on omia köyhiä, joiden jääkaapissa ei pala edes valo. Mielenterveyspotilaat ovat aivan heitteillä monissa kunnissa. On myös paljon yksinäisiä vanhuksia vankeina omissa mökeissään. Ei ole varaa kotiavustajiin ja kotisairaanhoitoon, eikä juuri kaupassa käyntiinkään.

Samaan aikaa herrat harrastavat oopperaa ja maahantuppautuvat oleskelijat asuvat Helsingin hotelleissa.

Johan on vallan ihme, ellei tähän menoon saada muutosta ensi vaaleissa.

Isänmaankauppiaat ja maanpetturit ulos eduskunnasta!

Eikä siinä vielä kaikki

Ja jotta kylmien kaminoittensa ääressä pelkillä ikenillä pettua järsivät sotaveteraanit eivät jäisi kummittelemaan mieleen, nostetaan esiin vielä päivän paras uutinen. Se sijoittuu oletettavasti hyönteisten tai vauvojen maailmaan:

Mannerheimin miniatyyri

Mannerheim

Sunnuntaisin Kaasuputki-blogissa julkaistaan hersyviä anekdootteja Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin elämästä.

”

Mainitulla Englannin-matkalla [vuonna 1936] ohjelmaan kuuluivat Englannin hallituksen viralliset päivälliset. Kaksi päivää ennen niitä [Mannerheim] astui adjutanttinsa huoneeseen ja sanoi:

– Huomaan, että minun täytyy olla frakissa ja miniatyyrikunniamerkit rinnassa, mutta minulta puuttuu miniatyyrina Suomen Punaisen Ristin kultainen mitali. Mitä minä teen? Enhän voi mennä päivällisille. Sehän on mahdotonta! Eikä sitä mistään voi enää kahdessa päivässä hankkia.

Adjutantti kehoitti häntä suhtautumaan asiaan rauhallisesti ja sähkötti Helsinkiin Tillanderin kultasepänliikkeeseen. Merkki tuli lentopostissa, ja Marski saattoi mennä päivällisille.

Tätä tapausta ei ehkä kuitenkaan sovi panna pelkän turhantarkkuuden tiliin, sillä yhtenä selityksenä saattaa olla sekin, että merkin unohtaminen merkitsisi epähienotunteisuutta sen antajaa kohtaan.”

(Lähde: Suomen marsalkka tuokiokuvina. Toim. Yrjö Kivimies. Kustannusosakeyhtiö Karhu, Helsinki. 1952.)