Kategoria: uutiset

  • Nerg

    Ennen vanhaan vakavin haaste yhteiskunnalliselle keskustelulle oli valtakunnansovittelija Esa Longan sukunimen ng-äänne, jota kukaan ei osannut lausua. Jopa Maria Guzenina-Richardson tuntui taipuvan sujuvammin.

    Nyt ollaan huomattavasti vaikeammassa jamassa. Sisäministeri Päivi Räsänen nimitti johtamansa ministeriön käskynhaltijaksi sopivuus-, vaan ei pätevyysperustein Päivi Nergin. Viimeisten tietojen mukaan ainakin MTV3 ja Yleisradio ääntävät Nergin niin kuin se kirjoitetaan. Ei siis [næri], kuten typerämpi saattaisi ensihätään kuvitella.

    Sisäasiainministeriö on kansalaiselle ja sellaiseksi haluavalle keskeinen toimielin. Sen alaisuudessa ovat poliisi, rajavartiolaitos, siviilikriisinhallinta, maahanmuuttovirasto, hätäkeskukset ja pelastustoimi. Päivi Räsäsen valtakaudella huomio on kiinnittynyt etenkin viimeksi mainittuun sanan hengellisessä merkityksessä.

    Kansliapäällikkö on ministeriön vaikutusvaltaisin henkilö. Ministeri itse on riippuvainen äänestäjän suosiosta ja hallitusneuvotteluiden tuloksista, kansliapäällikkö on erottamaton virkamies seitsemän lihavaa vuotta. Hän ei ole riippuvainen edes ministerin luottamuksesta – ilman räikeitä väärinkäytöksiä Räsäsen seuraaja ei mahda mitään alaiselleen. Valtion virkamieslain mukaan viskaalit voidaan potkaista pihalle vain, jos siihen on ”viran luonne huomioon ottaen hyväksyttävä ja perusteltu syy”.

    Nimitysuutisen tultua julki toimittajat tarttuivat valtiovarainministeriöstä nykyiseen pestiinsä siirtyneen MMM Päivi Nergin taustaan. Hän oli vuonna 2007 asettunut ehdolle eduskuntavaaleissa Kristillisdemokraattien ehdokkaana. Reportterien huomio nauliutui tähän: nimityshän oli puoluepoliittinen!

    Ja eikös Räsänen aivan vast’ikään käsi Raamatulla kieltänyt poliittiset virkanimitykset? Ainakin Yleisradion jumalattomat kommunistitoimittajat penkoivat likasankojournalismin hengessä esiin parin vuoden takaisen videoklipin, jolla Räsänen puhuu itsensä pussiin, ähäkutti!

    No, ei puhu. Kun kysytään asian vierestä, muttei itse asiaa.

    Taivas ei ole puolue

    Älä sano väärää todistusta, tietävät kaikki uskovaiset. Jumala vanhana pilkunnussijana ei katso pahasti, kun Päivit Räsänen ja Nerg kirkkain silmin vakuuttavat, että valinnalla ei ole mitään tekoa Kristillisdemokraatit r.p:n kanssa. Nerg ei näet ole jäsen ja Räsänen ei hakenut virkaan ensisijaisesti poliittista broileria.

    Näin Päivi Nerg kommentoi ”nimityskohuaan” Iltalehdelle:

    Kun vaalit olivat ohi, irrottauduin politiikasta, enkä sen jälkeen ole ollut tekemisissä minkään poliittisen puolueen kanssa.

    Ja Räsänen toteaa saman Yleisradiolle:

    Itselläni oli se periaate ja eettinen vakaumus, että tehtävään valitaan pätevin ja sopivin.

    Räsänen korostaa ikään kuin vakuudeksi vielä Yleisradiolle, että Nerg erosi puolueesta vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Rikos vanhenee näemmä viidessä vuodessa.

    Se, mikä jää vastaamatta, on Päivi Nergin asema viidennessä herätysliikkeessä. Räsänen ei kommentoi asiaa mitenkään, mutta onhan Nergiltä itseltäänkin tätä tivattu. Koska hänen totuuskäsityksensä näyttäisi olevan elastisempaa sorttia, hän kykeni selittämään aivan pokkana MTV3:lle, ettei hänet tehtäväänsä valinnut Päivi Räsänen luultavasti edes tiennyt hänen uskonnollista vakaumustaan:

    En usko, että Räsänen on edes tiennyt kristillisestä taustastani. Työurani on 26 vuotta pitkä. Vaalijaksoni, jolloin oli kristillisdemokraattien ehdokkaana, kesti neljä kuukautta. Tästä ajanjaksosta tämä koko keskustelu nousee.

    Pardon, Päivi Nerg, mutta te olette viidennen herätysliikkeen keskeisiin instituutioihin kuuluvan Kansan Raamattuseuran Säätiön puheenjohtaja. Siitä tässä puhutaan. Väite siitä, että saman uskonnollisen liikkeen kilpailevaan suurjärjestöön, Suomen Evankeliseen Kansanlähetykseen, kuuluva Päivi Räsänen ei olisi ”tiennyt” näkyvällä paikalla häärivän julkiuskovaisen samansuuntaisesta kristillisyydestä, alkaa jo lähestyä tilannetta, jossa joko vastanimitetyn virkamiehen tai hänet nimittäneen ministerin arvostelukyky voidaan kyseenalaistaa.

    Etenkin, kun Räsänen vakuuttaa teettäneensä Nergistä ”salaisen henkilöarvion”, kuten hän kertoo blogissaan.

    Jeesuksesta viis, kunhan penis menee vaginaan

    ”Viidesläisten” kirjavassa katraassa Kansan Raamattuseura edustaa vähemmän fundamentalistista tulkintaa kuin esimerkiksi Räsäsen Kansanlähetys. Se ei tuomitse naispappeutta yhtä jyrkästi eikä ole yhtä eksplisiittinen homojen joutumisesta kadotukseen. Liike on silti jossain määrin yhdistetty homoseksuaalien psyykkiseen pahoinpitelyyn, jota myös eheyttämiseksi kutsutaan.

    Ranneliike.net testasi eheyttämisterapioita omalla tavallaan vuosi sitten. Se lähestyi sen kummemmin määrittelemätöntä joukkoa sielunhoitoterapeutteja tekaistulla sähköpostilla ja kysyi, olisiko mahdollista päästä eheytyshoitoon homosta heteroksi. Vaikka tempaus ei täytä mitään tieteellistä tai tutkivan journalisminkaan kriteeriä, se paljasti riittävän yhtenäisen joukon yksittäistapauksia. Mediat heräsivät.

    Helsingin Sanomain vahvasti muotoiltu artikkeli ohjasi katsetta kovan linjan eheyttäjistä Kansan Raamattuseuran ylläpitämään Vivamo-toimintakeskukseen. Kotimaa-lehti riensi uteliaana selvittämään asiaa.

    Kansan Raamattuseuran harjoittamassa sielunhoitoterapiassa taustalla on itse itsensä pastoriksi nimittäneen Seppo Jokisen ”Rikotusta eheään” -kirja. Jokinen on myös kouluttanut ”RE-terapeutteja” – kuten heitä nimitettään – Vivamossa.

    Kotimaan toimittaja kysyi muutamalta RE-terapeutilta, eheyttivätkö he homoja. Vastaus on kiehtovasti muotoiltu:

    Heidän mukaansa seksuaali-identiteetin eheyttäminen heteroseksuaaliksi ei ole terapian keskiössä oleva asia.

    Mutta kuitenkin osa terapiaa? Kyllä, koska se on hoidettava:

    Homoseksuaalisuus yhdistetään yleisesti kuitenkin sielunhoitoterapian yhteydessä käytettävässä materiaalissa samaan kategoriaan esimerkiksi seksuaaliaddiktioiden kanssa.

    Kotimaa kertoo myös, että RE-koulutusta järjestävät yhdessä RE-sielunhoitoterapeutit ry, Kansan Raamattuseura, Suomen Vapaakirkon kotimaantyö, Suomen ACC ry, Aslan ry ja Kirkkopalvelujen Opintokeskus. Näistä etenkin Aslanilla on raaka maine homovastaisessa työssä.

    Näihin Kansan Raamattuseurallakaan ei ole mitään kommentoitavaa.

    Sen sijaan maalliselle medialle riittää motkotettavaa. Viimevuotisessa ja äskettäin uusitussa tiedotteessaan KRS ilmoittaa hyvin pontevasti, ettei sillä ole mitään yhteyttä todellisiin eheyttämishoitoihin. Järjestö nuhtelee Helsingin Sanomia asiavirheistä ja vakuuttaa sielunhoitoterapeuttiensa saaneen vahvat eettiset ohjeet. Tiedotteen mukaan ideaalinen RE-terapeutti ”osaa ohjata asiakkaan tarvittaessa eteenpäin psykoterapiaan tai muun terveydenhuollon piiriin”.

    Tosin Sateenkaariyhteisöt ry:n mukaan ohjaus meni lähinnä toisille sielunhoitoterapeuteille tai suoraan Aslanille.

    Kysymys Päivi Nergin johtaman Kansan Raamattuseuran eheyttämistoiminnan innokkuudesta on sinänsä turha. Muuhun kirkkokansaan ja uskonnottomiin verrattuna aivan kaikki viidennen herätysliikkeen järjestöt – sekä niiden kanssa flirttailevat vapaat suunnat – ovat lähtökohtaisesti aivan käsittämättömän homokammoisia. Etenkin perussuomalaiseen liikehdintään voimakkaasti sekaantunut helluntaiherätys ja piru ties mihin yhden hengen synkretistiseurakuntaan kuuluva James Hirvisaari komppaavat opposiostakin käsin Päivi Räsäsen jokaista tekoa, koska Jumalan rakkaus on jo ajat sitten saanut väistyä seksuaalietiikan tieltä uskonnon tärkeimpänä opinkappaleena.

    Jumala erehtyy, minä en

    Päivi Räsänen ei tunnustanut, että hänen suosikkinsa kansliapäälliköksi olisi saanut etua uskonnollisesta vakaumuksestaan. Hän päätti sinnikkäästi pitää kiinni alkuperäisestä väittämästään, että Nerg valittiin ennen kaikkea hallinnollisen pätevyytensä takia.

    Internetin lahjomaton sontatunkio tiesi pulpauttaa heti virkanimityksen yhteydessä kysymyksen Päivi Nergin aiemmasta hallintohistoriasta – hänhän oli pari vuotta töissä valtiovarainministeriössä hallinto- ja kehitysjohtajana, mutta erityisen mainittava on hänen pitkä uransa Kuopion yliopistossa. Nerg työskenteli vuodet 1996–2002 koulutus- ja kehittämiskeskuksen johtajana ja kohosi hallintojohtajaksi vuonna 2002.

    Hallintojohtaja on rehtorin jälkeen Kuopion yliopiston korkein viranhaltija.

    Vuonna 2007 Nerg otti aktiivisesti osaa kolmeen määräaikaiseen professorinimitykseen. Kuopion yliopisto oli yhdistymässä joensuulaisen virkasisarensa kanssa Itä-Suomen yliopistoksi. Puuhahenkilöillä oli vahva halu varmistaa kauppatieteiden tutkinto-oikeus myös uudelle akatemiakhimairalle, mihin professorinviratkin jollain kaavalla olivat liittyvinään.

    Tapauksesta tehtiin sittemmin kantelu.

    Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen 18.12.2009 päivätyssä lausunnossa (Dnro 3315/4/08) tapahtumat käydään läpi seikkaperäisesti. Kauppatieteiden laitoksen dekaanin hidastellessa Päivi Nerg oli ottanut aloitteen ja vei rehtori Matti Uusituvalle allekirjoitettavaksi kolme nimitystä.

    Näin apulaisoikeusmies Jussi Pajuoja kuvailee:

    Professoreiden virkoja ei ollut hankerahoituksen puitteissa erityisesti perustettu eivätkä virkasuhteet olleet myöskään olleet yliopiston sisällä julkisesti haettavina. Rehtori Matti Uusitupa oli 5.12.2007 päättänyt virkasuhteisiin nimittämisestä hallintojohtaja Päivi Nergin esittelystä.

    Maailmankaikkeuden etevimmän hallintovirkamiehen esittely ei saa järin korkeita pisteitä apulaisoikeusasiamieheltä:

    Näin ollen rehtori Matti Uusituvan hallintopäällikkö Päivi Nergin esittelystä 5.12.2007 tekemiä kolmea professorin nimityspäätöstä voidaan pitää virheellisinä tavanomaisen viranhakumenettelyn puuttumisen, varsinaisen perustellun nimitysmuistion laatimatta jättämisen ja nimityspäätöksen niukkojen perustelujen vuoksi. Kiireellinen nimitys 5.12.2007 on kaikkiaan rikkonut hyvässä hallinnossa keskeistä julkisuusperiaatetta. Pidän tapahtunutta kuitenkin enemmänkin yliopiston hallinnollisena menettelyvirheenä kuin tahallisena, kantelijoiden vaatimia syytetoimenpiteitä edellyttävänä virkarikoksena.

    Mutta lopulta Pajuoja tyytyy antamaan vain ohjaavan käsityksensä: ”[U]udistuvassa yliopistohallinnossakin tulee noudattaa hallinnon lainalaisuuden sekä erityisesti hyvän hallinnon ja julkisuusperiaatteen vaatimuksia.”

    Maahanmuutto- ja mediakriittinen hallintojohtaja

    No, mutta kiireessä tulee tehtyä joskus kömmähdyksiä ja synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, kuten agronomi Nerg voisi lohkaista. Itä-Suomen yliopiston kätilönä hänellä ei ollut aikaa kaikkiin pikkuseikkoihin, kuten avoimiin työhakuihin.

    Tai muuhun avoimuuteen. Päivi Nergillä ote moponsarvista lipsui vielä viime hetkillä ennen yliopistofuusiota ja hänen omaa siirtymistään valtiovarainministeriöön.

    Suomen kansa saattaa yhä muistaa Perussuomalaisten urjalalaisen varavaltuutetun, joka onnistui lopulta hankkimaan itselleen tuomionkin toistuvista laittomista uhkauksista ja rikokseen yllyttämisestä. Vuoden 2009 alussa hän perusti Facebook-ryhmän, jossa kukaan ei ollut rasisti – he nyt muuten vain halusivat karkottaa, kastroida tai tappaa kaikki Suomen valtakunnanrajojen sisäpuolella olleet tummaihoiset tai islaminuskoiset miehet ja aivan erityisesti Somalia-nimisestä, sittemmin tuhoutuneesta valtiosta tulleet henkilöt ja heidän lapsensa.

    Kuopion ja Joensuun yliopistojen ylioppilaskuntien vastaperustetussa Uljas-lehdessä havaittiin, että respektiivisten ylioppilaskuntien puheenjohtajat – kaksi kokoomuslaista nuorukaista – olivat molemmat rasistiryhmän jäseniä. Lehteen tehtiin juttu.

    Asiasta nousi melkoinen kohu.

    Sehän ei sinänsä ole uutinen kellekään, että hipiältään hiukan vaaleanpunaisemmat itäsuomalaismiehet kokevat kaukana arkipiiriensä ulkopuolella elävät 750 vuosittaista kiintiöpakolaista kuolettavaksi uhaksi omalle maskuliinisuudelleen.

    Sen sijaan mielenkiintoista oli yliopistojen hallintojen reagointi.

    Uljaan päätoimittaja Veera Järvenpään mukaan lehteen oltiin yhteydessä, koska julkaisussa mainostaneet olisivat halunneet vetää lehden pois jakelusta. Yliopiston viestinnästä tieto kiistettiin oitis – vaan ei tykkänään:

    Sen sijaan lehden lisäjakelusta viestintäyksikkö kysyi päätoimittaja Veera Järvenpäältä, että onko mahdollista perua tai siirtää Itä-Suomen yliopiston maksama 7000 kpl erikoisjakelu abeille, koska kyseessä ei ollut abeille tehty erikoisnumero – kuten yliopistolle oli ilmoitettu.

    Toisin sanoen yliopiston hallinto yritti joka tapauksessa vaikuttaa lehden julkaisemiseen ja jakeluun – imagosyistä. Yritys olisi ollut härski siinäkin tapauksessa, että kyseessä olisi yliopiston omistama julkaisu, mutta täysin räikeäksi tapaus äityy, kun muistetaan, että ylioppilaskunta on itsenäinen julkisyhteisö, joka ei ole missään markkinointivastuussa yliopistolle.

    Koko orkesteria johtaneen Kuopion yliopiston hallintojohtaja Päivi Nergin kommentti Savon Sanomissa kertoo hyvin, miten hän näki tuolloin journalismin tehtävän:

    Lehti ei vastannut teemaltaan sitä, mistä sovimme. Numeron piti olla abinumero, mutta siinä olikin korostettu maahanmuuttoasioita.

    Helsingin Sanomain uutisessa Järvenpää kommentoi ällistyneenä:

    Minulle itselleni on henkilökohtainen pöyristys, että yliopisto käyttäytyy tällä tavalla. Odottaisin, että siellä lepää sananvapauden arvostus ja siellä ymmärrettäisiin, että debatti yhteiskunnassa on yksi tärkeimpiä demokratian edistäjiä.

    Demokratiaa se on kristillinenkin

    Päivi Nerg on sisäasiainministeriön kansliapäällikkö. Tapahtuneesta voidaan syyttää useita osapuolia. Demareita, koska he luopuivat paikasta turvatakseen asemansa Helsingin kaupunginjohtajistossa. Perussuomalaisia ja keskustalaisia, koska he pakottivat omalla poisjäännillään Kokoomuksen ottamaan teokraattipuolueen hallitukseen oikeaa laitaansa vahvistamaan. Vasemmistoliittoa ja Vihreitä, koska nämä eivät pitäneet puoliaan hallitusneuvotteluissa. Kaikkia presidentin valtaoikeuksista kitisseitä. Lisäys, 13.05: Ja tietysti myös Pyhää Henkeä, jonka johdatusta prosessi oli, kuten Päivi Räsänen ytimekkäästi toteaa Ylen Ykkösaamussa 7.9.2012.

    Mutta nyt se on peruuttamatonta. Edes Päivi Räsänen ei voisi erottaa Nergiä. Hänet on nimitetty Suomen lain ja asetusten mukaisesti seuraavankin vaalikauden loppuun asti.

    Tästä lähtien Päivi Nerg pitää huolen siitä, että Reinikaisella on dieseliä maijassaan ja että turvapaikanhakija saa oikeutta, vaikka sattuisikin olemaan ihonväriltään ruskea ja uskonnoltaan muslimi. Hän katsoo, että 112:ssa osataan lähettää ambulanssit oikeisiin osoitteisiin ja että palokunnat voivat tehdä muutakin kuin vain rukoilla sadetta. Nerg valvoo, että kaikkialla poliisihallinnossa ja maahanmuuttovirastossa omia aikojaan avautuvat ja sinne ehdoin tahdoin synnytettävät vakanssit täytetään niin kuin Jumala on ne katsonut hyväksi täytettävän.

    Rukoilkaamme, että Hän ei heittäydy aivan niin homo- ja ksenofobiseksi kuin kiivaimmat tukijansa.

  • Prinsessa Estelle on amerikkalaismedian salajuoni

    Salaliittoteoreetikoissa on eräs tavattoman mielenkiintoinen ominaisuus. He tunnustavat toistensa salaliitot, vaikka ne olisivat keskenään täydellisessä ristiriidassa.

    He voivat sulassa sovussa keskustella vapaamuurareiden salaisesta maailmanhallituksesta, Yhdysvaltain ilmavoimien HAARP-kokeista, Bilderberg-kokouksiin osallistuvista reptiliaaneista, rokotteiden ja kemikaalivanojen alumiinista sekä Keniassa syntyneen ääri-islamistisen Barack Obaman marxilaisesta kummisedästä, Ted Kennedystä. Se ei tunnu haittaavan ketään, että salajuonet ovat pahemmassa ristiriidassa keskenään kuin todellisuuden kanssa.

    Myös poliittisella kartalla salaliittoteoreetikot ovat tolkuton käsitesoppa. Ayn Randiaan tavaileva fundamentalistiminarkisti voi veljeillä talousdemokratiasta ja Zeitgeistista vaahtoavan kansallisbolševikin kanssa, holokaustin kieltävä uusnatsi peukuttaa kannabiksen laillistamista ajavan luomuhipin Facebook-päivityksiä.

    He ovat ystäviä ja liittolaisia, joille muu yhteiskunta on vihollinen. Media, suuryritykset, ammattiliitot, puolueet ja kirkko kuhisevat erilaisia saatananpalvojia, illuminaatteja, ulkoavaruuden olentoja ja kasvissyöjiä.

    Toiminnalla ei tietenkään ole varsinaista perustetta. Salaliittoteoreetikkojen yhteinen ominaisuus on, ettei julkinen valta yleensä ole mitenkään loukannut heidän kansalaisoikeuksiaan. Tosin yksinäiselle vapaustaistelijalle ylinopeussakkokin näyttäytyy mielipidevainona. Ja auta armias, jos vouti yrittää ulosmitata sakkorästejä.

    Salaliittoteoreetikko on henkilö, jonka filosofiassa joutsenet eivät ole valkoisia; joutsenia on pakko olla useampaa väriä, mutta hallitus on kätkenyt muut paitsi valkoiset.

    Paranoia ei valitettavasti ole harmitonta kylähulluutta. Se on yksi äärimmäisimmistä narsismin muodoista: salaliittoteoreetikko pystyy vakuuttamaan itsensä – sekä lähipiirinsä ja haalimansa yleisön – omasta ainutlaatuisesta tärkeydestään. Että maailman suurimmat ja vaikutusvaltaisimmat tahot käyttävät tähtitieteellisiä resursseja vain vaientaakseen hänet. Tunnetusti salaliitot perustuvat mittavan luokan gambiitteihin – maailman salaiset johtajat ovat valmiita uhraamaan tukuttain ihmisiä vain saadakseen asiansa etenemään, esimerkiksi lavastamalla sopivan uhrilampaan syylliseksi.

    Tämä tietenkin pakottaa salaliittouskovaisen käyttämään kaikkia keinoja itseään ja lähimmäisiään puolustaakseen. Ei ole sattumaa, että seonneimmat olettavat olevansa sodassa. Seuraukset ovat yleensä katastrofaalisia.

    Suomessa on vallalla useita häkellyttäviä salaliittoteorioita. Menestyksekkäin on tietenkin niin sanottu maahanmuuttokriittisyys eli Eurabia-teoria, joka perustuu pitkälti sille uskolle, että julkista valtaa käyttää kulissien takana salainen matriarkaalinen punavihreä ”mokuklusteri”.

    Mutta kintereillä laukkaa jo muitakin.

    Loivassa mutta vahvassa nousukiidossa ollut ”Suomen antifasistinen komitea” on saanut viime vuosina tililleen muutamia pistevoittoja taistelussaan todellisuutta vastaan.

    Oikeussosiologian dosentin tittelin saanut tohtori Johan Bäckman sai jossain lyhyeksi jääneen akateemisen uransa vaiheessa päähänpinttymän, jonka mukaan neuvostoimperiumin ja nykyisen Venäjän kohtaamat todelliset ja kuvitellut vastoinkäymiset johtuvat ”fasisteista”. Vuonna 1971 syntynyt Bäckman ei ymmärrettävistä syistä itse ehättänyt mukaan alkuperäiseen taistolaisporukkaan, mutta aikaansaapaa miestä pieni myöhästyminen ei hetkauta.

    Dosentin tyytyväisyydeksi Venäjän nykyhallinto on omaksunut neuvostoaikaisen terminologian sellaisenaan, vaikka täältä maailman onnistuneimmasta valtiosta katsottuna Kremlin oma hallintomalli näyttäisi sisältävän roppakaupalla fasistisia ominaisuuksia.

    Bäckmanilaisessa kalvinismissa maailma on jaettu hyviin ja pahoihin sen mukaan, miten ihmiset tai organisaatiot suhtautuvat Venäjään. Tuttuun tapaan mitään kompromisseja ei hyväksytä: fasisteja ovat kaikki, jotka eivät kyllin pontevasti todista rakastavansa Vladimir Putinia ja tämän taustaorganisaatiota – ja loppujen lopuksi myös Bäckmania itseään.

    Aivan varmaa ei ole, missä määrin Johan Bäckman itse uskoo fasistiteoriaansa, mutta ainakin hänellä on uskollinen seurakunta. Pastori Juha Molari, ohjaaja Jussi Parviainen ja Venäjän hallitus muiden mukana.

    Melko pian voidaan huomata, että Suomessa on ehkä parisenkymmentä kansalaista, jotka eivät ole fasisteja. Dosenttia ahdistaa suunnattomasti, että pohjoista valtakuntaamme kalvaa näin syvälle syöpynyt Hollywoodin kulttuurivaikutus.

    Ymmärtäväisenä miehenä Bäckman tietysti suo rivikansalaisille erehdysvaransa. Mistäpä oppimaton rahvas saisi tietää totuuden länsimaista pankkiirimafiaa vastaan kamppailevan presidentti Putinin rakkaudentäyteisestä sydämestä ja oikeauskoisuudesta, kun valtamedia syytää tuutin täydeltä fasistien valepropagandaa?

    Onneksi on Janus Putkonen.

    Janus Putkonen pitää yllä Verkkomedia.org-nimistä nettijulkaisua, jonka pääasiallinen tehtävä on olla ”kansalaismedia” ja tässä ominaisuudessa taistella ”valtamediaa” vastaan. Valtamediaksi Putkonen luokittelee kutakuinkin kaikki, jotka tekevät viihdeuutisia tai käyttävät Venäjän ulkopuolisia kansainvälisiä uutistoimistoja.

    Ennen kaikkea valtamedia toimii Putkosen mukaan savuverhona niin sanotulle uudelle maailmanjärjestykselle, NWO:lle, josta pintautuu joka hetki uusia todisteita. Erityisen mieluisia todisteita ovat puuttuvat todisteet. Jos missään ei kerrota juutalaisten pankkiirien, Hollywoodin ja – mikäpä ettei – Kansallisen Kokoomuksen tekemästä kassakaappisopimuksesta, se merkitsee vuorenvarmaa evidenssiä tällaisen sopimuksen olemassaolosta.

    Putkosen silmissä mainio esimerkki Suomea jäytävästä sensuurista on männätalvena syntynyt Ruotsin prinsessa ja kruununperillinen, joka ohitti kotimaisessa uutisvirrassa toviksi viimeiset viisisataa vuotta jatkuneen Iranin ja Syyrian kriisin. Natsikorttiin päättyvässä artikkelissaan Putkonen maalailee huolestunutta kuvaa prinsessa Estellen varjostamasta kansastamme, joka ei tiedä, että juuri nyt on käynnistymässä kolmas maailmansota.

    Toki, jos jatketaan päätoimittajan kanssa samanlaisella googlailulinjalla, voidaan todeta, että viimeisen 12 kuukauden aikana Iran ja Syyria ovat aika hyvin kyenneet taistelemaan prinsessavauvan kanssa otsikoista.

    Hetkinen, käytettiinkö tässä sanaa ”päätoimittaja”? Niin, Verkkomedia mielellään esiintyy uutismediana. Sillä on uutispalvelun tunnusmerkit ja päätoimittaja. Joka on julkisesti omalla sivustollaan kiistänyt olevansa mikään päätoimittaja. Eikä Verkkomediakaan loppujen lopuksi ole kuin jonkinlainen julkinen ilmoitustaulu:

    Jos haen rahankeräyslupaa Verkkomedialle, olisin itse tai edustamani yhteisön kautta juridisesti vastuussa siitä mihin rahat käytetään – ja allekirjoittaessani Verkkomedian toiminta-ajatuksen poliisiviranomaisille, myöntäisin myös kantavani vastuun kaikesta informaatiosta mitä sivustolla liikkuu, eikös totta?

    Paitsi että päätoimittajan tittelillä verkkojulkaisua pyörittävä henkilö on joka tapauksessa vastuussa palvelunsa sisällöistä, jos se vain vaikuttaa toimitetulta. Rahankeräysluvan hankkiminen ei tee hankkeesta enää virallisempaa, mutta kukaties laillisempaa.

    Miten sitten lienee – Verkkomedian ylläpito on joka tapauksessa sijoittanut jokaiseen blogitekstiinsä huolelliset vastuuvapauslausekkeet. Kaiketikin turhaan, sillä tekstit joka tapauksessa ovat järjestään Verkkomedian toimituksen julkaisemia.

    Verkkomedian varsinainen uutistuotanto on toki yhtä eksentristä alkaen Riikka Söyringin siteeraamasta WorldNetDailyn raportista, jonka mukaan ehkäisyvalistus on yhtä kuin holokausti, aina Annu Kivisen laajaan yhteenvetoon Bilderbergin aikeista vakoilla eurooppalaisia tietoverkkoja. Myös Janus Putkosen alullepanema kiitosadressi Venäjän asevoimien komentaja Makaroville mennee tän on pakko olla trolli -kategoriaan.

    Ja nyt palaamme tuttuu hahmoon, sillä tosielämän kannalta epäilemättä hurjinta sisältöä Verkkomediassakin on silti dosentti Johan Bäckmanin harjoittama ihmisoikeustaistelu Syyriassa. Niin, siis hänhän oli Venäjän lähettämänä tarkkailijana muun muassa tapaamassa presidentti Al-Assadia. Koska miksi ei.

    Tietysti kaikista Suomen viestimistä juuri Janus Putkosen kipparoima Verkkomedia otti osaa Bäckmanin masinoimaan solvauskampanjaan, jolla yritettiin mustamaalata professori Teivo Teivaista.

    Venäjällä tehty Pussy Riot -ryhmän Putin-kriittinen performanssi johti nopeasti syytteisiin ja melkoisen koviin vankeusrangaistuksiin. Jutun taustat on summattu oivallisesti nimimerkki Veli Itäläisen eli Antti Rautiaisen artikkelissa viime maaliskuulta. Tapaus kiinnitti kansalaisoikeusaktivistien huomion myös ulkomailla.

    Ankarat syytteet ja uhkaavat tuomiot herättivät alusta asti vastalauseiden myrskyn pitkin länsimaita: Björk, Madonna ja lukuisat muut julkkikset asettuivat oitis pidätettyjen punkkarifeministien puolelle – siitäkin huolimatta, että Pussy Riotin ideologia lienee liian hapokasta mille tahansa kansakunnalle.

    Suomessa valtiovalta piti naamansa PaasikivenKekkosen linjalla, mutta muiden vapaampien kansalaisten muassa professori Teivainen halusi keskustella asiasta maailmanpoliittisilla kaupunkikävelyillään. Juttu myös onnistui: kymmenet ihmiset seurasivat Teivaisen kintereillä paikasta toiseen, myös Katajanokalle.

    Muutaman päivän sisällä kävelyretkestä venäläismedia alkoi kirkua valtavin otsikoin, miten venäläisvastainen suomalaisprofessori oli yrittänyt tunkeutua virtsakanisterin kanssa Uspenskin katedraaliin muutamien nuorten naisten seurassa häpäisytarkoituksessa. Tietojen mukaan professori Teivo Teivaista odottaisi venäläisnaisten tavoin kahden vuoden vankeusrangaistus. Myöhemmin sanktiota korjattiin ylöspäin aina viiteen vuoteen asti. Yksi huutokuorolaisista oli The Moscow Times, suomalaisen Sanoma Oy:n julkaisema uutisväline.

    Suomalaiset olivat kuin ällikällä lyötyjä, vaikka venäläisten uutistoimistojen käyttämä lähde mainittiin avoimesti: dosentti Johan Bäckman, ”suomalainen ihmisoikeusaktivisti”.

    Uutinen lähti kiertämään maailmaa. UPI lainasi sen omaan uutisrotaatioonsa sellaisenaan. Ja Suomessa uutinen siis poimittiin Verkkomediaan.

    Odotettuaan liian pitkään housut kintuissa suomalaiset alkoivat toimia. Nolostunut Verkkomedia poisti uutisensa – jonka Iltalehti oli jo ehtinyt noteerata – ja Helsingin yliopisto julkisti oikaisun, joskaan ei heti venäjäksi. Varsinaisesta mediasta aluksi vain Voima-lehdessä ja sittemmin Iltalehdessä otettiin äänekkäästi kantaa asiaan.

    Yleisradio havahtui lopulta kutsumaan Teivaisen vieraakseen radio-ohjelmaan, joka on kuultavissa tästä. Viimeisten joukossa myös Helsingin Sanomat alkoi miettiä vastuutaan alueellisena viestintämonopolina. Toimittaja Saska Saarikoski laati pääkirjoitussivulle eriskummallisen, mutta ainakin jossain määrin asiansa ajavan avoimen kirjeen Venäjän Suomen suurlähettiläälle.

    Tietenkään fasisteja kaikkialla näkevä Bäckman ei ole jäänyt vierestä seuraamaan kampanjansa onnistumista. Hän käytti momentumia hyväkseen ja julkaisi verkkosivuillaan vetoomuksen Teivo Teivaisen erottamiseksi virastaan. Osa vetoomuksen allekirjoittajista on sittemmin perunut mukaantulonsa. Myös taiteilijoiden PAND-rauhanjärjestö havahtui huomaamaan, että yhdistyksen nimeä on käytetty luvatta.

    Dosentti myös kääräisee ketunhännän kainaloonsa ja väittää kirkkain silmin, ettei hän ole loanheittoa aloittanut. Eihän se ole koskaan raiskaajan, vaan uhrin vika:

    Ympäri palloa leviävät inhimilliset väärinkäsitykset Teivaisen yrityksistä heitellä Uspenskiin virtsaa, hänen pidätyksestään, syytteestä ja mahdollisesti viiden vuoden rangaistuksesta kertovat vain siitä, minkälaisia ajatuksia Teivaisen mielentila maailman ihmisissä herättää.

    * * *

    Otsikoita aiheesta ja aiheen vierestä:

  • Klikkaa tätä otsikkoa

    Lehdistön sarjaraiskaajan kuuma tyttöystävä otti silikonit, katso kuvat -otsikot ärsyttävät tavattomasti. Kaasuputki ojentaa nyt auttavan kätensä ja vilkaisee muutamia kohu-uutisia sillä silmällä. Uusin otsikoin ja sisältökuvauksin varustettuja uutisia ei siis tarvitse enää linkata – riittää, että ne lukee tästä:

    Ilta-Sanomat:

    Kauneuskilpailun useita vuosia sitten melkein voittanut suomalaisnainen käy uimassa ilman vaatteita!

    Ehkäpä Elsi Suolanen käy myös saunassa alasti? Artikkeli ei sisällä alastonkuvia.

    Iltalehti:

    Vanhemmasta miehestä eronnut nainen seurustelee vanhemman miehen kanssa

    Jasmin Mäntylä alkoikin jo unohtua, mutta onneksi hänen blogiaan luetaan tarkasti Alma Mediassa. Artikkeli ei sisällä kuvia Mäntylän korkeasta povesta.

    MTV3:

    ”Kun on aurinkoisempi ilma, niin käyn ulkona”

    Salatut elämät -sarjan tuhatkasvoiset metodinäyttelijät viettävät kesää niin kuin muutkin ihmiset. Osa pitää sadetta. Artikkeli ei sisällä seksiä tai juonipaljastuksia.

    MTV3:

    Osti vaatteita – toimittaja järkyttyi

    MTV3:n viihdeuutiset löysi maailmankaikkeudesta kuusi julkisuuden henkilöä, jotka ovat ostaneet kaupasta vaatteita. Tämä tekee heistä toisinajattelevia edelläkävijöitä ainakin nudistipiireissä. Artikkeli ei sisällä yhtään mitään.

    MTV3:

    Julkkis näyttää toiselta julkkikselta!

    Koko Suomen kansa hyppää riemusta ilmaan, kun selviää, että Lordin viisuvoiton vuonna 2006 spiikannut toimittaja näyttää tismalleen Ruotsin prinsessalta: molemmilla on hiukset, parillinen määrä silmiä ja rusketus. Artikkelissa ei ole sen enempää Maria Menounosin kuin Madeleinen kuumia bikinikuvia, tai tietoa kummankaan parisuhteista.

    Ilta-Sanomat:

    Tornionjokilaaksossa sijainnut matkailupalveluyritys paloi – kookas sauna säästyi tuholta

    Koko Suomen kansa hyppää uudestaan ilmaan saadessaan tietää, että hirvittävästä tulipalosta huolimatta maailman suurin sauna on yhä olemassa. Artikkeli ei sisällä näyttäviä ruumiskuvia, saati liekehtivästä löylystä kosteaan kesäheinään kirmaavia povikaunottaria.

    Nelonen:

    Alkoholin satunnaiskäytöstä tunnettu kansanedustaja joi itsensä kesätapahtumassa humalaan

    Absolutismin ja dokaamisen yhdistelmää kutsutaan perinteisesti tuurijuoppoudeksi, Teuvo Hakkaraisen tapauksessa kyse on ajojahdista. Artikkelia kuvittavassa videossa perussuomalainen sahuri ei poseeraa ilman paitaa nousuhumalassa.

    MTV3:

    Ihmiset, joiden seksielämästä kukaan ei halua kuulla, harrastavat kertomansa mukaan kernaasti seksiä

    Paitsi Kike Elomaa, joka ei harrasta. Artikkelissa ei näytetä kenenkään rintoja, Kikenkään.

    Ilta-Sanomat:

    Turkulaiset moottoripyöräseurat kelpuuttavat jäsenikseen kenet tahansa

    Kimmo Elomaa tuli samalla vastanneeksi kysymykseen, miksi Kikeä ei seksi kiinnosta. Artikkelissa ei esitellä edes Kimmo Elomaan kultapanssariketjuja.

  • Vihreät, Jippu ja populistien salaliitto

    Vihreän liiton puoluekokous on taas aivan oven takana, minkä yllyttämänä puolueen lehti lähestyi Kaasuputki-blogia ja kysyi, mikä vihreissä mättää. No, mikä ei? Vastaus oli pakko tiivistää muutamaan lauseeseen. Toivon mukaan asia on nyt selvä. Ensi vuonna olisi kenties aihetta käydä vuoroin vieraissa.

    Mutta toki muutakin on lähipäivinä ollut ilmassa. Tässä viimeisimpiä kuulumisia maailmalta.

    Talous ja politiikka

    • Populistit. Tiedämmehän, nämä 2010-luvun vapaamuurarit sala-aikeineen. Mitä he aikovat? Miksi he ovat täällä? Kysymyksiä, kysymyksiä. Avaruudesta tulleet sieluttomat palkoihmiset. Kavalat aikeet aivoissaan he syrjäyttävät poliittiset päättäjät kaikissa EU-jäsenvaltioissa. Siellä ne nytkin väijyvät, sängyn alla, harjoittamassa populismia. Mitä se ikinä sitten onkaan – Kalevan mukaan luultavasti kaikkea. | Populismin aave Euroopan yllä (Kaleva)
    • Ja vaikka Kalevan paranoidi pääkirjoitustoimittaja juuri varoitti, kuuntelivatko inhat kreikkalaiset? Ei, kirotut natsihelleenit aikovat päästää neuvostomyönteiset, vapautta vihaavat populistit valtaan. | Kreikassa joudutaan järjestämään uudet vaalit (Yleisradio)
    • Suomen Kreikassa, Kontulassa, populismi on pienissä vaikeuksissa. Perussuomalaisten Itä-Helsingin paikallisosastossa käydään sisällissotaa, josta kukaan ei tiedä mitään. Onko joku virtsannut Julma-Juha Väätäisen kahvipannuun? | Taas perussuomalaisten riveissä kuohuu! (Iltalehti)
    • Teuvo Hakkaraista on soimattu kovasti milloin mistäkin, vaikka kyseessä on vain viitasaarelaisen ja suomalaisen kulttuurin yhteentörmäys. | Mies siirtyi auton rattiin kaatokännissä ja housut kintuissa (Keskisuomalainen)
    • Ryanairin toimari lähestyy Guggenheimin galaksia.| Toimitusjohtaja Ryanairin tiedotustilaisuudessa: ”EU on pahan imperiumi” (Aamulehti)

    Viihde ja urpoilu

  • Tuulimyllyt

    Rafael Sabatini: Scaramouche

    Tämä on uutta Suomessa. Kansalaiset yhdistivät voimansa eri puolilla poliittista kenttää, nostivat meteliä netissä ja baaripöydissä ja saivat aikaan muutoksia vallan kabineteissa sovittuun poliittiseen lehmänkauppaan. Elinkeinoelämän, valtamedian, korkeiden virkamiesten ja oikeistopoliitikkojen yritys tyssäsi laajaan kansanrintamaan, joka sanoi pontevasti EI.

    Occupy Wall Street sai suomalaisen vastineensa.

    Ei, tällä ei tarkoiteta Torikokousta, jossa ei laimean alkuinnostuksen jälkeen ole ollut kipinää muualla kuin hamppuaktivistien jointeissa.

    Occupy osoittaa, miten vaikeaa on tuoda aktivismia Yhdysvalloista Suomeen. Yhteiskunnalliset ongelmat Yhdysvalloissa ja Suomessa ovat aivan liian erilaiset toimiakseen samoilla iskulauseilla. Rapakontakaiselle Occupy-aktivistille Suomi on valmis utopia, jossa ei ole muuta vikaa kuin vasemmistolaisuus ja bensiinin hinta. Mitä Occupy-liike voi vaatia maassa, jossa on maailman laajin ilmaisunvapaus, ilmainen korkeakoulutus ja valtiollinen sairausvakuutus?

    Tietenkin on paljon tehtävää. Suomi ei ole likikään valmis. Saavutettua hyvinvointia romutetaan kaikkialla ideologisin perustein ja systeemissä on valuvikoja ennestäänkin. Mutta ollakseen vakuuttava kansanliikkeellä on oltava selvästi artikuloitu ajatus. Pelkkä teltta ja tuohtumus eivät riitä. Pari kolme ikiopiskelijaa kirjoittamassa blogia Kiasman nurmikolla ei ole kansanliike.

    Itse asiassa kotimainen Occupy-porukka ei kauempaa katsottuna eroa mitenkään minikaivurissa istuvista Facebook-vedonlyöjistä. Pienellä lisämietinnällä nämä kaksi olisi voinut jopa yhdistää, mikä olisi ollut voitto jokaiselle osapuolelle. Ketään ei olisi häädetty leiripaikoiltaan, sponsorit olisivat tukeneet hanketta avokätisesti ja vuoden telttailun jälkeen mielenosoittajat olisivat saaneet kaivurit omakseen.

    Unohdetaan siis teltat.

    Ja unohdetaan muuten samaan syssyyn Pekka Haavisto.

    Muutamien media- ja politiikka-asiantuntijoiden mukaan Haaviston presidenttiehdokkuus synnytti poikkeuksellisen aktivisminpuuskan, lähestulkoon Suomen arabikevään. Politiikan toimittajat ajattelivat Lähi-idän kansannousua ja laativat kolumneja siitä, miten Haavisto on Suomen Twitter-presidentti.

    Kieltämättä Haaviston vaalikampanjalla oli mittava mediahuomio. Syystäkin, olihan kyseessä Anssi Kelan ja Tommy Lindgrenin Movember-tempauksen jatko-osa. Hurjan näkyvyyden saavuttanut idioottimainen viiksenkasvatus muuttui vaalityöksi jotakuinkin vuorokaudessa.

    Jälkiviisauden räikeässä valokeilassa on helppo nähdä, että haavistolaiset tekivät virheen tulkitessaan toimittajakavereittensa metelin aidoksi kannatukseksi. Occupyn tavoin asia tuotiin näyttämölle ilman sisältöä. Keskiluokan asiaa myytiin vasemmistohipeille. Tai päinvastoin. Ehdokkaan aate katosi ”vihreään hämärään”. Haavistoa myytiin omille kannattajilleen väsähtäneen ironisin ”kakkonen on ykkönen” -iskulausein eikä missään varsinaisesti perusteltu, miksi tämä ukko olisi parempi kuin se toinen.

    Löysät puheet ”Haavisto-ilmiöstä” jäivät pelkiksi toiveiksi. Kampanja yhdisti kansalaisia joka väestöryhmästä vain siinä tapauksessa, että Anssi Kela, Pertti Jarla ja Jussi Lähde tulkitaan väestöryhmiksi.

    Parasta olisi ollut vain jatkaa Movemberia. Kela ja Lindgren olisivat sinnikkäästi tuuheuttaneet kalapuikkojaan, haastaneet muita mukaan ja muistuttaneet äänestäjiä siitä, mistä Haavisto tunnettiin parhaiten – viiksistä, jotka hän ajoi pois ryhtyessään harmaatukkaiseksi keskustaoikeistolaiseksi valtiomieheksi. Kukaties se olisi palauttanut etenkin varttuneempien äänestäjien mieleen sen Vihreää liittoa perustamassa olleen aatteellisen räkäjarru-Pekan, joka ei koskaan rinnastaisi sikalan nurkalla hiiviskeleviä salakuvaajia tiluksilla larppaaviin uusnatseihin.

    Sauli Niinistö valittiin tasavallan presidentiksi kaikkien aikojen äänivyöryllä. Haaviston kampanja ei haastanut ketään eikä mitään.

    * * *

    Todellinen Suomen Occupy on Helsingin Guggenheim-projekti. Tai oikeammin siihen kohdistunut kritiikki.

    Helsingin kokoomuslainen kaupunginjohto yritti pakottaa demokraattiset luottamuselimet hyväksymään kaikkien aikojen vedätyksen sillä varjolla, että kyse on vaihtoehdottomasta, ainutkertaisesta tilaisuudesta. Valtuuston olisi pitänyt toimia pelkkänä kumileimasimena.

    Projektille saatiin tukijoita kaikkialta sieltä, mistä niitä ei olisi jo ihan imagosyistä pitänyt hakea. Guggenheim-museota lobbasivat yhden prosentin edustajat – kokoomuspoliitikot, Vihreiden oikean laidan kulttuurivaikuttajat ja elikeinoelämä.

    Ja kaikki haluttiin toteuttaa julkisin varoin: selvitys, lisenssimaksut, rakennustyö. Puheet yksityisestä rahoituksesta jäivät pelkäksi utuiseksi lupailuksi niin kauan kuin ainutkaan hanketta mainostanut miljonääri ei oikeasti latonut taaloja tiskiin. Ehkä jokunen miljoona olisi saattanut etsiä tiensä Solomon R. Guggenheim -säätiön pohjattomalle tilille, mikäli Rafaela Seppälän ja hänen pohattaystäviensä ajama vaatimus lahjoitusten verovähennysoikeudesta olisi toteutunut. Mikä olisi tietenkin tarkoittanut sitä, että jokainen rikkailta kerätty Guggenheim-euro olisi ollut mutkan kautta pois julkisesta rahoituksesta.

    Ei mikään ihme, että Jussi Pajusen esittämän Guggenheim-hankkeen vastustus laajeni huomattavan nopeasti yli kaikkien puolue- ja aaterajojen. Yhteiskunnallisen nelikentän äärimmäisissä kulmissa libertaarit ja kommunistit tai niin ikään omilla tahoillaan punavihreän Voima-lehden ja kansallismielisen Hommaforumin aktiivit saivat yhteisen vihollisen, jota kelpasi pommittaa jopa vaikka ristiriitaisemminkin argumentein.

    Vastarinta sai aivan erityistä pontta, kun taiteilijat itse ottivat – Osmo Rauhala ja Nanna Susi ymmärrettävästi poislukien – vahvasti skeptisen asenteen prosessiin, joka mitä ilmeisimmin perustui kaikkien olemassa olevien ja suunniteltujen suomalaisten taideohjelmien ja -instituutioiden loputtomaan halveksuntaan.

    Blogit, YouTube-videot ja kansalaisadressit ovat sinkoilleet pitkin nettiä toinen toistaan tuuppien siitä sekunnista alkaen, kun oman taidemuseonsa Guggenheimille uhrannut Janne Gallen-Kallela-Sirén esitteli hankkeen yhtään minään muuna kuin miljoonaluokan puhalluksena.

    Vastustuksen monipuolisuus hämmensi museohankkeeseen sitoutunutta Helsingin Sanomia siinä määrin, ettei julkaisu osannut päättää, pitäisikö sen syyttää vastustajia natseiksi vai bolševikeiksi. Pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield kokeili viimein molempia kortteja.

    (Jos sattumalta joku ei kaikkia vaiheita muista, keskustelun elementit voi  kerrata täällä, täällä ja täällä.)

    Yleensä Suomessa ei voida vaikuttaa päätöksiin, joista ”on sovittu”. Guggenheimin tapauksessa oli jo hyvissä ajoin predestinoitu museon sijaintipaikka, säätiön perustaminen ja arkkitehtikilpailun järjestäminen, koko homman rahoitus ja epäilemättä myös keskeiset johtajanimitykset. Kanavaterminaalin purkutyöt käynnistettiin oitis. Tarkoitus oli selvä: kunhan rahaa olisi poltettu kyllin monta miljoonaa ja tonttikin olisi paalutettu, rakennustyötä ei olisi enää mitään mieltä estää. Yritykset vaikuttaa jotenkin ”on sovittu” -prosessiin olisivat quijotemaista taistelua tuulimyllyjä vastaan.

    ”Jos tuulimyllyt osoittautuvat aivan liian ylivoimaisiksi”, toteaa etevä päähenkilö Rafael Sabatinin mestariteoksessa Scaramouche, ” – on minun kai katsottava, olisiko tuulelle jotain tehtävissä.”

    Ja tuuli kääntyi.

    Guggenheim-sopimuksen äänekäs vastarintaliike keräsi kiihtyvällä tahdilla joukkoja riveihinsä, kriittinen massa saavutettiin. Yhtäkkiä Guggenheim-puuhahenkilöt huomasivat olevansa yksin. Poliittinen tuki hankkeelle katosi. Taustalla kummitteli jytkyn, Suomen todellisen arabikevään, aave. Puolueet eivät voineet ottaa riskiä: kun budjetin rivien väleihinkin katoavista pienistä menoista höylätään pois roposia, joille olisi aivan oikeaa käyttöä, miljoonien tyhjästä nyhjäistyjen veroeurojen pumppaaminen hintavaan tuotemerkkiin olisi ollut poliittinen itsemurha. Suurimpien valtuustoryhmien riveissä luettiin Helsingin Sanomain teettämää tutkimusta kauhun vallassa. Se oli kaikkine virhemarginaaleineenkin täydellinen tyrmäys: 92 % kaupunkilaisista vastustaisi Guggenheimia, jos se jäisi veronmaksajien maksettavaksi.

    Isoista puolueista SDP oivalsi ensimmäisenä, ettei sen kannata edes uskollisuudesta Kokoomukselle ampua itseään päähän. Taitavina pelureina demarit sysäsivät kysymyksen asiantuntijoille ja jättivät sinivihreän enemmistön pallottelemaan palavalla pommilla keskenään.

    Vihreät sinnittelivät viimeiseen minuuttiin asti. Puolueessa oli vahvaa ristivetoa niin kuin aiemminkin VR:n makasiinien ja Musiikkitalon kohdalla, mutta loppujen lopuksi hanke ammuttiin alas. Kaupunginhallitus päätti äänin 8–7, ettei asiaa viedä valtuustokäsittelyyn, vaan haudataan jonnekin peruskallioon.

    Virallisen selityksen mukaan kaupunginjohtajan neuvottelema sopimus todettiin käyttökelvottomaksi ja siksi valtuustoryhmän vastarinta liian suureksi.

    Luonnollisestikaan oikeiston herrat ja rouvat eivät tätä uskoneet, sillä jokin ulkopuolinen syy sille on oltava, miksi muuten niin pragmaattiset teknokraattivihreät eivät kannattaneet maailmanhistorian parasta diiliä.

    Demarit puhuivat kokoomuslaiset ympäri likaisessa apulaiskaupunginjohtajapelissään. Siinäpä syy! Näin ainakin valittaa Risto Rautava. Kokoomuspomon kanssa rintamaan yhtyy Vihreiden Kimmo Helistö, jonka missio Vihreässä liitossa on olla aina eri mieltä kuin muu puolue. Hiukan samaa uumoillaan myös vastapuolella: Guggenheimia alusta asti kritisoinut Lehtiyhtymä ei mitenkään jarruttele emeritustyömarkkinajohtaja Johannes Koroman viherbashingia.

    Itkuvirret motiiveista ja kostoista ovat silti vain oire. Valtamediana par excellence Helsingin Sanomat ei ole voinut sulattaa kansalaisten oma-aloitteisuutta. Aktivismi on kivaa vain niin kauan kuin se on voimatonta. Kun se merkitsee siivoustalkoita siirtolapuutarhassa tai ulosmarssia pankin sivukonttorista.

    Kun kokonainen metropolialue äityy nimbyilemään, pääkirjoituksista ja kommenteista katoaa itsehillintä.

    Lehdessä ollaan hyvästä syystä huolissaan. Samoin Kansallisessa Kokoomuksessa. Toistasataa vuotta kestäneen demokratiakokeilun jälkeen suomalaiset ovat oppineet jotain kansalaisvaikuttamisesta. Kun se on tehty kerran, se voidaan tehdä uudelleen.

    Oululainen Kaleva-lehti, jota ei luulisi stadilaisen taidemuseohankkeen pätkääkään liikuttavan, toteaa taistolaisvihaa tihkuvassa solvauksessaan profeetallisesti:

    Arhinmäen ministerikauden muistettavimmaksi saavutukseksi saattaakin jäädä taidemuseo, jota ei rakennettu.

    Asia voi näet hyvinkin olla niin.

  • Seppovau!

    [iframe width=”500″ height=”284″ src=”http://www.youtube.com/embed/d8uMlv_M_bE”]

    Sosiaalisen median kuulumiset

    Seppo-uutiset

    Korkkivialliset otsikot

    Terve sielu terveessä ruumiissa

    Kansalaispassivistit

  • Rampa ankka lammikossa

    † In memoriam

    Puolustusministeri Stefan Erik Wallinin, s. 1967, poliittinen ura löydettiin kuolleena pääministeri Jyrki Kataisen hampaista tiistaina 20. maaliskuuta iltapäivällä. Kuolinajaksi on arvioitu noin 14.30. Ennen menehtymistään Stefan Wallinin poliittinen ura oli käynyt lyhyen, mutta tuskallisen eloonjäämiskamppailun jäätyään keskelle itse aiheutettua kärhämää.

    Kuoliniskun lopulliseksi antajaksi ounastellaan presidentti Sauli Niinistöä.

    Wallin sai paksuun poliittiseen nahkaansa fataaleja repeämiä jäätyään kiinni niin sanotusta muunnellusta totuudesta kommentoidessaan puolustusvoimain varuskuntaverkoston uudistamista.

    Yksikään kansalainen ei odottanut, että Suomen ainoa ruotsinkielinen joukko-osasto, Uudenmaan Prikaati – tuttavallisemmin vain Dragsvik –, olisi lakkautuslistalla. Onhan yleisesti hyväksytty ajatus, että molemmilla kansalliskielillä järjestetty varusmieskoulutus on isänmaalle ja sen puolustukselle parhaaksi. Itse asiassa jopa laki edellyttää sitä. Vain kristillisnationalististen suomalaisuusjihadistien keskuudessa on ajateltu, että kaksi- ja ruotsinkielisten osallistumisessa Suomen itsenäisyyden turvaamiseen on jotain pahaa.

    Koska vain poliittisen kentän hullusiivessä voidaan olettaa, että kuuluminen johonkin joukko-osastokiltaan tekee puolustusministerin jääviksi tätä joukko-osastoa koskevissa päätöksissä, Stefan Wallin luultavasti ajatteli asian olevan selvä viimeistään oikeuskanslerin lausunnolla.

    Poliittisen uransa kannalta valitettavasti hän ei kuitenkaan huomannut olla koko asiassa avoin, vaan vetäytyi puolustusvoimain selän taakse, mistä hänellä ei ollut mahdollisuutta enää selvitä. Kielipoliittisen aspektin häivyttely ja siitä narahtaminen oli sikälikin turhaa, sillä Dragsvikin varuskunnan säilyttämiselle olisi ollut jopa aidot maanpuolustukselliset perusteet. Tätä mieltä on kapitalistinenkin tiedemies.

    Ohjausrooliaan aluksi vähätelleiden väitteidensä takia Wallin joutui kiimaisten fennomaanien ohella myös kaikenlaisten poliittisten opportunistien, Johanna Tukiaisen fanien sekä lopulta verta haistaneiden toimittajien kynsiin.

    Stefan Wallinin poliittista uraa jäävät kaipaamaan monet. Ennen kaikkea terve järki, maltillinen keskiluokka ja epäilemättä myös Pentti Oinonen (äär.), jonka täytyy kohta keksiä itselleen uusia viholliskuvia.

    Kansalaisia kehotetaan kuitenkin vielä peijaisten keskellä muistamaan yksi asia: koko jupakassa on alusta asti ollut kyse vain ministerin luottamuksesta eikä koskaan mistään kieliriidasta.

    Siunaustilaisuus pidetään 21.3.2012 kello 14.30 puolustusministeriössä (Neuvotteluhuone Kaarti, Eteläinen Makasiinikatu 8, Helsinki).

  • Maineenhallinta by perkele

    ”Jos Matti Nykänen olisi lautta”, kuten Image aikanaan virnuili uutiskoosteessaan Suomenlinna II -lautan käyttöönottovaikeuksista. Lause jäi elämään nasevana kuvauksena siitä, miten yhteen pisteeseen voi kasautua jokainen mahdollinen ja muutama mahdotonkin ongelma.

    Oireellista on, että Matti Nykänen vaikuttaa äskettäisestä linnatuomiostaan huolimatta melko tasaiselta ja hyvinvoivalta verrattuna Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliittoon sekä sen henkilöstöhallintoon.

    Ei, kukaan ei tiedä, mitä helvettiä AKT:ssä on tapahtunut. ”Juoksupojan juoksupojat” toimittavat käskyjä ja iskelmälaulaja Vicky Rostin kerrotaan sanoneen jotakin joskus. Omituisimmat kuviteltavissa olevat asiantuntijat kommentoivat asiaa lööppien pohjalta: Hjallis Harkimo on huolissaan ammattiyhdistysliikkeestä ja Elinkeinoelämän keskusliiton lakiasiainjohtaja näpäyttää liittoa mitä hurskaimmin. Entinen AKT:n lakkokenraali, sittemmin nuorsuomalainen libertaaridemari Risto Kuisma antaa hänkin haastattelun – Suomen Keskustan puoluelehdelle.

    Taustalla on parin vuoden ajan kypsynyt tilanne, joka huipentui 2. maaliskuuta 2012. Itsevaltaisista otteistaan tunnettu ja työpaikkakiusaajaksi väitetty liiton puheenjohtaja Timo Räty erotutti syytöksiä esittäneen viestintäpäällikkö Hilkka Ahteen kesken kiusaamisväitteitä koskevan poliisitutkinnan.

    Potkujen varsinaiset perusteet ovat julkisuudelta salatut. ”Luottamuspulaa” on hoettu kuin ihmeitätekevää mantraa. Ikään kuin jollekulle Ahteen ja Rädyn katkenneet puhevälit olisivat uutinen. Tätä perustetta pidetään yleisesti riittämättömänä.

    Perinteiseen suomalaistapaan ns. viinakorttikin on jo pelattu. Kaksi AKT:n hallituksen jäsentä väittää nähneensä Ahteen kerran juovuksissa. Valitettavasti saman järjestön liittosihteeri kiistää väitteen, joten kyseessä on ratkaisematon tilanne.

    Luonnollisesti AKT:n nimissä luottamuspulasta ahkerasti tiedottanut varapuheenjohtaja Veijo Ruonala itse onnistui jäämään kiinni humalaisesta pahoinpitely-yrityksestä – joka kohdistui Hilkka Ahdetta puolustelleeseen AKT-aktiiviin hiukan ennen potkujen antamista. (Sittemmin Ruonala on pahoittanut mielensä saamastaan palautteesta siinä määrin, että on uhannut jättää pyrkimättä jatkokaudelle luottamustoimessaan. Mikä uhma!)

    Ja niin edelleen.

    Laaja konsensus sekä puoltajien että vastustajien riveissä vallitsee siitä, että Hilkka Ahde erotettiin, koska hänen toimintansa julkisuudessa vahingoitti järjestön ulkoista kuvaa. ”Toiminta” siis ollen hänen esiintuomansa väite työpaikkakiusaamisesta.

    Jätetään syrjään irtisanominen ja pohditaan sen seurauksia. AKT:n johtoporras, Rädylle uskollinen hallituskatras ja muutamat ympärillä hääränneet poliitikot kieltäytyvät suorastaan almamedialaisesti reagoimasta julkisuuden paineeseen. Sen sijaan he narahtavat lahjonnasta ja uhkailusta sekä saavat mainetta vainoharhaisina foliohattuina.

    Kaiken huipuksi AKT:n jokseenkin pidäkkeetön rahankäyttö viittaa siihen, että liitolla olisi ollut varaa siirtää Ahde palkalliselle virkavapaalle poliisitutkinnan ajaksi – tai aivan suoraan yrittää sovitella rahalla kiusaamissyytöksiä – sen sijaan, että työntekijä yritetään savustaa ulos työsuhdeasunnostaan tai että toimiston avaimet takavarikoidaan kesken läksiäiskahvien.

    Kun nyt tarkastelemme tätä tavoiteltua ja strategian mukaista AKT:n mainetta, voimme vain kauhistuneena ajatella:

    Miten kauhealta se näyttäisikään ilman potkuja?

  • Mitäs kuoli, oma vika

    Oulussa menehtyi tiettävästi somalialaistaustainen mies pudottuaan kuudennen kerroksen ikkunasta. Poliisi tutkii asiaa toistaiseksi ilman ääneenlausuttuja epäilyksiä suuntaan tai toiseen. Jutussa on joka tapauksessa vahva peruste epäillä rikosta. Kuolleen nuorukaisen asuntoon oli poliisin mukaan ollut pyrkimässä kolme ihmistä, joita luonnehditaan ilman etnisiä lisämääritteitä ”suomalaisiksi”. Tässä kaikki julkisuuteen tihkuneet tiedot.

    Kuten eräästä tamperelaispizzeriasta muistamme, uutisoinnin niukkuus ei ole mikään este Suomen johtavalle rasistifoorumille. Johtopäätökset tehdään täysin siltä pohjalta, että ”hyvä kun kuoli” ja ”varmasti oli oma vika”.

    Mainitussa Tampereen pizzeriapalossa syylliseksi osoittautui lopulta vakuutuspetosta suunnitellut yrittäjä, joka sattumoisin ei ollut Väinön kansaa ja Kalevan heimoa. Homma-keskustelussa oli siis arvattu oikein – Päivi Lipposen erehtyessä omassa veikkauksessaan. Tosin hommalaisten vastaus oli totta vain puoliksi, sillä jostain syystä he saivat päähänsä, että tuhopoltto olisi jotenkin sidoksissa maahanmuuttopolitiikkaan.

    Ehkä vanhaa asiaa pitää vielä täsmentää. Hommalaisille seuraava virke on täydellisesti ylivoimainen, mutta muut ymmärtänevät: vakuutuspetos ei ole millään tavalla sidoksissa tekijänsä uskontoon, ihonväriin tai kansalliseen taustaan, ei edes silloin, kun rikos johtaa kuolemantapauksiin.

    Pizzeriapalon tapauksessa hommalaiset päätyivät omalaatuisella tavalla hurraamaan suomalaisuhreille – olivathan nämä onnettomat nyt maahanmuuttokritiikin sankarivainajia. Suomen Sisun Tampereen osaston historian suurin tragedia lieneekin, ettei ravintolapalon uhreilta jäänyt järjestön käyttöön Blutfahnea, jonka perässä marssia.

    Kyllä, natsikortti.

    Tässä ohessa muutamia valikoituja kuvakaappauksia Hommaforumin keskustelusta Oulun kuolemantapauksesta. Tällä kertaa siis uhri oli sattumalta toisenvärinen ja siten ei niinkään kansallismielisen liikkeen marttyyri kuin hyvä alku.

    (Kuvat voi klikata isommaksi.)

    Jokainen voi aivan kiihkotta puntaroida laajaa keskustelua, jossa vittuillaan kuolleelle ja hänen etniselle taustalleen sekä riemuitaan täysin avoimesti siitä, että Suomessa on yksi tummaihoinen vähemmän. Mikäli keskustelu edustaa forumistien valtavirtaa – kuten vaikuttaisi, ovathan kyseessä tuhansien viestien keskusteluveteraanit eikä vastalauseita näy – voidaan sanoa aivan suoraan, että suomalaisten ”maahanmuuttokriitikoiden” lopullinen tavoite on joidenkin ihmisten hävittäminen maasta – tuhoamalla, jos ei muuten – tyystin ihonvärin, kansallisuuden tai uskonnon perusteella.

    Tässähän ei sinänsä ole mitään tavattoman pöyristyttävää. Mielipiteitä ovat äärimmäisetkin mielipiteet ja niitä saa esittää, jos on selkärankaa seistä sanojensa takana. Siksi, mikäli he olisivat rehellisiä ihmisiä, hommalaiset voisivat tulla ulos kaapeistaan ja tunnustaa vihaavansa/pelkäävänsä lähimmäisiään pelkän ihonvärin tai uskonnon perusteella. Sen jälkeen keskustelu olisi avointa. Rasisteja voitaisiin auttaa heidän kivuliaassa sopeutumisprosessissaan ja maahanmuuttopolitiikassa päästäisiin pohtimaan todellisia ongelmia maahanmuuttokritiikin varjolla heitettyjen olkinukkeargumenttien sijaan.

    Kuolleesta oululaisnuorukaisesta me kukaan emme tiedä mitään muuta kuin vanhempien kansallisuuden, syntymäajan ja kuolintavan. Kuka tai ketkä ikinä ovatkaan vastuussa hänen varhaisesta kuolemastaan, sitä ei tiedetä. Kuten ei sitäkään, oliko miehenalku sekaantunut johonkin rikolliseen vai oliko hän vain viaton uhri.

    Sen sijaan siitä on valitettavat todisteet, että Hommaforum ennätti ensimmäisten joukossa korkkaamaan väkivaltaisen kuoleman kunniaksi proverbiaalisen skumppapullon.

  • Guggenheimo


    Maailmanhistorian paras idea – Guggenheim Helsinkiin – on hienoisessa vastatuulessa. Muuten asiassa ei olisi mitään ongelmaa, mutta valitettavasti jokainen itsenäiseen ajatteluun kykenevä kansalainen vastustaa sitä. Tai ainakin esittää vahvan epäilyksensä projektin toteutukseen niillä ehdoilla, joilla se on kaupunkilaisille haluttu myydä.

    Kritiikki puolestaan haavoittaa kuolettavasti pientä, hieman vainoharhaista väestönosaa.

    Suomessa, näet, on koko joukko kaksijalkaisia, joiden sisäinen almanakka jäi vuoteen 1986 – siihen maailmaan, jossa jokaisen on valittava joukkonsa Neuvostoliiton ja vapauden välillä. He tietenkin ovat lännen puolella. Heidän henkisessä horisontissaan David Hasselhoff ei koskaan ehtinyt laulaa ”I’ve been looking for a freedomia” sortuvan Berliinin muurin laella.

    Tautia on sikäli vaikea itsediagnosoida, koska eräs sen sinnikkäimmistä oireista on vilpitön usko siihen, että on itse yksin tulevaisuuden airut. Vuodesta 2012 katsottuna 80-lukulaisten pakkomielteinen futurismi näyttää tutulta, jos kohta hiukan retrolta, mikä mitä ilmeisimmin johtuu siitä, että valmistautuessaan ikuisesti koittamattomaan tulevaisuuteen he tulivat luoneeksi nykyajan.

    Nyt enää he – tai oikeammin heidän mielikuvituksessaan elävät kulttuuritaistolaiset – pitävät yllä Neuvosto-Helsinkiä. Laila Snellmanille, Saska Saarikoskelle  tai Eeropekka Rislakille Happoradion sietämätön renkutus ”Käske miestäsi pukeutumaan Che Guevaraan” ei ole ironinen viittaus vuosituhannen vaihteen sinipunavihreään festarikansaan, vaan itäsaksalaisten agenttien aivan autenttinen yritys soluttautua heidän töölöläisiin kulttuuriyhdistyksiinsä.

    Ehkä kaupungin kokeminen pelkästään taksissa istumalla rajoittaa liikaa näköaloja.

    Mutta viis välittäkäämme heistä – tässä kooste uusimmista Guggis-kuulumisista: