Asia: Guggenheim Helsinki
Hyvät kaupunginvaltuutetut,
Guggenheim-säätiön halu myydä Helsinkiin Helsingin kaupungin ja suomalaisten yksityisten tahojen rahoittama näyttelytila on herättänyt taidekentän asiantuntijoiden joukossa runsaasti kriittistä keskustelua. Olisi toivottavaa, että tämän mittaluokan taloudellista päätöstä tehtäessä kuultaisiin erityisesti asiantuntijoita. Seuraavassa kootusti joitakin huomioita.
Ensiksikin on todettava, että moni hankkeeseen kriittisesti suhtautuva ei suinkaan vastusta uutta museota sinänsä tai ”amerikkalaisuutta”, kuten kritiikin kritiikissä usein on todettu. Moni näkee mielellään uusien kulttuuri-instituutioiden nousevan Helsinkiin ja toivoo taiteelle uusia esitysmahdollisuuksia.
Guggenheim-hanke on kuitenkin selvästi kiistanalainen, ja monesta hyvästä syystä. Jos Guggenheim-säätiö itse satsaisi painokkaasti ”tytärtaidehalliin” Helsingissä olisimme aivan eri lähtökohdassa. Nyt säätiö ei kuitenkaan ole valmis edes osarahoittamaan hanketta, vaan Helsingin kaupunki ja potentiaaliset suomalaiset yksityiset rahoittajat olisivat täysin taloudellisessa vastuussa. Guggenheim ei käytännössä sijoita hankkeeseen mitään muuta kuin nimensä.
On käynyt ilmi, että kyseessä ei olisi kokoelmia keräävä taidelaitos eli museo vaan lähinnä taidehalli. On käsitteellisen sekaannuksen tulosta – ja osoittaa erikoista asiantuntemattomuutta – että Helsingin hankkeesta edelleen puhutaan ”museona”. Toinen suuri ongelma liittyykin juuri tähän: Guggenheim Helsinki ei siis kartuttaisi kokoelmaa, ei kansallista eikä kansainvälistä. Näin siihen sijoitettava raha ei suinkaan koituisi suomalaisen taiteilijakunnan eduksi teoshankintojen muodossa. Museokokoelmat ovat osa kulttuurista muistia ja on surullista huomata, miten yliolkaisesti Helsingin oman museon johto ylipäänsä suhtautuu kokoelmakysymykseen. Lisäksi valtio ei voi lainmukaisesti rahoittaa museona näyttelytilaa, joka ei täytä museokriteereitä. Tämän melko olennaisen seikan huomiotta jättäminen on huomattava puute Guggenheimin omassa selvityksessä. Kokoelmakysymystä käsitellään selvityksessä ylipäätään ristiriitaisesti.
Tilanne olisi myös toinen mikäli eläisimme nousukautta, jolloin kulttuuriin olisi satsattavissa runsaasti rahaa. Nyt kuitenkin on meneillään taloudellisesti erittäin epävarma vaihe ja poikkeuksetta kaikesta kulttuuritoiminnasta on jouduttu ja joudutaan leikkaamaan. Tällaisessa tilanteessa vaikuttaa korskealta suunnitella täysin lainarahoituksella rakennettavaa näyttelytilaa. Viimeisimpänä ideana kaupunginjohtaja Pajunen on esittänyt, että kaupunki vastaisi lisenssistä alkuvaiheessa. Vaikka lisenssirahat jossain vaiheessa saataisiinkin kerättyä yksityisiltä tahoilta, tuntuu merkilliseltä, että nämä rahat menisivät nimenkäyttökorvauksena varakkaalle amerikkalaiselle säätiölle eivätkä leikkausten kourissa kärvistelevän suomalaisen taidekentän eduksi.
Guggenheim-selvityksen epärealistisimmalta osalta vaikuttaa kävijämääräarvio. Monet museoammattilaiset, jotka tuntevat hyvin paitsi oman tonttinsa, myös lähialueiden suuret museot ja niiden yhteiskunnalliset kontekstit, ovat kiinnittäneet tähän vakavaa huomiota. Julkisuudessa on muistutettu myös siitä, että esimerkiksi Moderna Museetin kävijöistä todella suuri osa on ilmais- tai alennuskävijöitä. Vakavat museoammattilaiset tietävät myös, että yleisömäärät saattavat vaihdella jopa vuosittain melkoisesti, ja tämä on otettava huomioon myös museoiden rahoitusrakenteessa. Toinen hämmentävä argumentti selvityksessä on se, että turistit voisivat merkittävästi laajentaa helsinkiläisiä tai suomalaisia taidemarkkinoita. Taidemarkkinat ovat kiinteä osa taidemaailmaa, eivät turismia. Tämä Guggenheim-säätiönkin pitäisi tietää.
On syytä esittää myös huomio selvityksessä esitetystä mahdollisesta Guggenheim-Helsinki -rakennuksesta ja sen koosta. Selvitys ehdottaa, että rakennuksessa olisi 3920 neliömetriä näyttelytilaa. Suurisuuntaisesti esitelty hanke olisi lopulta toteutuessaan varsin vähäinen; vertailun vuoksi todettakoon, että nyt jo pieneksi osoittautuneessa Kiasmassa on vain hiukan vähemmän näyttelytilaa eli 3600 neliömetriä.
Yksi Guggenheim-asian ajajien esittämistä perusteluista on se, että hanke toteutuessaan lisäisi suomalaisen taiteen kansainvälistä tunnettuutta. Selvityksestä käy kuitenkin selkeästi ilmi Guggenheimin säätiön vähäinen kiinnostus suomalaista kuvataidetta kohtaan – muutamia jo tunnettuja nimiä lukuun ottamatta (vrt. Helsingin taidemuseon kokoelmat). Tältä pohjalta on vaikea nähdä miten hanke edistäisi laajasti ja moniarvoisesti suomalaisen taiteen kansainvälistä asemaa.
Kuten moni on huomauttanut, Guggenheim on liikelaitos, joka ajaa omaa etuaan ja teetti Helsingin ja muiden suomalaistahojen maksaman selvityksen omien intressiensä pohjalta. Tosiasiassahan hanke voi olla Guggenheimille vain kannattava, koska se ei pane rahojaan likoon. Ennen päätöksentekoa Helsingin kaupungin olisi syytä laatia oma, hyvin tarkka ja realistinen selvityksensä.
Guggenheim-selvityksessä todetaan (s. 9) selvästi, että Guggenheim-säätiö ei ole missään taloudellisessa tai toiminnallisessa vastuussa potentiaalisesta Helsingin Guggenheimista. Sen sijaan säätiö haluaa itselleen ”auktoriteettia johdon suhteen.” Näiden rivien pitäisi havahduttaa helsinkiläiset kunnallispäättäjät.
Jos Helsinki haluaa taloudellisesti vaikeinakin aikoina satsata taiteeseen ja saada tälle toimelleen kansainvälistä huomiota, se voisi käyttää edes osan Guggenheimiin käytettäviksi kaavailluista varoista rohkeasti. Se voisi rakentaa arkkitehtikilpailun kautta uuden museon, jossa taidemuseon nyt hajallaan olevat toiminnat voitaisiin yhdistää, ja satsata huomattavasti nykyistä enemmän kokoelmiinsa ja niiden esittämiseen kekseliäin museopedagogisin keinoin. Hyvin hoidettuun museoon voidaan saada myös kiinnostavia kansainvälisiä näyttelyitä, joiden ei tarvitse tulla vain yhdestä lähteestä. Yksityiset rahoittajat voisivat saada mainetta tukemalla uutta museota. Suomessa on paljon erinomaista museo-osaamista, joka vaatisi kukoistaakseen vain lisäresursseja – ja toki suomalaisiin museoihin olisi hyödyllistä palkata myös ulkomaisia ammattilaisia. Mihinkään näistä ei kuitenkaan tarvita Guggenheimia eikä lisenssiä.
Leena-Maija Rossi, johtaja, Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutti
Marja-Terttu Kivirinta, kriitikko
Hanna Johansson, tutkija, Helsingin yliopisto
Silja Rantanen, professori, Kuvataideakatemia
Carolus Enckell, taidemaalari
Kari Soinio, valokuvataiteilija
Heli Hiltunen, kuvataiteilija
Heikki Hellman, viestinnän, median ja teatterin yksikön johtaja, Tampereen yliopisto
Annamari Vänskä, tutkijatohtori, Tukholman yliopisto
Heli Rekula, professori, Bergenin taideakatemia
Henri Wuorila-Stenberg, taidemaalari
Ilona Anhava, galleristi
Anita Seppä, dosentti, Helsingin yliopisto
Eeva-Kaarina Aronen, kirjailija
Lauri Astala, kuvataiteilija
Elina Brotherus, valokuvataiteilija
Hannu Väisänen, kuvataiteilija ja kirjailija
Ulla Jokisalo, taiteilija
Jorma Puranen, valokuvataiteilija
Veikko Vexi Salmi, taidekeräilijä, sanoittaja
Julkaistu Leena-Maija Rossin Facebook-sivulla perjantaina 20. tammikuuta 2012 kello 15:37