• Julkaistu aiemmin 19.9.2008 Ylioppilaslehdessä numero 12/2008
Akateeminen osa-aikatyöläinen luki läpi Kalle Päätalon Iijoki-sarjan – ja löysi itsensä.
Hän syntyi nousukauden ajan Suomeen vuokra-asunnossa ja kasvoi aikuiseksi velkaisessa omakotitalossa keskellä pahinta lamaa.
Hän haaveili sisällöntuottajan ammatista mutta joutui hankkimaan ansioita lukuisissa pätkätöissä ennen kuin toteutti haaveensa. Esikoisromaaninsa hän teki töiden ohessa ja juhli sen julkaisemista 39-vuotispäivänään.
Tästä kaikesta hän kirjoitti myöhemmin 17 000 -sivuisen, 26-osaisen omaelämäkertansa Juuret Iijoen törmässä, joka tuttavallisemmin tunnetaan Iijoki-sarjana.
Jos olisimme lukeneet teoksesta muutakin kuin selkätekstin, olisimme kenties huomanneet sen sisällössä jotain, joka tehtaissa ja toimistoissa kymmeniä vuosia rutiinitöitä tehneille vanhemmillemme oli viime aikoihin asti tuntematonta: sarja on nimittäin järkälemäinen tutkimus epäsäännöllisten työsuhteiden historiasta.
Marraskuussa 2000 kuollut Kaarlo Alvar Päätalo edustaakin prekariaattiin kuuluvien ikiteinien ominta kirjailijaääntä.
- Haluatko kirjailijaksi? Osta Mika Waltarin ajaton opaskirja Aiotko kirjailijaksi? (1935).
- Huolehdi mielenterveydestä. Kaikkien ei tarvitse yrittää ensin itsemurhaa.
- Suorita loppuun edes yksi tutkinto.
- Hanki rauhallinen työhuone.
- Älä luovuta.
Iijoki-sarja ei päästä lukijaa yhtään helpommalla kuin kirjailijaa. Aamumetrossa on välillä nostettava nenä kirjasta ja vilkuiltava nolona ympärilleen, sillä suusta purkautuu ähkäisyjä ja tirskahduksia.
Päätalo on mennyt ihon alle. Peliriippuvuus, köyhyys, seksi, avioliitto ja avioero tulevat omaksi elämäksi. Työkaverit saavat Rousto-Villen kasvot, vuokraemäntä alkaa muistuttaa Kuusisen Allia, tuota pimeän viinan trokaajaa ja mustan pörssin kauppiasta.
Kirja kirjalta avautuu koko elämä. Taustalla punaisena lankana kulkee jatkuva työnhaku milloin savottatyöläisenä, milloin kirjailijana. Päätaloa on pidetty työn pyhyyden apostolina, mutta vasta 1990-luvun läpikäyneet lapset ymmärtävät, että Iijoki-sarja on cv:nsä kanssa murehtivan freelancerin pisteliäs ruumiinavaus.
Kalle Päätalon pisin yhtenäinen työsuhde ennen pääsyä päätoimiseksi kirjailijaksi oli viisi vuotta valtion leivissä. Työpaikan nimi oli toinen maailmansota.
Taivalkoskella ansiotyö rahapalkalla oli ainoa toimeentulon muoto. Jos töitä ei ollut, ei ollut tulojakaan. Kuukausipalkka oli äärimmäinen kummajainen.
Suuret metsäyhtiöt olivat ulkoistaneet savottansa. Määräaikaisiin työsuhteisiin pestattiin vain työnjohtajat, joiden tehtäväksi tuli hankkia töille tekijät, jakaa urakat ja maksaa palkat. Töiden saanti perustui suhteisiin ja maineeseen ahkerana työmiehenä.
Kuvaavaa on, että Kallen isä, Hermanni, kärsi vakavista mielenterveysongelmista silloin, kun ei kyennyt työntekoon. Sairausloma oli ylellisyyttä, josta harvat nauttivat.
Tilanne ei muuttunut paremmaksi Tampereellakaan. Ihmisten elämä oli suhdanteiden armoilla.
On helppo yhtyä tunteeseen, jonka Kalle kokee valmistuessaan tuskien jälkeen teknillisen oppilaitoksen rakennusmestarilinjalta – työttömäksi.
2000-luvun opiskelijoille viime vuosisadan ensimmäinen puolisko on tuskin enempää kuin fantasiaa.
Silti Päätalon kuvauksessa on jotain häiritsevän tuttua.
Työt metsissä ja rakennuksilla ovat siirtyneet kansatieteellisiin opinnäytteisiin, eikä poliittisesti epäkorrekti machokulttuurikaan istu enää kenenkään suuhun.
Mutta työ itsessään, jatkuva työpaikan etsiminen ja työttömyyden pelko ovat samoja kuin nyt.
Uitoissa ja rakennuksilla kilpaillaan, autetaan heikompaa, puukotetaan selkään, juopotellaan ja nussitaan kuin Tuomas Vimman villeimmissä päiväunissa.
Väärennetyt ansioluettelot, aseveljeys, ammattikateus ja ystävien järjestelmällinen, häikäilemätön hyväksikäyttö kukoistavat niin hyvässä kuin pahassa.
Pysyvät työsuhteet, pitkät lomat ja avokätinen työeläke olivat suurten ikäluokkien lahja heille itselleen. Taloushistoria ei sellaisia tunne.
Rikkonainen ansioluettelo yhdistää sekä vastavalmistuneita valtiotieteilijöitä että heidän isovanhempiaan – ja Kalle Päätaloa.
JAMI JÄRVINEN