Janten laki ja kyytöt

Jokainen itseään kunnioittava toimittaja tietää varoa aloittamasta tekstiään sanoilla: ”Facebookissa oli eilen mielenkiintoinen keskustelunavaus…”

Toisaalta toimittajilla ei ole itsekunnioitusta. Puhumattakaan elämäntapablogisteista.

Facebookissa oli eilen mielenkiintoinen keskustelunavaus. Sarjakuvataiteilija Reetta Laitinen kysyi maailmankaikkeudelta, miten 1930-luvun tanskalaiskylä sopii 2010-luvun transmoderniin identiteettileikkiin.

Mitenkähän Janten lakiin suhteutuu nykyinen ajatusmalli, jossa olevinaan ymmärretään kansan syviä rivejä mutta asettaudutaan samalla ”tietämättömien taviksien” yläpuolelle? ”Itsehän katson vain laatuelokuvia, mutta tiedän, että kansa katsoo Kymppitonnia, joten paheksun sellaista elitismiä, että televisiosta näytetään jotain, mitä kansa ei kykene ymmärtämään.”

Taustalla oli pohdinta taannoisesta Virpi Salmen kolumnista, jossa entinen Imagen, Me Naisten ja Nyt-liitteen toimitussihteeri ja nykyinen avustaja kritisoi luomu- ja lähiruokia ostavia lajitovereitaan pahimmasta synnistä, elitismistä.

* * *

Aksel Sandemosen 10-kohtainen Janten lain sisältö on tiivistettävissä Wikipedian muotoiluun: ”Kenenkään ei tule kuvitella, että on parempi kuin muut”.

Salmen kolumnissa Janten lakia rikkovat sanoinkuvaamattomat kaupunkilaiset, jotka tuhahtelevat halveksien natriumglutamaatilla maustettua teollisuusruokaa popsiville tavallisille ihmisille. Itse he ostavat sapuskansa myyttisestä ”herkkukaupasta”, jonne ruoka tuodaan ”tehottomasti” – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Heidän suosimansa pieniin herkkukauppohin ja hallien pienmyyjille painottuva ruuantuotanto ja -jakelu on tietysti järjettömän kallista ja tehotonta.

Mutta hinta ei ole kyyttöhörhöille kynnyskysymys ja toisaalta tehokkuus on yhtä ruma ja vastustettava sana kuin kemikaali, prosessointi tai einesruoka.

Kysymys siitä, onko stalinistinen osuuskaupan tuotanto- ja ostoskombinaatti parempi kuin korttelileipomoiden ja perhefarmien saaristo, ei ole villakoiran ydin, sillä mikä aivan erityisesti hiertää Virpi Salmen aivokurkiaista, on erikoisuudentavoittelu.

Heidän luksusruokaideologiassaan ei ole kyse siitä, että massat alkaisivat heidän laillaan vetää aikuista luomukaritsaa ja muinaisruista, koska silloin ruoka loppuisi kesken.

Siinä on kyse erottautumisesta, henkisestä paremmuudesta ja siitä, että on varaa.

Syvä hengitys. Kysymys. Miksi?

Helsingin Sanomiin, Me Naisiin ja Imageen senttaava Virpi Salmi on tulo- ja koulutustasoltaan niin eliitin jäsen kuin pienessä maassa vain voi olla. Ja hän on päättänyt puolustaa Pohjoismaiden suurimmassa päivälehdessä julkaistavassa tekstissään pienituloisen, kansakoulupohjalta ponnistavan Tavallisen Ihmisen™ oikeutta syödä E621-aromivahventeessa uitettua kanannahkavalmistetta ilman häpeää, jota tämä ressukka saattaisi muuten tuntea ajatellessaan ylemmän keskiluokan hienostunutta tapaa ruokailla.

Voiko toimittaja olla alentuvampi?

* * *

Silja Hiidenheimon, Kirsti Määttäsen, Tuomas Nevanlinnan ja Tarja Roinilan toimittamassa klassikkoteoksessa Elimäen perimmäinen tarkoitus (Loki-kirjat, 1997) tutkaillaan paikannimiä, joilla ei ole selvää merkitystä, ja toisaalta ilmiöitä, joille ei ole käsitteitä. Yksi sana on skoila.

SKOILA (s.)

Snobbailun laji. Tavallisen ja junttimaisen tuotteen trendiksi nostaminen (esimerkiksi HK:n Sininen, toppahousut, Rioja Tinto, Lada).

HK:n Sininen: se on täsmälleen jotain, jonka paikkaa suomalaisten suissa Virpi Salmi voisi puolustaa. Ehkä hän itsekin saattaisi ostaa sitä – tai ainakin sanoa ostavansa – ja uskotella olevansa yksi teistä tavallisista lenkkimakkaranrouskuttajista. Vähän niin kuin Timo Soini, joka heittäytyy kansanomaiseksi sanomalla blogiaan plokiksi.

Todellisuudessa, näet, Virpi Salmi ja omalla tahollaan Timo Soinikin tietävät olevansa kammottavalla tavalla epäjantelaisia. He ovat muita parempia, oppineempia, laajemmin asioita tarkastelevia poikkeusyksilöitä, jotka ovat tietoisesti madaltaneet standardejaan. Timo Soini käyttää sitä helppoheikkipolitiikkaansa, Virpi Salmi luokkatietoiseen ”myytinmurtamiseen”. Heille koko elämä näyttäytyy valtavana skoilakenttänä.

* * *

Kymppitonni-vertausta jatkaen: kun Virpi Salmi avaa illalla television ja vaihtaa kanavalle, jossa Riitta Väisänen tienaa eläkettään, hän ei katsele ohjelmaa. Hän istuu television ääressä katselemassa omaa tavallisuuttaan. Hän ajattelee:

– Tiedän, että FST5 lähettää laadukkaita yhteiskunnallisia keskusteluohjelmia, joita voisin katsoa, sillä kirjoitin ruotsista laudaturin. En tietenkään katso niitä, koska samastun itähelsinkiläiseen työttömään, jonka oikeutta katsoa Kymppitonnia puolustan istumalla hievahtamatta korostetun tavallisella Ikea-sohvallani.

Pahinta olisi, jos Virpi Salmi sittenkin salaa pitäisi Kymppitonnista. Sen myöntäminen murskaisi hänen identiteettinsä. Hänestä olisi tullut kaiken ironian keskellä aivan oikeasti tavallinen, juntti.

Joten tyrskähtäessään kopissaan hikoilevan eduskuntavaaliehdokkaan kömpelölle kaksimielisyydelle Salmi säikähtää:

– Enhän nauti tästä oikeasti, enhän nauranut? Minähän katson Kymppitonnia, koska se on VALINTA. En ikinä katsoisi tätä muuten vain. Olen tehnyt ohjelmavalintani tietoisesti, kuten myös valintani syödä tämän Hesen kerrosburgerin, jota siis syön aktiivisesti vastalauseena slow food -snobismille sen sijaan, että söisin sitä laiskuuttani.

* * *

Eliitin harrastuksissa on se ongelma, että kaikkeen menee aikaa. Ruoka ei ole poikkeus. Luomuraaka-aineet pitää pestä, kuoria, pilkkoa, kuullottaa, paistaa, keittää, raastaa. Prosessiin menee aikaa paljon, jokainen kokkausvaihe voi tuhota kaiken ja lopputulos voi silti olla vähän mauton.

Siksi epämääräisiä viihdeblogeja naputtelevat laiskat vätykset helposti ottavat pakastealtaasta puolivalmisteen tai kylmähyllystä aidon eineksen sen sijaan, että kuuntelisivat parempaa minäänsä, jonka he muistavat vain hetkeä aiemmin meuhkanneen baarissa homogenoimattoman kyytönmaidon puolesta.

He ovat nälkäisiä ja haluavat tyydytyksen nyt. He tietävät, että aateluus velvoittaa. Heidän pitäisi harrastaa tuntikausien mittaista tantraseksiä, kokata, dekonstruoida ranskalaista uuden aallon elokuvaa. Pitäisi. Mutta kun tämä thaikuutio on niin helppo.

Niinpä he naamioivat kodinhoidollisen passiivisuutensa obskuuriksi luokkasodaksi, jossa einesruoka ja hömppäviihde symboloivat proletariaatin taistelua kotiruoan ja luontodokumenttien aristokratiaa vastaan. Janten puolesta.

Skoila on lurjuksen viimeinen pakopaikka.

Ota osaa keskusteluun

2 kommenttia

  1. Oot vaan kateellinen kun sun kolumnit eikä niiden huomiot herätä noin kovaa tunnekuohua edes itsessäsi 😉

    kirjoitit itse asiassa kolumnin jonka pääasiallinen sisältö on toisen kolumnintekijän tarkat havainnot. vastineesi kuuluisi salmen jutun kommentit-palstalle.

    on tyypillista suomalaista spin doctorointia, että puheenvuoron eli tässä salmen kolumnin merkitys pyritään mitätöimään nostamalla esille puhujan motiivit: ”sillä on oma lehmä ojassa.”

    niin on, kaikilla on. jos se olisi este mielipiteensä ta vaatimuksen ilmaisuun, ei voitaisi ikinä sanoa tai kirjoittaa tai päättää yhtään mitään.

Kommentoi

Vastaa käyttäjälle Kukkaro Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.