Keltainen auto

Unohtuneet männyt antoivat tuulen käydä väsyneiden neulastensa lomitse kuin uupuneen loimilangan torpanemännän pirrassa, kuin vanhuksen luiset sormet käpertymässä rukoukseen. Taivaitten hopeahapsinen raskaus tervehti pakkaslumen hirvittävää vallattomuutta. Tämä nietos. Tämä uusi talvi, joka oli kaikkien niiden muinaisten talvien lapsi. Mauri pakottautui erilleen Teijasta. Tämä on väärin, hän ajatteli. Tämä ei voi olla väärin, Teija kuiskasi niin kuin olisi lukenut miehen ahdistuksen noiden raskaiden kulmien alta, jotka paljastivat kaiken viattomuuden, kaiken syyllisyyden.

Vihaisen räystään alla he erkanivat väkivaltaisesti kuin suunnaton käsi olisi repinyt haavan auki. Olivian käsi, Teija ajatteli. Ajatus oli jäänsininen, sen kylmyydessä kaikui tukahdutettu pyyntö. Ajatteletko Oliviaa, Mauri kysyi niin kuin olisi kysynyt: paljonko kello on. Tai: otetaanko taksi vai jäätkö odottamaan junaa. Teija tunsi vaatimusten kahtaallekiskovan ryöpyn rummuttavan sisintään, kohtuaan. Tätäkö hän halusi, tätä purppuranpunaisten välähdysten ilotulitusta, jota he kutsuisivat myöhemmin elämäkseen.

Me olemme kaikki jonkun lapsia. Se on ainoa pakko. Mauri tarttui Teijaa olkapäistä. Ymmärräthän, syntyminen tähän maailmaan, tähän järjestyksen raakaan tunteeseen. Entä kuolema, Teija säikähti Maurin palavaa katsetta, joka oli niin vieras noille surullisenruskeille, aikuiseen mieheen joskus kauan ennen Teijan kohtaamista kadonneen uteliaan lapsen silmille. Entä Olivia, hän olisi halunnut kysyä.

Muistatko sen auton, jolla ajelimme siellä Kuusamossa silloin, Mauri puuskahti kiivaana kuin kesyttämätön villieläin. Hän tunsi tuon valppauden, joka oli terävä kuin kirurginveitsi. Sen auton, Teija kysyi. Sen keltaisen auton, jonka olimme yhdessä valinneet siinä tamperelaisessa autokaupassa, jota ne mustalaiset pitivät. Hän ei sanonut: romanit. Mauri oli sellainen, sanoissaan yhtä suora kuin Teija oli ymmyrkäinen. Heidän riitansa kiertyivät aina samaan pakahduttavaan hiljaisuuteen, kun hänen epätoivoisten sanojensa toinen toistensa niskaan huohottavat vaahtopäät iskeytyivät pisaroiksi Maurin kulmikkaan vastalauseen teräsbetoniseen aallonmurtajaan.

Kuusamo oli meidän Roomamme, Teija ajatteli ja tunsi kuinka hänen sielunsa kuivuneet lähteet eivät enää koskaan itkisi. Pitele minua, hän pyysi, mutta käänsi katseensa pois Maurin kasvojen huutavasta syytöksestä. Me olemme yhä niin kuin silloin, Mauri kuiskasi värähtäen jaetusta ilosta ja tuskasta, salaisuudesta jota he kantoivat sisällään kuin ylpeyden viittaa.

Olen säilyttänyt sen keltaisen auton, Mauri kertoi. Tein siihen saunan. Meidän saunamme, Teija huudahti äänettömyytensä vangitsemana.

Laura Suutarla: Keltainen auto (Otava, 2012)

Syöpään menehtyneen vaimon muisto ja uudelleen orastava rakkaussuhde tohtorintutkintoaan suorittavaan kirjallisuudentutkijaan repivät töölöläistä Mauria kahteen eri suuntaan hyvinkääläisen runoilija-aforistikko Laura Suutarlan esikoisromaanissa Keltainen auto. Otavan julkaisema teos kilpailee Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnosta, mutta sitä pidetään myös yhtenä tämän kirjasyksyn lupaavimmista Finlandia-ehdokkaista.

Suutarla on lääkäriperheen tytär, minkä huomaa hänen kielensä suorastaan kirurgimaisen tarkoissa skalpellinviilloissa. Sulavasti toistensa sisään liukuvat teemat kohtaavat arvoituksessa, jota myös naiseksi sanotaan. Kirjailijan psykologinen teräväpiirtokuva on kaunis katsella: siinä sivutaan lapsen kivun kautta syntyvää ensimmäistä erillisyyskokemusta, valjastetaan toiseustematiikka sittemmin rakkauskäsityksen yhdeksi ilmenemismuodoksi.

Laura Suutarla (s. 1967) on julkaissut aiemmin mm. runokokoelmat Toukat joilla on silmät (2002) ja Kanaviillokki (1997) sekä aforismivalikoiman Kaikkien tuoksu (2000).

Surkeiden ihmisten puolue

Viimeaikaisesta vaalikuvakeskustelusta voidaan tehdä se johtopäätös, etteivät perussuomalaiset ole ainakaan kansalliskiihkoilijoita tai natseja. Sen verran pontevasti he ovat tuoneet esiin häpeän, jota he tuntevat omiaan kohtaan. Kelpo natsi olisi miettimättä todennut Per Looks -kuvien esittävän uljaita ja rotupuhtaita arjalaisia tai väittänyt koko kuvasarjaa väärennökseksi.

Ulkopuolisen tarkkailijan kannalta ehkä järkyttävintä on ollut lukea Matti Putkosen – mikä piru hänenkin asemansa puolueessa on? – ja kansanedustaja Reijo Tossavaisen kammottavasta epäuskosta omiin ehdokkaisiinsa. Ilkeyden määrää paisuttaa entisestään se, että miesten inhoreaktiot ovat itse asiassa vastaus erään vihreän helsinkiläispoliitikon blogimerkinnälle.

Kun Erkki Perälä aloitti bloginsa laatimalla aivan tietoisen olkinuken omista puoluetovereistaan ja sitten tuomitsemalla sen – siis kärjistetyn hipsteriajattelun ”meistä” ja ”heistä” – sekä Putkonen että Tossavainen riensivät kilvan inttämään vastaan. Heille Perälän luoma kauhuvisio on kristallinkirkas totuus heidän omasta puolueestaan. Heitä loukkaa se, että Perälä sanoi sen ääneen.

Kaiken aikaa Perussuomalaisia lähellä oleva Hommaforum kirkuu omaa paheksuntaansa taustalla.

Koko kuvio on käsittämätön, ellei persuanalyysissä tehdä erästä täyskäännöstä.

Yleisesti tiedetään, että Perussuomalaiset ovat herravihapuolue, jossa kaiken pahan alku ja juuri nähdään pääkaupunkia hallitsevassa eliitissä. Mutta edustavatko persut itse ”valkoisen heteromiehen” tai alemman keskiluokan emansipaatiota – vallan palauttamista herroilta kansamme vähäväkisille?

Eivät. Perussuomalaiset edustavat ehdotonta ja näyttävää antautumista Helsingin yliopiston sukupuolentutkijoille. Alistuminen on koko puolueen raison d’être.

Timo Soinin puolue on ehkä kopioinut retoriikkansa Lapuan liikkeeltä, mutta se ei koskaan järjestäytyisi talonpoikaismarssiksi.

Vertailun vuoksi tarkkailtakoon vaikkapa Suomen Keskustaa, joka on Perussuomalaisten pääkilpailija. Agraaripuolueessa nostetaan johtotehtäviin häikäilemättömiä pikkukekkosia, jotka ansaitsevat äänestäjiensä arvostuksen siirtämällä valtaa ja rahaa Helsingistä vaalipiireihinsä – sekä omiin taskuihinsa. Perussuomalaiset sen sijaan eivät menestyisi edes Miss Isoäiti -äänestyksessä, elleivät he lakkaamatta pitäisi yllä ja suorastaan ruokkisi omiensa alemmuuskompleksia. Tähän sisältyy kaikenlaisen edunvalvonnan välttely ja vauraan puoluejohdon teeskennelty rahvaanomaisuus.

Selkeimmin Perussuomalaisten strateginen voimattomuus poikkeaa vanhassa työväenliikkeessä opitusta joukkovoimasta. Vielä hävityn sisällissodankin jälkeen vasemmistossa korostettiin puolueen ja ammattiyhdistyksen vahvaa neuvotteluasemaa, ”miljoonia olkapäitä”. Herroja ei pelätty, vaan heidän metkuistaan otettiin selvää: kouluttamattomassa työväenluokassa ylistettiin oppimista, mikä tuottikin liikkeelle lukuisia itseoppineita ideologeja. Vasemmistojohtajat Karl-August Fagerholmista Tarja Haloseen, Emil Skogista Mauno Koivistoon rakensivat poliittiset ja akateemiset uransa käytännössä omin käsin.

Palkansaajat, köyhät ja syrjityt äänestävät yhä SDP:n ja Vasemmistoliiton ehdokkaita siksi, että vanhat vasemmistopuolueet edustavat puutteistaan huolimatta vallan ja kunnioituksen siirtoa sortajilta sorretuille.

Perussuomalaisia äänestetään, jotta puolue pitäisi yllä illuusiota avuttomuudesta.

Tällä hetkellä jopa nuoret ja menestyneet perussuomalaistohtorit kieriskelevät maassa valittamassa sitä, kuinka voimattomia he ovat kuviteltujen ja todellistenkin vastuksien edessä. Jytkyvoitto oli puolueelle šokki, mutta hartiavoimin työskentelemällä persukellokkaat onnistuivat lopulta vakuuttamaan äänestäjänsä siitä, että isollakaan eduskuntaryhmällä ja miljoonien puoluetuella he eivät mahda mitään. Kellekään.

Mutta miksi?

Gallupien mukaan kuudesosa suomalaisista aikoo äänestää puoluetta, joka ei edes suostu ajamaan kenenkään asiaa. Syyksi on vaikea keksiä mitään muuta kuin halu ulkoistaa vastuu omasta itsestä salaliitoille. On vapauttavaa olla uhri. Ei tarvitse ottaa selvää mistään, koska sehän olisi ihan turhaa: herrathan ne näistä kuitenkin päättävät.

Sanottua:

Gate-Looks

Kuvassa Jami Järvinen kauneimmillaan.

Ihmiskunta muistaa Vesa Hackin Länsi-Helsingin Vihreistä, joiden edusmiehenä hän yritti ratsastaa eduskuntaan muun muassa vaatimalla seksuaalirikollisten julkista rekisteröintiä. Tämän takia Helsingin Vihreät Nuoret katkaisivat Hackin kuningastien ja estivät hänen ehdokkuutensa vuoden 2011 jytkyvaaleissa.

Puolue vaihtui Kokoomukseksi, vaikka aate pysyi ennallaan. Jotain pientä katkeruudensiementä on silti jäänyt hampaankoloon itämään, sillä viimeisimmässä Uuden Suomen Puheenvuoro -merkinnässään Hack ei hetkeäkään häikäile iskiessään Kallio-liikkeen ehdokkaana kaupunginvaltuustoon pyrkivän Erkki Perälän (vihr.) kimppuun.

Pidempää leipäjonoa Helsinginkadulle erilaisten korttelijuhlien keinoin vaativa Perälä oli näet laatinut sivuilleen tekstin, jossa tuomittiin eräs Per-Looks-niminen kuvakollaasi. Uuskokoomuslaisen Hackin silmissä asia ei ole aivan selvä:

Perälä toteaa blogissaan: ”He ovat rokonarpisia, lihavia, kierosilmäisiä, isonenäisiä … HE eivät ole lainkaan kuin ME. He ovat perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaita, joiden vaalikuvia on koottu Per-Looks -blogiin.”

Kuvastaako sitaatti vihreiden nuorten arvomaailmaa? Tosin Erkki Perälä ei ole ihan kuka tahansa vihreä nuori. Hän on Vihreän Liiton puoluevaltuuskunnan varapuheenjohtaja.

Myöhemmässä kommentissaan Hack pitkin hampain myöntää, että Perälä ei nyt aivan suorastaan vaadi kierosilmäisten ihmisten kaasuttamista, mutta silti jokin mättää.

Eikö Hack sitten lainkaan huomaa Per-Looksissa aknen runtelemia pottunokkia? Ei, kuten ei kansanedustaja Reijo Tossavainenkaan, joka ilman muuta olettaa Erkki Perälän olevan syypää joidenkin PS-ehdokkaiden silmien karsastukseen. Samaan syssyyn Tossavainen voisi kyllä vaatia anteeksipyyntöä myös FT Jussi Halla-ahon suunnalta – muistammehan eiralaishumanistin luonnehtineen puoluetovereitaan hiukan samoin sanankääntein.

Per-Looksin aiheuttama tyrmistys on ollut kova. Supernopea blogitehtailija Helena Eronen oli kärppänä olettamassa, että kyseessä ei ole vain huonoa makua ilmentävä huumoripommi, vaan poliittisesti motivoitunut paha tahto. Ilmeisesti muistikuvat hänen omasta hihamerkkitekstistään ehtivät jo haalistua.

Salaliittoteoreetikkojen harmiksi tämän -gaten taustalla ei ole puoluepoliittinen myyräntyö. Jonkinlaisena toivoneleenä järjen puolesta voidaan pitää sitä, että kaikista maailman ihmisistä juuri Jari-Petri Heino (Muutos 2011) oli ensimmäisenä huomauttamassa, ettei sivua ole tehty Vihreiden puoluetoimistossa ja ettei Erkki Perälä ilkkunut Perussuomalaisille.

Sillä aivan oikein kyseessä on vain erään pelifirman graafikon ystäviensä iloksi perustama hassuttelu. Eivätkä Vihreät naura sille. Päinvastoin, he ovat ryhtyneet hartiavoimin paheksumaan koko sivustoa, mikä lisää Per-Looks-gateen uuden, kiehtovan metatason: kuvagalleria leviää netissä paheksuvien saatesanojen kanssa kulovalkean tavoin antaen Vesa Hackille, Helena Eroselle ja heidän vihervastaisille ystävilleen yhä lisää aihetta epäillä pahinta.

Mutta miksi huvittavat kuvat ihmisistä pitäisi sekä Perussuomalaisten että Vihreiden mielestä tuomita? Heittäköön ensimmäisen kiven se, joka ei ole koskaan nauranut Hel-Looksille. Sillehän tässä myös irvistellään.

Per-Looks-galleriassa ihmiset näyttävät monin tavoin hullunkurisilta. Tietenkin. Heillä on lystikkäitä asusteita, kuvanottohetkellä hassuun asentoon mennyt suu, liian pienet tai isot vaatteet, vanhuuden eri tavoin pullistamat tai lommouttamat posket. Useimmat eivät yksinään näyttäisi mitenkään erikoisilta, mutta vierekkäin aseteltuina kuvat muodostavat sarjan, jossa harmittominkin piirre vahvistaa toistaan. Jopa norminmukaisesti aivan hyvännäköinen alkaa äkkiä vaikuttaa hiukan löylynlyömältä.

Se naurattaa, koska se on hassua.

Vain Vihreät ja Perussuomalaiset katsovat kuvia naama näkkärillä. Nuo kaksi puoluetta ovat toisinaan hirvittävässä määrin samanlaisia hankkeita. Tästä on jauhettu ennenkin, mutta sen enempää Vihreillä kuin Perussuomalaisilla ei ole taakkanaan ammattiin, omaisuuteen tai asuinpaikkaan sidottuja eturyhmiä, joille pitäisi rakentaa siltarumpuja. Niillä ei ole paikkaa historiassa tai tavoitetta tulevaisuudessa, parisataavuotiaaseen filosofiaan perustuvaa vakaumuksellista lähetystehtävää. Ne ovat lähes yksinomaan identiteettipuolueita.

Niinpä Per-Looksin ilmestyttyä Vihreät tunnistivat oitis oman ylemmyytensä ja Perussuomalaiset alemmuutensa. Tunnistamisesta seurasi häpeä ja häpeästä tarve reagoida.

Vihreä reaktio oli syyllisyys: vähäväkisille ei saa nauraa, vammaisia ei saa potkia. Erkki Perälä riensi oitis tunnustamaan persuehdokkaiden inhimillisyyden ikään kuin hänellä olisi valta tehdä toisinkin.

Perussuomalainen oma ratkaisu oli uhriutua, nähdä kuvat vain pilkkana ja väheksyntänä. Vaikka sivustolla ei ole riviäkään tekstiä, jossa väitettäisiin niiden merkitsevän mitään muuta kuin hauskoja kuvia.

Ehkä tämä jotenkin selittää, miksi Vihreiden ja Perussuomalaisten välisessä viestinnässä molemmat syyttävät toisiaan natseiksi.

Meille muille jäävät pelkät kuvat, joihin suhtautuminen on ihan itsestä kiinni.

* * *

 Äärimmäisen turhana vetona kuvakohuun on vastattu perustamalla ainakin nämä mukahauskat vastineet:

Lisäys (20.55):

Lisäys (8.10., 0.44):

Merkintä on aivan yksityisistä syistään omistettu tänä vuonna 105 vuotta täyttävälle suomenhevoselle.

Presidentin misu

Kuva: Hippos/Satu Meriluoto

No, niin. Iltalehden vakituinen kolumnisti, Kaarina Hazard, kynäili joutessaan tekstin, jossa hän ilkkui presidentti Sauli Niinistön syrjäytymistyöryhmän poroporvarillisia sormenheristelyitä.

Se oon mä. Niinistön misu. Aina oon tämän tiennyt, ja nyt mulle on oikein tontti tasoitettu. Nimittäin tämä sen toimenpide-ehdotusnivaska, tämä tavallisia.fi. Minä oon nyt siihen tutustunut ja tajunnut, että kaikki ne ohjeet, nehän on kuin minun suustani. Ihanaa. Politiikka out, oma tunne in. Minä tiiän, kansa tietää. Tässä on tämmöinen ihana, perussuomalaisista tuttu kaiku, mahtavaa, että semmoinen on nyt oikein presidenttitasolle edennyt.

Koska Hazard kirjoittaa kolumniaan Iltalehteen, hänen lukijakunnallaan on pieni rajoite: ylivoimaisesti suurin osa ei osaa lukea. Heille ei tule mieleenkään, että Hazard parodioisi presidentin työryhmän olettamaa kohderyhmää. Siksi teksti synnytti oitis päättömiä vastauksia, joissa ei ole tallella viimeisintäkään tolkun hiventä.

Ensimmäinen kommentoija käyttää nimimerkkiä Jesper. Hän on jo kiihdyttänyt itsensä pyhään vihaan itselleen tuntemattoman henkilön puolesta:

Miten ihmeessä uskalsit oksentaa presidentin puolison päälle? Aika tuomitsevaa tekstiä. Jälleen kerran. Saas nähä vaikuttaako journalistiseen urakehitykseen. Siitä huolimatta otit taas helpon uhrin ja maalailet kuvaa tuntematta koko ihmistä tai asiaa, josta kirjoitit. Voiko jollain olla näin paljon katkeruutta ja kaunaa sisällään. Näköjään voi. On se kovaa, kun nuori nainen menee naimisiin vanhemman miehen kanssa.

Ja nyt siis muistamme, että Jesper hiiltyi tekstistä, jossa ei mainita kertaakaan rouva Jenni Haukiota, ei nimeltä eikä edes rivien välissä. Tekstistä, joka ei edes etäisesti liity Jenni Haukioon.

Itse asiassa Jesper veti herneen nenäänsä, koska Kaarina Hazard kirjoitti pilkalliseen sävyyn Kaarina Hazardista.

Seuraavana nimimerkki Hadderalla puuskahtaa. Hän siksi, koska kuuli Taivaan Isän kuiskaavan korvaansa, että Hazard on kirjoittanut johonkin salaiseen mielikuvitusblogiin soimauksia tasavallan presidentin ja tämän puolison ikäerosta:

Totta on, että Jenni Haukio on paljon miestään nuorempi, mutta ihmettelen, että ikäisesi ihminen vielä monen vuoden jälkeen jaksaa noin suuria tunteita asiasta kantaa. Aiheesta luulisi kirjoitetun jo kaikki mahdollinen, mutta näemmä sinä et jostain syystä pääse siitä yli.

”Hadderralla” myös mainitsee palautteessaan olleensa ennen opettaja. Aivan ilmeisesti hän opetti Jesperinkin lukemaan.

Ja kansa jatkaa ryöpytystään. Lukematta tekstiä tai edes väliin kiilaavia harvojen ajatuskykyisten kanssaihmisten ällistyneitä kommentteja, joissa kaikin mahdollisin sanoin kysytään, miten te idiootit ette tukehdu kuolaneritykseenne.

Jotkut ovat jopa malttaneet lukea otsikkoa pidemmälle ja tajunneet, että Jenni Haukio -hypoteesi on kolumnin varsinaiseen sisältöön nähden vähän ongelmallinen. Mutta sekös estäisi nimimerkkiä Juha pitämästä kiinni vihastaan.

Koska kastraatiopelko ja tyypillinen perussuomalainen naisviha.

Tätä olen jo pitkään odottanut: milloin alkaa feministien pilkka Haukiosta. Tästä se viha sitten vain yltyy. Haukio on liian nainen feministeille. Omituista, kun yhdistit hiljaisen Haukion perussuomalaisiin, kun juuri perussuomalaiset ovat äänekkäitä ja tuoneet politiikkaan aiheet, joista on kielletty puhua.

Niin! Liian nainen!

Tämä valitettava puoliso-oletus vaikeuttaa keskustelua kiusallisesti. Ei vain niin, että itseensä viittaaminen ”presidentin naisena” tulkitaan oitis presidentin aviovaimoon kohdistuvaksi vittuiluksi, vaan yleensä puheessa presidentin seuralaisista.

Ajatellaanpa vaikka Alan J. Pakulan Watergate-aiheista elokuvaklassikkoa vuodelta 1976. Mikäli Iltalehden kansaa on kuuleminen, ”Presidentin miehet” on välittömästi kiellettävä. Sehän antaa ymmärtää presidentti Richard Nixonin pettäneen vaimoaan kokonaisen mieskomppanian kanssa. Miten sellainen vaikuttaisi transatlanttisiin suhteisiimme?

Tai googlataan vaikka suurlähettiläs Jaakko Kalela, jonka Yleisradion tulenpunaiset kommunistitoimittajat väittävät olleen peräti – ja nyt Iltalehden lukijoita kehotetaan peittämään silmänsä – ”neljän presidentin mies”. Näistä presidenteistä vain yksi oli nainen – ja hänkin taatusti naimisissa ihan jonkun muun kanssa.

Ja koska huumori menee hukkaan näin typerän kansan kanssa, tässä välissä pitää varmaankin kertoa, että ennen vanhaan oli tapana kutsua presidentin uskollisimpia ja lähimpiä apulaisia ”presidentin miehiksi”.

Sille ei voi mitään, jos oma pää liittää kielikuvaan mukaan seksuaaliakteja.

Kolumniin palataksemme lienee silti lupa olettaa, että tässä tapauksessa kirjoittaja on palavien ongelmalähiöiden asukkaana kuitenkin lainannut räppikuvastoa. Ilmoittihan Kaarina Hazard melko suorasanaisesti olevansa niin otettu presidentillisistä latteuksista, että tuntee nyt olevansa Sauli Niinistön ”misu” – Sale’s bitch.

Sen kunniaksi soitettakoon tässä vast’ikään elokuun lopulla ilmestynyt rytmimusiikkikappale, jossa herra Puoli Dollaria puhelaulaa neiti Brevin avustuksella samasta aiheesta. Homoseksuaalisuudesta herkästi närkästyviä kansalaisia on syytä varoittaa, että alla olevalla videolla harjoitetaan viljalti epäraamatullisia akteja – toki intiimeimmät ruumiinosat häveliäästi verhottuina.

[iframe width=”100%” height=”281″ src=”http://www.youtube.com/embed/sZg83y6-bn0″].

Nerg

Ennen vanhaan vakavin haaste yhteiskunnalliselle keskustelulle oli valtakunnansovittelija Esa Longan sukunimen ng-äänne, jota kukaan ei osannut lausua. Jopa Maria Guzenina-Richardson tuntui taipuvan sujuvammin.

Nyt ollaan huomattavasti vaikeammassa jamassa. Sisäministeri Päivi Räsänen nimitti johtamansa ministeriön käskynhaltijaksi sopivuus-, vaan ei pätevyysperustein Päivi Nergin. Viimeisten tietojen mukaan ainakin MTV3 ja Yleisradio ääntävät Nergin niin kuin se kirjoitetaan. Ei siis [næri], kuten typerämpi saattaisi ensihätään kuvitella.

Sisäasiainministeriö on kansalaiselle ja sellaiseksi haluavalle keskeinen toimielin. Sen alaisuudessa ovat poliisi, rajavartiolaitos, siviilikriisinhallinta, maahanmuuttovirasto, hätäkeskukset ja pelastustoimi. Päivi Räsäsen valtakaudella huomio on kiinnittynyt etenkin viimeksi mainittuun sanan hengellisessä merkityksessä.

Kansliapäällikkö on ministeriön vaikutusvaltaisin henkilö. Ministeri itse on riippuvainen äänestäjän suosiosta ja hallitusneuvotteluiden tuloksista, kansliapäällikkö on erottamaton virkamies seitsemän lihavaa vuotta. Hän ei ole riippuvainen edes ministerin luottamuksesta – ilman räikeitä väärinkäytöksiä Räsäsen seuraaja ei mahda mitään alaiselleen. Valtion virkamieslain mukaan viskaalit voidaan potkaista pihalle vain, jos siihen on ”viran luonne huomioon ottaen hyväksyttävä ja perusteltu syy”.

Nimitysuutisen tultua julki toimittajat tarttuivat valtiovarainministeriöstä nykyiseen pestiinsä siirtyneen MMM Päivi Nergin taustaan. Hän oli vuonna 2007 asettunut ehdolle eduskuntavaaleissa Kristillisdemokraattien ehdokkaana. Reportterien huomio nauliutui tähän: nimityshän oli puoluepoliittinen!

Ja eikös Räsänen aivan vast’ikään käsi Raamatulla kieltänyt poliittiset virkanimitykset? Ainakin Yleisradion jumalattomat kommunistitoimittajat penkoivat likasankojournalismin hengessä esiin parin vuoden takaisen videoklipin, jolla Räsänen puhuu itsensä pussiin, ähäkutti!

No, ei puhu. Kun kysytään asian vierestä, muttei itse asiaa.

Taivas ei ole puolue

Älä sano väärää todistusta, tietävät kaikki uskovaiset. Jumala vanhana pilkunnussijana ei katso pahasti, kun Päivit Räsänen ja Nerg kirkkain silmin vakuuttavat, että valinnalla ei ole mitään tekoa Kristillisdemokraatit r.p:n kanssa. Nerg ei näet ole jäsen ja Räsänen ei hakenut virkaan ensisijaisesti poliittista broileria.

Näin Päivi Nerg kommentoi ”nimityskohuaan” Iltalehdelle:

Kun vaalit olivat ohi, irrottauduin politiikasta, enkä sen jälkeen ole ollut tekemisissä minkään poliittisen puolueen kanssa.

Ja Räsänen toteaa saman Yleisradiolle:

Itselläni oli se periaate ja eettinen vakaumus, että tehtävään valitaan pätevin ja sopivin.

Räsänen korostaa ikään kuin vakuudeksi vielä Yleisradiolle, että Nerg erosi puolueesta vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Rikos vanhenee näemmä viidessä vuodessa.

Se, mikä jää vastaamatta, on Päivi Nergin asema viidennessä herätysliikkeessä. Räsänen ei kommentoi asiaa mitenkään, mutta onhan Nergiltä itseltäänkin tätä tivattu. Koska hänen totuuskäsityksensä näyttäisi olevan elastisempaa sorttia, hän kykeni selittämään aivan pokkana MTV3:lle, ettei hänet tehtäväänsä valinnut Päivi Räsänen luultavasti edes tiennyt hänen uskonnollista vakaumustaan:

En usko, että Räsänen on edes tiennyt kristillisestä taustastani. Työurani on 26 vuotta pitkä. Vaalijaksoni, jolloin oli kristillisdemokraattien ehdokkaana, kesti neljä kuukautta. Tästä ajanjaksosta tämä koko keskustelu nousee.

Pardon, Päivi Nerg, mutta te olette viidennen herätysliikkeen keskeisiin instituutioihin kuuluvan Kansan Raamattuseuran Säätiön puheenjohtaja. Siitä tässä puhutaan. Väite siitä, että saman uskonnollisen liikkeen kilpailevaan suurjärjestöön, Suomen Evankeliseen Kansanlähetykseen, kuuluva Päivi Räsänen ei olisi ”tiennyt” näkyvällä paikalla häärivän julkiuskovaisen samansuuntaisesta kristillisyydestä, alkaa jo lähestyä tilannetta, jossa joko vastanimitetyn virkamiehen tai hänet nimittäneen ministerin arvostelukyky voidaan kyseenalaistaa.

Etenkin, kun Räsänen vakuuttaa teettäneensä Nergistä ”salaisen henkilöarvion”, kuten hän kertoo blogissaan.

Jeesuksesta viis, kunhan penis menee vaginaan

”Viidesläisten” kirjavassa katraassa Kansan Raamattuseura edustaa vähemmän fundamentalistista tulkintaa kuin esimerkiksi Räsäsen Kansanlähetys. Se ei tuomitse naispappeutta yhtä jyrkästi eikä ole yhtä eksplisiittinen homojen joutumisesta kadotukseen. Liike on silti jossain määrin yhdistetty homoseksuaalien psyykkiseen pahoinpitelyyn, jota myös eheyttämiseksi kutsutaan.

Ranneliike.net testasi eheyttämisterapioita omalla tavallaan vuosi sitten. Se lähestyi sen kummemmin määrittelemätöntä joukkoa sielunhoitoterapeutteja tekaistulla sähköpostilla ja kysyi, olisiko mahdollista päästä eheytyshoitoon homosta heteroksi. Vaikka tempaus ei täytä mitään tieteellistä tai tutkivan journalisminkaan kriteeriä, se paljasti riittävän yhtenäisen joukon yksittäistapauksia. Mediat heräsivät.

Helsingin Sanomain vahvasti muotoiltu artikkeli ohjasi katsetta kovan linjan eheyttäjistä Kansan Raamattuseuran ylläpitämään Vivamo-toimintakeskukseen. Kotimaa-lehti riensi uteliaana selvittämään asiaa.

Kansan Raamattuseuran harjoittamassa sielunhoitoterapiassa taustalla on itse itsensä pastoriksi nimittäneen Seppo Jokisen ”Rikotusta eheään” -kirja. Jokinen on myös kouluttanut ”RE-terapeutteja” – kuten heitä nimitettään – Vivamossa.

Kotimaan toimittaja kysyi muutamalta RE-terapeutilta, eheyttivätkö he homoja. Vastaus on kiehtovasti muotoiltu:

Heidän mukaansa seksuaali-identiteetin eheyttäminen heteroseksuaaliksi ei ole terapian keskiössä oleva asia.

Mutta kuitenkin osa terapiaa? Kyllä, koska se on hoidettava:

Homoseksuaalisuus yhdistetään yleisesti kuitenkin sielunhoitoterapian yhteydessä käytettävässä materiaalissa samaan kategoriaan esimerkiksi seksuaaliaddiktioiden kanssa.

Kotimaa kertoo myös, että RE-koulutusta järjestävät yhdessä RE-sielunhoitoterapeutit ry, Kansan Raamattuseura, Suomen Vapaakirkon kotimaantyö, Suomen ACC ry, Aslan ry ja Kirkkopalvelujen Opintokeskus. Näistä etenkin Aslanilla on raaka maine homovastaisessa työssä.

Näihin Kansan Raamattuseurallakaan ei ole mitään kommentoitavaa.

Sen sijaan maalliselle medialle riittää motkotettavaa. Viimevuotisessa ja äskettäin uusitussa tiedotteessaan KRS ilmoittaa hyvin pontevasti, ettei sillä ole mitään yhteyttä todellisiin eheyttämishoitoihin. Järjestö nuhtelee Helsingin Sanomia asiavirheistä ja vakuuttaa sielunhoitoterapeuttiensa saaneen vahvat eettiset ohjeet. Tiedotteen mukaan ideaalinen RE-terapeutti ”osaa ohjata asiakkaan tarvittaessa eteenpäin psykoterapiaan tai muun terveydenhuollon piiriin”.

Tosin Sateenkaariyhteisöt ry:n mukaan ohjaus meni lähinnä toisille sielunhoitoterapeuteille tai suoraan Aslanille.

Kysymys Päivi Nergin johtaman Kansan Raamattuseuran eheyttämistoiminnan innokkuudesta on sinänsä turha. Muuhun kirkkokansaan ja uskonnottomiin verrattuna aivan kaikki viidennen herätysliikkeen järjestöt – sekä niiden kanssa flirttailevat vapaat suunnat – ovat lähtökohtaisesti aivan käsittämättömän homokammoisia. Etenkin perussuomalaiseen liikehdintään voimakkaasti sekaantunut helluntaiherätys ja piru ties mihin yhden hengen synkretistiseurakuntaan kuuluva James Hirvisaari komppaavat opposiostakin käsin Päivi Räsäsen jokaista tekoa, koska Jumalan rakkaus on jo ajat sitten saanut väistyä seksuaalietiikan tieltä uskonnon tärkeimpänä opinkappaleena.

Jumala erehtyy, minä en

Päivi Räsänen ei tunnustanut, että hänen suosikkinsa kansliapäälliköksi olisi saanut etua uskonnollisesta vakaumuksestaan. Hän päätti sinnikkäästi pitää kiinni alkuperäisestä väittämästään, että Nerg valittiin ennen kaikkea hallinnollisen pätevyytensä takia.

Internetin lahjomaton sontatunkio tiesi pulpauttaa heti virkanimityksen yhteydessä kysymyksen Päivi Nergin aiemmasta hallintohistoriasta – hänhän oli pari vuotta töissä valtiovarainministeriössä hallinto- ja kehitysjohtajana, mutta erityisen mainittava on hänen pitkä uransa Kuopion yliopistossa. Nerg työskenteli vuodet 1996–2002 koulutus- ja kehittämiskeskuksen johtajana ja kohosi hallintojohtajaksi vuonna 2002.

Hallintojohtaja on rehtorin jälkeen Kuopion yliopiston korkein viranhaltija.

Vuonna 2007 Nerg otti aktiivisesti osaa kolmeen määräaikaiseen professorinimitykseen. Kuopion yliopisto oli yhdistymässä joensuulaisen virkasisarensa kanssa Itä-Suomen yliopistoksi. Puuhahenkilöillä oli vahva halu varmistaa kauppatieteiden tutkinto-oikeus myös uudelle akatemiakhimairalle, mihin professorinviratkin jollain kaavalla olivat liittyvinään.

Tapauksesta tehtiin sittemmin kantelu.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen 18.12.2009 päivätyssä lausunnossa (Dnro 3315/4/08) tapahtumat käydään läpi seikkaperäisesti. Kauppatieteiden laitoksen dekaanin hidastellessa Päivi Nerg oli ottanut aloitteen ja vei rehtori Matti Uusituvalle allekirjoitettavaksi kolme nimitystä.

Näin apulaisoikeusmies Jussi Pajuoja kuvailee:

Professoreiden virkoja ei ollut hankerahoituksen puitteissa erityisesti perustettu eivätkä virkasuhteet olleet myöskään olleet yliopiston sisällä julkisesti haettavina. Rehtori Matti Uusitupa oli 5.12.2007 päättänyt virkasuhteisiin nimittämisestä hallintojohtaja Päivi Nergin esittelystä.

Maailmankaikkeuden etevimmän hallintovirkamiehen esittely ei saa järin korkeita pisteitä apulaisoikeusasiamieheltä:

Näin ollen rehtori Matti Uusituvan hallintopäällikkö Päivi Nergin esittelystä 5.12.2007 tekemiä kolmea professorin nimityspäätöstä voidaan pitää virheellisinä tavanomaisen viranhakumenettelyn puuttumisen, varsinaisen perustellun nimitysmuistion laatimatta jättämisen ja nimityspäätöksen niukkojen perustelujen vuoksi. Kiireellinen nimitys 5.12.2007 on kaikkiaan rikkonut hyvässä hallinnossa keskeistä julkisuusperiaatetta. Pidän tapahtunutta kuitenkin enemmänkin yliopiston hallinnollisena menettelyvirheenä kuin tahallisena, kantelijoiden vaatimia syytetoimenpiteitä edellyttävänä virkarikoksena.

Mutta lopulta Pajuoja tyytyy antamaan vain ohjaavan käsityksensä: ”[U]udistuvassa yliopistohallinnossakin tulee noudattaa hallinnon lainalaisuuden sekä erityisesti hyvän hallinnon ja julkisuusperiaatteen vaatimuksia.”

Maahanmuutto- ja mediakriittinen hallintojohtaja

No, mutta kiireessä tulee tehtyä joskus kömmähdyksiä ja synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, kuten agronomi Nerg voisi lohkaista. Itä-Suomen yliopiston kätilönä hänellä ei ollut aikaa kaikkiin pikkuseikkoihin, kuten avoimiin työhakuihin.

Tai muuhun avoimuuteen. Päivi Nergillä ote moponsarvista lipsui vielä viime hetkillä ennen yliopistofuusiota ja hänen omaa siirtymistään valtiovarainministeriöön.

Suomen kansa saattaa yhä muistaa Perussuomalaisten urjalalaisen varavaltuutetun, joka onnistui lopulta hankkimaan itselleen tuomionkin toistuvista laittomista uhkauksista ja rikokseen yllyttämisestä. Vuoden 2009 alussa hän perusti Facebook-ryhmän, jossa kukaan ei ollut rasisti – he nyt muuten vain halusivat karkottaa, kastroida tai tappaa kaikki Suomen valtakunnanrajojen sisäpuolella olleet tummaihoiset tai islaminuskoiset miehet ja aivan erityisesti Somalia-nimisestä, sittemmin tuhoutuneesta valtiosta tulleet henkilöt ja heidän lapsensa.

Kuopion ja Joensuun yliopistojen ylioppilaskuntien vastaperustetussa Uljas-lehdessä havaittiin, että respektiivisten ylioppilaskuntien puheenjohtajat – kaksi kokoomuslaista nuorukaista – olivat molemmat rasistiryhmän jäseniä. Lehteen tehtiin juttu.

Asiasta nousi melkoinen kohu.

Sehän ei sinänsä ole uutinen kellekään, että hipiältään hiukan vaaleanpunaisemmat itäsuomalaismiehet kokevat kaukana arkipiiriensä ulkopuolella elävät 750 vuosittaista kiintiöpakolaista kuolettavaksi uhaksi omalle maskuliinisuudelleen.

Sen sijaan mielenkiintoista oli yliopistojen hallintojen reagointi.

Uljaan päätoimittaja Veera Järvenpään mukaan lehteen oltiin yhteydessä, koska julkaisussa mainostaneet olisivat halunneet vetää lehden pois jakelusta. Yliopiston viestinnästä tieto kiistettiin oitis – vaan ei tykkänään:

Sen sijaan lehden lisäjakelusta viestintäyksikkö kysyi päätoimittaja Veera Järvenpäältä, että onko mahdollista perua tai siirtää Itä-Suomen yliopiston maksama 7000 kpl erikoisjakelu abeille, koska kyseessä ei ollut abeille tehty erikoisnumero – kuten yliopistolle oli ilmoitettu.

Toisin sanoen yliopiston hallinto yritti joka tapauksessa vaikuttaa lehden julkaisemiseen ja jakeluun – imagosyistä. Yritys olisi ollut härski siinäkin tapauksessa, että kyseessä olisi yliopiston omistama julkaisu, mutta täysin räikeäksi tapaus äityy, kun muistetaan, että ylioppilaskunta on itsenäinen julkisyhteisö, joka ei ole missään markkinointivastuussa yliopistolle.

Koko orkesteria johtaneen Kuopion yliopiston hallintojohtaja Päivi Nergin kommentti Savon Sanomissa kertoo hyvin, miten hän näki tuolloin journalismin tehtävän:

Lehti ei vastannut teemaltaan sitä, mistä sovimme. Numeron piti olla abinumero, mutta siinä olikin korostettu maahanmuuttoasioita.

Helsingin Sanomain uutisessa Järvenpää kommentoi ällistyneenä:

Minulle itselleni on henkilökohtainen pöyristys, että yliopisto käyttäytyy tällä tavalla. Odottaisin, että siellä lepää sananvapauden arvostus ja siellä ymmärrettäisiin, että debatti yhteiskunnassa on yksi tärkeimpiä demokratian edistäjiä.

Demokratiaa se on kristillinenkin

Päivi Nerg on sisäasiainministeriön kansliapäällikkö. Tapahtuneesta voidaan syyttää useita osapuolia. Demareita, koska he luopuivat paikasta turvatakseen asemansa Helsingin kaupunginjohtajistossa. Perussuomalaisia ja keskustalaisia, koska he pakottivat omalla poisjäännillään Kokoomuksen ottamaan teokraattipuolueen hallitukseen oikeaa laitaansa vahvistamaan. Vasemmistoliittoa ja Vihreitä, koska nämä eivät pitäneet puoliaan hallitusneuvotteluissa. Kaikkia presidentin valtaoikeuksista kitisseitä. Lisäys, 13.05: Ja tietysti myös Pyhää Henkeä, jonka johdatusta prosessi oli, kuten Päivi Räsänen ytimekkäästi toteaa Ylen Ykkösaamussa 7.9.2012.

Mutta nyt se on peruuttamatonta. Edes Päivi Räsänen ei voisi erottaa Nergiä. Hänet on nimitetty Suomen lain ja asetusten mukaisesti seuraavankin vaalikauden loppuun asti.

Tästä lähtien Päivi Nerg pitää huolen siitä, että Reinikaisella on dieseliä maijassaan ja että turvapaikanhakija saa oikeutta, vaikka sattuisikin olemaan ihonväriltään ruskea ja uskonnoltaan muslimi. Hän katsoo, että 112:ssa osataan lähettää ambulanssit oikeisiin osoitteisiin ja että palokunnat voivat tehdä muutakin kuin vain rukoilla sadetta. Nerg valvoo, että kaikkialla poliisihallinnossa ja maahanmuuttovirastossa omia aikojaan avautuvat ja sinne ehdoin tahdoin synnytettävät vakanssit täytetään niin kuin Jumala on ne katsonut hyväksi täytettävän.

Rukoilkaamme, että Hän ei heittäydy aivan niin homo- ja ksenofobiseksi kuin kiivaimmat tukijansa.

Prinsessa Estelle on amerikkalaismedian salajuoni

Salaliittoteoreetikoissa on eräs tavattoman mielenkiintoinen ominaisuus. He tunnustavat toistensa salaliitot, vaikka ne olisivat keskenään täydellisessä ristiriidassa.

He voivat sulassa sovussa keskustella vapaamuurareiden salaisesta maailmanhallituksesta, Yhdysvaltain ilmavoimien HAARP-kokeista, Bilderberg-kokouksiin osallistuvista reptiliaaneista, rokotteiden ja kemikaalivanojen alumiinista sekä Keniassa syntyneen ääri-islamistisen Barack Obaman marxilaisesta kummisedästä, Ted Kennedystä. Se ei tunnu haittaavan ketään, että salajuonet ovat pahemmassa ristiriidassa keskenään kuin todellisuuden kanssa.

Myös poliittisella kartalla salaliittoteoreetikot ovat tolkuton käsitesoppa. Ayn Randiaan tavaileva fundamentalistiminarkisti voi veljeillä talousdemokratiasta ja Zeitgeistista vaahtoavan kansallisbolševikin kanssa, holokaustin kieltävä uusnatsi peukuttaa kannabiksen laillistamista ajavan luomuhipin Facebook-päivityksiä.

He ovat ystäviä ja liittolaisia, joille muu yhteiskunta on vihollinen. Media, suuryritykset, ammattiliitot, puolueet ja kirkko kuhisevat erilaisia saatananpalvojia, illuminaatteja, ulkoavaruuden olentoja ja kasvissyöjiä.

Toiminnalla ei tietenkään ole varsinaista perustetta. Salaliittoteoreetikkojen yhteinen ominaisuus on, ettei julkinen valta yleensä ole mitenkään loukannut heidän kansalaisoikeuksiaan. Tosin yksinäiselle vapaustaistelijalle ylinopeussakkokin näyttäytyy mielipidevainona. Ja auta armias, jos vouti yrittää ulosmitata sakkorästejä.

Salaliittoteoreetikko on henkilö, jonka filosofiassa joutsenet eivät ole valkoisia; joutsenia on pakko olla useampaa väriä, mutta hallitus on kätkenyt muut paitsi valkoiset.

Paranoia ei valitettavasti ole harmitonta kylähulluutta. Se on yksi äärimmäisimmistä narsismin muodoista: salaliittoteoreetikko pystyy vakuuttamaan itsensä – sekä lähipiirinsä ja haalimansa yleisön – omasta ainutlaatuisesta tärkeydestään. Että maailman suurimmat ja vaikutusvaltaisimmat tahot käyttävät tähtitieteellisiä resursseja vain vaientaakseen hänet. Tunnetusti salaliitot perustuvat mittavan luokan gambiitteihin – maailman salaiset johtajat ovat valmiita uhraamaan tukuttain ihmisiä vain saadakseen asiansa etenemään, esimerkiksi lavastamalla sopivan uhrilampaan syylliseksi.

Tämä tietenkin pakottaa salaliittouskovaisen käyttämään kaikkia keinoja itseään ja lähimmäisiään puolustaakseen. Ei ole sattumaa, että seonneimmat olettavat olevansa sodassa. Seuraukset ovat yleensä katastrofaalisia.

Suomessa on vallalla useita häkellyttäviä salaliittoteorioita. Menestyksekkäin on tietenkin niin sanottu maahanmuuttokriittisyys eli Eurabia-teoria, joka perustuu pitkälti sille uskolle, että julkista valtaa käyttää kulissien takana salainen matriarkaalinen punavihreä ”mokuklusteri”.

Mutta kintereillä laukkaa jo muitakin.

Loivassa mutta vahvassa nousukiidossa ollut ”Suomen antifasistinen komitea” on saanut viime vuosina tililleen muutamia pistevoittoja taistelussaan todellisuutta vastaan.

Oikeussosiologian dosentin tittelin saanut tohtori Johan Bäckman sai jossain lyhyeksi jääneen akateemisen uransa vaiheessa päähänpinttymän, jonka mukaan neuvostoimperiumin ja nykyisen Venäjän kohtaamat todelliset ja kuvitellut vastoinkäymiset johtuvat ”fasisteista”. Vuonna 1971 syntynyt Bäckman ei ymmärrettävistä syistä itse ehättänyt mukaan alkuperäiseen taistolaisporukkaan, mutta aikaansaapaa miestä pieni myöhästyminen ei hetkauta.

Dosentin tyytyväisyydeksi Venäjän nykyhallinto on omaksunut neuvostoaikaisen terminologian sellaisenaan, vaikka täältä maailman onnistuneimmasta valtiosta katsottuna Kremlin oma hallintomalli näyttäisi sisältävän roppakaupalla fasistisia ominaisuuksia.

Bäckmanilaisessa kalvinismissa maailma on jaettu hyviin ja pahoihin sen mukaan, miten ihmiset tai organisaatiot suhtautuvat Venäjään. Tuttuun tapaan mitään kompromisseja ei hyväksytä: fasisteja ovat kaikki, jotka eivät kyllin pontevasti todista rakastavansa Vladimir Putinia ja tämän taustaorganisaatiota – ja loppujen lopuksi myös Bäckmania itseään.

Aivan varmaa ei ole, missä määrin Johan Bäckman itse uskoo fasistiteoriaansa, mutta ainakin hänellä on uskollinen seurakunta. Pastori Juha Molari, ohjaaja Jussi Parviainen ja Venäjän hallitus muiden mukana.

Melko pian voidaan huomata, että Suomessa on ehkä parisenkymmentä kansalaista, jotka eivät ole fasisteja. Dosenttia ahdistaa suunnattomasti, että pohjoista valtakuntaamme kalvaa näin syvälle syöpynyt Hollywoodin kulttuurivaikutus.

Ymmärtäväisenä miehenä Bäckman tietysti suo rivikansalaisille erehdysvaransa. Mistäpä oppimaton rahvas saisi tietää totuuden länsimaista pankkiirimafiaa vastaan kamppailevan presidentti Putinin rakkaudentäyteisestä sydämestä ja oikeauskoisuudesta, kun valtamedia syytää tuutin täydeltä fasistien valepropagandaa?

Onneksi on Janus Putkonen.

Janus Putkonen pitää yllä Verkkomedia.org-nimistä nettijulkaisua, jonka pääasiallinen tehtävä on olla ”kansalaismedia” ja tässä ominaisuudessa taistella ”valtamediaa” vastaan. Valtamediaksi Putkonen luokittelee kutakuinkin kaikki, jotka tekevät viihdeuutisia tai käyttävät Venäjän ulkopuolisia kansainvälisiä uutistoimistoja.

Ennen kaikkea valtamedia toimii Putkosen mukaan savuverhona niin sanotulle uudelle maailmanjärjestykselle, NWO:lle, josta pintautuu joka hetki uusia todisteita. Erityisen mieluisia todisteita ovat puuttuvat todisteet. Jos missään ei kerrota juutalaisten pankkiirien, Hollywoodin ja – mikäpä ettei – Kansallisen Kokoomuksen tekemästä kassakaappisopimuksesta, se merkitsee vuorenvarmaa evidenssiä tällaisen sopimuksen olemassaolosta.

Putkosen silmissä mainio esimerkki Suomea jäytävästä sensuurista on männätalvena syntynyt Ruotsin prinsessa ja kruununperillinen, joka ohitti kotimaisessa uutisvirrassa toviksi viimeiset viisisataa vuotta jatkuneen Iranin ja Syyrian kriisin. Natsikorttiin päättyvässä artikkelissaan Putkonen maalailee huolestunutta kuvaa prinsessa Estellen varjostamasta kansastamme, joka ei tiedä, että juuri nyt on käynnistymässä kolmas maailmansota.

Toki, jos jatketaan päätoimittajan kanssa samanlaisella googlailulinjalla, voidaan todeta, että viimeisen 12 kuukauden aikana Iran ja Syyria ovat aika hyvin kyenneet taistelemaan prinsessavauvan kanssa otsikoista.

Hetkinen, käytettiinkö tässä sanaa ”päätoimittaja”? Niin, Verkkomedia mielellään esiintyy uutismediana. Sillä on uutispalvelun tunnusmerkit ja päätoimittaja. Joka on julkisesti omalla sivustollaan kiistänyt olevansa mikään päätoimittaja. Eikä Verkkomediakaan loppujen lopuksi ole kuin jonkinlainen julkinen ilmoitustaulu:

Jos haen rahankeräyslupaa Verkkomedialle, olisin itse tai edustamani yhteisön kautta juridisesti vastuussa siitä mihin rahat käytetään – ja allekirjoittaessani Verkkomedian toiminta-ajatuksen poliisiviranomaisille, myöntäisin myös kantavani vastuun kaikesta informaatiosta mitä sivustolla liikkuu, eikös totta?

Paitsi että päätoimittajan tittelillä verkkojulkaisua pyörittävä henkilö on joka tapauksessa vastuussa palvelunsa sisällöistä, jos se vain vaikuttaa toimitetulta. Rahankeräysluvan hankkiminen ei tee hankkeesta enää virallisempaa, mutta kukaties laillisempaa.

Miten sitten lienee – Verkkomedian ylläpito on joka tapauksessa sijoittanut jokaiseen blogitekstiinsä huolelliset vastuuvapauslausekkeet. Kaiketikin turhaan, sillä tekstit joka tapauksessa ovat järjestään Verkkomedian toimituksen julkaisemia.

Verkkomedian varsinainen uutistuotanto on toki yhtä eksentristä alkaen Riikka Söyringin siteeraamasta WorldNetDailyn raportista, jonka mukaan ehkäisyvalistus on yhtä kuin holokausti, aina Annu Kivisen laajaan yhteenvetoon Bilderbergin aikeista vakoilla eurooppalaisia tietoverkkoja. Myös Janus Putkosen alullepanema kiitosadressi Venäjän asevoimien komentaja Makaroville mennee tän on pakko olla trolli -kategoriaan.

Ja nyt palaamme tuttuu hahmoon, sillä tosielämän kannalta epäilemättä hurjinta sisältöä Verkkomediassakin on silti dosentti Johan Bäckmanin harjoittama ihmisoikeustaistelu Syyriassa. Niin, siis hänhän oli Venäjän lähettämänä tarkkailijana muun muassa tapaamassa presidentti Al-Assadia. Koska miksi ei.

Tietysti kaikista Suomen viestimistä juuri Janus Putkosen kipparoima Verkkomedia otti osaa Bäckmanin masinoimaan solvauskampanjaan, jolla yritettiin mustamaalata professori Teivo Teivaista.

Venäjällä tehty Pussy Riot -ryhmän Putin-kriittinen performanssi johti nopeasti syytteisiin ja melkoisen koviin vankeusrangaistuksiin. Jutun taustat on summattu oivallisesti nimimerkki Veli Itäläisen eli Antti Rautiaisen artikkelissa viime maaliskuulta. Tapaus kiinnitti kansalaisoikeusaktivistien huomion myös ulkomailla.

Ankarat syytteet ja uhkaavat tuomiot herättivät alusta asti vastalauseiden myrskyn pitkin länsimaita: Björk, Madonna ja lukuisat muut julkkikset asettuivat oitis pidätettyjen punkkarifeministien puolelle – siitäkin huolimatta, että Pussy Riotin ideologia lienee liian hapokasta mille tahansa kansakunnalle.

Suomessa valtiovalta piti naamansa PaasikivenKekkosen linjalla, mutta muiden vapaampien kansalaisten muassa professori Teivainen halusi keskustella asiasta maailmanpoliittisilla kaupunkikävelyillään. Juttu myös onnistui: kymmenet ihmiset seurasivat Teivaisen kintereillä paikasta toiseen, myös Katajanokalle.

Muutaman päivän sisällä kävelyretkestä venäläismedia alkoi kirkua valtavin otsikoin, miten venäläisvastainen suomalaisprofessori oli yrittänyt tunkeutua virtsakanisterin kanssa Uspenskin katedraaliin muutamien nuorten naisten seurassa häpäisytarkoituksessa. Tietojen mukaan professori Teivo Teivaista odottaisi venäläisnaisten tavoin kahden vuoden vankeusrangaistus. Myöhemmin sanktiota korjattiin ylöspäin aina viiteen vuoteen asti. Yksi huutokuorolaisista oli The Moscow Times, suomalaisen Sanoma Oy:n julkaisema uutisväline.

Suomalaiset olivat kuin ällikällä lyötyjä, vaikka venäläisten uutistoimistojen käyttämä lähde mainittiin avoimesti: dosentti Johan Bäckman, ”suomalainen ihmisoikeusaktivisti”.

Uutinen lähti kiertämään maailmaa. UPI lainasi sen omaan uutisrotaatioonsa sellaisenaan. Ja Suomessa uutinen siis poimittiin Verkkomediaan.

Odotettuaan liian pitkään housut kintuissa suomalaiset alkoivat toimia. Nolostunut Verkkomedia poisti uutisensa – jonka Iltalehti oli jo ehtinyt noteerata – ja Helsingin yliopisto julkisti oikaisun, joskaan ei heti venäjäksi. Varsinaisesta mediasta aluksi vain Voima-lehdessä ja sittemmin Iltalehdessä otettiin äänekkäästi kantaa asiaan.

Yleisradio havahtui lopulta kutsumaan Teivaisen vieraakseen radio-ohjelmaan, joka on kuultavissa tästä. Viimeisten joukossa myös Helsingin Sanomat alkoi miettiä vastuutaan alueellisena viestintämonopolina. Toimittaja Saska Saarikoski laati pääkirjoitussivulle eriskummallisen, mutta ainakin jossain määrin asiansa ajavan avoimen kirjeen Venäjän Suomen suurlähettiläälle.

Tietenkään fasisteja kaikkialla näkevä Bäckman ei ole jäänyt vierestä seuraamaan kampanjansa onnistumista. Hän käytti momentumia hyväkseen ja julkaisi verkkosivuillaan vetoomuksen Teivo Teivaisen erottamiseksi virastaan. Osa vetoomuksen allekirjoittajista on sittemmin perunut mukaantulonsa. Myös taiteilijoiden PAND-rauhanjärjestö havahtui huomaamaan, että yhdistyksen nimeä on käytetty luvatta.

Dosentti myös kääräisee ketunhännän kainaloonsa ja väittää kirkkain silmin, ettei hän ole loanheittoa aloittanut. Eihän se ole koskaan raiskaajan, vaan uhrin vika:

Ympäri palloa leviävät inhimilliset väärinkäsitykset Teivaisen yrityksistä heitellä Uspenskiin virtsaa, hänen pidätyksestään, syytteestä ja mahdollisesti viiden vuoden rangaistuksesta kertovat vain siitä, minkälaisia ajatuksia Teivaisen mielentila maailman ihmisissä herättää.

* * *

Otsikoita aiheesta ja aiheen vierestä:

Klikkaa tätä otsikkoa

Lehdistön sarjaraiskaajan kuuma tyttöystävä otti silikonit, katso kuvat -otsikot ärsyttävät tavattomasti. Kaasuputki ojentaa nyt auttavan kätensä ja vilkaisee muutamia kohu-uutisia sillä silmällä. Uusin otsikoin ja sisältökuvauksin varustettuja uutisia ei siis tarvitse enää linkata – riittää, että ne lukee tästä:

Ilta-Sanomat:

Kauneuskilpailun useita vuosia sitten melkein voittanut suomalaisnainen käy uimassa ilman vaatteita!

Ehkäpä Elsi Suolanen käy myös saunassa alasti? Artikkeli ei sisällä alastonkuvia.

Iltalehti:

Vanhemmasta miehestä eronnut nainen seurustelee vanhemman miehen kanssa

Jasmin Mäntylä alkoikin jo unohtua, mutta onneksi hänen blogiaan luetaan tarkasti Alma Mediassa. Artikkeli ei sisällä kuvia Mäntylän korkeasta povesta.

MTV3:

”Kun on aurinkoisempi ilma, niin käyn ulkona”

Salatut elämät -sarjan tuhatkasvoiset metodinäyttelijät viettävät kesää niin kuin muutkin ihmiset. Osa pitää sadetta. Artikkeli ei sisällä seksiä tai juonipaljastuksia.

MTV3:

Osti vaatteita – toimittaja järkyttyi

MTV3:n viihdeuutiset löysi maailmankaikkeudesta kuusi julkisuuden henkilöä, jotka ovat ostaneet kaupasta vaatteita. Tämä tekee heistä toisinajattelevia edelläkävijöitä ainakin nudistipiireissä. Artikkeli ei sisällä yhtään mitään.

MTV3:

Julkkis näyttää toiselta julkkikselta!

Koko Suomen kansa hyppää riemusta ilmaan, kun selviää, että Lordin viisuvoiton vuonna 2006 spiikannut toimittaja näyttää tismalleen Ruotsin prinsessalta: molemmilla on hiukset, parillinen määrä silmiä ja rusketus. Artikkelissa ei ole sen enempää Maria Menounosin kuin Madeleinen kuumia bikinikuvia, tai tietoa kummankaan parisuhteista.

Ilta-Sanomat:

Tornionjokilaaksossa sijainnut matkailupalveluyritys paloi – kookas sauna säästyi tuholta

Koko Suomen kansa hyppää uudestaan ilmaan saadessaan tietää, että hirvittävästä tulipalosta huolimatta maailman suurin sauna on yhä olemassa. Artikkeli ei sisällä näyttäviä ruumiskuvia, saati liekehtivästä löylystä kosteaan kesäheinään kirmaavia povikaunottaria.

Nelonen:

Alkoholin satunnaiskäytöstä tunnettu kansanedustaja joi itsensä kesätapahtumassa humalaan

Absolutismin ja dokaamisen yhdistelmää kutsutaan perinteisesti tuurijuoppoudeksi, Teuvo Hakkaraisen tapauksessa kyse on ajojahdista. Artikkelia kuvittavassa videossa perussuomalainen sahuri ei poseeraa ilman paitaa nousuhumalassa.

MTV3:

Ihmiset, joiden seksielämästä kukaan ei halua kuulla, harrastavat kertomansa mukaan kernaasti seksiä

Paitsi Kike Elomaa, joka ei harrasta. Artikkelissa ei näytetä kenenkään rintoja, Kikenkään.

Ilta-Sanomat:

Turkulaiset moottoripyöräseurat kelpuuttavat jäsenikseen kenet tahansa

Kimmo Elomaa tuli samalla vastanneeksi kysymykseen, miksi Kikeä ei seksi kiinnosta. Artikkelissa ei esitellä edes Kimmo Elomaan kultapanssariketjuja.

Atlas Shrugged

18.6.2012. Maanantai.

Atlas Shruggedilmaisnäytös on alkamassa Orionissa. Sosialistisen elokuvateatterin muhkeasti krumeluurattu aula täyttyy ihmiskunnan niistä edustajista, jotka todennäköisimmin kavahtaisivat väitettä, että he kuuluvat ihmiskuntaan. He tuoksuvat keskenään samalta – noin kaksi kertaa perus-Axen hintaiselta tuoksuva partavesi kimaltelee sukupuoleen katsomatta kaikkien leukaperissä. Aalto-yliopiston henki on väkevästi läsnä, kun teekkarit ja kauppatieteilijät (puhuuko kukaan kyltereistä?) yrittävät näyttää siltä kuin he olisivat itse maksaneet sekä leffalippunsa että opintonsa.

Seiskan paparazzit eivät ole hereillä, ehkä jopa väärällä ovella, kun Matti Apunen livahtaa sisään ilman deittiä. Suomen pienen randilaislahkon riveissä Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja edustaa lähes yksin niin sanottua establismentia. Objektivismia jalankulkijoita terrorisoimalla harjoittava toimittaja Tuomas Enbuske ei näy aulassa ja pankinjohtaja Björn Wahlroos epäilemättä on katsellut elokuvan jo oman kartanonsa videotykiltä.

Kohta Orioniin on istahtanut kenties noin 80 uskollista Ayn Randin opetuslasta – ja puolenkymmentä hallitsemattomasti tirskuvaa skeptikkoa. Niin kuin jokainen hengellinen tilaisuus myös tämä alkaa yhteisellä uskontunnustuksella. Avaussanat lausuu hiukan vaikeasti mutta sitäkin päättäväisemmin englantiaan ääntävä nuorukainen, jonka nimeä ei kerrota tai se katoaa ilmaan. [PÄIVITYS 9.7.2012: kyseessä on tietenkin täysin tuntemattoman Ludwig von Mises -instituutin perustaja ja tapahtuman pääasiallinen järjestäjä, Markus Törnqvist.]

Valtavan pitkän ja monipolvisen esittelyn jälkeen katsomo on saanut vahvistuksensa siitä, että randilainen objektivismi on maailman paras vakaumus. Tilaa tehdään toiselle mieshenkilölle, joka esiintyy hiukan päättäväisemmin. Hän todistaa väkevästi. Käy ilmi, että kyseessä on illan sponsori. Mesenaatin nimeä ei taaskaan sanota ääneen, mutta myöhemmin Facebook-raati tunnistaa henkilön Taneli Tikaksi, IRC-Galleriaa pyörittäneen Dynamoid Oy:n entiseksi johtajaksi ja suuromistajaksi.

Tikka on kiehtova hahmo. Häntä nimitetään mediassa ”sarjayrittäjäksi” – termi tarkoittaa yrittäjää, jonka tavoitteena on ennen kaikkea myydä firmansa ja perustaa uusi. Jos talousjournalismissa käytetyn sanaston ehdotonta kielteisyyskielteisyyttä sovellettaisiin viihdeuutisiin, Tauskia voitaisiin sanoa menestyksekkääksi sarja-aviomieheksi.

Viimeksi Tikka on ollut Pekka Vennamon leivissä keskisuuressa verkkoviestintäkonserni Sopranossa. Nousujohteinen ura on uutisoitu näyttävästi markkinointi-, talous- ja it-julkaisuissa. Kohu-uutisten ystäviä taatusti kiinnostaisi pohtia kysymystä, mitä tapahtui yhden kuukauden aikana vuoden 2012 alussa, kun vastanimitetty varatoimitusjohtaja ”siirtyi uusiin haasteisiin” ennen kuin edes oli käyntikortteja ehtinyt painattaa. Valitettavasti taloustoimittajat ovat vakavaa väkeä eivätkä alennu henkilöjuttuihin muiden kuin Nokia-pomojen kohdalla.

Joka tapauksessa Taneli Tikka on työnsä puolesta vapaa propagoimaan ideologiaansa sekä Edistyspuolue-nimistä hanketta muun muassa maksamalla Orionille muutaman satasen tilavuokraa ja ostamalla esitysluvan amerikkalaiselta tuotantoyhtiöltä. Jälkimmäinen rahasumma on liikesalaisuus, mutta tokkopa Tikka tempustaan kerjuulle joutuu – miehellä kun tiettävästi on omaisuutta muutaman lottovoiton verran.

Elokuva alkaa uutissisällöillä, jotka tuovat mieleen Michael Mooren dokumentit. Yleisölle pyritään nopeasti tekemään selväksi, miksi koko leffa kertoo raideliikenteestä ja miksi se ei silti ole holhoavaa eurokommunismia, kuten junat sinänsä aina ovat.

Lyhyesti: Vuosi on 2016. Lähi-idässä on jälleen arabikevät, Venezuela, Nigeria, Venäjä ja Pohjanmeren rantavaltiot eivät jostain syystä tuota enää öljyä, joten fossiilisiin polttoaineisiin perustuva yhteiskunta on romahtanut. Toki katukuva on muuten ennallaan, mitä nyt (työtä) kerjääviä ihmisiä on enemmän. Kaikesta tästä johtuen raideliikenne on arvossaan ja yhdellä firmalla on lähes koko Yhdysvaltain rataverkko hallussaan. Tämä yritys on Taggart Transcontinental, jota johtaa riitaisa sisaruspari, James ja Dagny Taggart (Matthew Marsden ja Taylor Schilling).

Junayhtiö ei ole aivan poikkeuksellinen kummajainen: tarinan maailmassa on ylipäätään jäljellä vain harvoja omaa toimialaansa yksinoikeudella hallitsevia suuryrityksiä, joita korruptoituneet poliitikot varjelevat kilpailulta. Myös James Taggart kaveeraa Washingtonin konnien kanssa ja ilmeistä höveliyttään sekä kateuttaan suostuu yhdessä muiden teollisuusmagnaattien kanssa lobbaamaan maahan erilaisia vulgäärisosialistisia lakeja. Elokuvan aikana liittovaltio rajoittaa rautatieyhtiöiden välistä kilpailua, yrittää kieltää ”liian kilpailukykyisten” tuotteiden kehittämisen ja lopulta asettaa lain, että jokainen yrittäjä saa toimia vain yhdellä toimialalla – esimerkiksi  teräsvalimoyrittäjä ei saa omistaa rautakaivoksia.

Aidon randistin tunnistaa siitä, että hän oikeasti uskoo tämänkaltaisen lainsäädännön olevan mahdollista Yhdysvalloissa, vaikka se ei olisi onnistunut Neuvostoliitossakaan.

Kukaan ei selitä elokuvan mittaan, millä tavalla pakkomonopolit palvelevat kenenkään etua. Ehkä julkinen valta vain on sellainen – tekee kaikkensa haitatakseen kirkasotsaisten teollisuusyrittäjien elämää ja vieläpä yleensä näiden omasta pyynnöstä.

Yksi useista elokuvan lukuisista deus ex machina -tuokioista on Coloradon öljyesiintymä. Täysin varoittamatta Kalliovuorten alla on enemmän mustaa kultaa kuin Saudi-Arabiassa. Luonnollisestikin elokuvan hapokkaassa universumissa amerikkalaisten poliitikkojen ja suurliikemiesten intresseissä on mieluummin estää maailman ainoan kaupallisen öljykentän hyödyntäminen kuin kohentaa sillä lamaan vajonneen liittovaltion kilpailukykyä. Niinpä litkua ei saada maailmanmarkkinoille kuin yhdellä tavalla: yksinoikeudella Taggartin junalinjaa pitkin.

Luultavasti vuoden 2016 maailmassa öljyputketkin on kielletty.

Tässä kuvaan astuu teräspohatta ja innovaattori Henry Rearden (Grant Bowler), joka on kehittänyt joutessaan uuden superteräksen. Coloradolaisöljy uhkaa jäädä hapantumaan maan sisään, ellei junayhtiö korjaa James Taggartin löysän hallintokulttuurin takia rapistunutta ratalinjaa. Dagny Taggart tilaa Reardenilta omalla riskillään uudet kiskot ja sillan. Valtiovalta yrittää kaikin keinoin estää uuden metalliseoksen käytön, koska miksi ei, ja junankuljettajien ammattiliittokin menee lakkoon. Mutta Dagny ja Henry eivät anna periksi. Siinä sivussa nämä kaksi sosiaalisesti rajoittunutta tulevat myös rakastuneeksi toisiinsa.

Ja kas! Juna kulkee! Eurooppalaista katsojaa nauratetaan, kun tulevaisuuden superkiskoilla rullaava huippunopeusjuna saavuttaa käsittämättömästi 150 mailin eli 240 kilometrin tuntinopeuden. Siis vähän enemmän kuin Pendolino.

Tässä välissä voisi epäreilusti muistella, että sosialistien hallitseman Ranskan valtiollinen rautatieyhtiö operoi parhaimmillaan lähes 300 km/h:n keskinopeuksilla – puhumattakaan puolivaltiollisten jättiläisyritysten Japanista luotijunineen tai kommunistisesta Kiinasta uusine magneettilevitaatioraiteineen. Jopa Ranskan postin käyttämät suurnopeustavarajunat hakkaavat upouuden John Galt Linen superjunan.

John Galt Linen? Kuka on John Galt?

Elokuva käynnistyy sillä, että pitkin kulisseja hiiviskelee poplariin ja lierihattuun pukeutunut hyypiö, joka käy elämälle vieraan dialogin ties kenen kanssa. Myöhemmin filmin aikana hän tuppautuu yhä uudelleen toinen toistaan lihavampien usealeukaisten äijänkorstojen seuraan tivaamaan samaa kysymystään John Galtista.  Sen sijaan, että tympääntyneet pomot pyytäisivät portsaria tai mitä tahansa lähistöllä luuhaavaa lihaskimppua heittämään outoja höpöttävän tenukepin pihalle, he jäävät kuuntelemaan ikään kuin miehellä olisi jotain asiaakin.

Keskustelun jälkeen miehet katoavat.

Kyseessä on tietenkin se itte. John Galt (Paul Johansson) on entinen insinööri – kuten aika monet nykyrandistitkin. Työelämästä luovuttuaan hän on ilmeisesti vain löntystellyt pitkin mannerta näyttämässä film noir -vakoojalta.

Ennen muuttumistaan kylähulluksi Galt kuitenkin kehitti häkellyttävän fuusio-tyhjiö-helium-moottorin mystisessä Twentieth Century Motor Companyssa. Edistyksellinen yritys meni nurin, kun sen palkansaajiin sovellettiin Karl Marxin ohjetta: ”Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.” Kommunistit kun tunnetusti antavat ihanteittensa sumentaa jopa tilannetajunsa – synti, johon randisti ei koskaan sortuisi.

Hämmästyttävä moottori vilahtaa valkokankaalla selittämättömässä autoilumontaasissa, jonka aikana Henry Rearden ja Dagny Taggart ajelevat vailla holttia ympäri Pohjois-Amerikkaa laiminlyöden respektiivisiä yhtiöitään. Reardenilla on näet aivan sattumalta ihmemoottorin sijaintiedot, muttei sen piirustuksia. Jostain syystä koneen etsintä on kesken kaikkea muuta kiirettä kaksikon tärkein juttu.

Elokuva päättyy cliffhangeriin. Dagny ja Henry ovat avoimesti suhteessa, John Galt on jo ollut aivan kulman takana, Coloradon öljykentät on tuikattu ilman selitystä tuleen ja öljy-yhtiön omistaja on kadonnut ynnä jättänyt viestin, jonka mukaan hän on mennyt lakkoon.

Lopputekstit.

Pienen epäröinnin jälkeen Orionin yleisö puhkeaa vaisuihin aplodeihin.

Katsomiskokemuksena filmi ei ole niin vaativa kuin olisi voinut odottaa. Se on vain 90-minuuttinen, joten pätkän pystyy katsomaan ilman sydänhalvausriskiä. Alkoholi saattaisi auttaa.

Tietenkään leffa ei ole tykkänään vailla ansioita. Siinä on todella paljon sykähdyttävän kauniita lähikuvia amerikkalaisista tavarajunista ja ratapihoista. Muuten kuvasto on kopioitu sellaisenaan saippuaoopperoista ja SAK:n hyllytetystä vaalimainoksesta: elokuvassa syödään ja juodaan aivan tolkuttomasti. Aterian yli käydään ulkoaopetellun kuuloisia vuoropuheluita, joissa metodinäyttelijät yrittävät kaksin käsin eläytyä hahmoihinsa, joiden rinnalla jopa pahvi-Sauli alkaa vaikuttaa eloisalta huumoriveikolta.

Pahin tappelu katsojalla on silti tarinan itsensä kanssa. Tieteiskertomuksissa on tapana taivuttaa luonnontieteiden perusteita vapaasti – avaruusalukset ylittävät valonnopeuden, ajassa matkustetaan eteen- ja taaksepäin, liskot ja ihmiset eri galakseista huomaavat omistavansa yhteensopivat sukuelimet ja DNA:n – mutta sosiologia ja psykologia pitävät aina kutinsa. Atlas Shrugged rikkoo tätä sääntöä raskaasti. Hahmot reagoivat toisiinsa ja tilanteisiin jatkuvasti aivan pähkähullusti. Mikäli elokuvan pitäisi vakuuttaa katsojansa Ayn Randin filosofian oikeutuksesta, sen pitäisi edes yrittää rakentaa henkilöille uskottavat motiivit ja ennen kaikkea uskottava vuorovaikutus.

Elokuva tuotti teatterilevityksessä reilut neljä ja puoli miljonaa dollaria eli neljänneksen 18-vuotisista tuotantokuluistaan. Leffan omasta pussistaan rahoittanut John Aglialoro totesikin aluksi, ettei luultavasti tee jatko-osaa trilogiaksi aiottuun elokuvaan. Mutta nyt on jo toinen ääni kellossa ja kuvaukset ovat tiettävästi alkaneet jo huhtikuussa.

Toivottavasti joku innokas startup-yrittäjä suvaitsee järjestää sitten taas esityksen. Ei tästä nimittäin maksaa kehtaisi.

I accidentally the whole Internet

Sinä päivänä pakotettiin homot takaisin kaappeihin. Yhdellä blogimerkinnällä murskattiin kymmenien vuosien ajan rakkaudella rakennetun valtarakennesensitiivisen seksuaali-identiteettidiskurssin herkät perustukset.

Kaikki alkoi, kun Facebookiin ilmestyi avoimelle tapahtumaseinälle julkiseksi tarkoitettu palaute. Viesti oli vihainen kuin juhannusöinen hyttysparvi. Pian siihen oli kiinnitetty huomiota pitkin sosiaalista mediaa. Yleinen reaktio oli sangen yksimielinen – HÄH?

Hyvin äkkiä tapahtui jako kahteen tai oikeastaan kolmeen leiriin. Yksi porukka koki heteronormatiivisia valtarakenteita millään tavalla uusintavien sanavalintojen poistamiseen tähtäävän toiminnan tärkeämmäksi kuin keinot, millä siihen pyritään. Toinen porukka – johon Kaasuputki-blogikin melko selvästi kuuluu – jäi ihmettelemään, miten kukaan pystyy vakavissaan perustamaan väitteensä kokonaisen kaupunkikulttuuriorganisaation homovastaisuudesta kahteen 50-lukulaisia juhannustansseja jäljittelevässä tapahtumassa heitettyyn biisienvälihuutoon, joista kumpikaan ei eksplisiittisesti sisällä vaatimuksia homouden kieltämiseksi sen enempää paikan päällä kuin globaalisti.

Kolmas porukka ovat tietenkin ne, jotka eivät halua tökkiä hulluksi muuttunutta keskustelua millään ruumiinulokkeellaan. Melko kuvaavaa oli, että ensimmäisenä koko jupakasta sanoutuivat irti useat kaikkea-muuta-kuin-heterot.

Tyystin näiden kolmen ulkopuolella on neljäs ja kaikkein suurin ryhmä: kaikki muut. Kohu on syntynyt ja elänyt pääasiassa helsinkiläisen ja pitkälti akateemisen väestöryhmän sisällä. Siinä mielessä se muistuttaa 1970-luvun taistolaisvääntöjä. Niin kuin silloinkin väestön ylivoimaisesti suurin enemmistö kaikkine sukupuolineen ja rooleineen ei ole lainkaan kartalla kohusta. Ei edes siinä tapauksessa, että yhteiskuntatieteitä tutkineet kirjanoppineet selittäisivät vaikeimmat sanat. Alkuperäinen kohun aihe menee ehdottomasti yli hilseen, mutta niin mennee myös siitä syntynyt metakeskustelu. Äärimmäisen hienostunut teoreettisuus tai aivan suoranainen skolastiikka eivät ole relevantteja muille kuin teorian tutkijoille itselleen.

Kaasuputkeen asiasta väännetty blogimerkintä keräsi kahdessa vuorokaudessa nelisenkymmentätuhatta kävijää, mikä tarkoittaa, että juttu on blogin historian suosituin. Se on myös jaettu Facebookissa tuhansia kertoja. Joka linkin alla on joku kysynyt, miksi Kaasuputki teki aiheesta blogin ja mitä se ajaa sillä. Huolestuneimmat ovat tivanneet, eikö blogi kanna vastuuta siitä, että tekstiä voi käyttää myös vahvistuksena konservatiivisille arvoille.

Nämä ovat yksinkertaisia vastattavia.

Blogi syntyi puheenvuorona typeryyttä, filmaamista ja vainoharhoja vastaan. Varsinaisen lähdetekstin aihe olisi voinut olla mikä tahansa – kuten se on monta kertaa Kaasuputken historiassa ollutkin. Se, että typeryys tällä kertaa kalahti heteronormatiivisia valtarakenteita pönkittävien tai niiden torjumista liian maltillisesti ajavien sanavalintojen vastaiseen taisteluun, on vain valitettava sivujuonne.

Mitä sitten ajetaan? Ei välttämättä mitään suoraan. Tai jos jotain, niin oikeutta vastata älyttömyyksiin mieluummin naurulla kuin vihalla. Kaiken lisäksi naurunalaiseksi tekeminen saattaa vaikuttaa parhaimmassa tapauksessa niin, että joskus myöhemmin joku muu henkilö muistaa juhannustanssikohun ja nukkuu yön yli ennen kuin astelee julkisuuteen jonkin todellisen tai kuvitellun epäkohtansa kanssa.

Tuloksiakin on saatu. Näin asiasta on keskusteltu muualla:

Vastuuvapauslauseke: Kaasuputki-blogi sen enempää kuin kirjoittajansakaan eivät kannusta ketään syrjimään tai sallimaan syrjintää sillä perusteella, että syrjinnän kohde kuuluu johonkin väestöryhmään. Koitetaan elää ihmisiksi.

Kaikkien aikojen järjettömin keskustelu

Itsenäisen Suomen historian syvin ja kammottavin ihmisoikeusrikos tehtiin We Love Helsinki -verkoston onnentäyteistä jälleenrakennusaikaa ja Aarno Laitisen lapsuutta simuloivissa tanssiaisissa perjantaina, juhannusaattona 2012. Tuona nimenomaisena iltana iskelmämusiikkia levyltä soittanut Antti Suniala eli uusi Hitler sanoi näin:

Lavalla tanssi kolme naisparia, skarpatkaa vähän miehet, ja hakekaa!

Hetkeä myöhemmin toinen tiskijukka – mikäli kuvaus pitää paikkansa – täydensi uuden holokaustin pykälää julmemmalla sortotoimenpiteellä:

Naiset ovat erityisen kauniita, koska ovat laittautuneet – he ovat laittautuneet teitä varten, pojat.

Repliikit taltioi eräässä keskisuuressa ympäristöpuolueessa vaikuttava kansalaisoikeustaistelija, joka näki tässä viiltävimmän yhteiskunnallisen vääryyden sitten kansalaissodan. Hän laati Facebookiin tanssitapahtuman sivulle tuohtuneen avauksen:

Hei! Olisin kaivannut etukäteen tietoa siitä, että kyseessä oli eksklusiivisesti heteroseksuaaleille suunnatut tanssit, jotta olisin osannut jättää tulematta. Olen pitänyt tätä We Love Helsinkiä -konseptia raikkaana, enkä siksi osannut odottaa hetero-eksklusiivisuutta.

Tämän jälkeen kaikki sulut olivat auki.

Keskustelu on täydellisen järjetön. Vielä alkumetreillä pari kolme kommentoijaa pyrkii asettamaan tapahtunutta mittakaavaansa. Että kyseessä ovat dj:den välispiikit ja että iskelmätanssiaiset ovat lähtökohtaisestikin melko vahvoihin stereotyyppeihin perustuva sukupuoliroolileikki. Syytetty dj itse kommentoi myös. Hän pahoittelee, että oli mennyt kehottamaan miehiäkin lattialle.

Palautteenantajalle tämä ei käy. Hänen haukankatseensa läpäisee ironian suojakuoret. Hän käy hyökkäykseen. Eihän kukaan pyrkisi vähättelemään hänen tekemäänsä huomiota brutaalista ihmisoikeusloukkauksesta ilman ongelmia omassa seksuaali-identiteetissä.

Itse asiassa, kun kansalaistuohtuja ajattelee asiaa tarkemmin, kyseessä on ilmiselvä yritys suorastaan kieltää aiheesta puhuminen. Ja aihehan on tärkeämpi kuin mikään koskaan. Miksi se halutaan vaieta kuoliaaksi? Salaliitto alkaa hahmottua. We Love Helsingin homovastainen salaliitto.

Vellovassa vuoro- tai oikeammin ohipuhelussa varsinainen aihe katoaa välittömästi. Syntyy kiivaita sivurönsyjä muun muassa siitä, saavatko lesbot hakea heteronaisia tanssiin ja pitäisikö järjestyksenvalvojia ohjeistaa suojelemaan ensiksimainittuja jälkimmäisten aggressiivisilta vastusteluilta. Totuushan on, että heteroseksuaalisuuteen kuuluu luonnostaan väkivaltaisuus.

Tässä vaiheessa Naisasialiitto Unionin jäsenlehti Tulva tulee mukaan debattiin blogimerkinnällään, jossa toimittaja Aikku Meura sivuuttaa heterofobisten herjojen valtavan kimaran ja väittää kylmästi, että juhannustanssijat ovat vähintään sisimmässään pride-kaasuttajia.

Keskustelu käy tätä kirjoittaessani yhä kuumana. Monet nettikeskustelijat osoittavat hyvin selkeästi kaapin paikan niille juhlijoille, jotka eivät mahdu normiin eivätkä suostu alistumaan hetero-oletuksiin.

Logiikka menee homovastaisten kommentoijien mielissä näin: Kaikkia ei voi miellyttää. Homot ja muut erityisryhmät tanssikoot omissa tapahtumissaan, jos eivät ymmärrä huumoria. Nythän on juhannuskin, hymyä huuleen, älkää riidelkö turhista.

Koska mikään ei sano ”Teuvo Hakkarainen” niin kuin Hel-Looksista karanneet stadilaishipsterit Siltasessa, Tulvan blogissa tullaan samaan johtopäätökseen kuin sodan aloittaneen henkilön kommenteissa: We Love Helsinki on entisten ja nykyisten Kallion lukiolaisten keskuuteen ujuttautunut Perussuomalaisten viides kolonna, jonka salakavala aie on tuhota taistelu sukupuolineutraalin kaupunkiympäristön puolesta sisältä päin.

Varhaisessa vaiheessa keskusteluun liittyy jokunen aktiivinen ja ilmiselvä trolli. Tällaisilla tarkoitetaan härnäämismielessä kirjoittuja kommentteja, joita ei missään tapauksessa saisi ottaa vakavissaan, mikäli haluaa säilyttää maineensa ajattelukykyisenä ihmisenä. Valitettavasti nettikoomikot eivät aina tule ajatelleeksi, että sarkamisokeutta esiintyy melko useallakin ihmisellä. Se, mikä on yhdelle suorastaan hävyttömän räikeä liioitelma – käytännössä sama kuin löisi kakun naamaan –, on toiselle vihapuhetta.

Keskustelu toisin sanoen on elävä esimerkki ironiakyvyttömien kokemasta syrjinnästä nettikielenkäytössä.

Monenlaisesta perseilystä ja puhtaasta ärsyttämisenhalusta johtuen keskustelu koostuu enimmäkseen mielettömästä sönköttämisestä puolin ja toisin, mutta tokihan määrä korvaa laadun. Omissa tiukkasävyisissä kommenteissaan Tulvan päätoimittaja Atlas Saarikoski ja keskustelun aloittanut henkilö uskovat, että asia on vakava, koska eihän näin monta viestiä turhasta kirjoitettaisi.

Kaikesta huomaa, että he eivät ole vierailleet Jouko Pihon blogissa.

Kun tanssien järjestäjä, Timo Santala, ehättää lupsakasti vastailemaan syytöksiin, jotka ovat alun dj-huolimattomuudesta paisuneet koskemaan kokonaista homojen vastaisen sodan organisoimista, hän ei oivalla laisinkaan, että vastapuolella on lietsottu itseä vihaan tuntikausien ajan:

Ihmettelen että WHL-brändin toiminnanjohtajalla on varaa olla sanoutumatta irti homofobisuudesta ja olla antamatta kunnon vastinetta. Ihmettelen ettei toiminnanjohtaja voi kuvitella ottavansa kantaa asiaan lomallansa, ellei sitten lennä avaruuteen, jossa netti ei toimi. Minua ei kiinnosta henkilökohtainen keskustelu kanssasi. Kuten sanoin, kyse ei ole henkilökohtaisesta asiasta. Olisin luullut, että näin ison tapahtuman ja tapahtumien (!) järjestäjä tuntisi vastuunsa. Viesti minusta on, ettei WHL:ää kiinnosta kuin enemmistön miellyttäminen. Surullista.

”Enemmistön miellyttäminen” on kiehtova sanapari tilanteessa, jossa puhutaan Siltasessa pidetyistä luovan luokan retrobileistä. Kansakunnan – tai edes sen queer-vähemmistöjen – enemmistö ei ollut edes kuullut koko tapahtumasta. Ja täydellisen varmaa on se, ettei paikalla ole ollut enemmistöksi asti edustusta Suomen Sisusta.

Mutta mistä tässä siis oli kyse loppujen lopuksi? We Love Helsingin Juhannustanssien pääsylipun hinta oli ovella 15 €. Ennakkoon ostettuna 12 € ja kahdelle päivälle hankittuna 10 €/päivä. Epäilemättä tarjoilutkaan eivät olleet ilmaisia ja järjestäjät suorastaan yllyttivät käyttämään baarin palveluita. Suomen korkea alkoholiverotus tunnetaan. Ilman huomattavia vaate- ja matkakulujakin tanssikeikka tuli maksamaan jokaiselle omilla rahoillaan liikkeellä olleelle yli 30 € per päivä.

Se on raha, jolla pienituloinen syö viikon.

Todelliset kustannukset ovat kuitenkin huomattavasti korkeammat, sillä järjestäjät itsekin toivoivat vieraiden erityisen ahkerasti käyttävän puhvetin palveluita ja pukeutuvan ”vanhan ajan malliin”. Parturi- ja kampaajakäynnit, taksimatkat ja Helsingin ulkopuolelta tulleiden hotelliyöt ovat iloja, joihin vaaditaan melko hyvät kuukausitulot.

Mutta missä nyt on valitus aiheesta? Facebook-aktivistien mielestä tapahtuman luokkaluonne ei kuitenkaan ole mikään ongelma. Yhtäkkiä on täysin normaalia olettaa, että jokaisella on varaa vapaasti tehdä valintansa erilaisiin kotkotuksiin osallistumisesta pelkältä fiilispohjalta.

We Love Helsinki tukee ja ylläpitää sortavia luokkarakenteita!

Jos ja kun ollaan riidanhaastamiseen asti huolissaan pienimmistäkin syrjinnän hyväksymiseen viittaavista merkeistä, pitäisi olla tässäkin asiassa johdonmukainen.


Päivitys (27.6., klo 21.35): Artikkelin jatkokommentointi on nyt suljettu. Nähdäkseni tässä on kaikkien osapuolien näkemyksiä julkaistu aivan kiitettävästi.

Päivitys (10.10.2017, klo 20.40): Keskustelun masinoineen henkilön nimi on pyynnöstä poistettu.