Pietismejä

Eero Lehden itsetietoisesti nimetyn Lehtiyhtymän ilmaisjakelutuotteita luotsaa julkaisujohtaja-päätoimittaja Antti-Pekka ”AP” Pietilä. Hän on paljon vartija, sillä konserni julkaisee roimaa nivaskaa mainoslehtiä pitkin Suomea.

Journalistiliiton taulukkopalkkojen perään kitisevien avustajien vaimentamiseksi Pietilä onkin ottanut tavakseen kierrättää materiaalia lehdestä toiseen. Ennen kaikkea hän tekee tätä omien kolumniensa kanssa.

Syntyy säästöä ja saadaan laatua.

Erityisesti Pietilä on inspiroitunut kuluneen vuoden suurista homopuheenvuoroista. Näitä usein uskonnollisten kysymysten kanssa tangeeraavia avautumisia voitaneen kutsua vaikkapa pietismeiksi. Ne julkaistaan aina kaikissa Lehtiyhtymän kaupunkilehdissä.

Helsingin Pride-kulkueen jälkimainingeissa elokuussa 2010 kirjoitettu ”Nyt on kysymys ääri-ilmiöiden ylivallasta” kysyi, miksi Suomi salli homomaahanmuuttajien julkisen masturbaation. Lokakuussa laadittu pietismi ”Piispat eivät osaa mediapeliä” tarttuu kirkkoa jäytävään ongelmaan, jossa häntä heiluttaakin koiraa – tässä tapauksessa Kristuksen ruumiin ollessa koira ja julkisen keskustelun näytellessä hännän vaativaa roolia.

Trilogian kolmannessa osassa Pietilä luo synteesiä rietastelevien homoseksuaalien ja selkärangattomien pappien yhteistoiminnasta marssittamalla näyttämölle salaliiton. Kristillisdemokraattisen ostrakismoksen uhriksi joutuneen lehtori Jouko Pihon viiltävä analyysi Illuminatin konspiraatioista saa viimeinkin tukea establishmentin sisäpiireistä:

Sukupuolineutraali avioliitto ja homoparien kirkollinen siunaaminen ovat olleet kirkon sisällä toimivan ryhmittymän tavoitteena jo kymmenen vuotta. Yhteys-liikkeen nimellä toimiva ryhmä oli aluksi salainen ja sen asiakirjat pidettiin luottamuksellisina.

Ultraovelasti varjoissa vaaninut ”Yhteys” – jo nimikin viittaa avaruusolentoihin – on pitänyt kynttiläänsä niin visusti vakan alla, ettei yksikään ”iso media” ole oivaltanut heidän tarkoitusperiään. Vain salaisuuksiin vihkiytyneet saattoivat tietää, että yhteys.org-osoitteessa on julkaistu järjestön toimintakertomuksia ja pöytäkirjoja vuodesta 2003. Ja absoluuttisesti yksikään ei taatusti ollut perillä kirkon uudistusta markkinoivasta Tulkaa kaikki -liikkeestä, jonka ehdokaslistat levisivät sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin.

Liian myöhään, vasta vaalien jälkeen, saattoi Pietilä hyödyntää syväkurkkua, jonka oli yhyttänyt ties mistä Helsingin syntisestä homokapakasta:

Tähän kirjoitukseen antoi aiheen Yhteys-liikkeen pappi. Hän ilkkui, että ”salaisena alkanut hankkeemme on maalissa, kun heterot seurakuntalaiset äänestävät (seurakuntavaaleissa) tietämättään meidän ehdokkaitamme, jotka muuttavat koko kirkon”

Antti-Pekka Pietilän vuoratessa pipoaan alumiinifoliolla muut kuluttaja-kansalaiset voivat pohtia, olisiko parempi, jos hän ottaisi mallia kollegastaan, vahvasti heteroseksuaalisesta toimittaja Aleksi Valavuoresta, ja hankkisi nipun homokavereita. Sellaisia saa melkein minkä tahansa media- tai kustannusyhtiön juhlista.

Poislukien tietenkin siis Lehtiyhtymän bileet.

Lemmenleikkejä viihdetaivaalla

Parisuhteet ovat kimuranteinta toimintaa ihmisten kesken. Joillakin niitä on liikaa, joillakin ei yhtään. Joidenkin suhteita oikein lainsäädäntöteitse rajoitetaan.

Lisääntymisikäiset kädelliset tapaavat toisiaan koulussa, netissä, Tallinnan risteilyllä ja salaa. Jokaiselle pitäisi olla jotakin. Vastaleivottu Nuorisobarometri [pdf] osoittaa, ettei pelkkä kohtaaminen silti riitä.

Esimerkiksi rauhaa rakastaville suomalaismiehille voi olla kova isku huomata, että sivarit eivät sytytä ketään.

Eivät edes homoja:

Nuorisobarometrin haastattelussa itsensä homoseksuaaliksi määrittelevät miehet ovat kaikki joko suorittaneet armeijan tai menossa armeijaan. Varusmiespalveluksen jo suorittaneiden homoseksuaalien kokemukset palveluksestaan ovat keskimääräistä myönteisempiä, ja peräti yli puolet heistä oli armeijassa 12 kuukautta.

Rakkauden puutteessa tai sen ylitarjonnassa kärvistelevien tavallisten kansalaisten elämää onneksi elähdyttää tieto siitä, että lemmenhuolet ovat siivittäneet myös julkkisten kärsimyksiä. Viime aikoina tästä on kantautunut kaiken kansan nähtäville myös koskettavia kertomuksia ihmeellisten elämäntarinoiden välittämänä.

Suomen kovia kokenut kansa muistaa vielä aivokalvot vereslihalla, miten Johanna Tukiaisen avioliitto Arto Länsmanin kanssa kariutui, kun ylkä ei koskaan tullutkaan pois Lapista. Mutta kuinka ollakaan, tarina sai käänteensä raskaustestin hahmossa. Positiivinen uutinen sykähdytti kaikkia MTV3:n viihdesivujen lukijoita taatusti yhtä paljon kuin Tukiaista itseäänkin.

Syntymän ihmettä odotteleva Johanna Tukiainen ei kauan ehtinyt hehkua tulevan äitiytensä onnea, kun jo arveltu isäkin uskalsi käydä polvilleen ja paukauttaa kysymyksen. Lasi-igluvuoroaan kiihkeästi odotteleva Johanna Tukiainen muuttunee siis tuotapikaa rouva Länsmaniksi.

Ja täsmälleen samaan aikaan täsmälleen päinvastaisessa ilmansuunnassa kaikki meni pieleen.

Aluksi platonista rakkauttaan ghanalaisneitoonsa vannonut kyläkauppias Vesa Keskinen sai naimakauppaa koskevan tekstiviestin Tex Willerinsä alle ja havahtui: kohta hän saisi pidellä kaunotarta kädestä vallan Suurkirkossa vihittynä aviomiehenä. Mutta Amor oli kai käynyt Imperiumin taistelukoulun, sillä nuoli harhautui reitiltään: morsiamesta ei ole viikkoon kuulunut mitään.

Jotta loukkausta vielä täydennettäisiin haaverilla, aivan viimeksi Vesa Keskinen kaatui omalla pihallaan menettäen toistaiseksi kykynsä liikkua Carl Danhammerin kanssa pitkin Länsi-Afrikkaa vaimonhaussa.

Onneksi sentään läntisissä monarkioissa lempi leiskuu vielä ilman haulikkohäitä tai mykkäkouluja. Vastikään Suomessa vierailleet kruununprinsessa Victoria ja Länsi-Götanmaan herttua, prinssi Daniel, saivat sydämet läpättämään jopa kyynisen vasemmistorojalistin rinnassa.

Prinsessa Victorian isä, Kaarle XVI Kustaa, on omalla toiminnallaan halunnut osoittaa nuorisolle, että rakkaus ei katso ikää tai lukumäärää. Jos kohta se saattaa katsoa kuppikokoa. Ruotsin historian voitokkain armeija, Army of Lovers, luovutti kuninkaalle yhden jäsenistään leikkitoveriksi. Tunnetusti kaikkiruokaisen yhtyeen alkuperäisestä kolmikosta Kalle-Kustaalle oli eniten mieleen La Camilla, jota ei pidä sekoittaman toiseen Camillaan Pohjanmeren tuolla puolen.

Nääs mitä ruotsalaiset edellä, sitä britit aina heti kintereillä. Mainittujen, omien Camilla-sotkujensa kanssa aikoinaan painiskelleen prinssi Charlesin mukana Schleswig-Holstein-Sonderburg-Glücksburg-suvulle siirtyvä Yhdistyneen Kuningaskunnan primogenituurinen valtikka on pian turvattu, jahka Charlesin poika, prinssi William, nai tyttöystävänsä Kate Middletonin.

Mistä päästäänkin takaisin suomalaisen porvarisäädyn rakkaushuoliin. Onhan Kate yrittäjäperheestä. Ja arvatenkin sukua tuurilaiselle epäonnensoturille. Hänen nimensä on suomennettuna Katja Keskinen.

Kyllä ne hääkellot vielä Töysässäkin kumajavat!

Vasemmistoristeily

Kertomus mereltä.

Suomen Kuvalehden uudissanakilpailu

– Teillä on rollup, Aatto Takala sanoi.

Vihreä nuori oli saapunut Pelmenit-ravintolaan yhdessä kohupamfletisti Anto Ruskon kanssa. Hiukan julkean kuuloinen huomio oli osoitettu nurkassa kyhjöttävälle pitkulaiselle kassille, jota teologi Vetinen oli kanniskellut Kontulasta asti.

– En edes tiennyt, että niillä on nimi, maisteri Sivula puuskahti pelmeniannoksensa takaa.

Sanottakoon, että kyseinen maisteri oli Kansan Arkiston työntekijä, jonka avuliaana, jos kohta hiukan krapulaisena roudarina ylioppilas Vetinen oli ollut ennenkin – tehtävänään kantaa erityisesti pitkiä ja viheliäisiä tavaroita.

Mietteliäs Rusko mulkaisi puheenaiheena ollutta esinettä ja loihe lausumaan:

– Mä en pidä englanninkielisistä nimistä. Mikä se voisi olla suomeksi? Nostake?

– Nostake! Se on hyvä! huudahti Takala ja julisti Ruskon maailman lyhimmän uudissanakilpailun voittajaksi.

Venäläinen perinneruoka oli tasoitellut hiukan teologi Vetisen kolmannen päivän raskasta kankkusta, jonka vakava kirjamessuilu oli aiheuttanut. Hän imaisi Fizz-siiderin kurkkuunsa ja kiitti punavihreää ateriaseuraa inspiroivasta keskustelusta. Matkan oli jatkuttava.

Varovaisesti Vetinen ujutti nostakkeen ulos ahtaasta ravintolasta ja lähti seuraamaan maisteria ylös Vaasankatua metroasemalle, ja lopulta Länsisatamaan.

Stig ombord

Maisteri Sivula selvitti matkaliput nopeammin kuin kukaan ehtii kirkkoa rakentaa. Yhdessä uskollisen juhtansa kanssa hän livahti laivaan ennen muita matkailijoita.

Baltic Princessin konferenssiosastossa työväenhenkisten kansalaisjärjestöjen puuhakkaat aktivistit olivat jo täydellä tohinalla lastaamassa pöytiinsä karamellejä, postikortteja, heijastimia ja t-paitoja. Myös jo liian moneen kertaan mainittu Kansan Arkiston seksikäs nostake sai tuulta purjeisiinsa.

Risteily alkoi saada hahmoaan. Ovet oli avattu suurelle yleisölle ja ihmiset punnersivat lankonkia pitkin laivaan, jossa he joutuivat ovella väijyneen muumihahmon ahdistelemiksi sekä juoksivat portaiden päässä virnuillutta klovnia pakoon.

Baarin puolella pönötti leegio vasemmistovaikuttajia, jotka takoivat puoluejohtaja Rahinkäkeä selkään raivokkaasti. Teologi Vetinen hymyili partaansa ohi pinkaistessaan. Potrassa kunnossa näkyivät ammattiyhdistysmiehet olevan. Aivan toista kuin tällaiset aliravitut pätkätyöl… Saatana! Roimasti kiroillen hän muisti, mitä oli unohtanut. Raha, sitähän tarvitaan myös vasemmistolaisten keskuudessa! Katsomatta hän tiesi lompakossaan olevan tyhjiön lokerossa, jossa ihmiset yleensä säilyttävät merikelpoisia pankki- ja luottokorttejaan. Visa Electronilla laivassa saisi korkeintaan kölihaalauksen.

Mikä eteen? Vasta eilen kirjamessuilla mitä kapitalistisin kustannuspäällikkö oli juottanut koko joutilaan prekariaatin sammalluskuntoon, mutta täällä laivalla koko taisteleva työväenliike vain katseli päältä köyhälistön kirjaimellista kurjistumista. Riistäjät!

Ja juuri, kun Mikki Hiiri oli syvimmässä merihädässään, Suomen Joutsen seilasi paikalle Keravalta risteilemään lähteneen Taimenpuron pariskunnan hahmossa. Keskiuusmaalaiset ymmärsivät toverin tuskaa ja lainasivat jumaluusoppineelle solidaarisesti tukun riihikuivaa.

Sata salamaa iskee tulta

Risteilyohjelmaan oli liitetty monipuolisia huumoriesityksiä, joita jokainen kunnon kansalainen vältteli kuin ruttoa. Suljettu tila ja Marja Tyrni eivät kertakaikkiaan vaikuttaneet lupaavalta yhdistelmältä.

Tervetulotilaisuus oli aikeissa kajahtaa käyntiin jossakin arveluttavassa paikassa, jota Tallink Silja kutsui Starlight Palaceksi, kello 18.45. Siitä ei sen enempää.

Kuohuviinilasi laiskan näyttöpäätetyöläisen pehmeän käden sirossa otteessa samppanjasosialisti Vetinen vaelsi hämärään juottolaan, jonka sponsori oli ristinyt kielioppia uhmaten ”Iskelmä Baariksi”. Näpsän esitteen mukaan paikalla oli tekeillä karaoken karsinta.

Kilpailuhenkiset vasemmistolaiset olivat jo jonottamassa lauluvuoroja. Varauslista piteni nopeasti parituntiseksi, mistä mallikoulusta tarkoitusta varten rekrytoitu karaokevetäjä varoitteli yleisöä. Kisa saattoi alkaa.

Vantterat herrat ja rouvat kävivät kajauttamassa ikivihreitä tango- ja iskelmäteoksia. Kuta synkempää, sen parempaa. Lapin tangosta Pettäjän tieksi. Kuuluisa potkupukutaistolainen A.-N. Teerola lohdutti merisairasta työväenluokkaa Myrskyn jälkeen -tulkinnallaan, kun taas kontulalainen partatoveri Jokke Kuusio itketti yleisöä viiltävällä Lapin kesällään.

Bloginpitäjä Vetinen lehteili pientä punaista muistikirjaansa ja tuhersi ylös jälkipolvien iloksi, että joku Markku oli laulanut Markku Aroa.

– Mitä sä kirjoitat sinne?

Ajatuksiinsa vaipunut jumaluusoppinut hätkähti kuin synninteosta yllätettynä. Tyrmäävän kaunis kansanedustajaehdokas Marja Rönnblad siinä nojaili kohti ja yritti vilkuilla merkintöjä.

– Mhäm… Yhhm… Vetinen selitti ja osoitti taivalkoskelaisen hotellin mainoskynällä lavalle.

– Kirjoita sinne: ”Marja Rönnblad esitti Flashdancen loistavasti”.

Marja Rönnblad esitti Flashdancen loistavasti.

Viimein myös teologinplanttu viitottiin framille. Hiukan turhaan, sillä kansandemokraattisen liikkeen veteraaneja pursuava risteilyalus ei ole mikä tahansa lähiökaraoke: edes Virve Rostin 80-lukulainen viisuhelmi ei saanut yleisöä villiksi.

Vasemmistoliitossa karaokeen onkin aina suhtauduttu vakavuudella, johon verrattuna Kristillisdemokraattien homoliittokannat vaikuttavat kepeältä vitsailulta.

Seilissä

Tekstiviestien saattelemana maisteri Sivula etsiytyi työpaikaltaan karaokeravintolan koville penkeille. Surukseen hän myöhästyi. Kisa oli jo ratkennut ja ammattilaiset olivat ottaneet estradin haltuunsa. Ja heillä oli taidetta tarjolla.

Uusi Kukka ja Ääri-kuoro viihdyttivät yleisöä kaikin voimin. Mutta on kenen tahansa ajattelevan ihmisen tunnustettava pari tosiseikkaa: musiikkia voi kuunnella kotonakin ja art shouldn’t go kapakka.

Matkakumppanit mulkoilivat toisiaan skumppalasien yli. ”Meitä yritetään viihdyttää”, sanoivat vihaiset katseet. Itse asiassa aluksen jokaisessa ravintolatilassa oli meneillään jokin musiikkinumero, joten välteltävää riitti. Lisäksi pöytäseurueen keskuuteen oli ilmestynyt pyytämättä ja yllättäen täysinäinen luomukuohuviinipullo, jolle pitäisi tehdä jotakin.

Nyt on muistettava, että vaikka jokainen kertomuksessa mainittu ihminen olikin vesiliikenteelle ominaisessa laitamyötäisessä, he luonnollisesti olivat ja ovat yhä tätä kirjoitettaessa sangen tietoisia Tallink Siljan järjestyssäännöistä, jotka visusti kieltävät juopottelemasta laivalla minkään muun kuin aluksen omista ravintoloista ostetun alkoholin voimalla. Tästä säännöstä lainkuuliaiset suomalaiset eivät ole kuunaan tinkineet.

Tämä mielessään maisterin, hengenmiehen ja tiedottaja-toimittaja Paula Juuttaalan muodostama kolmikko päätti siirtyä hytin puolelle katselemaan kuohuviinipulloa. Erehtymättömällä vaistollaan uksesta kolisteli kohta läpi myös oululainen kansanedustajaehdokas, päätoimittaja Elvis P. Lahtinen.

Ja mihinpä yksi skumppa riittäisi. Hetken harkinnan jälkeen he päättivät katsella myös kahden desilitran eli taskukoon Fernet Brancaa. Eikä se ole mitään siihen verrattuna, mitä kaikkea muissa hyteissä katseltiin.

Eivätkä he koskaan soittaneet Haddawayta

Kello kävi puoltayötä. Lapsiperheet, eläkeläiset ja muut iltatorkut olivat vetäytyneet lavereilleen. Pahimmat juopot taas olivat jo ehtineet sammua. Oli oikea aika uhmata karua todellisuutta. Hytin ovi yhdeksännellä kannella narahti auki.

Teologian ylioppilas Vetinen oli maisteri Sivulan tavoin tutkinut ennen matkaanlähtöä Pyhää Kirjaa eli Facebookia, jossa oli ilmoitettu Left Hooks -klubin sijoittuvan Baltic Princessille. Mikäpä siis olisi estänyt tutustumasta viimeinkin tähän eläimellisten viidakkorytmien ihmeelliseen maailmaan? Tiskijukat Tuomanos ja Althustler olisivat tiettävästi pyörittelemässä musiikkitiedostoja.

Diskoteekki vilisi vasemmistonuoria ja muutamia -aikuisia.

– Onko sulla tarjota kalja? kysyi tamperelaistoveri Patu Kahvonen

Vetinen, joka näytti tapansa mukaan äveriäältä ja hyväntahtoiselta mesenaatilta, ei kyennyt puistamaan päätään. Kuten jokainen tätä tekstiä alusta asti lukenut tietää, miesparka oli saanut kahmalokaupalla lainapääomaa. Se poltti taskussa napalmin tavoin.

Kaikkia mahdollisia järjestöjä edustavat tutkijat, tiedottajat ja toimittajat kiemurtelivat tanssilattialla ilkikurisesti miksattujen listahittien tahdissa. Sopivin välein he rojahtivat istumaan vääriin syleihin ja verkostoitumaan toinen toistaan söpömpien maakuntadelegaattien kanssa. Muutamat degeneroituneet pikkuporvarit yrittivät tutustua jopa omiin puolueosastotovereihinsa.

Juotavaa noudettiin baaritiskiltä katkeamattomana norona. Kertakäyttöisten muovimukien pinot kasvoivat valtaviin mittoihin. Hylättyjä pikkutakkeja, kaulahuiveja ja villapaitoja ajelehti ympäri salia kuumuuden kasvaessa trooppisiin lukemiin. Vain yksi piti tyylistään kiinni: Elvis P. Lahtinen tapaili tanssiaskelia hihaakaan käärimättä tutussa sinapinkeltaisessa kaavussaan.

Bändärit norkoilivat dj-kopin kulmilla. Tai ainakin verkkotoimittaja Arttu Vähä-Kurkku.

Jatkot

– Jatkot, jatkot! kiljahtelivat ihmiset. Valomerkki oli annettu, vaikka ilta oli vasta nuori. Aamuviideltä bileet vasta alkavat sivistysmaissa.

Kollektiivisen tajunnan rippeet muodostivat ajatuksen, jonka mukaan jokin ”Mikko Kähkönen” -niminen henkilö tiesi hytin, jossa viinaksia olisi katseltavana yli oman tarpeen. Joku, joka näytti kaikkea muuta kuin ”Mikko Kähköseltä”, väitti tietävänsä, missä tuo hytti saattoi sijaita.

Maisteri Sivula oli jo livistänyt kuittaamaan univelkojaan hyttiinsä, mutta hänen matkaseuransa, freelancealkoholisti Vetinen, koki yhä aatteen palon siksi isona roihuavan rinnassaan, ettei juhlia ollut vielä jättäminen. Toisten samanlaisten kanssa hän taivalsi halki käytävien varmaotteisen oppaansa johdattamana.

– Se oli viiskuuskasikolme… Ei kun kuuskolmeviisseitsemän… Hei, kenen hytin numero tää oli?

Lopulta oikea kabiini osui kohdalle, mistä ei voinut erehtyä hitaampikaan yksilö: oviaukossa röhnötti näet tielle uupunut toveri. Sisätiloissa odotti iloinen jälleennäkeminen. Helsinkiläispoliitikot Väinämö Ullig ja Ben Mäntykukkulahan siellä olivat muiden kanssa, täpötäydessä ahtaudessa, lonkerotölkit junttapolitiikan kovettamissa kourissaan.

Sillipurkkimainen tunnelma sai uutta eloa, kun hytin äärimmäisellä perällä liikahti peitto. Sen alta kohosi kaikkien hämmästykseksi pää ja sen viereen toinen. Koska päät eivät yleensä putkahda tyhjästä, oli ilmeistä, että vällyjen alla ne olivat kiinni kumpikin respektiivisissä vartaloissaan. Jotka puolestaan olivat kiinni toisissaan. Päiden omistajat antoivat ärtyneenä ymmärtää, että heillä oli meneillään tärkeitä asioita, jotka eivät kaivanneet ylimääräisiä todistajia.

Viipymättä hytti tyhjeni. Valitettavasti ovea ei voitu sulkea ennen kuin kynnyksellä makoillut poliitikonalku oli saatu kammettua pois.

– Malttakaa vielä hetki, Vetinen huusi ovenraosta kiskoessaan muiden mukana onnetonta ihmistulppaa käytävän puolelle. Viimeinen näky sulkeutuvasta ovesta osoitti, että YYA-sopimuksen hierominen eteni rivakasti. Housut olivat jo puolisääressä.

Jatkojen jatkot

– Minne nyt? teol. yo Vetinen kysyi viereensä ilmaantuneelta naiselta, joka kanniskeli punaviinikartonkia.

– Jatkoille, nainen vastasi iloisesti.

Seurue hajaatui. Karriääripoliitikot Ullig ja Mäntykukkula olivat jo kaikonneet teilleen – mahdollisesti parin tunnin päästä odottavia kokousvelvoitteitaan muistaen – mutta yhä pieni joukko jaksoi pitää perinteisen suomalaisen juomakulttuurin lippua korkealla.

Lyhyen erämaavaelluksen jälkeen joukko saapui portaikon vieressä olevaan aulatilaan. Punaviininainen perusti paikkaan leirin.

Myös Vetinen oli aikeissa istua alas, mutta ensin hänen piti tutkia käsiään. Ne tuntuivat oudoilta.

Pienellä havainnoimisella hän ymmärsi kantavansa käsissään jotakin. Toisessa kourassaan hän huomasi diskosta asti mukana kulkeutuneen muovituopin, jossa oli yhä tilkka siideriä. Hyvä, se oli laillista viinaa, jota sääntöjen mukaan sai juoda. Sen sijaan toisen käden sisältö vaikutti epäilyttävämmältä. Hetken aikaa esinettä tarkasteltuaan teologi päätteli sen olevan tuoli.

Hän istahti jakkaralle ja kumosi siiderin kurkkuunsa.

Piknikpaikka oli sikäli onnettomasti valittu, että sen läpi kulki jatkuva liikenne. Hytteihinsä ties kenen luota palailevat ammattiyhdistystoimitsijat murahtelivat kirotulle nuorisolle, joka vain istuu käytävällä juopottelemassa eikä tee mitään hyödyllistä. Aamuvirkkujen lasten vanhemmat osoittivat pilteilleen varoittavia esimerkkejä viinapirun turmeluksesta. Eikä siivoojakaan vaikuttanut antavan liiaksi arvoa työväenpuolueen nuorille lupauksille.

– Mennään aamiaiselle, sanoi punaviininainen.

– Mennään, sanoi Saima Juurinen.

Kaikki maksaa

Saima Juurinen oli ilmestynyt jatko-jatkoseureelle niin kuin ilmestykset tapaavat tehdä – kuin salama kirkkaalta taivaalta tai palava pensas autiomaassa. Teologi Vetisen iloksi hän ei kuitenkaan pyrkinyt esiintymään sanansaattajana tuonpuoleisilta voimilta, vaan lähinnä pysymään hengissä.

– Mulla on tunnin kuluttua puoluevaltuusto ja heti sen perään Vasemmistonaisten kokous, Juurinen murahteli johdattaessaan hyvän paimenen tavoin lampaansa kohti aamiaisbuffettia.

– Pystylähtö, kahvia ja torkut, Vetinen vastasi, ja lisäsi: – Onneksi mulla ei ole mitään.

Myöhemmin ilmeni, että hän oli erehtynyt.

Hidas aamiaisseremonia eteni sääntöjen mukaisesti. Vetinen haarukoi suolavajeen runtelemalle elimistölleen välttämättömiä hivenaineita nakkien, lihapullien ja kananmunien hahmossa. Kun hän iski haarukkansa maksapasteijaan, hän teki päivän ensimmäisen ison virheen.

Hän hyvästeli punaviininaisen, Juurisen ynnä muut kumppanit ja lähti onnahtelemaan kohti omaa hyttiään.

Kello 12 Vetinen heräsi. Maisteri Sivula oli ilmeisesti jo töissä näyttelyosastollaan. Laivan keinuminen häiritsi. Maailma tuntui reagoivan laivan liikahduksiin viipeellä. Ikään kuin ilma olisi ollut elohopeaa.

Hän tutki muistikirjaansa, jonne on ilmestynyt puolen sivun kokoisin kirjaimin mielipide: ”Ulkona on Viro, voiko olla turhempaa?”

Sana saattoi olla myös ”Viiro”.

Vetinen kömpi ylös vuoteeltaan, kävi suihkussa ja alkoi miettiä, miten hämmästyttävän hyvin tämä neljättä päivää jatkunut juopottelu oli onnistunut. Hirvittävää pämppäämistä ja silti olo näin hyvä.

Vain muutamaa sekuntia myöhemmin jumaluusoppinut tunsi tarvetta vuodattaa Pyhän Hengen. Hän polvistui hyttiin tätä varten asennetun valkoisen kotialttarin ääreen.

Äärettömän pahan maksapasteijan maku ei poistunut suusta koko päivänä.

Finaalissa

Kolmannella yrittämällä teologian ylioppilas Vetinen pääsi pois hytistä. Matkapuhelin näytti tyhjyyttä. Maisteri Sivula oli kadonnut. Päätä kivisti. Eikö tämä matka pääty koskaan?

Vetinen tutki 25-vuotiasta rannekelloaan ja siirsi sen tunnin verran taaksepäin. Talviaika oli koittanut. Risteilyn loppu häämötti jälleen loitommalla horisontissa.

Sunnuntain ohjelma oli aamun puoluevaltuuston jälkeen viihdepitoinen. Taikuri Luttinen väänsi kaskua Starlight Palacen täpötäydessä salissa ja jossain kaukana taas kerran odotti vuoroaan Marja Tyrni. Rotevat vasemmistoaktivistit muikistelivat komeljanttarille suupieliään ja läpsyttivät kämmeniään sopivin väliajoin. Alkoholin pakahduttava tuoksu lehahteli baaritiskiltä ja tuopeista kääntäen pappiskokelaan vatsan yhä uudelleen ympäri. Hän yritti sännätä pakoon, muttei tiennyt, kummalta puolelta ohittaisi sosiologi Laina Vesalan, joka hehkeänä pasteeraili kapeassa aulatilassa ottamassa vastaan ihailevia katseita.

Viimein maisteri Sivula yhytti matkakumppaninsa ja ehdotti, että viikatemiehen apulaiselta näyttävän Vetisen kannattaisi kokeilla kävelyä kannella. Happi kun tavallisesti on hyväksi.

Darratoipilas Vetinen avasi oven kävelykannelle. Sankka tupakansavu täytti keuhkot.

Hän kääntyi kannoillaan.

– Sulla on vettä! karjaisi vasemmistolaisen nuorisoliikkeen kautta aikain sirorakenteisin edustaja, näyttämötaiteilija Raisu Lusso ja vaati teologi Vetistä hellittämään hetkeksi otteensa kivennäisvesipullosta, johon tämä oli takertunut kuin viimeiseen oljenkorteen. – Aah! Tää on vissyä!

Kun laiva kolmenkymmenenseitsemän vuoden Odysseian jälkeen lopulta kiinnittyi Länsisataman kaijaan, Vetinen koki jo olevansa kävelykunnossa. Hän heitti hellät jäähyväiset Itämeren Prinsessalle ja marssi ulos.

Helsingin tanner keinui enää vain hiukan.

Janten laki ja kyytöt

Jokainen itseään kunnioittava toimittaja tietää varoa aloittamasta tekstiään sanoilla: ”Facebookissa oli eilen mielenkiintoinen keskustelunavaus…”

Toisaalta toimittajilla ei ole itsekunnioitusta. Puhumattakaan elämäntapablogisteista.

Facebookissa oli eilen mielenkiintoinen keskustelunavaus. Sarjakuvataiteilija Reetta Laitinen kysyi maailmankaikkeudelta, miten 1930-luvun tanskalaiskylä sopii 2010-luvun transmoderniin identiteettileikkiin.

Mitenkähän Janten lakiin suhteutuu nykyinen ajatusmalli, jossa olevinaan ymmärretään kansan syviä rivejä mutta asettaudutaan samalla ”tietämättömien taviksien” yläpuolelle? ”Itsehän katson vain laatuelokuvia, mutta tiedän, että kansa katsoo Kymppitonnia, joten paheksun sellaista elitismiä, että televisiosta näytetään jotain, mitä kansa ei kykene ymmärtämään.”

Taustalla oli pohdinta taannoisesta Virpi Salmen kolumnista, jossa entinen Imagen, Me Naisten ja Nyt-liitteen toimitussihteeri ja nykyinen avustaja kritisoi luomu- ja lähiruokia ostavia lajitovereitaan pahimmasta synnistä, elitismistä.

* * *

Aksel Sandemosen 10-kohtainen Janten lain sisältö on tiivistettävissä Wikipedian muotoiluun: ”Kenenkään ei tule kuvitella, että on parempi kuin muut”.

Salmen kolumnissa Janten lakia rikkovat sanoinkuvaamattomat kaupunkilaiset, jotka tuhahtelevat halveksien natriumglutamaatilla maustettua teollisuusruokaa popsiville tavallisille ihmisille. Itse he ostavat sapuskansa myyttisestä ”herkkukaupasta”, jonne ruoka tuodaan ”tehottomasti” – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Heidän suosimansa pieniin herkkukauppohin ja hallien pienmyyjille painottuva ruuantuotanto ja -jakelu on tietysti järjettömän kallista ja tehotonta.

Mutta hinta ei ole kyyttöhörhöille kynnyskysymys ja toisaalta tehokkuus on yhtä ruma ja vastustettava sana kuin kemikaali, prosessointi tai einesruoka.

Kysymys siitä, onko stalinistinen osuuskaupan tuotanto- ja ostoskombinaatti parempi kuin korttelileipomoiden ja perhefarmien saaristo, ei ole villakoiran ydin, sillä mikä aivan erityisesti hiertää Virpi Salmen aivokurkiaista, on erikoisuudentavoittelu.

Heidän luksusruokaideologiassaan ei ole kyse siitä, että massat alkaisivat heidän laillaan vetää aikuista luomukaritsaa ja muinaisruista, koska silloin ruoka loppuisi kesken.

Siinä on kyse erottautumisesta, henkisestä paremmuudesta ja siitä, että on varaa.

Syvä hengitys. Kysymys. Miksi?

Helsingin Sanomiin, Me Naisiin ja Imageen senttaava Virpi Salmi on tulo- ja koulutustasoltaan niin eliitin jäsen kuin pienessä maassa vain voi olla. Ja hän on päättänyt puolustaa Pohjoismaiden suurimmassa päivälehdessä julkaistavassa tekstissään pienituloisen, kansakoulupohjalta ponnistavan Tavallisen Ihmisen™ oikeutta syödä E621-aromivahventeessa uitettua kanannahkavalmistetta ilman häpeää, jota tämä ressukka saattaisi muuten tuntea ajatellessaan ylemmän keskiluokan hienostunutta tapaa ruokailla.

Voiko toimittaja olla alentuvampi?

* * *

Silja Hiidenheimon, Kirsti Määttäsen, Tuomas Nevanlinnan ja Tarja Roinilan toimittamassa klassikkoteoksessa Elimäen perimmäinen tarkoitus (Loki-kirjat, 1997) tutkaillaan paikannimiä, joilla ei ole selvää merkitystä, ja toisaalta ilmiöitä, joille ei ole käsitteitä. Yksi sana on skoila.

SKOILA (s.)

Snobbailun laji. Tavallisen ja junttimaisen tuotteen trendiksi nostaminen (esimerkiksi HK:n Sininen, toppahousut, Rioja Tinto, Lada).

HK:n Sininen: se on täsmälleen jotain, jonka paikkaa suomalaisten suissa Virpi Salmi voisi puolustaa. Ehkä hän itsekin saattaisi ostaa sitä – tai ainakin sanoa ostavansa – ja uskotella olevansa yksi teistä tavallisista lenkkimakkaranrouskuttajista. Vähän niin kuin Timo Soini, joka heittäytyy kansanomaiseksi sanomalla blogiaan plokiksi.

Todellisuudessa, näet, Virpi Salmi ja omalla tahollaan Timo Soinikin tietävät olevansa kammottavalla tavalla epäjantelaisia. He ovat muita parempia, oppineempia, laajemmin asioita tarkastelevia poikkeusyksilöitä, jotka ovat tietoisesti madaltaneet standardejaan. Timo Soini käyttää sitä helppoheikkipolitiikkaansa, Virpi Salmi luokkatietoiseen ”myytinmurtamiseen”. Heille koko elämä näyttäytyy valtavana skoilakenttänä.

* * *

Kymppitonni-vertausta jatkaen: kun Virpi Salmi avaa illalla television ja vaihtaa kanavalle, jossa Riitta Väisänen tienaa eläkettään, hän ei katsele ohjelmaa. Hän istuu television ääressä katselemassa omaa tavallisuuttaan. Hän ajattelee:

– Tiedän, että FST5 lähettää laadukkaita yhteiskunnallisia keskusteluohjelmia, joita voisin katsoa, sillä kirjoitin ruotsista laudaturin. En tietenkään katso niitä, koska samastun itähelsinkiläiseen työttömään, jonka oikeutta katsoa Kymppitonnia puolustan istumalla hievahtamatta korostetun tavallisella Ikea-sohvallani.

Pahinta olisi, jos Virpi Salmi sittenkin salaa pitäisi Kymppitonnista. Sen myöntäminen murskaisi hänen identiteettinsä. Hänestä olisi tullut kaiken ironian keskellä aivan oikeasti tavallinen, juntti.

Joten tyrskähtäessään kopissaan hikoilevan eduskuntavaaliehdokkaan kömpelölle kaksimielisyydelle Salmi säikähtää:

– Enhän nauti tästä oikeasti, enhän nauranut? Minähän katson Kymppitonnia, koska se on VALINTA. En ikinä katsoisi tätä muuten vain. Olen tehnyt ohjelmavalintani tietoisesti, kuten myös valintani syödä tämän Hesen kerrosburgerin, jota siis syön aktiivisesti vastalauseena slow food -snobismille sen sijaan, että söisin sitä laiskuuttani.

* * *

Eliitin harrastuksissa on se ongelma, että kaikkeen menee aikaa. Ruoka ei ole poikkeus. Luomuraaka-aineet pitää pestä, kuoria, pilkkoa, kuullottaa, paistaa, keittää, raastaa. Prosessiin menee aikaa paljon, jokainen kokkausvaihe voi tuhota kaiken ja lopputulos voi silti olla vähän mauton.

Siksi epämääräisiä viihdeblogeja naputtelevat laiskat vätykset helposti ottavat pakastealtaasta puolivalmisteen tai kylmähyllystä aidon eineksen sen sijaan, että kuuntelisivat parempaa minäänsä, jonka he muistavat vain hetkeä aiemmin meuhkanneen baarissa homogenoimattoman kyytönmaidon puolesta.

He ovat nälkäisiä ja haluavat tyydytyksen nyt. He tietävät, että aateluus velvoittaa. Heidän pitäisi harrastaa tuntikausien mittaista tantraseksiä, kokata, dekonstruoida ranskalaista uuden aallon elokuvaa. Pitäisi. Mutta kun tämä thaikuutio on niin helppo.

Niinpä he naamioivat kodinhoidollisen passiivisuutensa obskuuriksi luokkasodaksi, jossa einesruoka ja hömppäviihde symboloivat proletariaatin taistelua kotiruoan ja luontodokumenttien aristokratiaa vastaan. Janten puolesta.

Skoila on lurjuksen viimeinen pakopaikka.

Kansallisia rakkauskirjeitä

Tuskin oli Mikael Jungner päässyt määrittelemään rakkauden uudeksi Paasikiven–Kekkosen linjaksi, kun Suomen lehdistö täyttyi lemmenvuodatuksista.

Uuden viikon raikkaaksi aluksi Sanoma Osakeyhtiö teki kahdessa painetussa päämediassaan uutisen, jonka mukaan Suomen seuraava presidentti, Sauli Niinistö, on niin uskomattoman hellä ja ihana rakastaja, että Jenni Haukion lisäksi koko kansa joutuu haukkomaan henkeään.

Vaan viimepäivien varsinainen rakkauspommi julkaistiin jo YK:n päivän Helsingin Sanomissa. Aamukahviaan likomärkien Suomen lippujen katveessa siemailleiden kansalaisten viattomille silmille paiskattiin kulttuurisivuilla äitelin henkilönpalvonta-artikkeli sitten lätkäkulta-aikaisten pääkirjoitusten.

Emeritusprofessori, minnelaulaja Matti Klinge oli laatinut avoimen rakkauskirjeen, jonka Saska Saarikoski oli arvatenkin silkkaa saarikoskimaisuuttaan sijoittanut arvovaltaiselle C1-sivulle.

Mutta kenelle?

Kas, kohteena oli tietenkin ”taidehistorian täydellisen kurssin” suorittanut ”aina näkyvän tyylikkäästi pukeutunut” emeritustaistolainen, Björn Wahlroos, joka on myös ”aikamme johtavia herroja” – käyttääksemme professori Klingen muotoiluja.

Ilman varsinaista johtolankaa etenevässä fanikirjeessään Matti Klinge vertaa Wahlroosia milloin Kustaa III:een, milloin ”kreivillistä, suomalaisperäistä ylhäisaatelia” edustaneeseen Gustaf Mauritz Armfeltiin, josta ”tänä vuonna on Halikossa paljastettu (näköis)patsaskin”. Lukijalle käy selväksi, että Wahlroos on aivan ilmeisesti tehnyt jotakin sankarillis-patrioottista, josta yksinkertaisten talonpoikien tulisi olla hänelle hautaan asti kiitollisia.

Urotyön laatu selviää sinnikkäälle lukijalle tekstimassojen välissä: Björn Wahlroos on laadituttanut kirjan joitakin vuosia sitten kunnostamastaan, Armfeltin aikoinaan omistamasta Åminnen kartanosta (jonka hän remontoi vieläpä omalla rehellisellä työllään ansaitsemillaan miljardeilla sen sijaan, että olisi käyttänyt niihin jonkun toisen selkänahasta revittyjä rahoja).

Kirjaa ei valitettavasti voi ostaa mistään. Matti Klinge lienee kuitenkin kuulunut jakelun piiriin.

Lehteillessään ”upeata, foliokokoista kirjaa” Klingen mielessä kasvaa kuva Wahlroosista, joka on projektinsa myötä kasvanut itsekin Armfeltin veroiseksi isänmaanrakentajaksi.

Liioittelun määrä on kohtuullinen, sillä isänmaallisten tutkijoiden rakastama Kustaa Mauri on jäänyt historiaan ennen kaikkea miehenä, joka loi Suomen JA rakensi aiemmin mainitun kartanonkin. Mutta o tempora, o mores, nykyajan kääpiöt seisovat jättiläisten hartioilla ja näinä infantiileina ”puska- ja pintakulttuurin” aikoina jo onnistuneesti toteutettu putkiremontti riittää takaamaan paikan kansakunnan kaapin päällä.

Sunnuntaiaamuna Hesarinsa ääressä krapulastaan toipuva kirkkorahvas on tosin saattanut olla melkoisen ymmällään professori Klingen hehkutuksesta. Autonomian vuosista on aikaa ja jokaiselle alle satavuotiaalle suomalaiselle – puhumattakaan 2010-luvun nenäkkäistä feisbuukkaajista – Armfelt on vain yksi nimi kymmenien joukossa hiukan nolostuttavassa kansallisvaltioprojektissa. Laajasti katsottuna 1700–1800-lukujen vaihteessa maailmalla vaikutti monenlaisia vipeltäjiä, joista usealla oli kartanoita Suomessakin. Tulisiko uutterien ugrien kumartaa jokaista Kustaa III:n poikaystävää?

* * *

Aivan yksin ei Matti Klinge ole väärentämättömässä ylimielisyydessään. Historian emeritusprofessori saa yllättävän liittolaisen sivistyksen puolesta käytyyn sissisotaansa niinkin kaukaa sisämaasta kuin Tampereelta.

Suomea jäytävä epä-älyllinen moukkamaisuus on nääs saanut eräätkin elitismin kultivoimat sieraimet värisemään inhosta Tammelassa: Rosa Meriläinen katsoi televisiota ja näki siellä barbarian vyöryn uhkaavan sivistyksen herkkää kylvöä turkulaisen kiinteistövälittäjä Jethro Rostedtin kolossaalisessa hahmossa.

Siksi on suurta moukkamaisuutta, kilpatanssia ja kilpatanssijoita halventavaa, tähtioppilas Jethro Rostedtin tapa ylimielisesti kuvata tanssia helpoksi samalla, kun hän ei ilmiselvästi tosissaan edes yritä oppia.

Mutta mistä kumpuaa halu äänestää henkilöä, joka ei ilmiselvästi ole lainkaan kiinnostunut tanssista lajina, vaan on tullut viihdeohjelmaan mukaan puhtaasti vietistään tyrkyttäytyä julkisuuteen. Mistä tulee tämä osaamattomuuden ja oppimattomuuden ylistys?

Ja jottei Rosa Meriläinen jäisi kakkoseksi professori Klingen hyperbolaretoriikalle, myös television tanssikilpailussa on nähtävä kansallinen projekti:

Kaipaan sellaista kukoistavaa yhteiskuntaa, jossa miehet ja naiset yrittäisivät kehittää itseään ja astua epämukavuusalueille – epäonnistumisen uhallakin.

* * *

Aamulehden kanssa samaa konsernia edustava Iltalehti muistuttaa lukijoita onneksi eräästä pikku tosiseikasta:

Rosan kolumni Aamulehdessä on päivätty 23. lokakuuta, joten se on kirjoitettu ennen Jethron eilistä salsayllätystä.

Suomen Kansan Teokraattinen Liitto

Reipas teologisen innostuksen hyökyaalto pyyhkäisi läpi Suomen ja tällä kertaa tsunamiuhreja ei lohduttanut edes Eero Huovinen.

Keskusteluun osallistuneiden maallikkojen määrä niin kirkollisissa kuin kirkottomissa porukoissa on hermostuttanut muitakin kirjanoppineita kuin Kansan Uutisiin bloggaavia teologian ikiylioppilaita. Aleksanterinkatu 7:n jykevien kiviseinien sisältä kuuluu eksegeettien ja dogmaatikkojen tuskaisia ähkäisyjä, kun Iltalehti ingressoi hupijuttunsa hiukan vasenkätisesti:

  • ”Homoliittojen vastustajat vetoavat 2000 vuoden takaisiin kirjoituksiin, joissa käsketään esimerkiksi ympärileikkaamaan poikavauvat.” | Räsäsen pojalla pitkä tukka – Raamattu kieltää (Oho, eipäs kun Kaksi tulkintaa) (Iltalehti)

Valitettavasti edes artikkelissa konsultoitu Helsingin seurakuntayhtymän tiedottaja ei huomannut oikaista toimittajaa ja kerrata, mistä kelpo luterilaiset – ystävien kesken lutskut – ammentavat oppinsa. Suomalaisen uskonnonopetuksen alennustilasta kertoo paljon se, etteivät edes kaikki uskovaiset tiedä, minkävärisellä silmällä ja missä huoneessa Vanhan testamentin lakikirjoja pitäisi protestanttipiireissä lukea.

Juttu sinänsä on harmiton. Toteaapa se vain saman kuin äskettäinen blogimerkintä: pitkätukat ovat Paavalin kirjoissa turhaa jengiä. Lisäksi olisi toki voinut muistuttaa, että vieläkin kauheampia ovat koruja käyttävät (1. Tim. 2:9–10), hunnutta rukoilevat (1 Kor. 11:5–6) ja seurakuntalaisia opettavat tai heidän kanssaan puhuvat (1. Kor. 14:34–35) naiset.

Iltalehden artikkeli poiki riemastuttavan letkan jumaluusopillista huutoa vähän puolesta ja enimmäkseen vastaan. Kuinka julmasti olikaan toimittaja pilkannut Tony Halmetta väittämällä häntä pitkätukkahipiksi! Useampi kymmenen kommentoijaa ilmoitti, etteivät enää ikinä osta tai lue Iltalehteä tai osallistu Iltalehden keskust…

No, klikkaa itse ja katso.

… Ja loput tuolla: http://portti.iltalehti.fi/keskustelu//forumdisplay.php?f=328

Iltalehden sisällöntuottajat ovat muiltakin osin ryhdistäytyneet. Jopa sotaveteraanien kunniakkaiden hautakumpujen pilkkaamiseen erikoistunut Kaarina Hazard on kastanut kynänsä musteeseen. Tällä kertaa hän kuitenkin syyttää aivan oikein TV2:n toimitusta epäkeskustelun masinoinnista.

Vaikka homoillan jälkiseurauksista olisi kuinka virkistynyt, kysyä toki voi asiaohjelman perään. Että milläs perusteilla oli vieraslista laadittu. Miten olikin niin, ettei paikalla ollut yhtä ainutta kirkon hyvin kohtelemaa lesbopappia, josta hämmästyä, eikä ensimmäistäkään hörhöisää homoaktivistia, johon vähän olisi voinut kyllästyä. Että sattuikin niin, että kaikki uskottavuus kuin sattumalta oli sillä homopuolella ja kaikki epäuskottavuus yhtä sattumalta oli suistunut niille umpiheteropalleille. Ai että sentään.

Tohlopin säälipisteet -tekstin varsinainen juju on lopussa:

Joku voisi moittia, että leirit, keskustelun kulku, lopputulos, häviäjät ja voittajat oli jo etukäteen päätetty, ottelu ennalta sovittu. Harmi. Homot, nimittäin, eivät tarvitse annettua etumatkaa, eivätkä tee mitään Tohlopin säälipisteillä.

Mutta mitä Hazardille vastaa Iltalehden palautekeskustelua kommentoiva kansan karttuisa käsi? Se, joka parasta aikaa nuijii näppäimistöään apinan raivolla?

”Sen rekkalesbon kootut selitykset eivät kiinnosta meikäläistä paskan vertaa”, toteaa yksi.

”Taas ryntää joku ’hasardi’ haaskalle saadakseen julkisuutta kuten ilman pariaan esiintyvät homoudellaan elvistelevät julkisuutta haluavat MIESHOMOT – missä LESBOT”, murahtaa toinen, hiukan illiteraatimpi.

Levottomat 4: Kun mikään ei kelpaa.

* * *

Päivi Räsästä on syytetty kirkon hajottamisesta, mutta suinkaan ainoa samanniminen hän ei ole asiallaan. Jo ennen kuuluisaa homodebattia oli Hervannan puolella otettu varaslähtö Räsäs-vetoisessa homovastaisuudessa.

Tamperelainen kirkkokansa oli tutkinut kirkkoherra Juhani Räsäsen saarnaa ”homoteologiasta” ja huomannut, että ”arkkipiispa Kari Mäkisen ja piispa Irja Askolan nimittäminen vääriksi profeetoiksi on seurakuntaa hajottavaa puhetta”. Sherlock Holmes olisi ylpeä seuraajistaan.

Psykiatri-psykoterapeuttivaimonsa kanssa Tampereella vuodesta 1976 asunut Räsänen väittää muun muassa tietävänsä, että ”ei ole esitetty mitään tieteellisiä faktoja, joiden perusteella olisi pitänyt muuttaa käsitystämme homoseksuaalisuuteen”.

Liekö Suomen Manchesterin pitkä teollinen historia tehnyt tepposensa pohjoishämäläisille kaivovesille?

Kuka sai kakkosta homoilta?

Suomessa on pienimmänkin arvion mukaan vähintään 80 000–300 000 ihmistä, jotka eivät suosi seksuaalisessa kanssakäymisessään tavanomaista siittimen viemistä emättimeen lisääntymistarkoituksessa. Heillä on näiden seksiharrastustensa ohella myös paha tapa aivan rakastumalla rakastua johonkin muuhun kuin vastakkaista biologista sukupuolta olevaan ihmiseen.

Useimmiten heikäläisistä puhuttaessa viitataan biologisesti ja sosiaalisesti itsensä miehiksi mieltäviin miehiin, jotka kiintyvät ja tuntevat sukupuolista vetoa toisiin, tismalleen samoilla attribuuteilla varustettuihin miehiin. Heitä kutsutaan homoiksi.

Tietysti myös on naisia, jotka rakastuvat naisiin. Heitä kutsutaan kuumiksi kissoiksi. Tästä aiheesta onkin olemassa iso nippu elokuvia.

Eriskummallinen ongelma näiden ihmisten elämässä on se, että huolimatta heidän tavastaan suorittaa varusmiespalvelus, äänestää Kokoomusta, maksaa veroja, hankkia tutkinto ja noudattaa liikennesääntöjä he eivät voi solmia avioliittoa.

Niinpä asiasta on käyty aina aika ajoin keskustelua, jossa homoja ja lesboja edustavat homot ja lesbot sekä Elsa Saisio, kun taas julkista valtaa edustaa joukko raivopäisiä fundamentalistikristittyjä.

Lopputulos ei yllätä ketään, ellei noin pariakymmentätuhatta suomalaista, jotka luulivat Päivi Räsästä kirkolliseksi auktoriteetiksi.

Vaan tutkitaanpa. Taannoinen kakkoskanavan teemailta sai aikaan ilmiön, joka jakaa kansan viiteen ryhmään. Tästä voidaan tehdä lupsakka nelikenttä.

LIBERAALIT FUNDAMENTALISTIT
ATEISTIT ITKEVÄT ONANOIVAT
USKOVAISET ITKEVÄT ONANOIVAT

Juuri nyt vapaamieliset kansalaiset sekä uskovaisella että uskomattomalla puolella ovat hätää kärsimässä. Heidän mielestään homojen avio- ja muut kansalaisoikeudet olisivat kiehtova puheenaihe, mutta valitettavasti fundamentalistit ovat kaapanneet koko areenan.

Eroakirkosta.fi-palvelun ympärille linnoittautunut kristofobinen lahko on ottanut vastaan yhä uusia käännynnäisiä, mutta niin on tehnyt myös vastapuolen umpikristillinen puolue. Kummankin joukon ääriajattelijat toitottavat ennakkoluulojaan totuuksina pitkin viestintäkenttää.

Kokonaan keskustelun ulkopuolella on viides ryhmä – monipuolinen kansanjoukko, joita asia ei koske, ja jotka luultavasti tekevät molempia taulukossa esitetyistä verbeistä tälläkin hetkellä, tuskissaan, koska inttäminen on varastanut median huomion.

Yksi tällainen ulkopuolisten joukko ovat tietenkin homot, joiden alkuperäinen tavoite olla tavallisia kansalaisia unohtui heti, kun Jumala nostettiin pöydälle.

Seta ry:n hallituksen jäsen, teemaillassakin kunnostautunut Manne Maalismaa ilmaisee asian ytimekkäästi, fundamentalistit vievät nyt ja muut vikisevät:

Joku totesi Facebook-keskustelussa jotakuinkin niin, että fundisten kanssa väittely on kuin pelaisi shakkia pulun kanssa – ne kaataa nappulat, paskoo pöydälle ja lentävät sitten kertomaan voitosta omilleen.

Ikävä kyllä marssijärjestys on selvä. Homot odottakoot vuoroaan, kun ensin pohditaan, minkä vuosisadan mukaista tulkintaa Raamatusta tulisi Suomessa noudattaa ja miten häviäjiä pitäisi rangaista.

Kirkkohysteriaa

Keskeisin syy siihen, miksi suomalainen uskontokeskustelu on niin ärsyttävää, on kirkon omassa rakenteessa. Kukaan ei voi tietää, missä kirkko loppuu ja hulluus alkaa. Herätysliikkeillä on historiallisista syistä ollut oma paikkansa valtavan suuressa luterilaisessa viitekehyksessä. Kahjoimmatkin lahkot ovat suosiolla käyneet kuulemassa paikallista leipäpappia sen sijaan, että olisivat rehdisti kapinoineet esivaltaa vastaan, kuten Ranskan hugenotit ja Englannin puritaanit tekivät.

Kirkon johdossa on toiveikkaasti kuviteltu nerokkaasti paketoidun sisäisen herätysliikkeen olevan ”kirkon omatunto”, vaikka olisi pitänyt ymmärtää, että se on sen syöpä.

Tänäkin päivänä synkän ilottomat pohjoispohjalaiset lestadiolaissaarnaajat pitävät huolen, ettei Kristuksen ruumis ajaudu liian syvälle eteläisen vapaamielisyyden pyörteisiin – missä mielessä evankelis-luterilainen kirkko on täsmälleen samanlainen yhteisö kuin Vasemmistoliitto.

Myöhemmät herätysliikkeet ovat säilyttäneet osan tästä vaikutusvallasta kansankirkossa, vaikka ovat kooltaan aina vain pienempiä. Uuspietistit eli viidesläiset edustavat 1960-luvulla syntyneitä järjestöjä, taistolaissotien veteraaneja, jotka eivät piittaa massoista, vaan operoivat postmodernisti julkisuuden ja järjestödemokratian junttalistojen kautta. Yhtymäkohtansa vasemmiston vaikeuksiin tässäkin.

Ja nyt kirkko on menettänyt veronmaksajia enemmän kuin koko viidennessä herätysliikkeessä on jäseniä. Kriisi on tosiasia. Miten kirkko reagoi?

Lässyttämällä, kuten ennenkin.

”Toivon tietysti, että kirkossa jaksettaisiin olla” sanoo Helsingin vastaleivottu ylipapitar Irja Askola hiippakuntansa paikallislehdessä. ”Kirkon äänihän on monipuolinen, ja esimerkiksi minä kannatan linjaa, jonka mukaan pappi voi siunata homo- tai lesboparin.”

Arkkipiispa Kari Mäkinen komppaa Askolaa omalla nuhjuisella tavallaan. ”Nämä reaktiot kertovat sen, että kansankirkko on tärkeä suomalaisessa yhteiskunnassa. Juuri nyt on aika käydä keskustelua homoseksuaalisuudesta toisia kunnioittaen ja kuunnellen.”

”Kirkon monipuolinen ääni” – nähkääs – tarkoittaa maallikon, omasta seksielämästään tarkan seurakuntalaisen korvissa vain yhtä asiaa: Pentti Oinosen ja Päivi Räsäsen aivokuolleet argumentit insestistä tai eläimiinsekaantumisesta ovat piispojen mielestä samanarvoisia kuin kainoinkin toive siitä, että jos jokainen vain saisi pitää kynttiläänsä vakan alla.

Eipä ihme, että tv-väittelyssä piispakatrasta juuri tällä vaisulla tavalla edustanut tamperelainen Matti Repo on saanut sapiskaa sekä vasemmistoälykkö Jiri Niemiseltä että teologian tohtori Kari Latvukselta.

Kari Latvus:

Vähänkin asioiden taustoja tunteva tietää, etteivät Kristillisdemokraatit, Kansanlähetys ja Patmos-järjestö edusta luterilaisen kirkon keskilinjaa vaan ovat äärikonservatiivia liikkeitä ja edustavat äärimmäisiä mielipiteitä. Äärikonservatiivit eivät ole kirkko.

Protestin kärki ja eroaallon voima nousee piispa Matti Revon puheista. Repo oli keskustelussa vaitonainen ja jos kommentoi jotakin, niin linjaukset tukivat mainittujen äärilinjan puheita. Mikä selittää piispan nukahduksen ja puheet?

Jiri Nieminen:

Sen sijaan uskon Tampereen piispa Matti Repon kyvyttömyyden piispuuteen Ajankohtaisen kakkosen keskusteluillassa tulleen muillekin kuin itselleni järkytyksenä ja repäisseen kirkon väliverhon kahtia paljastaen sakariston onttouden. Repo kun ei nähtävästi ole koskaan ymmärtänyt sitä, että mitä eroa on sillä, onko Tampereen piispa vai kappalaisen viransijainen Urjalan seurakunnassa.

Johtajien tehtävä on johtaa. Kirkollisveronsa kiltisti maksavat seurakuntalaiset eivät halua, että kaikki lampaat johdetaan teuraalle vain siksi, että paimenet heittäytyvät susien hyökätessä demokraateiksi.

Entäs sitten?

Liberaalit uskovaiset muovaavat Jumalasta ihmisen kuvan tavalla, johon ateisteilla ei ole mitään lisättävää. Raamatusta poimitaan rusinat pullasta. Jumala on kulloinkin vallitsevien arvojen ja yksilön toiveiden heijastuma.

Niinkin yllättävän tahon kommentaattori kuin Savon Sanomien ajankohtaistoimituksen esimies pukee sanoiksi keskustelun kompastuskiviä. Yksi tällainen on Raamattu, jonka tulkinnassa konservatiivisiipi johtaa nyt kilpailua.

Ilman mitään hiuksienhalkomista Uusi testamentti tarjoilee muutamia selvääkin selvempiä kohtia, joissa homoseksuaaliset teot tuomitaan. Niitä ei voi selittää pois. Eikä homojen kokemaa syrjintää vähennä tuumaakaan se, että liberaaliteologit lepertelevät Raamatun olevan sisimmässään ihan kivasti homoystävällinen.

Kun se ei ole.

Apostoli Paavali kieltää homouden syntinä (Room. 1:26-27) ja muun väittäminen on niin räikeää älyllistä epärehellisyyttä, että ei ihmekään, jos kirkosta erotaan.

Sen sijaan, että yritetään valkopestä Paavalin puheita, pitäisi katsoa, mitä muuta hän sanoo eri asioista, ja miten kirkko niihin suhtautuu.

Paavali kieltää naisia olemasta kirkossa ilman huivia (1. Kor. 11:6), miehiä kasvattamasta hiuksiaan (1. Kor. 11:14), ketään ennustamasta (Apt. 16:16), ketään ottamasta avioeroa (1. Kor. 7:1-16) ja kaikkia olemasta tuomitsematta millään tavalla niitä, jotka eivät seurakuntaan kuulu (1. Kor. 5:12-13).

Jokainen Paavalin muotoilema kehotus on edelleen Raamatussa kaikkien luettavana riippumatta siitä, miten siihen on suhtauduttu ennen ja miten siihen suhtaudutaan nyt.

Valtava määrä ohjeita sisältää asiakohtia, joista kukaan ei piittaa. Mitä tulisi sanoa kirkkoherrojen lapsista tahi tottelemattomista orjista? Missä on julkinen paheksunta, kun lyhyttukkainen nainen istuu kirkonpenkissä ilman pipoa? Paavalille tämä olisi ollut homoseksuaalisen aktin veroinen törkeys.

Pitkä tukka on miehellä kauhistus? Edes Päivi Räsänen ei ole väittänyt, että Beatles-tukka tekee seurakuntanuoresta kelpaamattoman käymään Herran ehtoollisella. Gospelbändejä katsoessa käy ilmi väistämättä, että Paavalin hiusmallia ei enää noudateta, vaikka apostoli on antanut täysin selvät ohjeet.

Evankelis-luterilainen kirkko on sopinut itsensä kanssa, etteivät tekstit ole vesitiiviitä. Raamattu ja luterilaiset tunnustuskirjat ovat olleet ahkeran tulkinnan kohteena. Mikä on uskolle oleellista ja mistä voidaan tinkiä?

Hiusten pituus, orjuus ja avioeron ottaneiden vihkiminen ovat tällaisia asioita, joissa kirkko on myöntänyt Paavalin olleen hiukan äkkiväärä. Nyt sen olisi pohdittava vikkelästi ja vakavissaan, olisiko suhde homoseksuaalisiin tekoihin samantapainen anakronismi.

Eikä lopputulosta saa pelätä. Mikäli homouden hyväksyminen osoittautuu ylivoimaiseksi, se pitää sanoa ääneen. Kirkkokansa kaipaa ennen kaikkea selvän kannan, oli se kuinka kauhea hyvänsä.

Sitä odotellessa voisi maallinenkin yhteiskunta kokeilla, josko homopareihin saattaisi  jo pikku hiljaa alkaa suhtautua niin kuin ihmisiin yleensä.

Jeesuksen ja homojen välinen riita otsikoissa

  • Savon Sanomien toimittaja tekee hyviä havaintoja uskonnosta, muttei tiedä mitään ateismista. Jos Sami Vainio olisi edes kerran eläissään vieraillut Tiede-lehden keskustelupalstalla, hän tietäisi, että eturivin islamofobit ovat nimenomaan espoolaisia ateisti-insinöörejä. | Kristityt maallisella tuomiolla (Savon Sanomat)
  • ”Koraani ajaa joillekin saman asian kuin Raamattu.” Jari Tervo löysi humaanista, homomyönteisestä sielustaan mamukriitikon.| Homoilta ja ihmisoikeudet (Uusi Suomi)
  • ”Ihan palaavat mieleen Suomen historian sodan jälkeiset vuosikymmenet”, sanoo Raimo Ilaskivi, jonka mukaan homot ovat tämän päivän taistolaisia. | Tukitaanko Päivi Räsäsen suu? (Iltalehti)
  • Te idiootit. | Kirkosta eronneet eivät voi äänestää seurakuntavaaleissa (Kirkon tiedotuskeskus)
  • Lopuksi tuote, jota Kaasuputki-blogi suosittelee kaikille keskusteluun osallistuneille. | Baby Jesus Butt-plug (Divine Interventions)

Typerien uutisten worldrekord

Kun kysytään keneltä hyvänsä joensuulaiselta, kiteeläiseltä tai kesälahtelaiselta, tulee yksi asia selväksi: Karjalan kysymyksestä on neuvoteltava Venäjän kanssa vakavissaan. Liian pitkään ovat karjalaiset saaneet sinnitellä juonittelevien kommunistien ikeessä, keinotekoisten rajojen emämaastaan erottamina.

Kyllä! Helsingin tulenpunaisten sosialistipäättäjien on tartuttava härkää sarvista ja tehtävä selväksi Dmitri Medvedeville sekä Vladimir Putinille, että Täyssinän rauhan rajaa on kunnioitettava.

Pohjois-Karjala on palautettava venäläisille!

Vuosikausia helsinkiläiset ovat yrittäneet sopeuttaa pohjoiskarjalaisia ”maan tapoihin” – turhaan. Venäläisessä kansojen meressä pohjoiskarjalaiset saisivat toteuttaa heimolleen ominaisia perinnäistapoja kenenkään häiritsemättä – taivas on korkea ja Moskova on kaukana, kuten musikat tapaavat lohkaista. Jää hyvästi, Pohjois-Karjala-projekti!

Toki on tunnustettava, että joensuulaiset eivät ole tykkänään vastuussa suomalaisten henkisestä alennustilasta. Jopa aivan eteläisimmän Perus-Suomen rajojen sisäpuolella on ollut jälleen siksi paljon aivopieruja, että jonkun pitäisi jo kohta avata ikkunat Eurooppaan ja tuulettaa.

Sosialistinen realismi

Kansan Uutisten kolumnisti Emilia Kukkala esittää erinomaisen sarjan kysymyksiä työperäisestä maahanmuutosta ja sen tarveharkinnasta. Vastauksia hän odottaa sekä vasemmistokonservatiiveilta että näiden ääniä kalastelevilta poliitikoilta. Tästä esimerkkinä käy vaikkapa Vasemmistoliiton Markus Mustajärvi, joka vasta hiljattain ehätti lipaisemaan halpatyövoimaa pelkääviä ammattiyhdistysmiehiä pelaamalla maahanmuuttokritiikkikortin.

Ulkomaalaisvastaisuudella ratsastamista kutsutaan yleensä ”realismiksi”. Fiksun miehen maineessa oleva Mustajärvikin varmistelee selustaansa toteamalla jo etukäteen, että hänen vilpitön tavoitteensa pienipalkkaisten ihmisten maahantulon estämiseksi tullaan tulkitsemaan monenlaisten vihertaistolaisten puheissa rasismiksi.

Mustajärven kielenkäytössä ”yleishumanismi” koostuu täsmälleen samoista sisällöistä kuin perussuomalaisten ahkerasti hokema ”kukkahattuilu”: tavallisen työntekijän pahin vastustaja ei ole Elinkeinoelämän Keskusliiton hyväntahtoinen patruuna, vaan arkielämästä vieraantunut, valkoista miestä apurahapalkalla sortava viherfemakko – se, joka ei koskaan vahingossakaan pohdi, mitä vaikutuksia HALLITSEMATTOMALLA MAAHANTULOLLA on ylikiiminkiläisen betoniraudoittajan ansiosidonnaisiin työttömyyspäivärahoihin.

Eli kuten Emilia Kukkala asian ilmaisee:

Helpot ratkaisut ovat kivoja ja suurimmat valheet helpoimpia uskoa. Persut sen tietävät. Ongelma: kansaa kyykytetään. Ratkaisu: rajat kiinni. Marinoidaan patenttipökäle duunariretoriikassa ja tarjotaan niin kuumana, ettei paskaa ehdi maistaa kun kieli palaa.

Kukaan ei ole kiistämässä Mustajärven toteamaa elinkeinoelämän katalista aikeista. Ilman muuta herrat ja rouvat oikeistopoliitikot haluavat työmarkkinoille lisää ihmisiä, jotka eivät ole perillä oikeuksistaan ja jotka ovat valmiita tekemään töitä työehtosopimuksista piittaamatta tai jopa alle minimipalkan. Tällaisia ihmisiä ovat ulkomaalaiset ja työelämään pyrkivät opiskelijat.

Pöpelikköön rysäytetään, kun työväenpuolueet liittyvät taustakuoroon ja haluavat poistaa näiltä ihmisiltä kaikki oikeudet vaikuttaa omiin asioihinsa.

Siksi Emilia Kukkalan kysymyksiin pitää lisätä vielä tämä:

Työnantaja kiertää ja jopa avoimesti rikkoo jo nyt hyviä tapoja, työehtosopimuksia ja lakia, joten miksi kukaan olettaa, että lain tiukentaminen jotenkin vaikuttaisi työnantajien toimintaan jatkossa?

Elinkeinoelämällä kysymyksessä ei ole mitään miettimistä. Jos työnantaja saa työt teetettyä – vaikka laittomastikin – halvemmalla, hän tekee niin. Kuten Björn Wahlroos on sanonut, yrityksellä ei ole eikä edes saa olla moraalia.

Laiska työväenpoliitikko menee yli siitä, mistä aita on matalin. On vain niin paljon helpompaa vainota kielitaidotonta keikkatyöläistä kuin hänet palkkaavaa yritysrypästä.

Vasemmistoäänestäjä on ansainnut parempaa.

Kauna


Entinen eduskunnan puhemies, pääministeri, valtiotieteen kandidaatti, vääpeli Paavo Lipponen syntyi Pellon kunnassa 23. huhtikuuta Herran vuonna 1941. Tämä tarkoittaa, että koittavana keväänä Suomen kansa pääsee edustajiensa välityksellä juhlistamaan maan kautta aikain suurimman sosiaalidemokraatin 70-vuotispäiviä.

Emerituspuhemies Lipponen on niittänyt mainetta etevänä ja yllättävänä sanankäyttäjänä tavalla, josta hänen ikä- ja aatetoverinsa Aarno Laitinen voi olla vain kateellinen. Tunteikkaista oraatioistaan kuuluisa Lipponen on toitottanut toimittajien iloksi etenkin yhtä sanaa, joka oli ennen hänen lausumiaan verraten harvinainen olio poliittisessa retoriikassa.

  • HS 10.4.2009:

  • HS 27.9.2010:

Siispä kaunaisin mielin ja edessä väistämättä olevan juhlapäivän innoittamana haluaa Kaasuputki-blogi esittää vapaaseen käyttöön ajatuksen

KANSALAISKERÄYKSESTÄ

jolla kootaan 300 euroa Paavo Lipposen 70-vuotissyntymäpäivämatkaan yhdeksi viikonlopuksi Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Kaunasiin.

Keräysluvan hankkimisen ja keräystilin avaamisen voinee jättää Mikael Jungnerin huoleksi. Pallo on nyt SDP:n puoluetoimistolla.